Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina

"Muut elävät elämäänsä keräämällä taka-ajatuksia ja muodostamalla tapahtumista johtopäätöksiä, mutta tyttö harjoittaa unohtamisen taidetta"

Jenny Erpenbeckin esikoisteos Vanhan lapsen tarina (Avain, 2011) on mielenkiintoinen teos, sillä lukiessa sanoista ja rivien välistä hakee koko ajan lisämerkityksiä. Teos ei tunnu olevan yhtään sitä miltä päällisin puolin näyttää ja minulle siitä rakentui vahva allegoria, vertauskuva Itä-Saksan historiaan.

Vanhan lapsen tarina alkaa sillä, että poliisit löytävät kadulta tytön, joka pitelee käsissään tyhjää ämpäriä. Hän ei puhu paljoa, kertoo vain ikänsä. Koska tytöstä ei saada mitään irti, hänet sijoitetaan lastenkotiin. Hän ei tunnu reagoivan mihinkään, on lähestulkoon mykkä, eikä tunnu muistavan mitään menneisyydestään. Luokkatoverit ja opettajat menettävät pian kiinnostuksen yrittäessään saada tyttöä ulos kuorestaan. Tyttö on tarkkailija, kuuntelija ja hiljainen hahmo, mutta hän on silti jatkuvasti tapahtumien taustalla.


"Hän on mykkä, muttei tiedä, että mykkyys on ensimmäinen ominaisuus, jota hänen luokkatoverinsa hänessä arvostavat"

Alussa ajattelin teoksen olevan "vaikea", mutta kerros kerrokselta se avautuu. Kirja ei silti missään vaiheessa tunnu täysin selvältä. Se ei ole lukuromaani, vaan vaatii lukijalta läsnäoloa ja halua käydä teoksen kanssa dialogia. Lopussa teosta makustelee ja tarinaa elää takaperin, merkityksiä sinne tänne ripotellen ja langanpätkiä yhteen keräten.

Kieli on selkeää, vaikka pitkät virkkeet aluksi takeltelivat suussa ja silmissä. Mutta rakastin kielen koristelemattomuutta ja sanojen sisään kätkeytyneitä merkityksiä. Osa virkkeistä pakottaa miettimään alkuperäiskieltä. Kirjan loppupuolella esiintyy lyhyt virke :"Tyttö kaatui." Mietin että miten tämä on kirjoitettu saksaksi. Kaatua. Fallen? Einstürzen? Kukistua. Romahtaa. Luhistua. Mielikuvat Berliiniin muurin murtumiseen ovat vahvoja. - Vain yhdestä pienestä virkkeestä. Tyttö voi olla läpi teoksen kuin mykkä tarkkailija taustalla, mutta siellä taustalla tapahtuu paljon. Monta asiaa tulkitsee uudella tavalla, kun on lukenut kirjan loppuun asti. Esimerkiksi tytön luokkakaverien nimet tuntuvat olevan merkityksellisempiä kuin aluksi luulekaan. Nicole, Babette, Mandy. Eivät kuulosta ainakaan minun korvaani kauhean saksalaisilta nimiltä.

Tämä olisi loistava lukupiirikirja, sillä teosta olisi mielenkiintoista purkaa osiin muiden lukijoiden kanssa. Minulle kirjan maailma kytkeytyi niin vahvasti muurin murtumiseen, Saksojen yhdistymiseen tytön ruumiillistuessa Itä-Saksaksi. Hänen mykkyytensä tuntui vapauteen tottumattoman ihmisen varovaisuudelta. Ikäkysymys puolestaan vaikeutena puhua omasta historiastaan. Tunnistaa itsessään oma identiteetti ja omaperäinen persoonallisuus. Mielikuva oli niin vahva, että moni muu taso jäi varmasti näkemättä.

Tytön ruumiin muutosten kautta kuvastuu suhde vapauteen. Vanhan lapsen tarina on hengästyttävän upea kirja.

Tekstinäyte:
"Näin on osoittautunut: tyttö on käytettävissä. Tästä alkaen tyttö kokee rintamien liikkuvan, jonkinlaisen kollektiivisen tuulen kääntymisen, jonka syy pysyy häneltä piilossa. Tunne on miellyttävä. Hän yrittää vaistomaisesti tehdä kaiken kuten tuona päivänä, jona joku hänen luokkatovereistaan kuiskasi hänelle ensimmäisen kerran jotakin. Hän seisoo sokeana ja onnellisena lämpimässä tuulessa eikä halua enää liikkua."

Kirjasta ovat tehneet arvion myös: Ina, Morre ja Susa

Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina
Avain, 2011
Sivuja: 115
Suomentanut: Mari Janatuinen

Arvonnan voittajat ovat..

Virallinen virallinen valvoja-kuva

Keväisen kirja-arvonnan voittajat on arvottu. Käytin apunani random.orgia, sillä 147 arpalipun askartelu olisi ollut liian työlästä. Virallisena valvojana toimi perinteen mukaisesti Petja.

Ensimmäinen voittaja on: Noko
Toinen voittaja on: Anki
Kolmas voittaja on: Linnea

Koska osallistujia oli niin paljon, halusin arpoa vielä neljännen yllätysvoittajan. Onnea Mari.A

Onnea kaikille voittajille! Lähettäkää kirjatoiveenne (ja pari varatoivetta, jos joku muu on ehtinyt jo valita saman kirjan) minulle sähköpostitse osoitteen kera. Lähetän kirjoja sitten sitä mukaa, kun otatte yhteyttä.

Osoite: kirjaintenvirrassaPOISTA@gmail.com

Kirjat ja musiikki

Olen lähiaikoina lukenut kaksi novellikokoelmaa, joissa yhdistävänä teema on musiikki. Luin Kazuo Ishiguron Yösoittoja ja Maritta Lintusen Mozartin hiukset. Musiikin kautta näytetään lukijalle henkilöiden erilaisia tunnereaktioita tai heidän kyvyttömyyttään kommunikoida sanoilla. Musiikki luo lukemiseen tunnelmaa, vaikka ääni löytyykin vain lukijan mielikuvituksesta.

Parhaat kirjat toimivat - ainakin minulle - samalla tavalla kuin musiikki. Hyvä tarina koskettaa jo sinällään, mutta minua viehättävät myös muodolliset seikat, esimerkiksi mielenkiintoinen rakenne, takaumat, toistot, ellipsit, toimiva, rohkea, kaunis, erikoinen kieli jne. Ihan tahtomattanikin rakastun äärettömästi kirjoihin, jotka liikauttavat jotain minussa ja joiden tunnelma resonoi sisimpäni kanssa. Samoin minulle käy musiikkia kuunnellessa. Olin ennen kauhean sanoituspainoitteinen kuuntelija ja hain mieltäni liikuttavia tuntemuksia nimenomana tekstistä. Kaikkien tunnekokemusten ei tarvitse olla väkeviä, mutta jotta äänien ja tekstien viidakosta jokin teos jäisi mielen päälle, siinä täytyy olla jokin asia, joka liikuttaa. Jää vaivaaman mieltä, ilahduttaa, naurattaa, koskettaa tai työstää sisimmässä niitä pimeitä kohtia.

En yleensä kuuntele musiikkia, kun luen, sillä haluan keskittyä nimenomaan tekstiin. Mutta jos kuuntelen, niin silloin otan mieluusti vinyylin ja istun tuonne "jazz-tuoliini" ja teen koko lukukokemuksesta tapahtuman itselleni. Hyvä kirja, rahiseva ääni neulan kulkiessa vinyylin päällä, ehkä lisäksi jopa lasi viiniä. Lataudun vastaanottamaan aika paljon tunnetta jo sitä tilannetta rakentaessani. Tämä ei ole kuitenkaan mikään tyypillinen lukutilanne minulle.

Kirjasiepon blogissa kyseltiin taannoin, että kuuntelevatko ihmiset musiikkia lukiessaan. Hämmennyin siitä, kuinka monet pystyvät tähän. Itse mainitsin silloin, että jos kuuntelen musiikkia, se on yleensä ambient-tyylistä tunnelmointimusiikkia. Alla oleva biisi on Jurin tekemä ja siinä kuuluu hänen vanhan soittorasiansa ääni. Se tuo kappaleeseen mielestäni vahvaa tunnelmointia mukaansa. Tai se muistuttaa minua omasta soittorasiastani. - Jonka kadotin aikaa sitten.

Toivottavasti pidätte valinnastani. Olisi mielenkiintoista kuulla lisää teiltä musiikin ja lukemisen yhdistämisestä. Täytyykö musiikissa olla aina sanat, jotta se koskettaa? Koskettaako teitä kirjassa nimenomaan tarina ja sen yhdistyminen jotenkin omaan elämään?

Don't Let The Bedbugs Bite by JURI

Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri

"Aurinko oli työntynyt läpi orapihlajapiiristä, tunkeutunut käytävään maan alle, ja nyt se ojensi meille kirkkaan käden."

Kuva

Orapihlajapiiri (Otava, 2011) on Hanna Tuurin esikoiskirja. Teoksen alussa äiti Kirsin ja hänen murrosikäisen tyttärensä Annin välit ovat huonot, sillä Kirsi pakottaa Annin muuttamaan kanssaan Irlantiin. Kirsi on eronnut Annin isästä ja ollut pitkään hyvin epäitsenäinen. Hän kaipaa muutosta ja kuullessaan Knocknamurran yhteisöstä, päättää muuttaa sinne. Yhteisö pyörii täysin vapaaehtoistyön ja vaihdantatalouden varassa. Sympaattinen yhteisö huolehtii kehitysvammaisista asukkaistaan ihan eri tavalla kuin mihin hoitoalalla työskentelevä Kirsi on tottunut. Annille suuri muutos tuottaa hankaluuksia, sillä hän ei osaa kunnolla edes englannin kieltä.

Kerronta vaihtelee Kirsin ja Annin välillä. Pienten kielellisten vivahteiden avulla voi erottaa puhujan tyylin. Kirsin puhe on yleiskielisempää, kun taas Annin puhuessa ihmisiin viitataan yleensä sanalla se, kieli on passiivimuotoista ja kongruensseja puuttuu: "me mentiin", "me käännyttiin", "'Kaunis paikka, se sanoi'" jne. Olisin kaivannut kuitenkin tähän rohkeampaa otetta, mielestäni Annin puhe olisi voinut olla vielä vähän rosoisempaa, ilman että se olisi menettänyt luettavuuttaan.

Tuuri osaa kertoa todella suoraviivaisesti ja kauniisti asioista. Hänellä on tarinassaan hyvä idea ja toimivat henkilöhahmot. Kirjailija on osannut problematisoida tarinansa avulla meidän ihmisten suhtautumista "normaaleihin", terveisiin ja sairaisiin. Kuka on oikeasti sairas ja ns.ei-normaali? Kellä on oikeus päättää, miten ihmiset tulee luokitella? Onko kehitysvammainen sairaampi kuin epilepsiaa sairastava ihminen? Vaatiiko itsetuhoinen ja masentunut ihminen enemmän hoivaa kuin työssäkäyvä ja toimelias kehitysvammainen ihminen?

"Muistin, mitä Anni oli puhunut illalla. 
- Äiti, minkähänlaista on syntyä suruun, se kysyi. 
-Mitä ihmettelin.
-Kaikki haluaa terveen vauvan, Anni sanoi. 
-Jos syntyy kehitysvammaisena tai sairaana, ihmiset suree. Ihan varmaan sen aistii, pikkuvauvanakin, Anni tuumi."

Puitteet ovat Orapihlajapiirissä kunnossa.

Mutta.

Teos ei koskaan oikein lähde lentoon. Se on ihan liian varovainen ja särötön minun makuuni. Orapihlajapiiri ei missään nimessä ole huono kirja, eikä siitä jää huono maku suuhun. Sillä on ansionsa ja Tuuri osaa kirjoittaa kaunista kieltä, mutta tarinana se jää valjuksi.

Lukijalle näytetään kaikki melko kronologisessa järjestyksessä. Annin muistellessa mummonsa kanssa käytyjä keskusteluja, saadaan aikarakenteeseen jotain muutosta. Näkökulman vaihtumisella tulee kerrontaan myös jotain vaihtelua. Kaikesta näistä huolimatta, minulla oli tunne, että lukisin melko suoraviivaista nuortenkirjaa.

Tapahtumissa ei ole oikeastaan mitään yllättävää ja kaikki on niin idyllistä. Yhteisön vapaaehtoisuuteen ja luonnonmukaisuuteen perustuva toiminta tuntuu tavattoman mielenkiintoiselta, mutta "liian" täydelliseltä. Sen mahdollisuuksia toimia tulevaisuudessa problematisoidaan vain pieninä välähdyksinä. Henkilöhahmoissa tapahtuu melko vähäistä kehitystä, joskaan kaikkien teosten ei tarvitse olla kehityskertomuksia. Anni on lopulta itsenäisempi kuin äitinsä, mutta tämäkin on ennalta-arvattavaa alusta asti.

En ollut välittömän ihastunut, mutta samalla myönnän että teos oli kaunis. Tulen varmasti lukemaan Tuurin seuraavankin kirjan ja toivon senkin sijoittuvan Irlantiin.

Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri
Otava, 2011
Sivuja: 285

Viikon luetut

Petja on kyllä varsinainen rentoreiska. Nukkuu sikeästi, mutta samalla venyttää raajojaan. Aurinko mukavasti vielä lämmittää turkkia. Kyllä kelpaa pötkötellä.

Tiistaina kävin kuuntelemassa Cecilia Samartinia ja ensi viikolla aion mennä parin kirjabloggaajan kanssa Villa Kiveen kuuntelemaan Claudie Galleyta. Kirjoitan siitä sitten blogiini pienen raportin. Menen myös kustannustoimittajakurssilaisten kanssa käymään tutustumassa Siltala- ja Teos-kustantamoihin. Paljon kirjallisia tapahtumia siis luvassa.

Ensi viikolla on myös kirjablogini arvonta. Siihen ehtii osallistua vielä koko keskiviikon, sillä arvon 31.3 kirjapalkintoja voittajille. Kiitos paljon kaikille osallistujille ja tervetuloa uudet lukijat.







Tällä viikolla tuli luettua:
- Ann Rosman: Majakkamestarin tytär (Bazar, 2011)
- Siri Hustvedt: Vapiseva nainen (Otava, 2011) (osin)
- Paul Gravett: Sarjakuvaromaani, ja miten se voi muuttaa elämäsi (Otava, 2007) (tietokirja)
- Maritta Lintunen: Mozartin hiukset (Wsoy, 2011)
- Wolfram Eilenberger: Minun suomalainen vaimoni (Siltala, 2011)
- Petri Tamminen: Muistelmat (Otava, 2004)
- Kari Hotakainen: Finnhits (Wsoy, 2007)
- Maria Björklund: Kaksin (Arktinen Banaani, 2011) (sarjakuva)
- Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja (Wsoy, 2010) (äänikirja)
- Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri (Otava, 2011)
- Muriel Barbery: The Gourmet 

Luin viikolla myös Jukka Itkosen lasten runokirjaa Käpälämäki lastenkirjallisuuden luentoa varten ja haluan siitä nostaa esiin yhden ihastuttavan runon. Runokirjassa ihastutti erityisesti osio Kissanpäivät, koska siinä oli pelkkiä kissamaisia runoja.

Runossa on hyvä sanoma ja sopii mielestäni hyvin Petjan kuvan kanssa yhteen.  Kissamaista filosofiaa viikon loppuun kaikille lukijoilleni!

Kärsivällisyyttä
Kolli-Jori von Wrightin mietteliäs minuuttivalssi

Minuutissa ei kissa
voi onnea saada,
vaikka oitis se tahtois ahmaista sen,

eihän tuulikaan hetkessä
koivua kaada.
Se tyyntyy ja kaataa puun vähitellen.

Minuutissa voi kissa,
jos tahdotte kuulla,
saada kiinni vain takkuisen häntänsä pään.

Minun mieleni on tyyni ja
sielu kuin puulla.
Onni saapui kun en tehnyt elettäkään.

Minuutissa ei kissa
voi kaikkea saada.
Nuori kissa on kevät ja vanha taas syys.

Laulu loppuu, nyt kuppiini
maitoa kaada...

Ai, mikä se syys on?
Se on kär-si-väl-li-syys.

Ann Rosman: Majakkamestarin tytär

"Aivan kuin muurauslaasti ei olisi enää jaksanut kantaa sitä raskasta salaisuutta, jonka kivitalo oli niin kauan säilyttänyt"

Ann Rosman, vastaan "sinulle" blogini välityksellä. Voi kuinka pidinkään tästä tarinastasi. Kirjanmerkkinä toimiva tervanaru tuoksui sivuja kääntäessä ja edesauttoi jännästi uppoutumista merellisiin maisemiin.

En ole aikoihin lukenut muita dekkareita kuin Agathan Christien Hercule Poirot-tarinoita, mutta tavattuani Ann Rosmanin Bazarin kevät-tilaisuudessa kiinnostuin hänen esikoisestaan Majakkamestarin tytär (Bazar, 2011). Ruotsalaisen kirjallisuuden tuntemukseni rajoittuu aika pitkälti juuri dekkareihin ja pidän erityisesti ruotsalaisista "murhaelokuvista". Majakkamestarin tytärtä lukiessa mietin koko ajan, että tästä saisi todella hyvän elokuvan. Kirjan poliisit ja miljöö saivat lukiessa vastineensa mm.Beck- ja Wallander-elokuvista. Ei kuitenkaan häiritsevästi, sillä päähenkilöt heräsivät henkiin ihan kirjan oman kerronnan turvin, eikä niille tarvinnut etsiä kasvoja elokuvamaailmasta.

Kirjan päähenkilö, rikostutkija Karin Adler ei ole mikään tyypillinen naispoliisi, joka yrittää ylikompensoida sukupuoltaan miehisellä alalla. Hän ei ainakaan tämän ensimmäisen kirjan perusteella ärsyttänyt minua lainkaan. Hän on ihan tavallinen poliisi, eikä sukupuoli noussut teoksessa juurikaan tapetille. Pakkohan aiheesta on silti vähän lypsää konfliktia työpaikan vanhempien patujen kanssa, mutta se tehtiin teoksessa lopulta maltillisesti.

Vaikka Karinin ihmissuhteet ovat retuperällä, syy ei kerrankin ole poliisin raskas työ. Monta pientä poliisiromaanin kliseetä vältetään sillä, että ei yritetä olla liian ovelia piilottamalla niitä, vaan ne käsitellään maltillisemmin, arkisemmin ja vähemmällä tohinalla kuin yleensä. Keskustarina saa hengittää vapaammin ja kulkea jännittävässä ilmapiirissä eteenpäin, eikä juoni katkea liialliseen päähenkilön kehittelyyn. Minusta on mukava oppia dekkarisarjoissa päähenkilöstä asioita pitkin matkaa, eikä kyllästyä häneen jo ensimmäisessä kirjassa.

Majakkamestarin tytär alkaa sillä, että kesken Pater Noster -majakkasaaren täysremontin hylätystä asuinrakennuksesta löytyy ruumis. Kuten Karin Adlerille myös kirjailijalle itselleen tämän murhan selvittäminen on ensimmäinen kerta tutkimuksen johdossa. Miljöö, jossa teoksessa liikutaan on kirjailijalle itselleen tuttu, sillä hän on sijoittanut jännittävän tarinansa omalle kotipaikkakunnalleen Marstrandiin.

Teoksessa liikutaan kahdessa aikatasossa, Karin Adlerin murhatutkimuksissa ja 1960-luvulla, murhatun miehen elämänvaiheita kerros kerrokselta paljastaen. Pistin pienet harmaat aivosoluni töihin yrittäessäni pitkin matkaa löytää linkkejä menneen ja nykyisyyden välillä. Mikä ilahduttava asia, että lukijalle tarjotaan oikeasti mahdollisuus pysyä murhatutkinnassa mukana ja etsiä läpi teoksen murhaajaa ja tämän motiiveja.

Majakkamestarin tytär pitää sisällään paljon aineksia, purjehduksesta kätkettyihin aarteisiin. "Paatti" ei silti uppoa liiasta painosta, vaan tarinassa on mielestäni sopivassa suhteessa maustetta. Kirja oli kaikkea mitä odotan hyvältä dekkarilta: psykologiaa ja draamaa sopivina annoksina, hyvää juonenkuljetusta, uskottavat henkilöhahmot yhdistettynä hituseen epätodennäköisyyttä, tarinan ankkurointia historiaan ja lopulta jälkimakuna nopeasti luettava paksu jännäri ilman väkivallalla mässäilyä. Keitos on valmis.


Bazarin sivuilta löytyy teoksesta lukunäyte.
Leena Lumi ja Lumikko ovat tehneet teoksesta kattavat arviot blogiinsa.

Ann Rosman: Majakkamestarin tytär
Bazar, 2011
Sivuja: 335
Suomentanut: Anu Koivunen

Maritta Lintunen: Mozartin hiukset

"Musiikki tunkeutuu ihmismielen sisimpään"

Kuva

Musiikki ympäröi ihmisiä lähes kaikkialla. Maritta Lintusen novellikokoelmassa Mozartin hiukset haarukoidaan musiikin herättämiä erilaisia tunnekokemuksia ja reaktiota. Sitä lähestytään monipuolisesti monelta kantilta – katselijan, kuuntelijan, oppijan ja esittäjän kautta.

Useimpia novellikokoelman henkilöhahmoja yhdistää herkkä, jopa järkkynyt mieli. Niminovellissa pakkomielteinen nainen matkustaa miesystävänsä kanssa Wieniin nähdäkseen Mozartin museon. Matkan aikana hän huomaa rakastuneensa Mozartiin ja varastaa vitriinistä tämän hiuskiehkuran. Tämän jälkeen hän ei pysty enää näkemään elämässään muita miehiä. Hiustupsu tuo hänet lähemmäksi rakastamaansa miestä ja lapsuudesta saakka turvaa tuonutta musiikkia.

”Olin opetellut upottautumaan toiseen todellisuuteen – ääni ei ollut pelkkää kuuloaistimusta; se oli ainetta joka kannatteli ja suojeli. Mozart halkaisi mieleni kahtia.”

Novellista Valentiinit löytyy samanlaista pakkomielteistä ihailua ja musiikilla on myös tässä psyykettä eheyttävä rooli. Kaksi elämänhylkimää fania seuraa tangolaulaja Valentin Oikarista ympäri Suomen tanssilavoja. Heille Oikarisen esiintyminen ja kappaleiden toistuvan tarkka tulkinta on sisintä hellivää terapiaa, eivätkä he siedä uudelleensovitusta tai muusikon uudistumista. Riittää kun Oikarinen laulaa toistuvan mantran lailla ne sanat, jotka täyttävät sisimmästä henkisen tyhjiön. Toinen faneista sanookin: ”- Ei tavallinen ihminen löydä tunteilleen omia sanoja, ne on otettava Oikariselta. -- ja jos sanat loppuvat, jää musiikki”. Tragikoominen ristiriita syntyy siitä, että samat sanat merkitsevät eri asioita kuuntelijalle ja esittäjälle.

Novellit soivat yhtä aikaa sekä duurissa että mollissa. Lintusella on helpottava taito tuoda mieleltään järkkyneiden henkilöhahmojensa toimintaan mukaan niin paljon huumoria, että lukeminen soljuu rytmikkäästi ja suruttomasti eteenpäin. Äärimmäisesti käyttäytyvät ihmiset eivät ole järjettömiä, vaan heidän tunne-elämänsä eheytyminen vaatii radikaalia heittäytymistä. Tarinoiden onnettomimmat ihmiset ovat itse asiassa niitä, jotka eivät uskalla siirtyä elämässään eteenpäin. Musiikki on kaikissa novelleissa ärsykkeenä muutokseen, riippumatta siitä tartutaanko siihen elämää muuttavaan hetkeen vai ei.

Musiikilla on suora tie ihmisen sisimpään ja se resonoi vahvasti meidän tunteidemme ja muistojemme kanssa. Mozartin hiuksissa eri musiikkilajien kautta näytetään erilaisia tunteita, joista rakentuu novelleille sopiva tunnelma. Yhdessä novellissa soi tango, toisessa klassinen musiikki, mutta kokonaisuutena niissä kaikissa on yhteensopiva sävelkieli.

Novellissa Joiku nuori shamaanityttö hurmaa etelänturistin mystisellä, eroottisella laulullaan. Oopperalaulaja esiintyy puolestaan kotitilallaan veljellensä teatraalisesti, diivamaisesti ja äänekkäästi. Työkyvytön konserttipianisti joutuu soittamaan marketissa lastenlaulupotpureita, koska muusikkokollegaansa tunteman naiivin kateuden tähden ei pysty enää esiintymään kansainvälisillä areenoilla. Tarinat tuntuvat kulkevan valitun musiikin tapaisessa rytmissä.

Moni novelleista sivuaa esiintymispelkoa. Lintunen kuvaa uskottavasti näiden ”lavakammoisten” muusikoiden psykologiaa ja ruumiintuntemuksia, heidän joutuessaan kohtaamaan pelkonsa.
Konserttipianisti tärisee horkassa yrittäessään tapailla koskettimia ja joutuu valitsemaan helpoimmat kappaleet soitettavakseen. Koko ajan mieli liikkuu menneisyyden pettymyksiin ja kykenemättömyys leviää läpi vartalon. Pelko vaikuttaa kappalevalintoihin, vaikka sisäiset vaatimukset kurkottavat pilviin. Valentin Oikarinen ei pysty puolestaan keskittymään laulamiseen, sillä hän häiriintyy kahden suurimman faninsa jatkuvasta läsnäolosta ja vaatimuksista. Hän päätyy lopulta radikaaliin ratkaisuun voidakseen säilyttää kasvonsa ja uransa.

Taiteilija kilpailee aina vähintään itseään vastaan ja omien heikkouksien kohtaaminen ei ole aina hyväksi. Lavalla ollaan lisäksi yleisön ja kriitikoiden arvosteltavana. Arki voi olla myös syvässä ristiriidassa uran ja imagon kanssa ja näiden asioiden törmätessä myös läheisten sietokyky on koetuksella.
Novellissa Habitus oopperalaulaja huutaa kotiin palatessaan työttömälle veljelleen, koska hän ei ymmärrä taiteilijasisarensa vaikeutta sopeutua arkeen. ”SÄ olet vapaa, -- voit sairastaa hyvällä omallatunnolla vaikka kaksi kuukautta eikä kukaan vie sillä aikaa sun pestiä, ei puhu pahaa pomolle, vihjaile ettet ole töissä koska sun hermot ei kestä mennä lavalle sen ja sen kriitikon haukuttavaksi”

Myös lapsinäkökulmaa löytyy. Novellissa Mustavalkea musiikkia lähestytään oppimisen ja soittotuntipakon kautta. Kokoelman ensimmäisessä tarinassa puolestaan nuori tyttö traumatisoituu nähdessään, mitä isän keikoilla oikeasti tapahtuu.
Molemmat lapset kohdistavat tunteensa soitimeen. Piano nähdään mustavalkoisina hampaina, joiden tiukkaan otteeseen oppimaton lapsi kokee jääneensä. Tyttö purkaa puolestaan raivonsa isän soittimiin, koska ei ymmärrä täysin kokemaansa. ”Karavaanin äänet olivat kadonneet korvistani, musiikin sijasta niissä kaikui nyt sanoja, vihjeitä ja paljastuksia, jotka olin yrittänyt painaa unohduksiin.” Lapsinäkökulmien myötä kokoelmaan tulee vaihtelua ja kekseliäisyyttä. Teema pysyy silti kokoajan yhteneväisenä ja lukukokemus syvenee novelli kerrallaan.

Musiikkimotiivin lisäksi novelleita yhdistää matkustaminen. Pomonsa alistama siivooja karkaa kiertävän tanssitähden matkaan, sillä musiikki tuo hänen epätyydyttävään arkeensa seikkailun tuntua. Karavaani -novellin nimi viittaa kulkemiseen, mutta sen seikkailut kuitenkin tapahtuvat lähinnä jazzbändin takahuoneessa.
Monissa tarinoissa kotioloja paetaan joko ulkomaille tai Suomen toiseen päähän. Matkantekoa tehdään myös musiikin avulla omaan sisimpään. Tai samaistutaan ihailtuun musiikki-ikoniin niin vahvasti, että ei osata erottaa enää itseään hänestä.

"Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia alkoi hulmuta silmissäni kuvina ja väreinä. Ei enää minkäänlaisia epäilyksiä. Ymmärsin että minussa puhkeavat aivomyrskyt olivat olleet totta myös hänelle. Olin Jeanin sukulaissielu."

Mozartin hiukset on aiemmin myös proosaa ja runoja julkaisseen Lintusen kolmas novellikokoelma. Tarinoissa näkyy sekä monipuolisen kirjoittajan jälki että muusikon kokemuksen tuoma uskottavuus. Pidän siitä että novelleissa on yhteinen harmonia ja kaikkia tapahtumia ei kirjoiteta auki. Salaperäisyys tuo tekstiin särmää ja tunkeutuu lukiessa sisimpään. Traagiset ihmiskohtalot sokeroituvat huumorilla, mikä tekee kokoelmasta hyvänmakuisen.

Mozartin hiukset on kiinnostanut myös Joanaa.

 Maritta Lintunen: Mozartin hiukset
Wsoy, 2011
Sivuja: 220

Cecilia Samartinia tapaamassa

Olin tänään kahden ystäväni kanssa Suuri Kuu-kirjakaupassa kuuntelemassa Cecilia Samartinia. Pääsin myös kirjailijan juttusille ja kiitin Nora & Alicia -teoksesta, josta aiemmin olen blogannut. Hän sanoi, että oli nähnyt esittelynsä aikana iloiset kasvoni yleisön joukosta hymyilemässä kannustavasti. Hän jutteli muillekin omistuskirjoitusta hakemaan tulleille faneilleen todella lämpimästi ja huomioiden, minulle jäi erittäin lämmin olo kirjailijan tavattuani. Teos on ollut myös muiden suomalaisten lukijoiden suosiossa, sillä se oli helmikuun myydyimpiä käännöskirjoja. Paikalla oli kuitenkin vain runsas kourallinen kuuntelijoita, lukijoita ja toimittajia, mutta tunnelma oli mukavan "olohuonemainen". Samartinin teosten suomentaja Tiina Sjelvgren oli erittäin hyvä haastattelija. Minusta oli todella ihana tavata nyt Samartin, sillä hän ei ollut mukana Bazarin kevät-tilaisuudessa, josta kirjoitin aiemmin keväällä.

Cecilia Samartin kirjoittaa joka päivä. Hän naurahtikin, että ahkerimmillaan ja työhönsä keskittyneenä ei ehdi edes vaihtaa koko päivän aikana vaatteita, vaan kirjoittaa pyjamassa. Hänestä välittyi kovin välitön ja lempeä mielikuva ulospäin. Pienet asiat, mitä hän kertoi arjestaan ja työskentelystään, saivat minut heti pitämään hänestä. Kun hän kertoi esikoisena Nora & Alician luomistyöstä, hänen silmänsä kostuivat liikutuksesta. Kirjan tekeminen ei ollut helppoa ja yhä edelleen siitä puhuminenkin koskettaa kirjailijaa itseäänkin. Siinä varmaankin on se syy, miksi kirja koskettaa myös lukijaa. Kirjailija kertoi, että teoksen jokainen tapahtuma on totta, vaikka siinä onkin mukana maagista realismia. Hän on kuullut tarinoita vanhemmiltaan ja muilta sukulaisilta ja tuttavilta ja niiden perusteella hän on koonnut tämän fiktiivisen tarinan. Hän on itse muuttanut pois Kuubasta 9kk ikäisenä, eikä hänellä siten ole mitään muistikuvaa maasta. Hän ei myöskään amerikkalaisena pääse kovinkaan helposti käymään ja hän on aina hivenen surumielinen kuullessaan muiden matkakertomuksia. Hän tietää ja tuntee tarkkaan juurensa, mutta itse maa on hänelle vieras.

Kirjailija pohti suomentajansa kanssa syitä sille, miksi hänen teoksensa ovat niin suosittuja Skandinaviassa. Norjassa hänen kolme ensimmäistä teostaan ovat kymmenen myydyimmän kirjan listalla. Hän olettaa sen johtuvan siitä, että pohjoismaissa arvostetaan värikästä luontokuvausta, eksotiikkaa ja ollaan enemmän auki vieraille kulttuureille. Hän on joka tapauksessa kovin otettu saamastaan huomiosta ja suosiosta.

Seuraavan teoksen suomenkielistä nimeä ei ole vielä tiedossa, mutta englanniksi teoksen nimi on Vigil. Odotan kuin hullu puuroa sen ilmestymistä, vaikka minulla on vielä lukematta Señor Peregrino.

Tilaisuuden jälkeen jäin kirjakaupan lukupiiriin keskustelemaan Noran ja Alician tarinasta. Meitä oli vain kolme osallistujaa, mutta seuraavan kerran lukupiiri järjestetään tiistaina 19.4 Suuri Kuu-kirjakaupan tiloissa, Lönnrotinkadulla. Tulkaa innokkaat mukaan! Minulle tilaisuus tuli täytenä yllätyksenä, mutta olen tyytyväinen että jäin juttelemaan. Aina on mukava keskustella uusien ihmisten kanssa kirjoista.

Jos haluat tavata Cecilia Samartinin, niin hän on huomenna Tampereella ja torstaina uudelleen Helsingissä.

Tampere ke 23.3.
Suuri Kuu (Verkatehtaankatu 9) klo 15
Suomalainen Kirjakauppa (Hämeentie18) klo 16.30

Helsinki to 24.3.
Suomalainen Kirjakauppa (Kamppi) klo 16
Akateeminen Kirjakauppa, Kohtaamispaikka klo 17

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

"Kyllä minä niin mieleni pahoitin"

Olen kuunnellut Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajaa (Wsoy, 2010) iltaisin äänikirjana ja en ole kertaakaan pahoittanut mieltäni, aivan mahtavaa huumoria. Minun oli pakko ostaa se myös kirjana, sillä haluan kokea tarinan myös "omalla äänelläni" luettuna. Antti Litja oli mielensäpahoittajana niin hyvä, joten on mielenkiintoista nähdä, miten teos toimii tekstinä. Hän osaa jurputtaa niin taidokkaasti, pitää taukoja ja puhkii ja ähisee, että jo pelkän hänen äänen kuuleminen huvittaa. Kuunnelmana teos toimi hyvin, koska toisteisen rakenteen ja lyhyiden tarinanpätkien takia idea pysyy hyvin mielessä, eikä uudelleen kuuntelun pariin palatessa tarvitse kelata taaksepäin, jotta muistaisi juonen. Tasaisen rytmin ansiosta suosittelen tätä äänikirjana.

Mielensäpahoittaja on yksi viime vuoden suosituimpia teoksia ja tämän 80-vuotiaan miehen valituksia on myyty yli 30.000 kappaletta. (Metrolehti 4.3 nr.9.) Seuraavaksi Kyrö kirjoittaa romanikerjäläisestä ja citykanista, mutta julkaisee teoksen Siltalan kautta. Kyrön kuusi aiempaa teosta on ilmestynyt Wsoylla, mutta nyt kirjailija on loikannut Siltalalle, koska "uskoo kierrätykseen". Minusta on kiinnostavaa seurata näitä kustantamoiden liikkeitä ja kirjailijoiden loikkauksia. Erityisesti Siltala on kunnostautunut kirjailijoiden "turvapaikkana". Kyrö silti toteaa Hesarin haastattelussaan, että hän voi tehdä silti kirjoja vielä Wsoyllekin. En ole vielä ehtinyt lukea Kyrön uusinta teosta Urheilukirjaa, jonka hän julkaisi puolestaan Teoksen kautta. Myöhemmin syksyllä Kyröltä julkaistaan vielä joulupukkia käsittelevä lastenkirja, mutta vielä en tiedä, minkä kustantamon kautta.

Mielensäpahoittaja ei siirrä pahaa mieltään kuuntelijaan/lukijaan, vaan valitus jaksaa naurattaa tarina toisensa jälkeen. Vitsi ei kyllästytä, enkä halunnut millään ahmia koko kuunnelmaa kerralla. Muutama tarina joka yö. Nauroin katketakseni, eikä uni meinannut tulla silmään millään. Uskokaa tai älkää, hulvattoman hauska äänikirja! Monen jurnutuksen allekirjoitan. Ihmiset voisivat oikeasti käydä jonotuskoulun, rintaruokinta julkisella paikalla voi olla vaivaannuttavaa, nykyiset huonekalut näyttävät puulta, mutta ovat "paperia" (varsinkin kirjahyllyt!) jne..

Kyllä ei haittaa, vaikka en osaa täysin nyt välittää Mielensäpahoittajan hauskuutta. Kuunnelkaa itse!


Mielensäpahoittajaa ovat pyöritelleet blogeissaan ainakin: Susa, Inahdus, Jori, Booksy, Morre, Zephyr, Susa, Kirsi, Valkoinen kirahvi ja Katja

Kyrövinkki Siltalan tiedotteesta:

"Sunnuntaina 27. maaliskuuta saa Ylen Radio1:ssä ensiesityksensä Kyrön kirjoittama Kerjäläinen ja jänis-kuunnelma.Ammattimaiseen kerjäläisorganisaatioon ajautunut romanialainen kertoo mitä hänelle Suomessa tapahtui. Matkakumppaniksi tälle Vatanesculle osuu raajarikko jänis, jonka kanssa hän kerjuuorjuudesta karattuaan vaeltaa aina Lapin perukoille saakka. Matka on täynnä yllätyksiä.
Satiirisen kuunnelman on ohjannut ja tuottanut Juha-Pekka Hotinen. Äänisuunnittelu on Anders Wikstenin, ja dramatisointi Minna Leinon ja Esko Salervon.
Kuunnelma uusitaan maanantaina 28.3. kello 19.03 ja tiistaina 29.3. kello 11."

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Wsoy, 2010

4 cd-levyä

Kirjalöytöjä

Kävin tänään kirjaostoksilla lempiantikvariaatissani, joka on vihdoinkin avautunut pitkän putkiremontin jälkeen. Löysinkin aikalailla ihania kirjoja ja hyllytilanpuute kirkuu ratkaisua ongelmaan. Joko ostan taas uuden kirjahyllyn tai alan radikaalimmalla tavalla luopumaan kirjoistani. Keväinen arvonta helpottaa tilannetta vain vähän. :) Petjan piti heti tutkia uudet kirjat, tietysti.

Ostin 27eurolla yhdeksän kirjaa ja mielestäni tein hyvät kaupat.
-Rebecca Stott: Korallivaras (Avain)
-Lionel Shiver: Kaksoisvirhe (Avain)
-Zadie Smith: Valkoiset hampaat (Wsoy)
-Zadie Smith: Nimikirjoitusmies (Wsoy)
-Matti Larjavaara: Ketunmorsian (Gummerus)
-Piia Posti: Talven jälkeen valo (Gummerus)
-Kamila Shamsie: Poltetut varjot (Gummerus)
-Armas Alvari: Varmat tapaukset (Tammi)
-Andrus Kivirähk: Riihiukko (Otava)

Riihiukko on meidän lukupiiri-blogimme kuukauden kirja! Tervetuloa mukaan huhtikuussa keskustelemaan kirjasta.

Kuka? Mitä? Missä? Milloin?

Sain haasteet Sinisen linnan kirjastosta ja Linnean kujerruksia-kirjablogista vastata tähän kyselyyn, kiitokset molemmille.

Kuka?
Kotimaisen kirjallisuuden opiskelija. Aluksi liikuin blogimaailmassa nimimerkillä Tomomi, sillä se on japanilainen alter egoni. Japani ja japanin kieli ovat lähellä sydäntäni, mutta uraksi asti niistä ei sitten ollutkaan, kirjallisuus vei mennessään.  Olen kiinnostunut kirjoittamisesta, kirjallisuuskritiikeistä ja kustannusalasta. Kerään Parnasso-lehden vanhoja vuosikertoja.


Mitä?

Kirjoja ja kirjoihin liittyviä juttuja. Viikoittain myös Petja-kissa vilahtelee blogissani.
Oleni aktiivinen ja innokas bloggaaja ja pyrin kirjoittamaan säännöllisesti, harjoituksen vuoksi. Välillä teen juttuja kustantamoiden tapahtumista. Luen keskimäärin kirjan päivässä. Yritän pysyä kirjamaailman tapahtumissa perillä ja kirjoittaa niistä juttuja blogiini.

Missä?
Luen busseissa, luentosaleissa, kirjastoissa, sängyssä, sohvalla, bussipysäkillä jne.
Bloggaan lähinnä kotoani omalta läppäriltäni.

Milloin?
Silloin kun on aikaa ja innostusta.

Extra: Mitä mielessä nyt?
Tulevat tentit ja esseiden palautuspäivämäärät. Unelmieni työharjoittelupaikka Avain-kustantamossa. Kirjakaverit.

Wilhelm Busch: Maks ja Morits

"Maks ja Morits, voi, voi teitä, kujeita kun ette heitä!"

Wilhelm Busch (1832-1908) oli saksalainen kirjailija ja taiteilija, joka on tunnettu opettavaisista ja aika roisista kuvakertomuksistaan. Hän oli ajan ilmiöiden terävä kriitikko, joka mielellään moitti tekopyhyyttä, itseriittoisuutta ja poroporvarillisuutta. Hän kehitti oman ilmaisutyylinsä, sarjakuvamaisesti etenevän kuvakertomuksen, johon liittyi riimitelty teksti.

Maks ja Morits on suomennettu ensimmäisen kerran 1918 ja tarina pitää sisällään seitsemän kertomusta kahden pojanviikarin julmista kepposista. Koko teksti on kirjoitettu loppusointuisilla säepareilla. Kirjalla on kulttiasema kotimaassaan Saksassa ja se on varsinainen jekkuilukulttuurin symboli. Kertoja moralisoi kyllä tarinoissa Maksin ja Moritsin tekoja ja yrittää ohjeistaa lukijaa siitä kuinka tärkeä koulutus on ja aikuisia tulee kuuliaisesti kuunnella. Moraalisaarna tuntuu huumorin ja groteskiuden takia olevan silti ennemminkin opetuskirjojen parodia kuin opetuskirja itsessään.

Oman muistini mukaan lapsena luettaessa teoksen huumori ylitti silti sen opetuksellisen tason. Minusta oli jännittävä nähdä ja lukea, mitä kaikkea kamalaa kyläläisille tapahtuu poikien tekemien kepposten takia. Oletettavasti juuri tarinoiden irvokkuus ja raakuus kiehtoi minua nuorena. Silti oli jotenkin helpottavaa, että pojat lopulta saavat rangaistuksen kolttosistaan. Olisipa minulla näihin hetkiin siunaantunut jo omia lapsia, niin pääsisin testaamaan tarinoiden rytmiä ja huumoriarvoa heillä.

Onko joillekin teistä luettu tätä pienenä ääneen? Siinä on mukava rytmi ja tuntu, kun kuuntelin sitä illalla ääneen luettuna. Ovatko Maks ja Morits teille tuttuja lapsuudesta ja lukisitteko sitä omille lapsillenne?


"Pahuudell' ei kauas päästä!"

Maksin ja Moritsin kepposet kostautuvat lopulta heidän omaan niskaansa ja mylläri jauhaa poikaraasut jyviksi. Kukaan kyläläisistä ei jää suremaan heidän kohtaloaan, eikä pojilla vaikuta olevan edes vanhempia. Ajankuva näkyy ainakin siinä, että Maks ja Morits räjäyttävät opettajansa herra Killin piipun ja opettajan naama nokeutuu aivan mustaksi. Hänestä tulee kaikkien mielestä pelottavan näköinen mustamies, eikä voi enää toimia opettajana. Jäin myös miettimään, että olisikohan 1800-luvulla voitu tehdä samankaltaista tarinaa tyttöriiviöistä, pahanteko kun tuntuu olevan edelleenkin sallitumpaa pojille kuin tytöille.

Samassa Otavan julkaisemassa kokoelmassa löytyy myös muista Buschin tarinoita: Hans Hokkisääri, Lippi ja Lappi ja Sen pituinen se.

Wilhelm Busch: Maks ja Morits ja muita kertomuksia. Otava, 1989. Sivuja: 190 (koko kokoelmassa) Suomentanut: Kalle Väänänen

Avaimen kirjakevät 2011

Kävin eilen vierailemassa Ravintolalaiva Wäiskissä Avain-kustantamon kutsumana. Siellä oli kolmen, kotimaisen uutuuskirjan julkistamistilaisuus: Helene Mosterin esikoisteos Hylky, Petteri Paksuniemen novellikokoelma Jouten ja Harri István Mäen aikuisille suunnattu surrealistinen mysteerisatu Kraatterin lapset. Hyvin erityylisistä kirjoista oli kyse, mutta jokainen tuntuu kiinnostavalta kirjailijoiden esitellessä ajatuksia teosten takana ja työprosessiaan. Ihailen aina näissä kustantamoiden tilaisuuksissa kirjailijoiden esiintymistä. Välillä pitää ehtiä esittää olennainen muutamassa minuutissa ja välillä taas pitää puhua pidempiäkin aikoja. Voin vain kuvitella, kuinka tunteellinen hetki on puhua teoksesta, johon on käyttänyt tuhansia tunteja aikaa elämästään ja siinä samalla pitäisi vakuuttaa suuri yleisö teoksen kiinnostavuudesta. Minut ainakin saivat vakuuttuneeksi.


Helen Moster on kirjoittanut Hylyn sanomasta jutun haastattelutyyliin, mutta tiivistän samassa hengessä tähän pienen esittelyn teoksesta eilisen perusteella. Miksi kirja kiehtoo lukijaa ennen kuin sivuakaan on avattu?
- Koska Moster on toimittaja ammatiltaan ja on tehnyt valtavan suuren taustoitustyön ja on kypsytellyt esikoiskirjaansa vuosikausia
- Koska kirjailija ei ollut etukäteen kiinnostunut sukelluksesta, eikä hän voisi kuvitella itse sukeltavansa, mutta silti hän kirjoitti kirjan hylkysukelluksesta.
- Koska teoksen rakenne on haastava ja siinä on useita henkilöhahmoja, aikatasoja ja tarinaan on yhdistetty niin monia erilaisia aineksia: mm.Venäjän hovi, posliinimaalaus, sukellus ja taidemaailma
- Koska olen lukenut Mosterin kääntämiä teoksia
- Koska olen hulluna hyvin kypsyteltyihin esikoisiin ja haluan tietää enemmän!

Petteri Paksuniemen novellikokoelma Jouten kertoo nimensä mukaisesti joutilaista ihmisistä, jotka eivät ole tyhjäntoimittajia. "Asialliset hommat hoidetaan, mutta muuten ollaan kuin ellun kanat" Joutilaisuudesta tehdään hyve aikana jolloin tehokkuus ja hektisyys näkyvät kaikkialla. Paksuniemi oli hyvin hauska puhuja ja hän halusi tähdentää etteivät novellit ole silti mitään tendenssikirjallisuutta, vaikka sanoma on selkeä - Ei jatkuvalle kasvulle, Ei kiihtyvälle kehitykselle. Elämässä pärjää vähemmällä stressaamiselle ja joka paikkaan hytkymisellä, jouten on hyvä olla.



Harri István Mäen teos Kraatterin lapset on nimenomaan tarkoitettu aikuisten fantasiakirjaksi. Kirjailija kuvaa työtään, että hän ei itsekään tiennyt että mihin se lähtee viemään ja teos oli mysteeri hänelle itselleenkin. Kirjan keskiössä ovat silti lapset, jotka tanssin pyörteissä unohtuvat tanssin maailmaan kadottaen itsensä. Kustantaja Anna-Riikka Carlson mainitsi, että samalla kun kirjailija tällä teoksella valtaa uuden alueen aikuiskirjallisuuden puolella, Kraatterin lapset tuo myös monelle tapaa suomalaisen kirjallisuuden kentälle uudenlaista maagista kerrontaa.

Kiinnostavia kirjoja ja koko tilaisuus oli mukavan rento. Ruoka oli laivaympäristöön sopivan merellinen.
Minulla oli myös oikein mukava jutella muiden blogistien kanssa kirjoista ja bloggaamisesta. Menossa mukana olivat Salla, Jenni, Marjis, Jori, Rooibos, Sara ja Arja. Kiitos seurasta kaikille!
Työnsä puolesta myös Ina ja kirjailijakollegoitaan tsemppaamassa Seija Vilén.
En halunnut kuvata blogiini ihmisiä, joten tunnelma välittyköön näistä hetkittäisistä napsautuksista. Vaikka puhuin nyt Avaimen kirjakeväästä, niin syksyn uutuuksiin pääsee kurkkaamaan tästä.

Marc-Antoine Mathieu: Jumala itse

"Luodessaan ihmisen Jumala saattoi yliarvioida kykynsä" -Oscar Wilde
"Luodessaan Jumalan ihminen saattoi aliarvioida kykynsä." -Tuntematon

Marc-Antoine Mathieun sarjakuvakertomus Jumala itse (Like, 2011) on aihepiiriltään ja idealtaan todella mielenkiintoinen. Partasuinen mies jonottaa väestönlaskennassa kiltisti omaa vuoroaan ja papereita kysyttäessä, hän tunnustaa olevansa Jumala. Koko kansakunta kohahtaa ja asiaa kommentoivat niin tiedemiehet, sosiologit, toimittajat kuin markkinamiehetkin. Monet ihmiset eivät ole kuitenkaan ihan tyytyväisiä Jumalan tähänastisiin tekoihin ja häntä vastaan nostetaan syytteitä. Oikeudenkäynti on spektaakkeli, missä eri asiantuntijat kommentoivat Jumalan olemusta, elämää maanpäällä ja oikeutusta jumalallisena hahmona. Jumala on samalla suuri julkkis, jonka elämästä ollaan kiinnostuneita ja hänet haluavat tavata kaikki, mutta toisaalta lukematon määrä ihmisiä on pettyneitä Jumalan tekoihin tai tekemättömyyteen.

Onneksi Jumala itse on toteutettu sarjakuvana, sillä kuvien synkkä mustavalkoisuus ja särmikkäästi piirretyt hahmot lisäävät oikeus-sali kohtauksiin draaman tuntua, takaumina kulkevaan kerrontaan kohtalonomaisuutta ja henkilöhahmojen kasvoille yhdistäviä rappiollisia varjoja. Jutun juonesta pääsee nopeasti selville ja on oikeasti aika herkullista lukea, miten ihmiset oikeasti reagoisivat jos Jumalan kohtaisivat. Onko hän sitten kuitenkaan olemassa? Yksi huvittavampia kohtauksia oli pappien kysyessä, että mistä he nyt saarnaavat, jos Jumala on jo maanpäällä. Jumala on myös itse eksyksissä oman identiteettinsä kanssa ja pohtii olemassaoloaan niin psykiatrin vastaanotolla kuin teatterilavalla esittäessään monologia.

Kaikista kiinnostavin oli kuitenkin Jumalan tuominen sarjakuvakentälle, sillä kaikki varmaan muistavat tanskalaisen sarjakuvapiirtäjän Muhammed-pilapiirrosjupakan. Jumala itse -sarjakuvassa vältellään myös Jumalan kasvojen näyttämistä ja sillä jopa leikitellään ja pilaillaan. Alla näkyy muutamia esimerkkejä, miten Marc-Antoine Mathieu esittää Jumalaa näyttämättä tämän kasvoja.

Voin suurella lämmöllä suositella tätä sarjakuvaa ja aion myös lukea muita Mathieun teoksia. Pidin piirrosjäljestä, mutta ennen kaikkea tarinan kuljetuksesta ja sen monipuolisesta pyörittelystä. Eri ammattikuntien edustajien mielipiteet jumaluudesta ja hänen olemassaolostaan oli toteutettu kiinnostavalla tavalla, tuoden teokseen huumoria. Miten Jumalalle kävisi jos hänet haastettaisiin oikeuteen koko ihmiskuntaan vaikuttaneista teoistaan?

Marc-Antoine Mathieu: Jumala itse
Like, 2011
Sivuja: 123
Suomentanut. Ville Keynäs

Keväinen kirja-arvonta!

Nyt on keväisen kirja-arvonnan aika!!


Blogissani on käyty vilkaisemassa yli 20 000 kertaa ja lupasin sen kunniaksi järjestää pienen kevätarvonnan. Siinä on puolelle vuodelle kertynyt mukava määrä, kiitos kiitos kiitos.
Kiitos kaikille lukijoilleni, niille, jotka ovat kommentoineet blogiani tai muuten vain seurailleet kirjoituksiani. Tästä on tullut mukava, koukuttava harrastus ja olen saanut elämääni kivan kirjayhteisön.

Arvon 30.3 kolme (3) voittajaa, jotka saavat valita kuvassa näkyvästä kirjakasasta mieleisen kirjan palkinnoksi. Toivottavasti kasasta löytyy mielenkiintoisia teoksia, sillä yritin valita hyllystäni palkintoja monipuolisesti. Löytyy jotain uutta, jotain vanhaa, proosaa ja runoutta. Kirjat ovat hyväkuntoisia, mutta käytettyjä (luettuja ;).



Kovakantinen proosa:
- Maritta Lintunen: Mozartin hiukset (Wsoy, 2011)
- V.S.Naipaul: Elämän kuva (Otava, 2001)
- Lars Saabya Christensen: Malli (Otava, 2006)
- Seija Vilén: Mangopuun alla (Avain, 2010)
- Laura Honkasalo: Lumen saartama kahvila (Gummerus, 2002)
- Enni Mustonen: Järjen ja tunteen tarinoita - Nimettömät (Otava, 2004)
- Federico Andahazi: Anatomi (Otava, 1998)
- Daniel Katz: Berberileijonan rakkaus (Wsoy, 2010)
- Pekka Manninen: Peili (Wsoy, 2011)
- Anne B. Ragde: Satunnaista seuraa (Tammi, 2011)
- Bulbul Sharma: Munakoisojen kiukku (Like, 2003)

Pokkarit:
- Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos (Seven/Otava, 2009)
- Märta Tikkanen: Kaksi (Tammi/Loisto, 2004)
- Anna Kortelainen: Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina (Tammi/Loisto, 2004)

Runokokoelma:
- Jouni Inkala: Kemosynteesi (Siltala, 2011)


Säännöt ovat monesta blogiarvonnasta tutut:

Arvontaan osallistutaan kommentoimalla tätä bloggausta. Siitä saa yhden arvan.
Toisen arvan saa, kun liittyy vakilukijakseni tai on jo sellainen.
Kolmannen arvan saa mainostuksesta.

Jos et ole kirjautunut bloggeriin, niin keksi itsellesi sellainen nimimerkki, että tunnistat itsesi, mikäli arpaonni suosii.

Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet

"Se oli kuin haamusärkyä amputoidussa jalassa, jota ei ollut olemassa. Asianlaita oli jopa hullummin: sitä kaikkea ei ollut milloinkaan ollut olemassa."

Kuva

Ljudmila Ulitskajan Naisten valheet (Siltala, 2011) on aivan uskomattoman eheä, yhtenevä ja soljuvasti kulkeva novellikokoelma. Minusta tuli kerralla kirjailijan fani ja toivon, että hänen teoksiaan käännetään lisää suomeksi. Huomasin, että Tammi on julkaissut kirjailijalta aiemmin teoksen Iloiset hautajaiset (2002). Ulitskaja on muutenkin kiehtova kirjailija, sillä hän kirjoitti esikoisensa vasta 50-vuotiaana. Tätä teosta ei ole kuitenkaan vielä suomennettu, mutta se oli Venäjän Booker-palkinnon ehdokkaana ja on ollut myös maailmalla kiitelty lukijoiden ja kriitikoiden keskuudessa. Toivon tosiaan, että Siltala jatkaa Ulitskajan teosten julkaisemista. Naisten valheiden etuliepeessä sanotaan kirjailijasta: "Hän on yksi maansa arvostetuimpia nykykirjailijoita ja on koulutukseltaan biologi, erikoisalueenaan perinnöllisyystiede."

Naisten valheet käsittää kuusi novellia, joissa kaikissa keskushahmona ja tarinoiden linkkinä esiintyy hyväsydäminen ja auttavainen nainen Ženja, joka on valheellisten naisten ympäröimä. Tarinat koskettavat laajaa aihepiiriä, mutta valhe esiintyy niissä kaikissa kaikkein kepeimmässä ja harmittomimmassa muodossaan: elämää kaunistava. Ystävätär valehtelee Ženjalle värittääkseen omaa historiaansa ja saaden myötätuntoa, samasta syystä valehtelevat myös ilotytöt antamissaan haastatteluissa. Pikkutyttö valehtelee luodakseen itselleen yhteyden perheeseensä. Valheet tulevat kuuluviin melkein ohimennen, kuin niillä ei olisi mitään sen suurempaa motiivia, mutta todellisuudessa keskeinen motiivi on kyllästyminen omaan elämään ja halu värittää sitä, edes vähän. Kirjailija itse toteaa tästä valheen täyttämästä novellikokoelmastaan: "Kaikkein hupaisinta on se, että tämä valheesta kertova kirja on totuudenmukaisempi kuin yksikään muu kirjoittamani kirja."


Ženja on miellyttävä hahmo, älykäs, kouluttautunut, hyväsydäminen ja hän antaa aikaa ja rahaa huonompiosaisille. Hän ei silti missään nimessä ole tylsä, särmätön hahmo ja nautin tästä epäluotettavien tarinoiden täytteisestä matkasta juuri hänen kauttaan kulkien. Teoksen valheet eivät ole pahuudella väritettyjä, vaan juuri näitä valkoisia, harmittomia valheita, mutta jotka kuitenkin muuttavat kaiken. Välillä on vaikea uskoa enää mitään. Joitakin valheita ymmärtää, sillä niiden taustojen selvittyä, tuntee myötätuntoa ja kiinnostusta valehtelijaa kohtaan. Osa valheista on typerryttäviä ja turhanpäiväisiä, päivän piristystä ja kyllästyneen naishupakon leuan louskutusta. Naisten valheet on hieno realistinen kuvaus valheista postmodernistisessa paketissa tarjoiltuna. Tämähän on totta, valheita on kaikkialla.

Lukiessa kuitenkin mietin suomennostyötä. Käännettynä teos on melkein poikkeuksetta kirjakielisempi kuin alkuperäinen versio. Olisin kaivannut dialogeihin väritystä, jotain tunnetta siitä että puhujat ovat eri kansankerroksista. Suomeksi tätä voi olla vaikea toteuttaa, mutta rakastan sitä kun huomaan sellaista suomennoksissa tapahtuvan. Suomennosta en siis tässä teoksessa missään nimessä moiti, mutta ylipäänsä tuntuu että kaunokirjallisuus on kovin yleiskielistä nykyisin. Lisäplussa kirjailijalle ja kääntäjälle siitä, että vanhemmista venäläisistä teoksista tuttu pakurikääpä oli tuotu esiin myös tässä teoksessa, sillä nautin sitä itsekin teenä terveyssyistä.

Kiinnostuin venäläisestä nykykirjallisuudesta ja jos teillä on antaa hyviä kirjallisia vinkkejä, niin otan niitä ilomielin vastaan.

Ljudmila Ulitsaja: Naisten valheet
Siltala, 2011
Sivuja: 207
Suomentanut: Arja Pikkupeura

Viikon luetut

Olin tämän kuluneen viikon hiihtolomalla ja minulla oli oikein kunnolla aikaa lukea kirjoja ja blogata, kiitos kun olette jaksaneet kommentoida joka päivä kirja-arvioitani. Hain ison kasan varauksia kirjastosta ja ihanainen kirjastosetä kehui, että minulla on hyvä sarjakuvamaku. :) Ihana moisten kehujen jälkeen oli upota sarjakuvien maailmaan. Koska olen lukenut nyt viime aikoina paljon sarjakuvia, suunnittelen ensi viikoksi esitteleväni niitä ihan urakalla.

Tarkoitus oli alunperin lukea lomalla tenttilukemistoa ja tehdä esseitä, mutta yllättäen aika upposi ihan muuhun. No, tuli ainakin levättyä, olo oli, parhaimmillaan, kuin kissalla. :)






Luetuksi tuli:

- Ricky Martin: Minun tarinani (Like, 2011)
- Kazuo Ishiguro: Yösoittoja (Tammi, 2011)
- Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet (Siltala, 2011)
- Adrian Tomine: Shortcomings (sarjakuvakertomus)
- Daniel Gloves: Ghost world (sarjakuvakertomus)
- Shaun Tan: The Arrival (kuvitettu tarina, ei ollenkaan tekstejä, vain vaikuttavia, ihania kuvia)
- Minna Canth: Anna Liisa (Project Gutenbergin kautta)
- Eleanor Catton: Harjoitukset (Siltala, 2010)
- Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina (Avain, 2011)
- Alison Bechdel: Hautuukoti (Like, 2009) (sarjakuvakertomus)
- Philippe Dupyu & Berberian Charles: Teoria yksinäisistä ihmisistä - Jeanin elämää (Wsoy, 2010) (sarjakuvakertomus)

Kuvasta kiitos Hennille!

Kiitos kommenteista ja keskusteluista. Uusille lukijoille tervetulotoivotukset!

Kohta pärähtää 20 000 kierrosta blogissani ja se on todella suuri luku näin nopeasti. Olen todella kiitollinen ja otettu ja sen kunniaksi järjestän pian kevätarvontaa.

Lukemisiin!!

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja

"Mutta kun soitit minulle eilen Rahmaninovia, muistelit jotakin tunnetta"

Sain luettua tämän Kazuo Ishiguron novellikokoelman Yösoittoja (Tammi, 2011) alkuviikosta ja nyt kirjoittaessani tästä blogiini arviota, huomaan että joudun oikeasti muistelemaan, millaisia novelleita teoksessa olikaan. Ne eivät olleet niin väkeviä tunnelataukseltaan, kuin olisin toivonut, mutta en myöskään ollut teokseen pettynyt. Jokaisessa oli kuvattu pieni hetki tavallisen ihmisen, musiikin rakastajan elämästä. Hetken ei välttämättä tarvinnut olla elämän parasta tai huonointa antia, vaan puhdas yksittäinen ja aivan kuin sattumanvaraisesti valittu hetki, joka jollain tavalla liittyi musiikkiin ja ihmissuhteisiin. Teoksen nimi Yösoittoja kuvastaa novellien melankolista virettä. Vaikka mainitsin, että tunnekokemus lukiessa ei ollut mitenkään väkevä tai elämää pysäyttävä, on välillä hyvä lukea tarinoita haikeudesta. Humoristisinkin novelli "Come Rain or Come Shine" oli lopulta melko surullinen. Viime aikaisten Japania kohtaan sattuneiden onnettomuuksien jälkeen, minulla on haikea olo, joten arvioni teoksesta soi samassa sävellajissa.

Yösoittoja koostuu viidestä novellista, joissa kaikissa soi musiikki. Viimeinen novelli "Sellisti" soi makuuni epävireisemmin kuin muut ja sain siitä vähiten otetta. Koko kokoelma jätti silti enemmän kysymyksiä auki kuin mihin se pystyi vastaamaan. Nuo mainitsemani sattumanvaraiset hetket soittivat sivuilta musiikkia, mutta jäin kaipaamaan parempaa rytmitystä. Jotain, johon olisi ollut helpompi tarttua. Joku, joka jäisi soimaan päähän hetkeksi. Joku melodia, jonka tunnistaisin. Muutama hyvä soolo ja koko bändi soitti samaa kappaletta, mutta melko ponnettomasti ja intohimottomasti.

Minua myös häiritsee, jos teksti on kauhean tietoinen itsestään ja puhuttelee suoraan lukijaa. En pidä siitä myöskään televisio-ohjelmissa tai elokuvissa. Haluan upota fiktioon, tarinaan ja olla osa sitä maailmaa. En halua tuntea olevani ulkopuolinen tarkkailija, jolle selostetaan tapahtumia. Vielä pahempaa jos hahmoihin ei pysty edes samaistumaan ja kaikki teoksen henkilöhahmot ovat melko kylmiä, kalvakoita. Miten sellaisen henkilön selostukseen voisi edes upota. Tekee mieli vain huutaa: "Älä puhuttele suoraan minua! Elä, tunne, toimi, liiku ja elehdi, mutta älä puhuttele minua, sillä silloin tulen tietoiseksi tekstin fiktiivisyydestä ja lukemisprosessista kesken tarinan. " Ainakaan tähän teokseen se tyyli ei sopinut.
"Mutta uutinen kerrottiin minulle, kun olin pahasti alamaissa, ja se herätti minussa sellaista inhoa, että aloin taas voida pahoin. Jos satutte kuulumaan Lindyn laajaan ihailijakaartiin, pyydän anteeksi sitä mitä nyt on tulossa."

Näistä epävireyksistä huolimatta, pidin silti teoksesta. Niin kummallista, miten eri tavoin kirjat toimivat. Jäin janoamaan silti lisää Ishiguroa, sillä novelleissa oli koukuttavat, melko erikoiset hetkensä. Niissä oli makuuni jotain sopivasti väärin.

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja
Tammi, 2011
Sivuja: 226
Suomentanut: Helene Bützow

Eleanor Catton: Harjoitukset

Hyvä näyttelijä saa yleisön uskomaan teatteriesityksen todellisuuteen ja hän pystyy välittämään tunnetiloja ja kokemuksia, joihin katsomossa voi samaistua tai ainakin uskoa niiden olemassaoloon. Esitys kuten hyvä kirja vaatii osallistumista, aktiivisuutta ja varastaa huomion itselleen kokonaan. ”Teatteri ei ole tosielämää, eikä täydellinen kopio tosielämästä. Se on kuin ovi.”

Elenor Cattonin esikoisteos Harjoitukset perustuu epäluotettavuudelle,  juorun ja tapahtuneen yhdistämiselle ja teatterintodellisuudelle. ”Näyttämö piittaa vain siitä, mikä näyttää todelliselta. Jos jokin näyttää todelliselta, niin ei ole väliä, onko se todellista vai ei. Sillä ei ole merkitystä.” Tapahtumat käynnistyvät, kun yhteisölle paljastuu täysi-ikäisyyden kynnyksellä olevan Victorian ja tämän jazzopettajan suhde. Asiaa puidaan koulun musiikkioppilaiden juoruissa, Victorian sisaren Isolden uskoutuessa omalle saksofoninopettajalleen ja lisäksi paikallinen teatterikoulu ottaa produktioonsa näytelmän, joka perustuu samaiseen skandaaliin. Vain skandaalipari pysyy tarinan kulisseissa, hyvin äänettöminä ja näistä salaisuuksista muodostuu teokselle kehys.

Rakenne on hyvin sirpaleinen ja se jättää paljon kysymyksiä auki kirjan tapahtumista.Tulkinnanvaraisuutta lisää vielä rikkonainen aikajana. Kaksi tarinalinjaa kulkee läpi lukujen, jossa toisessa aika liikkuu edestakaisin viikonpäivien ja toisessa kuukausien tasolla. Ääniä on useita, eikä keneenkään voi täysin luottaa. Kaikki nämä äänet pakkautuvat samalle taajuudelle, eikä dialogeissakaan välillä erota puhujaa. Erottamisen vaikeus johtuu joko suomennoksen tarkasta yleiskielestä tai Cattonin käsikirjoituksesta. Kaikilla henkilöhahmoilla on sama teatraalinen tapa puhua.

Henkilöhahmot kamppailevat läpi teoksen spottivalosta, päähenkilön paikasta, haluten pitää salaisuutensa, mutta tulla samalla kuulluksi. ”Vaikutelma hahmon syvyydestä synnytetään yksinkertaisesti siten, että yleisöltä pimitetään tietoa. Hahmo vaikuttaa moniulotteiselta ja kiehtovalta vain silloin, jos emme tunne syitä ja motiiveja.” Aikuiset ovat yhtä eksyksissä identiteettinsä kanssa kuin nuoret,. Teatterikoulun opettajat etsivät nuorista näyttelijöistä omakuvaansa ja saksofoniopiskelijoiden äidit pitävät tyttäriään projekteina, oman persoonallisuutensa jatkeina. Saksofoninopettajan terävä kieli ja salaisuuksien verhoama hahmo pitävät hänet tarinan keskiössä, hänen sotkeutuessaan oppilaidensa henkilökohtaiseen elämään ja vetäessään naruista kuin nukketeatterin ohjaaja.

Harjoitukset on kiinnostava teos, lukiessa tulee olla valppaana. Koskaan ei voi olla varma, mikä on oikeasti totta ja mikä todellisuuden esittämistä, harjoitusta näytelmää varten. Sama epämääräisyys herättää myös kysymyksen, tekeekö hämmentävä rakenne teoksesta oikeasti hyvän vai onko sen tarkoitus vain verhota tekstin puutteet. Viimeisessä näytöksessä langat jäävät selvittämättä.

Eleanor Catton: Harjoitukset
Siltala, 2010
Sivuja: 332
Suomentanut: Tero Valkonen

Vuoden 2010 kauneimmat kirjat

Suomen kirjataiteen komitea on valinnut mm.vuoden 2010 kauneimmat kirjat ja kannet. Olen ennenkin kirjoittanut kuinka tärkeitä minulle ovat kauniit kirjan kannet samoin kuin kirjalle valittu osuva nimi. (Klikkaamalla linkkejä pääsee tutkimaan komitean valitsemia kauneimpia kirjoja ja kansia ja oman bloggaukseni kirjojen nimistä)

Suomen kirjataiteen komitean tavoitteena on kiinnittää huomio kirjoihin kirjataiteellisina kokonaisuuksina. Vuoden kauneimpia kirjoja valitessaan komitea pyrkii löytämään teoksia, joissa muoto ja sisältö tukevat toisiaan mahdollisimman hyvin. Arvioinnin lähtökohtana on graafinen kokonaissuunnittelu alkaen typografiasta ja päätyen valmiiseen painotuotteeseen. Klassisen kirjapainotaidon ohella komitea arvostaa tuoreita, uutta luovia ratkaisuja.Suomen kirjataiteen komitea valitsee vuosittain Vuoden kauneimpien kirjojen kokoelman. Yksi kirjoista palkitaan Kaunein kirja -arvonimellä. Omana ryhmänään valitaan vuoden onnistuneimmat kirjan kannet.
(http://www.kauneinkirja.fi/komitea/)
Esittelen nyt blogissani mielestäni kauneimpia kauneimmista kansista:

Selja Ahava: Eksyneen muistikirja. Gummerus. Graafinen suunnittelija: Jenni Noponen

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja. Wsoy. Graafinen suunnittelija: Mika Tuominen

Siri Kolu: Me Rosvolat. Otava. Graafinen suunnittelija: Tuuli Juusela

Paul Auster: Näkymätön. Tammi. Graafinen suunnittelija: Timo Mänttäri

Herta Müller: Tänään en halunnut tavata itseäni. Tammi. Graafinen suunnittelija: Markko Taina

Mielenkiintoista arvioida nyt pelkkiä kansia, sillä en ole yhtäkään näistä kirjoista lukenut/kuunnellut vielä loppuun asti. Katselen siis pelkästään kansia ja mietin niiden välittämää kuvaa kirjasta. Leikkimielistä analysointia luvassa:
Selja Ahavan Eksyneen muistikirjan kansi on samalla jotenkin pelkistetty ja sekava. Toisaalta se sopii hyvin teoksen nimeen, siinä missä muistikirjaan pannaan tarkkaan asioita ylös, eksynyt viittaa sekavuuteen ja unohdukseen. Pidän myös kannen mustavalkoisuudesta.
Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja on puolestaan hupaisuudessaan kaikkea muuta kuin kansien "karvalakkimalli". Ruutupaita, karvalakki ja kasvojen tilalla kirjan nimi. Sopivan minimalistinen, mutta humoristinen tunnelma sopii siihen mielikuvaan, mikä minulle on kirjasta ehtinyt syntyä 2 cd:tä kuunnelleena.
Siri Kolun Me Rosvolat on hyvänvärinen ja pidän tämän lastenkirjan kannen fonttivalinnasta. En ole vielä ehtinyt lukea teosta loppuun, mutta tähän mennessä siinä on ollut paljon herkuttelu- ja mässäilykohtauksia, joten kannen karkkikoristelu sopii hyvin teokseen. Ajattelin kirjoittaa tästä teoksesta esseen, joten myöhemmin lisää herkuttelusta.
Paul Austerin Näkymättömän kannen värivalinnoissa silmä lepää ja pidän siitä että ihmishahmo kuvituksen keskellä on todellakin näkymätön. Maisema on vanhahtava ja utuinen.
Herta Müllerin Tänään en halunnut tavata itseäni kansi sopii mielestäni hyvin teoksen nimeen. Peilikuva on utuinen kuin pölyn peitossa ja naaman yli on kädellä vedetty viivoja. Viiltoja läpi kasvojen. En tiedä kirjan sisällöstä, mutta kannessa on jotain hyvin tuskaista.

Mitkä olivat teidän mielestänne parhaat kannet? Entä oliko muuten komitea onnistunut kauneimpien kirjojen valinassa?


Loppuun vielä menovinkki:
Kansalliskirjaston kahvilassa ja Agricola-huoneessa on 11.3-11.5.2011 näyttely Viron ja Suomen vuoden 2010 kauneimmista kirjoista. Näyttelyyn on vapaa pääsy.