Välttelen vastuuta, täyttelen listoja, katselen kirjoja..

Olen nyt törmännyt tähän haasteeseen ja kirjahyllylistaukseen eri blogeissa, mm. täällä ja täällä. 

Minun tulisi nyt kirjoittaa opintopäiväkirjaa kirjoittamisen johdantokurssille, mutta sen sijaan olen täysin hurahtanut blogikirjoittamiseen ja teinpä sitten tämmöisen listan.

Haastan jokaisen, joka yrittää vältellä jonkun tärkeän jutun tekemistä, kirjoittamaan oman listansa: listan parissa saa nimittäin kulumaan aikaa:) Jos joku ottaa tämän niin laittakaa kommenttia, että osaan tulla ihmettelemään. Mun oma näyttää tältä:

1. Oletko mies vai nainen?
Pikku naisia

2. Kuvaile itseäsi.
Nälkätaiteilija

3. Mitä elämä sinulle merkitsee?
Omantunnon kujanjuoksu

4. Kuinka voit?
Rakastunut rampa

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.

Leijat Helsingin yllä

6. Mihin haluaisit matkustaa?
Näkymättömät kaupungit

7. Kuvaile parasta ystävääsi.

Tyttö ruusutarhassa

8. Mikä on lempivärisi?
Punainen erokirja

9. Millainen sää on nyt?
Äänekäs kevät

10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
Yhden yön pysäkki

11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi?
Juoksuhaudantie

12. Millainen on parisuhteesi?
Vuosisadan rakkaustarina

13. Mitä pelkäät?
Sadan vuoden yksinäisyys

14. Päivän mietelause.
Jokainen sydämeni lyönti

15. Minkä neuvon haluaisit antaa?

Askeesi

16. Miten haluaisit kuolla?

Sinun jälkeesi, Max

Riitta Jalonen: Hyvää yötä Irma Noora

"Puvulla on kertomus, mutta se ei kuulu minulle"

Riitta Jalosen uusin Hyvää yötä Irma Noora (Tammi, 2010) ei avautunut minulle täysin. Koko ajan lukiessani tuntui, että jotain salaperäistä on jäänyt avautumatta minulle, kuin olisin Nooran tavoin käsitellyt hänen tätinsä Rebekan esineitä, silti oikein tajuamatta niiden merkitystä. Kirja ei ollut juonivetoinen, mutta kyllä sitä lukee, vaikka ottaen selvää siitä, että mitä Noora itsestään oppii.

Kirjassa on myös ihan tolkuttoman paljon henkilöhahmoja, jotka esiintyvät sivulauseissa tai pienissä hetkissä. Koskaan en lukijana tiennyt tulisiko heihin tarttua ja jotenkin ymmärtää heidän taustansa ja yhteytensä Nooraan ja hänen edesmenneeseen selvännäkijätäti Rebekkaan. Miehien nimien virta selittyy Nooran taustalla ja itsensä pakoilulla, mutta en saanut otetta naisista. Toisaalta kukaan muu ei ollut merkittävä kuin Noora, joka oli tarinan minäkertoja ja hänen tätinsä, johon Noora oli syvästi kiintynyt ja jonka kuoleman jälkeen alkavat nuoruuden traumaattiset tapahtumat nousta esiin.

Hyvää yötä Irma Noora oli täynnä salaisuuksia ja avoin loppu jätti nimensä mukaisesti lukijan miettimään, että jatkoiko Noora tätinsä selvännäkijän työtä, saiko traumansa käsiteltyä ja elämälleen merkitystä. Minulle jäi jälkimauksi kuitenkin se, etten erityisemmin välittänyt Noorasta, eikä minua jäänyt askarruttamaan hänen elämänsä. Kirjan loppuun lukeminen oli suorittamista ja hauraan, laimean ja tunteita seksin avulla käsittelevän naisen traumakin oli kirkkaasti ratkaistavissa. Kieli oli kyllä kaunista ja maalailevaa, mutta ei saanut minua syttymään, koska en saanut muuten tarinasta otetta.

Aiemmin lukemani Jalosen teos, Kuvittele itsellesi mies, oli paljon kiinnostavampi ja vaikka siinäkin oli avioliittoon pettynyt nainen, oli hänessä edes vähän särmää ja munaa. Kerronta oli episodimaista ja aikarakenne vaihteli.

Jäin miettimään, että miksi Nooran menneisyys herätti minussa välinpitämättömiä tunteita. Uskon sen johtuvan siitä, että Noora itsessään jäi vieraaksi. Hänen ulkonäöstäänkin tiesin vain punertavan tukan ja arven rinnassa. Kirjassa esitetään Nooran nimen tulleen Ibsenin Norasta, mutta en saanut tätäkään kautta otetta Noorasta. Saati hänen tädistään Rebekasta ja äidistä Irmasta.

Kannessa oli paljon esineitä ja luvut oli jaettu kuvitettuihin väliotsikoihin, jossa näytettiin yksi esine. Niilläkin oli varmasti jokin kertomus, mutta se ei kuulunut minulle, kuten ei puvunkaan kertomus.
Ehkä tämä on niitä kirjoja, joita ei pitäisi lukea nopeasti ja annettaisiin pikkuhiljaa avautua.

Riitta Jalonen: Hyvää yötä Irma Noora
Tammi, 2010
Sivuja: 156

"Rakkauskirje"

minä rakastan sinua
        niinkuin vierasta maata
                    kallioita ja siltaa
niinkuin yksinäistä iltaa joka tuoksuu kirjoilta
         minä kävelen sinua kohti maailmassa
   ilmakehien alla
             kahden valon välistä
minun ajatukseni joka on veistetty ja sinua

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

"Oman diagnoosini mukaan olen kansallisuustransvestiitti"

Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen (Otava, 2007) on kertakaikkisen maukas!

Onnekseni löysin teoksen pokkariversion pari viikonloppua sitten kirpparilta 50 sentillä. Ahmaisin sen kerralla ja nauroin ääneen lukemattomia kertoja. En ole muitakaan Nousiaisen teoksia lukenut, mutta laitoin Maaninkavaaran heti varaukseen kirjastosta.

Olen itse kotoisin Lapista Ruotsin rajalta ja tunnistin monesta stereotypiasta "naapurini". Varsinkin se kuinka ruotsalaiset haluavat kokoustaa ja keskustella kaikesta pitkät tovit kolahti huvitushermooni. Kirjan idea olikin siinä, että leikittiin mahdollisimman paljon stereotypioilla suomalaisista ja ruotsalaisista, mutta hyvässä hengessä. En usko, että ruotsalaiset lukijat paheksuvat Vadelmavenepakolaisen esittämää ruotsalaisuutta.

Päähenkilönä on Mikko Virtanen ja hänellä on ongelma. Hän ei haluaisi olla suomalainen mörökölli, vaan kokee olevansa oikeasti ruotsalainen. Hän ei vain halua muuttaa Ruotsiin ja ajan myötä saada kansalaisuutta, hän haluaa olla oikeasti ruotsalainen. Hän kokee syntyneensä väärään maahan ja olevansa todellisen vähemmistön edustaja, kansallisuustransvestiitti. Virtanen vihaa Petri Takalaa, joka aina esitellessään Suomen säätä, seisoo Ruotsin kartan edessä ja hän haluaisi viettää työpaikallaan lomapäivänsä Ruotsin kalenterin mukaisesti ja juhlistaa mm. Victorian syntymäpäivää. Virtanen matkustaa joka joulu Thaimaaseen ja asuu ruotsalaisturistien keskuudessa oppiakseen heiltä todellisen ruotsalaisuuden salat, vaikka asentamalla salakuuntelulaitteet heidän bungalowhinsa. Lopulta hän tapaa Mikael Anderssonin, ruotsalaisen opettajan, joka suunnittelee itsemurhaa. Virtanen haluaa hänen elämänsä ja palkkaa Anderssonin opettamaan hänelle täydellisen ruotsalaisuuden salat ennen kuolemaansa.

Kirja on oikeastaan koko ajan hauska ja silti etevä. Odotan Maaninkavaarasta paljon.

Sattumanvaraisesti valittu tekstinäyte, koska en pystynyt valitsemaan parasta:

"Voitaisiin leikkiä rikkinäistä puhelinta. Skoonessa joku kuiskaisi vierustoverilleen vaikkapa, että "sosiaalidemokratiassa jokainen ihminen on arvokas ja yhdenvertainen". 

Siinä se sanoma sitten kiertäisi pöydän ja samalla koko Ruotsin. Lopulta, jossain vaiheessa iltaa, se saapuisi Götanmaan yli, Halmstadin ja Helsingborgin kautta takaisin Skooneen. Sanoman lähettäjää vastapäätä istuva sanoisi kuulemansa lauseen ilmoille. Se voisi kuulua vaikka, että "Per Albin kehitti sosiaalidemokratian tuodakseen kansaa lähemmäksi päätöksentekoa tasavertaisina kansalaisina ja samalla itsenäisesti ajattelevina yksilöinä". 
Aivan eri lause, eikä kuitenkaan. Se todistaisi ruotsalaisen yhteisöllisyyden voimasta. Vaikka sanat ovat matkan varrella muuttuneet, on sisältö pysynyt ylevänä ja sanoman henki selkeänä. Koko Ruotsi nauraisi. Koko Ruotsi nostaisi maljan rakkaalle maalleen ja sen kansalaisille. Skål!"

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
Otava, 2010
Sivuja: 207

Miina Supinen: Apatosauruksen maa

"Tytöt laittavat barbit aina lujille"

Ennen kuin sain Miina Supisen Apatosauruksen maan (Wsoy, 2010) käsiini, olin lukenut kirjasta 3 kirja-arvostelua. Ina antoi kirjalle 4 staraa, Kirjasieppo puolestaan julisti sen olevan syksyn hauskin kirja, Jennin blogissa oli kuitenkin ehkä eniten omaan arviooni sopivia ajatuksia. Kaikki olivat hyvin myönteisiä ja odotin kirjalta paljon.

Pidin teoksesta, mutta valitettavasti en saanut kaipaamiani "röhönauruja". Apatosauruksen maa huvittaa, sillä se on kirjoitettu ovelasti ja arjen asioita tarkastellaan tarkkanäköisesti. Alku oli kankeaa ja vasta Vaari-novellissa teos sykähti kunnolla eteenpäin. Tarina oli kuitenkin minun makuuni liian lyhyt ja jäin kaipaamaan sille jatkoa. Myös novellista Pue vähemmän olisin voinut ammentaa vielä vähän lisää.

Bloggauksen myötä lähdin kuitenkin lukemaan teosta uudelleen ja aloin ymmärtää Apatosauruksen tiivistetyn nokkeluuden salat. Hotkaisin kirjan ensimmäisellä lukukerralla liian nopeasti, koska kieli miellytti ja teos oli helppolukuinen. Nopeasti luettuna itselleni jäi juuri sen suuren yhteisen tarinan nälkä ja odotin pidempiä kertomuksia. Kun taas toisella kertaa lukiessa luin vain novellin sieltä täältä, pystyin paremmin keskittymään niihin kummallisuuksiin, humoristisiin sanavalintoihin ja älykkään älyvapaaseen kerrontaan.

Lempinovellini olivat ehdottomasti: Vaari ja ravintola, Norsu! Norsu!, Yliponin valtakunta, Tämä ei ole lukusali, Pue vähemmän, Suuhygienisti ja taitelija, Apatosauruksen maa ja Elinvoimakakku. (Voi hyvänen aika kuinka upeita nimiä)

Miina Supinen: Apatosauruksen maa
Wsoy, 2010
Sivuja: 212

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

"If gratitude and esteem are good foundations of affection.."

Aah.. Voi kuinka rakastankaan näitä kirjallisuuden luentoja, jonne luetaan ihania teoksia ja niistä puhutaan ja niistä eletään ja niiden kanssa nukutaan ja niistä haaveillaan ja ja ja..

Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo (Wsoy) oli ihastuttava sekä kirjana, televisiosarjana ja elokuvana.  BBC:n televisioitu versio on syöpynyt mieleeni niin hyvin, etten osannut lukiessanikaan nähdä Darcya muuna kuin Colin Firthinä.

Onko Ylpeys ja Ennakkoluulo teidän mielestänne rakkausromaani?  Mielestäni kirja ja elokuva poikkeavat siinä mielessä toisistaan, että elokuva vaikutti paljon romanttisemmalta, mitä kirja. Onhan siinä eroakin, koska kirja on kirjoitettu 1700- luvun lopulla (ja julkaistu 1813) ja elokuva vuonna 2005. Luin kirjaa kuitenkin rakkausromaanina, vaikka siinä on hyvin vähän rakkauden kuvailua. Kiinnostavinta kirjassa oli kuitenkin päähenkilöiden Darcyn ja Elisabethin kehitys, vaikka Darcyn kehitys tapahtuukin kulisseissa, eikä hän pääse niin usein ääneen kirjassa.

Pidän tätä kuitenkin molempien päähenkilöiden kehityskertomuksena. Molemmat ovat yhtä lailla ylpeitä ja ennakkoluuloisia. Elokuvassa ei mielestäni ollut osattukaan tarttua kirjan parhaimpiin kohtiin, siihen missä Elisabeth tajuaa olleensa väärässä, ennakkoluulojensa ja oman ylpeytensä vanki ja ne hetket, jolloin hän huomaa Darcyn todella muuttuneen. Näinhän se aina on, että harvoin siitä elokuvasta pitää, jos on kirjasta todella nauttinut. Elokuvissa joudutaan tilan/ajan puutteen vuoksi tekemään niin paljon kompromisseja ja tässä kyseisessä elokuvassa oli vielä haluttu korostaa romanttisia kohtauksia. Minusta olisi pitänyt korostaa enemmän kasvutarinaa, mutta olenkin vastarannankiiski.

Kiinnostavaa oli ajankuvaus ja se kuinka Austen halusi tuoda esille erilaisia avioliittoja, naisen epätoivoa, mikäli hyvää naimakauppaa ei ollut tiedossa ja kuinka vähäiset mahdollisuudet naisella oli kouluttautua, periä vanhempansa ja vaikuttaa oman tulevaisuuteensa, muuten kuin naimakaupoin. Austenin esitellessä Charloten (Elisabethin paras ystävätär) ratkaisun naida epämiellyttävä ja tylsän oloinen pappi  Collins (Elisabethin serkku, jolle Elisabeth antoi itse rukkaset) hän kritisoi Elisabethin suulla rakkaudetonta liittoa, mutta antaa hyvin paljon ymmärrystä silti Charloten ratkaisulle muilla keinoin. Hän näyttää, että nainen voi olla onnellinen rakkaudettomassa liitossa, jos hänen lähtökohtansa ovat muuten huonot. Elisabethin vanhemmat ovat taas menneet naimisiin intohimosta, mutta vuosien liiton jälkeen Mr. Bennet huomaa, että onkin nainut tyhjäpään ja sulkeutuu omaan lukusaliinsa, pois vaimonsa kaakatuksen parista. Lydian (Elisabethin sisar) ja Wickhamin (Darcyn vihollinen) liitto perustuu taas kaupankäynnille, nautinnolle, huvituksille ja vastuuttomuudelle. Wickham tavoittelee materialistista etua ja Lydia haluaa näyttää perheelleen, eritoten sisarilleen, että on ensimmäinen, joka pääsee naimisiin. Hän on samanlainen tunteiden riepottelussa ja vietävissä oleva kaakattaja, kuin äitinsä.

Realistit kirjallisuudentutkijat ajattelevat Elisabethin ja Mr. Darcyn rakkaustarinan kuvaavan hyvän avioliiton perustaa, kun taas anti-realistit ajattelevat että tämä porvarillisen yhteiskunnan avioliittoinstituutio keskeyttää Elisabethin hyvän kasvutarinan. Realistien taustalla on kristillinen avioliittokäsitys, jossa avioliitto on keskinäinen sopimus, joka pohjaa vastavuoroisuuteen. Anti-realistit ajattelevat avioliiton pohjaavan vain varakkuuden tavoitteluun ja ihmisen infantiileihin tarpeisiin. Elisabethin ja Darcyn kanssakäymistä ohjaa heidän jatkuva tarpeensa kritisoida toisiaan, vaikka myöhemmin he huomaavat oman itsensä rajallisuuden. Ennakkoluulo ja ylpeys paheina yhdistävät molempia ja kun he tunnistavat tämän epätäydellisyyden itsessään, alkavat he ajautua toisiaan kohti. Kriittisimmän tulkinnan mukaan Ylpeys ja ennakkoluulo on tarina naisesta kauppatavarana, jossa hän siirtyy suoraan isältä aviomiehelle, jossa Darcyn kirje mitätöi Elisabethin puheet ja ottaa kertomuksen haltuunsa nöyryyttäen ja satuttaen Elisabethia.
Romanttisimmilla hetkilläni ajattelen kuin realistit, mutta voihan anti-realisteilla olla pointtinsa, sillä mielenkiintoista olisi lukea, miten Elisabethin hahmo olisi kehittynyt, mikäli he eivät olisi Darcyn kanssa päätyneet yhteen.

Ylpeys ja ennakkoluulo on luennoitsijan mukaan suosituin länsimaalainen rakkaustarina. Onkohan oikeasti suositumpi kuin Romeo ja Julia?

Viikon luetut

Ajattelin näin sunnuntaisin listata itselleni ylös kirjat, jotka olen viikon aikana lukenut.

- Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
- Jane Austen: Ylpeys ja Ennakkoluulo
- Veijo Meri: Tukikohta
- Jane Austen: Kasvattitytön tarina

Kesken on muutama tällä viikolla aloitettu kirja, toivon mukaan saan lisättyä ensi viikon listaan.

Meren viemää

Luin viime yönä Veijo Meren romaanin Tukikohta vuodelta 1964. Tein sen virheen, että luin kirjan nopeasti, koska minulla oli hoppu lukea se ja samalla halusin painua jo unten maille, pois tylsäksi äijäkirjaksi ajattelemani teoksen ääreltä. Jäi kuitenkin tunne, että Merta ei saisi lukea nopeasti, vaikka sivumäärä tällaisen ahmaisun mahdollistikin. Jäljelle ei jäänyt oikeastaan minkäänlaista mielikuvaa juonesta, mutta jonkinlainen vahva jälkitunnelma silti.

Siinä sitten nukuttuani ja tänään luennolla vähän enemmän Merestä oppineena päätin antaa kirjalle uuden mahdollisuuden ja pohtia teosta nyt blogissani.

Tämä oli ensimmäinen Veijo Meren teos, jonka olen lukenut, vaikkakin Manillaköysi kummittelee minulla kirjahyllyssä. Rehellisesti sanottuna en pitänyt teoksesta, ja olen pitänyt Merta aina vähän epäkiinnostavana. Maailmassa on niin paljon teoksia, joita haluaisin lukea, miksi lukisin jotain sellaista, joka lähtökohtaisestikaan ei minua kiehdo. Kaiketi minulle on tulevaisuudessa käyvä Meren kanssa samoin kuin Haanpään kanssa ja paneuduttuani kunnolla tuotantoon, ihastun ja ymmärrän niiden suosion ja merkityksen. Ja jos suunta jatkuu, käännyn vielä kokonaan näiden "isäkirjojen" pariin. Hyrisen silti vielä Hyrylle.. kääk. Muistelen vieläkin epäonnistunutta kohtaamistani Aitan kanssa. :P

Tukikohta on saanut alkunsa alun perin novellin pohjalta, ja sen pohjalta on sitten myöhemmin tehty kaksi näytelmää. Tapahtumapaikkana on eräs koulu Neuvostoliiton rajan tuntumassa ja tapahtuma-aikana on pari päivää ennen ja se nimenomainen päivä, jolloin talvisota syttyi. Henkilöhahmoista en muista yhdenkään nimeä, koska kukaan heistä ei tullut minulle läheiseksi, paitsi kersantti, joka pohjautuu Veijo Meren isän kokemuksiin. Itse sotakuvausta ei ollut paljolti, koska kyseiset sotamiehet eivät tiedä kirjan tapahtuma-aikana, mikä sota on syttymässä. He viettävät aikaa eräällä koululla ja siellä on myös opettajar, jonka kanssa yhdellä on jonkinlaista romanssin poikasta. Kirjassa on kertojalla rooli vain 3 viimeisen sivun verran, muuten teos kulkee dialogeina, jossa henkilöhahmot puhuvat toistensa päälle ja omia asioitaan, aivan kuten oikeassakin elämässä. Luettuna se oli kuitenkin ärsyttävää, koska en koskaan tiennyt, milloin joku sanoo jotain järkevää ja milloin kyseessä on jonkinmoisen juonen kannalta "epäolennaista" höpötystä. Kirjan alku tuntuu olevan eri romaanista kuin kirjan loppu. Tilanteilla voi olla jotain yhteyttä tai sitten ei. Tämä oli tyypillistä modernistikirjailijoille, mutta raivostuttavaa väsyneelle ja kärttyiselle lukijatytölle vuonna 2010. Tapahtumia vain kuvattiin ja perustunnelma oli odottava, lopun viimeisen 3 sivun aikana sitten suurin osa kirjassa esitellyistä hahmoista kuolee talvisodan ensimmäisen päivän iskussa ja loput hengissä selvinneet juttelevatkin sitten housuista ja kahvinkeitosta.

Meri ei halunnut, että häntä kutsuttiin sotakirjailijaksi, vaikka hän monessa teoksessaan tämän aiheen kautta ihmisiä kuvaakin. Hän vain ajatteli, että sotatilanne on hedelmällinen kehys kuvata ihmisten reaktiota. Jatkuva kuolemanvaara paljastaa ihmisestä hyvää ja pahaa. Sota on häneenkin vaikuttanut, vaikka hän ei itse olekaan ollut sodassa. Aikakausi on silti vaikuttanut ajatteluun ja suhtautumiseen yhteiskuntaan. Linnan sotakuvaukset ovat erilaisia, sillä Linna 8 vuotta Merta vanhempana oli itse sodassa mukana. Sodassa oli paljon myös sattumanvaraista ja epädramaattista ainesta ja osa ihmisistä on sodastakin huolimatta pikkusieluisia ja kaikki nämä puitteet tarjosivat Merelle mieluisen kirjojen tapahtuma-ajankohdan ja miljöön.

Kaikesta näistä tiedoista ja taustoista huolimatta taidan jättää sen Manillaköyden vielä vähäksi aikaa hautumaan aikoja, jolloin en keksi mitään muuta luettavaa.

Sofin maailma

Sain pari vuotta sitten joululahjaksi Sofi Oksasen Puhdistuksen ja ahmaisin sen onnellisena heti joululomalla. Pidin kirjasta aivan valtavasti ja on jotenkin kummallista, että sain luettua kaksi aiempaa Oksasen teosta vasta nyt tämän vuoden elokuussa. Ensin luin Stalinin lehmät ja sitten Baby Janen.

Minusta on mukava lukea pehmeäkantisia, isomarginaalisia kirjoja, joissa kieli on vielä sujuvaa ja tarina vetää mukanaan, joissakin onnistuneemmin kuin toisissa. Siinä missä Puhdistus oli mielestäni vetävä ja imaisi minut lukijana omaan maailmaansa, Baby Jane sai lähinnä haukottelemaan ja vaikka kirjan luki nopeasti, jäi siitä vähän suorittamisen maku. Nyt oli kaikki Oksaset luettu.

Stalinin lehmiä lukiessani mietin, että Oksasen on täytynyt kyllä itsekin sairastaa bulimiaa, niin todentuntuisesti hän kuvasi juuri oksennetun jäätelön tuoksua. Tiedän, että lukijan tulee muistaa, että lukee fiktiota eikä omaelämänkerrallista teosta, mutta muistelisin silti jostakin myös lukeneeni, että Oksasen on nuorempana kamppaillut syömishäiriöiden kanssa. Välillä tuntuikin, että luen Oksasen tarinaa, enkä Annan tarinaa ja jouduin ihan muistuttamaan itseäni, etten sorru tällaiseen. Syömishäiriöistä ja sairastaneiden kertomuksia olen lukenut nuorempana niin paljon, joten niiden kuvaileminen Lehmissä tuntui minulle lähinnä vanhan toistolta ja lähinnä toivoin aina niistä lukiessani, että kohtaus loppuisi mahdollisimman pian. Mielenkiintoisesti silti niiden kuvailu antoi aina vastapainon Katarinan, Annan äidin, tarinalle. Katarina tunsi vierautta saapuessaan Virosta Suomeen, eikä oikein uskaltautunut tutustua ihmisiin ja pelkäsi esittäytyä virottarena, ulkopuolisena. Anna puolestaan tunsi vierautta omassa vartalossaan ja roolipakotteet ja odotukset tulivat hänestä itsestään. Hän koki olonsa ulkopuoliseksi omassa vartalossaan. Kirjan jälkeen kuitenkin jäin miettimään, että miten ollessani 1989-2001 välisenä aikana koulumaailmassa, minulla ei ole mitään mielikuvaa, että missään vaiheessa olisi puhuttu Virosta. Oikeastaan oli todella hämmentävä tajuta, etten ole miettinyt Viroa ja sen historiaa varmaan koskaan aiemmin tosissani. Ensimmäistä kertaa kävin Tallinnassakin vasta 2008. Pidin Stalinin lehmistä tarinan ja kerrontatavan takia, mutta lisäksi siksi, että jäin pitkäksi aikaa miettimään asioita omassa pienessä päässäni.

Baby Jane vaikutti takakannen perusteella paremmalta, kuin mitä se sitten lukiessa oli. Odotin jotenkin vahvempaa teosta, koska olin niin vaikuttunut aiemmista. Olihan siinä varmasti jonkinlaista rohkeutta rakastelukuvauksissa, mutta olen tainnut lukea niin paljon Saisiota ja nämäkään kohtaukset eivät sävähdyttäneet, vaikka kuinka tarkasti kuvattaisiin kiihottumista naisen sormesta. Wikipedian mukaan Baby Jane kertoo kahdesta toisiaan rakastavasta naisesta, jotka kärsivät vakavasta masennuksesta. Kirja ottaa kantaa lesbojen ja mielenterveyspotilaiden asemaan yhteiskunnassa. Minulle vaikutelma jäi kuitenkin hyvin ohueksi, enkä löytänyt teoksesta medikalisaation tai nyky-yhteiskunnan ja terveydenhuoltojärjestelmän kritiikkiä tai että se olisi ollut vahva teos mielialapotilaiden hoidon puutteista. Näitä teemoja Baby Jane käsitteli hyvin vähän. Enemmän oli kyse vaikeasta parisuhteesta ja erinäisistä seksuaalisista tarpeista, joita hoidettiin vaikka postin välityksellä.


Kaiken kaikkiaan odotan kyllä Oksasen tulevaa kirjaa ja sitä mihin teemaan hän nyt tarttuu.