Petja

David Nicholls: Kaikki peliin

Pidin. En pitänyt. Pidin. En pitänyt.

Arpomiseksi menee, mutta koska edes mietin tällaista, niin loppufiilikseksi jää kyllä valitettavasti pettymys. En pitänyt David Nichollsin uusimmasta suomennoksesta Kaikki peliin (Otava, 2012. Suomennos: Sauli Santikko) erityisen paljon. Se kalpenee kädet pystyssä aiemmin lukemalleni Sinä päivänä -teokselle kuin omenavarkaista yllätetty pojankloppi.

 

Kaikki peliin muistutti minua, miksi en pidä amerikkalaisista blockbuster-teinielokuvista (tiedän, että Nicholls ei ole amerikkalainen) ja niiden kulahtaneen stereotypisestä henkilökuvauksesta. On nörttejä, on suosittuja tyttöjä, on älykköjä, juntteja, urheiluhulluja, bilettäjiä ja niitä tyttöjä, jotka tietävät tasan tarkkaan, mikä on aitoa ja oikeaa tässä maailmassa, eivätkä he häpeile tämän totuuden laukaisemista päin alempiarvoistensa pläsiä. En ole niin vanha, ettenkö muistaisi että tällaisia tyyppejä vähemmän kärjistettynä löytyi myös omasta pienestä lukiostani, mutta tosielämässä on silti vähän enemmän värejä kuin musta ja valkoinen.

Mutta miksi, oi miksi, niissä elokuvissa kuvataan aina niitä tavoittamattoman kauniita ja eteerisiä tyttöjä, joita nörttipojat kuola valuen halajavat. Miksi asetelma on aina niin, että tytöt ovat jalustalla ja tarinan vitsi syntyy siitä, että joku finninaamainen kynäniska uskaltautuu yrittää tavoitella heidän suosiotaan. Niin noloa, niin totta, niin hauskaa. Ja ehkä juuri tämä asia tökki Kaikki peliin -teoksen kohdalla. Se oli kyllä nolo, mutta myötähäpeässä yksikseen on turhan vähän ainesta nauruun. Totta se on varmasti joltain osin, kun tämä kuvasto nörteistä ja suosituista toistuu populaarikulttuurissa kerta toisensa jälkeen. Mutta teos ei ollut hauska, vaikka se sitä lupaili.

Mutta kuten sanoin, teos vain muistutti minua niistä elokuvista, se oli kuitenkin riittävän hyvä, että halusin lukea loppuun ja tietää, että miten päähenkilö Brianille käy yliopistoelämänsä ensimmäisenä vuonna, hänen yrittäessään tavoitella yhtä aikaa suosiota, yliopistojen välisen televisiovisailun edustusjoukkueen paikkaa ja yläluokkaisen Alice Harbinsonin sydäntä. Televisiovisailuun keskittyvät juonenpätkät ja joka luvun aloittava tietokilpailukysymys toivat lukemiseen jotain kimmoketta ja jaksoin lukea myös haukotuttavat nolostelukohtaukset läpi epätaidokkaine iskuyrityksineen ja tanssikohtauksineen.

Petyin teoksen yllätyksettömyyteen. On alusta asti selvää, miten käy asetelmassa kiihkoisa nörttipoika - suosittu kaunotar - nenäkäs naispuolinen ystävä, joka väheksyy pojan kaunottareen osoittamaa kiinnostusta. Siitä siis ei riitä jännitettä yli 400 sivuiselle kirjalle. Keskityin muihin asioihin. Etsin kiinnostavuutta työväenluokan ja yläluokkaisen arjen yhteentörmäyttämisestä (aika pinnallista). Yliopistoelämän kuvailusta (tätä oli aika vähän), poikien välisestä ystävyydestä (jälleen kerran aika ennalta-arvattava juonenkuljetus), 80-luvun populaarikulttuuriin (pilkahduksia siellä täällä) ja televisiovisailuun keskittyvistä kohtauksista (jee, löysinpä syyn, miksi luin kirjan loppuun).

Mitä se kertoo minusta, etten pitänyt teoksesta, joka on niin monien mielestä hyvä. Ei yhtään mitään. Sinä päivänä oli raadollisesti tarkasteltuna aika samanlainen teos kuin tämä, mutta pidin siitä valtavasti. Rimakauhua ja rakkautta  -sarjan käsikirjoittajiin kuuluneen Nichollsin hauskuus kajasti paremmin aiemmin lukemassani kuin tässä hänen esikoisessaan.

Kirjallisuusviittaukset ja päähenkilön älykköaseman romahtamisesta annan plussaa. Mutta lopulta teos jätti niin pitkästyttävän maun, että en tykännyt -tarra pärähti kirjan päälle (vertauskuvallisesti).

Ivan Turgenev: Ensimmäinen rakkaus

Tunsin hänet heti, vaikka hän olikin kääriytynyt tummaan viittaan ja vetänyt hatun kasvoilleen. Varpaillaan hän kulki ohitseni. Hän ei huomannut minua, vaikken ollutkaan kätkössä; kyyristyin siinä määrin, että taisin olla aivan maan tasalla. Mustasukkainen, murhaan valmis Othello oli äkkiä muuttunut koulupojaksi... Säikähdin niin isän odottamatonta ilmestymistä, etten edes huomannut mistä hän tuli ja minne meni. Vasta hänen kadottuaan, kun oli jo hiljaista, ojentauduin suoraksi ja ajattelin: "Mitäköhän varten isä kuljeskelee yöllä puutarhassa?"

Minä tiedän!
Voi poikarukka, olet sotkeentunut "kauniisiin ja rohkeisiin" Ivan Turgenevin malliin. Ensimmäinen rakkautesi ei ole niin viaton, kun mitä haluaisit. Naapurintytön sulokkuus on huomattu myös muiden toimesta. Kilpakosijoista kertojalle vaarallisin on yllättäen se kaikkein läheisin. 16-vuotiaan päiväunelmointi näyttää lukijalle aluksi kaukaaihailevan ja alhaalta ylöspäin katsovan ihastuksen, mitä poika itse kutsuu ensimmäiseksi rakastumisekseen. Ensimmäinen rakkaus on kuitenkin jännittävimmillään kuvatessaan hyvin erilaisen, traagisemman, rakkaustarinan.

Kiiltomadon kritiikistä löysin tiedon, että: "Turgenev itse on sanonut pienoisromaania omaelämäkerralliseksi. Hänen isänsä oli komea ja rahasta naimisiin mennyt upseeri, joka omistautui seuraelämälle. Teos kuuluu Turgenevin myöhäisvaiheeseen, hän sanoi halunneensa palata siinä erääseen nuoruuden muistoon."

En voi sille mitään, että tuon tiedon jälkeen kirja tuntuu jännittävämmältä. Kävikö Turgenevin isä yöjuoksussa naapurin kaunottaren luona? Millaisen jäljen se jätti kirjailijaan hänen kuvatessaan myöhemmin rakkaustarinoita kirjoissaan? Tällaisen yksityiskohdan jälkeen Turgenev kiinnostaa minua vielä enemmän.

Ensiksi pidin Ensimmäistä rakkautta (WSOY, 1952. Suomennos: Juhani Konkka) melko tylsänä, eikä se koskaan miksikään "kiitoradaksi" muutu. Miljöö on kuitenkin kiinnostava. Teos sijoittuu 1830-luvun maaseutupitäjän aristokraattiseen huvilaympäristöön. Moskovalainen nuorimies toimii minäkertojana, hän valmistautuu laiskanlaisesti yliopiston pääsykokeisiin, viettää aikaa ystävien kanssa ja ujosti liehittelee naapuriin muuttanutta neitokaista. Neidon seurapiirileikkeihin kuuluu kiusoittelu ja suosionosoitusten vastaanotto oikealta ja vasemmalta, eikä poika näe tytössä mitään väärää. Kunnes näkee tämän liiankin hyvin.

Muutimme kaupunkiin. Irtautuminen entisestä ei tapahtunut heti, enkä myöskään päässyt heti työhön kiinni. Haavani parani hitaasti, mutta isää kohtaan en tuntenut katkeruutta. Päinvastoin: hän ikään kuin kasvoi vieläkin silmissäni...selittäkööt psykologit tämän ristiriidan miten parhaiten taitavat.

Minulla on selitys: isältään poika osasi odottaa petturuutta, mutta jalustalle nostamansa neito ei voinut ikinä saavuttaakaan niitä odotuksia, mitä hänen varalleen asetettiin.

Voi Turgenev, olisit kirjoittanut myös äidin ajatuksista. Naisesi jäivät etäisiksi, heidän tunteissaan olisi riittänyt ammennettavaa. Kiehtova kehä, mutta jäi lopulta liian umpinaiseksi.

Hidas heinäkuu

Tämä heinäkuu on mennyt sekä Alice Munron että Tikkasten parissa. Jostain syystä haluan lukea samoilta kirjailijoilta mahdollisimman monia teoksia. Luin aiemmin Märta Tikkasen Miestä ei voi raiskata ja Kaksi (josta bloggaan oman arvion pian). Välissä luin Munroa, nyt luen Henrik Tikkasen osoitesarjaa. Jälleen kerran. Nyt on kummakuu, luen hitaasti, vähän ja tuttuja kirjoja. Samoilta kirjailijoilta, vaikka maailma on täynnä mitä erilaisimpia makuja. Jotain uutta makua tuo uusi teekuppini, kiitos siitä kirjakaveri Norkulle.

Nyt on vähän sanoja, mutta ihana olla. Olen blogannut ja lukenut vähän, mutta olen toisaalta kävellyt ulkona viitisenkymmentä kilometriä viikossa. Kävin tunturissakin, näin poroja ja lunta. Halusin vain jättää blogiini sanan, että täällä ollaan, vaikka hitaasti käydään.

Nyt luetaan Tikkasia. Olen miettinyt näitä lukiessa, että kuinka monta kertaa ihminen jaksaa lukea raivoisan kiihkeän ongelmaisesta avioliitosta. Lukemattomia kertoja, näköjään. Kaksi itkettikin, siihen on kirjoitettu vielä niin ihanat loppusanat:

"Kaipaan häntä usein. Hetkeäkään en ole toivonut häntä takaisin."

Alice Munro

Alice Munro (s.1931) on kanadalainen novellikirjailija ja minulle hyvin rakas tarinankertoja. Keltaisen kirjaston takannesta napattu esittelyteksti: "Munro kirjoittaa oivaltavia kertomuksia tavallisten ihmisten elämässä sattuvista tapauksista, jotka panevat jotakin liikkeelle, loksauttavat palapelin palaset paikoilleen tai kääntävät tulevaisuuden suuntaa." Ihailen Munrossa sitä, kuinka intensiivisen ja tarkkaan kuvatun tarinan hän saa mahtumaan tiiviisen tilaan. Suomeksi kutsumme näitä novelleiksi tai kertomuksiksi, mutta itse hän käyttää nimitystä stories (jättänyt siis short-sanan pois, sillä lyhyitähän nämä tarinat eivät ole).

Nyt useamman novellin lukeneena en voi kuin hämmästellä sitä idearikkautta ja variaatioita, mikä rakentuu tarinoiden taakse. Jokaisesta voisi kasvattaa pidemmän romaanin, mutta Munron tyyli on kirjoittaa tiiviisti ja tarkasti, hänen henkilögalleriansa antaisi myöten laajempiinkin teoksiin, mutta ne ovat silti uskottavasti motivoituja ja kiinnostavan kompleksisia näihin "pienoisromaaneihin". Munro-viikonloppu paisui yli odotusten, sillä novellit eivät ole mitään pikalukukamaa, vaan monimuotoisia, monimutkaisia ja monitulkintaisia, joiden avoimet alut ja loput jättävät lukijan omille tulkinnoille paljon tilaa. Jos kirjahylly on pieni, eikä sinne halua säilöä kuin sellaisia kirjoja, joissa riittää luettavaa useammalle kierrokselle, niin suosittelen vilpittömästi Munron teoksia. Ne eivät ole kerralla selviä, eivätkä ne jätä rauhaan.

Aikuiseksi kasvamisen traagisuus ja lasten viattomuuden säilyttäminen

Julkisia salaisuuksia -teoksen novelli "Vandaalit" toi mieleeni Liian paljon onnea -kirjan "Lastenleikkiä". Sitten löysin monia muita yhteyksiä siinä, miten Munro kuvaa lapsia novelleissaan. Hän leikittelee lapsuuden viattomuudella usein kääntäen totutut kuvausmallit ja -asetelmat päälaelleen. Lapset eivät ole viattomia, eivätkä erityisen siloteltuja ja suloisen naiiveja, vaan rohkeasti Munro näyttää lapsen julmemman ja rumemman puolen. Miten kaksi tyttöä liittoutuvat keskenään kohdatessaan erilaisen, heitä kovasti ihailevan ja mukaan leikkeihin pyrkivän kehitysvammaisen tytön lastenleirillä. Kuinka julma on poissulkemisen tahtotila molemmissa, ja miten he nauttivatkaan nimenomaan kiusaamisesta, että siitä muodostuu tärkeämpi osa leikkiä kuin kahdestaan olemiseen pyrkiminen. "Vandaalit"-novellissa lapset joutuvat eläintentäyttäjänä työskentelevän pedofiilin käsiin. Tyly novelli, jossa lasten kohtalo sekoittuu pedofiilin ammatinharjoittamiseen ja keinotekoisen luonnontilan ylläpitämiseen. Molemmat ovat julmaa luettavaa, joissa arkielämän aggressio näyttäytyy taitavimmillaan. Hyvän naisen rakkaudessa lasten viattomuutta taas halutaan säilyttää, ja aikuisten tahmainen ja saastainen todellisuus piilotetaan heidän katseiltaan. Ruumis siistitään nopeasti pois katseilta, ja kun lapset tulevat sisälle ulkoa, aikuiset koristelevat kakkua nonparelleilla. Jotain kauniin yksinkertaista ja tavanomaista rinnastetaan samassa tilanteessa kauheisiin tilanteisiin.

Toisaalta Munro kuvaa myös henkilöitä, jotka ovat torjuneet jonkun lapsuudessa tapahtuneen traumaattisen kokemuksen ja jotka ovat siksi aikuisena kompleksisia tapauksia. Raivoa ei osata suunnata oikeaan kohteeseen tai sisällä kihisevästä salaisuudesta halutaan viimein vuosien jälkeen tehdä julkinen. Suketus kertoo blogissaan Karkulainen teoksen novellista "Syntejä ja rikkomuksia" näin: "hämmentävä yhdistelmä painostavaa uhkaa ja kevyttä otetta. Lauren on nuori tyttö, perheensä ainokainen, joka on muuttanut boheemien vanhempiensa kanssa uuteen kaupunkiin. Menneisyys tunkee pyytämättä keskelle perheen elämää, ja lopulta kaappien ovet on avattava, vaikkei kukaan haluaisi."

Salaisuudet paljastuvat aina, mutta lukijan mielikuvituksen varaan jää usein loppupisteiden yhdistäminen ja tarinan jatkaminen haluamaansa suuntaan. Pidän tästä lukijan haastamisesta, saatoin novelleille keksiä useamman mahdollisen lopun ja taas toisinaan suljin kirjan suuren hämmennyksen vallassa, mitä nyt? Samaan tapaan kuvaa Maria blogissaan ensimmäisen Munron teoksen lukukokemusta: "Luin kirjaa verkkaisesti ja keskittyen, mutta silti päästyäni ensimmäisen novellin loppuun jouduin toteamaan, että olisi pitänyt lukea vielä hitaammin. Muutaman novellin luinkin kahteen kertaan, enkä silti ollut varma siitä, mitä oikein tapahtui. Munron lauseet ovat yksinkertaisia, mutta merkityksillä ladattuja."

Sairaus ja kuolema monen novellin katalysaattorina

Useammassa lukemassani novellissa avainhenkilö on hyvin sairas. Viha, ystävyys, rakkaus -kokoelmassa on useampi kuolemansairas henkilö. "Lohtu"-novellissa parantumattomasti sairas mies tekee itsemurhan naisen ollessa poissa, ja vaimo on sairastua itsekin pahasti yrittäessään löytää viimeistä kirjettä ja hyvästijättöä mieheltään. Lohtu löytyy lopulta suudelmasta, mutta kaikki tapahtumat käynnistyvät sairauden ja kuoleman synnyttämästä jännitteestä. "Ponttoonisilta" kulminoituu myös suudelmaan.Novelli on hyvin pieni, yhden kohtauksen kertomus syöpäsairaan ja tämän vuoksi itsetuntonsa menettäneen naisen herkästä kohtaamisesta nuoren miehen kanssa. Vaikka näin blogitekstiin muutamia novelleja tiivistämällä syntyy vaikutelma, että kaikki Munron novellit ovat synkkiä, niin avoimien loppujen ja arjen kauniiden asioiden myötä tarinat saavat myös lempeä ja lohtua.

Kirsi kirjoittaa blogissaan Kerjäläistytöstä, jonka loppuvaiheen novellissa kuvataan poraavasti dementiakodin arkea: "Ajankuvauksessa Munro on myös mestari. Kirjan loppuvaiheissa ollaan varmastikin jo 1970-luvulla, Flo on joutunut vanhainkotiin dementoitumisen takia. Flon asunnon sotku on armottoman tunnistettava. Juuri sellaista muistinsa menettäneen vanhuksen asunnossa on."

Uhkaava, painostava tunnelma vs. hauska tarina

Kerjäläistytön kuvataan olevan epätavallinen Munron tuotannossa, sillä sen huumori ja hauskuus tuntuvat lukiessa pitkin kertomuskokoelmaa, eivätkä ne ole niin hirveitä ja kauhistuttavia kuin useimmat muut teokset. En ole itse vielä lukenut Kerjäläistyttöä, joten en tiedä omakohtaisesti sanoa, että kuinka paljon teos poikkeaa muusta linjasta. Minulle Munro on arkirealisti, joka sotkee tarinoihin paljon groteskeja ja absurdeja piirteitä. Ne ovat näennäisen helppoja, mutta niistä avautuu niin laaja ja yksityiskohtainen maailma, etten voi kuin ihastella kuinka mielikuvituksellinen hän on.

Yle radion Naiskertojat-sarjassa Kerjäläistytön hauskoja piirteitä kuitenkin korostettiin suhteessa muuhun tuotantoon: "Siinä on koko ajan nauru rivien välissä." Suomentamaton esikoiskokoelma Dance of the happy Shades soljahtaa taas enemmän kauhukertomusten genreen. Osa novelleista tuntuu kauhukertomuksilta, mutta yhtäkään kovin hauskaa tarinaa en ole vielä lukenut. Selvästi hän kuitenkin hallitsee monta erilaista genreä, vaikka pääasiallisesti (mielestäni) kirjoittaa enemmän juuri arkirealistisia tarinoita, joiden yllä häilyy tumma tunnelma.

Millainen on Munro-novelli?

Nostin yllä muutamia piirteitä esiin, mutta olisin voinut enemmänkin kirjoittaa yleisistä linjoista, jotka tekevät lukemistani novelleista munromaisia. Tiedän, että tulen lukemaan kaikki hänen suomennetut teoksensa, sillä pidän siitä, kuinka paljon näistä kertomuksista saa irti. Olen viehättynyt myös siitä, että vaikka olen lukenut jo jonkin verran kirjoja ja perustunteiden (rakkaus, viha, suru, kateus, mustasukkaisuus, pelko, kauhu, väsymys...) kuvailu on tuttu, yllätyn joka kerta Munron novellien äärellä. Hän osaa taitavasti kirjoittaa arjesta tekemättä siitä arkista. Esimerkiksi lukiessani "Albanialainen neitsyt" -novellia pysähdyin kertakaikkisesti miettimään, että mistä ihmeestä hän keksii nämä tarinansa. Eihän kukaan tee maalia jokaisesta rankkarista, mutta minulle Munron huonoimmatkin ovat riittävän hyviä.

Hän kirjoittaa niin luontevasti monien eri aikatasojen läpi, hän rakentaa novellinsa usein epäkronologisesti, sotkien eri kerroksia. Hän sotkee arkea ja taikaa. Hän voi saada eheän tarinan kirjoittamalla sekä avoimen, mystisen alun ja täysin avoimen lopun. Kokoelmassa säilyy kaari, vaikka usein novellit kuuluvat toisiinsa hyvin löyhästi. Samojen teemojen toistuminen ei käy pitkästyttäväksi, sillä teksteissä on erityinen oma tarinansa. Fiktiiviset hahmot tuntuvat nopeasti läheisiltä ja oikeilta ihmisiltä, vaikka ajanjakso on usein nykyajasta katsottuna syvällä menneessä tai useiden vuosikymmenten päässä, tuntuvat tapahtumat ajattomilta ja maanrajoja rikkovilta. Usein liikutaan Munron kotiseudulla, Kanadassa ja maalaiskylissä, mutta ihmiskuvaus ei pönäköidy pelkästään yhden kortin ihmeeksi. Kuka tahansa voi löytää novelleista jotain tuttua, tai sitten jotain niin kamalaa, että sitä voi vain miettiä, miksi ihmeessä tällainen kirjallisuus on niin vetovoimaista, ettei sitä malta jättää kesken.

Alun perin pelkäsin, että useamman novellin lukeminen käy raskaaksi ja kaipaisin pitkien romaanien pariin, mutta en voisi olla enempää väärässä. Aion jatkaa lukemattomien Munrojen pariin tämän jälkeen, sillä näiden äärellä olen kyltymätön. Kiitos kaikille lukukimppaan osallistuneille!! Mukava, että Munro viehätti meistä niin monia ja toivottavasti nekin, jotka eivät ole vielä lukeneet Munroa innostuvat muiden bloggauksista hänen tuotantoonsa tarttumaan. Hänelle toivon rutkasti blogisavuja, sillä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta hänen teoksistaan löytyy aika vähän bloggauksia.

Lähteet:
Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus
Alice Munro: Julkisia salaisuuksia
Ylen Naiskertojat-kirjallisuusohjelma Munrosta
Muiden blogit

Alice Munro -viikonloppu

Tänä viikonloppuna luetaan Alice Munron tuotantoa. Kiitos kimppatiimiläisille, jotka ilmoittautuivat aiemmassa postauksessani mukaan. Meitä on aika monta tarttumassa Munron novellikokoelmiin ja romaanimaisiin kertomuskokoelmiin. Joku lukee monta, toinen vain yhden novellin. Siitä huolimatta on mukava, että meitä munrolaisia on monta. Siksi onkin pakko heti vinkata tämäniltaisesta elokuvasta: Teema näyttää Munron novelliin "Karhu tuli vuoren takaa" perustuvan elokuvan Kaukana poissa klo 21.00. Novelli löytyy Viha, ystävyys, rakkaus -kokoelmasta, joka minulla on matkalukemisena. Koska olen junassa tuolloin, toivon että kotijoukot matkan päässä muistavat pistää elokuvan nauhalle.

Minulla on pian edessä 14 tunnin junamatka ja matkalukemisena löytyy jo aiemmin mainitsemani Viha, ystävyys, rakkaus -kokoelma, mutta lisäksi Kerjäläistyttö, Julkisia salaisuuksia ja eilen kirjastosta lainaamani Karkulainen. En usko, että pystyn junasta bloggaamaan, mutta viimeistään lauantaina kerron ensitunnelmia Munron kertomusten ja novellien tiimoilta. On myös mielenkiintoista seurata, että alkavatko novellit puuduttamaan ja onko merkitystä, että mihin kokoelmaan ne kuuluvat. Luenko niitä yksittäisinä tarinoina vai kiinteästi juuri siihen teokseen valittuna osasena.

Bloggaa, kommentoi, lue tänä viikonloppuna Alice Munrosta. Kommentoida ja lukukokemuksia voi purkaa myös tänne tai Kirjainten virrassa -facebooksivuille. Linkitän myös maanantai-iltana muiden siihen asti tehtyjä arvioita. Mukava kerätä yhteen saman kirjailijan eri teoksista tai pelkistä yksittäisistä novelleista tehtyjä arvioita. Kimppalukemisen idea on ottaa kirja kerrallaan haltuun yhden kirjailijan tuotanto, mutta joukossa on voimaa ja yhdellä kertaa pystyy muiden blogien avulla tutustumaan myös niihin teoksiin, joita ei itse ehdi lukea. Myös te kirjabloggaajat, jotka tapaatte viikonloppuna Kuopiossa (valitettavasti en pääse tämän matkani takia mukaan!, kommentoikaa aiempien Munro-kokemusten perusteella tai linkittäkää aiempia arvioitanne.


Mitä aiot tänä viikonloppuna lukea? Mikset lukisi Alice Munroa?

Pahoittelen saman kuvan uudelleenkäyttöä, en ehtinyt napata uutta kuvaa. :)

Wikipediasta nappasin seuraavan teoslistan:

• Dance of the Happy Shades (1968) 
• Lives of Girls and Women (1971) 
• Something I've Been Meaning to Tell You (1974) 
• Kerjäläistyttö, 1985 (Who Do You Think You Are? 1978, Yhdysvalloissa The Beggar Maid: Stories of Flo and Rose) 
• The Moons of Jupiter (1982) 
• Valkoinen tunkio, 1987 (The Progress of Love, 1986) Friend of My Youth (1990) 
• Julkisia salaisuuksia, 1995 (Open Secrets, 1994) 
• Selected Stories (1996) 
• Hyvän naisen rakkaus, 2000 (The Love of a Good Woman, 1998) 
• Viha, ystävyys, rakkaus, 2002 (Hateship, Friendship, Courtship, Loveship, Marriage, 2001) 
• No Love Lost (2003) 
• Vintage Munro (2004) 
• Karkulainen, 2005 (Runaway, 2004)
• Sanansaattaja, 2008 (The View from Castle Rock, 2006) 
• Liian paljon onnea, 2010 (Too Much Happiness, 2009)

Oletko lukenut?

Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata

Kirja, joka sai ilmestyessään vuonna 1975 murskakritiikit, on niin käsitämättömän hyvä, etten voi mitenkään päästä sisään siihen aikaan, jolloin sitä ei ole voitu arvostaa. Märta Tikkasen Miestä ei voi raiskata on suorasukainen ja yhteiskuntakriittinen hävittämättä tippaakaan kirjallisia ja tarinallisia arvoja. Se leimasi silloin ilmestymisensä jälkeen kirjailijan pervoksi (viittaan tässä tietoihin, jotka sain kirjailijan eräänlaisesta muistelmaromaanista Kaksi) ja hänen kimppuunsa kävi joku vieras nainen kädellä läiskien ja haukkumasanoja huutaen.

Silloin sitä ei haluttu käsitellä feministisen naiskerhon asialistalla, sillä raiskaus ei kuulu mitenkään naisten tasa-arvotaisteluun (sama lähde). Kuten kirjassa, myös sinä aikana, tuntui käsittämättömälle ajatus naisesta, joka raiskaa miehen. Vuonna 2012 moni asia on mennyt eteenpäin, vaikka valitettavasti ei tarpeeksi. Silti jotain merkittävää on muuttunut yleisissä asenteissa, sillä on vaikea uskoa, että monikaan nykylukijoista pitäisi Tikkasta epätavallisena ja outona, jos kirja ilmestyisi nyt ensimmäisen kerran (toki se ei enää voisikaan olla sama kirja, sillä laki on muuttunut ja nykyisin lainsäädäntö tunnustaa, että miestäkään ei saa raiskata.)

Miestä ei voi raiskata -teoksen päähenkilö on juuri 40 vuotta täyttänyt Tova. Kahden pojan yksinhuoltaja, kirjastovirkailija, joka vaikuttaa tyyneltä ja mukautuvalta naiselta, mutta joka toisaalta lähti epätyydyttävästä ja alistavasta avioliitosta ja joka lopettaa käyttämästä rintaliivejä, kun työkaveria kielletään pitämästä kesäistä, olkapäät paljastavaa toppia töissä. Hän on kuitenkin aina rakastellessaan pelännyt tulevansa kuitenkin raskaaksi ja vasta sterilisaatio vapauttaa hänet tästä pelosta, mutta myös miesystävästä, joka pitää Tovaa epänaisena, rikkinäisenä ja tyhjänä. Tova tapaa ravintolassa syntymäpäivänsä aattona miehen nimeltä Martti Wester, ja vastoin iltaan asetettua ennakkosuunnitelmaa hän siirtyykin miehen luo kuuntelemaan musiikkia ja juomaan likooria ja kahvia.

Martti Wester on mies, joka on tottunut saamaan kaiken haluamansa, eikä hän ymmärrä että maailmassa on värejä mustan ja valkoisen välissä. Hän on väkivaltainen, mahtipontinen, itseriittoinen öykkäri, joka raiskaa Tovan. Hän rikkoo maailman, joka on jo valmiiksi säröillä. Naisen, joka on aina tuntenut tekevänsä jotain väärin: isä opetti, että tietynlaiset tytöt käyttävät punaista huulipunaa, aviomies petti ja alisti. Samalla kun Tova käy elämäänsä ja valintojaan läpi, hän piirtää luku luvulta karttaa naisena olosta, kuin suoraan naistutkimuksen oppikirjasta.

Rintaliivien poisjättäminen, punainen huulipuna yliseksuaalisuuden merkkinä, avioliiton sisäinen valtataistelu, intiimisuoja, naisten välinen lojaalisuus, seksuaalisuus, yhteiskunnalliset ja sukupulten väliset vastakkainasettelut, roolit, tehtävät ja mahdollisuudet. Ei mitenkään kevyitä ja vähäpätöisiä aiheita, mutta niitä käsitellään tarinan ehdoilla ilman ohjelmallisuutta.

"Noihin aikoihin meikäläinen raiskauskeskustelu liikkui yhä niin sanotusti neitseellisellä maaperällä. Kritiikki oivalsi vielä vähemmän mistä oli kysymys syvemmällä tasolla, jota olin kypsyttänyt mielessä jo ennen kuin raiskaustarina pulpahti esiin: miten tavallinen ikääntyvä kouluja käynyt naienn jota äärimmäisen sovinnaisessa avioliitosaan alistetaan sekä henkisesti että ruumiillisesti 'vaietun valheen' avulla, kuten minä sitä nimitin - tuon tyvenen, hyvin kasvatetun, hallitun käyttäytymisen - saa aikaan sen että se mitä hän eniten inhoaa, valtaa ja väkivalta, kasvavat hänen ympärillään. Miten asenteet siirtyvät lapsiin, herkkään poikaan joka on päähenkilö Tovalle kaikkein läheisin ja josta tulee väline ja jatkumo, esimerkki niiden eri maailmoiden välisistä väärinkäsityksistä joissa miehet ja naiset pahimmassa tapauksessa elävät." (Märta Tikkanen: Kaksi)

Miestä ei voi raiskata kääntää asetelmia päälaelleen. Tova haluaa kostaa raiskaajalleen ja tunnustaa tekonsa polisiille. Häntä ei kuitenkaan oteta vakavasti, sillä virkavallasta asia tuntuu järjettömälle ja mieheen kohdistettu seksuaalinen väkivalta oudolle parisuhdeleikille.

Kirjan sanoma on yksinkertainen: kaikilla on oikeus koskemattomuuteen ja kunnioitukseen.

Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata

Tammi, 1975

Män kam inte våldtas

Suomennos: Kyllikki Villa

Sivuja: 183

Muualla: Jenni, Suketus, Anki, Mari A., Hreathmus.

Lisäksi: Suomi, suomenruotsalainen kirjallisuus, Kuusi kovaa kotimaista -haastekirja.

Kimppalukeminen ja teemaviikonloput

Koko lailla kirjallisesti -blogissa vietettiin viikonloppuna Märta Tikkasen kunniaksi teemalukemisen tiimityöskentelyä. Minusta oli kiinnostava lähteä mukaan jälleen uuteen lukuhaasteeseen, sillä täsmälukeminen ja yhden kirjailijan tuotantoon tutustuminen niin blogeissa kuin ihan lukemallakin teki taas lukemisesta ja kirjablogien voimasta piirun verran yhteisöllisempää. Omasta hyllystäni löytyy jonkin verran Tikkasten kirjoja (Henrikin osoitesarja on ehdottomasti rakkain lukukokemukseni kautta aikain), joten viikonloppuna ei tarvinnut muuta kuin napata mieleistä luettavaa. Innostuin kuitenkin Tikkasesta niin, että aion ehdottomasti hankkia Booksyn suosittelaman Punahilkan ja Anna Elinan vinkkauksesta Yksityisalueen. Omasta takaa minulla on jo Kaksi, Vuosisadan rakkaustarina, Emma ja Uno sekä myöhemmin omassa arviossaan käsiteltävä Miestä ei voi raiskata. Alkupään tuotannosta kaipaan hyllyyni vielä Yötäpäivää (esikoisteos) ja Kuka välittää Doris Mihailhovista.

Olen myyty. Ihana lukea samalta kirjailijalta useampaa kirjaa yhtäaikaa ja peräkkäin. Kunhan saan omistamani kirjat luettua, niin toteutan tämän lukusuman kyllä jollain toisellakin kirjailijalla. Hyllyäni vilkuiltua uskoisin sen olevan Alice Munro. Mahdollisesti voisin toteuttaa tämän kimppaluvun merkeissä yhtenä viikonloppuna. Tuleeko ensi viikonloppu kiinnostuneille liian nopeasti? Ehdittekö hankkia luettavaa ja olisiko innokkaita Munro-faneja (tai häneen mielellään tutustuvia lukijoita) silloin linjoilla? Minulla on hyllyssäni Julkisia salaisuuksia, Kerjäläistyttö ja Viha, ystävyys ja rakkaus. Aiemmin olen lukenut Liian paljon onnea -teoksen ja ihastunut. En välitä lukea pokkareita, mutta koska olen ne hyllyyni ostanut, niin hyvähän ne on myös lukea.

Tiedän myös esimerkiksi Liisan suunnittelevan samankaltaista viikonloppukimppailua Monika Fagerholmin ympärille, ja olen erittäin ilahtunut että teemaviikonloput jatkuvat. Jenni aikoo myös lomailunsa jälkeen toteuttaa uuden teemaviikonlopun, sillä niin mukava kokemus tämä oli muillekin.

Mutta kirjoja luetaan blogeissa myös pidempinä kimppajaksoina kuin viikonlopun ajan. Marjiksen Kirjamielellä-blogissa aloitetaan kimppaluku James Joycen Ulysseksesta. Monien superhaasteiden keksijä Karoliina Kirjavasta kammarista on puolestaan aiemmin vetänyt kimppaluvun Hilary Mantelin Susipalatsista. Tässä muutamia esimerkkejä, jotka tulivat mieleeni. Kirjablogit ovat täynnä lukuhaasteita, itsekin olen osallistunut ja osallistun parhaillani useimpiin, mutta viikonlopun täsmälukeminen tuntui silti raikkaalta ja uudelta tavalta lähestyä yhteisöllisempää lukemista, bloggausta ja kirjoja. On mukava lukea samalta kirjailijalta useampaa teosta ja samaan aikaan löytää muista blogeista hyviä arvioita kirjoista, joita ei vielä ehtinyt viikonloppuunsa mahduttaa. Olen miettinyt, että seuraavan kerran kun toteutan 24h-lukuhaasteen, niin luen kirjoja vain samalta kirjailijalta. Jos luin yhden vuorokauden aikana yli 1800 sivua, niin vastaavanlainen lukurupeama kartuttaisi yhden kirjailijan tuotantoon tutustumista ja mahdollisten toistuvien teemojen ja linjojen hahmottamista aika tavalla.

Kirjablogeja voi moittia monenlaisesta, mutta yhden asian takana silti seison hautaan asti (dramaattisesti): tätä tehdään rakkaudesta kirjaan. Lukeminen monipuolistuu ja yksityisestä tulee hetkittäin myös yleistä. On ihana lukea yksin, elää sitä maailmaa ja nauttia lukemisesta sellaisenaan. Sitten on aivan yhtä ihana keskustella kirjasta muiden lukijoiden kanssa, löytää kirjavinkkejä ja lukea arvioita, jos ei muuten halua osallistua blogikommentoinnin myötä keskusteluun. Kimppalukeminen viikonlopun täsmäiskuina sopii kaikille, sillä kirjailijasta saa jonkinlaisen kuvan yhdenkin kirjan perusteella, eikä haittaa, vaikkei sitäkään ehtisi lukea kunnolla, sillä varmasti herää mielenkiinto kuulla hänen tuotannostaan lisää. Kanssalukijoiden ja -blogistien avulla onnistuu kerralla laajemman kuvan hallinta. Pidemmissä kimppaluvuissa selätetään yhdessä tiiliskiviä, ja keskustelun myötä jo luettu ei painu niin helposti unholaan ja ajatuksia saa pureskella. Toiselle teos on kultakimpala, kun taas toiset voivat armotta purkaa turhautumisensa siihen.

Joka tapauksessa aion toteuttaa Alice Munro -viikonlopun, mutta toivoisin että mukaan lähtisi muitakin lukijoita. Kiinnostaisiko Munro teitä ja ehtisittekö mukaan jo ensi viikonloppuna? Mukaan voi lähteä vaikka vain yhden novellin turvin.