Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Sirpa Kähkönen: Graniittimies. Otava 2014. Kansi: Timo Numminen. 334 sivua. Finlandia-ehdokas.

Graniittimies on kirja, jonka haluaisin pitää omassa hyllyssäni ja antaa eteenpäin lahjaksi. Joulun alla halusin kuitenkin antaa sen serkulleni, jonka arvelin ihastuvan Kähkösen sumunkaihoisaan tarinaan. Minulle lukukokemus oli hyvin lähellä huippua, vain loppuosa rikkoi tunnelmaa liikaa – vaikkakaan en voi kieltää, etteikö siinä jotain kiehtovaa ollut, kun koko romaanin kerronta ja tyyli muuttuu. Lukemisesta on jo hyvä tovi, sillä arvioin kirjan lehteen, mutta hyvin vähän luetusta on mielestäni hälvennyt.

En ole lukenut Kähkösen romaaneja aiemmin, vain yhden novellin verran olen hänen teksteihinsä tutustunut. Graniittimies ei sinällään ole suoraa jatkoa Kuopio-sarjalle, mutta se on kuitenkin eräänlainen sivujuonne, sen huomasin, kun tämän teoksen innoittamana luin sarjan aloittavan romaanin Mustat morsiamet (Otava 1998). Lassi Tuomi -niminen sivuhenkilö yhdistää Graniittimiehen sarjaan. "Mustissa" hän ei taustoihin jää.

Minun oli hyvä lukea kovasti pitämäni Graniittimies ensin, sillä niin paljon taidokkaampi kielellisesti ja tarinankin kannalta se on. Onhan tässä vuosia ja kirjoja välissä, joten ei ole kovin reilua vertailla näitä kahta teosta keskenään eikä sille sinänsä ole edes tarvetta, mutta lisään silti, että uutuuden tähden jatkan sarjan parissa.

Kurjaa, kylmää, kosteaa ja uuvuttavaa on päähenkilön Klaran arki. Silti Suomesta Pietariin muuttaneen vaimon uutteruus ja pakottamaton innostuneisuus orpokodin toimessa tuovat tarinaan valoa. Ilja-miehen aatteenpalo on yrmympää, ja häntä kohtaan tunsin välillä jopa tylsäteräistä inhoa. Pietari on kuin toinen päähenkilö, Klaralle arvoituksellinen ja armoton vastapari, silti kiehtova ja ihmisiä yhdistävä. Niin tärkeä osa heitä kaikkia, että katulapsetkin haluavat tatuoida käsivarteensa Piterin nimen. Ja kuvattavaan aikaan ja aatteeseen kuin vääjäämättömästi liittyvään nurinkuriseen epätasa-arvoon viehtyy tarinan osana. Ehkä se on Kähkösen kieli, joka kaikkeen tuo niin paljon kaunista ja vaivatonta, että nautin kurjuuden kuvauksista näin. Tai se, kuinka monipuolinen tarina ja henkilöiden variaatio teoksessa on.

Lisäksi, minut valtasi kaiken tämän myötä halu matkata nyky-Pietariin.

Valloittava, koukuttava ja upea romaani. Yksi vuoden parhaista kotimaisista, ehdottomasti.

Vinkkaan lukemaan myös Ilselän arvion, sinne on arvion lomaan koottu hienoja otteita kirjasta. Kirsi ja Jaana ovat pohtineet kirjaa laajasti. Liisan niin ikään kiittävän arvion loppuun on listattu lisää blogijuttuja teoksesta.

Kirjabloggaajien joulukalenterin 22. luukku: Kirja koko kylälle

Olen viettänyt kaikki jouluni lapsuudenkodissani Kolarissa –  tarkemmin Saariputaalla tai Saarenputaalla, kumpaa nimeä nyt haluaakaan käyttää – ja tämä seutu on nostalgian hengessä tietysti erityisen rakas minulle. Olen jouluihminen ja annan mielelläni läheisille ja rakkaille lahjoja, sukulaisetkin osaavat jo odottaa minulta jokajouluista kirjapakettia, toiset varmasti enemmän innokkaasti kuin toiset. Yritän kaikille joka tapauksessa miettiä sopivan teoksen, mutta eihän sitä koskaan tiedä, kuka mistäkin tykkää. Annan kuitenkin, jos en nyt suositusta, niin ainakin toiveen, että kirja olisi mielekäs, toisi jouluun tai muuhun sopivaan hetkeen lukurauhaa ja tarjoaisi myös jotain uutta.

Kirja on suosittu joululahja, joka vuosi se on toivottujen ja ostettujan lahjalistojen kärkisijoilla. Kirja on välillä hyvin henkilökohtainen lahja, usein sillä halutaan tarjota lahjansaajalle uudenlainen kokemus, hyvä lukuhetki ja mielenkiintoinen tarina. Palkintoraatien suosikkikirjoja paketoidaan jouluna ahkerasti, sillä toisinaan riittää, että kirjalla on Finlandia-palkinnon kaltainen painokas suositus takana. Pakettiin menee välillä myös kirja, jonka antaja haluaisi itse lukea tai on jo lukenut ja haluaisi kovasti jakaa itselle tärkeän lukukokemuksen.

Kaikki eivät kuitenkaan välttämättä saa kirjaa lahjaksi. Kaikki eivät myöskään halua mitään lahjoja, edes kirjoja. Mutta sain syksyllä idean, jonka uskon silti ilahduttavan kaikkia – tuskin kukaan pahastuu muistamisesta, vaikkei lahja ihan nappiosuma olisikaan? Ennen kaikkea haluan ideallani yllättää.

Tänä jouluna annankin kirjalahjan kotikyläni joka taloon. Tässä on tietenkin sellainen toive takana, että kirja innostaisi lukemaan lisää tai lukemaan kirjan, jota ei muuten olisi itselleen hankkinut, kirjastosta lainattavaksi ottanut tai ylipäänsä käsiinsä ennen saanut. Kaikki eivät ehdi enää lukea, lukuharrastus on voinut jäädä ajansaatossa vähemmälle tai eivät tule etsineeksi uutta luettavaa. Kaikilla ei ole myöskään yhtä helppo päästä enää kirjojen pariin, vaikka kunnassa onkin hyvä kirjasto ja kirjastoauto kulkee syrjäkylilläkin.

Uutuuskirjojen tarjontaa harva seuraa kuitenkaan niin ahkerasti ja tarkoin kuin mie, joten senkin vuoksi tämänvuotinen tai viime vuoden kirja on varmasti yllättävä lahja. Kaikki kirjat ovat omiani, olen ne itse ostanut tai arvostelukappaleena tai muuna lahjoituksena saanut. Ne ovat uusia tai kerran minun lukemiani ja hyväksi arvioimiani.

Olen paketoinut yli 60 uutuuskirjaa odottamaan, että lähdemme illalla tonttuilemaan ja jakamaan lahjoja salaa postilaatikoihin. Kyläläiset voivat sitten miettiä, kuka heitä on muistanut ja puhua saaduista kirjoista. Jätin mukaan myös korttiin kehotuksen, että kirjan voi myös naapurin kans vaihtaa, sillä en halunnut tehdä mitään taloprofiilia ja oletusta siitä, millainen kirja mihinkin taloon sopisi.

Kirjamakuja on monia ja tarkoitus on aidosti yllättää. En halunnut olettaa, että vanhemmat ihmiset lukisivat tietynlaisia kirjoja ja että lapsiperheeseen ei sopisi tämänkaltainen kirja. Enkä halunnut antaa kaikille samankaltaisia kirjoja, runokirja voi sopia yhtä hyvin vanhemmalle kuin nuoremmalle lukijalle, dekkari ei ole pääsääntöisesti kaikkien laji, joten en halunnut nojautua lahjavalinnoissa myöskään vain "helppoon", vaikka dekkareita suomalaiset valtavasti lukevatkin. Mukana on kotimaista ja käännöskirjallisuutta, tietoa, runoutta, äänikirjoja, lyhytproosaa, novellikokoelmia, dekkareita, rakkausromaaneita, klassikoiden uudelleen otettuja painoksia, historiallista viihdettä, huumoria...

Jos yllätyskirja ei ole täysin miehleinen, niin mukavahan son "krannin" kans arvuutella, mikä solis parempi ja kuka naapureista on lahjalla heitä muistanut.

Minusta on ollut mukava antaa lahja ihmisille, joita en muuten lahjalla muistaisi. Jätin ringistä pois omat sukulaiseni, jotka oletettavasti osaisivat arvata, keneltä lahja on tullut.

Tämä kirjatonttuilu ja kirjalahjojen antaminen itselleni melko vieraille ihmisille sopii myös kirjabloggaajien tämänpäiväisen joulukalenterin luukuksi, sillä olemme kaikki himolukijoita ja annamme varmasti tänäkin jouluna paljon kirjalahjoja. Eilen luukku avautui Kirjakaapin avain -nimisessä blogissa ja huomenna on vuorossa Hemulin kirjahylly. Muut luukut löytyvät Amman lukuhetkestä.

Tämä on toinen kerta, kun itse olen kirjabloggaajien joulukalenterissa mukana. Pari vuotta sitten kirjailijat kertoivat blogissani omia lukuvinkkejään, jotka ovat ajankohtaisia tietysti myös tänäkin jouluna.

Tämä kalenteriluukku päivittyy vielä illan aikana... Mutta nyt jo luukun myötä kaikille lukijoilleni:

Oikein hyvää joulua ja lukurikasta lomaa!

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi. Crime Time 2014. Kansi: Jussi Kaakinen. 261 sivua.

Jari Järvelältä on tänä syksynä ilmestynyt kaksi hyvin kiinnostavaa kirjaa, joista Särkyvää (Tammi) on yöpöydälläni mutta vielä lukematta. Ja tämä Tyttö ja pommi on luettu jonkin aikaa sitten, mutta blogin puolelle kirja ehti vasta nyt. Molemmat kirjat ovat saaneet paljon hyvää palautetta, ja tämän jännäriteoksen kanssa en voi kuin kehuihin yhtyä.

Päähenkilö, 19-vuotias Metro, tekee graffiteja poikaystävänsä Rustin kanssa. Turhantärkeät säännöt eivät heitä kiinnosta, eivätkä he lopeta, vaikka perässä on ilkeämielisiä ja tyhmänkankeita vartijoita, Rottia. Alkukohtaus lataa jo paljon, se on pitkä mutta hyvin sujuvasanainen käynnistys tapahtumasarjalle, joka pyörittää lukijaa mielin määrin mukanaan. Väkivallan kierre alkaa kostosta, pahin vihanpito vahingosta. Metro on mystinen voimanainen, joka vie sympatiat puolelleen vaikkei hänen tekojaan ja ajatuksiaan aina ymmärtäisikään.

Itse asiassa luin kirjan kahdessa otteessa, sillä teos oli aluksi minulla pikalainana ja jouduin palauttamaan sen keskeneräisenä kirjastoon ennen Lapin-lomaani ja sain uudelleen sen vasta parin viikon päästä luettavakseni. Yleensä tämänkaltainen lukutapa on jännitysromaanien lukuinnon surma, mutta Tyttö ja pommi ei latistunut tästä lainkaan. Alku oli edelleen hyvin muistissa ja pääsin heti juonesta ja tunnelmasta kiinni, minkä lasken kirjan ansioksi. Kostonkierre ja siitä seurannut ajojahti koukuttaa ja tarinan sysimusta vire viehättää.

Luin, että kirjasta on suunnitteilla elokuva. Odotan -- paitsi tarinan tuomista valkokankaalle -- millaisia graffiteja Metro ja Rust tekevät elokuvassa.

Lena Dunham: Sellainen tyttö

Lena Dunham:Sellainen tyttö. Nuoren naisen "opetuksia". Otava 2014. Not that kind of Girl. A Young Woman Tells You What She's "Learned". Suomennos: Lotta Sonninen. 300 sivua.

Olen Lena Dunham -fani, vaikka en tiedä hänestä juuri muuta kuin sen, että hänen HBO:n Girls-sarjansa on aivan mahtava, hän nauttii selvästi alastomuudestaan eikä välitä pätkääkään, millaisia reaktioita tämä alastomuus katsojissa herättää. Ja taidan tykätä lähestulkoon kaikista hänen instagram-kuvistaan. Ja luin Sellaisen tytön jo jonkin aikaa sitten, vaikka ehdinki blogata siitä vasta nyt.

Sellainen tyttö on naseva ja piristävä lukukokemus, ja siinä on jo ensilukemalta paljon tuttua. Monen tarinan kohdalla herää tunne, että on nähnyt sen jo. Girls-sarjan vitsejä on kierrätetty kirjaan -- tai pikemminkin voisi sanoa, että Dunham ammentaa hyvin paljon omasta elämästään tv-sarjaan. Sarja on edelleen bingo, ja kirja kalpenee vähän sille kaikelle, mutta molempia yhdistää jonkinlainen riemullinen vapaus.

Dunham on paitsi terävä myös valheellinen kertoja. En välitäkään tietää, mitkä kaikki asiat ovat totta ja minua lähinnä pitkästyttää, että osa (todennäköisesti lukematta kirjaa) käy haukkumassa Dunhamia tämän instagram-sivulla insestistä ja siskonsa häpäisemisestä. Kirja on räävitön, mutta aika kieroutunut saa  olla, että lukee kaiken kuin piru raamattua ja uskoo kirjoittajasta kammottavuuksia ymmärtämättä koko tarinaa ja tekstin tyyliä.

Tarinoissa on välillä tasapaksua tarpomista, johtuen ehkä siitä, että kaikki aiheet eivät ole minusta yhtä mielenkiintoisia kuin muut tai sitten ne ovat vain niin tuttuja ja tylsiä, heh. Laihdutuspäiväkirjaosio meni lähinnä silmäillessä mutta rennommat ja poleemisemmat avautumiset vartalosta ja jojottelusta olivat mieleeni. Ja tietysti nolot seksikokemukset, pakko-oireet, perhe-elämä ja oudot ystävyyssuhteet. Ja paikoin terapiajututkin!

Kirjan lukee nopeasti, Sonnisen suomennos soi kuin tanssi. Nyt tekee mieli aloittaa sarjan katsominen alusta ja matkustaa New Yorkiin. Sillä lailla kepeän kiva fiilis tästä kaikesta tulee.

Heidi Köngäs: Hyväntekijä

Heidi Köngäs: Hyväntekijä (Otava 2006). Pokkari, elokuvakannellinen lisäpainos, 2014. 221 sivua.

Kirjaston kierrätyshyllystä käteeni osui oikein oivallinen saunakirja. Tykkään lukea kirjoja myös saunassa, mutta kirjan tulee olla oikea, että sen viittii saunottaa. Pokkari, mieluusti vähän isommalla tekstillä ja nopeasti juoksevilla sanoilla, mielekäs tarina ja oma lukurauha. Ai että!

Hyväntekijä on kuin pala kesää kesken talven. Siinä kuljetaan pyörällä läpi Helsingin lempiseutujeni ja samalla kun päähenkilön, Alman, tunteet syttyvät Juhani-nimistä lääkäriä kohtaan yhden yön jälkeen, kukkii myös kaupungissa kesä ja sivuilta aistii lämmön. Siinäkin toki sauna lukumiljöönä auttaa oman osansa.

Alma on mielenkiintoinen hahmo ihan alkusivuilta lähtien, sillä hän on niin suostuvainen ja vähään tyytynyt ja kuitenkin hän ostaa hurmosikävissään kalliit liput Juhanin luo Pariisiin, antautuu hetkelle. Ja sitten yhtä intensiivisesti paneutuu oman dementoituneen äitinsä hoitajaksi ja onnettoman ja uuteen rooliinsa sopeutumattoman isänsä tiuskimisten kuuntelijaksi.

Blogiystävä Sara kuvaa teosta ja erityisesti Almaa osuvasti: "Romaanin tunnelma on elävä ja intensiivinen alusta loppuun, ja sen henkilöhahmot ovat uskottavia ja elämänmakuisia. Päähenkilö Alman taustaa valotetaan juuri sopivasti, niin että hänestä rakentuu oikea ihminen, jonka tunteet ja ratkaisut tuntuvat luontevilta ja loogisilta hänen omaa menneisyyttään vasten peilattuina."

Juuri tästä pidin, kirja tuntuu hyvältä viihteeltä – ilman mitään vähättelevää klangia tässä! – ja tarina koskettaa elämän hauraudessa ja siinä, kuinka sitä voi joutua seisomaan hetkittäin oman elämänsä vieressä, antamaan ajan lipua ja toisten olla edellä. Unohtua kuin taustalle.

Aiemmin olen lukenut Köngäksen Finlandia-ehdokkaanankin olleen Dora, Doran, josta pidin niin ikään paljon. Komea kirja mutta vielä laajempi ja kulmikkaampi. Hyväntekijä kramppaa ja kipuilee, siinä on paljon rakkautta ja niin, sitä kaipaamaani kesää.

Anne Tyler: Jää hyvästi

Anne Tyler: Jää hyvästi, Otava 2014. Pokkaripainos. The Beginner's Goodbye, 2012. Suomennos: Jaana Kapari-Jatta. 203 sivua. Oma ostos.

Tuntuu siltä, että annetylerini kuuluvat talviaikaan ja kotikotini lukemistoon. Edellisen Nooan kompassin luin vuoden alussa tammikuussa, nyt lentokonekirjaksi valikoitui tämä haikeanlempeä Jää hyvästi, ja tähyilen jo äitini kirjahyllystä Pyhimys sattuman oikusta -romaania. Tekee nimittäin mieli jo siirtyä näistä uudemmista kirjoista läpimurtoromaanien ja kiitellymmän tuotannon pariin.

Voisin kuvata Jää hyvästiä sanalla salaviisas, ellei siinä olisi vähän sellainen tuntu, että kirja on oikeasti liian suoraviivainen ja haluaisin sillä kovasti olevan joku syvempi taso. Voisin kuvata romaania sanalla kepeä, ellei eräs kirjailija olisi kertonut, että häntä harmittaa, kun hänen tuotantoaan aina kuvataan kepeäksi ja se on jotenkin latistava sana, jota käytetään yksinomaan naisten kirjoista – ei koskaan miesten kirjoittamista kirjoista. Voisin kuvata lukukokemusta kotoisaksi, ellen olisi jo kertonut, että luen Anne Tylerin kirjoja vain täällä Lapissa ollessani. Sana 'lämminhenkinen' vilahti myös sivujen sulkeuduttua mielessäni, mutta se nyt on kertakaikkiaan latteuden huipentuma, kun pitäisi kuvata kirjaa, joka on kyllä tavattoman hyvä mutta kieltämättä vähän tylsä.

Mutta silti kaikki nämä sanat vähän sopivat Jää hyvästi -romaaniin, ja toivon mukaan loppuosa bloggauksestani kertoo vielä hieman lisää.

Kirjan päähenkilö on kolmikymppinen kustannustoimittaja, joka on onnellisesti naimisissa vaikeaselkoisen Dorothynsa kanssa, kunnes käsittämättömän onnettomuuden vuoksi jää leskeksi. Aaron Woolcott ei kuitenkaan vaikuta yhtään niin nuorelta, vaan hän on pikemminkin vanha kuin äijäraahus. Eikä hän varsinaisesti ole kustannustoimittaja, vaikka hän työskenteleekin perhekustantamossa. Kaikki kunnia palvelukustanteille, ei Aaron tee kirjoille juuri mitään, lisää ehkä pilkkuja paikoilleen, jos siihenkään kirjoittajat antavat luvan. Työ vaikuttaa melko tylsälle, vaikka kustantamon lippulaivasarja Aloittelijan oppaat siihen tähän ja tuohon kuulostavat välillä hyvinkin mielikuvituksellisille. Sarjan nimi on myös Tylerin romaanin alkuperäinen nimi. Tässä mielessä suomennos on melko kehno, vaikka se toisaalta kuvaa hyvin Aaronin menetystä ja niitä vaiheita, mitä hän käy vaimonsa kuoleman jälkeen.

Kaikki kirjan hahmot ovat melko tylsiä, eikä Aaronin ja Dorothyn liitossa tunnu olevan juuri mitään onnellista kitkaa tai jännittävää jännitettä. Kirjan juoni on ennalta-arvattava, sillä ainoa eriskummallinen puoli (joko yliluonnolliseksi laskettava tapaus tai luonnollisena osana Aaronin surutyöhön kuuluva Dorothyn kuolemanjälkeinen "ilmestyminen") paljastuu jo alkusivuilla. Loppuun asti odotin silti yllättyväni edes vähän.

Mutta juoni ja tapahtumattomuus eivät sinällään ole tärkeitä, sillä pidin kirjasta ja näistä erityisen tympeistä ihmisistä valtavasti. Tylerilla on taito kirjoittaa sellaisia vivahteita helppoihin kohtauksiin, että tarina pitää otteessaan eikä suuria muutoksia juuri kaipaa. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että hänellä on aiemmissa kirjoissaan vähän toisenlainenkin puoli ja että hän osaa kirjoittaa myös rohkeampaa ja ironisempaa keskiluokkakuvausta ja ihmissuhteita. Jotain tällaista jäin kaipaamaan, vaikka tähän mittaan aineksia riitti vähemmälläkin puhdilla.

Jää hyvästi kääntyy puutteistaan huolimatta hyvän lukukokemuksen puolelle, erityisesti siksi, että surutyöhön on kirjattu myös paljon huumoria ja pahantuulisuutta.

Marko Hautala: Kuokkamummo

Marko Hautala: Kuokkamummo, Tammi 2014. Ennakkokappale. Kansi: Mika Tuominen. 328 sivua.

Pyhäinpäivänkirjaksi valikoitui minulle hyvin epätavallinen kirja, sillä kauhua en juurikaan lue. En pysty katsomaan edes kauhuelokuvia, sillä sain lapsena niistä jonkinlaisen yliannostuksen – vieläkin kammottaa nuket ja perjantaikolmannettoistat sun muut. Varasin kuitenkin mökkilomalle Marko Hautalan uutuusteoksen, sillä Katja ja Sari ovat myös lukeneet ihan läpipäivinä Kuokkamummon tarinan ja päätimme julkaista kaikki bloggauksemme yhtä aikaa.

Alku käynnistyy aika tahmeasti, teksti tuntuu epätasaiselta ja huomaan kiinnittäväni koko ajan siihen huomiota, mistä en pidä ja huomaan pitkästyväni. Mutta muutamien kymmenien sivujen jälkeen teksti alkaa kuin kiitää. Sivut kääntyvät rivakasti ja tarina pitää paikoin hyvinkin vahvasti otteessaan. Ilta-aika pimeässä illassa takkatulen ääressä on kuin omiaan lapsia nappaavan pahuuden tarinan lukemiseen. Tunnelma on hyvä, ja kirjan paikoin vaihtuvat rivot ja vistot, pelottavat ja jännittävät kohtaukset luovat aika hyytävän lukutunnelman.

Kaupunkilegenda Kuokkamummosta, joka tappaa lapsia – joka suorastaan kyttää ja vainoaa heitä – on taitavasti pohjustettu. Monta päähenkilöä ja kahdessa aikatasossa kulkeva kerronta tuovat kirjaan vaihtelevuutta ja pidin siitä, että kaikkea ei silti selitetty auki. Loppua kohden tämä kuitenkin kääntyi vähän tarinaa vastaan, sillä huomasin kaipaavani jotain miltei puhkiselittävää lopetusta. Yöunien jälkeen aamunvalossa kirja ei enää niin kammota, enkä ole ihan varma, ymmärsinkö lopulta täysin kaiken. En kaipaa kirjoilta lopullista totuutta ja usein pidän hämmentävästä olotilasta, mutta tällä kertaa loppuosa jää turhan etäiseksi. Tai hämäräksi.

Kukaan ei puhu. Ikinä.

Ja tämä on aina niin hyytävää. Puhumattomuus ja salaisuuden paljastaminen, pahat seuraamukset ja lukijan alati kasvava uteliaisuus.

Kirjassa on todella mielenkiintoisia hahmoja, ja erityisesti nuoren Samuelin ja Amerikasta Suomeen muuttaneen Julian tarinalinja viehätti ja kiinnosti minua eniten. Rakkaus ja himo kammottavan tarinan lomassa kääntää lukukokemuksen positiivisen puolelle, vaikka aivan täysin kirja ei vakuuta.

Erilainen ja jännittävä lukukokemus, mutta epätasaisuus tekstissä ja tarinassa latistavat. Mutta kauhukirjana siinä mielessä onnistunut, sain todellakin pyhäinpäivän iltaan toivomaani pelkoa. Puiden inahdukset takassa ja lampun heilahtaminen ikkunassa saivat minut monta kertaa sätkähtämään.

Helsingin kirjamessuilla nähtyä

Kirjamessujen lukupiirissä Virpi Hämeen-Anttilan Minun Intiani -teos

Osallistuin messuperjantaina Virpi Hämeen-Anttilan Minun Intiani -tietokirjan lukupiiriin ja lupauduin kirjoittamaan siitä myös blogiini. Viime vuonna olin mukana vastaavanlaisessa tilaisuudessa, raportoin tuolloin Kjell Westön Kangastus 38 -romaanin lukupiiristä. Viimevuotiset kokemukset ovat selvästi olleet hyviä, sillä tänäkin vuonna järjestettiin lukuisia lukupiirejä kaikkina messupäivinä.

Kirsin Book Club -niminen lukupiiri veti salin etuosassa keskustelua. Jokainen lukupiiriläinen oli valinnut oman aihealueen runsaasta tietokirjasta. He alustivat kysymyksensä ensin lukukokemuksestaan kertoen ja muutamin tekstisitaatein. Minusta tämä oli oikein kiinnostava tapa, sillä lukupiiriläiset olivat selvästi suunnitelleet, mistä aikovat puhua ja kysymykset olivat kirjailijalle olivat monipuolisia ja meille kuulijoillekin mielenkiintoisia. Myös yleisökysymyksille jätettiin lopussa aikaa.

Lukupiiri on syntynyt siitä, että Kirsi pyysi sellaisen syntymäpäivälahjaksi palattuaan Thaimaasta Suomeen. 15 lukupiiriläistä on kokoontunut kuukausittain jo neljän vuoden ajan. Tilaisuuden aluksi jokainen heistä kertoi lyhyesti, miten on lukupiirin aikanaan liittynyt ja mitä lukeminen heille merkitsee.

Taululle Virpi oli kirjoittanut nimensä sanskriitiksi, ja hän kertoi ennen varsinaisen keskustelun alkamista, miksi halusi kirjoittaa tämän teoksen ja mikä on hänen suhteensa Intiaan, kieleen ja miksi kirjassa ei ole kuvitusta. Asiaa nimittäin moitittiin lukupiirissä, mutta Virpi on halunnut pitää kirjan kevyenä matkakirjana, sillä värikuvat tuovat kirjaan lisäpainoa. Jäin miettimään, että kovakantinen kirja kansipapereineen ei vieläkään erityisen matkustusystävällinen ole, mutta toisaalta teoksen todella kiinnostavat reitit tarinoineen ja sivupolkuineen kyllä puoltavat sitä, että teos kannattaa ehdottomasti ottaa Intian-matkalle mukaan.

Minun Intiani on hyvin runsas ja se vie lukijansa pidemmälle kuin, minne perinteisimmät turistikierrokset kuljettaisivat. Virpi kuvasi kirjaa niin, että se on kuin fiktiivinen kierros Intiasta hänen johdollaan, sillä jokaisella Intia on aina omanlaisensa -- hänellekin joka kerta maa näyttäytyy vähän erilaisena. Hakemisto on kattava, joten kirjaa ei tarivitse lukea kerralla vaan vaikka sieltä täältä ja kohdepaikkojen mukaan. Kirja on sellainen, jonka Hämeen-Anttila olisi itse halunnut lukea ennen kuin ensimmäistä kertaa matkusti maahan. Tuhti tietopaketti kuvaa rehellisesti myös Intian huonoja puolia mutta samalla halutaan poistaa niitä tavanomaisimpia pelkoja, mitä monilla Intiaa kohtaan on.

Pidin erityisesti yhdestä lainauksesta, jonka eräs lukupiiriläinen oli poiminut. Siinä kuvataan, kuinka Intia on välillä kuin tulinen chili, ettei sitä tottumattoman vatsa välillä kestä. En ole itse matkustanut koskaan Intiaan, mutta teoksen ja keskustelun myötä totta kai tuli halu kokea edes osa siitä kaikesta runsaudesta. Hämeen-Anttila on hyvä tarinoitsija niin kirjoittajana kuin lukupiirin edessä. Sillä kaikesta nureastakin huolimatta kirja ja keskustelu antoi hyvin positiivisen kuvan Intiasta.

Suosittelen lukupiiriä ensi vuonna, vaikka kirjamessuohjelmaa riittää enemmän kuin kylliksi. Silti kesken messukiireiden oli miellyttävä pysähtyä kuuntelemaan ja keskustelemaan omaan tilaan. Kirjasta saa paljon enemmän irti, kun sen jakaa tuoreeltaan muiden lukijoiden kanssa.

Torstai on messuohjelmaa täynnä

Tänään alkavat Helsingin kirjamessut, ja päivät ovat kyllä hyvin täysinäisiä sunnuntai-iltaan asti. Vielä juon laiskana aamukahvia sängyssä ja tutkailen messuohjelmaa. Minulla on tarkoitus kuvata paljon tänään Siltalan kirjailijoiden esiintymisiä ihan työroolin puolesta, mutta näiden lisäksi haluan kuunnella ainakin seuraavat ohjelma, joista kaksi näkyy tuossa kuvassakin.

Klo 12. Tulevaisuudessa jokainen julkaisee itse kirjansa – vai julkaiseeko? Miksi kustantajia tarvitaan julkisuudessa. Kullervo

Klo 13 Kustantamon kulisseissa. Aino

Klo 13.30 Minkälainen on hyvä tietokirja? Aleksis Kivi

Klo 14 Karanteeni. Kuinka aids saapui Suomeen. Hanna Nikkanen ja Antti Järvi. Kirjakahvila

Sen jälkeen kiiruhdan kuuntelemaan loppuun Esikoiset-ohjelman Kullervoon.

Klo 15 Nollapiste ja Lauantaiesseet. Hannu Raittila ja Antti Arnkil. Katri Vala

Klo 16.30 Taiteilijatoveruutta. Riitta Konttinen. Aleksis Kivi

Klo 17.00 Kriitikot vs. kirjabloggaajat. Kullervo


Tiukka ohjelma, joten pitää pakata eväät ja kamera mukaan. Nähdään messuilla! Yritän ehtiä blogata messutunnelmia viikonlopun aikana, mutta pidemmät jutut sitten messujen jälkeen. Ja tänä vuonna saan lauantaina ensimmäistä kertaa äidin ja isänkin tutustumaan kirjamessuhumuun. Jee!

Antti Arnkil: Lauantaiesseet

Antti Arnkil: Lauantaiesseet Siltala, 2014. Graafinen suunnittelu: Aleksi Salokannel. Sivuja: 175

Jos sinulla/teillä on jostain syystä aikaa vain yhteen esseeseen, niin suosittelen lukemaan Antti Arnkilin kokoelmasta Lauantaiesseet "Reko"-nimisen tekstin. Se on yhtä aikaa hauska, vähän nolo ja rehellisen surullinen. Ja lisäksi vielä inspiroiva, sillä minun oli pakko sen luettuani varata saman tien kirjastosta kaikki Reko Lundánin teokset. Yhden näistä ehdin jo lukeakin. Essee kiinnostaa minua myös ammatillisesta syystä, sillä harvemmin pääsee lukemaan kustannustoimittajan työstä ja siitä läheisestä suhteesta, mikä kirjailijan kanssa syntyy.

Essee on myös hyvä osoitus siitä, miten Arnkil kirjoittaa. Hän on samanaikaisesti pehmeä ja terävä, ja teksti on sujuvasanaista ja – saako näin edes sanoa kuulostamatta hupsulta – onnellista. Sillä ei tätä kokoelmaa missään nimessä kannata vain yhteen esseeseen jättää, niin lämminhenkisesti ja tarinallisesti Arnkil lähestyy kulttuurielämyksiä: kirjallisuutta, rock-musiikkia, elokuvia.

Joissakin esseissä on mielenkiintoista seurata Arnkilin mukana jonkin itselle tutun asian käsittelyä. Esimerkiksi Zaida Bergrothin Skavabölen pojat (2009) on jäänyt mieleeni hyvin vahvasti elokuvan jälkeen mieheni kanssa käydyn keskustelun tähden. Elokuva osui johonkin sielunsopukkaan niin, että siitä oli pakko puhua pitkään. "Äidin kuolema (24 kertaa sekunnissa)" kuvaa muun muassa sitä, miksi sitä on vaikea katsoa. Tunnistin ja nyökkäilin.

Mutta ei aiheen tarvitse olla tuttu, jotta sen lukemisesta nauttii. Vaikka erityisesti pidin kirjallisuuteen liittyvistä esseistä, niin yllätyin, kuinka paljon innostuin myös esseestä "Dave Grohlin taide", vaikken ymmärtänyt varmasti puoliakaan musiikkisanastosta. En tunne juurikaan bändin tuotantoa, muutamaa hittibiisiä lukuun ottamatta, enkä osaa itse soittaa mitään. Mutta minua nauratti, miten Arkil kuvaa vaikka, miten "Grohl ja Cobain ovat huutajina eri maata". Tai kuinka hän joutui puolustamaan loukkaantuneena baarikeskustelussa rakkauttaan Foo Fightersiin.

Esseekokoelmia on tänä syksynä yöpöydälle kertynyt useampi. Siinäkin mielessä Lauantaiesseet toimii hyvänä inspiraationa.

Kirja ja leffa – eri syistä yhtä hyviä

Kuva Finnkino

Elokuva: Gone Girl, 2014
2 h 29 min
Ohjaaja: David Fincher
Liput tarjosi SF Film Finland 

Kirja: Gillian Flynn: Kiltti tyttö
Wsoy, 2013
Suomennos: Terhi Kuusisto
447 sivua

Luin Kiltti tyttö -romaanin yli vuosi sitten, ja vaikka muistin pääosin juonen vielä ihan hyvin, ei kirja missään nimessä pilannut elokuvaa. Pidin elokuvasta valtavasti, ja hämmentävää kyllä, se ei hävinnyt kirjalle vaan oli eri syistä jännittävä.

Tarina on mutkikas ja käänteitä riittää, pelkästään niissä on syytä nauttia Gillian Flynnin hienosta teoksesta. Elokuva on pelkistetympi eikä se toista kaikkia tapahtumia, mutta äänimaiseman, robottimaisesti puhuvan päähenkilönaisen, mukaansatempaavuuden, näyttelijöiden vuorovaikutuksen ja hyvän leffaseuran vuoksi teatterissa on nautinto istua.

Lainaan muokaten itseäni, sillä kirjoitin kirjasta viime kesänä lehteen jotakuinkin näin:

"Gillian Flynnin psykologinen trilleri pitää otteessaan. Kirja alkaa aviomiehen puheenvuorolla, päivänä, jolloin hänen vaimonsa katoaa. Amyn kohtalo on mysteeri, mutta hän ei jää lukijalle vieraaksi. Päiväkirjamerkinnät tuovat vastapainoa miehen kertomukselle. Nick ja Amy toivovat kumpikin, että toinen osaisi lukea ajatuksia. Silti he tuntevat toisensa niin hyvin, että pystyvät manipuloimaan toisen sitä aavistamatta. Lukijalle salaisuudet tuntuvat selviltä alusta alkaen. Sitten tapahtuu käänne ja toinen – ja tarinaan on koukussa."

"Tarinan imu syntyy avioparin kertomusten välisestä jännitteestä, joka on yhtä kiihkeä ja ristiriitainen kuin heidän liittonsa. Väistämättä sitä ottaa jommankumman puolen, vaikka molemmat ovat yhtä epäluotettavia oppaita."

"Teos pistää pohtimaan, millaisilla ennakko-odotuksilla lähestymme tragedioita ja toteutuuko 'syytön, kunnes toisin todistetaan' -periaate poliisin, median, läheisten ja lukijan tarkastellessa tapausta."

Kirja on sanomaltaan rikkaampi, sillä henkilöt syventyvät lukiessa paljon enemmän ja lisäksi Flynn on jotenkin "terävä" kuvaamaan vaikka illanistujaisia. Elokuvassa lisäjännitettä tuo musiikki ja käänteiden nopeus. Minusta oli myös varsin ihanaa tarkkailla kesken kaiken vierustoverin reaktioita.

Sekä elokuvassa että kirjassa on parasta, miten näiden monien käänteiden myötä oletukset asetetaan jatkuvasti kyseenalaiseksi ja totuus hahmottuu pala palalta. Mieheni oli aivan äimistynyt, sillä hänellä ei ollut mitään ennakkotietoa ennen kuin elokuviin pääsimme.

Luin kesällä Flynnin Paha paikka -romaanin. Kolmas Sharp Objetcts pitää varmaan tilata ja lukea englanniksi, kun nyt en millään malttaisi odottaa suomennosta.

Kati Tervo: Sukupuu

Kati Tervo: Sukupuu. Wsoy, 2014. Kansi: Martti Ruokonen. 201 sivua. Oma ostos.

Täytyy myöntää, etten alkujaan uskonut, että Sukupuu on näin hyvä kuin mitä se on. Ajattelin, että teos on ironisen lämminhenkinen ja jotenkin arkiaskareista huumoria veistävä, sillä vähän tähän suuntaan viittaa Kati Tervon kirjailijaesittely etuliepeessä. Ystäväni kehui minulle kirjaa ja suositteli lukemaan, joten päätin sen ostaa, sillä meillä on hyvin samankaltainen kirjamaku. Kirja on todellakin kehunsa ansainnut, sillä näin pieneen pakettiin on saatu mahdutettua niin monta hienoa tarinalinjaa ja naishahmoa, ettei paremmasta väliä.

Sukupuu on kerrottu seitsemän naisen kautta. Tarinan aloittaa ja lopettaa Heidi Hukkanen, sukupuun nuorin. Alkulauseet jo hätkähdyttävät: "Mummu muuttuu sudeksi. Pelkään sen murinaa ja vieraskielistä rähinää." Kesti hetken päästä lauseiden rytmiin mukaan ja ymmärtää, millainen kertoja Heidi on. Seuraava osio on puolestaan vahvasti murteellinen. Kieli läpi kirjan on hyvin täsmällistä, lyhyttä lausetta ja vähän maalailua, ja samalla kaikilla kertojilla on omanlaisensa ääni ja persoona.

Lyhyet kohtaukset lomittuivat toisiinsa sujuvasti ja lukukokemus on intensiivinen, vaikka sivua kääntämällä siirtyisi välillä ajassa eteen ja taakse.

Tämä on sisarusten, anoppien, miniöiden ja äitien kirja. Kaksi sukua yhdistyy toisiinsa viime vuosisadan alkupuolella avioliiton kautta. Adele Schumacher rakastuu Johannekseen, kun poika asuu  Saksassa kahden kesän ajan Adelen perheen luona, ja kun sota Suomessa oli ohi ja valkoiset voittaneet, uskaltaa Adele matkustaa maahan, jota hän on oppinut ilman parempaa tietoa rakastamaan. Mutta uudessa kodissa odottaa myös hyvin vihainen anoppi, joka haluaisi niin monin eri tavoin päästää miniänsä hengiltä, ja mies, joka on sodan haurastama. Samaan aikaan Adelen siskot kulkevat kotoa hyvin eri suuntiin, kaikki kadottavat yhteyden toisiinsa mutta pitävät rakkaat sisaret lähellä muistoissaan.

Sukupuussa on paljon samaa kuin keväällä lukemassani Tommi Kinnusen hienossa esikoisromaanissa Neljäntienristeys. Molemmissa tapahtumia ja sukukertomusta lähestytään useamman sukupolven kautta. Molemmissa miehet ovat sodan lamauttamia, mutta Sukupuussa miehet ovat selkeämmin sivuosassa. Molemmissa näkyy, kuinka hankala on miniän ja anopin saman katon alla asua ja kuinka kauna ja lähelläolon vaikeus voi kiertyä ihmissuhteisiin vuosikymmenten ajaksi.

Jokaisella on oma tarinansa, mutta heistä valottuu jotain lisää muiden naisten kerronnan kautta. Jokaisella on myös oma totuutensa, mutta vain muiden kautta totuus täydentyy kiehtovaksi tarinaksi.

Hyvin taidokkaasti Tervo kertoo vähällä paljon.

Eunsun Kim: Pohjois-Korea – yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä

Eunsun Kim: Pohjois-Korea – yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä
Siltala, 2014. Suomennos: Pirjo Thorel. 195 sivua.

Luin viime viikonloppuna tämän pienen mutta kovin ihmeellisen teoksen Pohjois-Koreasta. Eunsun Kim on kirjoittanut (Sébastien Falletti on teoksen toimittaja) vaarallisesta matkasta, jonka hän teki äitinsä ja siskonsa kanssa pois kotimaastaan. Aliotsikko jo kertoo, että kaikkinensa matka Kiinan ja Mongolian kautta Etelä-Koreaan kesti yhdeksän vuotta. Aihe on todella kiinnostava, Pohjois-Korea kiinnostaa minua loputtomasti, mutta ei tämä teos mikään kirjallinen elämys ole. En sellaista kyllä nyt kaivannutkaan, sillä tarina on kaikessa hurjuudessaan tärkeä.

Kirja alkaa Eunsun Kimin lapsuusvuosista, millaisia hänen koulupäivänsä ja perusarkensa on ennen kuin 1990-luvun suuri nälänhätä tappaa hänen isänsä ja isovanhempansa. Perheellä on jonkinlainen asema yhteiskunnassa, missä kaikkein heikoimmista ei välitä kukaan, ja he pystyvät pitämään itsensä hengissä vähän pidempään kuin muut. Mutta maine on katoavaista, ja lopulta Eunsunin äiti joutuu toteamaan, että ainoa mahdollisuus selvitä itse ja pelastaa lapsensa on yrittää mahdotonta ja karata rajan yli Kiinaan. Siellä on ruokaa, mutta maanpakolaisten asema paperittomina on ihan yhtä huono kuin aiemminkin. Selviytymiseen vaaditaan sinnikkyyttä ja kekseliäisyyttä – ja onnea.

Onnen merkitystä ei voi kieltää, sillä vaikka he kohtaavat hyväksikäyttäjiä ja hirviömäisiä ihmisiä, muutaman kerran olosuhteet ja oikeanlainen ihminen pelastavat mahdottomalla hetkellä.

Muistelmien tarinallisuus ja vaihtuvien "juonikuvioiden" ihmeellisyys ovat teoksen parasta antia. Toisteisuus ja melko lapsellinen kerronta sen sijaan vievät paikoin liikaa huomiota. Esimerkki Eunsun Kimin elämästä kiinalaisessa kylässä:

"Olin saanut kylältä paljon ystäviä, jotka tulivat joskus talolle leikkimään. Useimmat olivat poikia, sillä kylässä oli hyvin vähän tyttöjä. Kiinahan oli aloittanut yhden lapsen politiikan välttääkseen ylikansoituksen. -- Koska enemmistö heistä halusi mieluummin pojan, lukemattomat äidit teettivät abortin jos odottivat tyttölasta. -- Kylässä oli siis vähän tyttöjä, kuten monissa muissakin kiinalaisissa maaseutukylissä."

Kaikki tämä yhden kappaleen aikana, vähemmälläkin selittämisellä asia olisi selvinnyt, mutta veikkaan, että näin on haluttu säästää koulunsa keskeyttämään joutuneen ja vasta aikuisiällä kouluun palanneen Eusunin ääni.

Pohjois-Korean lukee muutamassa tunnissa, mutta sen tarina jää mietityttämään pitkään. Se ei ole mikään sankaritarina, eikä kirjan motiivina ole oman sinnikkyyden kehuskelu, mutta se kertoo paljon siitä, kuinka suuren riskin ottaa ihminen, joka elää epätoivoisessa tilanteessa mutta jaksaa nähdä vielä vähän toivoa edessäpäin.

Kristina Ohlsson: Varjelijat

Kristina Ohlsson: Varjelijat (Änglavakter) Suom. Outi Menna. WSOY 2014, pokkaripainos. 520 s. Lahjaksi saatu kirja.

En ole lukenut Kristina Ohlssonin aiempia kirjoja, mutta onneksi se ei haitannut Varjelijat-romaanin kanssa yhtään. Kirja oli erittäin sujuva ja jännittävän monisyinen, juuri enempää en hyvältä dekkarilta osaa toivoakaan. Ja se koukku, joka kirjassa kantaa lähes loppuun asti, saa minut tarttumaan jatkossakin Ohlssonin kirjoihin. Pokkarin lopussa oli ote seuraavan Fredrika Bergman -jännärin, Paratiisiuhrit, alusta, ja ihan harmittaa, ettei minulla ole jo nyt seuraavaa osaa tässä hollilla.

Varjelijat liittyy nimensämukaisen vuosikymmeniä sitten kokoontuneen filmikerhon jäsenten toimintaan ja seurauksiin. Yksi heistä on vapaaehtoisesti mykkä kirjailija, joka asuu palvelutalossa ja joka muistetaan paitsi erinomaisista lasten- ja nuortenkirjoistaan, myös miehensä taposta. Salamyhkäinen hahmo, jonka poika on ollut kateissa vuosikausia, lähes yhtä kauan on kirjailija ollut hiljaa ja erakoitunut. Yhteys muihin kerhon jäseniin on katkennut – tiettävästi niin ikään vuosikausia sitten.

Fredrika Bergman palailee äitiyslomalta pikku hiljaa töihin, sillä häntä tarvitaan murhatutkinnoissa. Metsästä on löytynyt nuoren naisen paloiteltu ruumis, ja tutkimuksissa Fredrikasta on paljon hyötyä, mutta lopulta arvaamattomasta syystä myös haittaa.

Fredrika on siitä harvinainen naispoliisi, sillä ainakin tämän teoksen perusteella hän tuntui osaavan yhdistää perhe- ja työelämän, vaikka lapsenhoitoon kirjassa ei keskitytäkään, hän ei silti alinomaan pode jotain uranaisen syyllisyyttä. On ihana lukiessa solahtaa murhatutkintoihin mukaan ja luottaa siihen, että vauvakin kotona on tyytyväinen ilman päähenkilön jatkuvaa asian pähkimistä. Hienoa tarinan ja jännitteen kohoamisen kannalta.

Älykäs ja näppärä dekkari – ehdoton suositus muillekin rikoskirjallisuuden ystäville.

Per Petterson: En suostu

Per Petterson: En suostu, Otava 2014. Jeg nekter 2012. Suomennos: Katriina Huttunen. 250 s.

Luin tänä kesänä upean Hevosvarkaat, joka ansaitsee oman bloggauksen, mutta tyydyn tässä vaiheessa vain toteamaan: huh. Haaveilin heti perään Kirottu ajan katova virta -romaanin lukemisesta. Hypistelin sitä ja nostin teoksen hyllystä yöpöydälle, mutta kirottu katoava aika. Uutuussuomennoksen En suostu sen sijaan luin heti tuoreeltaan, sillä tein siitä lehtijutun. Ja se on niin hyvä! Tähtibloggaaja-Katjakin on tätä mieltä!

En suostu kulkee kahdessa ajassa. Lapsuuskuvauksissa Tommy ja Jim ovat läheiset ystävät, Tommy nousee kuitenkin enemmän esiin, sillä hänen kotitaustansa on väkivaltainen, repaleinen ja hänestä kantaa Jimin myötä myös lukija huolta. Elämänrisaisuus ei säästä kirjan muitakaan henkilöitä, mutta kaikkinensa kirjan ansio ei ole niinkään tapahtumissa vaan henkilöiden sisäisen dramatiikan kuvauksissa.

Nykyajassa Jim ja Tommy tapaavat sattumalta toisensa vuosikymmenten jälkeen. Tässä ei tule kerrottua mitään juonipaljastusta, sillä tällä kohtauksella kirja alkaa. Tommy on menestynyt elämässään, Jimin laita on vähän toisin. Ehkä heitä molempia vähän nolottaakin nähdä tämä päivänselvä ero heidän välillään.

En suostu etenee verkkaisesti mutta intensiivisesti. Per Petterson rakentaa romaanin jännitteen taitavasti henkilöiden sisäisen puheen varaan. Pitkät lauset ja välillä hyvinkin pikkutarkkojen asioiden läpikäyminen voisivat puurouttaa kerrontaa, mutta jotain taianomaista tässä kaikessa on.

En ihan tunnu osaavan edes sanallistaa, mikä kirjassa veti minut näin puolelleen. Kai se on vain se taitavan kertojan lahja antaa lukijalle jotain, mitä sivujen sulkeuduttua jää kaihoamaan.

David Nicholls: Varamies

David Nicholls: Varamies, Otava 2014. Suomennos: Sauli Santikko.

Olen lukenut kaikki tähän mennessä suomennetut David Nichollsin kirjat, ja tämä Varamies on mielestäni paras, sillä siinä on oikein hyvä aihe. Teatterin varamies Stephen C. McQueen odottaa vain hetkeään ilta toisensa jälkeen, mutta pääosan esittäjä, komea ja suosittu Josh Harper ei ole koskaan sairas eikä jätä näytöstä väliin. Stephen kadehtii Joshia myös muista syistä, tämä on varakas ja naimisissa Noran kanssa. Stephen on Noran suhteen myös varamies, sillä hän kuuntelee naisen märinöitä ja mutinoita odottaen vain jälleen, että Josh ymmärtäisi väistyä.

Vaikka kirjassa on romantiikkaakin, ei se ole paketoitu jonninjoutaviin kehyksiin vaan tarina on oikeasti kiinnostava. Sinä päivänä oli mieleeni, mutta minusta tuntuu, että näkemäni elokuva jälkeen on vähän sumentanut tätä kokemusta, eikä tarina ole enää mielessäni niin vahvana. Kaikki peliin oli puolestaan lopulta aika puuduttava, mutta oli siinäkin silti hyvä tarina, jonka vuoksi en luopunut Nichollsin lukemisesta. Sain ilokseni tämän uuden teoksen ystävältä, ja vaikka luin sitä melkein kuukauden – työkiireiden vuoksi, en sen tähden, että kirja olisi ollut huono –, pysyin hyvin teoksen maailmassa mukana.

Stephen on kiinnostavalla tavalla surkimus, sillä hänellä on kuitenkin aika hyvä itseluottamus, vaikka mokailee ja jää monella tapaa omassa elämässään varjoon odottelemaan. Hyvä päähenkilö, halusin hänelle oikeasti hyvää työelämässä, mutta olen romanttisesti jotenkin vaikea, sillä en toivonut hänelle mahdollisuutta kipakkaan mutta aika itsekeskeiseen Noraan.

Sujuvalukuinen, hauska, hyvä aihe, sopivan leppoisa kirja, jota voi lukea kiireisinä aikoina vaikka lyhyissä pätkissä, sillä tarinaan pääsee nopeasti takaisin sisään.

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta 
Tammi, 2014
Suomennos: Anna-Maija Viitanen
Sivuja: 809
Mistä: arvostelukappale

Luin Dickerin mahtiteoksen jo alkukesästä, mutta en ole ehtinyt blogata siitä aiemmin. Lukukokemus ei siis ole ihan tuoreena mielessä tätä kirjoittaessani, mutta toisaalta aika ei ole kullannut muistoja vaan olen ihan yhtä pettynyt kirjaan nyt kuin heti sen luettuani. Monet ovat ihmetelleet kirjan ilmestymistä nimenomaan Keltaisen kirjaston -laatusarjassa, ja kyllä se itseäkin vähän askarrutti, kun kääntelin alkuosassa sivuja eteenpäin ja epäröin jopa omaa makuani, sillä teksti oli melko kökköä -- näin terävän luonnehdinnan sitten keksin, pata kattilaa soimaa! -- ja tarina on aika puolivillainen dekkari. Mutta toisaalta iloitsen siitä, että sarja elää rohkeasti, vaikka tämän kirjan kohdalla mennäänkin mielestäni riman ali.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on ollut kuitenkin kirjakeskustelujeni kantava voima tänä kesänä, sillä niin monen eri ihmisen kanssa olen siitä jutellut ja olen saanut todella monipuolisesti puhua tarinan aukkoisuudesta, tasapaksusta kielestä, liian ilmiselvistä juonenkäänteistä, epäonnistuneesta intertekstuaalisuudesta, väärästä markkinoinnista, tarinavetoisuudesta ja vielä yksi sivu -ilmiöstä aina heitän kirjan nurkkaan -vihaisuuteen asti. Osa on omia fiiliksiäni, osa ystävieni.

Tällainen kirja tekee silti hyvää, vaikken pitänytkään siitä juuri yhtään -- ihan siitä syystä, että siitä on todella kiinnostava keskustella. Sivumäärä on kunnioitettava, ja vaikka tiivistämisen varaa olisi ollut rutkasti, tarinassa on silti senkaltaista imua, että ei tehnyt ollenkaan tiukkaa lukea teos loppuun hyvinkin nopeassa tahdissa. Suosittelisin kirjaa lukupiireihin, sillä oman kokemukseni mukaan vastaanotto on todella ristiriitainen ja keskustelut hersyviä.

Pakko vielä mainita yksi kirjan ärsyttävin piirre: Päähenkilön oppi-isä Harry Quebert on kirjailija, jonka bestseller-teoksen otteita on tässä kirjassa siellä täällä. Ne ovat niin kivualiaan vaivaannuttavan huonosti kirjoitettuja, etten voinut mitenkään ottaa tosissani sitä, että tämä kirja kirjan sisällä olisi ollut amerikkalaisten lukijoiden suosikki vuosikymmenten ajan. Tarinan kannalta sillä ei sinällään ollut merkitystä, mutta minulle lukijana tämä vain lisäsi epäuskoa Dickerin kykyyn kirjoittaa erilaisia tekstilajeja -- jota hän siis selvästi yritti.

Jotain Lolitaa, jotain Twin peaksia, jotain mysteeriä, jotain hukattuja mahdollisuuksia.

#Lukuhaaste

Viime vuonna osallistuimme kirjabloggaajien kanssa Suomen Pakolaisavun järjestämään lukutaitokampanjaan, ja tänä vuonna olen ottanut samankaltaisen lukuhaasteen vastaan ja haastan teitä muitakin osallistumaan #lukuhaasteeseen.


Haastekampanjan tarkoituksena on saada suomalaiset lukemaan ja lahjoittamaan yhteensä 20 000 aapista lukutaitotyöhön Suomen Pakolaisavun aikuiskoulutuksessa Ugandassa, Liberiassa ja Sierra Leonessa.

Lukemalla voi antaa lukutaito sellaiselle, jolle se merkitsee uutta mahdollisuutta. Osallistuminen on yksinkertaista:

1. Lue kirja, lehti tai muu teksti. 

2. Lahjoita 1 euro jokaista lukemaasi tekstiä kohden lähettämällä tekstiviesti 1E LUKUHAASTE numeroon 16588. 

3. Ota kuva lukemastasi, ja anna kasvot lukutaidolle julkaisemalla Instagramissa, Twitterissä tai Facebookissa hashtagilla #Lukuhaaste. Haasta myös muut mukaan viemään lukutaitoa Afrikkaan. 

Lahjoituksia voi tietenkin tehdä ilman kuvia ja sosiaalista mediaakin. Vaikka blogiaikani on ollut jo pitkään kortilla (toivon, että siellä silti vielä lukijoita silloin tällöin riittää!), niin sitoudun kampanjaan syyskyyn ajan ja lahjoitan jokaisesta lukemastani kirjasta euron lukutaidon hyväksi.

Summan voi lahjoittaa myös kerralla, esimerkiksi seuraavilla tavoilla:
tekstiviestitse 20E LUKUHAASTE numeroon 16588 tai tilille FI71 8000 1300 2236 67 / viite 62405 08625.

Suomen Pakolaisapu on poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton suomalainen järjestö, joka tukee pakolaisia ja maahanmuuttajia toimimaan aktiivisesti arjessa ja yhteiskunnan jäseninä. 84 % kerätyistä varoista menee suoraan kohdemaihin ja siellä tapahtuvaan työhön. Suomalaisena järjestönä kerätyt varat menevät kentälle ilman kansainvälisen tason välikäsiä.

Pakolaiselle lukutaito merkitsee uuden elämän alkua Köyhistä oloista ja pitkittyneiden kriisitilanteiden keskeltä paenneilla on vain vähän mahdollisuuksia. Taustalla voi olla kidutusta, raiskauksia, pelkoa ja läheisten menettäminen. Pakolaiselle elämä voi näyttäytyä umpikujana.

Lukutaito antaa välineet uudenlaiseen itseilmaisuun ja avaa ovia tulevaisuuteen. Samalla oppii kirjoittamaan nimensä, asioimaan torilla, perustamaan oman pienyrityksen, uskaltaa puhua ääneen ja osallistua päätöksentekoon – mikään muu taito ei vahvista ihmisyyttä samalla tavalla kuin lukemaan ja laskemaan oppiminen.

Lukutaidon on todettu voimaannuttavan erityisesti naisia. Lukutaito-opetuksen ohessa puhutaan myös ihmisoikeuksista, demokratian merkityksestä ja käytännönläheisistä asioista kuten hygieniasta ja tautien ehkäisystä.

Lukutaidon positiivinen vaikutus ulottuu yleensä laajemmalle perheeseen ja yhteisöön, eli sen kerrannaisvaikutukset ovat merkittävät.

Berliinissä nähtyä – rakennuksia ja seiniä