Maria Vaara: Annansilmät

Maria Vaara: Annansilmät
Gummerus, 1977
Sivuja: 168
Kansi: Pekka Nissinen
Mistä: kirjastosta
Kotimainen nuortenkirja, omakohtainen

Luin pari viikkoa sitten Sarianna Vaaran esikoisteoksen Huomenkellotyttö, jonka jälkeen kiinnostuin kovasti hänen äitinsä kirjoista. Erityisesti tästä nuortenkirjasta Annansilmät, joka on kuin eräänlainen teospari vuosien takaa.

Maria Vaara oli kirjailija, joka kirjoitti omasta sairaudestaan, skitsofreniasta. Annansilmät teoksen päähenkilö on Anna-niminen reipas 11-vuotias tyttö, joka kantaa vastuuta ja huolta viisihenkisestä perheestä. Isälle ja äidille on tullut avioero, isä ei juurikaan lapsia näe eikä ruokkojakaan juuri maksa. Äidin sairastuminen on kuitenkin vielä suurempi tragedia perheelle, ja pieni Anna huolehtii veljistään ja monin tavoin perheen arjesta. Hän käy äitiään myös sairaalassa katsomassa, miettii perheen toimeentuloa ja jopa sitä, kuka hoitaa kirjastotyöt sillä aikaa kun äiti on sairaana.

Anna on hyvin sankarillinen hahmo, ehkä vähän liiankin. Kyllä äiti kirjoittaa tyttärelleen roolin, jossa on hyvin vähän liikkumatilaa kapinalle. Sarianna kirjoittaa teoksessaan hyvin kiinnostavasti siitä, miltä tuntui lukea äidin kirjoittama kirja heidän perheestään:

"Olin lukenut äitini kirjoittamista kirjoista vain ensimmäisen runokirjan josta en ollut tajunnut juuri mitään, ja sitten sen joka kertoi minusta.  Sen olin lukenut tarkasti ja moneenkin kertaan, nuortenkirjan joka kertoi pienestä urheasta tytöstä. Olin pyytänyt äitiä kirjoittamaan kirjan minulle. Minulle, ei minusta. Ja äiti kirjoitti, tuosta vain, ja se julkaistiin. En kertonut koskaan äidille että en olisi halunnut siitä sellaista kuin siitä tuli. En olisi halunnut että meidän asioita kerrotaan, että tyttö siinä kirjassa on ihan kuin minä. On ja ei ole. En minä tosielämssä ollut ollenkaan niin kiltti ja ymmärtäväinen, kirjan Annan ajatukset olivat puhtaampia kuin minun. Mutta ei sellaista voi sanoa, ei tietenkään. Tai ehkä kirja ei kertonutkaan minusta?"

En voi sille mitään, että lukiessa mietin hyvin vahvasti nimenomaan tyttären ja äidin oikeaa suhdetta, enkä niinkään kirjan tarinaa. Oliko kirjan tarkoitus olla myös samalla äidin kiitos tyttärensä ponnisteluista? Tai anteeksipyyntö siitä kaikesta, jonka lapsi on joutunut kestämään? Vai ajatteliko äiti Annan olevan erityisen sinnikäs? Päädyin siihen, että kirja on ollut varmasti kaikkea tätä.

Kun tytär teoksen sivuilla parahtaa siitä, miksi juuri tyttöjen tulee kantaa vastuu, tuntuu se erityisen painokkaalta ja merkittävältä. Anna saa liiankin vähän mahdollisuuksia kertoa, kuinka väärin koko asetelma on. Mutta välillä kuori murtuu.

Toisaalta juuri tämä on osoitus siitä kuuliaisuudesta, josta Sariannakin omassa kirjassaan puhuu. Hän kirjoittaa vain paljon rehellisemmän tuntuista tekstiä.

Totta kai laji on eri. Samoin aika. Myös näkökulma, vaikka molemmissa teoksissa seurataan tapahtumia Annan kautta. Sillä on silti suuri merkitys, kumpi oikeasti tietää, mitä Anna ajatteli.

Annansilmät-teoksen takakannessa mainitaan siitä, kuinka rohkea aihevalinta äidin mielenterveysongelmat tuon ajan nuortenkirjalle ovat. Tunnen vähemmän nyky-nuortenkirjojen aiheita, mutta minulla on hyvin vahva mutu sille, että myös vanhempien mielensairauksista uskalletaan tai uskallettaisiin kirjoittaa. Ehkä myös monipuolisemmin.

Loppuun on selvästi haluttu saada paljon lämpöä. Onnellinen perhe muuttaa uuteen kotiin äidin eläkerahojen turvin. Toimeentuloasioista kirjoitetan vähän turhankin tarkasti, mutta ainakin koko joukko on vihdoin yhdessä ja ilmaan jätetään tuntu siitä, että pahin on takana.

Teoksesta en löytänyt muita blogiarvoita, mutta Likaisista legendoista ovat kirjoittaneet ainakin Susa ja Annami.

Lotte & Søren Hammer: Yksinäisten sydänten kerho

Lotte & Søren Hammer: Yksinäisten sydänten kerho
Bazar, 2013
Ensomme hjerters klub, 2011
Suomennos: Sanna Manninen
Kansi: Peter Stoltze Design / Satu Kontinen
Sivuja: 448
Mistä: arvostelukappale

Lisäksi: rikosylikomisario Konrad Simonsen -sarjan kolmas osa
Tanskalainen dekkari

Sisarusparin Lotte & Søren Hammerin aiempia teoksia yhdisti ainakin se, että murhaajat ja motiivit tekojen takana ovat koko ajan lukijan ja rikoksia tutkivien poliisien tiedossa. Saastoissa hämmennettiin lukijan moraalia ja oikeustajua tappamalla pedofiileja, Kaikella on hintansa -romaanissa tekijä on epämiellyttävä vässykkä ja uhrit täysin syyttömiä.

Oletin, että Yksinäisten sydänten kerho on hyvin samantapainen, varsinkin kun heti romaanin alussa koulukiusattu poika menee oppitunnille konekiväärin kanssa ja ampuu sijaisopettajan ja uhkaa koulutovereitaan. Hyvin pian selviää kuitenkin, että pienempi juttu, jonka dekkarisarjan päähenkilö Konrad Simonsen saa sairauslomansa jälkeen tutkittavakseen, on paljon suurempi tapaus kuin mitä ennakolta näyttää. Koulukiusaaminen liittyy myös postinkantajan tapaukseen, joten alkuasetelma on eräänlainen avain ja lukutapa koko teokselle.

Totesin aiempien romaanien kohdalla, että henkilöhahmot todennäköisesti kasvavat sarjan edetessä, ja tässä teoksessa Konrad Simonsenin nuoruusmuistot ja ensirakkaus muodostavat eräänlaisen sivujuonteen tapahtumille ja niistä muodostuu pohja ja motiivi sille, miksi hän kiinnostuu niin intohimoisesti postinkantajan ullakolta löytyneistä nuoren tytön valokuvista. Tämänkin teoksen voi lukea ilman aiempiin osiin tutustumista, mutta minusta oli kiinnostava saada lisätietoa henkilöistä ja useammankin henkilön kohdalla viitattiin aiemman teoksen tapahtumiin.

Onhan se tietysti melko kaavamaista rakentaa sarja tällä tavalla, että henkilöhahmojen oma elämä alkaa viedä yhä enemmän tilaa varsinaisilta rikostapahtumilta tai että niistä tulee yksi pala lisää romaanin tapahtumien ratkomiseen. Tämä ei kuitenkaan haittaa, jos haluaa dekkarilta sujuvasanaisen, koukuttavan lukukokemuksen. Mie ainakin haluan ehdoin tahdoin lukea jotain oikein vetävää, niin että aika ja paikka ympäriltä katoavat. Yksinäisten sydänten kerho oli juuri tällainen; otin kirjan mukaani jopa lenkille ja saunaan, sillä en malttanut jättää lukemista kesken.

Hammereiden dekkarit ovat osoittautuneet erittäin koukuttaviksi, tarinavetoisiksi ja kiinnostaviksi, joten jatkan sarjan parissa niin pitkään kuin he jaksavat kirjoittaa ja pitää tason näin korkealla.

Vinkkaan lisäksi toisesta hyvästä tanskalaisesta rikossarjasta, jonka ensimmäinen osa Poika matkalaukussa on tänä syksynä ilmestynyt. Nina Borg -sarjan takana on kirjoittajakaksikko, Agnete Friis & Lene Kaaberbøll. Tuntuu siltä, että pohjoismaisia rikosromaanisarjoja taituroi usein kaksi kirjoittajaa.
 

Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö

Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö
Like, 2013
Kansi: ?
Sivuja: 253
Mistä: kirjastosta
Kotimainen esikoiskirja

Minulle tuli Sarianna Vaaran esikoisromaanista päänsärky. Ja vaikka päänsärky on ikävä asia, tällä kertaa se johtui siitä, että kertoja-Annan ääni ja tarinankuljetus liikauttivat jotain minussa. Minulla ei ole edes omakohtaista kokemusta skitsofreenisen tai muuten henkisesti sairaan ihmisen lähiomaisena, mutta kerronta sai minut tuntemaan ahdinkoa, surua, ärtymystä – ja yllättäen iloakin.

Eikä hyvän tarinan tarvitse aina liittyä lukijan omaan kokemuspiiriin, eikä oikeastaan edes millään tavalla koskettaa tai henkilöistä löytää samastumiskohteita. Mutta ei myöskään haittaa, jos kirja herättää ajatuksia ja tunteitakin. Siksi minulle tuli päänsärky. Mutta en voinut lopettaa lukemista tykytyksestä ja pääsirinästä huolimatta.  

Huomenkellotyttö ei ole mikään väkevä kirja. Eikä turhan vakava. Eikä se kikkaile millään. Erikoista, ettei se selvästä autofiktiivisestä otteestaan huolimatta tunnu edes tunnustus- saati paljastuskirjalta. Se on "vain" hyvä tarina tyttärestä, jolla on sairas äiti. Tekstin rehellisyys tekee kirjasta voimakkaan, ja monille samankokeneille myös voimaannuttavan. Näin uskoisin.

Äiti on kirjailija, hermoheikko, joka tarvitsee ja käyttää liikaa lääkkeitä ja on aina aika ajoin osastohoidossa. Tytär on kuuliainen, kiltti ja rakastaa äitinsä kanssa käytyjä hyviä keskusteluja. Lapsuutta varjostaa ainainen pelko siitä, muuttuuko äidin mielentila liikaa ja osaako tytär tarpeeksi hyvin olla tukena ja turvana. Sisar on etääntynyt perheestä jo aikaa. Anna on tavallaan ihan yksin.

Annalla on äidin kaikki kirjat, mutta vasta omien opiskelujensa myötä hän kuulee eräässä kirjallisuuskatsauksessa opiskelijatoverin kertovan, mitä oikeasti yksi äidin kirjoista käsittelee.

"Ei se noin mennyt, ei se ollut tuollaista! Ei minun äitini ole noin sairas, ei hän kuule ääniä eikä kamppaile noin pahojen voimien kanssa. Ei tuo ole totta!"

Sarianna Vaara on Maria Vaaran (1931–1992) tytär. En ole lukenut vielä äidin teoksia, mutta kiinnostuin erityisesti hänen tunnetuimmista teoksistaan Likaiset legendat ja Kuuntele Johannes. Mutta kaikkein eniten haluaisin nyt lukea hänen nuortenkirjansa Annansilmät, joka kertoo 11-vuotiaasta Annasta, perheen vastuunkantajasta, jonka äiti on sairas ja isä alkoholisti. Sarianna on nimennyt omaan kirjaansa päähenkilön myös Annaksi. Hyvin mielenkiintoista!

Lue lisää: Anna minun lukea enemmän, Marjatan kirjaelämyksiä, Kirjasähkökäyrä, Tuijata.

Lukumaraton mökillä

Pakko se oli taas tähän ryhtyä, kun tuntui, että tekee mieli lukea monta monituista kirjaa ja nollata niin sanotusti päätä. Minulla on niin mukava olo, että voisin toisaalta katsoa vaikka mitä hömppää telkkarista mutta enemmän tekee mieli silti lukea.

Olen kantanut puut sisällä, käynyt lenkkeilemässä ja saunonut hyvin. Minulla on paljon teetä, poronkäristystä ja salaattitarpeet. Olin koko lokakuun lihattomalla ruokavaliolla ja itse asiassa miltei kokonaan siitä asti, kun palasin Berliinistä Suomeen. Poro on kuitenkin hyvää, eettisempää lihaa ja minut on poronkäristyksellä kasvatettu, sopii siis oikein hyvin näihin maisemiin, tunnelmiin ja maratoniini tämä ruokavalio.

Mökkilomani (ensimmäinen) lukumaraton alkaa siis N-Y-T. Nyt! Kello on nyt 14.15.

Ensimmäisenä lukupinosta valikoitui japanilaista lyyristä proosaa. En ole lukenut aiemmin Yasunari Kawabatan teoksia, vaikka erityisesti Lumen maa on kiinnostanut pitkään. Kirjahyllystä löytyi kuitenkin Kioto, joka vaikuttaa myös hyvältä ja sen vuoksi olen sen itselleni eurolla ostanut (hinta näkyy etusivulla, en muuten tällaisia muistaisi). Kawabata on ensimmäinen japanilainen Nobelin voittanut kirjailija, joten samalla saan luettua myös luettua lisää nobelkirjailijoiden teoksia.

Aah, pakko vielä hihkaista. Ikkunan vieressä lentelee ja pomppii isoja, paksuja kuukkeleita. Oih ja voih, lempilintujani!

16.30

Kawabatan teoksista Lumen maa olisi varmaan sopinut tähän vuoden aikaan paremmin, mutta keväinen Japani 50–60-luvun vaihteessa tuntui lämpimältä ja sopivan etäiseltä. Kawabatan käyttämä kieli on niin maalauksellista, joten välillä tuntui ettei kirjaa edes lukenut – tarinaa katseli. Kirsikankukkien kukoistuksen olen aina halunnut nähdä omin silmin, ja nautin aina siitä, kun löydän kirjasta kunnon kevään, kukkien loiston ja sen juhlavuuden, joka Sakuraan liittyy.

Ihan hyvä, että luin Kioton ensimmäiseksi, sillä se on lukupinoni pisin, 196 sivua, mutta ennen kaikkea siksi, että se vaati aikaa ja keskittymistä. Kuvainnollisuus, vanha Japani, murrosaika yhteiskunnallisissa oloissa ja perhesuhteissa kiinnostavat mutta väsyneenä sivulauseissa näkyvät vivahteet jäisivät varmasti tajuamatta. Tuntui toisaalta, että jäivät vähän nytkin. Tunnen jonkin verran japanilaista kulttuuria, mutta lukemalla kirjoja oppii aina lisää ja aiemmin kuultu vahvistuu. Ehkä jotain ymmärtääkin paremmin, kun sen lukee fiktiomuotoisena.

Silti paljon tuntuu käsittämättömältä, epätodelliselta. Miten löytölapsena kasvaminen voi olla hävettävä asia, samalla tapaa kuin olla kaksonen. Päähenkilö Chieko on näitä molempia, ja hänen kasvattivanhempana kertovat mieluummin ryöstäneensä tytön vauvana kuin hennovat kertoa totuutta. Chieko tapaa kuitenkin sisarensa viimein, ja heidän uutta suhdettaan kuvataan hellästi.

Kiinnostavampaa kirjassa minusta oli kuitenkin se, millainen Japani tuolloin oli ja millä tavalla lapset ja vanhemmat keskustelevat, miten luontokuvaus liittyy tarinaan ja ihmisluonteiden kuvaukseen, millainen suhde sodan jälkeisellä Japanilla on ulkomaailmaan, ihmisillä vaikkapa Amerikan dollariin, mitä raha ja kasvu voisivat tuoda yksilölle, maalle ja mitä ne toisaalta mukanaan vievät.

Vahva, lempeä ja unettavakin kirja lukumaratonin alkuun. Nyt seuraavaksi jotain kotimaista.

19.30

Tuhkat on heitetty pihalle toisesta takasta. Sain pellin kiinni samalla, käytän vain toista takkaa, koska en paljon sen edestä liiku. Mitä nyt välillä tähän kirjoittamaan tätä lukumaraton-päiväkirjaani. En ole kyllä niin hyvä tarinoimaan kuin Kristina Carlson, mutta haluan ehdottomasti lukea lisää hyviä fiktiivisiä päiväkirja- ja kirjemuotoon kirjoitettuja romaaneja. Vinkatkaa kommenttilootan, jos satutte pyyntöni lukemana. Voisin joulukuussa tai marraskuun loppupuolella pitää teemaviikon ja lukea vain kirjeromaaneja.

William N. päiväkirja on ihan mahtava kirja. Sen lukee nopeasti, se on ihanan kokoinen kädessä, taitto on onnistunut. Tarina on kiinnostava, William N. kiehtova historiallinen hahmo, jonka päiväkirja on toki fiktiivinen mutta aivan mielettömän todentuntuinen. Tuli ihan sääli, kun miesriepu kirjoittaa päiväkirjaansa, kuinka viluinen on, kun itselläni oli lukiessa niin lämmin ja mahakin oli täysi kaikesta herkuttelusta.

"2.11.1898 Viimein kirje Eliseltä, mutta hän vähättelee sitä, mitä silmilleni tapahtui, käsittämätöntä, että hän arvelee ilmiön johtuneen minun hermoistani! -- Yksimielisyys! Se lienee "seuraelämän" avainsana! Erilaiset ja eri mieltä olevat jäävät ulkopuolelle, hyvä on, minä jättäydyn ulkopuolelle vapaaehtoisesti, niin olen aina tehnyt. -- Jos tietäisin, miten jäkäliä käytettäisiin polttoaineena, ruoaksi tai kauneudenhoidossa, ack, sinkoaisin "seurapiireihin" kuin ilotulitusraketti!"

Sama päivä kuin tänään, ja miekin haluan olla kaukana seurapiireistä. Silti olen seurallinen, koska on tämä ihana blogistania ja sosiaalinen media, jonka avulla voin olla poissa ja läsnä, ihan miten haluan ja koska vain. On ihana lukea kirjaa, joka herättää näin paljon ajatuksia. Miksi William N. on niin yksinäinen ja kärttyinen, miksi hänelle ei ruoka oikein maistu ja hän elää mieluummin köyhyydessä ja omassa erinomaisuudessaan kuin on osa aktiivista tiedekenttää. Onko hän taiteilijaluonne, kuten hän itse välillä pohtii, ja mikä on edes taiteilijuutta ja taiteilijoiden luonteenpiirteille ominaista? Miksi olen aloittanut kirjan joskus ja pitänyt lukemastani, mutta jättänyt kirjan kesken? Mikä ihme sattui tuolloin, että kirja meni takaisin hyllyyn, jotta voisin aloittaa kaiken alusta ja lukea kirjan nyt osana lukumaratonia? Miksi kirja on niin taitava, vaikka siinä ei tapahdu oikein mitään ja silti siinä sanotaan niin paljon?

Tarkemmin pitäisi kirjasta kirjoittaa, mutta pidän siitä, kuinka näiden lukumaratonien aikana myös oma bloggaus liikahtelee lähemmäs päiväkirjatyyliä. Tajunnanvirtamaista luonnehdintaa omasta lukukokemuksesta ja kaikesta siitä muusta, mitä lukemisen ympärillä ja aikana tapahtuu. Lukemisen flow tarttuu kirjoittamiseen, hyvä, hyvä teos, ja niin kovin kaunis esineenäkin.

Jäkälätutkijan päiväkirjan jälkeen maistuu yksi murhaohjelma. Sen jälkeen luen keltaiseen kirjastoon kuuluvan pienoisromaanin.

22.00  

Sattumalta olen valinnut luettavakseni kirjoja, jotka käsittelevät yksinäisyyttä ja erakoitumista. Kirjan päähenkilö halusi vielä katsoa vuorokauden ajan yksin videoteosta Psykosta, mie mieluummin käytän tuon ajan eri kirjoihin. Yhtäläisyyksiä tilanteeseeni on, kirjat paljastavat lukijansa, ja jättävän niin paljon auki, että välillä ihan huvittaa tämä touhu. Kaikenlaista sitä mielessä pyöriikin niillä hetkillä, kun kirja menee käsittämättömäksi tai tarinan maailmassa tapahtuu tavattoman pitkä hidastus. Silti tai ehkä juuri siksi, lukeminen on kaikkein paras tapa ajatella jotain uutta.

 Don DeLillon Omegapiste ei ollut mikään huikaiseva mestariteos mutta sen verran erityinen ja erikoinen, että annan itselleni luvan olla ymmärtämättä kaikkea. Päähenkilö, nuori elokuvantekijä, on pakkomielteisen kiinnostunut elokuvaideastaan. Hän haluaa tehdä elokuvan Richard Elster -nimisestä henkilöstä, joka on entinen puolustusministeriön neuvonantaja. Hän haluaa tehdä sen yhdellä otolla ja mahdollisimman pelkistetyllä taustalla. Elokuvaa ei kuitenkaan päästä vielä tekemään, mutta miehet viettävät aikaa Elsterin erakkomökissä ja keskustelevat asioista. Elsterin tyttären katoaminen saa lopulta miehet poistumaan mökistä ja palaamaan New Yorkiin. 

Kirjan alussa ja lopussa on kohtaus, jossa mies, todennäköisesti elokuvaohjaaja katselee taidemuseossa Douglas Gordionin videoteosta 24 Hour Psycho. Mies pohtii eri kohtauksia, mutta paljon myös sitä, kuinka hän haluaa tulla uudestaan ja uudestaan katsomaan videon. Koska valitsen kohta neljännen päivän kirjan, tunnistan jotain tuossa pakkomielteessä, vaikka yksinäiseksi en itseäni koekaan.

En ole lukenut aiemmin DeLillon kirjoja, mutta olen tämän antikvariaatista ostanut 12 eurolla juuri sitä varten, että jotain häneltä lukisin. Vielä en ihastunut, täytyy lukea joku parempi häneltä. Ehdotuksia? 

Aamulla 

Nukahdin yöllä kesken Sudenmorsiamen. Aino Kallaksen kieli tuntui unettavalta. Olen lukenut teoksen aiemmin kirjallisuusopintojeni alussa, ja taisin silloin olla tarkkaavaisempi ja innostuneempi, sillä nyt teksti tuntui kauhean takkuavalta. Ei niin mahtipontinen, laulavainen lukukokemus.

Kompastelin sanoihin, esimerkiksi seuraava kohta nauratti minua jostain syystä ihan tavattomasti: "kuin Saatana oli ulosfundeerannut". Mietin myös jostain syystä paljon kirjabloggaajakollega Morrea, jonka gradu liittyy myös vähän Kallaksen ihmissusimaailmaan. Ajattelin, että kirja olisi hyvä luettava ennen nukahtamista, koska tarina on tuttu, mutta tällä kertaa lukemisesta tuli liian koomista ja sitten vain unettavaa.

Mielessä pyöri myös paljon kaikki, mitä tiedän kirjasta, ei niinkään itse teos. Kai Laitisen tutkimus, Eino Leino, muiden arviot. Aamulla loppuun lukiessani luonnonhurmokseen pääsi jo paremmin sisälle.

Seuraavaksi minulla on jo käännöskirja vuorossa, päivitän enemmän, kun saan kirjan luettua loppuun.

Olen maratonin suorittanut jo useamman kerran, joten tällä kertaa ei haittaa, vaikka menee hivenen lönkyttelyksi.

Lukumaraton keskeytyi, koska mökkirauhani rikkoutui. Vanhempani halusivat yllättää ja touhuta myös mökillä. Olen ihan tyytyväinen silti, sain luettua neljä pientä kirjaa.

Yasunari Kawabata: Kioto (Suuri suomalainen kirjakerho, 1972. Suomentanut: Eeva-Liisa Manner. 196 sivua)
Kristina Carlson: William N. päiväkirja (Otava, 2011. 159 sivua)
Don DeLillo: Omegapiste (Tammi, 2011. Suomentanut: Helena Bützow. 124 sivua)
Aino Kallas: Sudenmorsian (Otava, 1979. 141 sivua)

Yhteensä 393 sivua. En siis ehtinyt lukea juuri mitään, mutta se selittyy paljolti sillä, että luin vuorokaudesta oikeastaan vain yhdeksisen tuntia. Olen kokenut lukumaratoonari, enkä tämmöisestä pety. Joskus menee nämä matkat vähän lönkyttelyksi. 1801 sivua on ennätykseni, enkä usko, että sitä koskaan lyön, sillä siihen sai jo aika lailla ahkeroida.

Tänään on ollut rauhallinen päivä, kun olen ottanut hyödyn luonnonvalosta ja kuvannut ulkona kirjankansia tulevia bloggauksia varten. Olen myös kylvänyt pullanpalasia kuukkeleita varten, mutta talitintit taisivat syödä jo kaikki isompien edeltä. Nyt alkaa jo olla niin hämärä, että puhun illasta, vaikka kello on vähän yli kolme. Illemmalla ehdin lukea sitten jo uusia kirjoja.

Lukuretriitti ja graduloma mökillä

Saavuin eilen tänne Lappiin mökille rauhoittumaan, tekemään gradua ja viettämää lukuretriittiä. Kirjamessujen jälkeen kirja-alalla on hetken aikaa vähän hiljaisempaa ennen kuin alkaa kevään kirjojen tohina, joten nyt oli hyvä hetki myös freelancerin pitää vähän lomaa ja keskittyä pitkään roikkuneen gradun loppuunsaattamiseen. Minua ärsyttää katsoa tässä bloginikin etusivulla mainittua asiaa, "kirjoitan gradua", kun todellisuudessa en ole ehtinyt töiden ja Rivien välissä -kirjablogikirjan vuoksi puoleentoista vuoteen edes avata koko hemputin gradutiedostoa.

Olen onnellinen, että minulla on freelancerina kuitenkin niin paljon töitä, että ei ole ollut oikein aikaakaan keskittyä mihinkään muuhun. Olen onnellinen, että saimme Katjan kanssa tehtyä yhdessä kivan kirjan. Olen onnellinen monista projekteista, joissa olen saanut olla mukana, jotka ovat vieneet aikani. Olen myös onnellinen, että olen saanut vapaa-ajallakin lukea ja pitää tätä blogia suhteellisen pirteästi yllä.

Mutta haluan niin kovasti valmistua ja saada valmiiksi jotain, jonka aloitin kauan sitten. Joten erityisen onnellinen olen nyt siitä, että minulla on mahdollisuus tulla tänne mökille kirjoittamaan tekstiä rauhassa.

Olen toki opiskellut muutakin – pääaineenikin on ollut eri! – kuin kirjallisuutta, ja olen pitänyt opiskelusta. Erityisesti kirjallisuusopintojeni luennoista. Luultavasti päädyn lopulta tekemään kuten pikkusiskoni, joka sai keväällä toisen korkeakoulututkintonsa valmiiksi ja aloitti silti kokopäivätöiden lisäksi harrastuksenaan opinnot Avoimessa yliopistossa. Voisin siis kuvitella, että aina silloin tällöin opiskelisin jotain, vaikka nyt en olekaan hetkeen ehtinyt edes yliopistollepäin vilkaista.

Graduni käsittelee Rosa Liksomin Hytti nro 6 -romaania ja ironista neuvostonostalgiaa teoksessa. Olen aiemmin kirjoittanut blogiini esimerkiksi teoksen makumaailmasta ja maisemasta. Tarkoitus on parin seuraavan viikon aikana kirjoittaa lisää pieniä huomioita teoksesta tänne blogiini. Pysyypä samalla vireys yllä, kun luen kirjaa uudelleen ja palauttelen myös seminaarityön aikaisia kirjoituksia, lähdekirjoja mieleeni.

Mutta en aloita vielä, sillä olen aika väsynyt ja nautin ihan äärettömän paljon siitä, että saan viettää aikaa yksin mökillä. Fiilistelin eilen, kuinka mahtava on lukea takkatulen ääressä ja olla aivan yksin. Ei tarvitse puhua kenellekään. Ainoa virhe eilen sattui, sillä jostain syystä takkahuoneen pöydälle valitsemani tuikkualusta oli susihuono ja kolme tuikkua roihahti kunnon liekkeihin. Tukahdutustöissä meni liian pitkä aika, ja astia poltti puuhun pahan mustan jäljen. Kuinka noloa! Saan mökin käyttööni ja heti tuhoan sitä. Kaiken voi onneksi korvata, joten en enää anna sen pahoittaa mieltäni. Ja illalla katson tarkemmin kynttilöiden elämää ja alustoja.

Lukuretriitti kuulostaa myös hyvälle. Huomasin, että ensi viikonloppuna järjestetään todella kiinnostavan kuuloinen oikea lukuretriitti Pietarsaaressa. Joten olen oman lukulomani kanssa ajankohtainen, hauska idea hiljentyä kirjojen äärelle ja keskustella niistä muiden kanssa iltaisin. Minulle kuitenkin nyt kaikkein parasta on yksinolo. Messuviikonloppuna sai puhua niin paljon ja olla yltiösosiaalinen, mikään ei ole nyt parempaa kuin tunne, ettei kukaan voi vahingossakaan minua jututtaa.

Mukanani on ainakin 30 kirjaa ja lisäksi paljon sähkökirjoja päälle. Sähkökirjoissa on se hyvä puoli, että jos minun tekee mieli ehdottomasti lukea joku kirja (sillä rajoituksella, että se on myynnissä jossain), niin saan sen nopeasti laitteeseeni ilman että täytyy lähteä mökiltä minnekään.

Lukumaraton kiehtoo, mutta en ole vielä päättänyt, hyppäänkö siihen kelkkaan tänään. Mutta jos innostun, niin kahden maissa päivitän siitä tiedon blogiini, jos joku tällaisista menemisistäni on kiinnostunut. Mukanani on kyllä niin hyviä pienoisromaaneja, joten ennen lähtöäni valmistauduin kyllä siihen, että lähiaikoina maratoonataan. Kaikki kirjat ovat hyllystäni ja napattu puhtaasti koon ja sen hetkisen kiinnostavuuden mukaan. Eilen olin Rovaniemellä kirjastossa, mutta sieltä lainasin vain gradua varten lähdemateriaalia. Vähän nyt harmittaa, etten käynyt myös proosahyllyllä, mutta enköhän pärjää näillä varaamillani kirjoilla. Lukumaratoniin eivät sähkökirjat oikein sovi.

Nyt on vielä hetken valoista, joten kipaisen lenkille, ulkoilemaan ja hakemaan lisää puita kahta takkaa varten. Pitää myös tehdä lounas ennen maratonin alkua. Huomaan, että valmistaudun jo...