Riikka Takala: Ole hyvä

Riikka Takala: Ole hyvä. Atena 2014. Kansi: Elina Warsta. 152 sivua.

Olen sen verran myöhässä monien näiden bloggausteni kanssa, että luin itse asiassa tämän Riikka Takalan teoksen aivan tammikuun alussa, kun matkustin junalla Lapista Helsinkiin. Ja nyt tämän kirjoituksen aikana olen uudemman kerran kotiseudulla käymässä. Joten ihan tuoreesta lukukokemuksesta ei ole kysymys. Halusin kuitenkin kirjasta jotain mietteitä blogiini kirjoittaa, sillä Ole hyvä oli miellyttävä matkakumppani ja nopealukuinen teos junamatkan aikana.

Pidän kirjan nimestä, sillä se viittaa kolmen päähenkilönaisen pyrkimykseen tehdä jotain hyvää vieraalle ihmiselle, vaikka heidän oma elämänsä on monella tapaa melko solmussa. Nimi viittaa myös kiitollisuuteen ja kohteliaisuuteen, joka näyttäytyy heissä kaikissa. Sain kirjasta vinkin yksillä syntymäpäivillä, kun tuttu suomentaja kiitteli teosta ja sanoi, että haluaisi tehdä siitä valitsemalleen kielelle näytekäännöksen. Ostin sitten kirjan seuraavalla viikolla, mutta en ihan heti kirjaa kuitenkaan ehtinyt lukea.

Pidin kirjassa enemmän teoksen henkilöistä ja siitä, miten Takala kirjoittaa arkisisten asioiden kautta syvemmistä tunnetiloista. Tarinasta en lopulta välittänyt niinkään paljon, enkä siitä hyväosaisuuden ja hyväntahtoisuuden painiskelusta. Naisystävykset ovat vähän erikoisia mutta kaikkiin heihin tutustuisin mielelläni, sillä heissä on niin paljon hyvää vaikka huolia riittää. Pidin myös ystäväkuvauksista, sillä he näkevät virheitä toisissaan ja osaavat arvostaa omia puoliaan ja vastaavasti taas nähdä toisissa arvokkaana niitä piirteitä, joita he itse eivät ehkä aina itsessään näe. Monipuolisia hahmoja, ja kiinnitin heihin enemmän huomiota kuin juoneen.

Viihdyttävä kirja, jossa oli paljon oivallisesti sanottuja sanoja ja kerrottuja kohtauksia.

Jari Järvelä: Särkyvää

Jari Järvelä: Särkyvää. Tammi 2014. Kansi: Markko Taina. 221 sivua.

Tyttö ja pommi oli todella päräyttävä jännäri, ja minulla oli valmiiksi paljon odotuksia tämän Jari Järvelän seuraavan, joskin tyyliltään ja tarinaltaan täysin erilaisen, romaanin suhteen. Kirjasta olin ennalta lukenut myös kiittäviä arvioita, siksipä teoksen joululoman lukupinooni mukaan valitsin.

Esimerkiksi Katjan todella hieno bloggaus loppukiteytyksineen vakuutti:
"Teemun ja Agnesin on the road -kertomus on tragikomediaa parhaimmillaan. Se on samalla kertaa hullu, absurdi ja lähestulkoon runollinen. Kokonaisuus naurattaa ja hirvittää, loppu saa täydellisyydessään miltei kyyneliin. Jos oppisin joskus jotain kiteyttämään, sanoisin että Särkyvää on ihan helkkarin hieno romaani."

Tiedän. Tuntuu aika typerryttävälle puhua joululomalla luetuista kirjoista maaliskuun puolivälissä, mutta näin vain olin kiireinen alkuvuoden, että pitkällä hännällä näitä blogijuttuja kirjoitetaan. En halunnut jättää kirjaa blogissani pimentoon,  sillä haluan lukea myös muutkin Järvelän teokset, joten mukava kerätä koko suora aikojen saatossa blogini historiaan. Heh.

Särkyvää on siis oiva kertomus onnesta ja sen puutteesta, mutta en voi silti väittää aivan täysin lumoutuneeni siitä. Varmasti pitkälti senkin vuoksi, että kirja vertautui mielessäni Petri Tammisen Mitä onni on -romaaniin. Lisäksi tarinan liftarityttö Agnes toi mieleen Tytön ja pommin tytön, mutta jotenkin valjumpana versiona.

Liikaa vertailua siis ja liian vähän itse tarinaan solahtamista.

Kirja koostuu osittain myös otsikoiduista tekstipätkistä, jotka on päähenkilö Teemu kirjoittanut omaan blogiinsa. En välittänyt näistä osioista niin paljon, vaikka tietysti bloggausten kautta saatiin kuvattua syitä siihen, miksi Teemu on niin hajalla. Ja miksi hän päätyy ajamaan ladallaan kohti Espanjaa aikomuksenaan päättää päivänsä mahdollisimman miehekkäällä tavalla: sonnilauman seivästämänä.

Lukukokemus jäi kuitenkin positiivisen puolelle, vaikka kirja ei täysin minua mukaansa saanut. Aihe oli mainio ja vähän hulvaton. Tekstissä oli myös hienoja kohtia, joita pysähdyin lukemaan tarkemmin. Niinkin pienistä asioista kuin vaikka, millä tapaa omena leikataan kahtia – mikä oivallus: vaakasuora leikkaus paljastaa omenan sisään kätketyn tähden.

Harri Sirola: Abiturientti

Harri Sirola: Abiturientti. Wsoy 1987, 3. painos. Koulun peruskirjasto -kirjasarja. 302 sivua.

Hyvä ystäväni, jolta sain Abiturientista lukuvinkin, kysyi minulta jo alkupuoliskon ohitettuani, onko kirja niin rivo kuin hän sen nuorena koki. Hänelläkin kirjan lukemisen jälkeen on kulunut useita lukuvuosia ja satoja kirjoja, mutta nuoruuden lukumuistosta kuultaa yhä jonkinlainen hauska ohostelu. Minulle lukukokemus oli mieluisin juuri siksi, että luin läheisen ihmisen nostalgiakirjaa. Hän on tosin niin lukenut ihminen, että näitä nuoruusajan kirjojakin on kertynyt lukuisia nostalgisointiin asti.

En enää oikein tarkkaan muista, miksi päädyimme puhumaan Harri Sirolan Abiturientista. Ehkä se johtui siitä, että Sirolan vuonna 1991 julkaistu Kaksi kaupunkia -teos on julkaistu tämän vuoden alussa uudestaan. Vai tulikohan meillä sittenkin puhe Anja Kaurasen (nyk. Snellman) omaelämäkerrallisesta Syysprinssistä, joka kertoo muun muassa Sirolasta. Tai sitten meidän keskustelumme kulki kirjoihin, joita on aikanaan pidetty riettaina tai muulla tavoin kohahduttavina, ja silloin hän ehkä mainitsi minulle Abiturientin samaan syssyyn kun puhuimme Sonja O. kävi täällä -romaanista, Tamarasta ja Jojosta.

No oliko kirja sitten rivo?

Oikeastaan taisin odottaa 18-vuotiaan abiturientti Ville Siikalan revittelevän vieläkin enemmän, mutta kyllä hän kiitettävästi hankki sekä naiskokemuksia että kuusi laudaturia viimeisenä lukiovuotenaan. Ville on mainio hahmo, sillä hän on niin itseriittoinen, fiksu mutta vaikka hän piti itseään kaikkia tyttöystäviään älykkäämpänä ja kokeneempana, eivät tytöt ole niin typeriä kuin hän olettaa ja antaa lukijankin kuvitella. Virkistävää lukea tietysti suorasukaisen nuorukaisen minäkerrontaa, jossa minä on aina edellä sinää.

Nimen mukaisesti kirjassa liikutaan koulumaailmassa ja siinä ajanjaksossa, jolloin vielä pinnataan tunneilta mutta samalla haaveillaan jo jatkokoulutuksesta ja hyvästä urasta. Ville lääkäriperheen kasvattina pähkäilee paljon myös oman tulevaisuuden urapolkunsa kanssa. Hän käy eliittikoulua ja paljolti kirjassa tietysti näytetään myös sitä, millaiset mahdollisuudet kyseisessä koulussa on ja miten se on poikkeuksellinen muihin kouluihin verrattuna, millaiset paineet siellä syntyvät jne. Paljon tässä on sellaista tuttua omiin lukiovuosiin, vaikka sitten toisaalta aika on nakertanut puitteita ja ajan ilmiöiden kritiikkiä. Mutta ihmisyys, nuoruus, unelmat, rakastuminen, himo, itsekkyys, laiskuus.. mikäpä näistä olisi koskaan vierasta.

Rivouden sijaan kiinnitin huomioni rajuun itsekritiikkiin, suoranaiseen inhoon jopa. Varsinkin kun se yhdistyi minäkeskeisyyden toiseen ääripäähän, kaikkivoipaisuuteen ja itserakkauteen. Herkullisia ajatusrakennelmia, kun mielialat päähenkilöllä heittelehtivät ja hän yritti oikeuttaa itselleen milloin minkäkin halun ja teon. Kypsymättömyys on kuvattu kirjassa hienosti.

Hyvä lukukokemus, vaikka välillä teksti puudutti ja kadotti teränsä. Mutta sitten yhtäkkiä tempauduttiinkin taas tunnemyrskyn voimalla vetävään kohtaukseen.

Ulla-Lena Lundberg: Suureen maailmaan

Ulla-Lena Lundberg: Suureen maailmaan. Gummerus 1991. Stora världen 1991. Suomennos: Leena Vallisaari. 304 sivua.

Suureen maailmaan on ensimmäinen lukemani Ulla-Lena Lundbergin kirja. Finlandiavoittaja Jää on edelleen hyllyssäni lukematta, ja omistan myös muun muassa Leon, joka on tämän kyseisen teoksen edellinen osa. Työtehtävän myötä päädyin sitten aloittamaan Lundbergin tuotantoon tutustumisen vuonna 1991 julkaistusta teoksesta, joka nimensä mukaisesti vie lukijan kauas suureen maailmaan ja sitten niin lähelle, mutta ainakin minulle aina niin eksoottiseen Ahvenanmaahan.

Itse asiassa Suureen maailmaan on Ahvenanmaa-trilogian toinen osa, päätösosassa Mitä sydän halajaa eletään ilmeisesti jo kirjoittamisajankohdan nykyaikaa, 1990-luvun loppua. Leo sijoittuu 1800-luvulle, lukemani kirja lyhyempään ajanjaksoon mutta historiallisesti monella tapaa merkittävään murroskohtaan 1900-luvun alusta 30-luvulle asti.

Kirjan voi lukea kyllä täysin itsenäisenäkin, sillä minulle ei tullut juurikaan tunne, että pitäisi tuntea henkilöiden taustoja, mutta kiinnostuin heistä kyllä sen verran, että haluan lukea koko trilogian, ehdottomasti. Vaikka pakko kyllä myöntää, että luulen Lundbergin kehittyneen kirjoittajana ja tarinankertojana huimasti, sillä oletukseni muiden lukukokemusten perusteella on, että Jää on todella upea teos. Suureen maailmaan on kyllä hieno lukukokemus, mutta ei vielä mitenkään poikkeuksellinen historiallinen romaani. Tarina on monisyinen, sillä tietysti ajankohta tarjoaa jo jännitystä mutta lisäksi elämänmenon kuvaus neljän veljeksen ja yhden vävypojan kautta maalla, merellä ja usealla eri mantereella tuo väriä, tapahtumia ja uusia ajatusvirtoja tekstiin. Henkilöitä on heidän lisäkseen runsaasti muitakin, sukua, kyläläisiä – kateellisia ja myötämielisiä.

Pidin erityisesti liioittelevan ja vähän ilkikurisen Leonardin osuuksista. Hänen Amerikan-matkallaan teos myös alkaa, ja Suomessakin hän elää vielä kuin pieni amerikanherra taskussaan. Vakavamielisempi, itseään tuhlaajapojan veljeksi kutsuva pappismies Isidor on toinen suosikkini. Ja ihan päinvastaisesta syystä kuin Leonard. Hän on taas realistisempi toimisssaan mutta ei mitenkään synkkämielinen hahmo, jonka kerronta olisi tympeää tai valjua. Isidor joutuu pitämään monia lankoja käsissään ja silti tuntuu, että hän on tunteiden edessä saamaton nahjus. Merikapteenina toimivien kaksoisveljien tarinat ovat ihan mielenkiintoisia, mutta selvästi en niin laivan kyytiin halaja, sillä juuri heidän osuutensa olivat paikoin pitkästyttäviä.

Leonardin kautta tulee myös sisällissotakuvaukseen poikkeuksellinen näkökulma. Entä jos ei ole kenenkään puolella vaan oikeastaan viihtyy kaikkien seurassa työläisistä maanomistajiin. Tarvitseeko silloin pelätä ketään vai oikeastaan vähän kaikkia?

Kiinnostava teema, joka tuntuu taustalla ja henkilöiden puheissa on se, kuinka yhteisöllisyys ja kylämäisyys alkaa kadota ja ihmisiä riepottelee paitsi sodat ja muut yhteiskunnalliset murrokset, niin myös halu lähteä kotoa merta edemmäs.

Per Petterson: Hevosvarkaat

Per Petterson: Hevosvarkaat. Otava 2009. Ut og stjæle hester, 2003. Suomennos: Katriina Huttunen. 214 sivua.

Vaikka Petjan ilme kuvassa on vähän närkästynyt laatikkorauhan rikkomisesta, tarkoitukseni on kuitenkin välittää huvittavalla kirjakuva-asetelmalla, kuinka Per Pettersonin Hevosvarkaat sopii kaikille, kunhan vain lukija on valmis lähtemään Norjan jylhiin maisemiin verkkaisen taian tahtiin kulkemaan ja lumoutumaan tutun asetelman hyvin taidokkaaseen kuvaukseen.

Takakansi kertoo: "Palkitun norjalaisen kirjailijan maagisen väkevä romaani isästä ja pojasta – rakkaudesta ja luopumisesta." Lisäksi siellä on maininnat jalokivestä, mestarillisesta tarinankertojasta, Pohjoismaisen neuvoston kirjallisuuspalkinnon voitosta. Magiikkaa ja tekstisuitsutusta riittää siis sisuksissa ja kuoressa. Mitäpä sitä osaisi näin jälkijunassa vielä lisätä. Jotain kuitenkin on yritettävä sanallistaa omasta ei-niin-tuoreesta lukukokemuksesta, ettei jää vain huokailuksi.

Tämän viikon bloggauksissani on näkynyt nyt aimo annos käännöskirjaillisuuden helmiä. Petterson sopii Lessingin ja Oatesin joukkoon, sillä hän niin ikään kuvaa ihmismieltä ja perhesuhteiden dynamiikkaa tavalla, ettei kaiken vaikuttavuutta tajua hetkessä. Mieltä jää askarruttamaan, joka on juuri hyvän kirjan vetovoimaa. Kaikki ei paljastu saman tien vaan jokin jää resonoimaan lukijan sisällä ja kerronnan vahvuus on sekä tarinassa että sen jättämässä jäljessä.

Kerronta tapahtuu kahdessa aikatasossa. Nykyajassa Trond on 67-vuotias leskimies, joka asuu miltei erakkona syrjäseudulla. Lapsuusajan maisemissa seuraa pitää vain uskollinen koira. Menneessä ollaan Trondin nuoruusvuosissa, kesässä, jolloin hän ystävänsä kanssa käy öisin salaa naapuritilan hevosilla ratsastamassa ja tekee ankarasti isänsä kanssa päivisin töitä.

Isän hahmo on etäisempi kuin pojan, sillä hän näyttäytyy lukijalle vain pojan kertoman kautta. Mutta yhtä paljon kuin isä vaikuttaa pojan kasvuun ja elämänkiertoon, hän tuntuu myös jokaisella sivulla.

Pidin siitä, miten vähällä tapahtuu paljon ja miten kaikki paljastuu pikkuhiljaa kerroksittain kuin sipulia kuorisi. Isompia ja pienempiä palasia irtoaa ja lukiessa liikuttuu.

Karoliina kuvaa bloggauksessaan romaanin norjalaisuutta, ja samat kirjailijat tulivat minullekin mieleeni: "Olen tunnistavani Pettersonin tekstissä norjalaisuuden. Jo isäsuhteen tunnustuksellinen (joskin tässä tapauksessa ilmeisesti fiktiivinen) käsittely tuo mieleen Karl Ove Knausgårdin nuoruusmuistelot. Äänessä kuulen myös häivähdyksen Gaute Heivollia, tai varmasti paremminkin toisin päin."

En osaa pistää Hevosvarkaita ja uudempaa suomennosta En suostu -romaania paremmuusjärjestykseen, sillä vaikuttavia ovat molemmat. Vielä on lukematta Ajan katoava virta, jonka olen kyllä kirjahyllyyni jo valmiiksi odottamaan ostanut. Valmistaudun ihastumaan siihenkin.

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa. Tammi, 2015. Le Liseur du 6h27, 2014. Suomennos: Kira Poutanen. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti. 189 sivua.

Olen tällä viikolla julkaissut jo kaksi bloggausta. Doris Lessing ja Joyce Carol Oates kuuluvat lempikirjailijoihini, kummankaan kirjoista en saa tarpeekseni ja iloitsen sitä, kuinka paljon minulla on vielä molemmilta lukematta. Hutejakin saa tulla, sillä sekä Putous että Ruoho laulaa olivat hienoja teoksia.

Jean-Paul Didierlaurentin Lukija aamujunassa oli minulle vähän kuin "heräteostos" kirjaston verkkosivujen uutuushyllystä. Varasin kirjan, sillä ajattelin sen olevan samankaltainen hieno lukemisen ylistys hyvällä tarinalla, kuten esimerkiksi Alan Bennettin Epätavallinen lukija tai Carlos María Domínguezin Paperitalo, mutta harmi kyllä "viehättävä aikuisten satu lukemisen taikavoimasta" ei kyllä sopinut minulle. Kirja on saanut kyllä jo valtavasti kehuja, mutten vain virittynyt tarinan ja kerronnan kanssa yhtään samalle taajuudelle.

Lukija aamujunassa on aiheeltaan kiinnostava mutta makuuni kerronta oli turhan lapsekasta ja suoraviivaista. Päähenkilö Guylain käy töissä kirjojen kierrätyslaitoksessa, jossa päivittäin makulointikone tuhoaa myymättä jääneitä kirjoja. Aamuisin hän lukee junassa ääneen näitä koneen sisuksista tuhoamatta jääneitä irtosivuja, ja kanssamatkustajat osaavat jo odottaa näitä lukuhetkiä. Yhden junamatkan aikana hänelle tarjoutuu kuitenkin tilaisuus päästä lukemaan toisen ihmisen päiväkirjamerkintöjä, ja niistä teksteistä hän todella lumoutuu.

Minulla on aina sama ongelma näiden ranskalaisten pinnalta kevyiden, syvältä syvien -romaanien kanssa. Pitkästyn ennen kuin jaksan lukea syvempiä merkityksiä. Luin kirjasta kuitenkin Ompun hyvän bloggauksen, ja vaikka oma lukukokemukseni jää enemmän seitinohuen puolelle, oli hyvä huomata, että elämänpainoa kirjassa myös on. Ompun luonnehdinta kirjan lopusta saa minut vähän harmittelemaan, että oman bussi- ja metromatkani aikana harpoin nopeiden silmien kanssa teoksen viimeiset sivut.

Doris Lessing: Ruoho laulaa

Doris Lessing: Ruoho laulaa. Tammi 2007. The Grass is singing, 1950. Suomennos: Eva Siikarla. Kansi: Markko Taina. 281 sivua.

Päällimäisin tunteeni kirjan luettuani oli varmasti tiivistetysti jotakuinkin: vau. Lukemisesta on tosin kulunut jo yli kuukausi, joten on vähän hölmöä puhua enää päällimmäisistä tunteista, mutta eipä tuo kokemus ole ajan kuluessa haperoitunut. Doris Lessingin Ruoho laulaa on yksi parhaista lukukokemuksista sitten Doris Lessingin Viides lapsi -romaanin.

Ruoho laulaa on Lessingin esikoisromaani, ilmestynyt 50-luvulla, ja romaani sijoittuu kirjailijan lapsuudenmaisemiin Rhodesiaan (nykyisin Zimbabwe). Kirja käsittelee rohkeasti rotujen välisiä jännitteitä, orjuuttamista, miehen ja naisen epäsuhtaista avioliittoa, mielen järkkymistä, rasismia, ennakkoluuloja ja ihmisen elämän arvoa.

Jotain kirjan rakentumisesta ja taidokkuudesta kertoo sekin, että heti luettuani viimeisen sivun, aloitin kirjan alusta ja luin noin nelisenkymmentä sivua uudelleen. Innostuin alun perin kirjasta Suketuksen bloggauksen jälkeen, mutta en silti voinut uskoa, kuinka hieno kirja onkaan kyseessä. Lessingin taito kuvata epämiellyttäviä tunteita ja luonnotonta vihaa ja pelkoa tuli tutuksi jo Viides lapsi -kirjan kohdalla, mutta silti sitä aina häkeltyy hyvän tekstin parissa.

Kirja alkaa tapolla, käynnistyy salakavalasti vähän toisella tapaa kuin kirjaa lukiessa muistinkaan (siinä myös yksi syy lisää, miksi halusin lukea alun uudelleen), ja kerronnan keskiössä on alun alkaen vaatimattoman oloinen Mary, jota kaikki ystävät pitävät hauskana ja miellyttävänä ihmisenä. Mary ei myöskään uhkaa kenenkään rakkaussuhteita, sillä harva uskoo, että Mary koskaan menee naimisiin.

Kun Mary kuitenkin yhteen kosintaan suostuu, päätyy hän tilanteeseen ja ympäristöön, joka rampauttaa hänet tavalla, joka tekee hänestä kaikkea muuta kuin miellyttävän henkilön. Hänen kauttaan peilautuu tekstiin niin paljon ikäviä sävyjä, että on vaikea edes kirjoittaa lukukokemuksesta ja kirjan vaikuttavuudesta niin, että tekee oikeutta kaikille näille psykologisille kerroksille ja sävyille. Hänen mielensä rinnastuu sivu sivulta taloon, jossa hän asuu miehensä kanssa.

Lessingin Kultaista muistikirjaa luonnehditaan usein feministien raamatuksi. Olen sen pari kertaa aloittanut, mutta jättänyt melko pian kesken. Tuntuu kuitenkin nyt näiden kahden vavahduttavan lukukokemuksen jälkeen, että olen Kultaisellekin valmis. Mutta kirjailijalta on näiden lisäksi suomennettu todella paljon muutakin, kun vain tietäisi tarkkaan, mikä olisi sopiva kirja seuraavaksi.

Joyce Carol Oates: Putous

Joyce Carol Oates: Putous. Otava 2006. The Falls, 2004. Suomennos: Kaijamari Sivill. 566 sivua.

Olen aiemmin kiireisinä aikoina suosinut pienoisromaaneja, novellikokoelmia ja muita lyhyempiä kirjoja. On tuntunut siltä, että on mielekkäin lukea paljon ja aloittaa kirjan, jonka saa lähiaikoina luettua loppuun. Mutta kun aloitin Joyce Carol Oatesin Putous-tiiliskiviromaanin, tajusin, että on oikeastaan nyt paljon ihanampi palata joka ilta tutun tarinan pariin kuin aloittaa aina uusia ja uusia kirjoja. Varsinkin kun koko päivä on ollut lukemista, niin ennen nukahtamista on ollut miellyttävämpi paneutua tuttuun maailmaan, joka kylläkin laajeni henkilöiden ja ajankulumisen myötä suureksi perhekertomukseksi.

Putous oli paikoin vähän junnaava, mutta sekään ei minua suuremmin haitannut, sillä se tarjosi upean lukuelämyksen ja tarinan, jota mietin myös silloin kun en kirjaa päässyt lukemaan. Lisäksi päähenkilö Ariah, jonka ensimmäinen mies hyppää hääyötä seuraavana aamuna Niagaran putoukseen, aloitti haahuilevien ja mieleltään herkkien naishenkilöiden sarjan. Näistä lisää myöhemmin, mutta oli vain mielenkiintoinen huomata, miten luettujen kirjojen välissä usein kulkee kuin jokin maaginen silta tarinasta toiseen, linkki, jonka huomaa joko saman tien tai sitten vasta myöhemmin. Nyt minulla on selvästi hauraan itsekkäiden ja yksinoloon pyrkivien naisten sarja meneillään.

Ja lisäksi huomaamattaan linkki voi olla lukijoiden välillä, sillä Lumiomena-blogin Katja luki kirjaa minun kanssani samanaikaisesti, mutta hän bloggasi kirjasta jo tuoreeltaan.

Tarinasta voi kertoa paljonkin, mutta tiivistetysti Putous on pitkä kertomus erään perheen elämästä Niagaran putousten läheisyydessä. Ariahin toinen avioliitto on ensimmäistä onnellisempi, mutta onnea varjostaa Ariahin jatkuva epäilys siitä, että tämäkään onni ei voi kestää. Hänen lapsensa sietävät hyvin eri tavoin äidin omalaatuista käytöstä, asianajajaisän uran tärkein juttu jättää erilaisen mutta yhtä lailla haavoittavan jäljen heidän elämäänsä myös aikuisina.

Jokainen perheenjäsen saa äänenpainon kirjassa, silti minulle kirja oli vahvimmin Ariahin tarina. Juuri alku 50-luvun yhdysvaltalaisine perhearvoineen ja ongelmallisine ihmissuhteineen koukuttaa ja sitten taas kirjan puolivälin jälkeen kahden pojan kerronnat nostavat uudelleen kierroksia. Kuten jo sanoin, välillä vähän junnataan, mutta hidasta lukijaa ja paksunkirjan lumoamaa se ei juurikaan haitannut.

Oates on huippuhyvä tarinankertoja, vaikka olen vasta kaksi hänen kirjaansa lukenut. Haudankaivajan tytär löytyi kirjaston poistohyllystä viime viikolla. Jälleen siis yksi ihastuttava linkki tai ehkä pikemminkin kehotus lukea lisää hyvää kirjallisuutta.