Huhtikuun luetut + tunnustuksia

En ole ehtinyt enää viikoittain merkitä luettuja kirjoja, joten siirryin toimivampaan ratkaisuun listata luetut kuukauden välein. Petja pääsee esiintymään näissäkin raporteissa silti pääroolissa. Sainkin Linnealta haasteen tehdä 7 tunnustusta itsestäni, mutta olen sellaisen tehnyt jo aiemmin. Siispä tällä kertaa näytän seitsemän kuvan kautta Petjan elämää.
Lisäksi: HYVÄÄ VAPPUA KAIKILLE!!

Huhtikuussa luettu proosa:
- Olli Jalonen: Poikakirja (Otava, 2010)

Oli mielestäni todella hyvä kirja ja ehdolla kuukauden parhaaksi kirjaksi. Tämä kuitenkin sijoittuu kuukauden alkupäähän, joten moni klassikko on sen jälkeen jäänyt enemmän pyörimään päähäni.

- Jaakko Yli-Juonikas: Uneksija (Otava, 2011)

Luin tämän viimeisenä teoksen kritiikkikurssillemme ja tämän kanssa täytyy myöntää, että tunnistin että teos on hyvää ja raikasta nykykirjallisuutta, mutta ei silti kuitenkaan minun makuuni. Ei missään nimessä huono teos, mutta ei saanut kiinnostumaan kirjailijan muista teoksista.

- Antti Leikas: Melominen (Siltala, 2011)

Tätä pyörittelin useampaan otteeseen, sillä tein teoksesta pienimuotoisen kritiikin ainejärjestömme lehteen. En voinut aluksi uskoakaan, että pitäisin teoksesta niin paljon. Olin lukenut ristiriitaisia tulkintoja teoksesta, mutta pääosin hyvin kiittäviä arvioita. Teos oli todella mielenkiintoisesti rakennettu ja sen unikuvissa oli aika paljon yhteistä Yli-Juonikkaan teokseen, jonka luin tätä ennen.

- Juhani Aho: Yksin (Wsoy, 1890, Project Gutenbergin kautta)
- Juhani Aho: Helsinkiin (Wsoy, 1893, Project Gutenbergin kautta)

Juhani Ahon pariin on aina ihana palata. Olen molemmat teokset lukenut aiemminkin, mutta nautin näistä lyhyistä tarinoista valtavasti. Luin molempia osaksi lukulaitteen avulla, mutta omistan molemmat myös kirjoina, joten selailin niitä myös ennen tenttiä. Kävin torstaina 28. päivä Ateneumissa katsomassa Realismi ja naturalismi-näyttelyn ja siellä oli näytteillä molemmista teoksista alkuperäiskäsikirjoituksesta otteita. En saanut Ahon käsialasta yhtään selvää, mutta hienohan näitä teoksia oli lukea sekä lukulaitteen että alkuperäiskäsikirjoitusten kautta.

- Antti Tuuri: Matkoilla Euroopassa (Otava, 2011)

Antti Tuurin matkakirjan sain nopeasti ahmaistua tenttikirjojen välissä, sillä se oli erittäin hauska ja nopealukuinen teos. Haluaisin lukea muitakin Tuurin matkakirjoja.

- Henrik Ibsen: Nukkekoti (Wsoy, 2009, 1879 alunperin)
Ihana näytelmä, jolla on mielenkiintoinen loppuratkaisu. Tällaisia tenttikirjoja lukee mielellään.

- Santeri Alkio: Puukkojunkkarit (Wsoy, 1894, Project Gutenbergin kautta)

Tämän luin lopulta selaillen loppuun, en vain lopulta ollutkaan niin kiinnostunut morsiamen "ryöstöstä" ja häjyjen uhittelusta.

- Gustave Flaubert: Rouva Bovary

Kirja on vaikuttanut moneen suomalaiseenkin aikalaiskertomukseen naisen psykologiasta ja avioliitosta. Yleensä pitkästyn viipyilevissä kuvauksissa, mutta tässä kuvailtiin arkea mielenkiintoisesti. Emma ei ole mikään lukemistoni lempihahmo, mutta ei hän myöskään vihastuttanut. Sellainen romanttinen hupsu.

- Kauppis-Heikki: Laara (Project Gutenbergin kautta)

Yllätyin tästä. Oli mielenkiintoista lukea oikein naturalistinen teos, jossa päähenkilön pään sisälle ei menty ollenkaan. Psyykettä kuvattiin ympäristön kautta, jos kuvattiin ollenkaan. Laara oli häikäilemätön, suomalainen femme fatale, joka nousi ns."säärtä pitkin" talolliseksi. Hän ei välittänyt lopulta edes omista vanhemmistaan, kun he joutuivat köyhäin taloon. Kuolemaa kuvattiin tarkasti, mutta teos ei ollut silti yhtään ahdistava.
Eipä sillä, että tämä nyt olisi jonkinlainen hyvyyden määre, olla olematta ahdistava. Kaikenlaiset tunteet ovat lukiessa hyväksi, mutta tässä nautin siitä, ettei kenestäkään tarvinnut oikeastaan pitää.

- Minna Canth: Köyhää kansaa (Project Gutenbergin kautta)
- Minna Canth: Kauppa-Lopo (Otava, 1964)

Canth on mestari. Hän kuvailee niin taitavasti huonompiosaisten tunteita ja elämää, etten voinut mitään sille, että jälleen liikutuin. Olen aiemmin lukenut paljon Canthin teoksia ja oli mukava palata taas tuttujen tarinoiden pariin. Luimme lukupiiriin vähän aikaa sitten Anna Liisan ja lisäksi selailin myös Salakaria ennen tenttiä. Olen nämä kaikki lukenut aiemmin, mutta näihin ei vain millään kyllästy. Niitä voi lukea joka kerta vähän eri lailla, keskittyen kurjuuden kuvaukseen, naisten oloihin, rikokseen ja rangaistukseen, lapsiin jne.

Mielenkiintoisesti Canth aina kurittaa langenneita naisiaan lasten kautta. Anna Liisa surmasi oman lapsensa hädissään nuoruuden hairahduksestaan. Salakarin Alma Karell menetti lapsensa juuri sillä samaisella hetkellä kun hän teki aviorikoksen. Kauppa-Lopo on parantumaton varastelija, mutta hyväsydäminen nainen, jonka ulkomuotoa kuvataan hyvin rujosti. Hän ei kuitenkaan ole enää oman lapsensa kanssa tekemisissä, koska hänen elämäntapansa ovat arveluttavat. Kauppa-Lopon moraalittomuutta tarkkailee teoksessa eräs lapsi. Köyhää kansaa-teoksen Mari menettää myös lapsensa, mutta ei oman moraalittomuutensa tähden. Hän on vain olosuhteiden ja yhteiskunnan kylmäkiskoisuuden uhri.

- Iida Rauma: Katoamisten kirja (Gummerus, 2011)

Tämä teos on vielä kesken, mutta saan varmasti luettua tänään ja teen siitä sitten tarkemmin arvion blogiini.

Tietokirjallisuus:
- Riikka Rossi: Särkyvä arki (Gaudeamus, 2009) (osin)
- Minna Maijala: Passion vallassa. Hermostunut aika Minna Canthin teoksissa (SKS, 2008) (osin)
- Outi Alanko-Kahiluoto & Tiina Käkelä-Puumala: Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä (SKS, 2008)
- Lasse Koskela & Lea Rojola: Lukijan ABC-kirja (SKS, 1997)

Näistä suosittelisin luettavaksi kaikkia muita paitsi Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä, niille joita kiinnostaa selkokielinen kirjallisuudentutkimus. Poissuljettu teos on näistä vaativin ja artikkeleiden hahmottaminen mielestäni vaatii kirjallisuuden opintoja, vaikka esitteleekin peruskäsitteitä. Rossin Särkyvä arki esittelee lähinnä naturalistisia teoksia, niiden piirteitä ja suhdetta aikaan ja toisiinsa. Se oli tenttikirjaksi erittäin helppolukuinen. Ateneumin näyttelyssä oli mielenkiintoista katsella maalauksia ja valokuvia, kun oli lukenut tämän teoksen. Maijalan väitöskirja on keskittynyt Canthin teoksiin ja koska pidän niistä valtavasti, oli minusta erittäin mielenkiintoista lukea niistä tarkempaa analyysia. Lukijan ABC-kirja esittelee kirjallisuudenteorioita eri aikoina ja niiden suhdetta toisiinsa. Biografisesta tutkimuksesta feministiseen kirjallisuudentutkimukseen. Jos tästä tehdään joskus uusintaversio, niin toivoisin ekokritiikin lisäämistä teokseen.

Sarjakuvakertomukset:
- Cyril Pedrosa: Kolme varjoa (Wsoy, 2007)
- Yoshihiro Tatsumi: Good-Bye
- Keiji Nakazawa: Hiroshiman poika (Jalava, 1985)
- Marc-Antoine Mathieu: Alkuperä (Like, 1991)
- Marc-Antoine Mathieu: Prosessi (Like, 1993)
- Posy Simmonds: Gemma Bovery 
- mm.Apostolos Doksiadis: Logicomix. Nerouden ja hulluuden rajalla. (Avain, 2010)
- Kallio & Nuutinen: Kramppeja ja nyrjähdyksiä nuorten naisten maailmasta. (Arktinen Banaani, 2010)
- Craig Thompson: Blankets (2003)

Näistä yksi yllättävimmistä on Logicomix. Matematiikkaa ja logiikkaa on kuvattu niin että humanistikin ymmärtää. :) Tästä enemmän omassa arviossa. Kolme varjoa oli todella kauniisti piirretty ja kuvaustyyli vaihteli useita kertoja. Japanilaisista sarjakuvista teen erillisen postauksen, sillä haluan esitellä myös ainoan mangasarjakuvakokoelmani. Parhaaksi silti valitsen Craig Thompsonin Blanketsin, sillä se on omaelämäkerrallinen kuvaus Thompsonin nuoruudesta uskovaisessa perheessä ja hänen ensirakkaudestaan. Kauniilla tavalla kuvattu ristiriitaa, miten jumalan ankaruus yhdistyy omiin haluihin ja mielitekoihin nuoren miehen mielessä. Valitsen tämän teoksen myös kuukauden parhaaksi kirjaksi.

Sarjakuvasuosituksia 2

Tein jo aiemmin kootun postauksen sarjakuvasuosituksista ja nyt jatkan samaa sarjaa.

Kuvassa näkyvät Marc-Antoine Mathieun kaksi sarjakuvaa Alkuperä (Like, 1991) ja Prosessi (Like, 1993) kyllä pistivät ajattelemaan kuinka rajallinen oma mielikuvitus onkaan. Aluksi olin hämmentynyt ja mietin, etten oikein pitänyt niistä, mutta luettuani molemmat kiinnostuin kyllä lukemaan loputkin saman sarjan sarjakuvat, Ne ja Lopun alku.



Sarjakuvissa esiintyy Julius Corentin Aqfaq, jonka unien tai tajunnan kautta tarina kehittyy. Sarjakuvissa on vielä lisäksi hienoja teknisiä kikkoja, jotka tukevat sekä sarjakuvan mielikuvituksellisuutta että tarinaa itsessään.

Alkuperässä on tosiaan keskellä tarinaa aukko, jonka läpi näkyy yksi ruutu, joka silti tukee aukottomasti (heh) tarinan juonen kuljetusta. Kun taas sivun kääntää ja sama aukko näyttää takautuvasti yhden ruudun, jälleen se sopii tarinaan kuin villasukat kumisaappaaseen.

Tästä syntyy hauska déjà vu-ilmiö.



Prosessissa puolestaan yhdellä sivulla on spiraali, jonka kanssa on kiva leikkiä kesken lukemisen. Tämä kikka tuo myös tarinaan oman lisänsä, mutta ennen kaikkea lukemisprosessiin. Sarjakuvasta tulee jotain käsinkosketeltavaa, konkreettista ja moniulotteista. Sen kanssa tulee käytyä ihan uudenlaista vuoropuhelua lukiessa.

Olen ymmärtänyt, että yhden albumeista pystyy
lukemaan molemmista suunnista. Toisesta suunnasta tarina on normaali mustavalkoinen, toisesta taas negatiiviväreissä ja tarina kulkee takaperoisesti. Albumin keskellä juonet lopulta kohtaavat.

Tällainen pieni kikkailu tuo sarjakuvaan itselleni uuden ilmiön. Ihastuttavaa, kuinka taidokas sarjakuvantekijä on. Kuinka rajoittunut oma mielikuvitus on, ettei tähän heti pääse kiinni ja sitten lopulta melko omituinen tarina aukeaa ja ihastuttaa.




Uutena sarjakuvakeräilijänä minua harmittaa, ettei näitä enää saa kaupasta. Mukaani nämä tarttuivat sattumalta kirjastosta, sillä ihastuin aiemmin Mathieun uutuuteen Jumala itse (Like, 2011). Tarinallisesti nämä kaksi jäivät Jumala Itse-teoksen jalkoihin, mutta visuaalisuudella ja kekseliäisyydellään pistivät hyvin kampoihin.

Kuukauden juttu Avaimessa ja kirjoittamisesta..

Tein jonkin aikaa sitten pienen kuvareportaasin Claudie Gallaysta ja lupasin, että myöhemmin on luvassa sanoja. Sanani löytyvät Avain-kustantamon sivuilta ja tässä on sinne linkki, jos lukijoitani kiinnostaa vilkaista. En ole toimittaja, enkä ole julkaissut ikinä missään muualla tekstejäni kuin täällä blogissa, joten ilahduin siitä, että sain mahdollisuuden kirjoittaa Avaimeen kuukauden jutun.

Tein myös eilen yhden kritiikin ainejärjestömme lehteen ja sain päätoimittajalta todella mukavan vastauksen jutusta. Helpotti suuresti, sillä olin pääsiäiskuumeen takia ihan vähän aikataulusta myöhässä ja en ehtinyt hioa sitä kunnolla.

Kirjoittamiseen latautuu ihan hirvittävän paljon tunteita, varsinkin jos siihen käyttää paljon aikaa. Välillä tuntuukin nurinkuriselta arvioida kirjoja blogissa, koska jokaisen niiden takana on lukematon määrä tunteja takana ja se on varmasti kirjailijalle kuin lapsi. Lohduttaudun sillä, etten koskaan täysin teilaa mitään/ketään, sillä enhän huutele äideillekään kaduilla, että onpas lapsesi ruma. Enkä kyllä ikinä ajattelekaan, että jokin teos olisi susiruma tai vauva huonosti tehty. ;) Parhaimmillaan lukiessa vain tuntee sen, kuinka taidokas kirja ja sen teksti on. Teksti koskettaa jotain omassa sisimmässä ja tämän takia haluan kirjoittaa blogiini kirjoista. Samalla sitä tulee kuitenkin kirjoittaneeksi aina jotain itsestään.

Ihailen ihmisiä, jotka uskaltavat tarjota juttujaan lehdille tai jotka kirjoittavat ammatikseen, pistävät itsensä likoon ja näyttävät omat "lapsensa". Olen hirmuisen epävarma kirjoittaja ja aloitin blogini nimenomaan siksi, että pakottaisin itseni mukavuusalueen ulkopuolelle. Blogi on oivallinen alusta harjoitella, mutta samalla koko ajan julkaista, saada kommentteja ja keskustella. Siksi uskon, että niin monet ihmiset haluavat pitää blogia, on aihealue sitten ihan mikä tahansa. Monelle blogi jää myös parin kirjoituksen jälkeen unholaan tai sitten siitä tulee kutsumus, intohimo tai jopa "mania". Silti jokin syy saa monet ihmiset aloittamaan blogikirjoittamisen, vaikkei sitten innostuisikaan enempää kirjoittamaan. Minulle on mm. eräs ystävä sanonut, että haluaisi kirjoittaa blogia, muttei keksi sopivaa aihetta. Ymmärrän hyvin tuon tunteen ja siksi pidänkin kirjablogia.

On ihana tunne huomata, että vaikka en koskaan jaksanut kunnolla kirjoittaa päiväkirjoja, olen onnistunut pitämään blogia. Kirjoittamisesta tulee rakas harrastus, koska se liittyy toiseen rakkaaseen toimintaan, lukemiseen.

Antti Leikas: Melominen

"Sitten Jaakkola painaa otsansa Kukkoahon olkapäälle ja kertoo että korppi osaa laskea seitsemään, se on enemmän kuin mihin hän itse juuri nyt pystyy.”

Antti Leikaksen esikoisromaanissa Melominen (Siltala, 2011) univajeesta kärsivä yhteyspäällikkö Jaakkola torkahtelee läpi työpäivän, mutta hänen mielensä kulkeutuu mielenkiintoisiin sfääreihin. Kirja on jaettu kahteen osaan, ensimmäisessä kuvataan erään toimiston päivärytmiä ja jälkimmäisessä puolestaan Jaakkolan perhearkea. Kirja on yhdenpäivänromaani, jossa aluksi kellonaika vaihtuu tarkasti kymmenen minuutin välein, toisessa osassa puolestaan vaihtelua on enemmän. Ennen alkua kuitenkin varoitellaan: ”Kaikki kirjassa esiintyvät kellonajat ovat kuvitteellisia”. Tätä voi käyttää myös vihjeenä tarinan aikatasoja avattaessa. Yö ja päivä menevät sekaisin.

Melomisen tyyli muistuttaa Petri Tammisen lauseen lakonisuutta, ja huumori syntyy arjen outouden ja normaaliuden leikkauspisteestä. Konttorinaturalismi naurattaa, koska siinä tuntuu olevan jotain hyvin tuttua, vaikkei toimistotyöstä olisikaan muuta kokemusta kuin The Officen katsominen. Toimiston päivä koostuu aamupalavereista, pullakahvitteluista, lounastauosta, sähköpostien lähettelystä, jatkuvasta hälinästä ja keskeytyksistä. Tehokkuudesta puhutaan, kuten jokaisessa itseään kunnioittavassa firmassa, mutta käytännössä työaika kuluu työpaikkakepposiin ja juoruiluun. Leikas arvottaa mielenkiintoisesti kotityöt ja konttorin arjen päälaelleen. Kotona on valvottava vastasyntyneen lapsen kanssa, työpaikka puolestaan näyttäytyy aikuisten leikkikehänä.

Jaakkolan työkavereilla on kaikilla jokin komealta kuulostava titteli ja he ovat kaikki jonkin alan päälliköitä. Minua nauratti kovasti tämä, sillä minusta tuntuukin että monien työtä on pintasiloteltu näyttävällä tittelillä. Koskaan ei kuitenkaan selviä, mitä tuotteita toimistossa myydään. Kirjan mielenkiintoisin piirre on kuitenkin siinä, että toimiston arjen kuvaus katkeaa alinomaa Jaakkolan torkahteluun. Kursivoiduissa tajunnanvirtamaisesti kulkevissa unissa käsitellään muun muassa myrkkysammakkoja, korpin älykkyyden tutkimista, ilmastonmuutosta, yleistä filosofointia. Unessa luontoa koskevat pohdiskelut liittyvät arkielämän tapahtumiin, ja työyhteisön tavat rinnastuvat eläimiin. Kirjan rakenne on mielenkiintoinen ja se kantoi hyvin tämän mittaisessa teoksessa. Pitemmälle vietynä, saman toisto olisi voinut käydä puuduttavaksi.

Melomista voi tulkita aika monelta kantilta ja Jaakkolan unikuviin sisältyy aika paljon yhteiskuntakritiikkiä. Pidin silti myös itse tarinasta ja perheen arjen näyttämisen romanttisena, vaikka se olikin puuduttavaa ja kaoottista sähellystä. Ei silti missään nimessä masentavaa tai rappiollista. Erityismaininta hienosta kannesta ja monta kysymystä herättäneistä pisaroista pitkin kirjaa.

Antti Leikas: Melominen
Siltala, 2011
Sivuja: 190

Gustave Flaubert: Rouva Bovary

"Mutta hän oli niin kaunis! Rodolphella oli harvoin ollut rakastettua, joka viattomuudessaan olisi vetänyt vertoja Emmalle."

Gustave Flaubertin Rouva Bovary on yksi kuuluisimmista naturalistisista teoksista ja sen tarina on vaikuttanut moniin suomalaisiinkin teksteihin, mm. Juhani Ahon Papin Rouvan Elli on nimensäkin mukaisesti melko lähellä Flaubertin Emma Bovarya.

Aikalaislukijat paheksuivat Emma Bovaryn avionrikkojan elämää, todellisuuspakoista unelmointia ja moraalittomia ratkaisuja. Aika on jälleen tehnyt tehtävänsä, sillä minun oli vaikeuksia saada nuttura niin kireälle, etten hyväksyisi Emman halua paeta rutinoitunutta ja pitkästyttävää arkeaan. Emmaa on kiinnostunut enemmän kirjallisuudesta, muodista ja kodin sisustamisesta kuin elämästä pikkukylän tohtorinrouvana. Hän on hivenen yltiöhaaveellinen ja haihattelija, mutta ei missään nimessä paha ihminen, ilkeä syöjätär tai laskelmoiva femme fatale-hahmo.

Emma päätyy naimisiin, koska hän on saanut romanttisista kirjoista ihanteellisen kuvan avioliitosta, mutta pettyy karvaasti, kun tunteet eivät herääkään automaattisesti. Emma on vähän höperö persoona olematta silti ärsyttävä. Kukapa meistä ei olisi vähän kirjojen romanttisista tarinoista mennyt "sekaisin". hih.

Charles Bovary on ihan läpitylsä hahmo. Voi hyvänen aika, en kyllä itsekään haluaisi olla naimisissa mokoman hidasälyisen ukkoon. Jos jostain pitäisi fiktiivisen maailman Emmaa kurittaa, niin siitä että hän alunperinkin meni naimisiin. Emma on kuitenkin jatkuvasti rakkaudennälkäinen ja hyväksyttää aviorikokset itselleen sillä, että eihän mikään asia niin kaunis asia kuin rakkaus voi olla väärin. Teosta lukiessa teki kyllä mieli vastata, että ei se kyllä voi olla väärin. Kertoja eläytyy Emman vaiheisiin ja unelmiin, joten sitä tulee väistämättä itsekin eläydyttyä niihin.

Emman tunteikkuus ja heittäytyminen rakkauden nimissä miesten jalkoihin tekevät silti hänestä melko itsekkään hahmon. Hänellä on lapsi, mutta äitiys tuntuu olevan hänelle toissijaisempi oman itsensä toteuttamisen ja valinnanvapauden sijasta. Siinä mielessä Emma muistuttaa Ibsenin Noraa.

Lasta odottaessaan Emma toivoo saavansa pojan, sillä  
"mies oli ainakin vapaa; hän voi toteuttaa halujaan, kulkea mielensä mukaan, ylittää esteet, maistaa etäisempiäkin iloja. Mutta naisen oli mahdoton vapautua kahleistaan. Naisessa yhdistyivät saamattomuus ja mukautuvaisuus, hänellä olivat vastassaan ruumiillisen voiman puute ja lain rajoitukset. Hänen tahtonsa oli kuin hatun harso, jota nauha pitelee paikoillaan ja kaikki tuulet liehuttavat: aina on jokin halu johdattamassa, jokin sopivaisuussääntö pidättelemässä.”

Kirja-arvion kuvat on otettu Posy Simmondsin sarjakuvakertomuksesta Gemma Bovery, jossa Flaubertin tarina adaptoituu nykyaikaan ja sarjakuvan maailmaan. Ihan mielettömän hyvä tarina, jonka en odottanutkaan olevan täysin uskollinen lähtötekstille. Sarjakuvan Gemma on minusta enemmän luonteikas kuin alkuemonsa ja hänen ilmeistään näkee turhautumisen ja intohimon. Gemma Boveryssa oli todella paljon tekstiä sarjakuvaruutujen ulkopuolella, joten toisinaan se muistutti kuvitettua kirjaa.

Rouva Bovaryn tarina on hyvä tuntea, sillä siihen viitataan hyvin monissa aikalaisteksteissä ja se on vaikuttanut ajan avioliittokuvauksiin. Enemmänkin siinä olisi voinut tapahtua, mutta toisaalta nautin siitä kuinka arkea ja sen pikkuaskareita kuvataan teoksessa.

Leo Tolstoi: Anna Karenina

Halusin jakaa tämän sisareni tekemän piirustuksen Anna Kareninan henkilöhahmoista muillekin. Luin realismi ja naturalismi-tenttiin 1800-luvun kotimaisia ja ulkomaisia klassikoita ja tämän sain muistin tukemiseksi. Minusta se oli herttainen. Nyt toivun tenttiurakasta ja alan pääsiäisenä purkamaan lukemiani kirjoja tänne blogiinkin.

Henrik Ibsen: Nukkekoti

"Minulla on toisia yhtä pyhiä velvollisuuksia. Velvollisuuden itseäni kohtaan."

Norjalaisen Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti ilmestyi joulukuussa 1879 ja siitä syntyi valtaisa kohu niin kotimaassaan kuin muuallakin Euroopassa. Tapahtumapaikkana on Nora ja Tornvald Helmerin porvariskoti, jossa kolmen päivän ajan pyöritetään viiden ihmisen elämää. Nukkekodin luin nyt toistamiseen tenttiä varten, mutta Noran hahmo oli ihan yhtä kiinnostava ja pysähdyttävä kuin ensimmäisellä lukukerralla.

Tornvald: "Olet ennen kaikkea vaimo ja äiti." 
Nora: "Siihen en enää usko. Uskon, että olen ennen kaikkea ihminen, minä, yhtä hyvin kuin sinä - tai että ainakin koetan tulla ihmiseksi."

Noran vastaus on paljon voimakkaampi kuin nukkemaiselta pikkuvaimolta odottaa, hän ei halua muodostaa identiteettiään nimenomaan vaimon ja äidin roolin kautta, suhteessa mieheen, toiseuteen, vaan olla inhimillinen itselleen ja omille tuntemuksilleen. Näytelmä pyörittääkin paitsi kysymystä naisen alisteisesta asemasta, mutta ennen kaikkea ajatusta ihmisen vapaasta tahdosta. Minua viehätti myös erityisesti se, kuinka Nora vaikuttaa miehensä silmissä kyvyttömälle ja hupsulle tytönhupakolle, mutta todellisuudessa hän on hyvin pystyväinen ja hoitaa taustalla perheen asioita.

Kotimme ei kuitenkaan ole ollut muuta kuin leikkimökki. Olen täällä ollut sinun nukkevaimosi, kuten kotona olin isän nukkelapsi. Ja lapset taas ovat olleet minun nukkejani. Minusta oli hauskaa, kun leikit kanssani, niin kuin sinusta tuntui hauskalta minun leikkiessäni lasten kanssa. Sellaista on avioliittomme ollut.

Puolison väliselle vieraudelle on kotimainen vastine ainakin Minna Canthin Salakarissa, josta arviota blogiini tulee myöhemmin. Myös Canthin Sylvissä on sanottu olevan paljon samoja piirteitä, kuin Ibsenin Norassa, mutta tätä näytelmää en ole vielä ehtinyt lukea. Naisliikkeessä aktiivisesti toiminut Canth nojautui Ibsenin teksteihin muutenkin, sillä Ibsen oli emansipaation kannattaja ja vaati yhtäläisiä, tasavertaisia oikeuksia miehille ja naisille. Molempien teksteihin on vaikuttanut myös ajan deterministinen ihmiskuva ja koko ajan kyseenalaistetaan ja arvotetaan ihmisen oma kyky hallita omaa elämäänsä. Onko Noran harkitsematon käytös perittyä vai hänen omia riskinottojaan? Avoin loppu jättää lukijan miettimään Noran kohtaloa, käykö hänelle sitten lopulta kuitenkin hyvin. Löytääkö hän lopulta onnen kodin ulkopuolelta.

Anna-Liisan lukeneille, Ibsenin Nukkekoti on myös todella helppolukuinen näytelmä. Mieluusti näkisin tarinan teatteriesityksenä, mutta lukiessakin toimii erinomaisesti. Ibsenistä voi lukea lisää Kertomus jatkuu-blogissa

Henrik Ibsen: Nukkekoti. (Wsoy, 2009)
Sivuja: 124. Suomentanut: Eino Palola

Kirjahyllyesittely

Olen mankunut pitkään uutta kirjahyllyä, sillä kirjaparkani ovat joutuneet olemaan vailla kunnollista suojaa. Vaikka esittelen nyt kirjahyllyä, niin toivottavasti joku innostuu katselemaan myös vähän kirjoja. :)

Kirjahyllyä hankkiessa törmää moneen pulmaan. Ensinnäkin on vaikea löytää puista kirjahyllyä, joka olisi silti halpa. Olen muutamaan Ikean lastulevyhyllyyn ollut niin pettynyt, että sinne ei nyt suunnistettu. Katselin kierrätyskeskuksesta Lundia-hyllyjä, mutta ei nyt osunut vieläkään sopivaa settiä silmään. Minulla oli materiaalin ja hintatietouden lisäksi muutama lisävaatimus hyllylle. Halusin korkean ja leveän, mutta en missään nimessä syvää. En ymmärrä, miksi kirjahyllyissä on niin paljon syvyyttä, että kirjoja voisi asettaa kahteen riviin. Halusin siron, vaalean ja hengittävän, koska kirjamäärä tekee esineestä kuin esineestä silti massiivisen.

Minulla on ensi viikolla syntymäpäivä ja Juri rakensi sitten viimein minulle eilen ennakkoon lahjaksi oman kirjahyllyn. Olen niin onnellinen!

Kuten kuvista näkyy, tilaa uusille kirjoille vielä on, joten vielä ei tarvitse hyllyä laajentaa. Korkeat ja leveät kirjat sijaitsevat makuuhuoneen kirjahyllyssä. Järjestin kirjoja teeman ja aakkosten mukaan. Pyyhin kaikista pölyt ja laskin, että meillä on n.700 kirjaa. 

Tässä näkyy paremmin tuo kirjahyllyn syvyys. Hyvin mahtuvat kirjat, vaikka syvyyttä on makkarissa majailevaan kollegaan verrattuna 19senttiä vähemmän. Olen todella onnellinen siroon hyllyyni, kuten varmaan tästä hehkutuksesta voi päätellä. Olen myös onnellinen, että sain sen syntymäpäivälahjaksi, sillä Juri ei ole koskaan ennen hyllyjä rakentanut, mutta halusi ilahduttaa.

Antti Tuuri: Matkoilla Euroopassa

"Mamma OK"

 

Kiinnostuin Antti Tuurin matkakertomuksista, kun olin kuuntelemassa häntä alkukeväästä Otavan tilaisuudessa. Häneltä on aiemmin ilmestynyt matkakuvauksia Islannista (Pieni suuri maa, 1993) ja Saksasta (Neljännen valtakunnan vieraana, 1995), mutta uusin teos Matkoilla Euroopassa (Otava, 2011) vie lukijan ympäri Eurooppaa junan kyydissä, Tuurin muistellessa humoristisesti omia matkojaan. Myönnän, että teoksessa viehätti erityisesti se, että se on Tuurin kirjoittama, sillä muiden lomaruokailuja ja hotellikuvauksia en olisi varmaan yhtä myönteisellä otteella lukenut. Mutta kyllä kirjailija osaa myös naurattaa, pienistä tapahtumista isketään juttua oikein urakalla, kuten tässä esimerkissäni salkkuvarkaudesta.

"Kerron myöhemmin mielelläni, että Seitsemän veljeksen palautuminen salkun mukana takaisin minulle kuvaa hyvin, kuinka vaikeaa suomalaisen kirjallisuuden on löytää lukijoita ulkomailla ja kuinka vaikeaa suomalaisen kirjallisuuden leviäminen ulkomaille on: edes kaikkien aikojen paras suomalainen romaani Seitsemän veljestä ei kelvannut varkaille Genevessä."

Tuuri matkustaa ympäri Eurooppaa yksin tai vaimonsa kanssa, mutta useimmiten junalla. He ovat kyllästyneet lentokonematkustamiseen ja ainaiseen odotukseen terminaaleissa, kun junalla voi seikkailla vaivattomammin. He pysähtyvät sillä pysäkillä, mikä sattuu heitä junan ikkunasta miellyttämään. Majander moitti hesarin kritiikissä, että kirjailijan ajatukset mahtoivat olla jo seuraavassa kirjassa. Minua taas viehätti se, että Tuuri kertoo matkamuistojensa ohella kirjoitustyöstään ja niistä kirjoista, joita matkoillaan kirjoitti. Varsinkin kalastustarinoista hän mainitsee usein, että ne sisältävät koko joukon kalavalheita. Jäi välillä sitten olo, että kuinkahan monta valetta matkakertomukseenkin lopulta päätyi mukaan. Nopealukuisessa teoksessa sai monta kertaa nauraa, eikä sillä todenperäisyydelläkään ole lopulta niin väliä.

Antti Tuuri: Matkoilla Euroopassa
Otava, 2011
Sivuja: 222

Juhani Aho: Yksin ja Helsinkiin

Tartuin uudestaan vanhoihin Juhani Ahon suosikkeihini ja luin lukulaitteen avulla Yksin- ja Helsinkiin-teokset. Molemmissa teoksissa Aho liikkuu realistisemmista teoksistaan kohti naturalismin tyylilajia. Tiivistettynä Yksin kertoo minäkertojan pettymyksestä rakkauteen ja hänen yrityksestään parantaa särkynyttä sydäntään Pariisissa. Helsinkiin kertoo puolestaan nuoren ylioppilaan ryyppyjen täyteisestä laivamatkasta Helsinkiin, jossa turmelus vain jatkuu. Kirjojen innoittamana ajattelin mennä lähiaikoina katsomaan Ateneumiin Arjen sankarit-nimistä näyttelyä, jossa keskitytään realismiin ja naturalismiin kuvataiteessa, valokuvassa ja elokuvassa.

Ahon aikalaiset kiittelivät esikoisromaania Rautatietä ja Papin tytärkin sai myönteistä palautetta. Aho oli kiinnostuneempi pohjoismaisesta ja ranskalaisesta naturalismista kuin idealistisesta kansakuvauksesta. Yksin-pienoisromaanin bordellikohtaus oli vuonna 1890 Suomessa suuri skandaali ja kirjasta ja Ahon taiteilija-apurahasta keskusteltiin valtiopäivillä asti. Myös Papin rouva sai julkisen tuomion.


Nykyään on vaikea nähdä Yksin-teoksessa mitään paheksuttavaa, Pariisi ei näyttäydy kovinkaan vaarallisena, eikä vapaus ja erotiikka turmelevana. Konservatiivit onnistuivat kuitenkin painostamaan Ahoa aikanaan ja hänen ylioppilasromaaninsa huonomaisessa työläis- ja satamakaupunginosassa prostituutioineen, sukupuolitauteineen ja kosteine iltoineen typistyi lopulta pienoisromaaniksi Helsinkiin (1899), jossa näihin paheisiin vain kainosti viitataan. Aho halusi suojatun idyllin ja onnellisten hetkien sijaan kuvata "elämän varjopuolia", modernin elämän vaikutusta ihmisen psyykkeeseen ja arjen harmautta. Jokin tässä asetelmassa puhuttelee nykyäänkin.

Mie olen jotenkin ihastunut Ahoon. Tätä on vaikea selittää, mutta minulla on vahva mielikuva, että hän olisi ihana mies, jonka kanssa olisi mukava itkeä, nauraa ja puhua kirjoista. Vaikka Aholla oli yhtä aikaa suhde vaimoonsa Vennyyn ja tämän sisareen Tillyyn. Vaikka Aho oli rakastunut Aino Järnefeltiin ja myöhemmin myös tämän äitiin Elisabeth Järnefeltiin. Silti minusta tuntuu, että hän on ihana mies. Kirjoissa liikutaan niin hienovaraisesti erotiikan parissa, ihmisen syvissä tunnoissa ja syvissä vesissä. Minuun tämmöinen romanttinen rappiollisuus ilman "huutoa ja räkää" tehoaa. Yksin sisältää kaunista alakuloa, Helsinkiin puolestaan fuksien viatonta turmelusta.

Yksin innoitti hankkimaan myös Mika Waltarin Fine van Brooklyn luettavaksi, sillä Yksin oli kuulemma Waltarin lempikirjoja.

Suosittelen kurkkimaan Sallan lukupäiväkirjasta enemmän tietoja: Yksin ja Helsinkiin. Hän on pohtinut teoksien sisältöä minua laajemmin.

Kuva

Lisäksi Ahon Yksin-teosta on näin kauniisti ja rohkeasti kuvannut kriitikko Savo-lehdessä 9.12.1890:

Semmoisille, jotka kirjallisuudessa etsivät vain pelkkää hauskuutta ja huvia, ei tämä kirja ole aijottu. Mutta ne pitemmälle kehittyneet ja kypsyneet henkilöt, jotka kirjallisuutta lukevat myöskin oppiakseen siitä ja joutuakseen sen avulla ajattelemaan todisista ja jokaista ihmistä koskevista asioista ja aatteista, ne ovat kirjan luettuaan tyytyväisiä. Eikä heitä ole juuri sanottavasti vaivannut tuo kirjan lopussa kuvattu kurjuuskaan, sillä he tuntevat, kuinka todellista semmoinen on ja kuinka se on surkuteltavaa, mutta kuitenkin peittelemättä tunnustettavaa. He myöskin tuntevat kirjan hengestä, ettei tekijä pienimmälläkään piirteellä puollusta tuommoista kurjuutta; päinvastoin vaikuttaa kirja inhoa siinä kuvattuun inhimilliseen heikkouteen. Ne kirjan arvostelijat, jotka muka siveellisessä innottelussaan sanovat ”viskanneensa kirjan pois luotaan kuin mädänneen omenan”, ne ovat sillä näyttäneet, etteivät ymmärrä kirjailijan tarkoitusta.


Vielä hienommin kriitikko puhuu lukemisesta ja kirjoen tehokuluttamisesta, mihin itse syyllistyn.

Lopuksi tässä johtuu mieleemme se tapa, millä kirjoja tavallisesti luetaan. Niitä ahmitaan vaan lehti lehdellä saadakseen vaan tietää niitten sisältö ja miten sitte lopulta kävi. Siinä kiireessä ei joudeta useinkaan ajattelemaan kirjan opettavaista puolta ollenkaan eikä kaikkea, mitä siihen on syvemmälle kätketty, joka ei hutiloimalla lukiessa tartu mieleen, vaan jääpi kokonaan huomaamatta, menee aivan hukkaan. Ja tuo juuri, tuo ydin olisi kaikkein tärkein puoli kelvollisissa kaunokirjallisissa teoksissa. Niissä kerrotaan aina pala omaa elämäämme, omia tunteitamme, niistä lennähtää vasten silmiämme joukko omia vikojamme ja heikkoja puoliamme, ne panevat meidät ajattelemaan, miettimään tosi teolla omaa tilaamme.

Sen tähden olisi hyviä kirjoja luettava hitaasti ja tarkalla ajatuksella. Ne olisi luettavat useampaan kertaan. Eikä niinkuin tavallisesti, että lukasee läpi ja heittää unhottumaan. Niitten johdosta olisi ajateltava, otettava ne yhä uudelleen käsille, keskusteltava niistä seuroissa, sanalla sanoen annettava niille todellista arvoa. Sitten vasta hyvät kirjat täyttävät tarkoituksensa."

Lukulaitteen testailua

Muutamista pääkaupunkiseudun kirjastoista voi lainata lukulaitteen viikoksi testattavaksi. Minulla on ollut pitempään halu kokeilla itse laitetta, mutta erityisesti lukea e-kirjoja sen avulla. Lainasin Kirjasto 10:stä Sony PRS-600 lukulaitteen ja ajattelin lainata vielä muitakin eri merkkisiä laitteita ennen kuin teen päätöksen, että minkä ostan itselleni. Vai ostanko vielä ollenkaan.

Laitteen kokoa yritin havainnollistaa tuon tulitikkuaskin avulla. Eli kyseessä on ainakin 3 kertaa korkeampi ja paljon askia ohkaisempi laite. Mielestäni se oli riittävän iso, vaikka tottakai ottaisin iPad2:sen, mikäli se olisi paljon halvempi kuin mitä se nyt on.

Kirjasto oli valmiiksi ladannut 132 suomenkielistä e-kirjaa ja itse latasin siihen tenttimateriaalia luettavaksi. Tähän laite oli todella kätevä ja tuli heti tarpeen, sillä aamulla halusin käydä bussimatkalla vielä pari artikkelia läpi ennen tenttiä ja nopsasti sain ladattua ne laitteeseen.


Olen lukenut myös Juhani Ahon Yksi-teoksen ja nyt olen lukemassa Santeri Alkion Puukkojunkkareita.
Lukeminen on kätevää, vaikka sivua saakin olla koko ajan "kääntämässä", mutta minua sivujen näpyttely ei haitannut yhtään. Laite on hyvin kevyt, joten kun kotimatkalla kävellessäni lueskelin sitä, pitelin laitetta ja näpyttelin sivuja samalla kädellä.

Sen sijaan olisin toivonut että lukulaitteessa erottuisi teksti paremmin hämärässä. Illalla bussissa oli jo vaikeuksia nähdä tekstiä, kun taas valkoinen paperi loistaa paremmin ja teksti näkyy siinä helpommin. Näissäkin on varmasti eri laitteissa eroja, enkä osaa sanoa että johtuuko se jostain kontrastiasiasta vai harmaan sävyistä. Minua huono näkyvyys ei miellyttänyt, eikä laite edes ollut niin näppäräkäyttöinen että juuri sen haluaisin itselleni.

Olen miettinyt yhtenä vaihtoehtona Kindlea, mutta siinä häiritsee se, että kirjat pitäisi hankkia sitten melkein kokonaan sieltä Amazonista. Aion seuraavaksi hakea testattavaksi joko Bokeen Cybook Opuksen tai tästä Sonysta uudemman version. Jos testaan vielä useampaa, niin sitten täytyy vaihtaa jo kaupunkia ja hakea laite joko Espoosta tai Vantaalta.

Silmiä lukeminen ei rasittanut yhtään, enkä mielelläni luopuisi tästäkään laitteesta, vaikka en sitä ensisijaisesti itse itselleni ostaisi. Nopeasti totuin siihen, että mukana voi kuljettaa erilaisia kirjoja ja ennen kaikkea opiskelussa yliveto, kun ei tarvitse tulostaa netistä artikkeleita. En jaksa lukea tietokoneen näytöltä pitkiä artikkeleita, mutta lukulaitteen kautta niihin jaksaa paneutua.

Haluaisin itselleni laitteen:
- Hyvä näkyvyys: Ei tarvitse olla valoa kuten kännykässä, mutta paremmin pitäisi kirjainten erottua hämärässäkin
- Hyvä akunkesto: Tosin taitaapi näissä kaikissa laitteissa olla varaa käännellä sivuja monta tuhatta kertaa.
- Halpa: Niin, tämä, mutta silti
- Oikeasti hyvä: Ettei kaduta parin kuukauden päästä, että tuli moinen hankittua.
- Laitteeseen pitää pystyä lataamaan kotimaisia kirjoja.
- Söpö
- Perusnavigointi nopeaa, sivujen lataaminen nopeaa. Tehoa, nopeutta simppelissä paketissa. :)

Muistuttelisin myös lukutottumus-tutkimuksesta ja tässä linkki myös tutkimusryhmän blogiin. Yksin en voi osallistua, joten toivoisin että jotkut teistä lukijoista lähtisivät kanssani auttamaan tutkijoita heidän tutkiessaan tätä meidänkin harrastustamme ja elämäntapaa, lukemista.

Rappiotaiteen festivaalit: runoilijoita kuuntelemassa

Olin tänään kuuntelemassa ja katselemassa suomalaisen rappiotaiteen nykytilaa. Nuoren Voiman Liitto järjesti Astoria-salissa kyseisen tapahtuman ja mukana oli yli 80 taiteilijaa: 
kuvataitelijoita, kirjailijoita, näyttelijöitä, muusikoita, sarjakuvantekijöitä, tanssijoita, performanssitaiteilijoita sekä elokuvantekijöitä.

Myöhästyin proosapuolituntisesta ja minulta jäi valitettavasti kuulematta Riikka Pulkkisen, Virpi Hämeen-Anttilan, Markku Pääskysen ja Leena Parkkisen esitykset. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla, että mitä kirjailijat sanoivat sen 10 minuutin aikana, joka heille kukaisellekin oli varattu.

Sen sijaan ehdin kuulemaan jälleen Alexandra Salmelaa ja hän luki teoksestaan 27 eli kuolema tekee taiteilijan pätkiä. Viimeksi kävin kuuntelemassa kirjailijaa Helsingin kirjamessuilla. En oikein kunnolla kuullut ja saanut selvää hänen luennastaan, mutta ihastelin sen sijaan värikkäitä vaatteita. Hän on kyllä suloinen ilmestys.

Kaikkein eniten odotin kuitenkin runoilijoiden esiintymistä. En ole lukenut kauheasti runoja, mutta viime aikoina olen luennoilla, kirjallisuuslehdissä ja runoilijoiden omissa blogeissa törmännyt heidän runoihinsa. Jokaisella runoilijalla oli 6minuuttia aikaa esittää omaa tuotantoaan ja erityisesti mieleeni jäivät Sirkka Turkan,  Henriikka Tavin, Teemu Mannisen,  Saila Susiluodon ja Jarkko Tontin esitykset. (Kuvissa
tässä järjestyksessä)

Henriikka Tavilta olen lukenut hänen runokokoelmansa Esim.Esa ja hän on lisäksi opettanut minulle lyriikkakurssilla runojen kirjoittamista. Ei minusta silti runoilijaksi ole, mutta hänen ansiostaan tutustuin paremmin kotimaiseen nykyrunouteen ja uusiin runomuotoihin, esimerkiksi flarf- tai googlerunouteen. Jarkko Tontilla on kiinnostava blogi Kirjaamo, jota seuraan. Sirkka Turkalta olen lukenut hänen Finlandia voittajateoksensa Tule takaisin, pikku Sheba. Teemu Mannisen Futuramaa olen lueskellut nykykirjallisuuskurssille. Saila Susiluotoa luimme tuolla Henriikan kurssilla. Luonnollisesti juuri nämä runoilijat jäivät parhaiten tilaisuudesta mieleeni, koska odotin heidän esiintymistään jo etukäteen.

Tilaisuudessa oli vapaaehtoinen pääsymaksu ja paikalle oli tullut paljon rappiotaiteen ihailijoita. Aion kyllä jatkossakin käydä vastaavissa tilaisuuksissa, sillä oli nautiskella monipuolisesti eri taiteenaloista. Tunnelma oli välitän, tuttavallinen ja hirmuisen kannustava.  
Kyllä postmodernille taiteelle on tilausta ja kannatusta!

Hyvää Agricolan ja suomen kielen päivää!!

Päivän kunniaksi kannattaa tutustua Mikael Agricolan murrepeleihin:

Agricola - ajatuksesta sanoihin.

Lisäksi Agricolan jalanjäljille pääsee Yle Areenan kautta.

Mie lähden nauttimaan auringonpaisteesta ja kipaisen ennakkoäänestämässä Vallilan kirjastossa. Samallahan voi hyvin haahuilla kirjojen keskellä päivän hengen mukaisesti. :)

Mukavaa viikonloppua kaikille! Ihana, ihana päivä. :)

Claudie Gallayta tapaamassa

Jaakko Yli-Juonikas: Uneksija (2000 merkin versio)

Unikuvia ja herätyssaarnausta

Minulla on kaikki kunnioitus ja arvostus lehtikriitikoita kohtaan, ei ole oikeasti helppo tehtävä kirjoittaa arvioita, kun merkkimäärä on rajoitettu. Kyllä blogikirjoittaminen tuntuu vapauttavalle näiden kritiikkiyritysteni jälkeen. Siksi blogissani samasta kirjasta kaksi versiota, ensin vähän vapaammin ja sitten tiukemmassa paketissa.

Jaakko Yli-Juonikkaan teos Uneksija on itsenäinen pari kirjailijan aiemmalle teokselle Valvoja. Molemmissa teoksissa liikutaan toden ja kuvitelman rajalla. Valvojassa päähenkilö yrittää rikkoa hereillä olon maailmanennätystä ja Uneksijassa herätysliikkeen unisaarnaaja Eino Teräs kerää ihmisiä ympärilleen kuuntelemaan unen ja valveen rajamailla pidettyjä horrospuheitaan.

Uneksijassa liikutaan sisällissodan jälkeisessä Suomessa. Yli-Juonikas tuo aikaan ilahduttavan tuoreen näkökulman. Poliittinen vastakkainasettelu on läsnä taustalla, mutta teoksessa keskitytään enemmän ajan ilmiöihin, unissaarnaamiseen ja unitutkimuksiin. Nukkuessaan messuavat herätyssaarnaajat olivat tuohon aikaan suosittuja, vaikka monet osoittautuivat huijareiksi. Kirjailija kehittelee ansiokkaasti tarinan Teräksen ammatin ympärille näyttämättä sanaakaan itse saarnasta. Sen vaikutukset ovat silti nähtävissä, saahan Eino jo alkusivuilla hurjistuneen toisinuskovan kimppuunsa.

Herätyssaarnan aikana kerronta kulkeutuu Teräksen uniin. Niissä hän muuttuu nuoreksi naiseksi, joka yrittää epätoivoisesti päästä pakoon henkeään uhkaavaa pyöveliä. Unikuvat sekoittuvat välillä toden kanssa ja uneksittu tuntuu tällöin totta todemmalta – valvetilan unelmien täyttymiseltä.

Teräksen unikuvissa on erotiikkaa, elämäntavoissa taas puritaanisuutta ja pidättyneisyyttä. Hän ei ole koskaan harrastanut "haureutta", eikä tunnista uniensa latausta, vaikka ne koko ajan vihjaavat alitajuisesta seksuaalienergiasta. Vaimon löydettyään hän kysyy hyvältä ystävältään: "Onko tieteellisessä katsannossa miehellä ja naiselle perusteltua aihetta lykätä siitinelon aloitusta avioitumisen yli?" Saarnaveli painottaa, ettei sukupuolihimoa saa tyydyttää kuin lastentekopuuhissa ja tuomitsee jyrkästi apteekin "preservatiivit".

Uskonnollisuus, luonnontieteet ja unimagia vääntävät kättä luoden jännitettä tarinaan. Ärhäkämminkin aiheeseen olisi voinut tarttua.

Jaakko Yli-Juonikas: Uneksija
Otava, 2011
Sivuja: 191

Jaakko Yli-Juonikas: Uneksija

"Painajaisunista voi oppia myös nauttimaan"

Kuva

Jaakko Yli-Juonikkaan teos Uneksija (Otava, 2011) on itsenäinen pari kirjailijan aiemmalle teokselle Valvoja (2009). Valvojassa yritetään rikkoa maailmanennätystä ja Uneksijassa herätysliikkeen unissasaarnaaja Eino Teräs kerää ympärilleen ihmisiä kuuntelemaan unen ja valveen rajamailla pidettyjä horrospuheitaan. Puheiden aikana kerronta kulkeutuu Teräksen unien kuvaamiseen. Hän muuttuu nuoreksi naiseksi, joka yrittää epätoivoisesti päästä pakoon pirullista pyöveliä. Teoksessa liikutaan luontevasti unen ja valvetilan välimaastossa, mutta välillä erehdyin lukemaan unta totena. Ehkä tämä on kirjailijan tarkoituskin, hämmentää ja haparruttaa tätä rajaa. Kuviteltu tuntuu todemmalta, valvetilan fantasioiden täyttymiseltä.

Unissa on vahva seksuaalinen lataus ja olisi mielenkiintoista päästä kuulemaan valuuko niistä läpi jotain väreilyä itse saarnaan. Teräs ei muista omia puheitaan, eikä kerronta koskaan siirry kuvaamaan saarnoja tarkemmin. Kansa on kuitenkin vaikuttunut, eikä saarna jätä ketään kylmäksi. Teräs saa jopa yhden saarnansa aikana kunnon selkäsaunan, tätä kuitenkaan itse muistamatta.

Uneksijassa liikutaan sisällissodan jälkeisessä Suomessa, mutta näkökulma aikaan on tuore. Poliittinen ilmapiiri häilyy teoksessa taustalla ja tarinassa keskitytään ajan ilmiöihin, unissaarnaamiseen ja unitutkimukseen. En ollut aiemmin kuullut unisaarnaajista ja pikaisen googletuksen perusteella sain selville, että Suomessa on tuona aikana ollut melko paljon puhujia eri seurakunnissa. He olivat aluksi suosittuja, mutta yleinen ilmapiiri alkoi kuitenkin kääntyä heitä vastaan, sillä monet heistä paljastuivat huijareiksi.

Uneksija on mielenkiintoinen kirja, sillä se tuntuu samaan aikaan realistiselta, historialliselta ja fantasiaromaanilta. Unikuvissa on erotiikkaa, Teräksen elämäntavoissa puritaanisuutta ja pidättyneisyyttä. Hän ei ole koskaan harrastanut "haureutta". Hän ei tunnista uniensa latausta, vaikka ne koko ajan vihjaavat alitajuisesta seksuaalienergiasta. Lopulta kun Teräs löytää vaimon hän kysyy hyvältä ystävältään: "Onko tieteellisessä katsannossa miehellä ja naiselle perusteltua aihetta lykätä siitinelon aloitusta avioitumisen yli?" Saarnaveli painottaa, että sukupuolihimoa ei saa tyydyttää kuin lastentekopuuhissa ja tuomitsee jyrkästi apteekin "preservatiivit". Uskonnollisuus ja unimagia lyövät kättä, mutta realistisuuden tuntu tulee muutamista vanhahtavista sanoista, todellisten historiallisten henkilöiden mukaantulosta ja psykoanalyytikoiden unitulkinta-keskusteluista.

Pidin enemmän valvetilasta kuin unihorinoista, mutta lopulta en ollut varma että olivatko molemmat tarinalinjat kuitenkin todellisuutta.

Jaakko Yli-Juonikas: Uneksija
Otava, 2011
Sivuja: 191

Kirjalöytöjä ja lukutottumus-tutkimuksesta..

Löysin taas aivan ihastuttavia kirjoja antikvariaattikierroksellani (piti sisällään kaksi paikkaa). Kaikki muut kirjat maksoivat euron, paitsi tuo päällimmäinen ihastuttava Elif Shafakin Rakkauden aikakirja kustansi 2 euroa. Eli koko keko kympillä.

Onhan tämä varsinaista ostomaniaa haalia kaikki paikat täyteen kirjoja, mutta aion pitää vastaisuudessa lisää arpajaisia ja pistää hyvä kiertämään. :) Tarkoituksenani oli vain tappaa aikaa ennen erästä musiikkitutkimusta (piti kuunnella 700 erilaista biisinäytettä pikaisesti raksiruutuun arvioiden ja sain siitä hyvästä 30e lahjakortin Stockkalle), mutta halvat hinnat yllättivät lukutoukan.

Klikkaamalla kirjan nimeä pääsee jonkun kirjabloggaajan tekemään arvioon, mikäli kirjasta sellainen on tehty ja arvio googlettamalla löytyi.
- Markku Turunen: Juuston pimeä puoli  (Gummerus, 2010)
- Eila Kostamo: Isänkuvat (Wsoy, 2010)
- Pekka Manninen: Kiimakangas (Wsoy, 2010)
- Elina Loisa: Julkeat (Gummerus, 2010) ja toinen aivan erilainen arvio teoksesta tästä.
- Pauliina Susi: Nostalgia (Tammi, 2010)
- Saara Kesävuori: Tarvitse minua (Tammi, 2010)
- Eeva-Kaarina Aronen: Hän joka näkee (Teos, 2007)
- Heidi Jaatinen: Ei saa katsoa aurinkoon (Gummerus, 2010) ja toinen arvio tästä.
- Elif Shafak: Rakkauden aikakirja (Gummerus, 2010). Lisäksi klik, klik, klik.


Samalla välitän Eliisa Vainikan viestin lukutottumus-tutkimuksesta:

------

Hei!

Teemme Tampereen yliopiston Journalismin tutkimusyksikössä tutkimusta ns. Google-sukupolven uusista lukutottumuksista. Etsimme tutkimukseemme Tampere-Turku-Helsinki-akselilta sähköisessä ympäristössä toimivaan lukupiiriin kuuluvia ihmisiä. Yhteisö voi olla muukin kuin lukupiiri, mutta tärkeää olisi, että siihen kuuluisi toimintaa, jossa luetaan, jaetaan ja ehkä jopa tuotetaan yhdessä tekstejä. Toivoisimme löytävämme 4-5 osallistujaa ensi kesänä tehtävään fokusryhmähaastatteluun. Voisitkohan ystävällisesti levittää sanaa blogisi kautta ihmisille, jotka voisivat olla tästä kiinnostuneita tai onko sinulla ympärilläsi ihmisiä, jotka saattaisivat haluta osallistua? Projekstista voi lukea lisää blogistamme: http://uulu.wordpress.com/about/.

Minuun voisivat fokusryhmään tulosta kiinnostuneet ottaa yhteyttä. Sähköpostini on muodossa etunimi.sukunimi@uta.fi. Olisi kiva, jos mainostaisit tätä mahdollisuutta myös siellä lukupiiri-blogissa. Osallistujien ei tarvitse olla ennestään toisilleen tuttuja ja iältään he saisivat mieluiten olla 18-30-vuotiaita. Fokusryhmän tapaaminen voidaan järjestää Helsingissä tai Tampereella tai muualla Etelä-Suomessa, mikäli joku muu paikka on osallistujien kannalta sopivampi.

--------

Laitan tämän saman viestin myös Lukupiiri-blogiimme, sillä sitäkin kautta voi olla kiinnostuneita lukijoita osallistumaan tähän tutkimukseen.

Aion itse osallistua tähän tutkimukseen, mutta en vielä tiedä asiasta tarkemmin mitään. Haluan kuitenkin olla mukana lukutottumus-tutkimuksessa ja toivon mukaan osa teistä lähtee tutkimukseen mukaan ja ottaa Eliisa Vainikkaan yhteyttä.

Blogien visuaalisuudesta

Jos joku lukijoistani on tänään eksynyt blogiini, niin on varmaan ihmetellyt blogini ulkonäön jatkuvaa muuttumista. Kun päivittäin katselee samoja värejä, tekee mieli näin keväänkin kunniaksi uudistaa blogi-ilmettä. Se ei kuitenkaan ole mikään helppo juttu, sillä haluan että blogini pysyy selkeänä, luettavana ja silti visuaalisesti kiinnostavana. Nyt pidän ajatustaukoa ja blogini saa pysyä valkoisena. Se on monessa blogissa yleinen tapa ja toimiva kuvien kanssa. Blogi pysyy selkeänä, mutta haluaisin silti vähän väriäkin pintaan.

Kuvailin kotimme tauluja ja yritin saada niistä mukavaa liikettä tekstin taustalle, mutta jokaisesta kuvasta tuli silti liian levoton olo. Katselen vielä blogiani melko pienen läppärin näytön läpi, joten kaikki vaihtoehdot näyttivät liian pieniltä ja sottaisilta.

Haluan selkeästi nyt vaaleita värejä ja abstrakteja muotoja talven tasavärisemmän blogitaustani tilalle. Kuvailin taulujen eri kohtia, pyörittelin kameraa. Kuvasin liinoja, verhoja ja jopa raanua. Petja ihmetteli, että eikö hänestä oteta tällä kertaa yhtään kuvaa. :)

En halua käyttää bloggerin valmiita kuvia, mutta en ole tyytyväinen yhteenkään itse kuvaamani otokseen. Visuaalisuus on tärkeää, sillä sen pitää toimia tekstin ja kirjan kansien kanssa yhteen, mutta olla edes vähän jännittävä että sitä jaksaa katsella päivittäin.

En pelkää käyttää värejä kotonakaan, joten pelkkä valkoinen tausta ei riitä minulle. Valkoinen silti toimii blogeissa melkein parhaiten, sillä se on rauhoittavin ja katse keskittyy teksteihin. Monet bloggaajat ottavat todella hienoja kuvia, joista tulee blogeihin valoa, elämää, näyttävyyttä ja jopa räiskettä. Näiden esimerkkitaustojeni pohjalle ei sopisikaan kuin valkoinen väri, joten nyt on hyvä antaa silmien levätä monista eri taustavalikoimista.

Ei ole mikään helppo juttu lähteä vaihtamaan tuttua pohjaa pois, sillä loppujen lopuksi mikään ei miellytä. Tai sitten olen vain liian vaativalla tuulella.

Tämä päivitys ei varsinaisesti liity kirjoihin, mutta halusin pohtia ääneen blogin muutoksia. Tuntuu siltä kuin sisustaisi asuntoaan uuteen uskoon.

Millainen blogipohja ja taustaväritys miellyttää eniten teidän silmäänne? Monet teistä, jotka eniten kommentoivat blogissani ovat itsekin kirjabloggaajia ja minua kiinnostaa kuulla, että millä perusteella olette valinneet taustanne. Onko valkoinen tausta kuitenkin helpoin, jos blogissa on paljon kuvia? Vaihdatteko usein taustaa, fontteja, värejä, tyyliä?


Moni näistä taustoistani toimii niin, että tuohon päälle tulee valkoisen pohja tekstiä varten ja nuo kuviot näkyisivät taustalla liikkumattomina.

Sisältö on kuitenkin pääasiassa, mutta välillä tulee pohdittua näitä ulkokirjallisiakin asioita.

Olli Jalonen: Poikakirja

"Niin minä opin että elämää tämä vain on eikä riisiryynipuuroa"

Olli Jalosen Poikakirja (Otava, 2010) on kertomus pienen Ollin ensimmäisistä kouluvuosista 60-luvulla. Asioiden ihmettely on koko ajan läsnä ja Olli listaakin päivien myötä asioita, mitä on oppinut. Teos on kerrottu lapsen näkökulmasta, mutta aikuisen äänellä. Kirja ei ole omaelämäkerrallinen teos, vaikka varmasti Jalosen oma lapsuus ja muistot ovat kirjan kansien sisään tallentuneet ja vaikuttaneet.

Teoksen nimi tulee koulupoikien oppikirjasta Poikakirja, jota sodassa henkisesti ja fyysisesti vammautunut opettaja käyttää opetustarkoitukseen. Hän ei käytä uudempaa 50-luvun lopun painosta, vaan ensimmäistä 20-luvun suojeluskuntain poikaosaston käyttöön tarkoitettua kirjaa. Siinä on mukana aseleikkejä ja sulkeisharjoituksia, joita poikaluokan oppilaat joutuvat harjoittelemaan opettajan valvovan silmän ja ankaran kurituksen alaisena. Koulukiusaukseen ei puututa, sillä lihavaa ja sairasta poikaa kiusaavat niin muut luokan oppilaat kuin opettajatkin. "Tosi mies ei valita, eikä kantele"

Koulun auktoriteetti on todella vahva, eivätkä pojat uskalla edes kotona kertoa opettajan kasvatus- ja opetusmetodeista. Koulun merkitystä kyseenalaistetaan teoksessa, sillä oppivainen ja asioista kiinnostunut Olli tuntuu oppivan asioita paremmin muualla kuin koulussa ulkoa opettelemalla. Kirja ei ole silti kritisoi koulumaailmaa, vaan nostaa vain esiin ajan henkeä. Ollin oppivuosia ja intoa tiedon pariin ylistetään, aikuisäänen aina muistellessa lukujen lopussa, miten on jonkin asian oppinut:
"Niin minä opin maailmasta pitämään omat asiat itseni sisällä ettei muiden niistä tarvitse välittää eikä selittää kenellekään eikä huolehtia minkään turhan vuoksi ja sillä lailla osin hakemaan maailmasta paikan."

Poikakirja muistuttaa vähän Peter Franzénin Tumman veden päällä -teosta aihealueeltaan, sillä molemmissa tutustutaan vuosikymmenen ilmiöihin ja perheen arkeen pienen pojan näkökulmasta. Poikakirjassa 60- lukuun ja Tumman veden päällä vie 70-luvulle. Franzénin teos on silti paljon synkempi, sillä Ollin perhe on turvallinen ja melko eheä. Ollin sisaren sairaus varjostaa taustalla, mutta vanhemmat pysyvät tukirankana kaikkien lasten elämässä, eikä Ollin villejä siskojakaan hylätä heidän erehtyessään ja joutuessaan ongelmiin. Pidin siitä, että Poikakirja ei mässäile perhetragedioilla, vaan tarkentuu hienovaraisempiin ajan ilmiöihin, esimerkiksi television tuloon perheen olohuoneeseen ja miten se vaikuttaa perheen lasten väleihin.

Todella mielenkiintoinen kirja ja kirjan maailmaan pääsevät nekin, joiden vanhemmat ovat olleet 60-luvulla lapsia.

Ollin oppivuosia on luettu myös seuraavissa blogeissa: Inahdus, Kirjanurkkaus, Kirjapeto, Tillman, Tuomon kuva ja sana, Lukukeskus.

Olli Jalonen: Poikakirja
Otava, 2010
Sivuja: 256

Sarjakuvasuosituksia

Olen lukenut tänä keväänä aivan mielettömän hyviä sarjakuvakertomuksia. Tuntuu hyvälle tutustua kirjallisuuteen ihan uudesta näkövinkkelistä. En ole ehtinyt tehdä pitkiä arvioita kaikista lukemistani sarjakuvakirjoista, joten kerään tähän muutamia suosituksia. Toivon, että tätä kautta muutkin löytävät uusia mielenkiintoisia kirjoja lukupinon jatkoksi. Enkä edes kutsuisi näitä välipalalukemiseksi proosan lukemisen välissä, sillä monet lukemistani sarjakuvakirjoista koskettavat ja herättävät ajatuksia ihan kuten mikä tahansa hyvä kirja.

Shaun Tanin sarjakuva The Arrival on kertomus maahanmuutosta. Kuvat ovat erittäin vaikuttavia ja koska missään ei ole yhtään (tunnistettavia) sanoja, tarina avautuu vain näiden valokuvia muistuttavien kuvaruutujen avulla. Perheen isä lähtee uuteen, vieraaseen maahan etsimään töitä ja joutuu jättämään perheensä taakseen. Kuvat zoomaavat lukijan katseen välillä isän kasvoihin ja välillä asioihin, mitä isä näkee uudessa maassa. Kun istuttaisiin isän olkapäällä tai kurkittaisiin hänen olkansa yli.

Maahanmuuttajan näkökulma uuden maan haasteista, vieraasta kielestä ja kulttuurista todentuu myös lukijalle, sillä teoksessa näkyvät merkit ja tekstit ovat symbolikuvilla kirjoitettu. Koko maa tuntuu oudolle ja on vaikea tutustua uusiin ihmisiin ja yrittää ystävystyä. Maa näyttää surrealistiselta ja kaoottiselta, mutta kuviin on ladattu myös paljon odotusta ja toivetta utopiasta.

Kuvat muistuttavat valokuvia ja ruutujen koko vaihtelee. Niihin on kuitenkin kuvattu varsin pieniä hetkiä, yksittäisiä kokemuksia vieraassa maassa.

Tarina oli vaikuttava, koska sen esittämiseen ei tarvinnut käyttää sanoja. Jotenkin kuvien näkökulmista, tarinan kulkemisesta ja piirrostyylistä tuli mieleeni elokuva. Hahmot ja muodot tuovat mieleeni fantasiakertomuksen.

Suomessa Shaun Tan ylitti uutiskynnyksen helmikuussa, sillä hän kiitti Oscar-gaalassa suomalaista vaimoaan sanoen "minä rakastan sinua." Toisen kerran tänä keväänä hänet mainittiin lehdissämme, sillä tämä "Suomen vävypoika" voitti maailman suurimman lasten- ja nuortenkirjapalkinnon, Astrid Lindgren -muistopalkinnon. Toivoisin, että hänen lastenkirjojaan käännettäisiin nyt myös suomeksi.
Lastenkirjahylly-blogissa enemmän tästä palkinnosta.

Daniel Clowesin sarjakuvasta Ghost World on tehty myös elokuvaversio, mutta se eroaa kuulemma hyvinkin paljon tästä alkuperäisestä versiosta. En ole ehtinyt vielä hankkia elokuvaa käsiini, joten en osaa sanoa siitä mitään.

Aluksi minua ärsytti suunnattomasti kirjan värivalinnat, kaikki kuvat kylpevät kummallisessa vihertäväsinisessä hohteessa. Lopulta ajattelin, että se vain lisäsi kahden teini-ikäisen päähenkilön ahdistuneen elämän kuvausta. Enid ja Rebecca elävät pienessä esikaupungissa, missä heillä ei tunnu olevan mitään tekemistä. He istuvat päivät pitkät kahviloissa ja arvostelevat muita ihmisiä.

Ghost Worldin pienissä tarinoissa ei tunnu oikeastaan tapahtuvan mitään ja silti ne sanovat aika paljon päämäärättömyydestä ja siitä kuinka välillä on vaikea saada mistään todellista otetta.
Enidin ja Rebeccan suhde on aluksi aika läheinen, mutta vähitellen se alkaa rakoilla. He ovat toisistaan välillä mustasukkaisia ja taas toisaalta kateellisia toinen toiselleen ulkonäöstä, opiskeluista ja muista ystävistä. Erityisesti yhteinen ystävä Josh rasittaa ystävyyttä.

Mielenkiintoiseksi sarjakuvan tekee päähenkilöiden kyynisyys maailmaa kohtaan ja heidän epävarmuutensa omasta kehostaan ja seksuaalisuudestaan. Ja miten he turhautuvat päivien kulkuun, vaikka heillä molemmilla tuntuu olevan hyvä, turvallinen perhe ja melko vähän "oikeita" ongelmia. He keksivätkin kaiken maailman kepposia, piikittelevät muita ihmisiä yrittäen saada näin ajan kulumaan.

Molemmilla on vaikeuksia löytää omaa paikkaansa ja se alkaa rasittamaan myös ystävyyttä. Sen vähittäinen haparoituminen tuntui silti minusta jännittävälle. En pitänyt kummastakaan tytöstä ja heidän riitansa tuntuivat nautinnolliselta.

Suosikikseni näistä kolmesta nousi silti Adrian Tomine. Olen lukenut häneltä ensimmäisessä kuvassa näkyvän Shortcomings- ja Summer Blonde- sarjakuvat. Nämä aion hankkia myös omaan sarjakuvakokoelmaani. Pidän hänen piirrosjäljestään ja mielenkiintoisista ihmissuhdetarinoista. Shortcomings on kertomus japanilaisesta pariskunnasta, jonka suhde on arkipäiväistynyt ja molemmat ovat onnettoman kyllästyneitä toisiinsa. Miespuolinen päähenkilö himoitsee vaaleita naisia, eikä osaa arvostaa tyttöystäväänsä tarpeeksi. Parisuhdekeskusteluissa on jotain herkullisen tirkistelevää, enkä oikein koko lukemisen aikana tiennyt haluaisinko parin löytävän lopullisen yhteisen sävelen.

Shortcomings sisältää vain yhden kertomuksen ja Summer Blonde monta lyhyempää intohimoista, kaipuun ympärille rakennettua tarinaa. Ehdin palauttaa jälkimmäisen kirjastoon ennen kuin nappasin siitä kuvaa tätä arviota varten, mutta piirustustyyli ei poikkea juurikaan oheisesta kuvanäytteestä.

Tominen ihmissuhdesarjakuvissa on makuuni juuri sopiva määrä neuroottisuutta, erotiikkaa ja ongelmia. Asiat eivät tapahdu mitenkään nopeissa leikkauksissa, vaan herkutellen ja viivytellen.

Pidän selkeästi joko kunnon ihmissuhdetarinoista tai yhteiskuntakriittisistä sarjakuvista, kuten aiemmin lukemistani Marjane Satrapin tai Marc-Antoine Mahtieun kirjoista. Parhaimmillaan molemmat puolet yhdistyvät tarinassa.

Loppuun kysymys: Tietääkö kukaan, mikä olisi paras sarjakuvakirjasto Helsingissä? Minulla menee aika paljon rahaa varausmaksuihin, kun olen näitä herkkuja haalinut ympäri kirjastoja. Olisi helpoin mennä tutkailemaan sarjakuvahyllyjen aarteita yhteen hyvään kirjastoon.