Bloggaamattomien kirjojen pinoista ei pääse minnekään, vaikka kuinka pyhästi aikoisi heti lukemisen jälkeen kirjoittaa edes muutama sana tänne. Osan olen näistä viime vuoden puolella luetuista jo kirjastoon aikapäiviä sitten palauttanut, mutta halusin niistäkin jonkun lyhytarvion kirjoittaa. Varsinkin kun perjantaina valitaan Blogistanian Globalia ja tässäkin pinossa on muutama erittäin hyvä käännöskirja.
Tiistainen blogirutistus –
Top Ten Tuesday – on kätevä tapa listata kymmenen luettua kirjaa, joista aion kirjoittaa joskus kokonaisen arvion, mutta aikapulan vuoksi yritän tiivistää teoksista "timantin kirkkaan analyysin"* muutamaan riviin.
1. Sergei Dovlatov: Matkalaukku (Idiootti, 2012)
Kiitos kustantamolle Dovlatovin kirjojen suomennoksesta, sillä niin tämä kyseinen
Matkalaukku kuin aiemmin keväällä lukemani
Meikäläiset ovat kirjavuoteni parhaimmistoa. Ilahduin huomatessani myös, että Akateemisen kirjakaupan älykkäät kirjanostajat olivat löytäneet teoksen myös, sillä se oli viimeksi kaupassa vieraillessani päässyt neljänneksi myydyimmäksi käännöskirjaksi.
Matkalaukku muistuttaa rakenteeltaan
Meikäläisiä, molemmat ovat eräänlaisia muistelmateoksia (joskin lukijalle ei ole koskaan varmaa tietoa siitä, mikä on totta ja mikä valhetta) ja teos koostuu pienistä kertomuksista. Aiemmassa kerrotaan Dovlatov-nimisen henkilön sukulaisista ja muutosta Amerikkaan, tässä puolestaan avataan kaappiin unohtuneen matkalaukun sisältöä ja jokaisen laukusta löytyneen tavaran myötä kerrotaan hauska, absurdi ja vetävä tarina. Teos on siis otollinen kiireisiin hetkiin, jos vain oikeasti malttaa lukea vain yhden tarinan kerralla.
Molemmat teokset ovat lisäksi upean näköisiä kannesta taittoon.
"Komppaan"
Kurt Vonnegutin sanoja: "Hyvä Sergei Dovlatov! Myös minä rakastan sinua."
2. Sarah Winman: Kani nimeltä jumala (Tammi, 2012)
Teoksen nimi on mielenkiintoinen, ja aloin heti arvuutella, miksi jumala on kirjoitettu pienellä ja millainen maaginen maailma lukiessa mahtaakaan paljastua. Kirja oli sinällään hyvin viihdyttävä, joskin siihen oli minusta sulautettu mukaan ihan liikaa rankkoja aiheita, jotka veivät toisiltaan tilaa ja syvyyttä.
Erityisesti kiitän teoksen alkuosan lapsikertojan viehättävää ääntä. Yleensä vierastan lapsikertojia, mutta nyt olen onnistunut lukemaan useamman teoksen, jossa kertojavalinta toimii, joten olen pikkuhiljaa luopunut vastarinnastani.
Oletin, että olisin uppoutunut kirjaan, mutta lopulta se jätti aika haalean jälkimaun.
Kirjaa on kiitelty blogeissa runsaasti,
mutta vastarannankiiskejäkin löytyy
(klikkaa sanoja, löydät muita arvioita)
3. Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi (Sammakko,2008)
Valitsin kirjan alun perin siksi, että se sopi viime vuoden Ikkunat auki Eurooppaan -lukuhaasteeseen. En ole lukenut aiemmin ukrainalaista kirjallisuutta, joskin Lewycka on ukrainalaista alkuperää oleva brittiläinen kirjailija. Harmi, että kiireiden vuoksi lopullinen kirjakatsaus vuoden aikana luettuihin eurooppalaisiin teoksiin jäi tekemättä, sillä haasteen myötä luin melko ennakkoluulottomasti teoksia, joihin en olisi muuten ehkä tarttunut. Tämäkin hauska teos olisi jäänyt todennäköisesti kokematta ilman haastetta.
Kirjan olisi voinut lukea myös vakavasti, sillä yksi päähenkilöistä – hivenen höppänä isäukko, joka rakastuu palavasti itseään noin 50 vuotta nuorempaan ukrainalaisnaiseen – kirjoittaa teoksen nimen mukaisesti ukrainalaisten traktoreiden historiikkia ja tulee samalla luodanneeksi Ukrainan yhteiskuntahistoriaa tekniikan ja yksilön kautta. Mie en silti malttanut niin kauheasti näihin kohtiin keskittyä, sillä juuri tuo kummallinen avioliitto ja tyttärien syvä paheksunta ikämiesisänsä villikkovuosia kohtaan kiinnosti enemmän. Silti näitä suvantokohtia kaivattiin, sillä muuten kirja olisi jäänyt hyvin yksiulotteiseksi ja yhden vitsin pyörittelyksi.
Tälläkin teoksella on erityisen hyvä ja mieleenpainuva nimi.
Katja on kirjoittanut kirjasta oikein hyvän arvion.
4. Markus Nummi: Karkkipäivä (Otava, 2010)
Karkkipäivä on yksi parhaista viime vuonna lukemistani kirjoista, ja se on siitä harvinainen teos, että olen nähnyt siitä version myös teatterissa. Hyvä aikeeni oli kirjoittaa juttu myös KOM-teatterin versiosta ja koko illasta, sillä sain esityksen jälkeen tilaisuuden myös jutella Nummen kanssa, mutta joistakin asioista on vain vaikea kirjoittaa niin että tekstiin olisi tyytyväinen ja sen voisi luovuttaa "maailmalle". Olin niin vaikuttunut, etten vain löytänyt sanoja. Upea teatteriesitys ja hieno hetki kaiken kaikkiaan.
Teoksen tunnelma on ahdistava, mutta silti siinä on paljon toivoa mukana. Luen harvoin kirjoja uudelleen, mutta tiedän, että tähän teokseen palaan vielä. Tarina on myös ollut nyt Suomessa valitettavan ajankohtainen, mikä tuo lukemiseen oudon lisävivahteen.
Tälle teokselle painava suositus!
Teatteriesityksestä ovat bloganneet ainakin
Linnea ja
Suketus.
Molemmat kirjoittajat ovat eräänlaisia kulttuuriblogisteja, sillä he kirjoittavat myös muista kuin kirjoista.
5. Linn Ullmann: Aarteemme kallis (WSOY, 2012)
Tälle toinen erittäin painava suositus. Kirja oli niin hyvä, että päätin lukea ehdottomasti muutkin Ullmanin suomennokset mitä pikimmiten.
Kirja on jännittävä, sillä yksi tarinalinja kohdistuu lapsenvahdin outoon kuolemaan ja tapahtumiin ennen ja jälkeen ruumiin löytymisen. Toinen tarinalinja syventyy perheen isän ja äidin avioliiton tarkasteluun, kirjailijamiehen kriisiin, kun seuraava kirja ei ota luonnistuakseen ja vaimon ristiriitoihin epävakaan tyttären, pettävän aviomiehen ja vanhentuneen äitinsä edesottamusten keskellä. Lapsenvahdin kuolemaa ennen on tapahtunut toinen epäonninen kuolintapaus, joka varjostaa koko perheen elämää.
Aarteemme kallis on samalla ahdistavan synkkä, sillä se on parempi ja väkevämpi kuin vain jännityskirja tai dekkari. Siinä on myös jotain hyväntahtoista ja hauskaa, varsinkin kun eri näkökulmien myötä outoon perhedynamiikkaan syntyy ristivalotusta. Se on täynnä salaisuuksia, mutta ennen kaikkea ilmaa lukijan omille tulkinnoille. Siinä on niin monet palaset kohdallaan, tapahtumapaikoista ihmiskuvauksiin, että uskallan suositella kirjaa varauksetta. Yksi parhaista viime vuoden käännöskirjoista, ehdottomasti.
Leena on lisännyt arvioonsa mielenkiintoisia otteita kirjailijan haastattelusta.
Karoliinan arvioon on puolestaan liitetty mukaan myös muiden maiden kansikuvataidetta.
6. Anne Swärd: Kesällä kerran (Otava, 2012)
Lisää ahdistavia kirjoja, joiden lukemisesta nautin. Selvästi pohjoismaiset perhetarinat kaikkine outoine
twisteineen ovat mieleeni.
Mutta pidän oikeasti myös sellaisista perhekuvauksista, joissa kaikilla ei ole asiat huonosti, vaikka nyt näistä suosituksista saa ehkä päinvastaisen kuvan. Tietysti kirjan jännite rakentuu paljolti myös tapahtumille, eikä sellainen hymistely ja perheidyllin kuvaus ole kauhean mielekästä luettavaa, ellei pinnan alla kuohu tai jokin edes värähtele.
Kesällä kerran on "visvaisen ihana" kirja. Siinäkin tapahtuu paljon, mutta moni asia jäänee myös paljastumatta. Riippuu lukijasta, miten hän haluaa tulkita. Arvostan kirjoissa sitä, että kaikkea ei kirjoiteta auki, mutta ei tehdä tarinasta kuitenkaan niin monitulkintaista ja vaikeaselkoista, että siihen ei pääse uppoamaan. En haluaisi lukea kirjaa, jonka toivon jo pian loppuvan, että pääsen seuraavan teoksen pariin.
Kesällä kerran oli kuitenkin vähän sellainen kirja, että toivoin sen pian päättyvän, mutta aivan toisista syistä. Siinä oli niin painostava tunnelma, ja se koetteli mieltä ja hermoja. Siinä on semmoista inhottavaa tuhovoimaa, kun joitakin kohtauksia ei haluaisi lukea, mutta ei malta lopettaakaan. Ummehtuneita hajuja, linnun siipisulkia, tunkkainen ilmapiiri, kieroutunut seksuaalinen värähtely, väkivalta. Silti kirja on kaunis. Niin kummallinen on lukijan mieli.
Erjan arviosta löytyy hyviä otteita kirjasta.
Minnan arviossa teosta on peilattu myös kirjailijan esikoiseen.
Liisa kuvaa hyvin, miten kirjan maailma voi kiehtoa, vaikkei sen parissa viihdy.
7. Torgny Lindgren: Muistissa (Tammi, 2012)
Muistissa on ihana autofiktiivinen teos, joka on lähtenyt siitä, kun kirjailija ryhtyy vahingossa miettimään menneitä. Kustantaja ehdottaa muistelmateoksen kirjoittamista, mutta kirjailija ei ole niinkään kovin innostunut toteuttamaan sellaista kirjaa. Mutta eräänlainen muistelmateos silti syntyi, tai ennen kaikkea teos, joka pohtii muistoja ja muistamisen problematiikkaa. Ihana, että kirjailija on luonut teoksen, joka on lukijalle kuitenkin täydellisimmillään fiktiivisenä teoksena. Tosi ja kuviteltu sekoittuvat tarinan ehtojen mukaisesti, eikä varmuutta oikeasta tai väärästä ole. Herkistävä huumori, rapsakka synkkämielisyys, alati vaihteleva tunnelma, muistojen pirstaleisuus ovat tärkeämpiä kuin kaiken kertominen juuri niin kuin se tapahtui.
Maria on tiivistänyt kirjan ytimen todella hyvin: "[t]uloksena ei ole ehyt ja kronologinen kertomus, vaan moneen suuntaan
versova, ilkikurinen ja salaviisas tarinoiden rypäs."
Anna Elina nostaa arviossaan esiin myös eläintarinat, minuakin ilahdutti että kirja oli myös kokoelma "elämäni eläimistä".
Marissa kertoo Lindgrenin olevan hänen mielestään paras ruotsalainen elossa oleva kirjailija ja hän on arviossaan pohtinut myös muistin problematiikkaa.
8. Alice Hoffman: Punainen puutarha (Gummerus, 2012)
Luin teoksen syksyllä pitkän junamatkan aikana. Erittäin hyvää matkalukemista, lyhyet kertomukset sopivat muihinkin katkonaisiin hetkiin, kunhan vain pitää mielessä, ettei lukuväli kasva liian pitkäksi. Jokainen tarina liittyy tavallaan toiseen: kertomus kertomuksella kuljetaan yhdessä amerikkalaisessa kaupungissa ajassa eteenpäin, 1700-luvun lopulta nykyaikaan.
Aloitin kirjan aluksi väärällä ajankohdalla, enkä päässyt oikein tarinan lumoon. Onneksi varasin sille paremman hetken myöhemmin, sillä kirja oli juuri oikeanlaista viihdettä paikkakuntien vilahtaessa junan ikkunoista ja olotilan ollessa vähän haikea. Kun haluaisi olla kaikkialla yhtä aikaa, elää monta elämää samanaikaisesti, yhden siellä pohjoisessa ja yhden täällä etelässä. Sitten luen kirjaa, jossa sekoittuu monen ihmisen tarina. Kuinka eräälle paikkakunnalle muuttaa yhteisö, josta vuosien mittaan kasvaa kaupunki. Ja tarinat solmiutuvat keskenään ja ihmiselämän lainalaisuudet toistuvat kertomus kertomukselta, vaikka jokainen on silti tarpeeksi uniikki ja mielekäs. Enkä enää muista henkilöiden nimiä, enkä kunnolla edes tapahtumia, mutta tunnelman muistan.
Se oli hyvä kirja, sen muistan pitkään.
Sonja vertaa teosta aikuisten tyttökirjoihin. En ole koskaan oikein lukenut tyttökirjoja, joten en tiedä, kuinka hyvin tämä pitää paikkansa, mutta pidän luonnehdinnasta.
Elma Ilona kuvaa kirjan lumovoimasta ja on haltioitunut kirjasta.
Norkku kuvaa kirjaa puolestaan näin. "Hoffmanin teksti on kaunista ja kirjan tunnelmat mystisia ja haikeita ja
vähän katkeransuloisiakin. Minusta Punaisen puutarhan lukeminen sopikin
hyvin syksyyn, hetkeen jossa hyvästellään kesä."
9. Carol Shields: Ruohonvihreää (Otava, 2012)+ Pikkuseikkoja (Otava, 2011)
Kaksi kertaa Shields, ensimmäiset Shieldisini. Lainasin kirjastosta
Ruohonvihreää-teoksen, joka oli niin pikkutarkan koukuttava että ostaa päräytin heti perään
Pikkuseikkoja, sillä ne ovat keskenään sisarteoksia (tämän tiedon opin muista blogeista). Minulle on jäänyt mieleen hauska mielikuva Shieldistä, sillä hänen kirjojaa on luonnehdittu "silkkipuserokirjallisuudeksi" ja tavallaan ymmärrän, että mistä syystä. Shields on näppärä kertomaan keskiluokkaisesta perhearjesta kuin kahvikupposten ääressä lukijan kanssa rupatellen. Kirjat eivät ole "räkärealismia" nähneetkään, mutta ei jännitettä silti millän pääntaputtelulla luoda.
Ruohonvihreää oli muistini mukaan jännityskirjamaisempi, mutta molemmissa oli perhekuvaus, erityisesti avioliittokuvaus, kohdillaan. Välillä pikkutarkkaan kuvailuun arjen toiminnoissa saattaa kyllästyä, mutta jos lukijan mieli antaa myöten, löytyy niistä myös paljon kiinnekohtia ajankuvaukseen.
Jenni kirjoittaa
Ruohonvihreäästä ja pidemmin vielä suhteestaan Shieldin tuotantoon (huom: täältä löytyy myös silkkipuseron alkulähde!).
Arja ihastelee perhekuvausta
Pikkuseikkoja-teoksessa.
10. Äänikirjat
Olen kuunnellut nyt töiden vuoksi enemmän äänikirjoja kuin yleensä. En ole niistä kuitenkaan blogiini aiemmin arvioita kirjoittanut, koska oikokuuntelen niitä työn puolesta. Haluan kuitenkin tässä postauksessa
antaa äänikirjoille suosituksen, sillä nyt niiden kuuntelu on paljon luontevampaa ja nautin kirjoista myös tässä muodossa.
Oikokuunnellessa täytyy olla koko ajan tietokoneella, mutta minusta äänikirjojen parhaat
puolet pääsevät esiin juuri liikkuessa tai yöllä, jos ei saa unta. Olen kuullut monen nauttivan äänikirjoista esimerkiksi kokatessaan tai käsitöitä tehdessään.
Salla bloggaa useamminkin äänikirjoista, suosittelen etsimään hänen blogistaan hyviä vinkkejä.
*Huomaa itseironia!
