Ulkona luettu Kuiva kausi

Elokuussa on ollut niin ihana olla ulkona. Ja on yhä, vaikka nyt naputtelenkin blogiani sisätiloissa. Olen tutustunut uuteen alueeseen ja nauttinut maisemista, kesästä, hyvistä kirjoista ja tästä kokonaisvaltaisesta onnesta, että saan asua täällä ja laittaa kotia. En ollut aiemmin juurikaan täälläpäin liikkunut, mutta minulla oli hyvä tunne, että juuri tänne Roihuvuoreen haluan muuttaa. Ja tietysti sain täällä jo asuvilta kavereiltani lisätietoa ja kannustusta muuttoaikeisiin.

Olen tehnyt nyt vähemmän töitä, sillä varsinainen loma meni rempatessa ja muuttaessa. Yrittäjyyden hyvä puoli on juuri tässä, että voin ottaa vähän omaa lomaa, mutta toki se näkyy sitten myös lompakossa. Olen kasvattanut kuitenkin toisenlaista pääomaa ja lukenut paljon kirjoja, sillä haluan ehtiä lukea myös muitakin kuin käsikirjoituksia ja omia, toimitettavia kirjojani.

Lukeminen on niin ihanaa! Ja hyviä kirjoja on valtavasti.

Olen vieraillut Roihuvuoren sympaattisessa pikkukirjastossa yhtenään, itse asiassa tämän bloggauksen jälkeen ajattelin mennä taas kirjastokäynnille palauttamaan lainat ja hakemaan uusia varauksia.

Palautan myös tämän Carol Shieldsin ja Blance Howardin yhteisesti kirjoittaman kirjeromaanin Kuiva kausi (Otava 2015, suomennos: Hanna Tarkka).

Kuiva kausi sopi ulkoilukirjaksi rakenteensa vuoksi hyvin, sillä kirjeitä oli kätevä lukea myös kävellessä. Minullahan on tämä jännä tapa, että käyskentelen kirjan kanssa. Mutta pääasiassa luin kirjaa kalliolla, rannalla ja puistonpenkeillä. Etukäteen ajattelin, että pitäisin tarinasta ja teoksesta enemmän, mutta valitettavasti minusta se oli turhan kuivakka ja staattinen.

Kirjasta ei huomannut, että se on kahden kirjailijan teos. Se oli juuri oikealla tavalla yhtenäinen ja etäällä toisistaan asuvien aviopuolisoiden äänet juuri oikealla tavalla erilaiset. Pidin miehen kirjeistä enemmän kuin naisen, sillä vaimon poliittiset höpinät ja uraansa liittyvät asiat eivät olleet niin kiinnostavia kuin kotiin teini-ikäisten lasten kanssa jääneen miehen kuulumiset.

Kirjeromaanin muoto tekee sen, että henkilöt jäävät vähän etäisiksi, sillä ei kai kukaan kirjoittele omalle pitkäaikaiselle puolisolleen kirjeitä siitä, millainen on ollut ennen. Mutta eivät he kuitenkaan niin etäisiksi jääneet, etteikö heidän liitostaan ja nykyisestä arjestaan saisi lukiessa pikkuhiljaa jotain irti. Pidin siitä, miten itsekkäitä he olivat, kun kaipasivat huomiota ja kehuja toisiltaan.

Vaikea sanoa tarkalleen, miksi en luetusta kuitenkaan niin paljon innostunut, että olisin välittänyt tarpeeksi, mitä välimatka tekee heille. Ei huono muttei niin hyvä kuin aiemmat Shieldsiltä lukemani kirjat.

Uuden yrittäjän kesäloma

Pitkästä aikaa ehdin bloginkin puolelle kirjoittamaan kuulumisia. Heinäkuu on jo pitkällä, ja olen ollut jonkinlaisella kesälomalla kaksi viikkoa, loman aikana olen aika paljon remontoinut uutta kotia, tehnyt parina päivänä rästitöitä, hoitanut ihan vähän uuden yritykseni paperiasioita – ja levännyt. Voi kuinka olenkaan levännyt aina silloin kun olen vain ehtinyt.

Tämmöistä kevättä, kuin viime kevät oli, minulla ei ole ollut koskaan. Koko kevään aikana minulla ei ollut kahta perättäistä vapaapäivää. Vaikka kävimme huhtikuussa iki-ihanassa Istanbulissa matkalla, niin tein sielläkin etänä joka "lomapäivä" töitä.

Mutta työnteko on kantanut sellaistakin hedelmää, että Kirjainten virrassa on nyt myös yritys. Teen toiminimeni kautta samoja kustannustoimittajan töitä kuin tein freelancerinakin, mutta yritystoiminta mahdollistaa kuitenkin jatkossa myös toisenlaisiakin työtehtäviä. Pääsääntöisesti teen kustantamoille töitä, mutta muutama kirjailija on jo nyt palkannut minut yksityisenä tai oman yrityksensä kautta kustannustoimittajakseen. Ja koska maksoin y-tunnuksettomana yel-maksuja myös freelancerina, niin ei yritystoiminta minulle lisäkulujakaan tuo, uusia mahdollisuuksia vain. Pitää vain olla kärryillä alveista ja vähennyksistä ja muista veroasioista, mutta niissä minua auttaa oikein hyvä kirjanpitäjä.

Ja ostimme tosiaan vielä loppukeväästä oman kodin, remonttikohteen, jonka parissa on sitten saanut puuhata vapaa-ajalla aika tavalla. Onneksi mieheni on pääsääntöisesti hoitanut tätä nakkia, sillä hän on myös paljon pätevämpi remppaaja kuin mie. Pääsemme kuitenkin ensi kuussa viimein muuttamaan uuteen, on ihana ottaa uusi kaupunginosa ja alue haltuun. Muuttaa samalla vähän omia ympyröitä ja kirjankuvauskohteita. Hymiö.

Olen lukenut tänä vuonnakin paljon mutta ilman työvelvoitetta melko vähän. Loman alussa halusin mieluummin katsoa tv-sarjoja ja ulkoilla sen mitä säät ovat sallineet. Vasta nyt on tehnyt mieli lukea enemmän ja heittäytyä taas tekstin vietäviksi. Pää oli niin ylivirittynyt, että peruslukemisesta ei tullut mitään, kun aloin koko ajan miettiä, miten tätä editoisin. Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta -kirja oli toinen teos, johon tartuin, enkä oikeastaan muista siitä juuri mitään, vaikka lukemisesta on, eh, viikko. Teatterimiljöössä ja henkilöissä oli jotain vangitsevaa, mutta pääni ja teoksen maailma olivat kuitenkin sellaisessa ristiriidassa keskenään, että minusta kirja junnasi aika paljon, enkä ollut siitä niin innostunut kuin ennakolta oletin.

Kirjasta on kuitenkin niin suloinen kuva, joten en malta olla sitä tähän lisäämättä, vaikka itse "kirja-arvio" ei ole tämän kummoisempi. Aion muutenkin vähän vaihtaa bloggaustyyliä, mikäli aion pitää harrastuksestani kiinni, sillä matala kynnys on helpompi ylittää kiireisenä.

Syksymmällä on luvassa muitakin muutoksia työrintamalla, joten jos haluan ennättää tehdä kaiken sen, mitä uutena yrittäjänä urapolulleni suunnittelen, on parempikin pitää harrastukset kivoina ja helppoina. Siispä jatkossa on luvassa enemmän tunnelmia, kirjajuttusia ja valokuvia kuin enää samankaltaisia pidempiä kirja-arvioita kuin ennen – joskin olen näistä aina vähän liusunut sinne ja tänne, tekstityylistä toiseen. Nämä sanat ovat kuitenkin lähinnä omaksi lohdutuksekseni, en siis kuvittelekaan, että kukaan lukija on hirressä roikkuen odottanut kirjoituksiani, mutta minusta on mukava ajatella, että blogiharrastus ei jää, vaikka suurin into ja aikarako on hiipunut "tähtivuosista".

Pitkästi osaan kuitenkin vieläkin sanailla, näin ikävä bloggaamista minulla on ollut. Palataan! ♥

Per Petterson: Hevosvarkaat

Per Petterson: Hevosvarkaat. Otava 2009. Ut og stjæle hester, 2003. Suomennos: Katriina Huttunen. 214 sivua.

Vaikka Petjan ilme kuvassa on vähän närkästynyt laatikkorauhan rikkomisesta, tarkoitukseni on kuitenkin välittää huvittavalla kirjakuva-asetelmalla, kuinka Per Pettersonin Hevosvarkaat sopii kaikille, kunhan vain lukija on valmis lähtemään Norjan jylhiin maisemiin verkkaisen taian tahtiin kulkemaan ja lumoutumaan tutun asetelman hyvin taidokkaaseen kuvaukseen.

Takakansi kertoo: "Palkitun norjalaisen kirjailijan maagisen väkevä romaani isästä ja pojasta – rakkaudesta ja luopumisesta." Lisäksi siellä on maininnat jalokivestä, mestarillisesta tarinankertojasta, Pohjoismaisen neuvoston kirjallisuuspalkinnon voitosta. Magiikkaa ja tekstisuitsutusta riittää siis sisuksissa ja kuoressa. Mitäpä sitä osaisi näin jälkijunassa vielä lisätä. Jotain kuitenkin on yritettävä sanallistaa omasta ei-niin-tuoreesta lukukokemuksesta, ettei jää vain huokailuksi.

Tämän viikon bloggauksissani on näkynyt nyt aimo annos käännöskirjaillisuuden helmiä. Petterson sopii Lessingin ja Oatesin joukkoon, sillä hän niin ikään kuvaa ihmismieltä ja perhesuhteiden dynamiikkaa tavalla, ettei kaiken vaikuttavuutta tajua hetkessä. Mieltä jää askarruttamaan, joka on juuri hyvän kirjan vetovoimaa. Kaikki ei paljastu saman tien vaan jokin jää resonoimaan lukijan sisällä ja kerronnan vahvuus on sekä tarinassa että sen jättämässä jäljessä.

Kerronta tapahtuu kahdessa aikatasossa. Nykyajassa Trond on 67-vuotias leskimies, joka asuu miltei erakkona syrjäseudulla. Lapsuusajan maisemissa seuraa pitää vain uskollinen koira. Menneessä ollaan Trondin nuoruusvuosissa, kesässä, jolloin hän ystävänsä kanssa käy öisin salaa naapuritilan hevosilla ratsastamassa ja tekee ankarasti isänsä kanssa päivisin töitä.

Isän hahmo on etäisempi kuin pojan, sillä hän näyttäytyy lukijalle vain pojan kertoman kautta. Mutta yhtä paljon kuin isä vaikuttaa pojan kasvuun ja elämänkiertoon, hän tuntuu myös jokaisella sivulla.

Pidin siitä, miten vähällä tapahtuu paljon ja miten kaikki paljastuu pikkuhiljaa kerroksittain kuin sipulia kuorisi. Isompia ja pienempiä palasia irtoaa ja lukiessa liikuttuu.

Karoliina kuvaa bloggauksessaan romaanin norjalaisuutta, ja samat kirjailijat tulivat minullekin mieleeni: "Olen tunnistavani Pettersonin tekstissä norjalaisuuden. Jo isäsuhteen tunnustuksellinen (joskin tässä tapauksessa ilmeisesti fiktiivinen) käsittely tuo mieleen Karl Ove Knausgårdin nuoruusmuistelot. Äänessä kuulen myös häivähdyksen Gaute Heivollia, tai varmasti paremminkin toisin päin."

En osaa pistää Hevosvarkaita ja uudempaa suomennosta En suostu -romaania paremmuusjärjestykseen, sillä vaikuttavia ovat molemmat. Vielä on lukematta Ajan katoava virta, jonka olen kyllä kirjahyllyyni jo valmiiksi odottamaan ostanut. Valmistaudun ihastumaan siihenkin.

Joyce Carol Oates: Putous

Joyce Carol Oates: Putous. Otava 2006. The Falls, 2004. Suomennos: Kaijamari Sivill. 566 sivua.

Olen aiemmin kiireisinä aikoina suosinut pienoisromaaneja, novellikokoelmia ja muita lyhyempiä kirjoja. On tuntunut siltä, että on mielekkäin lukea paljon ja aloittaa kirjan, jonka saa lähiaikoina luettua loppuun. Mutta kun aloitin Joyce Carol Oatesin Putous-tiiliskiviromaanin, tajusin, että on oikeastaan nyt paljon ihanampi palata joka ilta tutun tarinan pariin kuin aloittaa aina uusia ja uusia kirjoja. Varsinkin kun koko päivä on ollut lukemista, niin ennen nukahtamista on ollut miellyttävämpi paneutua tuttuun maailmaan, joka kylläkin laajeni henkilöiden ja ajankulumisen myötä suureksi perhekertomukseksi.

Putous oli paikoin vähän junnaava, mutta sekään ei minua suuremmin haitannut, sillä se tarjosi upean lukuelämyksen ja tarinan, jota mietin myös silloin kun en kirjaa päässyt lukemaan. Lisäksi päähenkilö Ariah, jonka ensimmäinen mies hyppää hääyötä seuraavana aamuna Niagaran putoukseen, aloitti haahuilevien ja mieleltään herkkien naishenkilöiden sarjan. Näistä lisää myöhemmin, mutta oli vain mielenkiintoinen huomata, miten luettujen kirjojen välissä usein kulkee kuin jokin maaginen silta tarinasta toiseen, linkki, jonka huomaa joko saman tien tai sitten vasta myöhemmin. Nyt minulla on selvästi hauraan itsekkäiden ja yksinoloon pyrkivien naisten sarja meneillään.

Ja lisäksi huomaamattaan linkki voi olla lukijoiden välillä, sillä Lumiomena-blogin Katja luki kirjaa minun kanssani samanaikaisesti, mutta hän bloggasi kirjasta jo tuoreeltaan.

Tarinasta voi kertoa paljonkin, mutta tiivistetysti Putous on pitkä kertomus erään perheen elämästä Niagaran putousten läheisyydessä. Ariahin toinen avioliitto on ensimmäistä onnellisempi, mutta onnea varjostaa Ariahin jatkuva epäilys siitä, että tämäkään onni ei voi kestää. Hänen lapsensa sietävät hyvin eri tavoin äidin omalaatuista käytöstä, asianajajaisän uran tärkein juttu jättää erilaisen mutta yhtä lailla haavoittavan jäljen heidän elämäänsä myös aikuisina.

Jokainen perheenjäsen saa äänenpainon kirjassa, silti minulle kirja oli vahvimmin Ariahin tarina. Juuri alku 50-luvun yhdysvaltalaisine perhearvoineen ja ongelmallisine ihmissuhteineen koukuttaa ja sitten taas kirjan puolivälin jälkeen kahden pojan kerronnat nostavat uudelleen kierroksia. Kuten jo sanoin, välillä vähän junnataan, mutta hidasta lukijaa ja paksunkirjan lumoamaa se ei juurikaan haitannut.

Oates on huippuhyvä tarinankertoja, vaikka olen vasta kaksi hänen kirjaansa lukenut. Haudankaivajan tytär löytyi kirjaston poistohyllystä viime viikolla. Jälleen siis yksi ihastuttava linkki tai ehkä pikemminkin kehotus lukea lisää hyvää kirjallisuutta.

Per Petterson: En suostu

Per Petterson: En suostu, Otava 2014. Jeg nekter 2012. Suomennos: Katriina Huttunen. 250 s.

Luin tänä kesänä upean Hevosvarkaat, joka ansaitsee oman bloggauksen, mutta tyydyn tässä vaiheessa vain toteamaan: huh. Haaveilin heti perään Kirottu ajan katova virta -romaanin lukemisesta. Hypistelin sitä ja nostin teoksen hyllystä yöpöydälle, mutta kirottu katoava aika. Uutuussuomennoksen En suostu sen sijaan luin heti tuoreeltaan, sillä tein siitä lehtijutun. Ja se on niin hyvä! Tähtibloggaaja-Katjakin on tätä mieltä!

En suostu kulkee kahdessa ajassa. Lapsuuskuvauksissa Tommy ja Jim ovat läheiset ystävät, Tommy nousee kuitenkin enemmän esiin, sillä hänen kotitaustansa on väkivaltainen, repaleinen ja hänestä kantaa Jimin myötä myös lukija huolta. Elämänrisaisuus ei säästä kirjan muitakaan henkilöitä, mutta kaikkinensa kirjan ansio ei ole niinkään tapahtumissa vaan henkilöiden sisäisen dramatiikan kuvauksissa.

Nykyajassa Jim ja Tommy tapaavat sattumalta toisensa vuosikymmenten jälkeen. Tässä ei tule kerrottua mitään juonipaljastusta, sillä tällä kohtauksella kirja alkaa. Tommy on menestynyt elämässään, Jimin laita on vähän toisin. Ehkä heitä molempia vähän nolottaakin nähdä tämä päivänselvä ero heidän välillään.

En suostu etenee verkkaisesti mutta intensiivisesti. Per Petterson rakentaa romaanin jännitteen taitavasti henkilöiden sisäisen puheen varaan. Pitkät lauset ja välillä hyvinkin pikkutarkkojen asioiden läpikäyminen voisivat puurouttaa kerrontaa, mutta jotain taianomaista tässä kaikessa on.

En ihan tunnu osaavan edes sanallistaa, mikä kirjassa veti minut näin puolelleen. Kai se on vain se taitavan kertojan lahja antaa lukijalle jotain, mitä sivujen sulkeuduttua jää kaihoamaan.

Anne Tyler: Nooan kompassi

Anne Tyler: Nooan kompassi
Otava, 2010
Noah`s Compass, 2009
Suomennos: Jaana Kapari-Jatta
Sivuja: 286
Kansi: Katja Kaskeala
Mistä: äidin kirjahyllystä

En ole aiemmin lukenut Anne Tylerin teoksia, mutta olen kuullut ja lukenut hänen kirjoistaan paljon hyviä arvioita. Olen aikonut lukea hänen kirjojaan jo pitkään, ja kun satuin huomaamaan pari hänen teostaan äitini kirjahyllyssä, ajattelin tutustua niihin vähän. Tämä kirja päätyi luettavakseni kuitenkin mitä kummallisemmasta syystä. Tarkistaessani kirjan ilmestymisvuotta copy-sivulta löysin huolimattomuusvirheen, joka jostain syystä hymyilytti minua niin paljon, että aloin lukea kirjaa sitten saman tien. "Lainauksen A. A. Milneltä sivulla xxx suomentanut Ville Repo." Tähän väliin on pakko tunnustaa, etten sitten muistanutkaan lukemisen aikana tarkkailla tuota mystistä kolmen äksän sivua, sillä kirjan hidastempoinen, vakavamielinen ja niin todellisen tuntuinen tarina vei mennessään.

Nooan kompassi muistuttaa lukemiani Carol Shieldsin kirjoja, sillä Tyler kuvaa yhtä tarkkanäköisellä lempeydellä ihmisiä ja perheitä. Päähenkilö Liam on koskettava henkilö. Ja niin monimuotoinen, vaikka hän onkin näennäisen tylsä hahmo. Arjen ja arkisten asioiden kuvaus on hyvää ja niin todentuntuista, etten osaa oikein edes sanallistaa, miksi pidin kirjasta niin paljon.

Liam on 60-vuotias opettaja, joka on saanut juuri potkut ja hän joutuu muuttamaan pienempään asuntoon laitakaupungille. Ensimmäisenä yönä hänen asuntoonsa murtaudutaan ja Liam pahoinpidellään niin pahasti, ettei hän muista tapauksesta mitään. Hän on ollut kahdesti naimissa, ensimmäinen vaimo teki itsemurhan ja toinen vaimo, Barbara, ja kolme tytärtä pitävät Liamista omalla tavallaan hyvää huolta. Liam kokee itsensä yksinäiseksi, ja tämän tunteen kuvauksessa kirjailija on erityisen taitava. Liam tuntuu minustakin yksinäiseltä ja tunsin sääliä tuota passiivista miestä kohtaan, vaikka koko kirjan aikana hän ei ole monellakaan sivulla yksin. Koko ajan hänen ympärillään on lauma naisia, ja vaatimuksia, läsnäoloa, ristiriitoja, rakkautta.

Kirja ei tarvinnut suuria juonenkäänteitä, dramatiikkaa, lukijaa yllättäviä kiepautuksia. Ihmissuhteet ja arkisuus tekivät kirjasta erikoisen kiehtovan. Kirjan takakanteen on lainattu ote jostain Turun Sanomien arvioista, jonka voin tämän kirjan perusteella allekirjoittaa täysin: "Anne Tyler kirjoittaa ihmisistä, jotka perheen parissa haaveilevat pois pääsemisestä ja poissa ollessaan potevat koti-ikävää."

Nooan kompassi sopii siinäkin mielessä lukutilanteeseeni ja loma-aikaan, että tavallaan mikään ei ole ihanampaa kuin viettää vähän enemmän aikaa perheen kanssa, mutta kuitenkin kaikki kaipaavat myös niitä omia rutineitaan ja rauhaansa. Liamin yksinäisyys on tämänkaltaista, hän haluaa olla perheensä kanssa, mutta samalla se on niin kovin uuvuttavaa. Hänellä on painolastinaan vielä vanhat huonot päätökset, jonka vuoksi hänellä on kaikkiin tyttäriinsä erillä tavalla vaikea suhde. Liam kärsii myös pahoinpitelyn aiheuttamasta traumasta. Mutta kun hän rakastuu naiseen, joka toimii toisen miehen apulaisena ja muistina, alkaa hän hahmottaa elämästään monia asioita, jotka ansaitsevat hänen huomionsa ikävää tapausta enemmän.

Nooan kompassi on arkisen kaunis perheromaani. Tarina käsittelee myös ikääntymistä, työelämän muuttumista, avioeroja sekä muistin ja muistojen tematiikkaa. Aion ehdottomasti lukea Tylerin kirjoja tänä vuonna lisää.

Grace McCleen: Ihana maa

Grace McCleen: Ihana maa 

The Land of Decoration, 2012

Otava, 2013

Käännös: Marianna Kurtto

Kansi: Markus Pyörälä

Sivuja: 336

Otavan "Sininen" kirjasto, Iso-Britannia

Kiva tietää: 

Kirjailija on varttunut päähenkilön tavoin uskonnollisessa yhteisössä

"Alussa oli tyhjä huone: hieman tilaa, hieman valoa, hieman aikaa. Minä sanoin: "Nyt minä teen niittyjä", ja tein niitä pannukakuista, matoista, vakosametista ja huovasta. Sitten tein jokia kreppipaperista, muovikelmusta ja kiiltävästä alumiinifoliosta ja vuoria paperimassasta ja kaarnasta. Ja minä katsoin niittyjä ja minä katsoin jokia ja katsoin vuoria, ja minä näin, että ne olivat hyviä."

Pidän heti siitä, miten kirja alkaa. Tyttö rakentaa huoneessaan omaa pienoismalliaan luvatusta maasta, jonka avulla hän uskoo pystyvänsä tekemään ihmeitä. Kerronta mukailee Raamatun luomiskertomusta, joka osaltaan jo virittää lukijan aiheen pariin. Hyvin pian lukijalle myös selviää, millainen kertoja 10-vuotias Judith oikein on.

Vierastan usein lapsikertojia, ne ovat usein niin epäluotettavia ja epäloogisia, ettei itse tarinaan jaksa uppoutua. Tai on muuten vaikea samaistua tarinaan, kun kertoja tuntuu niin vieraalle. Judith on erilainen, ainakin minun mielestäni. Hänen naiiviutensa ei ole ärsyttävää, vaan tapa, jolla hän pohtii perhesuhteita, itseään ja uskonasioita on jotenkin vetovoimainen. Minun ei tarvitse samaistua henkilökohtaisesti hänen kokemaansa, ymmärrän ja sisäistän tunnelman kerronnan kautta.

Vaikka kirja on aiheensakin vuoksi hyvin uskonnollissävytteinen, ei teos ole kuitenkaan uskonkritiikkiä, vaikka sopivat lasit päässä sen voi toki niinkin lukea. Judith kyllä keskustelee Jumalan kanssa, hakee tästä turvaa, sillä uskonto on maailma, johon hän yksinäisyyttään uppoaa. Isä on tunneköyhä, sulkeutunut Judithin äidin kuoleman jälkeen omaan tuskansa, eikä hän osaa kommunikoida tyttärensä kanssa muutoin kuin käskyin ja kielloin. Läheisimmät hetket he viettävät päivittäisten Raamatun lukuhetkien parissa tai sunnuntaisin kirkossa. He kiertävät muiden seurakuntalaisten kanssa naapurustossa puhumassa Jumalasta, ja he yrittävät löytää lisää lampaita joukkoonsa. Judith oppii mieltämään jo varhain, että muut, vuohet, eivät kuulu heidän joukkoonsa – tai pikemminkin, että hän ei kuulu oikein minnekään.

Kirja kosketti.
Siksi siitä varmasti niin paljon pidin, sillä lapsen yksinäisyys ja mielikuvitusleikkeihin pakeneminen on kuvattu teoksessa sattuvan hyvin. Judithia revitään kolmesta suunnasta, koulussa häntä kiusataan, kotona on ankara, poissaoleva isä ja oma mieli pitää myös kovaa kuria. Ihana maa on psykologisen tarkka kuvaus siitä, miten lapsi uppoutuu näihin mielikuvitusleikkeihin suojatakseen itseään todellisuuden uhalta.

Kirja ei ole kuitenkaan ahdistava, lyhyet luvut rytmittävät mukavasti lukemista ja kielessäkin on kaunis tanssi. Lapsen raikkaat ajatukset vakavista aiheista ja pyyteettömät pyrkimykset auttaa isäänsä ja itseään tuovat perhesuhteisiin toivoa ja tarinaan rumuutta laimentavaa herkkyyttä.

Miten luet: Keltainen, sininen ja punainen

Tunnustatko väriä?

Keltainen kirjasto säilyttää arvonsa divareissa ja kirpputoreillakin, mutta yhtä laadukkaita teoksia löytyy sinisen ja punaisenkin lipun alta. Itse kutsun näitäkin värinsä mukaisesti kirjastoiksi, vaikka viralliset nimet taitavat olla ihan muuta.

Järjestelen nämä "värikirjat" hyllyssäni omiin riveihinsä, vaikka punaisia kirjoja omistan vasta kolme kappaletta. Ne tuntuvat silti yhtenäisiltä ja omilta sarjoiltaan. Keltainen on itselleni tutuin, mutta olen lukenut myös Otavan sinistä kirjastoa nyt enemmän.

Mikä näistä on teidän suosikkisarjanne? Eroavatko ne merkittävästi toisistaan? Tuntuuko esimerkiksi keltaisen kirjaston kirja teistä nimenomaan kuuluvan keltaiseen kirjastoon?

Keräätkö näitä kirjasarjoja? Järjesteletkö niitä hyllyysi omiin riveihin?


Olen lukenut nyt Tammen vuonna 2004 julkaisemaa kirjoituskokoelmaa Ääntä ja Vimmaa. Teoksella juhlistettiin aikanaan 50-vuotiasta Keltaista kirjastoa. Esseekokoelmassa joukko suomalaisia kirjailijoita ja kääntäjiä kirjoittavat hätkähdyttävistä ja itselleen tärkeistä teoksista tai tekijöistä.

Juha Itkonen kirjoittaa omista lukumuistoistaan ja suhteestaan keltaiseen kauniisti:
"Kun kirjoista kiinnostunut lapsi on lopullisesti kasvanut ulos Viisikoista, hän alkaa olla kirjoista kiinnostunut nuori. Tämä on hankala vaihe. Aikuisten osaston hyllyt ovat pitkiä ja korkeita, eikä B:n kohdalla löydäkään Blytonia vaan Bellow´n, Bradburyn ja Brodskyn. Jos sattuu olemaan tyttö, voi ehkä hetkeksi pelastautua romanttisten nuortenkirjojen sumuisiin huuruihin, mutta kirjoista kiinnostuneelle nuorella miehellä on tasan kaksi vaihtoehtoa: vaihtaa romaanit suosiolla videoihin tai käydä rohkeasti pitkään ja yksinäiseen taisteluun."

Mie en löytänyt keltaista nuorena, vaan vasta nyt viime vuosina, yhtä aikaa sinisen kirjaston kanssa. Nyt viime keväästä aloin keräämään myös punaisen kirjaston suosikkeja hyllyyni. Itkonen puhuu siitä, kuinka helppo hänellä oli Vihreän variksen (taas värikoodi) parista siirtyä uuden kirjasarjan pariin ja tarttui innolla keltaiseen kirjastoon. "Kirjojen koko oli sopiva, ulkoasu luottamusta herättävä, väri täydellinen. Keltaiset kannet erotti helposti pitkistäkin rivistä."

Onko teoksista löydettävissä selkeästi/löyhästi aikuisten vastinetta nuorten kirjasarjoille? Vaikka kirjat eivät kuljekaan eteenpäin jatkumona, olen kuullut varsinkin keltaisesta kirjastosta sanottavan, että ne kirjat joko sopivat täydellisesti tai eivät yhtään lukijan makuun, riippuen puhujasta. Jonkinlainen linja tuntuu siis löytyvän.

Arvostatko näitä värisarjoja? Nouseeko joku sarjoista itsellesi tärkeimmäksi?

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana

Chimamanda Ngozi Adichien uusin käännös Huominen on liian kaukana (Otava, 2011) osui silmiini kirjaston bestseller-hyllyssä ja koska olen halunnut lukea Adichien aiemmin julkaistut tiiliskiviromaanit Puolikas keltaista aurinkoa ja Purppuranpunainen hibiskus, mutta en ole vielä ehtinyt, tuntui kätevältä aloittaa tutustuminen kirjailijaan tästä vähän ohuemmasta uutuusteoksesta. Luettuani tämän uusimman, haluan ehdottomasti lukea kirjailijalta kaiken. Huikaisevan hyvä kirjoittaja ja kiinnostavia aiheita, aineksia pulppuaa joka sivulla.

Ilahduin huomatessani, että teos on novellikokoelma, sillä olen menettänyt taitavien kirjoittajien novelleille täysin sydämeni.
Luin vähän aikaa sitten huikean Jhumpa Lahirin Tämä siunattu koti (Tammi, 2010) -teoksen ja löysin näiden kahden naiskirjailijan novellikokolmien välillä paljon yhtäläisyyksiä. Molemmissa käsiteltiin maahanmuuttajuutta, vierauden ja toiseuden tunteita, kaipuuta kotimaahan tai toiveita päästä etenemään elämässään ja muuttamaan Amerikkaan. Adichien novelleissa tuntui feministinen ote hienoisesti enemmän, sillä päähenkilöt olivat pääsääntöisesti naisia ja muutamissa novelleissa toiseutta lähestyttiin paitsi suhteessa länteen, niin myös suhteessa miehiin. Molemmissa kokoelmissa kaipuuta käsiteltiin myös ruoan avulla. Lahirilla tapahtuu paljon tärkeitä asioita keittiössä, Adichien naiset kaipaavat tuttuja mausteita uudessa maassa. Tarinoissa mennyt muistuu suussa, ja toisinaan integroituminen uuteen kulttuuriin aloitetaan hylkäämällä vanhat, rakkaat reseptit.

"Loikkivan apinan kukkula" on kiehtova novelli erityisesti sen metatekstuaalisten ansioiden tähden. Päähenkilö Ujunwa osallistuu muiden, eri puolilta Afrikkaa kurssille saapuneiden, kirjailijanalkujen kanssa kirjoituskurssille. Hän pohtii kurssilla omaa tekeillä olevaa omaelämäkerrallista novelliaan ja suhdettaan kirjoittamiseen, Nigeriaan ja naiseuteen. Kirjoituskurssin vetäjä käyttäytyy Ujunwaa kohtaan sekstistisesti ja tämä kohtelu tuntuu kulkevan saumattomasti yhteen Ujunwan novellin tarinan kanssa. Lopussa muut kurssilaiset pitävät Ujunwan kieltä hyvänä, mutta naisen kohtaloa liioiteltuna ja epäuskottavana, eivätkä näe omaelämäkerrallista yhteyttä.
"Loikkivan apinan kukkula" leikittelee tietoisuudella siitä, että se on novelli. Novellissa kirjoitetaan novelleita, ja lopussa mietitään novellin loppujen uskottavuutta. Kiehtovan erilainen lähestymistapa muutenkin hyvin eheässä ja kiinnostavassa kokoelmassa.
"Vaikka kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, hän ei antanut niiden tulla. Hän odotti, että pääsisi soittamaan äidilleen, ja matkalla takaisin mökkiinsä hän aprikoi, pidettäisiinkö tätä loppua uskottavana, jos kyse olisi novellista."

Afrikka ei näyttäydy pimeänä, mutta ei Adichie yritä kirjoittaa valoa sinne, missä sitä ei ole. Nuorten miesten jengiytyminen, sotilasjuntta, uskonsodat, köyhyys, orjakauppa, laiton maahanmuutto ja järjestetyt naimakaupat ovat teoksessa sitä, mitä ovat. Tuntuvat tarinoissa vahvana, ottamatta pääroolia ihmiseltä. Jokaiseen päähenkilöön kiintyy ja heidät näkee kokonaisena. Alkuperäisessä niminovellissa The Thing Around Your Neck, green cardin voittaneen, mutta kotiinsa palavasti kaipaavan nuoren naisen tunnetila avautuu yhtä vahvana kun nigerialaisen opiskelijatytön hätä hänen kadotettuaan sisarensa lopullisesti keskelle katumellakkaa. Tarinat ovat vahvoja, eikä kipuja ja ihmiskohtaloita järjestetä tärkeysjärjestykseen. Sydänsuru kolahtaa siinä missä ihmisarvon menetyskin, tunnetasolla menetys välittyi minulle joka kerta.

Tietysti niin samanarvoista kokoelmaa ei olekaan, että jokainen novelli olisi yhtä hyvä, mutta minulle tämä oli eheä, kiinnostava lukukokemus. Pystyisin pyörittelemään teemoja ja aiheita vaikka kuinka, mutta jätän hehkutuksen tähän ja heitän pallon teille. Lukekaa! Tiedän, että monelle novellikokoelmat tuntuvat työläille, sillä jokaisen lukukokemuksen jälkeen joutuu orientoitumaan uudelleen uuteen tarinaan, päähenkilöön ja tekstin imuun. Itse kuulun taas niihin, jotka eivät saa kunnon novelleista tarpeekseen. Minusta kaikkien tarinoiden ei tarvitse jatkua ikuisesti, vaan taidonnäyte on saada eheä tarina tiivimpään tilaan, niin että se silti hengittää ja jättää lukijalle jotain omaakin löydettävää. Adichie osaa tämän täydellisesti.

Joyce Carol Oates: Kosto: Rakkaustarina

"Sillä jos yhdelle naiselle tehdään törkeää väkivaltaa, kaikille naisille tehdään väkivaltaa"

Minulle Joyce Carol Oatesin Kosto: Rakkaustarina (Otava, 2010) oli vavisuttava lukukokemus. Luin kirjan samantien kannesta kanteen, koska en voinut lopettaa ennen kuin sain tietää kaikki tapahtumat. En ole aiemmin lukenut kirjailijalta mitään. Olen varma, että tulen lukemaan jatkossa, sillä niin ihon alle hän pääsi tämän kirjan myötä. Meinasin välillä itkeä ja välillä teki mieli jopa huutaa vääryyttä, mutta kirja ei silti ahdistanut tai jättänyt oloani likaiseksi.

Kirjan alkuperäinen nimi on Rape: Lovestory, mutta uskon suomentajan vaihtaneen nimeä senkin takia, että suomen kielellä raiskaus: rakkaustarina ei kuulosta niin sointuvalle. Kirjan juoni lyhykäisyydessään kuvaa raiskatun naisen ja tapahtumaa todistaneen hänen 12-vuotiaan tyttärensä tarinan. Kuinka pikkukaupungin ihmiset suhtautuvat joukkoraiskauksen uhriin ja oikeudenkäyntiin, varsinkin kun pojat ovat kaikille tuttuja.

Kosto: Rakkaustarina on jaettu novellityyppisesti väliotsikoiden alle, jotka muistuttavat lööppien otsikoita. Vuoroin tarinaa fokalisoidaan poliisin John Droomorin kautta ja vuoroin kertoja kuvailee tapahtumia sen kummemmin kiinnittymättä kehenkään. Mutta kaikkein eniten nahan alle osuva kerronta tapahtuu uhrin, Teena Maguiren tyttären näkökulmasta. Kirjailija on rakentanut nämä kohdat lukijalle kaikkein läheisimmiksi, koska lukijasta tulee itsestään Bethie Maguire. Asiat tapahtuvat sinun kuullessasi, sinun äidillesi ja sinua vastaan. Lukijaa johdatetaan samaistumaan Bethieen puhuttelemalla you-passiivilla. Suomentaja on tehnyt hienon ratkaisun siinä, ettei tekstiä ole muutettu yksikön kolmanteen persoonaan. En ole alkuperäistä tekstiä lukenut, joten en tiedä miten englannin kielinen teksti käyttäytyy, mutta suomennosta lukiessani olin vakuuttunut tästä voimakkuudesta ja siksi lukiessani kohtasin monenlaisia tunteita.


Sellainen nainen, kolmenkymmenenviiden ja pukeutuu kuin teinityttö. Hihaton toppi, farkkusortsit, kulunut blondattu tukka kiharalla kasvojen ympärillä. Paljaat sääret, korkeakorkoiset sandaalit! Tiukat seksikkäät vaatteet, jotka myötäilivät rintoja ja takamusta, mitä se oikein odotti? Heinäkuun neljännen yö, ilotulitus putouksilla loppui yhdeltätoista. Kaupungilla juhlat jatkuivat. Ja Teen Maguire toikkaroi päissään, sen näki moni. Yksi Teenan poikakavereista, se Casey- niminen Depew Streetiltä, piti bileitä kämpässään ja takapihallaan ja kadulla, ja naapurit valittivat sitä omituisen bluegrassin räimettä. Naimisissa, neljän lapsen isä. Asuu erossa vaimostaan, varmaan Teena Maguiren vika sekin. Se nainen! Millainen äiti retuuttaa pikkutytön mukaansa ryyppyjuhliin ja sitten jalan kotiin puiston poikki siihen aikaan yöstä, ei minkäänlaista arvostelukykyä. Se nainen oli taatusti humalassa, kokapöllyssä itsekin, sehän oli juhlinut alkuillasta saakka, kyllähän sen arvaa missä kunnossa se puoliltaöin oli, miten helkkarissa Teena Maguire muka edes tajusi kuka sen kanssa maksasi? Ja kuinka moni?

Näin puhuttiin äidistäsi Teena Maguiresta sen jälkeen kun joukko miehiä oli raiskannut, potkinut ja hakannut hänet ja jättänyt hänet kuolemaan törkyisen venevajan lattialle Rocky Point Parkiin heinäkuun 5.päivän ensimmäisinä minuutteina vuonna 1996.

Joyce Carol Oates: Kosto: Rakkaustarina
Otava, 2010
Sivuja: 152.