Christer Kihlman: Ihminen joka järkkyi

Christer Kihlman: Ihminen joka järkkyi
Tammi, 1971, 5. painos vuodelta 2000
Suomennos: Pentti Saaritsa
Sivuja: 216
Kansi: Timo Mänttäri
Mistä: oma ostos
Kotimainen tunnustuskirjallisuuden klassikko

"En usko että henkilökohtaisten ja "häpeällisten" salaisuuksien salassa pitäminen olisi jotenkin rakentavaa tai merkityksellistä. Minä uskon päinvastoin että henkilökohtaisten ja "häpeällisten" salaisuuksien salassa pitäminen on repivää ja merkityksetöntä. Jokainen ihminen on mitä hän on tai luulee olevansa, mutta salailemalla salaisuuksiaan, oman itsensä osia, käy tarpeettoman suureksi ero sen välillä mitä hän on itselleen ja mitä hän teeskentelee olevansa muille."

Itsenäisyyspäivän kirjaksi valitsin Christer Kihlmanin omakohtaisen teoksen Ihminen joka järkkyi. Harmittelin vähän aikaa sitten, etten omista kirjaa, mutta onnekseni löysin sen kolmella eurolla divarista. Minulla on selvästi suomenruotsalaisen kirjallisuuden himo, sillä ostin samalla reissulla myös Tove Janssonin Kunniallisen petkuttajan ja Märta Tikkasen runoteoksen Pimeys ilon syvyys.

Itsenäisyyspäiväni täyttyi siis tarinoista alkoholismista, irtosuhteista, seksuaalisen identiteetin pohdinnoista ja avioliittoelon kivikoista. Itsenäisyyspäiväjuhlissa esitettiin otteita kirjallisuushistoriamme merkkiteoksista, ja samalla myös lukemistossani oli yksi kotimaisen kirjallisuuden klassikko. Ihminen joka järkkyi mainitaan useissa kirjallisuuden yleisopuksissa, ja siitä puhutaan usein Märta ja Henrik Tikkasten ja Jörn Donnerin teosten yhteydessä ja tunnustuskirjallisuutta käsittelevissä osioissa. Olen lukenut kirjan aiemminkin tenttiä varten, mutta jotenkin se oli mielessäni sekoittunut erityisesti Henrik Tikkasen juopottelutarinoihin.

Kihlman ei kirjoita yhtä lennokkaasti kuin Tikkanen, mutta hän on jotenkin rehellisempi kertoja. Muistelisin, ettei hän edes pitänyt itseään niinkään tunnustajana vaan paljastana – kaiken kertojana. Tikkasen kirjoissa on enemmän tarinallista imua, mutta hän leikittelee paljon totuudella, kuten kirjoitin vähän aikaa sitten Kulosaarentie 8 -romaania arvioidessani.

Kihlman kirjoittaa onneksi enemmän itsestään kuin toisten luurangoista. Vuosikymmenien kuluessa monien ihmisten paljastustarinoista on kadonnutkin eräänlainen shokkiarvo, enkä valitettavasti tunnista moniakaan henkilöistä, joita nimeltä mainitaan. Parempi siis, ettei kirja keskity liiaksi repimään auki toisten ihmisten haavoja. Kiinnostavampi on Kihlmanin yksityinen tai hänen huomionsa yhteisöstä, ajasta, yhteiskunnasta.

Kirja on jaettu neljään osaan: Johdannoksi, Alholisti, Homoseksualisti ja Eräs avioliitto. Aiheella ei oikeastaan ollut minulle niin suurta väliä, sillä eniten nautin lukiessani siitä, miten kirjailija tunnustaa kokemansa, oppimansa, erheensä, kaipaamansa. Miten hän pukee sanoiksi kaikki ne ajatukset, jotka myöhemmin muisteltuna tai vaikka viimeisimpiä vedoksia lukiessaan on halunnut vielä tekstin sekaan lisätä.

Naisten ja miesten homoseksuaaliset teot kriminalisoiva laki astui Suomessa voimaan vuonna 1894, ja se kumottiin 1971, samana vuonna kuin Ihminen joka järkkyi ilmestyi. Kaivelin Parnasso-arkistojani, mutta harmikseni en löytänyt numeroa, jossa olisi arvioitu Kihlmanin teos. En myöskään onnistunut löytämään muita vanhoja arvioita, sillä minua jäi kiinnostamaan, miten homoseksuaaliset tunnustukset on otettu vastaan aikana, jolloin kirjan aihe oli hyvinkin tulenarka. Nyt toivon, että minulla olisi Helsingin Sanomien verkkolehtien tunnukset, jotta pääsisin lukemaan muutaman vuoden vanhan jutun kirjailijasta, joka on otsikoitu "Tunnustuskirjailija vasten tahtoaan". Ylioppilaslehden juttu sen sijaan on kaikkien luettavana.

Lukukokemus on vähän pirstaleinen, ja kaikkea lämmittää tirkistelynhaluni yhdistettynä siihen, että nautin siitä, kun joku arkinen asia on erittäin hyvin sanottu. Näistä tietysti kuuluu kiitos myös Pentti Saaritsan suomennokselle, sillä en lukenut kirjaa ruotsiksi. Avioliitto-osuus muistutti Tikkasten vuoropuhelua, vaikka vaimolle ei tässä annettu omaa suunvuoroa, käy Kihlman itsensä kanssa dialogia, syyttää välillä itseään kuin kuvittelisi vaimon hänestä nyt ja ennen näin ajatelleen. Takakannessa puhutaan epäonnistuneesta avioliitosta, mutta pari oli kuitenkin yhdessä 51 vuotta, vaimon kuolemaan saakka.

"Niin että kun minä tulin takaisin ja sinä epäröit ottaa minua vastaan, sinun epäröintisi ei ollut vakuuttavaa. Sillä meille molemmille avioliitto oli jotain mikä oli vielä kesken. Se oli liitto joka oli täynnä tuskaa mutta ei välinpitämättömyyttä. Ja molemminpuolisessa itsepäisyydessämme ei kumpikaan meistä halunnut vapaaehtoisesti luopua siitä mikä oli vielä kesken."

Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8

Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8
Wsoy, 1976 (2. painos)
Brändövägen 8, 1975
Suomennos: Elvi Sinervo
Sivuja: 166
Mistä: oma ostos
Kotimainen tunnustuskirja

"Tämä on karmea tarina synnillisestä elämästä, äkkikuolemasta, haureudesta ja viinasta. Aiheena on eräs onneton perhe ja sen taistelu kohtaloaan vastaan, sehän juuri kaikessa mahdottomuudessaan on elämän tarkoitus."

Henrik Tikkasen osoitesarjan ensimmäinen teos Kulosaarentie 8 alkaa väkevillä sanoilla, jotka sopivat oikeastaan kaikkiin näihin kirjoihin, vaikka käsittelenkin tässä arviossani nyt vain tätä ensimmäistä osaa. Olen lukenut kaikki viisi osaa ennen kirjablogiaikoja ja sitten kolme ensimmäistä, joita pidän paljon parempina kuin kahta jälkimmäistä osaa. En ole kuitenkaan koskaan kirjoittanut näistä kirjoista blogiini, vaikka ne ehdottovasti ansaitsevat sen. Haluan vinkata kirjoista myös niille, jotka eivät alun perin etsiydy niitä lukemaan kirjallisuusopintojen kautta.

Tänä viikonloppuna Jenni vetää Henrik Tikkas -viikonloppua, ja innostuin lukemaan näitä jo hyllystäni löytyviä uudelleen. Vielä siis ehtii mukaan lukemaan Henrikin kirjoja, tai ainakin Jennin koontia viikonlopun jälkeen.

Jokainen sarjan osa on nimetty sen osoitteen mukaisesti, joka on siinä elämänvaiheessa ollut Tikkaselle tärkeä paikka. Mietinkin jo oman kirjallisen retkeni tekemistä ja kävisin tutustumassa näihin osoitteisin – ulkoa käsin.

Minua kiehtoo valtavasti tämä taiten ja koukuttavasti kirjoitettu tunnustuskirjallisuus, jossa tunnutaan paljastavan kaikki, mutta kyse ei ole kuitenkaan mistään totuuspaatoksesta. Tässäkin teoksessa Tikkanen leikittelee myös totuudella ja valheella, eikä kirjaa voikaan minään todenperäisenä omaelämäkertana pitää. Siinä on varmasti paljon totta, mutta se on samalla hyvää fiktiota.

Tikkanen muistuttaa lukijaa, millainen kertoja hän on:

"Ei, minun on aivan mahdotonta kuvata vanhempiani oikeudenmukaisesti, niin tuohon aikaan kuin myöhemminkin. Elin heidät niin kertakaikkisen subjektiivisesti, että kaikkea mitä heistä kerron voi pitää silkkana valheena ja sepittelynä. Tämä pätee myös veljieni ja oman itseni kohdalla, yhtä hyvin voisin kertoa Odysseuksesta kuin veljistäni. En hetkeäkään usko että Penelope pysyi uskollisena kaikki miehensä poissaolovuodet. Olen varma että Ithakassa nussittiin niin pahuksesti, ja mielestäni niin pitikin. Piru sen vanhan tekopyhän Homeroksen vieköön."

Tässä osassa Tikkanen lähtee aivan alusta, omasta sukutaustastaan ja syntymästään, joka sijoittuu vuoteen 1924. Sukutaustoitus on erittäin mielenkiintoista, sillä monta kulttuurin ja tiedemaailman suurmittelijää joukkoon mahtuu. Alkuun tuntuu, että naiset jäävät tarinoissa taustoille, suurmiesten varjoon, mutta kyllä heidänkin – erityisesti äidin piruiluun, ulkonäköön, suhteisiin sekä äitiyteen – luonteenpiirteisiin ja -vikoihin paneudutaan herkullisen satiirisesti.

Tikkanen kirjoittaa yksityisestä liittämällä sen yleiseen, yhteiskuntaoloihin, Suomen historian eri vaiheisiin. Ensimmäisessä osassa puhutaan esimerkiksi useammasta sodasta. Hän osallistuu jatkosotaan vapaaehtoisena, mikä on samalla hyvin omituista ja tavattoman kiinnostavaa luettavaa.

Erityisesti pidän kuitenkin tästä Tikkasen tyylistä, jossa ollaan rehellisesti lapsellisia, valheellisesti totisia, pirullisia kaikille eikä säästellä edes itseä. Haluaisin lukea nyt kovasti lisää 1960–70-luvun suomenruotsalaisia teoksia, erityisesti harmittaa, ettei hyllystäni löydy Christer Kihlmanin klassikkoteosta Ihminen joka järkkyi.

Kirjasta on kirjoittanut ainakin Jaana, jonka kanssa olemme valinneet ihan saman sitaatin bloggauksen alkuun. Jutun lopussa on kiinnostava anekdootti, joka liitty suomentajan valintaan. 

Tällä kertaa kiinnitin enemmänkin huomioni siihen, ettei suomennos ole kuitenkaan aivan onnistunut. Sanavalinnoissa ja lauserakenteissa olisi ollut vielä hiomista, sillä ne eivät tarpeeksi sujuvasti suomeksi solju. Eipä lukukokemus siitä silti liiemmälti häiriintynyt.

Hidas heinäkuu

Tämä heinäkuu on mennyt sekä Alice Munron että Tikkasten parissa. Jostain syystä haluan lukea samoilta kirjailijoilta mahdollisimman monia teoksia. Luin aiemmin Märta Tikkasen Miestä ei voi raiskata ja Kaksi (josta bloggaan oman arvion pian). Välissä luin Munroa, nyt luen Henrik Tikkasen osoitesarjaa. Jälleen kerran. Nyt on kummakuu, luen hitaasti, vähän ja tuttuja kirjoja. Samoilta kirjailijoilta, vaikka maailma on täynnä mitä erilaisimpia makuja. Jotain uutta makua tuo uusi teekuppini, kiitos siitä kirjakaveri Norkulle.

Nyt on vähän sanoja, mutta ihana olla. Olen blogannut ja lukenut vähän, mutta olen toisaalta kävellyt ulkona viitisenkymmentä kilometriä viikossa. Kävin tunturissakin, näin poroja ja lunta. Halusin vain jättää blogiini sanan, että täällä ollaan, vaikka hitaasti käydään.

Nyt luetaan Tikkasia. Olen miettinyt näitä lukiessa, että kuinka monta kertaa ihminen jaksaa lukea raivoisan kiihkeän ongelmaisesta avioliitosta. Lukemattomia kertoja, näköjään. Kaksi itkettikin, siihen on kirjoitettu vielä niin ihanat loppusanat:

"Kaipaan häntä usein. Hetkeäkään en ole toivonut häntä takaisin."