Kirjabloggaajana mukana lukupiirissä
Sain eilen osallistua sadan muun kirjanystävän kanssa Helsingin kirjamessujen lukupiiriin, joka käsitteli Kjell Westön uusinta romaania Kangastus 38 (Otava). Olin mukana kutsuttuna kirjabloggaajana, kuvasin ja kirjoitin kynä sauhuten muistiinpanoja tätä bloggausta varten. Lukupiirikeskustelua veti Naistoimittajat-yhdistyksen lukupiirin vetäjä Seija Nummijoki. Salin etuosassa istui myös muita lukupiiriläisiä ja he alustivat keskustelun ja pitivät keskustelun vireänä. Kjell Westö oli myös itse mukana kommentoimassa keskustelua ja vastaamassa kysymyksiin. Otavasta mukana oli kustannuspäällikkö Jaana Koistinen, joka aivan aluksi lyhyesti esitteli kirjailijan.
Lukupiirit ovat ihan uusi juttu kirjamessujen yhteydessä, tänä vuonna järjestetään kahdeksan lukupiiriä. Meidän lukupiirikeskustelumme oli ainakin niin mukava, että eräs keskustelija totesikin hyvin osuvasti, miten näin hyvää ideaa ei ole keksitty aikaisemmin. No nyt on, ja toivon mukaan messukeskuksen auditoriossa lukupiireillään myös ensi vuonna. Olin nimittäin aluksi vähän epäileväinen, miten hyvin näin suuren joukon lukupiiri voi oikeasti toimia. Yllättävän hyvin keskustelu eteni ja jäsentyi, vaikka kaikki eivät tietenkään saaneet aina heti halutessaan puheenvuoroa.
Minusta tämänkaltainen ratkaisu oli hyvin toimiva, että keskustelua johdettiin muutaman varsinaisen lukupiiriläisen toimesta ja yleisö sai mahdollisimman paljon kommentoida ja esittää kysymyksiä kirjailijalle. Lukupiirin vetäjä jakoi puheenvuorot, johdatteli sujuvasanaisesti keskustelun aiheisiin ja esitti edessä istuville lukupiriiläisille ja kirjailijalle hyviä kysymyksiä.
Kieli sai kaikilta kiitosta
Westön käyttämä kieli niin alkuperäisteoksessa Hägring 38 (Schildts & Söderströms) kuin myös Liisa Ryömän suomentamana saivat kovasti kiitosta. Useampi halusi erikseen kiittää siitä, kuinka suomennos on kauniisti omaksunut alkuperäisen lauserakenteen tai kuinka hyvä ja autenttinen se on. Helsingin Sanomien kirjaliitteen sivuilla julkaistut Westön päiväkirjakatkelmat puhututtivat niin ikään, sillä niissä mainittu ahdistus näkyi lukupiiriläisten mielessä kirjan kielessäkin. Silti se oli samalla soljuvaa ja lempeää kieltä. Westö itse mainitsi, että hän on nykyisin pahansisuisempi ja pedantimpi kielen suhteen kuin aiemmin ja kiitteli suomentajan hermoja, että tarvittavia muutoksia tehtiin ja niitä yhdessä käytiin läpi.
Henkilöhahmojen käyttämä kieli oli monien mielestä vanhanaikaisen kaunista, siinä ei kiroilla eikä sorruta silti krumeluureihin. Henkilöt ovat tämänkin vuoksi uskottavia ja vahvasti ajassa ja sosiaalisessa asemassaan kiinni. Taustatyön määrä on varmasti ollut valtava, ei siis pelkästään henkilöitä rakentaessa vaan se kaikki, joka tekee kirjasta niin upean lukukokemuksen. Helsinki, historiallinen uskottavuus, rouva Wiikin "luokkaretki", tuon ajan keskusteluaiheet, miljöökuvaus. Lista tuntui loputtomalta, ja puheenvuorojen aikana nousi monia erityismainintoja. Kirja oli selvästi vaikuttanut lukijaan myös siksi, että se tuntui niin todelta.
"Empatiaa ei saa aina aliarvoida!"
Päivi Istala totesi oman puheenvuoronsa ihan ensi sanoina, että rakastui kirjaan heti. Hän aikoi lukea sen myös uudelleen ruotsiksi. Hän rakasti kirjan henkilöitä, niiden tuttuutta ja sitä empatiaa, miten heitä kaikkia – keskenään hyvinkin erilaisia – hahmoja kuvataan. Hän piti kirjaa myös vähän trillerimäisenä. Minusta oli mukava kuunnella Istalan luonnehdintoja teoksesta, sillä ne myötäilivät aika pitkälle omiani. Pidin erityisesti kirjan tarinasta ja henkilöistä, kirja on oikein kunnon lukusukkula, sillä sivuja kääntää kuin huomaamattaan eteenpäin ja tarina vetää mukaansa.
Westö sai yhdeltä lukupiiriläiseltä näinkin suuren kunnianosoituksen, että hän on Juhani Ahon jälkeen ensimmäinen suomalainen mieskirjailija, joka osaa oikeasti kuvata naista. Toinen halusi puolestaan kiittää siitä, että kirjassa kohdellaan kaikkia henkilöitä samanarvoisesti, eikä liioitella heidän ennustajanlahjoillaan. Kukaan ei tuntunut tietävän, millainen sota on tulossa ja millainen aika on koittava. Kirjailija olisi helposti voinut sortua pikkunäppäryyteen ja kirjoittaa jälkiviisaasti henkilöitä puhumaan kuin tuleva olisi jo tiedossa.
Erilaisia henkilöitä kohdellaan kirjassa silläkin tavalla samanarvoisesti, että vääriäkin ajatuksia kirjataan samalla empatialla kuin oikeampina pidettyjä. Keskustelun aikana minulle muistui viikkoja sitten lukemani Tommi Melenderin kiinnostava arvio kirjasta, jossa hän puolestaan moittii Westön yliempaattisuutta. Oli hyvin mielenkiintoista peilata lukupiiriläisten lukukokemusta tähän arvioon. Omassa luennassani tämä empaattisuus ei niinkään korostunut, keskityin selvästi muihin piirteisiin.
Minulle Kangastus 38 on ensimmäinen Westöltä lukemani kirja, mutta aion nyt ehdottomasti lukea kaikkien suursuosikin Missä kuljimme kerran -teoksen. Osa lukupiiriläisistä uskaltautui onneksi tunnustamaan, että tämä uusin on kuitenkin se kaikkein paras. Uskon tämän ilahduttaneen myös kirjailijaa, sillä kukapa haluaisi kuulla uusimman kirjan jäävän aivan vanhojen jalkoihin.
 |
Keskiviikkokerho puhututti eniten
Sadan lukupiiriläisen joukosta löytyi kourallinen miehiä, heistä kuitenkaan kukaan ei pyytänyt puheenvuoroa, joten mieslukijan lukukokemuksia illan aikana ei kuultu. Romaanin keskiviikkoisin kokoontuva herrakerho herätti vilkasta keskustelua.
"Ihana, kun joku kirjoittaa tästä, mitä niissä kerhoissa oikein tapahtuu!"
"Tai siis eihän siellä tapahdu oikein mitään."
"Tyhjäntoimittajia, suuria puheita, ryypiskelyä!"
"Isot pöhinät."
Herrakerhon toiminta ja mieshahmot huvittivat lukupiriiläisiä, ja välillä Westö ihan punastui, kun ukkokerholaisia hyväntahtoisen teräväsanaisesti porukalla höykkyytettiin. Sen verran täytyy kuitenkin mieslukijoita lohduttaa, että myös 30-vuotiaiden naisten yleissivistyksen puutteelle naurettiin, ja siinä vaiheessa myös tämän muistiinpanoja tekevän bloggajan korvia kuumotti.
Keskustelu oli siis hyvin rentoa, iloista ja rehellistä. Kirjasta uskallettiin nostaa myös pientä kritisoitavaa, vaikka kirjailija itse oli paikalla. Etukäteen arvelin, että keskustelu on todennäköisesti muodollisempaa ja ilahduin siitä, että puheenvuoroa pyytävät antoivat oman persoonansa näkyä ja kuulua. Jo tämän lukupiirikokemuksen vuoksi aion jatkossakin osallistua vastaaviin tilaisuuksiin.
Keskiviikkokerhon myötä lukupiiri nosti todella paljon kiinnostavia huomioita niin mies- kuin naishenkilöhahmoista. Puhumattomuudesta, sukupuolieroista ja -rooleista, sodan traumoista ja trauman ketjuttumisesta sukupolvelta toiselle.
Suositun kirjan mahti
Kangastus 38 on herättänyt myös median ja lukijoiden huomion sillä, että se on onnistunut osaltaan vaikuttamaan siihen, että vanha virhe on nyt vihdoin oikaistu. Westö mainitsee, että Seurassa oli tekeillä iso reportaasi samasta aiheesta, he olivat tietämättään toisistaan toimittajan kanssa löytäneet saman jutun menneisyydestä. Koska tapaus liittyi vuoteen 1938, halusi Westö ottaa sen esille kirjassaan.
Kirjan mahti on siinä, että media tarttui asiaan ja teki siitä juttuja. Westö kertoo, että hän itsekin yllättyi, kuinka iso juttu siitä tuli. Suomessa on kuitenkin vanha äärirealistinen traditio kirjallisuudessa, ja sellaisissa maissa, joissa esimerkiksi maagisen realismin perinne on vahvempi, asia ei olisi välttämättä saanut ollenkaan samanlaista huomiota osakseen.
Jälkikäteen kysyin useammalta lukupiiriläiseltä, olivatko he viihtyneet ja oliko puheenvuorojen jako miellyttänyt. Keskustelunvetäjä sai lähes poikkeuksetta kiitosta kysymyksistään ja koko lukupiirin uudenlainen konsepti kiehtoi. Moni olisi kuunnellut vielä pidempäänkin, sillä puolitoista tuntia meni kuin siivillä. Intiimimpi tunnelma olisi varmasti ollut vielä mukavampi, mutta monelle oli jo itsessään harvinaista keskustella lukukokemuksistaan kirjailijan läsnä ollessa. Kauan en ehtinyt lukupiiriläisiä haastatella, koska kaikilla oli kova kiire ehtiä omistuskirjoitusjonon jatkoksi.
Jäljellä on enää kaksi lukupiiriä. Huomenna, sunnuntaina, ehtii vielä mukaan keskustelemaan Kari Hotakaisen Luonnon laki -romaanista ja Panu Rajalan Lavatähti ja kirjamies -tietokirjasta.
