Hyvää mieltä: kesäksi Berliiniin!

Sain jonkin aikaa sitten P. S. Rakastan kirjoja -blogin ihanaiselta Saralta haasteen listata omaan blogiini hyvän mielen asioita. Sara matkustaa melkein yhtä paljon kuin hän lukee kirjoja, joten halusin toteuttaa tämän haasteen vähän samanlaisessa hengessä keskittyen tosin vain yhteen kaupunkiin.

Haasteen tarkoitus on listata kymmenen hyvän mielen asiaa, ja helpoin tapa olisi ollut tietysti kuvata kymmenen kirjaa, sillä blogini on kuitenkin keskittynyt kirjallisuuteen. Ensi kesänä kirjablogini kuvittelee olevansa hetken aikaa myös matkablogi (tosin te, jotka ette jaksa matkajuttuja, niin aion ehdottomasti kirjoittaa pääsääntöisesti edelleen kirjoista), joten haasteen muodossa on hyvä keino aloittaa.

Mie olen aina aikaisemmin ihmetellyt niitä ihmisiä, jotka haluavat kerta toisensa jälkeen mennä samaan kaupunkiin/paikkaan lomalle, maailma kun on täynnä mielenkiintoisia matkakohteita, miksi siis mennä joka kerta sinne Thaimaahan (tosin en ole siellä itse vielä käynyt) tai Kanariansaarille. Mutta sitten menin ensimmäistä kertaa Berliiniin, ja mieleni muuttui täysin. Menin sitten sinne toisenkin kerran. Ja nyt muutamme Jurin kanssa sinne koko kesäksi asumaan. Kolme kuukautta Berliinissä on unelma, joka toteutuu vihdoin.

Siksi valitsin hyvän mielen -haasteeni teemaksi Berliinin.

1. Kuvat ovat kälyni, valokuvaaja Kira Leskisen ottamia. Pyysin häneltä kuvia tätä bloggausta varten, sillä omista otoksistani en löytänyt oikein yhtään tarpeeksi laadukasta. Menemme Jurin kanssa ensi kesänä Berliinissä myös naimisiin, ja Kira on luvannut kuvata häälahjaksi tilaisuuden. Jurin toinen sisko, Irina, on muotibloggaaja, joka asuu Berliinissä poikakaverinsa kanssa. Hän on luvannut auttaa kesällä mekon valitsemisessa ja toivon mukaan myös häämeikeissä ja -kampauksessa. Meillä ei ole mitkään isot juhlat, joten on ihanaa yhdessä järjestää mukavat juhlat läheisille. Omalta siskoltani sain idean mennä ulkomailla naimisiin.

Ensimmäinen hyvän mielen asia on siis ehdottomasti häät ja ihanat "siskot".



2. Värikäs Berliini.

En edes tiedä, mikä kaupungissa vetää niin puoleensa. Onhan Berliini tosi IN, ja kaikki sinne halajavat. Joku syyhän siinä tietysti on, mutta en täysin osaa sitä sanallistaa. Berliinissä on hyvä ilmapiiri ja koko ajan riittää ihmeteltävää. Kaupunki on visuaalisesti vetovoimainen, monella tapaa rumankaunis, ja siellä tunnen oloni hyvin rennoksi, eikä kaupungille tarvitse pynttäytyä parhaimpiinsa. Jotenkin sitä vain sopii sekaan sellaisena kuin on.



3. Berliinissä on helppo liikkua paikasta toiseen.

Joukkoliikenne toimii, kyltit ohjaavat täsmällisesti matkalaista nähtävyyksien äärelle. Kadunnimiä ei tarvitse etsiä. Pidän siitä, että tiedän, missä olen ja voin luottaa siihen, että pääsen myös perille haluamaani paikkaan. Metroasemat on maalattu eri tyyleillä, ja jokaiseen paikkaan tulee täten oma tunnelmansa heti kun nousee ulos metrosta. Olen istunut junan kyydissä vain nähdäkseni maisemia – kuin ei olisi kiire minnekään siitä hetkestä pois.

4. Minulle Berliini on rakkauden kaupunki.

Minua kosittiin siellä ja menen siellä naimisiin. Monella tapaa ne samat asiat, joita rakastan Berliinissä, löytyvät myös omasta parisuhteestani. Jännittävä, vaikka onkin rento tunnelma. Jotain kaunista löytyy hyvin tavanomaisistakin asioista. Tunnen olevani toisen seurassa turvassa, samalla täysin vapaa ja välitön. Ja vaikka olisi kuinka huono ilma, niin kulman takaa löytyy varmasti hyvätunnelmainen kahvila, missä on lämmin käpertyä omaan itseensä vain hyvä kirja ja kuuma tee seurana.

5. Berliinissä on paljon kummallisuuksia.

Kaikkialla on taidetta ja nähtävää. Patsaista, muurin pätkiä, graffiteja, katumuusikoita, outoja rakennuksia ja rakennelmia, keskeneräisyyttä, rikottua, valmista ja vanhaa. Linnoja, puistoja, museoita. On paljon sellaista, jota löytyy joka kaupungissa ja sitten paljon sellaista, joihin en ole itse muualla törmännyt. Berliini on kummallinen kaupunki täynnä salaisuuksia, joiden selvittämiseen ei yksi tai kaksi reissua riitä. Tuskin koko kesäkään, mutta jostain on hyvä jatkaa.

6. Tekemistä riittää.

Kyllä mulla riittää tekemistä kotonakin. Joka paikassa on varmasti yllin kyllin tekemistä, sehän on vain mielestä ja mielihaluista kiinni, mitä haluaa tehdä. Olen ollut myös Berliinissä vain kesäisin, ja tiedän, että Suomessakin on kesällä enemmän vireyttä puuhata ulkona kuin loskasäässä pimeällä, mutta tämän on tarkoitus keskittyä vain hyvän mielen asioihin, joten ei nurista. Tekemistä tosiaan olisi ollut vaikka kuinka, mutta aika loppui aina kesken. Nyt haluan kesällä elää myös ihan tavallista arkea, käydä kaupassa, pestä pyykkiä, lukea kirjaa puistossa. Nauttia tutuista tekemisistä vieraassa ympäristössä.

7. Berliini on mielentila.

Usko pois.

8. Berliinissä on vahvasti historia läsnä.

Toisen maailmansodan kauheuksien kanssa ollaan "takki auki rehellisiä". Olen katsonut kerran dokumentin, jossa dokumentaristi moitti sitä, kuinka Saksassa on joka paikassa muistomerkkejä, museoita, näyttelyitä ja muita paikkoja, jossa hyvät ihmiset voivat käydä kauhistelemassa juutalaisten joukkomurhilla ja tuntea olonsa hyveellisiksi. Mutta toisaalta, pitäisikö näistä asioista vaieta ja esittää kuin mitään ei olisi tapahtunut vain sen takia, että jatkuvasti tapahtuu yhä edelleen ihmisoikeusrikkomuksia.

Mie olen kiertänyt näitä nähtävyyksiä ja tuntenut myös pahaa oloa ja mieltä, ehkä se tekee minusta tekopyhän, että saan samalla siitä itselleni jotain, sillä enhän muuten vaivautuisi nähtävyyksiä kiertämään. Mutta minulle Berliini edustaa parhaimmillaan myös tätä puolta, siellä on hienoja museoita ja Berliinin muuri on yksi huikeimmista nähtävyyksistä, jonka tiedän.

On vaikuttavia nähtävyyksiä muuallakin, mutta niin pitääkin. Pienenä tyttönä tunsin pyramidien juurella voimattomuutta ja ihailua samanaikaisesti, vaikka samalla olin myös janoinen ja halusin takaisin ilmastoituun bussiin. Silloin jo ymmärsin, ettei minun tarvitse olla ollut rakentamassa pyramidia ymmärtääkseni kuinka mieletön se on eikä pyramidin näkeminen muuttanut minua niin paljon, etten olisi tuntenut janoa.

Käyn katsomassa nähtävyyksiä ja luen turistioppaita, jotta tiedän enemmän siitä, miksi esimerkiksi joku rakennus on nähtävyys. Minusta on tavallaan hieno olla siten osa jatkumoa, olen vain yksi ihminen lisää, joka on nähnyt Berliinin muurin ja ottanut samat valokuvat.
 


9. Haluan lukea yhden kirjan saksaksi Saksassa.

Olen opiskellut saksaa viimeksi lukiossa. Kertaan nyt keväällä kielioppia ja sanoja. Haluan kesällä treenata enemmänkin kielen opintoja ja pyrin lukemaan kirjallisuutta myös saksaksi. Toivon, että löydän jonkun kiinnostavan kirjallisuustapahtuman, josta ymmärtäisin sen verran, että voin raportoida siitä sitten myös blogiini.

10. Minusta on ihana kaivata jonnekin.

Vaikka en malta odottaa, että kesä koittaa, nautin myös tästä olotilasta. Minusta on ihana odottaa kesää. Viihdyn erittäin hyvin Helsingissäkin ja pidän perusarjestani. En suunnittele – ainakaan vielä – muuttavani kokonaan pois Helsingistä, minusta on vain ihana kaivata jonnekin. En ole ollut opiskeluaikana vaihdossa, joten tavallaan tämä kesä Berliinissä edustaa myös tämmöistä erilaista irtiottoa arjesta. Pystyn tekemään samoja töitä Saksassa kuin mitä teen Suomessa, joten perusturva säilyy, ja toivon mukaan arki jatkuu yhtä hyvänä kun palaamme Suomeen.

Julie Kibler: Matkalla kotiin

Julie Kibler: Matkalla kotiin 
Gummerus, 2013
Calling Me Home, 2013
Suomennos: Riie Heikkilä
Kansi: Anna Gorovoy ja Eevaliina Rusanen
Sivuja: 504
Yhdysvallat

"Sydän on vaativa vuokralainen; se pullikoi usein voimakkaasti maalaisjärkeä vastaan."

Joskus tuntuu, että on ihan sattumankauppaa, mihin kirjaan sitä ihastuu. Julie Kiblerin juonivetoisen esikoisromaanin Matkalla kotiin luin melkein kerralla, vaikka kyseessä on yli 500-sivuinen teos. Lukeminen tuntui miltei elokuvan katsomiselta, sillä tarina on senkaltainen, joita nyt myös mielellään valkokankaalla halutaan esittää. Kahden naisen tarina, jota kerrottaessa vuorotellaan menneen ja nykyisyyden välillä: Valkoihoinen, hyvin iäkäs nainen on ystävystynyt tummaihoisen parturinsa kanssa ja pyytää tätä mukaansa hautajaisiin vanhaan kotikaupunkiinsa. Naisten ajaessa syvemmälle etelään, yli tuhannen kilometrin päähän kotikaupungistaan, Isabelle kertoo Dorrielle pala palaselta, millaista elämä oli hänen lapsuutensa Kentuckyssa 40–50-luvuilla. Dorrie toimii puolestaan nykyaikaan sijoittuvissa kohtauksissa kertojana.

En ollut ihan alussa vakuuttunut tarinasta, sillä aluksi olin kiinnostuneempi nykyajasta ja Isabellen tarina tuntui liian tutulle ja moneen kertaan esitetylle, mutta aika nopeasti vaakakuppi kääntyi niin, että halusin tietää enemmän Isabellen ja Robertin rakkaustarinasta kuin Dorrien huolista avioerolasten, rahavaikeuksien ja sitoutumispelkojen sekasotkussa.

Isabelle on lääkäriperheen ainoa tyttölapsi, isänsä silmäterä äidin suosiessa kurittomia poikia. Perheessä on tummaihoisia palvelijoita, ja Isabelle ei ole ymmärtänyt aiemmin tarkastella kriittisesti kaupungin järjestyssääntöjä, muun muassa sitä, että tummaihoisilta on kielletty liikkua auringonlaskun jälkeen kaduilla. Vasta kun hän rakastuu Robertiin, hän havahtuu pohtimaan pienoisella maailmanparantaja-asenteella näitä oikeita ja vääriä tapoja kohdella toista ihmistä. Isabellen kerronta on teoksen alkuosassa vähän naiivia, mutta sen antaa anteeksi, sillä kyseessä on kuitenkin teini-ikäinen, jonka kuuluukin kertojana vähän julistaa. Loppua kohden kerrontaa tulee enemmän rosoja – tai ainakin tarinassa on tällöin jo niin paljon imua, että kerrontapaan ei kiinnitä enää samalla tavalla huomiota.

Suuria tunteita, rasistista järjettömyyttä, kielletty rakkaus, uhkarohkea silloista lakia rikkova avioliitto, normeja häpäisevä raskaus, kasvojen menettämisen pelko, syyllisyys, viha, intohimo. Lista on loputon, sillä näiden piirteiden tähden kirja on mitä parhainta viihdettä. Asiat, joista normaalisti olisin moittinut, tuntuvat vähäpätöisiltä silloin kun teos nappaa koukkuunsa. Vaikka osasin ennalta arvata tärkeitä juonenkäänteitä, esimerkiksi sen, kenen hautajaisiin naiset ovat matkalla, ei sekään häirinnyt lukukokemusta.

Teksti on suoraviivaista, eikä suomennokseenkaan ole liiemmin pilkkuja lisätty. Kirja, joko herättää tunteita tai sen tyyli jättää kylmäksi, jolloin todennäköisesti kirjan jättää kesken. Minusta oli kiinnostava lukea näistä ulkopuolisista esteistä, jotka rasittivat Isabellen ja Robertin suhdetta, sillä vaikka nykyisin on luvallista erirotuisten mennä keskenään naimisiin, niin syrjintää tapahtuu edelleen. Kävin DocPointissa tammikuussa katsomassa muutamia dokumentteja, jotka sivusivat myös tätä aihetta ja sitä, miten huono-osaisuus periytyy niin Yhdysvalloissa kuin täällä Suomessakin. Näin räikeästä rotusyrjinnästä, josta Matkalla kotiin kertoo, on niin vähän aikaa, joten monet nyky-yhteiskunnan yhteiskuntaluokkien eriarvoisuudesta johtuvat ongelmat juontavat juurensa näihin asenteisiin.

Suosittelen kirjaa hyvää, juonivetoista lukusukkulaa kaipaaville ja romantiikan nälkäisille, jotka haluavat vähän nyyhkiä.

Yiyun Li: Kulkurit

Yiyun Li: Kulkurit
Tammi, 2013
The Vagrants, 2009

Suomennos: Seppo Lopponen
Kansi: Tuija Kuusela
Sivuja: 431
Kiina, Keltainen kirjasto

Kiinassa syntyneen ja sittemmin Amerikkaan muuttaneen Yiyun Lin esikoisromaani Kulkurit on kyllä hyvin mielenkiintoinen teos. Se on samanaikaisesti kaunis kertomus suhteista, jotka kestävät ja vahvistuvat kovan paineen alla, ja rankka tarina kyläyhteisöstä, jota järjestelmän brutaali ote kuristaa.

Kirjassa on myös sellaisia kohtauksia, jotka jäävät kyllä mieleeni hyvässä ja pahassa pitkäksi aikaa, mutta joiden vuoksi en kirjaa voi sen vaikuttavuudesta huolimatta suositella ihan kaikille. Lapsiin ja eläimiin liittyvät kohtaukset pysäyttävät, vaikka niitä ei mitenkään erityisen raa'asti ole kirjoitettu, kirjan tunnelma ja sen todenmukaisuus vaan saa hetkittäin nieleskelemään. Mutta jopa nämä syyt vetävät kirjassa puoleensa, niin oudolta kuin se kuulostaakin.

Kirja sijoittuu kuitenkin niin toisenlaiseen aikaan ja aate- ja arvoympäristöön, että on kiinnostava peilata lukemaansa omaan aikaan ja siihen, miten itse toimisi yhteiskunnassa, jossa ei ole juurikaan sananvapautta.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1979, Kurajoki-nimiseen kylään, jossa nuori nainen, Shan Gu, teloitetaan vastavallankumouksellisen toimintansa vuoksi. Työläiset, koululaiset ja monet muut kyläläiset pakotetaan paikalle, jotta he näkisivät, mitä tapahtuu niille, jotka vastustavat yhteiskuntajärjestelmää ja lakeja. Edes Shan Gun vanhemmat eivät saa julkisesti surra tyttärensä kohtaloa, heidät jopa käsketään maksaa teloitusta varten tarvittavat patruunat.

Pinnan alla kuitenkin kuohuu, vaikka ääneen järjestelmänvastaisia mielipiteitä harva uskaltaa lausua.

Kulkurit on rakennettu erittäin taidokkaasti: se ei sisällä vaan yhtä kertomusta vaan useita rinnakkaisia tarinoita, jotka piirtävät mielenkiintoisella tavalla Kiinan lähimenneisyyden lukijan eteen. Moniäänisyys auttaa myös ymmärtämään tätä aatteen värittämää punaista arkea ja päähenkilöiden yritystä selviytyä tässä sääntöjen ja kieltojen viidakossa. Näissä kohdin sitä tulee huomanneeksi ristiriitaisuuksia oman arvomaailmansa ja henkilöiden tekoihin kohdistuneen ymmärryksen välillä. Miten voin sympatiseerata jotain niin väärää, vaikka pelkkä sen lukeminenkin värisyttää?

Teoksen päähenkilöt ovat kiinnostavan eriskummallisia. Teloitus sähköistää koko kylän, ja jokaisella on kuitenkin siitä oma mielipiteensä, vaikka sen pitäisi pysyä visusti omana. Kuoleman tuhovoimaisuutta tarkastellaan niin ramman pikkutytön, irstaan haudankaivajan, nuoren kylähullun, vakaumuksellisen uutistenlukijan, teloitetun erimielisten vanhempien kuin hylättyjä tyttövauvoja adoptoineen kerjäläisparin kautta.

Kiinan (kommunistinen) historia on kiinnostava, vaikka sitä on niin kovin vaikea ymmärtää. Lukemalla pääsee kuitenkin jonkin verran lähemmäksi historiaa – vaikka tarina onkin lähtökohtaisesti fiktiivinen.

Kirja, jonka luin liian väsyneenä

Joskus tuntuu, että luen ihan liikaa.

Luen rentoutuakseni, luen viihtyäkseni, luen milloin mistäkin syystä. Usein kuitenkin siksi, että se on niin luontevaa, että yhden kirjan loputtua tartun uuteen – tai minulla on koko ajan monta kirjaa kesken. Olen kirjastosta lainannut nyt ohuempia Tammen Keltaisen kirjaston kirjoja, sillä välillä on ihana lukea kirja alusta loppuun kerralla ja samalla tutustua arvostettujen kirjailijoiden tuotantoon.

Muutama yö sitten valitsin yökirjaksi Antonio Tabucchin Taivaanrannan ja jostain syystä, en muista juuri mitään lukemisestani. Tiedän, että luin kirjan loppuun asti, käänsin kaikki sivut (noin sata väljästi taitettua sivua). Minulla oli varmaan lukiessa jo sellainen tunne, etten ihan kaikkea ymmärrä, mutta eiköhän se tässä matkan varrella selviä. En tiedä, en muista oikeastaan mitään muuta kuin sen, että tiedän aloittaneeni kirjan ja sulkeneeni sen lopulta, jonka jälkeen nukahdin saman tien.

Mietin aluksi, etten voi tällaisesta kirjasta edes blogata, kun minulla ei ole siitä paljon mitään sanomista, mutta toisaalta minua huvitti tämä muistamattomuuteni ja tarpeeni lukea kirjoja, vaikka silmät ristissä. Ei kukaan pakottanut minua lukemaan tätä teosta, jostain syystä yöllä kuvittelin kaiken selviävän, vaikka olen lukenut mielestäni melko vaikeaselkoista teosta puolinukuksissa. Ja on hauska kirjata blogiin myös vähän epäonnistuneimpia tai eriskummallisempia lukukokemuksia, jotka johtuvat oikeasti olosuhteista. Enhän lopulta osaa edes sanoa, että oliko kirja mielestäni hyvä vai ei.

Muistan etsivän, muistan, että joku oli kuollut, muistan ruumishuoneen ja selvitystyön, muistan, että jossakin vaiheessa etsivä haastatteli pappia. Muistan fontin.

En muista, että selvisikö lopulta kuolleen henkilöllisyys ja se, että kuka hänet oli murhannut. En edes muista, että oliko kirjassa edes tarkoitustakaan selvittää henkilöllisyyttä vai haahuilla vain syyllisyyden ja syyttömyyden välimaastossa.

Seuraavana päivänä etsin muita bloggauksia ja arvioita kirjasta, mutta löysin vain Kirjavinkkien arvostelun, jossa sanotaan näin: "Antonio Tabucchi on mielenkiintoinen kirjailija, jonka tiivis ilmaisu imee mukaansa. Tämäkin kirja — vain sata väljää sivua — olisi saattanut jonkun toisen kirjailijan käsissä paisua sivumäärältään moninkertaiseksi tiiliskiveksi asiasisällön ja sanottavan olennaisesti muuttumatta. Kun Taivaanrannan kerran käsiinsä saa, sen lukee saman tien loppuun. Suosittelen."
Minua vähän naurattaa, sillä minäkin luin kirjan alusta loppuun yhtä kyytiä, mutta en tiedä, kelle teosta suosittelisin, kun en siitä juuri mitään muista.

En osaa sanoa myöskään Tabucchista mitään, sillä tämä oli ensimmäinen kirja, jonka kirjailijalta "luin". Mietin, että lukisinko sen uudestaan paremmilla silmillä vai jättäisinkö Taivaanrannan painumaan muististani kokonaan ja lukisin tuoreeltaan jonkun ihan muun Tabucchin kirjan. Luin wikipediasta, että Intialainen yösoitto on hänen tunnetuimpia teoksiaan, joten pitäisi varmaan lukea se.

Tunnetko Tabucchia? Oletko lukenut Taivaanrannan? Ja ennen kaikkea luetko joskus kirjoja ihan liian väsyneenä?

 

Antoni Tabucchi: Taivaanranta
Tammi, 1995
 Il filo dell'orizzonte, 1986
Suomennos: Liisa Ryömä
Sivuja: 112
Italia, Keltainen kirjasto

Kirjajuttujani uusimmassa Oliviassa

Olipa jännittävää avata tänään uusin Olivia ja löytää sieltä ensimmäiset lehteen kirjoittamat kirjajuttuni. Olen tottunut blogikirjoittamiseen ja -tyyliin ja tilaa on täällä Kirjainten virrassa mielin määrin, joten oli ihana haaste miettiä merkkimääriä. Olivian kirjasivulle onneksi mahtuu kuitenkin vähän pidempiäkin kirjajuttuja kuin usein lehdissä näkee, joten ihan haikuarvioita ei tarvinnut tehdä. Lopputulosta joudutaan kuitenkin vielä tiivistämään, että teksti taittuu nätisti.

Mielenkiintoista siis nähdä tämäkin puoli kirjoittamisessa ja kirjallisuudessa.

Ja on erittäin kiinnostavaa lukea nyt kirjoja sillä ajatuksella, että jos jollakin toisella hyvän kirjallisuuden ystävällä on kuitenkin aikaa vain yhteen hyvään kirjaan kuukaudessa, niin mitä hänelle suosittelisin.

Ensi viikolla voisin kirjoittaa enemmänkin lehtien kirjajutuista, sillä pakkasin mukaani matkalle Parnasson, Nuoren Voiman, Lumoojan, Sarjisinfon ja Kirjailijalehden Olivioiden ja Annojen kaveriksi.

Atenan ja Schildtsin kanssa aamiaisella

Olin tänään aamupalalla Lasipalatsin Palmuhuoneessa, joka oli tupasen täynnä toimittajia ja kirjailijoita. En ole mikään huippukuvaaja eikä minulla ole vastavalosuojaa, joten valitettavasti valokuvani tilaisuudesta eivät ihan onnistuneet. Tila oli kirkas, mutta kirjailijoiden kuvaaminen vastavaloon sai aikaan päinvastaisen tunnelman.

Odotin eniten Anne Leinosen Viivamaalarin esittelyä, sillä kirja julkaistiin tänään. Leinonen edustaa kirjailijana tätä suomikummaa, maagista realismia, joka on kovasti nyt pinnalla kotimaisessa kirjallisuudessa. Hän on itseasiassa yksi lajin kotimaisia pioneereja, ja aiemmin Leinonen on julkaissut nuortenkirjallisuutta, novelleja ja Rautasydän-nimisen teoksen yhdessä Miina Supisen kanssa. Viivamaalari on hänen ensimmäinen yksin kirjoitettu aikuisille suunnattu romaani. Heh, kuinka vaikeasti luonnehdittu, kun kyseessä on kuitenkin monta teosta julkaissut kirjailija, mutta puolustaudun sillä, että niin teos tänään esiteltiin.

Viivamaalari on maaginen romaani kaupungin halkaisevasta viivasta, ja se on myös tekijän mukaan yhteiskunnallinen ja poliittinen teos. Enemmän tietoa kirjasta ja prosessista löytyy teoksen kotisivuilta.

Toinen kiinnostava teos, jonka todennäköisesti luen on Markus Leikolan Matkalla tänne -novellikokoelma. Luin viime keväänä kirjailijan runoteoksen Naamakirjan – josta kirjoitin silloin vain pienen miniarvion – ja haastattelussa kerrottiin, että novellikokoelmassa on sama koomisen ja traagisen pohjavire kuin tässä runoteoksessa. Pidän novelleista muutenkin, mutta on kiinnostava lukea, että kuinka suuria tai pieniä matkoja on saman teeman alle mahdutettu.

Oli myös hauska huomata, että kevään listoilla oli peräti kaksi bloggajaa, jotka julkaisevat kirjan. Outi Rinne on suosittu ruokabloggaaja, jolta ilmestyy nyt raakaruokaan keskittyvä keittokirja Keittämättä paras. Sari Helin on omien sanojensa mukaan Huono äiti, eikä hän kuulemma jätä mitään salaisuutta kertomatta samannimisessä blogissaan. Kirja on nimetty blogin mukaan. En ole aiemminkin lukenut kummankaan blogeja, joten en osaa sanoa, että kuinka paljon uutta materiaalia varsinaisiin teoksiin blogien faneille on luvassa.

Kirjablogeista ei kovin helposti tietokirjaa saa aikaiseksi, vai miten se menikään.. ;) Keväämmällä tästä enemmän tietoa.

Ingmar Bergman: Kohtauksia eräästä avioliitosta

Ingmar Bergman: Kohtauksia eräästä avioliitosta
Gummerus, 2007 (1.painos 1974)

Scener ut ett äktenskap, 1973

Suomennos: Risto Hannula
Kansi: Kirjan kuvat tv-sarjasta
Sivuja: 208
Ruotsi

Lyhyesti: 

Kuusi dialogikohtausta rakkaudesta

En ole katsonut teoksesta tehtyä tv-sarjaa enkä elokuvaa. En oikeastaan tiennyt kirjastakaan kauheasti etukäteen, mutta Karoliinan bloggauksen luettuani päätin lukea kirjan heti, sillä se oli valmiina hyllyssäni. Minulla on myös samalta divarireissulta ostettu Yksityisiä keskusteluja odottamassa lukuvuoroaan.

Kohtauksia eräästä avioliitosta on elokuvajaohjaajana tunnetun Ingmar Bergmanin ensimmäinen kirja. Mutta oikeastaan tämäkin on paremminkin näytelmä tai elokuvan käsikirjoitus, sillä teos rakentuu kuuden kohtauksen varaan ja se on kirjoitettu lähes kokonaan dialogimuotoon. Henkilöiden tunnetiloja kuvataan yhdellä kahdella sanalla ennen kyseisen repliikin alkua. (Hämmentyneesti.) (Vihaisesti.) (Hiljaa.) (Kiihkoissaan.) Ja niin monessa eri tunnetilassa vuorosanoja toistetaankin, sillä Johan ja Marianne eivät jätä oikein mitään sanomatta, mutta toisaalta he valehtelevat ja vaikenevat niin monesta asiasta, jonka takia heidän avioliittonsa on vaikeuksissa.

Heidän avioliittonsa on kuin painekattila, joka pihisee, sihisee, natisee liitoksistaan, pomppii ja kolisee. Ensimmäisessä kohtauksessa he monta kertaa toistavat, kuinka heillä menee hyvin ja kaikki on niin mukavaa, mutta kaiken aikaa se tuntuu harjoitellulta näytelmältä. He ovat tottuneet toistamaan näitä sanoja toisilleen, mutta niin valheellisesti, että tarkkailijan rooliin pakotettu lukija pihisee, sihisee ja natisee liitoksistaan taustalla.

Kohtauksia eräästä avioliitosta on loistava teos, sillä se pakottaa seuraamaan typeriä kohtauksia, kiinnostavia keskusteluja, epätoivoa ja onnea, suurta kiihkoa ja niin ahdistavan tyyntä käyttäytymistä ennen suuren myrskyn puhkeamista. Mutta koska Kohtauksia eräästä avioliitosta on kirja tai elokuva tai tv-sarja, ei sivullisella ole mahdollisuutta päästä vaikuttamaan keskusteluun. Ei ole mahdollisuutta huutaa tyynelle Mariannelle, että mitä ihmettä sinä nyt nöyristelet siinä, kun miehesi on kertonut lähtevänsä puolta nuoremman naisen perässä Pariisiin. Ei ole mahdollisuutta pyytää Johania ryhdistäytymään ja olemaan vähemmän hemmoteltu ja kroonisesti elämäänsä kyllästynyt riitapukari. Ei ole mahdollisuutta sanoa heille, että ottaisivat toisistaan taukoa tai että heidän kuuluu olla yhdessä, sillä eihän kukaan muu tuollaista huopaamista ja soutamista jaksaisi.

Sitä vain lukee, kääntää vimmaisesti sivuja ja nauttii ihan kaikesta.

Karoliina kuvaa tuntojani omassa arviossaan hyvin: "Se on kuin ruotsalaista Woody Allenia – vaikka oikeasti se menee niin päin, että Allen on ottanut vaikutteita Bergmanilta. Sarjassa piehtaroidaan aivan mahtavasti siinä porvarillisessa ahdistuksessa, jonka kuvailua rakastan niin kirjoissa, näytelmissä, elokuvissa kuin tv-sarjoissa."
Kirjassa tosiaan piehtaroidaan, ja sen vuoksi se onkin niin mielekästä luettavaa. Marianne ja Johan ovat molemmat todella sanavalmiita, mutta heillä on molemmilla sama ongelma: kumpikin on mieluummin oikeassa kuin onnellinen.

"Marianne (raivoissaan): -- Kun ajattelenkin, mitä olet minulle viime vuosina tehnyt, tulen melkein sairaaksi raivosta. Katso sinä vain. Kestän tuon katseen aivan mainiosti. Olen paaduttanut mieleni. Kunpa tietäisit, kuinka monta kertaa olen unelmoinut siitä, että iskisin sinut hengiltä, murhaisin sinut, pistäisin sinuun veitsen, pahoinpitelisin sinua. Kunpa tietäisit, kuinka helvetin ihanalta tuntuu päästä lopultakin sanomaan sinulle tämä kaikki.
Johan (äkkiä hymyillen): Sinä olet kyllä hurjan kaunis, kun suutut tuuolla tavoin."

Lukuhaaste: Koko päivä kirjoja

Ihan niin hurja en sentään nyt ole, että lupaisin kokeilla uudelleen vuorokauden kestävää lukuhaastetta, vaikka se viimeksi tosi hyvin onnistuikin. Luin tuolloin 24 tunnin aikana 1801 sivua ja 9 kirjaa, mutta nyt ajattelin kokeilla kevyemmin. Luen niin monta kirjaa putkeen, kun tuntuu mukavalle ja sitten lopetan. Simppeliä!

Minulla on kirjastosta tammikuun alussa lainaamiani lyhytromaaneja vino pino yöpöydällä, ja ajattelin tänään lukaista niistä muutaman. En ole sen kummemmin tätä suunnitellut, eilen yöllä sain vain idean, että josko huomenna lukisin paljon kirjoja. Minulla on kesken muutama kirja, jotka ajattelin lukea päivän aikana loppuun ja valita aina väliin uusia kirjoja.

Toivon, että jaksan lukea monta kirjaa ja että keskittyminen pysyy hyvänä, sillä olen huomannut, että nyt liian usein kesken lukemisen kaivan esiin kännykän tai tabletin ja alan klikata nettisivuja, blogeja, facebookkia tai kirjoittaa tekstiviestejä. Haluaisin keskittyä nyt kunnolla lukemiseen, joten haasteen tarkoitus on myös saada tätä hypermieltä rauhoittumaan. En saa siis kesken lukemisen ottaa yhtään taikavempainta käsiini ja yrittää ottaa yhteyttä ulkomaailmaan. Kirjan loputtua voin pitää taukoa ja tehdä mitä lystään, sillä tarkoitus on tietysti nauttia eikä leikkiä mitään kotisimputtajaa.

Samalla saan itselleni tuntumaa, että kauanko aikaa kirjan lukemiseen oikeasti menee, jos keskityn siihen. Tietysti tähän vaikuttaa moni asia, esimerkiksi kuinka nopealukuista teksti on ja kuinka hyvin tarina nappaa mukaansa, mutta suuntaviivoja tästä saan, kun nyt olen huomannut, että keskittymiskykyni on ollut katkonaista lukemisen aikana.

Palataan asiaan. Nyt lukemaan!

Luetut
1. Ferdinand von Schirach: Collinin tapaus. Atena, 2013. Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2011. Suomennos: Raija Nylander. 168s.
2. Maxence Fermine: Lumi. Otava, 2005. AI: 1999. Suomennos: Annikki Suni. 109s.
3. Asko Sahlberg: Yhdyntä. WSOY, 2005. 136s.
4. John Steinbeck: Helmi. Tammi, 2008. AI: 1949. Suomennos: Alex Matson. 118s.
5. Amelie Nothomb: Samuraisyleily. Otava, 2009. AI: 2007. Suomennos. Lotta Toivanen. 190s.

Ensimmäisenä luin saksalaisen oikeussali-teoksen, Ferdinand von Schirachin Collinin tapauksen. Keitin ison pannun Rion karnevaali -nimistä vihreän ja mustan teen sekoitusta nautittavaksi kirjan kera. Toimii! Tuo on yksi suosikkini teetarjonnasta, jota tällä hetkellä kotoani löytyy, mutta nyt sekin ilo loppui. Tämän pannullisen jälkeen siirryn johonkin muuhun, valitsen kirjan mukaan.

Lukeminen sujui ihan hyvin, vaikka olikin vaikea päästä lukuharmoniaan. Mietin, että mitäköhän blogistaniassa tapahtuu, entä onkohan facebookissa keskustelusäikeisiin tullut uusia kommentteja. Juri huikkasi, että minulle on tullut puhelu. En olisi halunnut tietää sitäkään. Mietin, että kukakohan on soittanut ja ärsytti, että nyt sekin puhelimen pirulainen on mielessäni taas.

Oli ihana lukea teosta, joka sijoittuu Berliiniin. Tunnistin tuttuja katuja ja paikkoja, kaipasin lukiessani kovasti sinne. Englantilainen ja amerikkalainen oikeussalidraama on itselleni tutumpaa, joten oli mielekästä siirtyä mietteissä saksalaiseen saliin, tuomareiden ja asianajajien puhuessa syyllisyyden problematiikasta. Pidin kirjailijan esikoisteoksesta, Rikoksia, jossa näkyi myös hänen toinen ammattinsa: asianajajana von Schirach tuntee lakikiemurat ja osaa rakentaa niiden varaan uskomattomilta tuntuvia tosipohjaisia tarinoita. Collinin tapaus on fiktiota, mutta senkin taustalla on todelliset historialliset tapahtumat ja eräs hämmentävä lakipykälä. Lue niin tiedät, mitä tarkoitan.

Lukemista häiritsi paikoittain se, että tarkkailin pieniä käännöskömpelyyksiä, leski- ja orporivejä ja muita taittovirheitä. En ymmärrä, miksi olen niin fiksaantunut taittovirheisiin, ne vain pistävät silmään kirjassa kuin kirjassa. Päähenkilön nimikin oli kirjoitettu välillä huolimattomasti väärin.

Mutta eivät nämä kuitenkaan tarinalta huomiota vieneet. Collinin tapauksen motiivin keksin kyllä jo varhaisessa vaiheessa, mutta sen esittely oikeudessa oli teoksen mielenkiintoisin kohta. Nuoren asianajajan työskentely täysin mahdottoman tehtävän edessä – syytetty on tunnustanut murhan heti tekonsa jälkeen – oli nokkelaa, mutta loppuratkaisu olisi voinut olla mehukkaampi. Yhtä koska, hyvä kirja, jossa arvostin faktatietojen lomittamista fiktioon niin, että tunsin oppivani jo paljon kolutusta aiheesta jotain uutta.

Kaadoin juuri viimeiset väljähtäneet "Rion karnevaalit" näppäimistölle aloittaessani kirjoittamaan arviota Maxene Ferminen Lumesta. Noh, täytyy joka tapauksessa vaihtaa seuraavalle kirjalle jotain parempaa juotavaa. Yritin jatkaa pari kertaa teetä kuumalla vedellä, mutta ei puruista loputtomasti riitä makua. Seuraavaksi sitruuna-ginseng-teetä.

Piti myös nauttia vähän oikeaakin ruokaa välissä. Kumpikaan ei ollut ehtinyt käydä kaupassa, mutta onneksi kaapista löytyi jotain syötävää: punaisia linssejä, kookosmaitoa, tomaattisosetta, kukka- ja parsakaalta, paprikaa. Keitokseen kun lisäsi paljon mausteita, niin tosi hyvä ruoka tuli, eikä tarvitse proosan parista paneutua pohtimaaan proosallisia ongelmia.

Mutta se Lumi.

Pienoisromaani kuvaa lunta näin:

"Lumella on viisi tunnusmerkkiä.
Se on valkoista.
Se kohmettaa maan ja suojelee sitä.
Sen muoto vaihtelee.
Sen pinta on liukas.
Se muuttuu vedeksi."

Ulkona tätä ihmeainetta sataa taivaan täydeltä, joten miksipä ei haikurunoilijan mietteet lumesta sopisi tähän toiseksi kirjaksi. Nopeasti teoksen luki, sillä luvut olivat lyhyitä ja tarina niin japanilaisen minimalistinen kuin vain olla ja osaa. Kirjailija on kuitenkin ranskalainen, se tässä mainittakoon kuitenkin.

Teos on kertomus Yuukou Akitan (japanilainen translitterointi) haaveista kehittyä parhaaksi haikumestariksi, hän kirjoittaa vuodessa seitsemänkymmentäkuusi runoa lumesta. Aina vain lumesta, sillä lumessa hän näkee kaiken. En näe mistään päähenkilön kirjoitusasua, mutta jotenkin olettaisin, että se pitää sisällään syksyn kanjin (aki = syksy), ja se sopii jotenkin teokseen, sillä vuodenaikojen vaihtumista kuvataan sivulauseissa.

Yuukou on niin hyvä, että hänet halutaan hovirunoilijaksi, mutta kunnianhimoinen ja vaatimaton nuorukainen ei usko olevansa valmis tällaiseen kuin vasta kunnon harjoittelun jälkeen, jonka hän väittää kestävän ainakin seitsemän vuotta. Ah, niin japanilainen käänne – tämäkin.
Hän etsiytyy sokean mestarin oppiin, joka opettaa Yuukoun näkemään muitakin värejä taiteessa kuin lumenvalkoisen.

Vaikka kirja on tämmöinen pieni ja rosahtava kertomus runoudesta, taiteesta ja omistautumisesta jollekin, siellä täällä on aika hassujakin kohtia. Rakastelun jälkeen Yuukoun elin näyttää esimerkiksi vanhalta artisokalta ja tytön häpy sinipunaiselta juomulta. Mutta ihmekö tuo, jaksavat peräti seitsemän kertaa rakastella lumessa kuurankiteisten kirsikkapuun oksien alla. ;)

Seuraavaksi taidankin lukea Asko Sahlbergin Yhdynnän loppuun.

Jokaisessa tänään lukemassani kirjassa on ollut seksikohtauksia, mutta tykyttävimmin aktia kuvaa Sahlberg. Yhdyntä on upea teos yksinäisyydestä ja yksinäisyyden poistamisesta keskellä sodan kurjimuksia. Eletään vuotta 1944, ja tapahtumapaikka on Helsinki. Ilmahälytyksen aikana kaksi ihmistä poistaa pelkoja yhtymällä toisiinsa.

"Palaamme tilanteeseen, jossa yksinäisyys näyttää kuin kärjistetysti päättyvän yhdyntään. Mutta päättyykö se todella? Entäpä jos onkin päinvastoin, jos näennäisesti äärimmäiselle läheisyydelle omistettu hetki tarjoaa tilaisuuden kömpiä syvemmälle omaan, toisille tavoittamattomaan mieleen? Jos rakasteleva mies tai nainen käyttää partneriaan välineenä saavuttaa yltiöyksinäisyyden auvoisa, täydellisen itseriittoinen tila? Jos yhdynnässä todella, kirjaimellisesti, ollaan yksinäisiä yhdessä?"

Kaikkitietävä kertoja ei malta olla esittämättä tapahtumista ja maailman tilasta omia mielipitetään. Hän ohjaa lukijaa jättämään välillä osa tapahtumista vähemmälle huomiolle tai antamaan nuoren parin olla, vaikka uteliaisuus on herännytkin.

"Paikka on aika on sieluntila, mikä saattaa joskus olla yhtä helvettiä.."

Minulle Sahlberg on aiemmin tuttu lähinnä Parnasson sivuilta, joissa hän riiteli numero toisensa jälkeen kriitikko Putte Wilhelmssonin kanssa, mutta oli kyllä ilo lukea hänen teräviä huomioitaan ihan romaanimuodossakin. Löysin monia hyviä kohtia kirjasta ja käänsin – vastoin hyviä tapoja – kirjaa hiirenkorville, jotta löytäisin nämä kohdat vielä blogia varten. Kirja on täynnä hyviä oivalluksia, kauniita lauseita, hyviä tiivistyksiä, vuorosanoja. Mielen leikki on yksinäistä leikkiä, jonka kaikupohjalta yksinäisyyden pitkä sävel tremoloi. Hälytysäänet ovat ulkoa kantavaa kakofoniaa. Rakastelemalla Valma tahtoo karkottaa lävitseen lävähtävän surun.

"Mitä tässä enää vitkutellaan, kristitty unelmoikoon taivaasta kun se kommunistilla on jo tässä maailmassa, otetaanko mukaan eväästä vai ostetaanko matkalla, jätetään jumalauta viimeinen vuokra maksamatta, isännöitsijä on riistäjä."

Sota ja mielettömyys. Punaiset ja valkoiset, erilaiset taustat ihmisillä kautta aikain. Yhteiskunnallinen ja inhimillinen. Kirjassa mennään niin lähelle ihmisen sisintä ja lihaa, että alkoi vähän jo punastuttaa se kiihko ja vauhti, millä sivuja eteenpäin kääntelin. Vaikka pääasiallisesti lukija tirkistelee päähenkilöiden sänkytouhuja patriisitalon ylimmän kerroksen makuuhuoneessa, aikahyppäyksillä käydään menneessä tutustumassa salaisuuksiin. Näin hahmoihin saadaan "lihaa luiden päälle".

Yhteen ajatukseen tiivistyy minusta mitä kauneimmin kirjan teema:

"Eipä silti kummallista sekin. Tappamista ei kukaan kyseenalaistanut, sitä pidettiin ihmiselle luonnostaan lankeavana, mutta auta armias jos olit löyhätapainen sänkyhommissa. Outo eläin, ihminen. Lihan sai silpoa, sen sai tuhota, mutta hyvää sille ei saanut tehdä. Nurinkurista sinänsä, mutta mikäpä ei olisi ollut."

Tämä oli kerrassaan loistava teos. Yhdynnän pariin minut houkutteli Sara.

Jotta jaksan vielä lukea, vaihdan sitruuna-ginseng-senchan tummempaan. Kaadoin pannuuni mustaa teetä, joka on maustettu viikunoilla ja vadelmilla. Kävelen tästä koneen ääreltä makuuhuoneeseen ja valitsen jonkun kirjan, vielä en edes tiedä, minkä. Sen jälkeen kyllä soudan, ettei lukulihakset jumiudu.

Minulle jäi jotenkin surumielinen olo John Steinbeckin Helmen jälkeen. Kaipaan selvästi tämän jälkeen jotain kevyempää, vaikka pidinkin teoksesta. Eeva-Liisa Manner on kehunut vuonna 1949 julkaistussa kritiikissään teosta osuvasti: "Pitkälle ulottuvassa, moniselitteisessä vertauskuvallisuudessaan on teos järkyttävä, miltei kauhistuttava, mutta koska se on virheetön taideteos, se on myös lumoavan kaunis – niin, tosiaan helmi."

Tosiaan, pieni kirjallinen helmi. Naturalistinen maailma, jossa köyhillä ei ole juurikaan mahdollisuutta parantaa elinolojaan ja nousta sosiaalisessa hierarkiassa ylöspäin, vaikka millainen onnenpotku osuisi kohdalle. Päähenkilö, helmenkalastaja Kino, löytää suuren helmen ja luulee, että myymällä sen, hän voi maksaa poikavauvansa koulutuksen, mennä vaimonsa kanssa kirkossa naimisiin ja olla jotain muuta kuin köyhä intiaani, jota eivät lääkärit, poliisit ja virkamiehet auta edes hädän tullen.

Helmi on kertomus ahneudesta, kateudesta, epäonnesta ja hulluudesta. Silti näistä huolimatta kirja ei ole läpeensä ahdistava, eikä se ole raskaslukuinen, vaikka keveämmän pariin kaipaankin. Se on monella tapaa myös hyvin tuttu tarina epätasa-arvosta, vaikka ihan tällaisessa muodossa en ole sitä lukenut. Löydetty helmi on varmasti arvokas, vaikka kaupungin kauppiaat yrittävätkin pitää kouluttamatonta intiaania pilkkanaan ja ostaa sen pilkkahinnalla. Vaikka Kino on pidetty kyläläisten joukossa, uhkaa häntä silti helmen löytämisen jälkeen jatkuva vaara. Osa ei voi hyväksyä sitä, että onni on potkaissut jotain muuta, osa taas ymmärtää, miksei Kino suostunut valkoihoisten kauppiaiden huijaamaksi, loput pitävät kieltäytymistä ahneutena. Vähäkin on köyhälle paljon, he ajattelevat.

Kirottu helmi, mietin lukiessani, eikö siihen voisi edes yksi onnenhippunen sisältyä. Toisaalta sillä tavalla ei tehdä mielenkiintoista kirjallisuutta, jota jaksetaan lukea vuosikymmen toisensa jälkeen.

Nyt ulos happihyppelylle. Sitten varmaan joku leffa, vaikka Amélie Nothombin Samuraisyleilyä jo aloittelinkin.

Äh, olen niin tykännyt muista Nothombin teoksista, mutta tämä Samuraisyleily oli kyllä niin ärsyttävä. Ja koska se oli vahvasti omaelämäkerrallinen, niin tuntuu, etten pidä Nothombista. Kirjailijana kyllä, mutta en ihmisenä.

Luultavasti olisin pitänyt teoksesta enemmän silloin kun opiskelin japania, enkä lukenut niin paljon kirjoja. Silloin minulle olisi riittänyt se, että kirja sijoittuu Japaniin ja siinä kuvataan eriskummallisia tilanteita länsimaalaisen ja japanilaisen parisuhteessa. Edelleenkin parasta antia oli se, miten Japania, luontoa, tapoja ja kielivaikeuksia kuvattiin, mutta päähenkilö, kaksikymppinen belgialainen Amélie oli kyllä todella ärsyttävä hahmo. Lisäksi kirja oli paikoin hyvin kömpelösti käännetty, enkä tarkoita niitä kohtia, joissa kuvattiin japanilaisen pojan kielivirheitä tämän yrittäessä puhua ranskaa tai Amélien yrittäessä puhua japania.

"Olin kuullut hirveistä japanilaisista karsinnoista, niitä järjestettiin tuhat kertaa liian varhain lapsille, jotka tiedostivat panoksen tärkeyden". Tuhat kertaa liian varhain... aika kömpelösti ilmaistu.

"Lysähdin sohvalle ja olin yhtä tattis kuin olisin juuonut kaikki mainitsemani oluet.." Jouduin kyllä etsimään tuon tattis-sanan merkityksen, sillä minulle siitä tulee mieleen pikemminkin kiitoksen puhekielisempi muoto. Tämä ei tietenkään tarkoita, että olisin oikeassa, mutta ihan hyvin tässä kohdassa olisi voinut käyttää väsynyt-sanaa.

Henkilöiden kerrotaan puhuvan amerikkaa, teoksessa ei puhuta kanjeista vaan idiogrammeista ja niin edelleen...

Kirjan kyllä luki nopeasti, eikä se niin tyhjänpäiväinen ollut, vaikka odotinkin siltä paljon enemmän. Ihastuin Amélien poikaystävään Rinriin ja harmittelin taas hetken, etten koskaan rakastunut japanilaiseen mieheen, jolloin kielitaitoni olisi todennäköisesti karttunut enemmän. Kaikkea sitä tuleekin miettineeksi lukiessa tämmöistä eriskummallista rakkaustarinaa. Tai mieltymyksestä Nothomb puhuu itse.

Taidan kuitenkin itse vaihtaa ruotsalaiseen rakkauskertomukseen. Hassua, että sattumalta tulin lukeneeksi tänään kaksi ranskalaista kirjaa, jotka sijoittuvat Japaniin.

Seuraavana päivänä:

Mukava lukupäivä oli eilen, sain luettua monta lyhyttä kirjaston kirjaa. Muutamasta saatan tehdä vielä paremman, oman bloggauksensa ja kirjoittaa mietteitä vähän lisää. Eilen tuli näköjään aika paljon höpöteltyä lukuprosessissa ja mitä teetä join kirjojen kera.

Myöhemmin keväällä toteutan lukumaratonin täysmittaisena, mutta tämmöinen puolen vuorokauden tempauskin tuntui hyvälle. Eikä vienyt lukuhaluja, sillä jaksoin sunnuntainakin vielä lukea.

WSOY:n kirjallinen ensi-ilta

Olin eilen kutsuvieraana WSOY:n uusissa tiloissa korkeavuorenkadulla tutustumassa kevään kirjauutuuksiin. Nyt kaikki Bonnierin kustantamot sijaitsevat samassa rakennuksessa, mutta vielä en päässyt kävelemään yhdyskäytävää pitkin, joka yhdistää Tammen ja WSOY:n tilat toisiinsa. Kustantaja Leena Majander kertoi tilaisuuden alussa muutosta, arkkitehtuurista ja siitä, kuinka olimme ensimmäiset vieraat uusissa tiloissa. Tilat haisivatkin uudelle, vaikka eihän sille mitään mahda, että vielä vähän harmitti, että Sanoma kaappasi hienot tilat bulevardilta.

Mutta se siitä, kaikki on hyvin uusissa tiloissa ja hyvien kirjojen tekeminen on tärkeintä. Taulut ovat silti tallessa, vaikkakin Olavi Paavolaisen muotokuva on lainassa Amos Andersonin taidemuseossa, mutta hänkin palautuu aikanaan takaisin omiensa joukkoon.

Mikko Kuustonen oli illan hyväntuulinen isäntä, pidän hänen itseironiastaan ja siitä, kuinka hyvin hän oli tutustunut kirjoihin ja kirjailijoihin ennen haastatteluja. Jokainen haastattelu oli erilainen, ja vaikka esiintyjiä oli paljon, ei ilta tuntunut pitkäpiimäiseltä pönöttämiseltä. Trio Kolmihenkinen oli valmistellut jokaiseen teokseen sopivan musiikkiesityksen, tämä oli kirjailijoillekin yllätys, sillä he eivät tienneet etukäteen, että minkä kohdan kirjasta ryhmä oli valinnut esitykseensä.

Mikko Kuustonen ja Petra Lampinen esittävät Vilja-Tuulia Huotarisen runon Seitsemän enoa -kokoelmasta

Runoilijat Vilja-Tuulia Huotarinen ja Anja Erämaja esittivät runonsa kevään uutuusteoksista, kirjailijoita puolestaan haastateltiin. Tämä oli ajan säästämiseksi ihan hyvä ratkaisu, vaikka olisin halunnut kuulla iki-ihanan Vilja-Tuulian haastattelun. Erämaja lauloi Petra Lampisen kanssa tilaisuuden lopuksi omia runojaan, he ovat levyttäneet aiemman runokokoelman, ja Mikko Kuustonen veikkasikin, että tämä uusi Töölönlahti toimisi myös hyvin levynä.

Kirja tulee entistä lähemmäksi, kun siitä kuulee etukäteen, jonkun tarinan, joka jollain lailla koskettaa tai liittyy omaan elämänpiiriin. Virpi Pöyhösen esikoisromaani kiinnosti minua etukäteen, sillä minusta on huikeaa, että hän on tehnyt teosta samalla, kun on kirjoittanut väitöskirjaansa. Hän on aikaisemmin julkaissut myös lastenkirjan.

Mutta erityisesti kiinnostuin, kun kuulin, että kirja sijoittuu osin Japaniin ja Virpi on tutkinut hikikomori-ilmiötä kirjaansa varten. Kun vielä opiskelin japania pääaineenani, olin erittäin kiinnostunut näistä – yleensä nuoria miehiä – ihmisistä, jotka sulkeutuvat kotiinsa erinäisistä syistä. Usein heidän vanhempansa mahdollistavat eristäytymisen, kun tuovat ruokaa oven taakse. Osa voi viettää vuosiakin kotinsa suojissa, aktiivista passiivisuuttaa yhteiskunnan vaatimuksia vastaan. Hän rakastaa minua on siis ehdoton kevään tärppikirja minulle.

Mikko Kuustonen esittelee Virpi Pöyhösen. Anna-Riikka Carlson haastatteli.

Mooses Mentulan Isän kanssa kahden sijoittuu Lappiin, Sodankylään. Mentula on itse ollut paikkakunnalla opettajana, ja hän vähän vihjaisi, että kirjassa voi ehkä ollakin jotain yhteyttä hänen elämäänsä. Kirjassa on useampi päähenkilö, mutta hän samaistui kuitenkin eniten 8-vuotiaaseen Lenne-poikaan, jonka kerronnan kautta näytetään lapsen ajatukset vanhempien riitojen keskellä.

Olen kirjan lukenut ennalta, sillä kirjoitin arvion siitä nyt helmikuussa ilmestyvään Olivia-lehteen, ja en voi kuin suositella teosta. Olen yleensä aika kriitinen lapsikertojien suhteen, mutta Lenne on uskottava ja todentuntuinen kertoja. Pidin myös siitä, että murre on uskottavaa ja Lappia kuvataan muutenkin kuin räkäkännisten kautta. Kunnon arvion julkaisen maaliskuussa, kun kirja ilmestyy.

Nyt odotellessa kannattaa katsoa kirjasta tehty traileri, se näytettiin myös tilaisuudessa yleisölle.


 

Miina Supisen Orvokki Leukaluun urakirjan olisin ostanut samantien, jos se olisi jo ilmestynyt, sillä olen pitänyt Miinan aiemmista teoksista ja hän on mielestäni Suomen hauskimpia naiskirjailijoita, kuin Tuomas Kyrön ja Sinikka Nopolan sekoitus (jos sallitte tämmöisen lemmenlapsen).

Kirjan uraohjeista puolet on kuultu aiemmin radiokuunnelmina Miitta Sorvalin lukemina, mutta kirjan yhteydessä julkaistaan myös äänikirja, joten kaikki uraneuvot saa nautti Miitan kertomina. Lyhyitä uraneuvoja ehtii lukaista lyhyemmissäkin pätkissä, joten toivon, että mielensäpahoittajat nauravat keväällä Orvokin parissa bussimatkoilla.

Katja Ketulta ilmestyy keväällä novellikokoelma Jäänsärkijä, hän on kyllä tuottelias kirjoittaja, sillä vastahan Kätilö hurmasi Suomen. Vaikka moni novellin hahmo esiintyi jo Kätilössä, painotti Kettu, ettei kyse ole mistään jämäpaloista, jotka on sellaisenaan siirretty novellikokoelmaan, kun ne eivät romaaniin mahtuneet.

Muita illan esiintyjiä olivat Panu Rajala, ruotsalainen dekkaristi Viveca Sten, luontokuvaaja Pekka Tuuri ja hauskan kuuloisen Pätkärunoilija-teoksen kirjoittanut Sami Rajakylä.

Mukava kirjallinen ilta, sillä kirjailijoilla oli kuitenkin ihan hyvin aikaa puhua ja vaihteleva ohjelma elävöitti tilaisuutta.

Melanie Gideon: Vaimo 22

Melanie Gideon: Vaimo 22
Wife 22, 2012
Gummerus, 2013
Suomennos: Paula Takio
Sivuja: 446
Yhdysvallat, chick lit / mama lit


"Hei taas
Minä en kaipaa aikoja, jolloin olin tavoittamattomissa. Kun olen netissä, pääsen minne tahansa, voin tehdä kaikenlaista. Esimerkiksi tänään piipahdin pienessä portugalilaisesa kirjatossa. Luin Shaker-uskonon harjoittajien korinpunonnasta ja sain tiettää, että yläasteaikojen paras kaverini rakastaa veriappelsiinisorbettia. Sain myös tietää, että muuan poplaulaja uskoo olevansa keijukainen, ihan oikea satuolento siis, mutta pointtini on siinä, että nykyään me pääsemme käsiksi vaikka mihin tietoon. Minun ei tarvitse katsoa edes ikknasta ulos, jotta saan tietää, millainen sää on. Saan säätiedotuksen joka aamu läppäriini. Voiko mikään olla parempaa?"


Melanie Gideonin "varttuneemman naisen" chick lit -romaani Vaimo 22 oli miellyttävä sunnuntaikirja. Aloitin sen aamulla sängyssä ja pötköttelin kirjan parissa, kunnes tuli olo, että pitäisi näin kauniina päivänä käydä ulkonakin ja seisoin sitten kirjaa lukien ulkona parikymmentä minuuttia ja matkasin bussilla kirjaa lukien ostamaan sunnuntai-sushit. En malttanut lopettaa lukemista, sillä kirja oli eilen lopettamani Yiyun Lin Kulkureiden jälkeen mielen hyvin nollaava lukusukkula.

Kirja muistutti paljon Daniel Glattauerin sähköpostiromaaneja Kun pohjoistuuli puhaltaa ja Joka seitsemäs aalto, mutta Gideonin kirjassa keskitytään kuitenkin enemmän päähenkilön perheen ja avioliiton kuvaukseen, kun taas Glattauerin kirjoissa tyyli on lähes kokonaan sähköpostimuotoon kirjoitettua ja keskittyy tähän "kiellettyyn", uuteen suhteeseen.

Alice on 44-vuotias ilmaisutaidon opettaja, joka haluaa olla kahden lapsensa kanssa läheinen ystävä ja ymmärtää heidän elämäänsä – välillä ihan patologisesti. Hän väittää miehelleen, että heidän poikansa on homo ja tytöllä on syömishäiriö, vaikka kumpikaan näistä asioista ei pidä paikkansa. Mieheensä hän ei puolestaan osaa enää suhtautua oikein mitenkään, heitä voisi kuvailla ystäviksi, mutta 20 vuoden avioliiton jälkeen puheenaiheita ei ole juurikaan ole. Alice innostuu vastaamaan sähköpostiinsa tulleeseen avioliitto-tutkimuspyyntöön, sillä oman avioliittonsa ja menneisyytensä läpikäyminen Tutkija 101 kanssa nimimerkin suojissa tuntuu hänestä turvalliselta ja tarpeelliselta. Alicen nimimerkistä on saatu teokselle myös nimi.

Teksti on nopealukuista jo itsessään, mutta tyylittelyvaihtelut "kerrotun tarinan", sähköpostien, facebook-viestien, näytelmätekstien kautta tekevät lukemisesta myös visuaalisesti kiinnostavaa. Alice on yhden epäonnistuneen näytelmän jälkeen lopettanut kirjoittamisen, mutta hän pistää parastaan kyllä tutkimusvastauksiin. Gideonilta järkevä ratkaisu tehdä päähenkilöstään dramaturgi, sillä tällöin selittyy järkevästi se, miksi Alice kirjoittaa esimerkiksi niin yksityiskohtaisia dialogeja menneisyydestään tutkijan luettavaksi. Ratkaisu on lukijan mieleen, sillä tällä tavalla myös aikahyppäykset Alicen ja Williamin suhteen alkuvaiheeseen ovat mielenkiintoisia ja "eläviä", eivätkä vain lyhennettyjä muistopätkiä.

Keski-iän kriisejä hoidetaan tasaisella virtuaalisurinalla, ja varsinkin Alice on erittäin riippuvainen sosiaalisesta mediasta. Hän ei edes ystäviensä seurassa malta jättää tarkistamatta, että mitä facebookissa sillä hetkellä tapahtuu ja onko hän saanut sähköposteja. Mies tuntuu vieraalta niin kodin arjessa, työelämässä kuin virtuaaliverkostoissa. Siksi Alice intoutuu kirjoittamaan hyvin pateettisia viestejä salaperäiselle tutkijalle, johon myös hyvin heppoisesti rakastuu.

Viihdyttävä sunnuntai, sillä välillä on aivan mahtavaa lukea paksu kirja nopeasti. Loppuratkaisuun liittyy mielestäni pienoinen loogisuusvirhe, jota eräs kohtaus tarinassa ei tue, mutta sekin saattaa selittyä Alicen nettiriippuvuudella. Vaikea sitä on tarkemmin avata, kun en halua kirjan tärkeintä käännekohtaa paljastaa, mutta lopulta ei se ole niin väliksikään. En luultavasti muista loppuvuodesta kirjasta juuri mitään, joten ei tämmöinen "virhekään" jää mieltäni kalvamaan. Tämän kirjan parissa viihdyin rakenteen, juonivetoisuuden ja mielenkiintoisten henkilöiden takia. Ja sen vuoksi, että kirja on kuin luotu rannalle mukaan kuljetettavaksi, iso fontti ja pehmeät kannet, eikä niin haittaa, vaikka kannet vähän taittuvat ja sivujen väliin jää hiekkaa.

Vaimo 22 on ihanteellinen lomakirja.

Blogistanian Globalia 2012 -ehdokkaani

Blogistanian Globalia 2012 on kilpailu, jossa nostetaan esiin kirjabloggaajien valitsemia vuoden parhaita käännöskirjoja. Tarkoitus on lisätä kansainvälisen kirjallisuuden laaja-alaista lukemista ja käännöskirjallisuuden sekä kirjallisuuden kääntäjien arvostusta. Kilpailuun voivat osallistua bloggaajat, jotka kirjoittavat blogiinsa kirjoista.

Kilpailu koskee vuonna 2012 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alunperin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia. Lasten- ja nuortenkirjallisuudelle on oma kilpailunsa, joten Blogistanian Globalia -äänestyksessä ei voi asettaa ehdolle lasten- ja nuortenkirjoja.

Ehdolle asettamisen edellytys on, että bloggaaja on lukenut nimeämänsä kirjat ja kirjoittanut niistä omaan blogiinsa. Ehdokaslistan kirjat on linkitettävä niiden blogiarvioihin.

Bloggaaja muodostaa paremmuusjärjestyksessä vuoden kolmen parhaan kirjan listan, johon merkitsee pisteet ja linkin arvioon. Paras kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä ja sitä seuraava yhden (1) pisteen.

Tulokset julkaistaan maanantaina 4.2.2013 klo 10 Kirjava kammari -blogissa.

Listasin tähän samalla kaikki viime vuonna ilmestyneet käännöskirjat, jotka ehdin lukea, linkkeineen. En äänestä tänäkään vuonna niitä kirjoja, joiden tekemisessä olen itse ollut tavalla tai toisella mukana, eikä niistä löydy myöskään arvioita blogistani. Muutamasta sarjakuvasta en saanut koskaan kirjoitettua kunnon arviota, joten en voinut niitä äänestää, vaikka olisin halunnut nostaa huikean, upean ja parhaimman sarjakuvakirjan, jonka olen naismuistiin lukenut, eli Craig Thompsonin Habibin. Toivon sille silti hyviä sijoituksia itseäni ahkerampien bloggaajien listoilla.

Luetut uutuusteokset:

György Spiró: Kevätnäyttely (Avain, 2012)
Emma Donoghue: Huone (Tammi, 2012)
Vladimir Nabokov: Naurua pimeässä (Gummerus, 2012)
Danyal Mueenuddin: Hunajaa ja tomua (Avain, 2012)
Ann Rosman: Noitavasara (Bazar, 2012)
Claire Castillon: Kuplissa (Gummerus, 2012)

Jonathan Franzen: Epämukavuusalue (Siltala, 2012)
Daniel Glattauer: Joka seitsemän aalto (Atena, 2012)
Lina Ben Mhenni: Tunisialainen tyttö (Avain, 2012)
Hernan Rivera Letelier: Elokuvankertoja (Siltala, 2012)
Herman Koch: Illallinen (Siltala, 2012)
Sergei Dovlatov: Meikäläiset (Idiootti, 2012)
Alain Claude Sulzer: Väärään aikaan (Lurra Editions, 2012)
Anne Swärd: Kesällä kerran (Otava, 2012)
Philip Pullman: Rehti mies Jeesus & kieromieli Kristus (Tammi, 2012)

James Franco: Palo Alto (Schildts & Söderströms, 2012)
Lotte & Sören Hammer: Kaikella on hintansa (Bazar, 2012)
Antonio Hill: Kuolleiden lelujen kesä (Otava, 2012)
Patrick deWitt: Sistersin veljekset (Siltala, 2012)
Carol Shields: Ruohonvihreää (Otava, 2012)

Hélène Grémillon: Uskottuni (Otava, 2012)
David Nicholls: Kaikki peliin (Otava, 2012)
Alice Munro: Julkisia salaisuuksia (Tammi, 1995/2012)
Mikael Bergstrand: Delhin kauneimmat kädet (Bazar, 2012)
Sergei Dovlatov: Matkalaukku (Idiootti, 2012)
Sándor Zsigmond Papp: Mitättömät elämät (Siltala, 2012)
Ayad Akhtar: Appelsiinikuorten katu (Otava, 2012)
Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi (WSOY, 2012)
Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi (WSOY, 2012)
Alice Hoffman: Punainen puutarha (Gummerus, 2012)

Linn Ullmann: Aarteemme kallis (WSOY, 2012)
Sarah Winman: Kani nimeltä jumala (Tammi, 2012)
Graham Moore: Kuolema Sherlock-seurassa (Atena, 2012)
Torgny Lindgren: Muistissa (Tammi, 2012) 
Jennifer Egan: Aika suuri hämäys (Tammi, 2012)
Luetut sarjakuvat:

Craig Thompson: Habibi (Like, 2012)
Blain & Lanzac: Ulkoministeriö (WSOY, 2012)
David Shrigley: Mitä helvettiä? (Gummerus, 2012)
Guy Delisle: Jerusalem (WSOY, 2012)
Fabien Nury - Sylvain Vallée: Olipa kerran Ranskassa. Suuri gangsterisota. Osa 2. (Gummerus, 2012)
Li, Kunwu - Ôtie, P.: Puolueen aika (WSOY, 2012)
Arne Bellstorf: Baby's in Black – The Story of Astrid Kirchherr & Stuart Sutcliffe (Sammakko, 2012)
Manu Larcenet: Blast – Pyhän diilerin ilmestys (WSOY, 2012)

Tällä kertaa oli kyllä hirmuisen vaikea päättää kolmikko, sillä olisin voinut nostaa monta kirjaa parhaimpien joukkoon. Huomasin myös, että valinta oli sen verran vaikea, että vaikka tarkoitukseni oli lukea vielä tammikuussa viime vuonna julkaistuja käännöskirjoja, niin en enää halunnut sekoittaa pakkaa enempää. Muutama "varma nakki" jäi siis tällä kertaa lukematta.

Valitsin kuitenkin jonkinlaisella tuntumalla seuraavat kirjat: Dovlatovilta ilmestyi viime vuonna kaksi käännöstä, mutta päätin kuitenkin valita listalle ensimmäisen, sillä se oli kirjailijan tuotannosta ensi-ihastukseni. Ullmanin tilalle olisin voinut valita toisen norjalaisen, Heivollin, mutta luotan, että kirja saa muutenkin hyvin ääniä, sillä sitä on blogeissa luettu tiuhaan. Barnesin kirja oli minulle napakymppi, joten se kuuluu ehdottomasti tälle listalle.


BLOGISTANIAN GLOBALIA 2012 -ehdokkaani:

3 pistettä Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi

2 pistettä Sergei Dovlatov: Meikäläiset

1 piste Linn Ullman: Aarteemme kallis