Blain & Lanzac: Ulkoministeriö

Ulkoministeriö - Diplomaattisia merkintöjä
Käsikirjoitus: Abel Lanzac (salanimi)
Piirrokset ja käsikirjoitus: Christophe Blain
Suomentanut: Saara Pääkkönen
Wsoy, 2012
Quai d'Orsay 1 - Chroniques diblomatiques
Genre: Yhteiskunnallinen sarjakuva

Näin vaalien alla on ihan hyvä olla kiinnostunut politiikasta ja sopivasti luettavaksi päätyi ranskalaiskaksikon ulkoministeriöön sijoittuva sarjakuva Ulkoministeriö. Olen lukenut aiemmin Blainin Maalari ja merirosvo -albumisarjaa ja pidän valtavasti hänen piirrostyylistään. Harmikseni kyseinen albumisarja on kesken, enkä tiedä, koska jatkoa sarjalle on tulossa. Varsinkin kun nyt tämä kotimaassaan Ranskassa huikean myyntimenestyksen saavuttanut sarja on kesken ja vasta kaksi osaa on ilmestynyt.

Ulkoministeriöön on palkattu nuori puheidenkirjoittaja, jonka kautta koko mieletön asioiden ja sotkujen sekamelska näytetään. Hän on tavallaan päähenkilö, sillä hänen kanssaan käydyissä dialogeissa kaikkien ministeriön työntekijöiden ajatukset näkyvät. Ulkoministeri vie kuitenkin suurimman huomion, sillä hänen puheensa täyttää ruudut vieden näin sekä lukijan, että muiden henkilöhahmojen keskittymisen osakseen.

Puheenkirjoittajan urakka ei ole helppo, sillä ulkoministerin ja muiden virkamiesten ohjeet ovat keskenään ristiriitaisia ja usein myös täysin kryptisiä yläkäsitteitä, joista on vaikea saada tolkkua. Useita versioita tehdään ja kaikilla eri alueiden erikoisosaajilla on omat intressinsä saada heitä liikuttavia tietoja puheisiin lisättyä.

Tätä pomputusta kutsutaan talossa "kabinettien seksuaalisuudeksi" ja "sillä tavalla meillä rakastellaan", kun sanotaan yhtä, vaikka oikeasti tarkoitetaan toista.



Ulkoministeri haluaa Euroopan ihmisoikeuskomission tapaamiseen erityisen painavan puheenvuoron, mutta ei kelpuuta mitään versioita. Hän huutelee erilaisia adjektiiveja ja synonyymeja ohjeiksi, mutta kukaan ei tunnu tietävän, että miten puhetta pitäisi parantaa. Koomista sekasotkua asioista, jotka pyörivät poliittisessa keskustelussa kaiken aikaa. Koko ajan pitäisi olla jotain mieltä, mutta ei liian vahvasti, ettei synny selkkausta toiseen suuntaan. Ulkoministeri on rohkea ja toisinaan tavattoman kyllästynyt puhumaan tärkeistä asioista yleisen linjan mukaisesti. Hän ei arvosta juurikaan pääministeriä eikä presidenttiä, mutta ei myöskään välitä miettä Saksan ja Ranskan suhteita, Natoa tai entisten siirtomaiden kriisitilanteiden selvittämistä maltilla.

Kiireen, sekasotkun ja asioiden päällekäisyyden tunnetta lisää se, että tapahtumat etenevät vauhdikkaasti. Pääministeriä ympäröi alinomaan vauhtiviivat, sillä hän heiluttaa käsiään kiivaasti komentaen alaisiaan. Mielenkiintoista, että teos perustuu Ranskan ulkoministeriön entisen virkamiehen (salanimeltään Abel Lanzac) kertomiin tarinoihin. Kuinkahan paljon oikeasti ulkoministeriöissä joudutaan kaiken aikaa priorisoimaan kriisejä ja kokouksia. Turvatako kansalaisten elinolot kupruilevassa entisessä siirtomaassa vai pitäisikö keskittyä valtiovierailuihin ja kansainvälisiin suhteisiin? Kuinka paljon puheenkirjoittajat joutuvat toimimaan ajatustenlukijoina?

Yhteiskunnallinen reipas ote houkuttaa lukemaan myös loput tulevat osat.

Emma Donoghue: Huone

Emma Donoghue: Huone
Tammi, 2012
Alkuteos: Room 2010
Sivuja: 323
Suomennos: Sari Karhulahti
Lyhyesti: Psykologinen lukuromaani pitää otteessaan, vaikka lapsikertojan epäuskottavuus ja epäjohdonmukainen kehitys vie teokselta uskottavuutta.

Katso ympärilläsi olevaa huonetta, se on luultavasti täynnä erilaisia tavaroita. Ainakin siellä täytyy olla nettiyhteys, koska pystyt lukemaan tätä arviotani. Se on toivon mukaan viihtyisä ja nautit olostasi. Entä jos sinulla ei olisi mitään muuta kuin se huone, se olisi riisuttu mahdollisuuksista ottaa yhteyttä ulkopuoliseen maailmaan, ovi olisi lukossa ja sinulla olisi vain muutama kirja ja televisio tarjoamassa pakoreittiä piinaavasta todellisuudesta. Lisäksi sinulla on huoneessa pieni lapsi ja vain rajalliset mahdollisuudet kasvattaa ja kouluttaa häntä. Olet riippuvainen sieppaajastasi, jota joudut mielistelemään ja nöyristelemään pystyäksesi turvaamaan lapsesi senkaltaisissa oloissa olevat elämisen raamit.

Näihin kehyksiin Emma Donoghue kasvattaa romaaninsa Huone. Se on ahdistavan kiinnostava tarina äidistä ja 5-vuotiaasta Jackista, joka toimii teoksen kertojana. Teoksen idea on todella jännittävä ja psykologinen näkökulma on otettu hyvin mukaan: miten äiti kasvattaa lapsena ääriolosuhteissa. Vaikka lukiessani mietin, kuinka paljon tämä muistuttaa viimeaikoina tapahtuneita paljastuksia nuorista tytöistä, jotka joutuvat isänsä tai muun hullun sieppaamiksi ja ovat pakotettuja elämään pienissä tiloissa kymmeniä vuosia, ei teos silti ratsastanut skandaaleilla, vain ihmisen perimmäisellä toivon tunteella. Kuka tahansa haluaa, että Äidille ja Jackille käy hyvin. En ollut mitenkään haltioitunut Huoneesta, mutta ymmärrän sen vetovoiman ja ansiot. Olen lukenut valtavasti kehuvia arvioita, mutta myös niitä, joissa ei täysin varauksetta heittäydytty teoksen pauloihin.

Tarinan kliimaksi tapahtuu teoksen puolivälissä, mikä jakaa Huoneen kahteen osaan. Aika huoneessa ja aika ulkopuolella. Monet ovat viehättyneet enemmän alkuosan intensiivisyydestä. Minua kiehtoi teoksessa psykologinen puoli, joka tulee näkyville parhaiten silloin kun poikkeava käytös asettuu kontrastiin niin sanotuissa normioloissa. Alkuosa tuntui lopulta aika monotoniselta, kuin kirjailija olisi miettinyt, että "mitäköhän kaikkea erilaista yhdessä huoneessa voisi tehdä päivä toisensa jälkeen". Kymmenien vain vähän muuttuvien päivien läpikäyminen tuntui tylsältä melko nopeasti. Ymmärrän tarkoituksen, mutta tässä olisi ollut myös tiivistämisen varaa.

Kirjaa ei voi silti jättää kesken, sillä monenlaista koukkua Donoghue on silti saanut teokseensa upotettua. Lapsikertoja tuo teokseen oman erityispiirteensä, sillä ainoastaan dialogeissa on mahdollista kuulla aikuisten mielipiteitä asioista. Jackin uskottavuudesta voidaan olla montaa eri mieltä, mutta puhtaasti henkilöhahmona tämän tarinan puitteissa Jack tuntui erittäin epäuskottavalle. Hän on välillä erittäin kypsä ajattelija, ymmärtää abstraktisia asioita ikäisekseen poikkeuksellisen hyvin, hän esimerkiksi tunnistaa äänivaihtelusta, milloin hänelle täysin vieras ihminen lainaa jotain runoa, mutta ei ymmärrä, koska häntä puhutellaan suoraan. Olen ymmärtänyt, että alkuperäisessä, englanninkielisessä versiossa Jackin kielitaito on huolimattompaa kuin lukemassani käännöksessä, jonka tarkoitus on varmasti vahvistaa sitä vaikutelmaa, että Jack on elänyt koko ikänsä eristyksissä muusta maailmasta, eikä ymmärrä, että on olemassa mitään Huoneen ulkopuolista elämää. Silti hänelle ei tuota mitään vaikeuksia ymmärtää negatiivisia lukuja, hyödyntää uusia oppimiaan sanoja täysin eri kontekstissa ja symbolina heidän kokemilleen asioille, hän on kuin savant-lapsi, jonka Donoghue pakottaa normaalin epänormaaliksi pojaksi. Kuin kuka tahansa lapsi epänormaaleissa oloissa, paitsi ettei Jack ole kuin kuka tahansa lapsi.

Hänen äitinsä kyllä korjaa toisinaan Jackin puhetta ja opettaa yhdessä muutaman kirjan ja televisio-ohjelmien kautta kaiken, mitä Jack tietää maailmasta. Voisin jatkaa rivikaupalla avautumista siitä Jackin hahmosta, mutta se ei kyllä tee oikeutta teokselle. Jossain vaiheessa sitä kuitenkin antaa anteeksi, että lopulta kaikki kehittyminen, separaatiotunteiden käsittely ja selvityminen tapahtuvat varsin nopeassa tahdissa.


Lainaan Katjan blogista loppuun hyvän tiivistyksen, joka kertoo motkotuksistani huolimatta lukukokemuksestani paljon: "Huone ei ole mikään merkkiteos, mutta se on tarina siitä, miten ihminen voi aidon ja pyyteettömän (äidin)rakkauden ansiosta kokea mitä kauhistuttavimmassakin oloissa myös iloa ja onnea."
Karoliinan blogista voi vilkaista myös sekä hänen arvionsa että linkkilistan tämän teoksen muihin kotimaisiin kirjablogiarvioihin.

Andrea Maria Schenkel: Bunkkeri

Andea Maria Schenkel: Bunkkeri/ Bunker.
Gummerus, 2011/2009.
Sivuja: 142
Suomentanut: Leena Vallisaari
Genre: Psykologinen jännäri

On kidnappaustarina. Uhri ja roisto. Selkeä alkuasetelma, jossa tietysti sympatiat kulkeutuvat uhrin puolelle. Kunnes kuvio muuttuu täysin; pieni tiedonjyvä siellä täällä avaakin kidnappaustarinan asetelmat päälaelleen. Paha ei olekaan mustavalkoisen mustaa, kidnappaaja ei vaadi lunnaita saati seksiä. Uhka on silti koko ajan lukiessa läsnä. Takaumien kautta valottuu uhrin tausta, jolloin lukijan mieleen hiipii epämiellyttävä tunne dramaattisen teon oikeudellisuudesta. Mutta eihän niin voi ajatella!

Tiiviissä tarinassa näkökulmat kulkevat osapuolten välillä, jolloin lukijakin eläytyy vuoroin toiseen ja taas välillä toiseen enemmän. Miksi mies kidnappaa tämän naisen? Tunteeko nainen kaappaajansa menneisyydestä? Lukija tietää jo varhain, ettei tarinalla ole onnellista loppua, sillä välähdyksenomaisesti näkökenttä kulkeutuu pelastushenkilökunnan toimintaa seuraamaan. Kiinnostavaa psykologista draamaa, jossa tapahtumien intensiivisyys korostuu teoksen lyhyyden takia. Ei runsasta miljöökuvausta, ei pitkiä "kamera-ajoja", ei rönsyilevää kerrontaa. Juuri tiiviys, takaumat, unet ja lukijan itsensä täyttämät aukot pitävät teoksen kaikesta epämiellyttävyydestään huolimatta kiinnostavana.

"Mitä hän minulta oikein haluaa? Hän hyökkäsi kimppuuni, hakkasi minut, raahasi minut tänne ja pitää minua vankina. Onko hän tavallinen rikollinen? Miksi hän oikein otti minut mukaansa?”

Bunkkeri on kertomus ihmisistä, jotka ovat jo lähtökohtaisesti niin rikki, että heistä kaikista tulee lopulta uhreja. Se on yhtä aikaa erikoisen arvoituksellinen ja ennalta-arvattava. Tietysti näin kurjilla ihmisillä täytyy olla nyrjähtänyt lapsuus.

***
Muualta luettua:
Susa suosittelee teosta jännäreiden ystäville: nopea, tehokas lukukokemus intensiivisen tunnelman kera. Schenkel osaa kirjoittaa tällaiselle tarinalle odotetun tehokkaasti, lyhyesti, kuin nopein ruoskan iskuin.
Leena suosittelee erityisesti Schenkelin aiempaa teosta Hiljainen kylä.
Anki suosittelee lämpimästi ja antaa pisteitä yllättävästä lopusta. Noora puolestaan suosittelee pysymään suosiolla erossa tästä, sillä hänelle teos muistutti liikaa puuduttavaa Hollywood-elokuvaa, jossa edestakaisin pyöritetään uhrin ja tekijän valtapeliä.
***

Anni Sinnemäki: Sokeana hetkenä

Kuulin eilen huhun Ultra Bran paluukeikasta, joka vahvistettiin tänään todeksi. Eilen enteellisesti kuuntelin Sinä päivänä kun synnyin -levyä ja tänään luin Anni Sinnemäen esikoiskokoelmaa Sokeana hetkenä (Nemo, 2003). Kokoelma sisältää Ultra Bran ja Kerkko Koskisen levyiltä tunnettuja sanoituksia, mutta lisäksi 30 ennen julkaisematonta runoa. Kuvat Milka Alanen.

Olen niin onnellinen, mikäli saan liput ensi maanantain konserttiin, sillä pidän Ultra Bran musiikista valtavasti, erityisesti sanoituksista ja tunnelmasta. Olen pitänyt tätä Sinnemäen teosta aarteenani ja käyttöjälkiä siinä näkyykin. Välillä on vaikea lukea runoja kuulematta musiikkia, sillä huomaan toistavani tiettyjä säkeitä uudelleen kuin se olisi kertosäe. En osaa sanoa, että käykö tämä oikean runokirjan lukemisesta, koska pidän näitä niin vahvasti lyriikoina, mutta onko sillä lopulta niin väliä. Sanat joka tapauksessa merkitsevät pieniä tarinoita, muistoja ja tunnelmia. Kuvat yhdistettynä sanoihin tuovat kuitenkin tähän sydämelliseen liittoon jotain ihan uutta. Kirja on kuin musiikki, mutta myös erillinen, visuaalinen teos.

Luin Mervi Kantokorven kritiikin teoksesta, sillä hänelle ei musiikki ollut etukäteen tuttua, joten lukiessaan hän tarkasteli kokonaisuutta nimenomaan runoteoksena, ei lyriikkakirjasena:

"Sävellettäväksi aiotut runot poikkeavat usein muusta lyriikasta. Jo silmämääräisesti vertaillen havaitsee, miten säe ja säkeistörakenne, kertosäkeestä puhumattakaan, saavat laulurunoudessa toisenlaisia tehtäviä.

Tästä syystä Sinnemäen runot luettuina teksteinä vaikuttavat muotoratkaisuiltaan toisteliailta ja muutamat musiikillisesti välttämättömät kertosäkeet tuntuvat pelkästään jankkaamiselta.

Sitä vastoin niukka kuvallisuus, esimerkiksi metaforien täydellinen poissaolo, ei tee tästä kokoelmasta mitenkään "vähemmän" runoutta. Sinnemäen poetiikka varaa puheenomaisuudelle, ja hänen ilmaisunsa selkeä viittaussuhde ympäröivään maailmaan on tärkeä osa tätä dialogisuutta."

Sieltä täältä napsin hyviä sanontoja, jotain naiseudesta, jotain vastuusta, jotain rohkeudesta ja tietysti rakkaudesta. Oudoimmissa runoissa on helpompi keskittyä, lukea sanoja kuulematta musiikkia. Runot lähtevät liikkeelle jostain tavanomaisesta, arkisesta havainnosta ja kulkevat johonkin suurempaan. Kertovat enemmän kuin pelkästä hiihtoretkestä Seurasaaressa tai eri kaupungeista. Kuvien ansiosta teos saa mahdollisuuden toimia itsenäisempänä, sillä taitavasti sommiteltu kuvien ja tekstin harmonia tuo uuden tulkinnan runoon. Muutakin kuin upea, mahtipontinen laulu tarjoaa.

Onko teillä lukijoilla tapana lukea sanoituksia, vai vaatiiko lyriikaksi tarkoitettu teksti aina musiikin rinnalleen?

Miten luet: Kyllä kiitos / Ei kiitos

NoraExlibris vinkkasi ruotsalaiseen kirjablogiin, jossa on tehty listaa erilaisista sanamuodoista, jotka johdattelevat lukemisen pariin. Joku takakannessa, katalogissa, mainoksessa, liepeissä, kritiikeissä, blogeissa, esittelyteksteissä vetää puoleensa, että teoksen haluaa lukea. Tietysti itse kirjan aihe on kiinnostava, mutta myös yksittäiset sanat herättävät lukuhaluja tai vaikuttavat päinvastoin niin luotaantyöntävästi, ettei kyseisen kirjan koko tekstiä halua edes lukea.

Yritin miettiä omaa listaustani, että millaiset sanat ovat takuuvarmoja lukuintoa innostavia luonnehdintoja ja mitkä taas eivät kiinnosta yhtään ja jätän koko teoksen suosiolla rauhaan. Haluaisin aina lukea enemmän ja enemmän ja harmittelen, ettei aika vain yksinkertaisesti riitä kaikkiin kirjoihin. Siksi on oikeastaan myös hyvin helpottavaa, että maailma on täynnä kirjoja, joita en missään nimessä aio lukea.

Kyllä kiitos:
- yhteiskuntakriittinen
- kantaaottava
- historiallinen
- absurdi
- ironia
- sarjakuvaromaani
- autofiktiivinen
- klassikko
- esikoinen
- psykologinen
- kirjasta on tehty elokuva

Ei kiitos:
- zombit/ muumiot / vampyyrit /enkelit
- hengellinen / sielu
- chic lit
- kepeä
- fantasia
- scifi
- coelhomainen
- romanttinen
- riipivä rakkaustarina
- self help
- tulevaisuuteen sijoittuva
- perustuu elokuvaan

Ehkä:
- lukuromaani
- trilleri
- synkkä
- selviytymistarina

Paljonhan näitä on, mutta jätän teillekin tilaa kertoa omistanne, koska kaikkia hyviä sanoja en suoraan muista. Esimerkiksi teoksen kieleen kohdistuvat luonnehdinnat voivat vetää puoleensa, mutta yhtä lailla ne voivat tuntua täysin sanahelinältä. On oikeastaan harmillista, että suhtaudun suoraan osaan genreistäkin kuin ne eivät minua voisi mitenkään kiinnostaa, olen vasta viime aikoina alkanut kysenalaistaa tätä, kyllähän genren sisälläkin on monta eri alalajia, silti hyppään surutta kaikki scifi-kirjat yli. Mietin, että vetääkö joku yksittäinen maa minua puoleensa, mutta ei oikeastaan. Kiinnostaa silti kuulla, jos teidän joukossa on niitäkin, joiden tuntosarvet heiluvat heti, kun joku tietty maa mainitaan.

Millaiset sanat vetävät teitä puoleensa? Mistä luonnehdinnasta tiedätte heti, ettei teos ole teitä varten? Onko yksittäisillä sanoilla väliä? Ovatko lajia määrittävät sanat vahvempia kuin esimerkiksi yksittäiseen aiheeseen tai teemaan liittyvät? Onko jotain erityisiä luonnehdintoja / sanoja, joita käytetään suomalaisista kirjoista?

Ian McEwan: Sementtipuutarha

Ian McEwan: Sementtipuutarha
Otava, 2009
The Cement Garden, 1978
Suomentanut: Eva Siikarla
Sivuja: 135
Genre: "kolkko realismi"
Lyhyesti: Tarina kuljettaa mukanaan niin  henkilöiden kuin lukijan mieltä koettelevaa synkkää ainesta. Lyhyen kirjan lukeminen otti aikansa, sillä välillä piti sulatella lian ja tahrojen keskellä.

Sementtipuutarha on Ian McEwanin esikoinen, mutta lisäksi ensimmäinen teos, jonka olen kirjailijalta lukenut. Olen ymmärtänyt, että McEwanin romaaneissa on usein jännitteenä miehen ja naisen parisuhde, johon liittyy jotain ikävää, traumaattista ja yllätyksellistä. Kriisejä ja kipuja löytyy myös Sementtipuutarhasta, mutta erityisesti sovinallisuuden rajoilla leikkimistä, joka saa lukijan selkäpiitä karmimaan. Tarinan keskiössä on nelilapsinen perhe, jossa molemmat vanhemmat menehtyvät nuorena traagisesti. Äidin kuolema salataan, jotta lapset saavat olla rauhassa talossa "jossa ei ikinä käynyt vieraita". Vanhin lapsista, Julie, ottaa eniten vastuuta arjen soljumisesta, mutta jokainen sisarus yrittää omalla tavallaan käsitellä traumaa ja siitä seurannutta uutta vapautta.

Kertojana toimii toiseksi vanhin lapsi Jack, joka tuntuu melkoisen epäluotettavalta kertojalta, sillä hänen ajatuksiaan ja tarkkailuaan värittää usein oletukset, mitä hän asettaa sisaruksilleen ja muihin ympärillä oleviin ihmisiin. Jack ei analysoi omaa käytöstään, eikä edes ajatuksissaan vastaa syytöksiin, joita hän kohtaa. Lukijalle jää päättelyvaraa, joskin Jackin alati likaantuvamman olemuksen merkitys - hänen pesemättömyytensä ja tarpeensa masturboida jatkuvasti - eivät jää huonommaltakaan kyökkipsykologilta huomaamatta.

Romaani keskittyy kertojaratkaisun takia eniten Jackin mielenmaisemaan ja sen kanssa operointiin, mutta myös muiden sisarusten pakonomaiset toiminnat ja yhteiset lääkärileikit virittävät lukijan pohtimaan yleisemmin ihmisten psykologisia käyttäytymismalleja. Yhteinen turvapaikka, koti, muuttuu koko ajan likaisemmaksi, ja koko talo täyttyy mädäntyneisyydestä, kärpäsistä, kuoleman hajuista, Jackin jättämistä likatahroista, pilaantuneista ruuista, tiskaamattomista tiskeistä. Lika, mätä, haju, kuolema. Siksi määrittelin teoksen genren kolkoksi realismiksi, McEwanin kerronta ja kuvaus on vahvaa realismia ja tarina etenee kronologisesti eteenpäin. Kuitenkin niin kolkosti, etten lopulta tiennyt kumpi oli inhottavampaa, sisarusten vääristyneet roolileikit vai kaikkialle tunkeutuva likaisuus. Jackin kerronnan lakoninen poljento lisää hyytävää tunnelmaa.

Keho on keskeinen motiivi teoksessa, sillä Jack tarkkailee läheistensä vartaloita esittäen välillä sopimattomia kysymyksiä tai kylmänviileästi kuvaillen kaaria, muotoja ja liikettä. Keho mädäntyy, haisee, kuolee, kääntyy itseään vastaan ja vetäytyy. Kehossa tuntuu lukiessakin, eikä ensimmäinen McEwan-kokemus ollut yhtään sellainen kuin kuvittelin ennalta. Jännite kantaa vieläkin ja luen jo seuraavaa teosta, Vieraan turvaa.

Tuomas Vimma: Raksa

Nappasin perjantaina töistä mukaani Tuomas Vimman Raksan (Gummerus, 2011) bussilukemiseksi. 438-sivuinen rakennus- ja remontointialaan liittyvä teos oli aiheeltaan niin kiinnostava, että lukaisin sen erittäin nopeasti. Puhun helppolukuisuudesta usein lukukokemusten kohdalla kuin se olisi joku ylivertainen hyve kirjallisuudessa, mutta niiden kirjojen kohdalla, joiden ansiot ovat selvästi nimenomaan tarinassa, pidän siitä että se kyseinen tarina sitten etenee niin ettei tarvitse laskea sivuja. Sellaisissa kirjoissa, jossa rakenne, kieli, tunnelma, tematiikka, vaikuttavuus, kokeellisuus, haastavuus, sun muut kiehtovat elementit vievät huomion tarinalta, en kiinnitä huomiota niinkään ajalliseen lukukokemukseen, vaan teokseen sinällään.

Mutta miten tämä kaikki liittyy ensimmäiseen vimmaiseen lukukokemukseeni. Raksassa minua kiehtoi oikeastaan vain sen kiinnostava tarina. Kirjan kanssa viihtymisessä ei ole mitään pahaa ja koin, että rakennusalan kiemurat ja jopa sen ahdistavat piirteet tulivat tutummaksi, vaikka en ole eläissäni itse osallistunut mihinkään remppaan. Vimma on omien sanojensa mukaan työskennellyt rakennustyömailla, haastatellut alan osaajia ja tehnyt muutenkin pohjatyötä, ja kyllä puitteet uskottavalta näin maallikosta tuntuivatkin. Toivon vain, että ylilyöntejä silti aiheen parissa tehtiin, eikä rakennusala ole tosiaan noin villi länsi, jossa harmaa talous kukoistaa ja pahaa-aavistamattomat ihmiset maksavat maltaita hämäristä lisälaskutuksista.

Jorin tapaan minua vähän kummastutti henkilöhahmojen epäuskottavuus: vaikka päähenkilö Sami ei ole mikään perusduunari(mikä sellainen edes on), vaan johtaa työprojekteja puku päällä kohteissa, tuntee laatujuomat, -ruuat ja ennen kaikkea Helsingin, ei hän silti tiedä yhtä pääkaupungimme harvoista Michelin-tähden ravintoloista, Chez Dominiquea. Miten niin itseään täynnä oleva suhari, jolle hakaniemeläiset ovat jo merkittävästi maalaisempia kuin etelähelsinkiläiset, ei ole edes vahingossa kuullut ravintolasta. Tämä on nyt niin pieni yksityiskohta kirjassa, mutta kertoo myös siitä, kuinka teoksen henkilöhahmon asenteet voivat todella lukiessa minua, junantuomaa, käydä nyppimään.

Tarina yksinkertaisuudessaan näyttää mädäntyneen rakennusalabisneksen, hämäräpuuhat tavallisten ihmisten keittiörempoissa, sutkit kuittihuijarit, työmaiden alipalkatut veljemme idästä sekä - onneksi - yhden kunnollisen ja suoraselkäisen firman, jonne Sami hyväveli-verkoston kautta pääsee töihin. Hyperborea pitää liikkeessä nuori kolmikymppinen Danika, hänen hyvää sukupuuta olevan isänsä ollessa nimellisesti vielä toimitusjohtajana. Arvatakin saattaa, että kaiken bisnessotkujen ja konnankoukkujen sekaan sotketaan perisuomalaiset synnit: alkoholiongelma ja rähinärakkaus. Kömpelösti juoksutetut naisseikkailut veivät liikaa huomiota kiinnostavammilta aiheilta ja veivät lopulta myös liiaksi terää teoksen mahdolliselta yhteiskuntakritiikiltä.

En pitänyt Vimman kielestä ja taidan olla selvästi yleiskielisemmän dialogin ystävä. Teoksen viimeistelyssä olisi kaivattu vielä yksi kierros, sillä toisteisuus ja kirjoitusvirheet nousivat yllättävän paljon esiin. En vakuuttunut täysin, mutta en silti voinut jättää kirjaa kesken.

Jennin blogista voi vilkaista, alaa tuntevan lukijan kommentit. Norkulta taas teoksesta tekstinäytteen.

Lyhytarviot - lomalukemistoa

Kaikki kuvassa näkyvät kirjat on nautittu vuorokauden sisällä joululomallani. Makoilin sängyssä tai istuin takkatulen ääressä, mutta kirjat vaihtuivat nopeaan tahtiin käsissä. Olo oli levollinen, vaikka niin monta tarinaa tulikin ahmittua lyhyessä ajassa. Näistä kolmesta Hallandin murha oli paksuin, sillä siinä oli jopa 220 sivua. Varsinaisten pienoisromaanien kolmintaistelu ja palkkioksi eräälle joukosta erottuminen.

---

Pia Juulin Hallandin murha (Atena, 2011) kuuluu rikosromaanien genreen, mutta ei ole mielestäni sen tyypillisimpiä edustajia. Tarina alkaa kyllä murhalla, mutta teoksessa ei niinkään keskitytä selvittämään, että kuka on syyllinen, vaan murha tapahtumana ja läheisten reaktio ovat suurennuslasin alla. Murha näyttäytyi tavalla, jota en ennen dekkareita lukiessani ole kokenut.

Kirjan päähenkilö ei ole suinkaan murhaa tutkiva poliisi tai etsivä, vaan murhatun puoliso, jonka kautta tapahtumat lukijalle näyttäytyvät. Bess ei myöskään ole tyypillisimpiä leskiä, sillä hän ei tunnu osoittavan minkäänlaisia sovinnaisia tunteita murhan tapahduttua. Leena Lumi on kuvannut tätä tunteettomuutta omassa arviossaan kiinnostavasti: lukija tuntuu katsovan, kuten leskikin, tapahtumia kuin elokuvaa. Ajatus sopii teokseen, sillä Bess on melko passiivinen päähenkilö. Hän ei pyri mitenkään selvittämään asioita, eikä tunnu olevan kauhean kiinnostanutkaan syy-seuraus-suhteista. Lukija on hänen varassaan, eikä saa kuin puolivahingossa asioita selville. Tämä oli taitavasti toteutettu, mutta vaikka olenkin avoimien loppujen ystävä, myönnän kaivanneeni perinteisempää ratkontatyyliä paikoitellen.

Paljon kysymyksiä ja hienovaraisia vihjeitä, kiinnostavasti lukujen alkuun on upotettu sitaatteja muista teoksista kuin pieniä avaimia. Susan tapaan taisin ansioista huolimatta pitkästyä kesken lukemisen.

Lue, jos haluat hämmentyä ja lukea murhasta toisenlaisen näkökulman.
Älä vaivaudu, jos viimeinen asia, mitä haluat jäädä dekkarin lukemisen jälkeen miettimään on: kuka sen lopulta teki.

---

Elena Damianin kirjeet (Like, 2011) on matka Helsingin Olympiakesään, vuoteen 1952. Dokumentaristi Markus Lind haluaa tallentaa elokuvan ajasta ja tapahtumasta, josta hän jäi itse paitsi. Lapsena hän ei saanut jäädä Helsinkiin kisoista nauttimaan, vaan hänet siirrettiin maalle pois tieltä. Hänen isänsä oli tuolloin kisoissa urheilutoimittaja, joka ehti nauttia hurmoksesta myös kisojen ulkopuolella.

Erään Elena Damianin kirjeet vievät Markuksen konkreettiselle matkalle Italiaan, mutta ennen kaikkea sisimpäänsä. Ne herättävät ajatuksen aviorikosten toistuvuudesta, kuin tahrasta perimässä. Tässäkään romaanissa ei keskitytä Hallandin murhan tapaan tekoon, vaan jälkiseurauksiin. Mitä aviorikoksen jälkeen tapahtuu?

Sinisen linnan kirjastossa Jukka Pakkasen teoksen kuulasta tarinaa verrattiin Joel Haahtelan tuotantoon. Olen vasta toista "haahtelaani" parhaillani lukemassa, mutta en siltikään täysin tunnista tätä vertausta. Maria perustelee kyllä hyvin: "Tarinassa on paljon samaa kuin Joel Haahtelan romaaneissa: mies saa tietää vuosia salattuja asioita vanhemmistaan ja matkaa kirjeiden ja valokuvien avulla menneisyyteen. Kuten Haahtelan henkilöhahmot, myös Pakkalan kuvaamat ihmiset kantavat mukanaan historian rajujen käänteiden jättämiä traumoja."

Katoamispisteen jälkeen olin ihan kananlihalla, ymmyrkäisenä siitä, kuinka niin vähällä sivumäärällä voi saada niin paljon aikaan. Elena Damianin kirjeet oli puolestaan makuuni liian suoraviivainen ja tarinan eteneminen liian helpontuntuista. En kritisoi missään nimessä Pakkasen kieltä, enkä ideaa. Idea on aivan loistava, mutta asiat etenevät itse tarinassa hyvin nopeasti. Miksi lukiessa tuntui enemmän kiireenmaku kuin historian itsestään hitaasti muistuttava havina. Markuksen ja Elenan kohtaaminen ei kosketa, sillä henkilöihin ei ehdi sitoutua. Mutta Mari A. sen sanoi paremmin: "Paljon en voi kirjoittaa tai paljastaa kirjasta, sillä siinä tärkeää ei ollut juoni, vaan tapa kertoa tarina."

Lue, jos haluat tietää enemmän ainoista Suomessa järjestetyistä kesäolympialaisista.
Älä vaivaudu, jos et ymmärrä miksi isä antaisi kuolinvuoteellaan pojalleen entisen rakastajattarensa kirjeet, kuin näyttääksen kuinka tunteeton mies hän lopulta oli. Sillä siitä tarina saa alkunsa.

---

Pasi Lampelan esikoisromaani Kiusaajat (Wsoy, 2011) on vain 123-sivuinen, mutta hyvä esimerkki siitä, kuinka pieni on kaunista. Päädyin ostamaan teoksen Parnassossa olleen erittäin hienon kritiikin tähden. Suosittelen kritiikin lukemista yhtä lämpimästi kuin siinä käsiteltävän romaaninkin. On oikeastaan vaikea kirjoittaa omaa arviota teoksesta, kun mieleen on jäänyt jälki sekä Lampelan teksistä että Tapion kritiikistä.

Teoksen nopealukuisuus hämää, sillä näennäisesti melko yksinkertaiseen tarinaan kirjautuu paljon merkityksiä yksinäisyydestä, kelpaamattomuudesta ja kasvukivuista. Jorin tapaan en malttanut laskea kirjaa lukujen välillä käsistäni.

Päähenkilö, Tuomas, kärsii kiusaamisesta ja itsetuhoisista ajatuksista. Hän saa mahdollisuuden vetäytyä omaan rauhaan kesän ajaksi, kun hänen holtiton enonsa pyytää tätä huvilansa vahdiksi. Muutamien pikkupuuhien ohessa Tuomas tappaa aikaa kiertelemällä ympäriinsä - ja itseensä.

Tuomaksen tunteet etsivät kohdettaan ja seksuaalinen turhautuminen tuntuu kiusaavan häntä siinä missä enonsa tehtaalta poispotkittu raivoisa mies, joka tunkeutuu huvilalle syyttelemään. Kun Tuomas piirtää serkkutyttönsä sängyn patjaan kirkkoveneen ja repii siihen viillon yhtymistarkoituksessa, tuntuu ahdistus kiusalliselta.

Lopussa jännite vähän lässähtää, mutta teos on kuitenkin näistä kolmesta se, joka eniten jäi mielenpäätä vaivaamaan.

Lainaan kriitikkoa: "Kukaan ei ymmärrä, mikä Tuomasta vaivaa, ei äiti, ei eno, ei kertoja, eikä Tuomas itse. Jos romaani alkaa matkalle lähdöstä, päätyy se oivallukseen, että perilläolo on aina illuusio."

Lue, jos aikaa on rajallisesti ja pidät vetävästä tekstistä.
Älä vaivaudu, jos sen ajan käytät mieluummin muuhun kuin nuoren miehen eksistentiaalisen kriisin seuraamiseen.

---

David Foenkinos: Vaimoni eroottinen potentiaali

David Foenkinos: Vaimoni eroottinen potentiaali (Gummerus, 2012)
203s.
Suomentanut: Pirjo Thorel. Kansi: Tuomo Parikka

Naakku lähetti minulle David Foenkinoksen uusimman, suomennetun teoksen. Vaimoni erottinen potentiaali oli jo toinen Foenkinoksen kirja, jonka olen lukenut, mutta sekään ei oikein vakuuttanut minua. Sääli, sillä teoksella on ihan huikean hyvä nimi ja todella kiinnostava kansi. Nainen, jonka nimi on Nathalie lähinnä ärsytti minua. Vaimoni eroottinen potentiaali oli omaan makuuni vielä tylsempi, vaikka siinä on kyllä kiinnostava aihe. Eroottinen potentiaali ei kuitenkin hyödyntänyt minusta kaikkea potentiaaliaan. Tai sitten syy on vain minussa ja olen täysin vailla Foenkinos-potenssia.

Oikeastaan en pidä Foenkinoksen naishahmoista tai siitä, miten heitä teoksessa kuvataan. Liioittelemalla ja toistoilla on varmasti oma merkityksensä ja siten voidaan myös tiettyä "täydellisen pariisittaren" kuvaa myös ironisoida, mutta mielestäni tässä ei ole kyse siitä. Tiedän, että Nainen, jonka nimi on Nathalie on ihastuttanut monia lukijoita, eikä se missän nimessä ole mielestäni niin sanotusti susihuono, mutta en vain sietänyt sitä eteeristä ihastelua, millä Nathalieta teoksessa kuvattiin. Arvelin lukiessani, että jos tästä tehdään elokuva, niin Nathalieta esittää Audrey Tautou (toisaalta en muita ranskalaisia näyttelijöitä muista nimeltä. Myöhemmin luin, että arveluni osuivat oikeaan. Teoksen jokainen mies oli täysin hullaantunut Nathalieen, enkä ymmärtänyt tätä ollenkaan. Päähenkilöiden ei todellakaan tarvitse olla räväköitä sutturoita, joiden älykkäästä kielestä ei voi olla pitämättä, mutta pliis, jotain rajaa siihen salaperäiseen sensuellisuuteenkin.

Rakenne on puolestaan kiinnostava. Vaikka en sanoisi, että teos oli mitenkään raskas aiheeltaan (rakkaus, kuolema, pakkomielle) vaan oikeastaan aika perinteinen, mutta silti välissä esiintyi ruokaohjeita, anekdootteja, listoja. Niin paljon kuin Nathalieen kyllästyinkin, teos oli kuitenkin helppolukuinen, sopivan kevyt ja viihdyttävä. Teoksen on kerrottu useissa yhteyksissä olevan kirjallinen Amélie, mutta rakastin sitä elokuvaa. Eli en ole täysin immuuni lajille. Ajattelin, ettei yksi ärsyttävä naishahmo koko kirjailijaa pilaa ja tartuin Vaimoni eroottiseen potentiaaliin kiinnostuneena.

Minusta molempien teosten henkilöhahmot ovat lopulta melko samankaltaisia. Miehiä vaivaa joku pakkomielle, he ovat sosiaalisesti melko rajoittuneita, ujojakin, melko omituisia, mutta silti hyväntahtoisia. Naiset ovat puolestaan upeita, eikä näiden päänsisälle pääse miesäänten kautta kovinkaan helposti. Naiset ovat palvonnankohteita, korkealla jalustalla ja heillä on joku erityisominaisuus, jolla salaperäisesti pitävät miestä (tietämättään) koukussaan. Mikäs siinä, mutta vaikka teosten aihe on täysin erilainen, tuntuu kuin lukisi samaa kirjaa uudestaan.

Hector keräilee pakkomielteisesti kaikkea. Kyllästyttyään postimerkkikokoelmaansa hän keräilee pian jotain muuta sarjaa. Vaikka metrolippuja. Kunnes lopulta saa tarpeeksi touhuistaan ja pyrkii selvittämään päänsä ja sysäämään moiset tarpeet toisaalle keskittymällä työhön ja rakkauteen. Rakastuttuaan palavasti vaimoonsa hän löytää tämän eroottisen potentiaalin ja keräysvimma lyö taas yli. Hector siirtyy keräilemään omaa vaimoaan. Lukemalla kirjan selviää, että mitä tällä oikein tarkoitetaan.

Näistä kahdesta suosittelen Nainen, jonka nimi on Nathalie -teosta enemmän. Siinä oli jotain herttaista ja omituista samassa paketissa. Molemmat ovat nopealukuisia, kevyitä ja sopivan kummallisia teoksia. En selvästi ole Foenkinoksen kohdeyleisöä, sillä en lämpene hänen henkilöhahmoilleen, enkä "kertojaäänelle". Jos niissä on rutkasti ironiaa, niin en vain ymmärrä sitä. Obsessiivinen parisuhde vaivaannuttaa liikaa, naisten sensuellisuuden korostuminen haukotuttaa ja liian keveästi kuvattu suru väsyttää. Räkärealismia en kaipaa Foenkinoksen pariisittariin, mutta edes jotain, joka laskisi heidät yläilmoista alas.

Mutta makuni on erehtyväinen. Kiittäviä arvioita Foenkinoksen teoksista löytyy useista arvostamistani kirjablogeista ja siksi moittiva arvioni nolostuttaa: Kulttuuri kukoistaa, Ilselä, Oota, mä luen tän eka loppuun, Mari A., Lurun luvut, Humisevalla harjulla, Annelin lukuvinkit, Sanojen jano, Sinisen linnan kirjasto,

Katsaus kirjavuoteen 2011

Nyt kun on saatu vuosi 2012 kunnolla käynnistettyä, niin on aika tarkastella edellisen vuoden kirjasatoa. Minulla on tilastot luetuista kirjoista edellisen vuoden lisäksi vain vuodesta 2010, sillä en ole koskaan aiemmin merkinnyt luettuja kirjoja ylös muistiin. Tiedän silti varmuudella, etten ole koskaan lukenut määrällisesti niin paljon kuin viime vuonna. Luin 129 romaania ja 121 sarjakuvaromaania, eli yhteensä 250 teosta. Kirjablogini ensimmäisenä vuonna (jolloin tosin yritin syksyllä aloittaessani muistella takautuvasti kevään kirjoja) sain luettua 110 teosta yhteensä, joten muutos edelliseen vuoteen on huikea. Tämän lisäksi luin käsikirjoituksia ja osan toimittamistani teoksista useampaan otteeseen, mutta tällaisia lukemisia en ole kirjablogiini merkinnyt.

Viime vuosi oli kirjablogiharrastukseni kannalta varsinainen kultavuosi, sillä en olisi kuuna päivänä voinut kuvitella, kuinka paljon iloa bloggaaminen voi elämääni tuoda. Lukutahti ja kirjallisuudentietämys on kasvanut hurjasti, sillä vaikka en, luonnollisesti, kaikkia teoksia voi itse lukea, niin tiedän paljon enemmän kirjoja kirjablogien ansiosta. Olen myös innostunut lukemaan enemmän kirjallisuusuutisia ja alan lehtiä. Kaikki tämä kasvattaa lukemisen nälkää ja näin luettujen kirjojen pino on kasvanut miltei samaa tahtia lukuvinkkien kanssa.

Yhtensä suurimmista kirjabloggaamisen iloista on uudenlaisen yhteisön ja verkoston luominen. Olen ystävystynyt monien kirjanystävien kanssa ja päässyt mukaan niin kustantamoiden kuin muihin kirja-alan tapahtumiin, mutta näiden lisäksi kirjabloggaajien omiin kokoontumisiin. Blogistanian Finlandia on yhteisön joukkovoimasta ja -älystä hyvä esimerkki. Ilolla on saanut seurata, miten muu media on ottanut vastaan tämän yhteisvoimin kootun listan. Parasta tässä on, että jokainen kirjabloggaaja voi halutessaan tähän osallistua ja ensi vuonna varmasti määrä kasvaa vielä entisestään.

En ole koskaan lukenut myöskään näin paljon yksittäisiä sarjakuvaromaaneja kuin viime vuonna. Sallan innostamana aloin lukea ennakkoluulottomasti keskenäänkin hyvin erilaisia sarjakuvateoksia ja melko pian oma maku löytyi. Pidän eniten yhteiskunnallisista, mutta henkilökohtaisista sarjakuvaromaaneista, joiden pitelemiseen tarvitsee kaksi kättä. Koska olen ahminut teoksia niin paljon, en ole juurikaan yksittäisistä teoksista kirjoittanut, vaan yrittänyt aina rakentaa luettuja yhteisen teeman alle. Rikokset sarjakuvissa, sodat sarjakuvissa, Finlandiaehdokkaiden analysointia. Minulla on monta muutakin ideaa, mutta en ole ehtinyt vielä kirjoittaa niistä, mutta voihan luettuja sarjakuvia analysoida vuoden vaihtumisen jälkeenkin?!

Sarjakuvien lisäksi uutena aiheena blogiini syntyi silkasta uteliaisuudesta Miten luet -sarja. Silloin tällöin utelen jotain kirjoihin ja erityisesti lukemiseen liittyvää ja olen ilolla lukenut sitten näitä vastauksia. Uusia aiheita on kännykkä täynnä, sillä lukeminen on todella kiehtova aihe keskusteluun.

Viime vuonna kirjablogien määrä kasvoi todella merkittävästi ja kaikkien ihanien arvioiden lukeminen voisi käydä jo työstä ellei pidä tolkkua mukana. Kaikissa keskusteluissa ei voi mitenkään olla mukana, mutta on kiehtovaa, että kaiken aikaa verkko vilisee kirjakeskusteluita. Viime syksynä minua pyydettiin Kirjojen yön paneelikeskusteluun puhumaan kirjallisuuden roolista verkkokeskusteluissa. Näin kirjoitin paneelista tuoreeltaan:
"Keskustelun asetelma oli kiinnostava, oli kirjailijaa, toimittajaa, kriitikkoa ja sitten ihan tavallinen lukija. Ennen paneelia mietin paljon, mitä haluaisin kirjablogeista välittää kuuntelijoille, koska minulle itselle oli tärkeä kertoa tästä yhteisöllisestä lukemisesta ilman, että siihen tulisi ikävä hömpähtävä katku. Tänne kirjablogeihin on melko helppo uppoutua, lukemista ylistetään ja kommentointi voi liidellä aasinsiltojen kautta ties missä. Silti. ja Siksi. Kirjablogeissa on paljon analyyttisia arvioita, kirjallisuuskeskusteluun on nostettu tekijän ja teoksen lisäksi lukija esiin, verkkokirjoittaminen lisää lukemista, tuo kirjavinkkejä uusille lukijoille, ja monien taitavien kirjoittajien blogiarviot eivät häpeä ammattikriitikoiden tekstien rinnalla. Ylipäänsä en ymmärrä tätä rajankäyntiä kritiikin ja blogiarvion välillä, lehti tavoittaa varmasti suuremman yleisön, mutta muodoltaan erilainen blogiarvio mahdollistaa kirjakeskustelun heti arvion jälkeen. Kumpikin palvelee erilaisia tarpeita, erilaisia ihmisiä. Ei erikseen, vaan yhdessä."

Samasta asiasta olen jonkin verran saanut puhua myös kirjabloggaajille myönnetyn Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinnon jälkeen. Olin haastateltavana mm. paikallislehteemme, Lapin radioon ja Nora teki kivan nettihaastattelun Lukeminen.fi-sivustolle. Areenasta löytyy vielä tuo haastattelu kirjablogeista, jos jotakin kiinnostaa kuulla se vielä. Vaikka nämä ovat henkilökohtaisesti kiehtovia juttuja, minua on lämmittänyt myös yleinen kiinnostus kirjablogikulttuuria kohtaan. Viime vuonna blogi avasi monia ovia, mutta ennen kaikkea monet uudet lukijat löysivät kirjablogit. Omat vanhempani ovat tästä hyvät esimerkit. Emme olisi aiempina vuosina keskustelleet kirjoista, bloggaamisesta ja kirja-alasta niin paljon kuin viime vuonna. Lähipiiri on innostunut lukemaan siinä missä itsekin olen yhä useammin tarttunut mieluummin kirjaan kuin kaukosäätimeen.


Kirjalliset vinkit ja linkit eivät kaikki ole ehtineet puolessa vuodessa mennä vanhaksi. Kirjahyllyn DIY-ohjeet pätevät vielä. Samoin Anna Kareninan henkilöhahmo-kartta. :)


Tähän loppuun laitan vielä luettujen kirjojen listan ja linkit arvioihin. Valitettavasti en ole läheskään kaikista tehnyt arvioita ja tässä suhteessa pidän häpeänviittaa harteilla. Monet kanssabloggaajat kirjoittavat arvion heti luettuaan, mutta toisinaan itsellä on jäänyt arvio tekemättä tai se on viivästynyt. Pyhästi olen itselleni luvannut, että kirjoitan silti vielä ainakin joulukuun luetuista. Töiden ja opiskeluiden yhdistäminen ei ole hirvittävästi häirinnyt vielä vapaa-ajan lukemista, mutta bloggaamista se häiritsee. Käytän yhden jutun kirjoittamiseen kuitenkin aina oman aikansa, eikä teksti synny kiireen ja häslingin keskellä. Toivonkin vuodelle 2012 enemmän armollisuutta itselleni kiireiden keskellä. :)

Luetut romaanit:
1. Maria Syvälä: Koti (Robustos, 2010)
2. Peter Franzén: Tumman veden päällä (Tammi, 2010)
3. Eeva Kilpi: Laulu rakkaudesta ja muita runoja (Wsoy, 1972)
4. Jun'ichirô Tanizaki: Avain (Tammi, 2010, 5.painos)
5. Kaori Ekuni: Blink Blink (Bazar, 2006)
6. Cecilia Samartin: Nora & Alicia (Bazar, 2011)
7. Jean Echenoz: Pitkä Juoksu (Tammi, 2010)
8. Christina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri (Otava, 2009)
9. Kaikki muuttuu paremmaksi (Paasilinna, 2010)
10. Kritiikin kasvot. Suomen arvostelijain liiton 60-vuotis juhlakirja (2010)
11. Pekka Manninen: Peili (Wsoy, 2011)
12. Joel Haahtela: Katoamispiste (Otava, 2010)
13. Neulontapäiväkirjani (Wsoy, 2010)
14. Maria Jotuni: Arkielämää (SKS, 1994, alkuperäinen 1909)
15. Seija Vilén: Mangopuun alla (Avain, 2010)
16. Geert Kimpen: Kabbalisti (Bazar, 2011)
17. Rebecca Watson: Kissaekspertti -kaikki kissastasi (Wsoy, 2011)
18. Pirkko Saisio: Lokikirja (Siltala, 2010)
19. Kaisa Neimala & Jarmo Papinniemi: Aloittamisen taito (Avain, 2010)
20. Topeliuksen kauneimmat sadut (Otava, 1984)
21. Maria Jotuni: Tohvelisankarin rouva (Otava, 1924)
22. Modernin lumo ja pelko. Kymmenen kirjoitusta 1800-1900 lukujen vaihteen sukupuolisuudesta. (SKS,2000)(osin)
23. Liisa Talvitie: Sokka (Siltala, 2010)
24. Petri Tamminen: Mitä onni on (Otava, 2009)
25. Jouni Inkala: Kemosynteesi (Siltala, 2011)
26. Anne B. Ragde: Satunnaista seuraa (Tammi, 2011)
27. Daniel Glattauer: Kun pohjoistuuli puhaltaa (Atena, 2011)
28. Jussi Kylätasku: Akuaba - Tunnustuskirja (Wsoy, 2002)
29. José Saramago: Elefantin matka (Tammi, 2011)
30. Jean Giono: Mies joka istutti puita (Basam Books, 2008)
31. Ricky Martin: Minun tarinani (Like, 2011)
32. Kazuo Ishiguro: Yösoittoja (Tammi, 2011)
33. Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet (Siltala, 2011)
34. Minna Canth: Anna Liisa (Project Gutenbergin kautta)
35. Eleanor Catton: Harjoitukset (Siltala, 2010)
36. Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina (Avain, 2011)
37. Wilhelm Busch: Maks ja Morits ja muita kertomuksia (Otava,1989)
38. Ann Rosman: Majakkamestarin tytär (Bazar, 2011)
39. Siri Hustvedt: Vapiseva nainen (Otava, 2011) (osin)
40. Paul Gravett: Sarjakuvaromaani, ja miten se voi muuttaa elämäsi (Otava, 2007)
41. Maritta Lintunen: Mozartin hiukset (Wsoy, 2011)
42. Wolfram Eilenberger: Minun suomalainen vaimoni (Siltala, 2011)
43. Petri Tamminen: Muistelmat (Otava, 2004)
44. Kari Hotakainen: Finnhits (Wsoy, 2007)
45. Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja (Wsoy, 2010) (äänikirja)
46. Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri (Otava, 2011)
47. Muriel Barbery: The Gourmet, Kulinaristin kuolema (Gummerus, 2011)
48. Jukka Itkonen: Käpälämäki (Otava, 2002)
49. Olli Jalonen: Poikakirja (Otava, 2010)
50. Jaakko Yli-Juonikas: Uneksija (Otava, 2011)
51. Antti Leikas: Melominen (Siltala, 2011)
52. Juhani Aho: Yksin (Wsoy, 1890 alunperin, Project Gutenbergin kautta)
53. Minna Canth: Salakari (SKS, 1996)
54. Outi Alanko-Kahiluoto & Tiina Käkelä-Puumala: Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä (SKS, 2008)
55. Lasse Koskela & Lea Rojola: Lukijan ABC-kirja (SKS, 1997)
56. Antti Tuuri: Matkoilla Euroopassa (Otava, 2011)
57. Riikka Rossi: Särkyvä arki (Gaudeamus, 2009) (osin)
58. Minna Maijala: Passion vallassa. Hermostunut aika Minna Canthin teoksissa (SKS, 2008) (osin)
59. Juhani Aho: Helsinkiin (Wsoy, 1893, Project Gutenbergin kautta)
60. Henrik Ibsen: Nukkekoti (Wsoy, 2009, 1879 alunperin)
61. Santeri Alkio: Puukkojunkkarit (Wsoy, 1894, Project Gutenbergin kautta)
62. Gustave Flaubert: Rouva Bovary
63. Kauppis-Heikki: Laara (Project Gutenbergin kautta)
64. Minna Canth: Köyhää kansaa (Project Gutenbergin kautta)
65. Minna Canth: Kauppa-Lopo
66. Iida Rauma: Katoamisten kirja (Gummerus, 2011)
67. Agatha Christie: Totuus Hallavan hevosen majatalosta (Wsoy, 2010)
68. John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa (Bazar, 2008)
69. Daniel Kehlman: Maine (Tammi, 2011)
70. Annakaisa Iivari: Tyttöministeri (Otava, 2011)
71. Lois Lowry: Anastasia hermoromahduksen partaalla (Otava, 1990)
72. Anni Polva: Taidat uhota, Hanna-Leena (Karisto, 1992)
73. Merja Jalo: Hevosparonin kosto (Otava, 1991)
74. David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie (Gummerus, 2011)
75. Amy Chua: Tiikeriäidin taistelulaulu (Siltala, 2011)
76. Claire Montgomerie: Luonnonvärien lankapaketti (Wsoy, 2011)
77. Jean Kwok: Käännöksiä (Bazar, 2011)
78. Francesc Miralles & Álex Rovir: Lopullinen vastaus (Atena, 2011)
79. Annelies Verbeke: Nuku! (Avain, 2010)
80. David Nicholls: Sinä Päivänä (Otava, 2011)
81. Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa (Teos, 2011)
82. Meritta Koivisto: Poissa (Avain, 2011)
83. Agatha Christie: Ikiyö (Wsoy, 1967)
84. Matti Suurpää: Parnasso. 1951-2011 (Otava, 2011)
85. Raija Puukko & Marjo Koivumäki: Ekodeko (Atena, 2011)
86. Lotte & Soren Hammer: Saastat (Bazar, 2011)
87. Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti (Tammi, 2010)
88. Heinrich Böll: Katharina Blumin menetetty maine (Otava, 1974)
89. Marisha Rasi-Koskinen: Katariina (Avain, 2011)
90. Helmi Kekkonen: Valinta (Avain, 2011)
91. Harri Römpötti & Ville Hänninen: Päin näköä! (Like, 2011)
92. Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana (Otava, 2011)
93. David Eagleman: Tarinoita tuonpuoleisista (Avain, 2011)
94. Martin Ingvar & Gunilla Eldh: Älykäs painonhallinta (Avain, 2011)
95. Noora Shingler: Marjoja ja Maskaraa (Atena, 2011)
96. Markus Benneman: Himokas härkäsammakko (Atena, 2011) 
97. Rebecca Stott: Veden muisti (Avain, 2011)
98. Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja (Avain, 2011)
99. Annelies Verbeke: Kalanpelastaja (Avain, 2011) 
100. Pentti Saarikoski: Onnen aika (Otava, 1971)
101. Karin Brunk Holmqvist: Pieni potenssipuoti (Bazar, 2011)
102. Aravind Adiga: Viimeinen mies (Avain, 2011)
103. Miika Nousiainen: Metsäjätti (Otava, 2011)
104. Heidi Jaatinen: Jono (Gummerus, 2011)
105. Anna Gavalda: Karkumatka (Gummerus, 2010)
106. Ferdinand von Schirach: Rikoksia (Atena, 2011)
107. Erik Wahlström: Kärpäsenkesyttäjä (Schildts, 2010)
108. Ann Heberlein: Pieni kirja pahuudesta (Atena, 2011)
109. Seija Vilén & Anna Kortesalmi: Sormet sahramissa (Avain, 2011)
110. BTJ:n 50-vuotisjuhlakirja (Avain, 2011)
111. Janica Brander: Lihakuu (Otava, 2011)
112. Jani Kaaro & Väinö Heinonen: Evoluutio (Avain, 2011)
113. Anna Tommola: Seitsemäs käsiala ja muita kertomuksia (Wsoy, 2011)
114. Philip Teir: Donnerryhmä (Otava, 2011) 
115. Kari Hotakainen: Ihmisen osa (Siltala, 2009)
116. Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa, valoa, valoa (Karisto, 2011)
117. David Foenkinos: Vaimoni eroottinen potentiaali (Gummerus, 2011)
118. Alan Bennett: Epätavallinen lukija (Basam Books, 2008)
119. Kuva silmissä. Näkökulmia Mirkka Rekolan taiteilijantyöhön. (Wsoy, 2011)
120. Jani & Taija Somppi: Parantavat rasvat (Gummerus, 2011)
121. Elina Tiilikka: Myrsky (Gummerus, 2011) (kesken)
122. Valhe & viettelys -Tarinoita pettämisestä (Helsinki-kirjat, 2011)
123. Jukka Pakkanen: Elena Damianin kirjeet (Like, 2011)
124. Tuomas & Antti Kyrö: Pukin paha päivä (Wsoy, 2011)
125. Hanna-Riikka Kuisma: Sydänvarjo (Like, 2011) (kesken)
126. Pasi Lampela: Kiusaajat (Wsoy, 2011)
127. Pia Juul: Hallandin murha (Atena, 2011)
128. Jenni Linturi: Isänmaan tähden (Teos, 2011)
129. Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus (Siltala, 2011)

Luetut sarjakuvakertomukset (mukana myös albumeja):

1. Ville Ranta: Sade (Asema, 2003)
2. Marjane Satrapi: Luumukanaa (Like, 2008)
3. Marjane Satrapi: Persepolis (Like, 2008)
4. Alison Bechdel: Lepakkoelämää II (Like, 2010)
5. Marc-Antoine Mathieu: Jumala itse (Like, 2011)
6.Ville Ranta & Mika Lietzen: Engelsmannit tulevat (Don L Inspirations, 2004)
7. Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet (Wsoy, 2010)
8. Robert Crumb: Ilo, hilpeys ja paasto (Like, 2010)
9. Marguerite Abouet: Aya - Elämää Yop Cityssä. (Arktinen Banaani, 2010)
10. Mikko Jeskanen: Perkele - Myytillisiä tarinoita (Wsoy, 2011)
11. PNG: Maailma mustavalkoinen (2010)
12. Ville Pynnönen: Alinka (Arktinen Banaani, 2004)
13. Jeffrey Brown: Haparointia (Huuda Huuda, 2006)
14. Hugleikur Dagsson: Popular Hits (Atena, 2010)
15. Will Eisner: Myrskyn silmään (Jalava, 1991)
16. Adrian Tomine: Shortcomings
17. Daniel Gloves: Ghost world
18. Shaun Tan: The Arrival
19. Alison Bechdel: Hautuukoti (Like, 2009)
20. Philippe Dupyu & Berberian Charles: Teoria yksinäisistä ihmisistä - Jeanin elämää (Wsoy, 2010)
21. Audrey Niffenegger: The Night Bookmobile
22. Will Eisner: Näkymättömät ihmiset (Jalava, 1993)
23. Maria Björklund: Kaksin (Arktinen Banaani, 2011)
24. Adrian Tominen: Summer Blonde
25. Cyril Pedrosa: Kolme varjoa (Wsoy, 2007)
26. Yoshihiro Tatsumi: Good-Bye
27. Keiji Nakazawa: Hiroshiman poika (Jalava, 1985)
28. Marc-Antoine Mathieu: Alkuperä (Like, 1991)
29. Marc-Antoine Mathieu: Prosessi (Like, 1993)
30. Posy Simmonds: Gemma Bovery 
31. mm.Apostolos Doksiadis: Logicomix. Nerouden ja hulluuden rajalla. (Avain, 2010)
32. Kallio ja Nuutinen: Kramppeja ja nyrjähdyksiä nuorten naisten maailmasta. (Arktinen Banaani, 2010)
33. Craig Thompson: Blankets (2003)
34. Lucie Durbiano: Aarre (Wsoy, 2011)
35. Daniel Clowes: Wilson (Like, 2011)
36. Tove Jansson: Muumit - sarjakuvaklassikot IV (Wsoy, 2011)
37. Zeina Abirached: Pääskysen leikki (Like, 2011)
38. Li Kunwu: Isän aika - Minun Kiinani (Wsoy, 2011)
39. Pertti Jarla: Fingerpori 1 (Arktinen Banaani, 2009)
40. Pertti Jarla: Fingerpori 3 (Arktinen Banaani, 2010)
41. Mari Ahokoivu: Ennustus (Asema, 2010)
42. Paco Roca: Ryppyjä (Wsoy, 2010)
43. Guy Delisle: Shenzen (Wsoy, 2010)
44. Cyril Pedrosa: Ekoloogiset (Wsoy, 2011)
45. Lucie Durbiano: Punainen pukee teitä (Wsoy, 2009)
46. Neil Gaiman: Coraline (Egmont Kustannus, 2009)
47. Fabien Nury & Sylvain Vallée: Olipa kerran Ranskassa - Suuri gangsterisota (Gummerus, 2011)
48. Jean-Jacques Sempé: Optimisteja (Tammi, 2002)
49. Jean-Jacques Sempé: Mediaihmisiä (Tammi, 2002)
50. Perti Jarla: Fingerpori 2 (Arktinen Banaani, 2009)
51. Nina Hemmingsson: Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt (Wsoy, 2011)
52. Art Spiegelman: Maus 1 & 2
53. Kati Kovács: Kuka pelkää Nenian Ahnavia? (Arktinen Banaani, 2010)
54. Pertti Jarla: Firgerpori - heräämisopas (Arktinen Banaani, 2010)
55. Sanna Ala-Ojala: Huomenna on se päivä (Suuri Kurpitsa, 2010)
56. Joonas Rinta-Kanto: Fok.It (Kreegah Bundolo, 2010)
57. Jarkko Vehniäinen: Kamala luonto (Zum Teufel, 2010)
58. Jaana Suorsa: Kuka keksi aamun? (Kumiorava, 2010)
59. Reetta Niemensivu: Lempi ja rakkaus (Suuri Kurpitsa, 2010)
60. Juhani Laaksonen: Ruma lapsi. esikoinen (Wsoy, 2010)
61. Ville Tiihonen: Taas sieltä jostain (Wsoy, 2010)
62. Anne Muhonen: Varataivas (Suuri Kurpitsa, 2010)
63. Sokal: Koiran paluu (Jalava, 2001)
64. Sokal: Rasputinin merkki (Jalava, 2001)
65. Sokal: Lempeä kuolema (Jalava, 1987)
66. Sokal: Hukkunut saari (Jalava, 1992)
67. Sokal: Kauhujen kanava (Jalava, 1993)
68. Sokal: Ei kuutamoa katuojaan (Jalava, 1995)
69. Sokal: Unelma horisontissa (Jalava, 2000)
70. Sokal: Salaisuuksien tunkio (Jalava, 2002)
71. Sokal: Hoitajan veriset kädet (Jalava, 2004)
72. Sokal: Valkokaulusjuomari (Jalava, 2005)
73. Sokal: Musta meri (Jalava, 2005)
74. Sokal: Pedon varjo (Jalava, 2007)
75. Sokal: Porvarisnaisen hillitön charmi (Jalava, 2008)
76. Sokal: Kasvoton nainen (Jalava, 2009)
77. Sokal: Tuhkien taival (Jalava, 2010)
78. Jean-Jacques Sempé: Romantikkoja (Tammi)
79. Jean-Jacques Sempé: Filosofeja (Tammi)
80. Jean-Jacques Sempé: Syyllisyydentuntoisia (Tammi)
81. Hanna Koljonen: Syliinvaellus Intiaan (Asema, 2011)
82. Hannele Richert: Kuuluvuusalue (Asema, 2010)
83. Aino Sutinen: Taksi Kurdistaniin (Asema, 2010)
84. Christophe Blain: Maalari ja merirosvo - Amerikkaan (Wsoy, 2004)
85. Christophe Blain: Maalari ja merirosvo - Hyisille vesille (Wsoy, 2005)
86. Christophe Blain: Maalari ja merirosvo - Olga (Wsoy, 2006)
87. Ville Tietäväinen: Linnut ja meret (Tammi, 2003)
88. Christophe Blain: Maalari ja merirosvo - Pariisiin (Wsoy, 2007)
89. Christophe Blain: Maalari ja merirosvo - Jack (Wsoy, 2008)
90. Mark Alan Stamaty: Alia's Mission (Dragonfly Books, 2004)
91. Petteri Tikkanen: Mopo (Like, 2011)
92. Madeleine Flores: The Girl and the Gorilla
93. Juan Días Canales: Blacksad - Kissa varjoisilta kujilta (Arktinen Banaani, 2006)
94. Juan Días Canales: Blacksad - Valkoinen valtakunta (Arktinen Banaani, 2007)
95. Philippe Dupuy: Rakas talkkarini (Wsoy, 2003)
96. Philippe Dupuy: Piinalliset painajaiset (Wsoy, 2003)
97. Philippe Dupuy: Naiset ja lapset ensin (Wsoy, 2004)
98. Philippe Dupuy: Onni hymyilee, minä en (Wsoy, 2005)
99. Philippe Dupuy: Sataa ja paistaa (Wsoy, 2006)
100. Philippe Dupuy: Yksi laatikko liikaa (Wsoy, 2007)
101. Jacamon & Matz: Tappaja, osat 1-3 (Apollo, 2010)
102. Olivier Schrauwen: Mies joka antoi partansa kasvaa (2011)
103. Bastien Vives: A Taste of Chlorine (2011)
104. Manu Larcenet: Pieniä voittoja (Wsoy, 2006)
105. Manu Larcenet: Elämän oppitunteja (Wsoy, 2007)
106. Manu Larcenet: Millä on väliä (Wsoy, 2008)
107. Manu Larcenet: Kukin parhaansa mukaan (Wsoy, 2009)
108. Hergé: Sininen lootus
109. Hergé: Särkynyt korva
110. Hergé: Mustan saaren salaisuus
111. Hergé: Kultasaksinen rapu
112. Hergé: Salaperäinen tähti
113. Hergé: Yksisarvisen salaisuus
114. Hergé: Rakham Punaisen aarre
115. Hergé: Seitsemän kristallipalloa
116. Hergé: Mustan kullan maa
117. Hergé: Tintti Kuun kamaralla
118. Hergé: Seikkailu Punaisella merellä
119. Mikko Jeskanen: Perkele - Santala (Wsoy, 2011)
120. Andy Riley: Pupujen uusi itsemurhakirja (Bazar, 2011)
121. Hergé: Tintti Amerikassa

Blogistanian Finlandia

Tällä hetkellä Sallan lukupäiväkirjassa käynnistyy kirjablogien Finlandia -äänestys. Tarkoitus on äänestää 3-6 kotimaista kirjaa vuodelta 2011. Mukana saa olla myös sarjakuvia, joten kisa poikkeaa hieman esikuvastaan. Minun oli yllättävän vaikea tähänkin listaukseen löytää sopivia kirjoja, sillä en ole ehtinyt kirjoittaa kaikista loppuvuoden kirjoista vielä omaa arviota, mutta onneksi tässä sai käyttää myös blogistikollegoiden hyviä tekstejä linkityksenä.

Keskityin tässä listauksessa osittain omiin suosikkeihin ja osittain niihin, joiden uskon pärjäävän kisassa. Olen kuitenkin aktiivisesti lukenut muiden tekstejä pitkin vuotta ja jonkinlainen kuva on tullut, että mitkä kirjat ovat suosikkeja blogistaniassa. Ainoa "ongelma" on se, että kirjoja on ihan liikaa. Todella paljon hyviä kotimaisia kirjoja on julkaistu ja luettu tänä vuonna.

Kaikista kirjoista löytyy useita arvioita blogeista, mutta tämänhetkinen tekninen vempain hidastaa minua niin paljon, etten voi linkittää kaikkia tähän. Osa on minun lukemiani ja osa puhtaita intuitioarvauksia.

Miika Nousiainen: Metsäjätti
Marisha Rasi-Koskinen: Katariina
Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis
Essi Tammimaa: Paljain käsin
Katja Kettu: Kätilö
Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet