Mitkä pahat puheet lukemisesta ovat totta?

Tänään bussissa mietin sitä, kuinka ajattelen ja puhun lukemisesta aina kuin vastarakastunut. Minusta on ihana lukea erilaisia kirjoja ja olen hyvin onnellinen, kun saan viettää aikaa kirjallisuuden parissa niin työ- kuin vapaa-aikana. Mutta ihan huomaamattani mietiskelin, että onko lukeminen oikeastaan aina niin ihanteellista ja mitä negatiivisia mielleyhtymiä siihen on liitetty tai yhä edelleen liitetään. Joskus myös harhaudun miettimään, että lukeminen on kaikille yhtä tärkeä osa arkea kuin mitä se on itselleni, mutta tiedän monia ihmisiä, jotka ovat suoranaisen ylpeitä siitä, etteivät koskaan ole lukeneet yhtä ainutta kirjaa (vapaaehtoisesti). Lukeminen ja kirjallisuus eivät siis kiinnosta kaikkia, eikä niin toki tarvitsekaan, mutta entäs me kirjanystävät, mitkä huonot puolet lukemisessa pystymme myöntämään? Onko niitä edes?

(Disclaimer: tämä on ihan leikkimielinen kirjoitus, sillä oikeasti lukemisessa ei ole mitään pahaa!!)

Väite: Lukeminen on yksityistä ja itsekästä puuhaa.
Vaikka bloggaaminen, lukupiriitoiminta, kirjallisuuskeskustelut radiossa, lehdissä, televisioissa, kirjastoissa ja ostoskeskuksissa tuovat kirjan ja kirjailijan sekä lukemisen ja lukijan puheenaiheeksi, on itse lukemisen akti hyvin yksityinen ja sisäänpäinkääntynyt kokemus. Tietysti kirjaa voidaan lukea ääneen, mutta ainakin itse luen eniten yksikseni hiljaa. Harvemmin kukaan kysyy, että lähdettäisiinkö yhdessä lukemaan, kun taas elokuvia on mukava katsoa yhdessä samanaikaisesti. Joten voin myöntää sen, että syvä rakkauteni lukemiseen on aina jostain tai joltain pois, ja pidän tilan ja ajan hyvin yksityisenä. Onko se sitten paha asia, mutta myönnän että siihen puuhaan ajaa itsekäs haluni ollakin yksin kirjan ja sen kuvaaman maailman kanssa.

Väite: Lukeminen on laiskottelua.
No onhan lukeminen ainakin minulla melkoista pötköttelyä, mutta minua harmittaa että ihmiset hyväksyvät paremmin kaikki aktiiviset tekemiset kuin hitaammat, nautinnolliset askareet. Kyllä lukiessa pää tekee myös työtä, vaikka kroppa lepää. Tein myös pienen testin lukuhaasteeni aikoihin. Näinä extremeaikoina kuvittelin, että ei-lukevissa ihmisissä heräisi kiinnostus sosiaalisessa mediassa tekemääni lukuhaasteeseen, koska koe sisälsi kuitenkin annoksen sosiaalisuutta, typeryyttä, omien rajojen rikkomista, hassuttelua. Lukemisesta tuli haasteen myötä jotenkin aktiivista suorittamista. Poikkeuksellisesti ilmoitin haasteesta omalla facebook-seinälläni ja julkaisin myös tulokset. Sen jälkeen vähän ajan päästä julkaisin rajoitetulle yleisölle tiedon (eli suljin pois kirjaihmiset) siitä, kuinka hyvä ilma oli käydä kunnon lenkillä. Hämmennyin siitä, että lenkkeily herätti enemmän hyväksyntää kuin 1800 sivun lukeminen yhden vuorokauden aikana.

Tietysti testini ei ole aukoton, mutta vahvisti kuitenkin epäilystäni siitä, että lukeminen ei varauksetonta ihailua kaikilta ihmisiltä saa. Blogissani sen sijaan haaste kiinnosti, joten hyvillä mielin jaan harrastukseni muiden lukijoiden kanssa. Myönnän, että lukeminen on tietyllä mittarilla katsottuna laiskottelua, sillä varsinainen toiminta ja teho on piilossa.

Väite: Lukeminen on täynnä arvottamista ylhäältä alas ja viihteestä korkeaan.
Ihmiset, jotka lukevat hyvin vähän, mainistevat usein etteivät jaksaisi lukea klassikoita, koska ne ovat niin raskaslukuisia. Toisaalta monet todellisiksi kirjanystäviksi itsensä mieltävät voivat tuhahdella sille, että viihdekirjallisuus myy ja kiinnostaa ihmisiä. Eli lukeminen ja kirjallisuus ei olisi kuitenkaan tärkeintä, vaan se ettei muiden lukeminen uhkaisi omaa maailmankuvaa. Itsekin olen sortunut nenänvartta pitkin katsomiseen ja olen voinut kirjastossa ihmetellä jonkun lastaavan syliinsä kirjoja, joihin itse en jaksaisi tuhlata aikaa. Toisaalta olen törmännyt ennakkoluuloihin, joita lukemiseen liitetään ja minulta on jopa kysytty, että pidänkö itseäni jotenkin parempana kun luen paljon.

Mutta tämä kuhina tekee lukemisesta osin myös tärkeän puheenaiheen. Finlandia-raati valitsee joka vuosi väärät kirjat. Miksi Sofi Oksanen myy niin paljon? Myisivätkö runot enemmän jos niitä voisi ostaa kioskeista, kuten harlekiinikirjoja? Kuka pitää valtaa, kirjakauppias, kustantaja, kuluttaja vai kirjailija? Onko siinä jotain pahaa, että keskivertolukija haluaa ostaa ja lukea sen saman Mielensäpahoittajan tai Steve Jobsin kuin kaikki muutkin?

Väite: Helppo se sulla on...
Onhan se etuoikeutettua elää niin, että on mahdollisuus lukea, mutta uskon että valtaosalla tässä maassa olisi siihen mahdollisuus, jos lukeminen olisi ajankäytöllisesti prioriteeteissa ylempänä. Siksi en ymmärrä tätä kaunaa, jota lukemiseen liitetään. Mie lukisin noin paljon, jos minulla ei olisi näitä lapsia? Miten sinulla voi riittää aika tuohon kaikkeen? Olisipa minullakin mahdollisuus vain heittäytyä selälleni jonkun hyvän romaanin kanssa. Helppo se sulla on...

Nyt en väitä, etteivätkö lapset, työt, koti jne. veisi aikaa, en vain ymmärrä tuota asennetta, jolla asiaa lähestytään. Lapsetonkin voi olla kiireinen, ja hän joutuu ihan samalla tavalla tasapainoilemaan oman ajan, työajan ja muiden velvotteiden välillä. Tiedän myös monia äitejä, jotka lukevat paljon kirjoja, käyvät töissä ja leipovat joka perjantai mahdottomia herkkuja. Minusta kenenkään ei tarvitse lukea enempää, kun he oikeasti haluavat tai ehtivät, mutta toivon, että ne jotka mieluummin lukevat kuin katsovat esimerkiksi televisiota eivät joutuisi syyllistetyksi siitä, että heillä on jotenkin helpompaa. Meistä kukaan ei tunne toisen arkea niin hyvin, että voi päivitellä ajankäyttövalinnoilla. Aina se lukeminenkin on jostain pois, joten yritän huojentaa aina näiden "helppo se sulla on.." -tuumailijoiden mieltä sillä, että he varmaan saavat muuten elämäänsä jotain sellaista, josta mie jään paitsi. Mutta myönnän, henkilökohtaisesti tämä on helppo valinta. Valitsen usein lukemisen kuin jonkun muun vapaa-ajanviettotavan.

Mitä pahoja puheita sinulle tulee mieleen, jotka voisivat lukemisen kohdalla olla totta? Tai kumottavissa?