Liisa Nevalainen: Prinsessa Ruusunen

Liisa Nevalainen: Prinsessa Ruusunen
Crime Time, 2013
Ilmestynyt alun perin 1976
Sivut: 229
Mistä: Elisa Kirjalta saatu sähkökirja
Kotimainen dekkari

Ihastuin kesällä Eeva Tenhusen dekkareihin ja kaipasin sarjan jälkeen jotain itselleni uutta kotimaista rikoskirjailijaa, jonka tuotanto ajoittuu vuosikymmenten päähän. Sain kirjabloggaajakollegalta vinkin tutustua Liisa Nevalaiseen, jonka esikoiskirja Prinsessa Ruusunen on. Valitettavasti tämä teos ei vakuuttanut minua ollenkaan ja näinkin lyhyen teoksen lukemiseen kului miltei viikko. Tietysti joulukiireet veivät muutenkin lukuaikaani, mutta vastoin parempaa uskoani teatterimaailmaan sijoittuva rikosromaani oli niin lapsellinen käänteissään, etten jaksanut edes välittää kuka lopulta nuoren, rikkaan ja kuuluisan näyttelijättären, Lalan, murhasi.

Mutta olipa virkistävä lukea kirjaa, jossa ei hypitä näkökulmasta toiseen ja ajasta sinne tänne. Nykyromaaneja vaivaa tässä mielessä muotokankeus, sillä niin monet dekkarit – tosin niin monet muutkin romaanit! – rakennetaan niin, että juonta kuljetetaan monesta näkökulmasta. Usein aikatasoja myös sekoitetaan, ja jokin menneessä tapahtunut selittyy ja linkittyy nykyaikaan juonikuvioiden valjettua. Kiinnostavaa, jännittävää ja monitasoista. Mutta toisaalta niin tuttua, että suoraviivainen tyyli ja lineaarinen kerronta ja kaikkitietävä kertoja tuntuvat hyvin raikkailta.

Käyn mielelläni teattereissa ja odotin kirjalta aiheensakin puolesta paljon. Pikkuteatterissa tapahtuu murha, ja kaikilla henkilöillä on tietysti jotain salattavaa. Alkujaan kiinnostavia henkilöitä, mutta kun kaikki tuntuvat olevan lopulta toisilleen sukua, karisee uskottavuuden lisäksi henkilöistä karisma. Koko juttu lässähtää, ja luin oikeastaan kirjan loppuun vain siksi, että halusin tietää, voiko enää mennä pahemmaksi. Yksi yllätyssukulainen olisi vielä mennyt, ja pari pikarakastumistakin, mutta kun kaikki oli niin lapsellinen toisteista. Yllätysmonumenteista lämpenee vain myötähäpeän tunne.

Annan kuitenkin vielä toisen mahdollisuuden, sillä kirja oli kuitenkin esikoisromaani. Ehkä seuraavissa teoksissa komisario Karpalo onnistuu perustelemaan myös epäilyksensä paremmin, sillä nyt hän antoi ihan liian paljon painoarvoa sille, kuinka rakastuneita ihmiset parin päivän tutustumisen jälkeen olivat.

Prinsessa Ruusunen ei toiminut juuri missään suhteessa, vaikka yleensä olen arvoitusdekkareiden ystävä.

Joni Pyysalo: Parittelun jälkeinen selkeys

Joni Pyysalo: Parittelun jälkeinen selkeys
Wsoy, 2003
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivuja: 73
Mistä: kirjahyllylöytö
Kotimaista runoutta

Löysin pari päivää sitten kotoa kirjahyllystä komeanimisen runoteoksen: Parittelun jälkeinen selkeys. En ole lukenut Joni Pyysalon teoksia aiemmin, mutta tämän teoksen jälkeen luen hyvin mielelläni lisää. Pidin kokoelman arkisuudesta, jo tiedetyn toteamisesta niin että se tuntui silti todella tuoreelta. Parhaimmillaan havainnot ovat arkipäiväisiä, sitenhän niihin pystyy samaistumaan. Mutta kun joku kuvittaa sen tutun tunnelman ja tapahtuman, silloin tekstissä on jotain, joka tekee kokoelman lukemisesta miellyttävän koukuttavaa.

Runojen läpilukeminen on helppoa, varsinkin jos on tottunut ahmimaan romaaneja kilokaupalla, niin pienen runoteoksen voi lukea kuin silppuri. Mitään ei jää jäljelle, ellei joku kohta pysäytä ja liikahduta mieltä vähän. Minua ainakin seuraava hymyilytti, sillä olin juuri nukkunut aamua pitkään.

"Niin kuin pienirintainen nainen ei tarvitse liivejä,
vuodetta on turha pedata kun nukkuu iltapäivään,
pitkästä avioliitosta ei tiedä jatkaako vai päättää,
pitkää aamiaista voi alkaa kutsua lounaaksi, jossain vaiheessa,
elämään tottuu, pitkä aika siirtyy edestä taakse, iäksi,
unohdettavaksi, päivät sanovat päivää ja menevät kuin kasvot,
ja kaikki on aina ennen tai jälkeen."

Parittelun jälkeinen selkeys on jaettu kolmeen osaan. Keskimmäisen osion työvoimapoliittiset katsaukset ja runot öljynjalostamolta menivät kyllä vähän enemmän muita ajatellessa, mutta arjen, rakkauden, sinne tänne keikkuvan avioliiton kuvaus kiehtoi ja jännitti. Huomaan pitäväni tällä hetkellä sellaisista runoteoksista, joista muodostuu vahva tarina. Tässä teoksessa oli jotain sellaisia säikeitä, mutta olen varmaan vielä niin kiinni proosan laeissa, että haluan lukea runotkin romaaneina.

Pidän kyllä kaikesta, joka on hyvin sanottu ja pohdittu, mutta jos sen osaa sanoa vielä jostain hyvin arkisesta, niin olen myyty. Ensimmäinen runo tempaisi mukaansa ja nyt teosta kerrattuani huomaan sen olevan edelleen mielestäni paras. Siinä kuvataan hyvin sitä vierautta, jonka lähellä voi tuntea.

"Haluaisin että meillä olisi näitä aamuja, 
koko elämä tuhlattavaksi.
Toisen kerroksen yksiö,
autot lähtevät parkkipaikalta työpaikalle,
elokuu puhaltaa viileää ilmaa,
nainen kaipaa henkaritilaa,
minä toista kirjahyllyä.
Kuuntelen kun hän pesee hampaita,
hiuskiinnespray suhisee,
huulipunapuikko laitetaan kiinni.
Hän lakaisee eteisessä,
ulkoiluttaa koiran ja palaa
ennen kuin kunnolla tajuan että hän lähti.
Hän joutuu odottamaan kunnes tulen valmiiksi.
Vaikka yritän olla kärsivällinen, en osaa
sanoa koska se tapahtuu.
Se voi olla helppoa.
Mattoja tampataan pihalla,
joku hullu nainen riehuu täällä,
tulee ja menee, vaikka minä kirjoitan."

Mahtava!

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi
Like, 2013
Helioskatastrofen, 2013
Suomennos: Petri Stenman
Sivuja: 138
Mistä: lainakirja ystävältä
Norjalainen pienoisromaani

Kirja, joka voi olla ihan mitä tahansa.
Näin ajattelin luettuani Linda Boström Knausgårdin esikoisteoksen loppuun. En ole ihan varma, mitä siinä oikein tapahtui, mutta täytin aukkokohdat haluamallani tavalla ja "sain aikaiseksi" ihan kiinnostavan tarinan.

Joissakin kirjoissa aukkoisuus etäännyttää liiaksi, ja täytyy kyllä myöntää, että Helioskatastrofin kanssa oltiin hilkulla, että tarina olisi jäänyt ihan nuupoksi. Jos kirjoittaisin juonireferaatteja, niin voisin tarjota muillekin luettavaksi parikin tulkintaa, mutta koska kirjaan mieluummin lukukokemuksia ja -tuntoja ylös, niin tyydyn vain toteamaan, että on kyllä jännä, miten yksittäisellä lauseella on näin paljon valtaa. Ja vaikka lauseen sisältöön ei palattaisi enää koskaan kirjan aikana, niin se ei jätä millään rauhaan. Luulen, että se oli yksi avain ymmärtää päähenkilöä, Annaa, joka joutui lapsena eroon isästään ja ei osannut suhtautua kasvattiperheeseen ja uuteen ympäristöön koskaan luontevalla tavalla.

Olen ehkä nyt liian vaikeaselkoinen, mutta en tunnu pääsevän yli siitä lauseesta. Sillä sen sisältämä tieto on tärkeä, mutta yhtä hyvin sen olisi voinut jättää sanomatta. Enkä voi kirjoittaa sitä lausetta tähän, sillä en halua pilata muilta yllätystä. Ehkä lause ei ole edes niin merkityksellinen, enemmänkin ehkä kummallinen ja ei tuntunut sopivan mitenkään siihen, mitä olin juonesta ja Annasta ajatellut.

Kirja on jaettu kahteen osaan, mutta Annan elämä on jaettu tavallaan kolmeen osaan. Ihan kirjan alussa pieni tyttö löydetään ulkoa, hänen isänsä on saanut pahan skitsofrenisen kohtauksen ja hänet siirretään osastohoitoon. Lapsesta ei ole kenelläkään ollut tietoa aiemmin, hän on kuin tyhjästä ilmestynyt. Tyttö saa nimen Anna, ja hän on yhtäkkiä osa viisihenkistä perhettä, joka peseytyy päivittäin, harrastaa paljon liikuntaa, kuuluu raittiusseuraan ja helluntaiseurakuntaan. Hän on arka, yksityinen, lähes puhumaton ja hämillään oleva nuori. Hänellä on kuitenkin lahja, jonka ansiosta hän enemmän huomiota kuin mitä hän jaksaisi ottaa vastaan. Toisessa osassa Anna on sairaalahoidossa, koska hän haluaisi kadota olemattomiin.

Ensimmäinen osa oli tavallaan vetävämpi, toinen osuus kosketti minua jotenkin hyvin paljon. Ehkä siinä Annan olotilassa oli jotain tuttuutta omiin kasvukipuihin tai sitten vain minäkerronta toi asian läheiseksi. Anna ei ole mikään kauhean luotettava kertoja mutta hänelle kaikki se on turtuus on ainoa totuus. Jonkun verran minua häiritsi se, että minämuotoinen kerronta laveni turhaan kaikkitietäväksi kerrronaksi ja Anna tiesi enemmän kuin hänen olisi pitänyt tietää, mutta annoin sen hänelle anteeksi.

Kirja oli hyvä mutta ei kuitenkaan mikään napakymppi. Ehken osannut sitä mielessäni kasvattaa tarpeeksi isoksi tarinaksi, mutta idea oli kiehtova. Vaikka toinen osuus oli koskettava, se laski valitettavasti tarinan intensiteettiä, tai paremmin sanottuna, muutti kirjan erilaiseksi kuin mihin alun alkaen uskoin.

Kiinnostava teos, ja pohjoisruotsalaisen talven kuvaus sopi oikein hyvin omaan lukumiljööseeni.

Vieraskamera: Joulun tunnelmaa ja kirjalahjoja

Kuvat otti sisareni Henni.

Kunnon divarimäihä!

Kiertelin eilen antikvariaatteja, kun etsin kälylleni Istanbul-aiheisia romaaneja joululahjaksi. Hän on lähdössä tammikuun alussa reissuun, ja etsin erityisesti Mika Waltarin Lähdin Istanbuliin -teosta. Noh, vaikka otsikoin tämän divarimäihäksi, niin itse asiassa löytöjen onnenpotkut koskettavat vain omia toiveitani. Juuri tuota kyseistä Waltarin kirjaa en löytänyt mistään.

Olen etsinyt todella pitkään Sylvia Plathin Lasikellon alla-, Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä- ja Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä -romaaneja, mutta en vain ole niitä mistään löytänyt. Linnuntietä ja Lasikellon alla ovat erityisesti hyvin harvinaisia, Plathin kirja näistä vielä arvokkaampi, se kustansi minulle 20 euroa. En pitänyt hintaa pahana, mutta kun hehkutin löytöäni niin paljon, alkoi divarinmyyjä jo miettiä, että meneeköhän kirja liian halvalla. Voi kuinka onnellinen siitä olin, varsinkin kun sitä ennen löysin tuon ihanan keltaisen tiiliskiven, jota niin monet bloggaajat ovat hehkuttaneet. Muun muassa Karoliina, Katja ja Liisa ovat kirjasta kirjoittaneet.

Eeva Kilven teos on itselleni yllätyslöytö, sillä en ole siihen ennen törmännyt, enkä muista siitä mistään arvioita lukeneeni. Otan sen joululomalle Lappiin mukaan luettavaksi, vaikuttaa nimittäin erittäin hyvältä tuo alaotsikko Moraliteetteja. Bo Carpelanin Alkutuulesta luin Laura Honkasalon blogista ja halusin sen heti itselleni. Per Pettersonin kirjasta vinkkasi viime jouluna Juha Itkonen blogissani. Suosittelen muutenkin lukemaan kirjailijoiden kirjavinkit, ovat aina ajankohtaisia.

Hilja Valtosen Vaimoke oli ihastuttava löytö, ja pitihän minun jotain Waltariakin ostaa, kun kerta hänen kirjaansa hakemaan lähdin. Tanssii yli hautojen vaikuttaa kiinnostavalle.

Rakastan kirjalöytöjä melkein yhtä paljon kuin lukemista, eikä niitä kirjoja tietysti tarvi aina omistaa, on ihana etsiä hyvää luettavaa myös kirjastosta. Joistakin kirjoista tulee kuitenkin vähän sellainen "pakkomielle", että niitä etsii vuosia omaan hyllyynsä. Se jahti kiinnostaa, ja nyt olenkin vähän orpomielisenä, mitä haluan oikeasti löytää seuraavaksi ja mitä etsin joka divarireissultani.

Auta siis höperöistä bloggaajaa ja vinkkaa hyvästä kirjasta -- jonka uskot minun haluavan lukea! -- jota on vaikea muttei mahdoton löytää. Lähden sitten ensi vuonna taas jahdille! Ja kun löydän, olen taas innostunut, kuten kuvastakin näkyy! Huutomerkki! Ja hymiö :)!

Kirjahyllyn joululahjat

Kävin eilen ostamassa itselleni kirjallisia joululahjoja Wsoy:n ja Tammen ystävämyynnistä. Kaikki kirjat oli puoleen hintaan, joten nappasin vähän enemmän kuin alun perin ajattelin. Alicen seikkailut ihmemaassa sain kylläkin ystävälahjana lähteissäni. Kaikki kirjanystävät saivat oman joululahjansa huolimatta siitä, ostivatko kirjoja vai ei. Mutta en ole koskaan nähnyt kirjakaupassa niin paljon väkeä, satoja ihmisiä oli sinä aikana kirjaostoksilla, nauttimassa glögitarjoiluista ja kuuntelemassa kirjailijoita. Paikalla oli ainakin Katja Kettu, JP Koskinen, Miina Supinen, Pekka Hiltunen, Sinikka Nopola, Ville Kivimäki, Teresa Välimäki ja Riitta Seppälä. 

En ole lukenut Nesbøn kirjoja aiemmin, joten ostin ensimmäisen osan. Olen kyllä kuullut, että alkupää ei ole niin vahva kuin muut, mutta en vain mitenkään osannut aloittaa kesken sarjan. Sinisalon Finlandian voittaneen teoksen olen aikonut lukea niin kauan kuin muistan, joten nyt se on ainakin kotiin hankittu. Ullmanista olen tykännyt, Ennen unta tulee luettua melko pian. Jäniksen vuoden kävin katsomassa joulukuun alussa Ryhmäteatterissa, ja tykkäsin näytelmästä todella paljon. Ihan mielettömän ajatuksia herättävä ja päräyttävä kokemus. En ole kuitenkaan lukenut varsinaista teosta, ja en löytänyt kirjaa divari- ja kirjastoreissuillani hyllystä, joten ostin pokkarin luettavakseni. Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonelyherats on täysin yllätyslöytö. Idea vaikutti hyvälle, joten toivon pitäväni kirjasta. Simpauttajan julkaisusta tulee tänä vuonna 40 vuotta, enkä ole lukenut tarinaa vielä, enkä muistaakseni nähnyt elokuvaakaan.

Jayne Anne Phillpsin Kiuru ja termiitti- ja Claes Anderssonin Syksyni sumuissa rakastan sinua -teokset ovat molemmat täsmäsuosituksia minulle rakkailta ystäviltä (Terkkuja vain sinne, jos jompikumpi sattuu tämän tekstin lukemaan!). Molemmat otan joululomalle Lappiin mukaan luettavakseni.

Ennen kaikkea menin ostamaan Muumit sarjakuvaklassikot -sarjan viidettä osaa. Kuutonenkin on ilmestynyt jo, mutta ostan sen kokoelmiini, kun olen lukenut tämän viitososan ensin. Minun blogini kaikkein suosituin juttukin on muumeista. Nämä eivät vain sovi tuohon itse tehtyyn kirjahyllyyn, koska ovat niin korkeita. Onneksi makuuhuoneessa on sarjakuvia ja tietokirjoja varten oma hylly.

Kirjoja hyllyssä riittää jo valmiiksi, mutta ei kuitenkaan vielä mitenkään liikaa, joten hyvin nämä vielä sekaan sopivat. Annan kyllä usein myös hyviä, luettuja kirjojani eteenpäin lahjaksi tai yllätykseksi ystäville. Kirjahyllyä pääsee tutkailemaan vähän Jurin videon kautta. Ehdotin jo, että ensi kerralla voisi tehdä tommoisen live-videon vain kirjoista ja säveltäisi niistä biisin. Heh. 

Petjakin vilahtaa videolla :)

Vieraskynä: Mistä puhumme, kun puhumme muutoksesta?

Olen kirjoittanut yli kolme vuotta säännöllisesti kirjajuttuja tänne Kirjainten virrassa -blogiini, mutta nyt aion toisinaan tarjota myös vieraileville kirjoittajille mahdollisuuden kirjoittaa oman näköisiänsä kirjajuttuja. Vieraskynä-sarjaan päivittyy näillä näkymin kerran kuukaudessa yksi uusi juttu, enkä tiedä itsekään, millaisia kirjoituksia on luvassa. 

Sain idean ulkopuolelta, ja aluksi mietin, haluanko päästää ketään muuta ääneen "omalla tontillani", mutta toisaalta minua kiinnostaa kuulla eri kirja-alan tekijöiden mietteitä työstään, muiden suurlukijoiden ajatuksia kirjallisuudesta tai vaikka lukemistaan kirjoista ja antaa samalla muillekin mahdollisuus testata bloggaamista, joten uskon tämän "riskinoton" kannattavan. Jokainen kirjoittaa vapaasti omalla tyylillään ja valitsemastaan aiheesta. Olen tästä aika innoissani!

Ensimmäisen jutun on kirjoittanut WSOY:n kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannuspäällikkö Anna-Riikka Carlson.

Istun lontoolaisen kirjakaupan kahvilassa vastapäätä äitiäni, joka lukee juuri lahjaksi saamaansa kirjaa. Melkein kaikki ympärillä lukevat, mikä saa olon toiveikkaaksi, vaikka pohdin vaikeaa aihetta, kirja-alan murrosta. Aiheesta on puhuttu paljon, syistä ja seurauksista ehkä kuitenkin ihan liian vähän. Kirjoja myydään Suomessa huomattavasti vähemmän kuin ennen. Tammikuussa selviävät tämän vuoden myyntiluvut, silloin on niiden ruotimisen aika. Huomattavasti vähemmän riittää syyksi pohtia, mitä on tapahtunut. 

Internet on vienyt painettujen tietosanakirjojen markkinat lähes kokonaan ja pienentänyt monien tietokirjojen markkinoita. Moni tarkistaa verkosta reseptit ja matkavinkit ja lukee paljon sellaista tietoa, joka ennen löytyi parhaiten painetuista kirjoista. Verkosta löytyy myös saatavilla olevat kirjat ja lukusuositukset, ja yhä harvempi nuori liittyy kirjakerhoon saadakseen jonkun toisen valitseman kirjan automaattisesti kotiinsa. Kirjakerhot kuukaudenkirjoineen olivat vuosia sitten merkittävä osa isojen kustantamojen kivijalkaa, joka teki kustantamisesta vakaata liiketoimintaa. Suomessa ei myöskään ole enää montaa kustantamoa, jotka kustantavat oppikirjoja, jotka ovat perinteisesti olleet kustantamojen kannattavin osa. Kun elokuvia ja musiikkia saa verkosta puoli-ilmaiseksi (osin täysin ilmaiseksi, osin noin kymmenellä eurolla kuussa), moni kokee uutuuskirjan hinnan korkeaksi eikä mieti, mikä kirjan tekemisessä maksaa. 

Lukeminen on saanut yhä enemmän kilpailevia vapaa-ajan viettotapoja. Pelit, sosiaalinen media ja verkossa surffailu vievät monien aikaa. Lukemisesta on monille tullut lyhyttempoista, monisatasivuinen kirja koettelee keskittymiskykyä. On myös ollut yllättävää huomata, miten moni kirjailijaksi haluava ei lue itse juuri lainkaan. Ehkä tosi-tv:n aikakausi yllyttää jokaista haaveilemaan tähteydestä. Leena Majander teki Finlandia-palkinnon jakotilaisuudessa pitämässään puheessa hyviä kysymyksiä: ”Onko itsensä kuulluksi saamisen tärkeys ylittänyt toisen ihmisen kuuntelemisen tärkeyden? Onko meillä malttia ja kiinnostusta kuunnella, lukea, ymmärtää toisiamme? Avartua, omaksua, laajentaa maailmankuvaamme?” 

Lukijat – niin kuin kulttuurinharrastajat ja kuluttajat – jakaantuvat yhä pienempiin alaryhmiin. Samaan aikaan niiden, jotka eivät lue kirjoja lainkaan, määrä kasvaa, kun taas kielitaitoisimmat ehtivät lukea kansainväliset bestsellerit alkukielellä, useimmiten englanniksi. 

Sellaisenkin näkemyksen olen kuullut, että nykyään ei ole mikään häpeä julistaa, ettei lukeminen kiinnosta lainkaan. Ei sen häpeä tarvitse ollakaan mutta ehkä tämä kertoo lukemisen arvostuksen muuttumisesta jotakin. Kirjoja ei haluta hankkia omaan hyllyyn, koska vanhemmilla on hyllyt jo täynnä ja nuoremmilla ei kaikilla ole kirjahyllyä lainkaan. Heistä moni lukee kirjoja mutta ei omista niitä. 

Kaiken myllerryksen keskellä taantuma, kasvava työttömyys ja lannistavat talousuutiset saavat ihmiset säästämään ja ehkä näkemään kirjan ylellisyystuotteena eikä välttämättömänä hankintana, eivätkä ne, joilla olisi varaa, tule ehkä ajatelleeksi, että he voisivat kirjoja ostamalla samalla tukea suomenkielistä kirjallisuutta, niin kuin ehkä tukevat lähikauppaa tai jotain muuta tuotetta tai palvelua, jonka jatkuvuuden turvaamiseen haluavat osallistua.

Asioita, jotka eivät ole muuttuneet tai muuttaneet kirja-alaa

Moni sanoo, että aina on puhuttu haastavista ajoista. Ehkä on, sitä en tiedä, mutta tiedän, että kirja-alalla on nyt vaikeampaa kuin vuosikymmeniin. Siitä kertoo kirjakauppojen ja kirja-alan työpaikkojen väheneminen. Moni asia on kuitenkin säilynyt ennallaan. Suomessa kirjoitetaan ja luetaan paljon. Kustantamoihin tulvii käsikirjoituksia, luovan kirjoittamisen kurssit ovat suosittuja, kysytyimmillä kirjoilla on kirjastossa kuukausien varausjonot. Kirjailijan ammattia arvostetaan, ja monet kirjailijat ovat näkyvästi esillä mediassa. Kirjallisuus on korkeatasoista ja monipuolista. Tarkempia tutkimuksia odotellessa voisi ajatella, ettei lukeminen ole välttämättä vähentynyt vaan ainoastaan kirjojen ostaminen. Myös vaatimukset kustantamojen kulttuuritehtävää kohtaan ovat säilyneet ennallaan.

Harva syyttää sukkafirmaa siitä, että sitä kiinnostaa enemmän raha kuin ihmisten lämpimät jalat. Ja harva sukkafirma jatkaa sellaisten sukkien valmistamista, joita ihmiset eivät osta. Kustantamo taas julkaisee paljon sellaista, jota ostetaan vain vähän, ja kuulee puhetta siitä, että tällaista pitäisi tehdä paljon enemmän. Kirjallinen vastuu painaa, siihen ei suhtauduta kevyesti (ajattelemalla vain rahaa) mutta tähän kulttuuritehtävään ei tule tukea mistään muusta kuin kaupallisesta toiminnasta, jonka lainalaisuudet ovat ihan samat kuin sukkafirmalla. Kannattava bisnes ja kaupalliset menestykset mahdollistavat myös kulttuuritehtävän täyttämisen.

Moni miettii, muuttaako e-kirja kaiken. Julkaistavien kirjojen valinta, tekstien työstäminen, markkinointi ja myynti, tekijänpalkkiolaskelmat, IT-järjestelmät jne. maksavat, vaikka valmiin tekstin muuttaminen e-kirjaksi on edullisempaa kuin kirjan painaminen. E-kirja on formaatti, joka parhaimmillaan tavoittaa uusia lukijoita ja pidentää kirjan elinkaarta, mutta mistään maasta ei ole kuulunut uutisia siitä, että e-kirjamarkkinoiden kasvu olisi lisännyt kokonaiskirjamyyntiä. Eikä tarvitse olla taloustietäjä laskeakseen nopeasti, että 1000 kovakantisen romaanin tekeminen ja myyminen on kannattavampaa kuin saman määrän jakaminen kahteen formaattiin.

Väitteitä ja vastaväitteitä kirjallisuuden tilasta

Kirja-alan vaikeuksiin löytyy usein helppo syyllinen: isot kustantamot. Marraskuussa ilmestyi blogikirjoitus, jossa on paljon kiinnostavia näkemyksiä mutta joka loppui sellaiseen väitelistaan, johon on pakko vastata:

1) Kustantamoissa asioista nykyään päättävät ihmiset, joilla on talousalan koulutus ja joiden ensisijainen tehtävä on tehostaa yhtiön tuottavuutta. 

Onneksi kustantamossa on töissä ihmisiä, joilla on ymmärrystä sekä taloudesta että kirjallisuudesta. Yrityksen johdon ensisijainen tehtävä on tehdä liiketoiminnasta kannattavaa ja taata sen jatkuvuus. Päätöksentekoon julkaistavista kirjoista osallistuu moni, päätöksiin vaikuttavat kirjallinen laatu kuin kaupallinen potentiaali, hyvin erilaisin painotuksin.

2) Työntekijöillä on liikaa töitä ja lisäksi heitä varjostaa pelko työpaikkansa menettämisestä. Tiedetään varsin hyvin, ettei tällainen työilmapiiri edistä luovuutta. 

Tämä on niin suuri yleistys, että tähän on vaikea ottaa kantaa. Moni alalla tekee pitkiä päiviä mutta uskon, että useimmat alalla pitävät työstään erittäin paljon, kokevat sen merkitykselliseksi ja viihtyvät työssään. Työ on jo kirjailijasuhteidenkin vuoksi hyvin ihmisläheistä, ja tämä näkyy kyllä myös tavassa, jolla ihmisiä kustantamoissa johdetaan. Jokaisessa työyhteisössä on haasteensa, ja paras tapa varmistaa vakaa työilmapiiri on pitää huolta liiketoiminnan kannattavuudesta. Kaikki haluaisivat turvan ja varmuuden tulevaisuudesta, ei kukaan kylvä epävarmuutta huvikseen.

3) Kustantamoissa panostetaan muutamiin bestsellerkirjailijoihin. 

On kaikkien etu, että kustantamossa on bestsellereitä, ja näiden myyntiin on tietenkin panostettava. Ilman bestsellereitä riskin ottaminen, vähälevikkisemmän kirjallisuuden kustantaminen ja tappiolliset kirjaprojektit eivät olisi mahdollisia.

4) Kustannuspäällikön on erikseen perusteltava omistajille miltei jokainen sellainen julkaisupäätös, joka on tuottanut tappiota. Riskejä ei saisi ottaa, eikä runoutta julkaista muuten kuin imagosyistä. 

Kustannuspäälliköt keskustelevat harvoin yksittäisistä julkaisupäätöksistä omistajien kanssa. Tärkeintä on, että kokonaisuus toimii, niin että kustannusohjelmassa on kirjoja, jotka myyvät paljon, jotta voidaan kustantaa myös niitä, jotka myyvät vähemmän. Riskejä otetaan koko ajan, se kuuluu alan luonteeseen. Se, että runoutta julkaistaisiin vain imagosyistä, on niin kyyninen näkemys, etten edes tiedä, miten sitä pitäisi lähestyä. Miksi isoissa kustantamoissa olisi vain imagonrakentajia ja pienissä kustantamoissa kirjallisuudenrakastajia?

5) Kustantamoissa on töissä yhä vähemmän sellaisia ihmisiä, joilla olisi omaa näkemystä, laaja-alaista kaunokirjallista kokemusta sekä aikaa. Niinpä kirjailijan täytyy nykyään itse huolehtia käsikirjoituksensa kaikista puolista, jopa oikeinkirjoituksesta. Mielenkiintoisesta persoonasta ei tule kirjailijaa, ellei hän ole myös kyllin pedantti (ja osaa myös arrogantisti markkinoida itseään). 

Työpaikat kustantamoissa ovat vähentyneet, tilalle ei ole tullut kovin paljon uutta väkeä. Ei siis ole niin, että näkemykselliset kirjallisuusihmiset olisi vaihdettu osaamattomiin ihmisiin. Tekstit oikoluetaan kustantamossa, mutta myös kirjailija tarkistaa vedokset ja haluaakin näin tehdä. Kirjailijoissa on kaikenlaisia persoonia, keneltäkään ei vaadita mitään tiettyjä luonteenpiirteitä. (Koko ajatus tuntuu yhtä vieraalta kuin tämän lauseen kirjoittaminen.)

6) Isommat kustantamot ovat nykyään kadottaneet oman identiteettinsä, koska ne yhteistuumin tavoittelevat suurten lukijakuntien suosiota. 

Mitä kyseenalaista on suurten lukijakuntien tavoittelemisessa? Eikö suurin osa kirjailijoista toivo kirjoilleen paljon lukijoita? Ja millä muulla kustantamot pysyivät pystyssä kuin kirjojen myynnillä? Väitteet siitä, että kustantamot suosisivat tiettyjä aiheita, tyylejä tai kirjailijapersoonia suosion kalastelussa, osoittautuvat hauraiksi, kun katsoo pelkästään tämän vuoden teoksia. WSOY:n tämän vuoden kaunokirjailijoiden ikähaarukka on lähes 70 vuotta, aiheiden kirjo on valtava ja kirjoista löytyy monenlaista rosoa.

7) Kirjojen elinkaari on lyhyt ja median muisti sitä lyhyempi. Kirjoja täytyy julkaista kovalla tahdilla, jos haluaa tuntea olevansa elossa.

Tämä on tietenkin henkinen haaste, joka kirjailijan itse täytyisi ylittää. Monien mielestä kirjojen elinkaari on lyhyt, mutta samaan aikaan iso ihmisistä haluaa kirjakaupoista nimenomaan uutuuskirjoja ja mediaan uusia kasvoja ja ääniä. Tämänkaltaisia henkisiä haasteita tämä aika meille kaikille asettaa.

8) Edellisestä seuraa, että julkaistaan ennemmin sellaisia kirjoja, joiden aihe on muodikas tai kirjoittaja entuudestaan julkisuudenhenkilö. Tällöin varmistetaan se, että media edes jotenkin huomioi teoksen ja sitä myydään edes muutama tuhatta kappaletta. 

Tunnettujen nimien tai muodikkaiden aiheiden suosimisesta voi löytää vuosien varrelta yksittäisiä esimerkkejä, mutta muuten väite on täysin kestämätön. Mediahuomio ei myöskään takaa suurta myyntiä, ja muutaman tuhannen kappaleen myynti on Suomessa jo ihan hyvä myynti. Jos kaikki kirjat myyvät vähemmän, kustantamon toiminta ei ole kannattavaa. Ja mitä väärää on siinä, että jonkin julkisuudenhenkilön kirja myy valtavasti ja se mahdollistaa vähälevikkisempien kirjojen julkaisemisen?

9) Laaduntarkkailu tarkoittaa myös sitä, että rajallisesti myyvän laatukirjallisuuden määrää tietoisesti rajoitetaan.

Kuka määrittelee laadun? Jos ns. laatukirjallisuus myy vähän ja kustantamo julkaisee vain laatua, millä tämä rahoitetaan? Minkä muun toimialan yritys jatkaisi loputtomasti sellaisten tuotteiden tekemistä, jotka eivät myy riittävästi? Kustantamo jatkaa, koska uskoo laatuun, kokee kulttuuritehtävän merkittävänä, mutta jos kustantamo ei ajattele samaan aikaan myyntiä ja rahaa, sitä ei myöskään päädy kirjailijoille.

10) Kirjakauppojen omistuskytkökset ja muutenkin kauppojen kyseenalainen myyntipolitiikka, joka ilmenee mm. siten, että muutamia teoksista on korkeita pinoja heti ovensuussa, kun taas esimerkiksi runot on piilotettu jonnekin nurkkahyllyyn. 

Kirjakauppa laittaa eniten esille kirjoja, jotka myyvät parhaiten, mutta moni panostaa myös laajaan valikoimaan. Paras tapa saada kirjoja hyllyyn, on käydä kysymässä niitä ja äänestää jaloilla: valita omien mieltymysten mukainen kirjakauppa, jossa esim. runokirjat saavat hyvin tilaa. Suuremmissa kaupungeissa on enemmän valinnanvaraa, ja myös nettikirjakaupat ovat hyvä vaihtoehto. Suurilla ketjuilla on suurten ketjujen kulut, ja jos raha tulee helpommin dekkareista ja naistenlehdistä, miksi kauppa siirtäisi ne sivuhyllyyn pois runoteosten tieltä? Tällaista kulttuuritahtoa on aika vaikea vaatia, kun ostajia on muutenkin liikkeellä vähemmän kuin ennen.

Toiveita tulevalle vuodelle

Kuulin, että kovakantisen kirjojen myynti on kääntynyt Englannissa uuteen nousuun. Kirjoja näkyykin täällä kaikkialla muuallakin kuin kirjakaupoissa. Samaan on uskottava Suomessakin, ja täältä pienen välimatkan päästä on helppo listata toiveita tulevalle vuodelle. Toivoisin, että kirja-alan toimijat voisivat puhua yhteisrintamassa yhteisistä haasteista. Jos haluamme valtiolta ymmärrystä (mm. apuraja- ja alv-päätöksissä), kannattaisi yhdistää voimat ja puhua yhteen ääneen. Jos haluamme kirjoille lisää ostajia, lukemisen edistämiseen ja kirjojen näkyvyyden parantamiseen kannattaa suhtautua suopeasti.

Kirjoista kannattaa pitää meteliä, sillä suosittelun merkitys kasvaa. Kirjallisuuspalkintoraadit tekevät ehdokaslistansa, kirjallisuuden moniäänisyys ja lukijat tarvitsevat vaihtoehtoja: kirjakauppiaiden suosituksia, median tekemiä listoja, lukijoiden innostuneita vinkkejä ja pidempiä analyyseja. Kirjablogit ovat lisänneet kirjapuheen määrää ja nostaneet esiin kirjoja, jotka voisivat muuten jäädä hyvin vähälle huomiolle. Lukijat valitsevat, keiden suosituksia seuraavat, en ymmärrä huolta siitä, että henkilökohtaisuus ja omien suosikkikirjojen hehkuttaminen veisi tilaa analyyttisemmalta kritiikiltä. Kirjoista täytyy voida kirjoittaa ja puhua monella eri tavalla.

Jos on varaa ja jos haluaa lukea ja myös tukea suomenkielistä kirjallisuutta, kirjoja kannattaa ostaa silloin tällöin. Se on osin myös kulttuuriteko. Kirja-alalla on tapana jakaa avokätisesti vapaakappaleita. Kun sellaista pyytää, joskus kannattaa miettiä, pyytääkö sen työn vai vanhan tavan vuoksi.

Kirjojen merkitys varmasti säilyy aina, vaikka lukemisen tavat muuttuvat. Kirjoja tullaan aina kustantamaan osin eri periaattein kuin sukkafirma valmistaa sukkia. Kirjat jättävät jälkiä ja niistä tulee rakkaita. Koska kirjat ovat erityisiä, lukemisen edistämiseksi ja lukijoiden löytämiseksi on löydettävä koko ajan uusia tapoja. Kannattaa olla rohkea ja ottaa riskejä. Long Play on tästä hyvä esimerkki. Kirja-ala kaipaa tämänkaltaisia uusia avauksia, jotta hiljentyminen hyvän tekstin ääreen säilyttäisi paikkansa ihmisten elämässä kaiken hälyn keskellä. Lukeminen on cool, suomalainen kirjallisuus on cool, Finnland ist cool. Kirjailijat laittavat itsensä alttiiksi, lukijoidenkin täytyy uskaltaa, jos kirja-alan tulevaisuus huolestuttaa. 

Minä alan kirjoittaa käsin saatteita joululahjakirjoihin. Kahvila on täynnä, jokainen joko lukee, kirjoittaa tai keskustelee, noin puolella on jokin sähköinen laite. 

It's thought that counts.

Christer Kihlman: Ihminen joka järkkyi

Christer Kihlman: Ihminen joka järkkyi
Tammi, 1971, 5. painos vuodelta 2000
Suomennos: Pentti Saaritsa
Sivuja: 216
Kansi: Timo Mänttäri
Mistä: oma ostos
Kotimainen tunnustuskirjallisuuden klassikko

"En usko että henkilökohtaisten ja "häpeällisten" salaisuuksien salassa pitäminen olisi jotenkin rakentavaa tai merkityksellistä. Minä uskon päinvastoin että henkilökohtaisten ja "häpeällisten" salaisuuksien salassa pitäminen on repivää ja merkityksetöntä. Jokainen ihminen on mitä hän on tai luulee olevansa, mutta salailemalla salaisuuksiaan, oman itsensä osia, käy tarpeettoman suureksi ero sen välillä mitä hän on itselleen ja mitä hän teeskentelee olevansa muille."

Itsenäisyyspäivän kirjaksi valitsin Christer Kihlmanin omakohtaisen teoksen Ihminen joka järkkyi. Harmittelin vähän aikaa sitten, etten omista kirjaa, mutta onnekseni löysin sen kolmella eurolla divarista. Minulla on selvästi suomenruotsalaisen kirjallisuuden himo, sillä ostin samalla reissulla myös Tove Janssonin Kunniallisen petkuttajan ja Märta Tikkasen runoteoksen Pimeys ilon syvyys.

Itsenäisyyspäiväni täyttyi siis tarinoista alkoholismista, irtosuhteista, seksuaalisen identiteetin pohdinnoista ja avioliittoelon kivikoista. Itsenäisyyspäiväjuhlissa esitettiin otteita kirjallisuushistoriamme merkkiteoksista, ja samalla myös lukemistossani oli yksi kotimaisen kirjallisuuden klassikko. Ihminen joka järkkyi mainitaan useissa kirjallisuuden yleisopuksissa, ja siitä puhutaan usein Märta ja Henrik Tikkasten ja Jörn Donnerin teosten yhteydessä ja tunnustuskirjallisuutta käsittelevissä osioissa. Olen lukenut kirjan aiemminkin tenttiä varten, mutta jotenkin se oli mielessäni sekoittunut erityisesti Henrik Tikkasen juopottelutarinoihin.

Kihlman ei kirjoita yhtä lennokkaasti kuin Tikkanen, mutta hän on jotenkin rehellisempi kertoja. Muistelisin, ettei hän edes pitänyt itseään niinkään tunnustajana vaan paljastana – kaiken kertojana. Tikkasen kirjoissa on enemmän tarinallista imua, mutta hän leikittelee paljon totuudella, kuten kirjoitin vähän aikaa sitten Kulosaarentie 8 -romaania arvioidessani.

Kihlman kirjoittaa onneksi enemmän itsestään kuin toisten luurangoista. Vuosikymmenien kuluessa monien ihmisten paljastustarinoista on kadonnutkin eräänlainen shokkiarvo, enkä valitettavasti tunnista moniakaan henkilöistä, joita nimeltä mainitaan. Parempi siis, ettei kirja keskity liiaksi repimään auki toisten ihmisten haavoja. Kiinnostavampi on Kihlmanin yksityinen tai hänen huomionsa yhteisöstä, ajasta, yhteiskunnasta.

Kirja on jaettu neljään osaan: Johdannoksi, Alholisti, Homoseksualisti ja Eräs avioliitto. Aiheella ei oikeastaan ollut minulle niin suurta väliä, sillä eniten nautin lukiessani siitä, miten kirjailija tunnustaa kokemansa, oppimansa, erheensä, kaipaamansa. Miten hän pukee sanoiksi kaikki ne ajatukset, jotka myöhemmin muisteltuna tai vaikka viimeisimpiä vedoksia lukiessaan on halunnut vielä tekstin sekaan lisätä.

Naisten ja miesten homoseksuaaliset teot kriminalisoiva laki astui Suomessa voimaan vuonna 1894, ja se kumottiin 1971, samana vuonna kuin Ihminen joka järkkyi ilmestyi. Kaivelin Parnasso-arkistojani, mutta harmikseni en löytänyt numeroa, jossa olisi arvioitu Kihlmanin teos. En myöskään onnistunut löytämään muita vanhoja arvioita, sillä minua jäi kiinnostamaan, miten homoseksuaaliset tunnustukset on otettu vastaan aikana, jolloin kirjan aihe oli hyvinkin tulenarka. Nyt toivon, että minulla olisi Helsingin Sanomien verkkolehtien tunnukset, jotta pääsisin lukemaan muutaman vuoden vanhan jutun kirjailijasta, joka on otsikoitu "Tunnustuskirjailija vasten tahtoaan". Ylioppilaslehden juttu sen sijaan on kaikkien luettavana.

Lukukokemus on vähän pirstaleinen, ja kaikkea lämmittää tirkistelynhaluni yhdistettynä siihen, että nautin siitä, kun joku arkinen asia on erittäin hyvin sanottu. Näistä tietysti kuuluu kiitos myös Pentti Saaritsan suomennokselle, sillä en lukenut kirjaa ruotsiksi. Avioliitto-osuus muistutti Tikkasten vuoropuhelua, vaikka vaimolle ei tässä annettu omaa suunvuoroa, käy Kihlman itsensä kanssa dialogia, syyttää välillä itseään kuin kuvittelisi vaimon hänestä nyt ja ennen näin ajatelleen. Takakannessa puhutaan epäonnistuneesta avioliitosta, mutta pari oli kuitenkin yhdessä 51 vuotta, vaimon kuolemaan saakka.

"Niin että kun minä tulin takaisin ja sinä epäröit ottaa minua vastaan, sinun epäröintisi ei ollut vakuuttavaa. Sillä meille molemmille avioliitto oli jotain mikä oli vielä kesken. Se oli liitto joka oli täynnä tuskaa mutta ei välinpitämättömyyttä. Ja molemminpuolisessa itsepäisyydessämme ei kumpikaan meistä halunnut vapaaehtoisesti luopua siitä mikä oli vielä kesken."

Riitta Jalonen: Todistaja Brigitin talossa

Riitta Jalonen: Todistaja Brigitin talossa
Tammi, 1998
Kansi: Saku Heinänen
Sivuja: 205
Mistä: kirjastosta
Kotimaista proosaa

"Kun ihminen syntyy hän ei tiedä mitä on tulossa, ja kuollessa on samalla lailla tuntemattoman edessä. Salaisuus kantaa ihmistä tästä hetkestä toiseen, sekunnista sekuntiin, minuutista minuuttiin, tunnista tuntiin, päivästä päivään, viikosta viikkoon, kuukaudesta kuukauteen, vuodesta vuoteen. Jäljet kulkevat eteenpäin ja peittyvät uusiin jälkiin, mutta ne ensimmäiset eivät lakkaa olemasta vain sen tähden että uusia tulee päälle."

Suosittelisin lukemaan Riitta Jalosen Todistaja Britigin talossa -teoksen jo pelkästään viimeisten sivujen takia, jotta niiden ilmavan syvät sanat ymmärtää oikein kunnolla.

Kirja oli matkalukemisenani marraskuussa, kun käväisin Kuopiossa, ja voi kuinka seesteinen ja lempeä seuralainen se oli junassa. En matkannut Irlantiin, kuten kirjan päähenkilö Iiris, enkä vuokrannut huonettani Brigitiltä, mutta silti pieni maisemavaihdos ja lainavuoteessa uinuminen sopivat tämän kirjan lukutunnelmiin oivallisesti.

Kirjan idea on viehättävä. Toimittajan töitä tekevä Iiris matkustaa vuodeksi Irlantiin, ja hänen vuokraemäntänsä Brigit asettaa vain yhden ehdon vuokralaiselleen: jokaisena sunnuntaina Iiriksen täytyy osallistua teehetkeen, johon saapuu myös seurakunnan katolinen pappi.

Papin tarinat pyhistä hahmoista ja tarinoista, erityisesti Pyhästä Brigitistä sävyttävät teeseremonian tunnelmaa, tai oikeastan sähköistävät sitä entisestään. Jotain hyvin kaunista on siinä varovaisessa rakkaudessa, joka ei koskaan voi vapaasti kukoistaa. Iiris on tarkkailija, esiliina ja lukijan silminnäkijä. Ja hänen myöhemmän avioeronsa kautta valottuu vielä kerran tämä erityinen seremoniallisuus, joka sitoi heidät kaikki kolme yhteen joka sunnuntai.

Valitsin kirjan kirjastosta siitä syystä, että pidin niin paljon Kuka sinut omistaa -pienoisromaanista ja sanoin tuolloin, että haluan lukea kirjan, koska viehätyin tästä Marian arviosta. Marialla on sana hallussa, ja hänen arvioistaan löydän usein hyviä, itselleni sopivia kirjavinkkejä, ja tämä kohta hänen tekstissään on jäänyt erityisen hyvin mieleeni, vaikka se on kirjoitettu jo jokin aika sitten:

"Todistaja Brigitin talossa on hyväätekevän hidas ja lempeä romaani. Se ei ole kuitenkaan siloiteltu ja makea, vaan pikemminkin yksinkertainen ja harmaa kuin pellavaliina. Jokainen sana on tarkkaan harkittu, ja kirjan ajatukset ovat pieniä helmiä. Pinnalta katsoen rauhallinen kerronta vie kipupisteisiin."

Olisinpa sanonut tuon itse, sillä juuri tällainen kirja on. Se johtuu tuosta pellavaliinavertauksesta, koska se kuvaa niin osuvasti oikeanlaista arkisuutta ja harmautta. Kirja ei ole junnaava ja typerryttävä, vaikka se on hidas ja siinä tapahtuu lopulta melko vähän.
 
Ilselän Minna puolestaan kirjoittaa hyvin kirjan kaksijakoisesta rakenteesta. Minuakin se aluksi hämmensi, vaikka se tulee tosiaan perustelluksi. Irlantiin olen halunnut pitkään, mutta olen päässyt vasta kirjojen myötä sinne. Jalosen kirja on mieleeni enemmän kuin Hanna Tuurin Orapihlajapiiri, joka sijoittuu myös Irlantiin. Kirjojen ja matkajuttujen avulla pääsee tutustumaan kuitenkin itselle uusiin alueisiin. Sara puhuu omassa arviossaan myös tästä matkakaipuusta. Mutta tosin kuin minä, hän tosiaan toteutti haaveensa.
 

Kirjakantti Kuopiossa 22.–24.11.2013

Marraskuu meni todella nopsaan ja en ehtinyt heti Kirjakantin jälkeen kirjoittaa tapahtumasta, blogin pariinkin olen ehtinyt viimeksi kaksi viikkoa sitten. Joulukuu tuokoon tullessaan bloggaajallekin kirja- ja kirjoitusrauhaa vähän enemmän. Kirjakantti oli yksi todella hieno kirjallisuustapahtuma, johon sain tänä vuonna osallistua. En ole käynyt kuin lapsena viimeksi Kuopiossa, enkä muistanut kaupungista juuri mitään, joten suuntasin viikko sitten suurin odotuksin junassa kohti Minna Canthin kulmia.

Perjantaina olin Kuopion kaupunginkirjastolla kuuntelemassa avajaisohjelmaa. Siellä muisteltiin Kirjakantin 10-vuotistaivalta ja miten tapahtuma on vuosien varrella kehittynyt. Sen jälkeen Leevi Lehto esitti pari äänirunoaan. Avajaisten jännittävin hetki oli tietysti Savonia-ehdokkaiden julkistus. Itselleni tuttuja kirjailijoita ehdolla oli ensimmäisessä kuvassa näkyvät Inka Nousiainen ja Antti Heikkinen. Inkan uutuuskirjan Kirkkaat päivä ja ilta olen lukenut ja Pihkatapinkin aion joululomalla hotkaista, molemmat ovat olleet kirjablogeissa hyvin esillä ja kovin kehuttuja. Heikkinen oli myös esikoiskirjaehdokkaana ja sai muutama päivä sitten Kalevi Jäntin säätiön -palkinnon.

 Antti Heikkinen, Inka Nousiainen, Marja-Leena Mikkanen ja Sinikka Tirkkonen

Vuoden 2014 Savonia-kirjallisuuspalkintoehdokkaat ja -teokset ovat tänä vuonna Antti Heikkinen teoksella Pihkatappi, Inka Nousiainen teoksella Kirkkaat päivä ja ilta, Asko Sahlberg teoksella Herodes, Marja-Leena Tiainen teoksella Khao Lakin sydämet, Sinikka Tirkkonen runokokoelmalla Pimeän halki, valon halki ja Jouni Tossavainen teoksella Kesäpäivä. Palkinnon myöntää Kuopion kaupunki.

Tilaisuuden jälkeen sain tutustua Kuopioon kirjabloggaajakollegan ja ystäväni Amman johdolla. Kävimme syömässä, kiertelemässä iltahämäräisessä ja hyvin kauniissa Kuopiossa, kaupungintalon juhlavastaanotolla ja vielä yöaikaan innostuimme tekemään retken hautausmaalle. Olen ennenkin kuvannut blogiini hautausmaita ja haastanut muita bloggaajia ja lukijoita kirjoittamaan "kirjallisista pyhiinvaelluskohteista".

Oli kyllä hyvin haastavaa saada kuvattua Minna Canthin hautapaikka pilkkopimeässä ja kuvassa näkyy myös, että tuohon aikaan oli jo aika kylmä. Silti olen iloinen, että ehdin reissun aikana käydä myös täällä.

Lauantaiaamuna esiinnyimme Katjan kanssa kirjallisuuspaneelissa. Keskustelimme Sanojen juuret -teemaan liittyen kustantaja Touko Siltalan ja kriitiikko, Savon Sanomien kulttuuritoimittaja Risto Löfin kanssa siitä, kuka lukee oikein. Otsikon oli tarkoitus herättää tietysti vähän ihmetystäkin, eikä kukaan tietysti voi sanoa, mikä on täysin oikea tapa lukea, mutta Katja puheenjohtajana johdatti meidät kaikki omien alojemme tuntijat pohtimaan aihetta monipuolisesti. Sivusimme bloggaamisen periaatteita, kirjojen lukemista, kirjoihin kohdistuvaa kritiikkiä ja kustantajan näkökulmaa teosten vastaanottoon. Yleisökin osallistui kiitettävästi keskusteluun, ja aika hurahti ihan hetkessä.

Katja oli kaupunkioppaani lauantaina, ja sain kiertää Kuopiossa nyt päiväsaikaan. Kävimme tutustumassa kirjaston yläkerrassa olevaan Kaikkien aikojen paras kirja -näyttelyyn. Illalla Kuopion kauppahallin kellarissa sijaitsevassa ravintola Rustikissa esittelimme kirjabloggajien voimin voittajaviisikon. Mie, Katja, Amma, Sinisen linnan kirjaston Maria, Luen ja kirjoitan -blogin Paula ja Kirjakko ruispellossa -blogin Mari kerroimme teoksista lyhyesti ja luimme esimerkkejä kirjablogiarvioista.

Äänestykseen osallistui yli 50 kirjabloggaajaa, ehdokaskirjoja oli yli 500. Minun tekee mieli lukea uudelleen vanhoja suosikkejani, esittelin illalla Dostojevskin Rikos ja rangaistus -romaanin ja esitystä kootessani mietin, että voisin lukea kirjan uusimmalla suomennoksella (Olli Kuukasjärvi, 2008). Väinö Linnan trilogiasta suunnittelen kimppalukua ensi vuodelle P. S. Rakastan kirjoja -blogin Saran ja Lumiomenan Katjan kanssa. Sinuhe egyptiläisenkin haluaisin lukea nyt vähän huolellisemmin kuin aikanaan kotimaisen kirjallisuuden perusopintojen tenttipakettiin.

Tässä vielä viiden kärki:

1. Täällä Pohjantähden alla
2. Ylpeys ja ennakkoluulo
3. Sinuhe egyptiläinen
4. Taru sormusten herrasta
5. Rikos ja rangaistus

Kiersimme lauantaina varsin vapaasti siellä täällä, kuvasimme, katsoimme maisemia, olimme siellä täällä. Museoissa, kirkossa, puistoissa, torilla, ostoskeskuksissa leluosastoilla, Canthin kulmilla..

Pidin oikein paljon Kuopiosta, todella söpö kaupunki ja siellä oli helppo kulkea ympäriinsä.

 

Mahtava reissu.

Kiitos Kirjakantin järjestäjille kutsusta ja vieraanvaraisuudesta, kaupunkioppaille ja kirjablogikamuille viikonlopusta!

Maria Vaara: Annansilmät

Maria Vaara: Annansilmät
Gummerus, 1977
Sivuja: 168
Kansi: Pekka Nissinen
Mistä: kirjastosta
Kotimainen nuortenkirja, omakohtainen

Luin pari viikkoa sitten Sarianna Vaaran esikoisteoksen Huomenkellotyttö, jonka jälkeen kiinnostuin kovasti hänen äitinsä kirjoista. Erityisesti tästä nuortenkirjasta Annansilmät, joka on kuin eräänlainen teospari vuosien takaa.

Maria Vaara oli kirjailija, joka kirjoitti omasta sairaudestaan, skitsofreniasta. Annansilmät teoksen päähenkilö on Anna-niminen reipas 11-vuotias tyttö, joka kantaa vastuuta ja huolta viisihenkisestä perheestä. Isälle ja äidille on tullut avioero, isä ei juurikaan lapsia näe eikä ruokkojakaan juuri maksa. Äidin sairastuminen on kuitenkin vielä suurempi tragedia perheelle, ja pieni Anna huolehtii veljistään ja monin tavoin perheen arjesta. Hän käy äitiään myös sairaalassa katsomassa, miettii perheen toimeentuloa ja jopa sitä, kuka hoitaa kirjastotyöt sillä aikaa kun äiti on sairaana.

Anna on hyvin sankarillinen hahmo, ehkä vähän liiankin. Kyllä äiti kirjoittaa tyttärelleen roolin, jossa on hyvin vähän liikkumatilaa kapinalle. Sarianna kirjoittaa teoksessaan hyvin kiinnostavasti siitä, miltä tuntui lukea äidin kirjoittama kirja heidän perheestään:

"Olin lukenut äitini kirjoittamista kirjoista vain ensimmäisen runokirjan josta en ollut tajunnut juuri mitään, ja sitten sen joka kertoi minusta.  Sen olin lukenut tarkasti ja moneenkin kertaan, nuortenkirjan joka kertoi pienestä urheasta tytöstä. Olin pyytänyt äitiä kirjoittamaan kirjan minulle. Minulle, ei minusta. Ja äiti kirjoitti, tuosta vain, ja se julkaistiin. En kertonut koskaan äidille että en olisi halunnut siitä sellaista kuin siitä tuli. En olisi halunnut että meidän asioita kerrotaan, että tyttö siinä kirjassa on ihan kuin minä. On ja ei ole. En minä tosielämssä ollut ollenkaan niin kiltti ja ymmärtäväinen, kirjan Annan ajatukset olivat puhtaampia kuin minun. Mutta ei sellaista voi sanoa, ei tietenkään. Tai ehkä kirja ei kertonutkaan minusta?"

En voi sille mitään, että lukiessa mietin hyvin vahvasti nimenomaan tyttären ja äidin oikeaa suhdetta, enkä niinkään kirjan tarinaa. Oliko kirjan tarkoitus olla myös samalla äidin kiitos tyttärensä ponnisteluista? Tai anteeksipyyntö siitä kaikesta, jonka lapsi on joutunut kestämään? Vai ajatteliko äiti Annan olevan erityisen sinnikäs? Päädyin siihen, että kirja on ollut varmasti kaikkea tätä.

Kun tytär teoksen sivuilla parahtaa siitä, miksi juuri tyttöjen tulee kantaa vastuu, tuntuu se erityisen painokkaalta ja merkittävältä. Anna saa liiankin vähän mahdollisuuksia kertoa, kuinka väärin koko asetelma on. Mutta välillä kuori murtuu.

Toisaalta juuri tämä on osoitus siitä kuuliaisuudesta, josta Sariannakin omassa kirjassaan puhuu. Hän kirjoittaa vain paljon rehellisemmän tuntuista tekstiä.

Totta kai laji on eri. Samoin aika. Myös näkökulma, vaikka molemmissa teoksissa seurataan tapahtumia Annan kautta. Sillä on silti suuri merkitys, kumpi oikeasti tietää, mitä Anna ajatteli.

Annansilmät-teoksen takakannessa mainitaan siitä, kuinka rohkea aihevalinta äidin mielenterveysongelmat tuon ajan nuortenkirjalle ovat. Tunnen vähemmän nyky-nuortenkirjojen aiheita, mutta minulla on hyvin vahva mutu sille, että myös vanhempien mielensairauksista uskalletaan tai uskallettaisiin kirjoittaa. Ehkä myös monipuolisemmin.

Loppuun on selvästi haluttu saada paljon lämpöä. Onnellinen perhe muuttaa uuteen kotiin äidin eläkerahojen turvin. Toimeentuloasioista kirjoitetan vähän turhankin tarkasti, mutta ainakin koko joukko on vihdoin yhdessä ja ilmaan jätetään tuntu siitä, että pahin on takana.

Teoksesta en löytänyt muita blogiarvoita, mutta Likaisista legendoista ovat kirjoittaneet ainakin Susa ja Annami.

Lotte & Søren Hammer: Yksinäisten sydänten kerho

Lotte & Søren Hammer: Yksinäisten sydänten kerho
Bazar, 2013
Ensomme hjerters klub, 2011
Suomennos: Sanna Manninen
Kansi: Peter Stoltze Design / Satu Kontinen
Sivuja: 448
Mistä: arvostelukappale

Lisäksi: rikosylikomisario Konrad Simonsen -sarjan kolmas osa
Tanskalainen dekkari

Sisarusparin Lotte & Søren Hammerin aiempia teoksia yhdisti ainakin se, että murhaajat ja motiivit tekojen takana ovat koko ajan lukijan ja rikoksia tutkivien poliisien tiedossa. Saastoissa hämmennettiin lukijan moraalia ja oikeustajua tappamalla pedofiileja, Kaikella on hintansa -romaanissa tekijä on epämiellyttävä vässykkä ja uhrit täysin syyttömiä.

Oletin, että Yksinäisten sydänten kerho on hyvin samantapainen, varsinkin kun heti romaanin alussa koulukiusattu poika menee oppitunnille konekiväärin kanssa ja ampuu sijaisopettajan ja uhkaa koulutovereitaan. Hyvin pian selviää kuitenkin, että pienempi juttu, jonka dekkarisarjan päähenkilö Konrad Simonsen saa sairauslomansa jälkeen tutkittavakseen, on paljon suurempi tapaus kuin mitä ennakolta näyttää. Koulukiusaaminen liittyy myös postinkantajan tapaukseen, joten alkuasetelma on eräänlainen avain ja lukutapa koko teokselle.

Totesin aiempien romaanien kohdalla, että henkilöhahmot todennäköisesti kasvavat sarjan edetessä, ja tässä teoksessa Konrad Simonsenin nuoruusmuistot ja ensirakkaus muodostavat eräänlaisen sivujuonteen tapahtumille ja niistä muodostuu pohja ja motiivi sille, miksi hän kiinnostuu niin intohimoisesti postinkantajan ullakolta löytyneistä nuoren tytön valokuvista. Tämänkin teoksen voi lukea ilman aiempiin osiin tutustumista, mutta minusta oli kiinnostava saada lisätietoa henkilöistä ja useammankin henkilön kohdalla viitattiin aiemman teoksen tapahtumiin.

Onhan se tietysti melko kaavamaista rakentaa sarja tällä tavalla, että henkilöhahmojen oma elämä alkaa viedä yhä enemmän tilaa varsinaisilta rikostapahtumilta tai että niistä tulee yksi pala lisää romaanin tapahtumien ratkomiseen. Tämä ei kuitenkaan haittaa, jos haluaa dekkarilta sujuvasanaisen, koukuttavan lukukokemuksen. Mie ainakin haluan ehdoin tahdoin lukea jotain oikein vetävää, niin että aika ja paikka ympäriltä katoavat. Yksinäisten sydänten kerho oli juuri tällainen; otin kirjan mukaani jopa lenkille ja saunaan, sillä en malttanut jättää lukemista kesken.

Hammereiden dekkarit ovat osoittautuneet erittäin koukuttaviksi, tarinavetoisiksi ja kiinnostaviksi, joten jatkan sarjan parissa niin pitkään kuin he jaksavat kirjoittaa ja pitää tason näin korkealla.

Vinkkaan lisäksi toisesta hyvästä tanskalaisesta rikossarjasta, jonka ensimmäinen osa Poika matkalaukussa on tänä syksynä ilmestynyt. Nina Borg -sarjan takana on kirjoittajakaksikko, Agnete Friis & Lene Kaaberbøll. Tuntuu siltä, että pohjoismaisia rikosromaanisarjoja taituroi usein kaksi kirjoittajaa.
 

Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö

Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö
Like, 2013
Kansi: ?
Sivuja: 253
Mistä: kirjastosta
Kotimainen esikoiskirja

Minulle tuli Sarianna Vaaran esikoisromaanista päänsärky. Ja vaikka päänsärky on ikävä asia, tällä kertaa se johtui siitä, että kertoja-Annan ääni ja tarinankuljetus liikauttivat jotain minussa. Minulla ei ole edes omakohtaista kokemusta skitsofreenisen tai muuten henkisesti sairaan ihmisen lähiomaisena, mutta kerronta sai minut tuntemaan ahdinkoa, surua, ärtymystä – ja yllättäen iloakin.

Eikä hyvän tarinan tarvitse aina liittyä lukijan omaan kokemuspiiriin, eikä oikeastaan edes millään tavalla koskettaa tai henkilöistä löytää samastumiskohteita. Mutta ei myöskään haittaa, jos kirja herättää ajatuksia ja tunteitakin. Siksi minulle tuli päänsärky. Mutta en voinut lopettaa lukemista tykytyksestä ja pääsirinästä huolimatta.  

Huomenkellotyttö ei ole mikään väkevä kirja. Eikä turhan vakava. Eikä se kikkaile millään. Erikoista, ettei se selvästä autofiktiivisestä otteestaan huolimatta tunnu edes tunnustus- saati paljastuskirjalta. Se on "vain" hyvä tarina tyttärestä, jolla on sairas äiti. Tekstin rehellisyys tekee kirjasta voimakkaan, ja monille samankokeneille myös voimaannuttavan. Näin uskoisin.

Äiti on kirjailija, hermoheikko, joka tarvitsee ja käyttää liikaa lääkkeitä ja on aina aika ajoin osastohoidossa. Tytär on kuuliainen, kiltti ja rakastaa äitinsä kanssa käytyjä hyviä keskusteluja. Lapsuutta varjostaa ainainen pelko siitä, muuttuuko äidin mielentila liikaa ja osaako tytär tarpeeksi hyvin olla tukena ja turvana. Sisar on etääntynyt perheestä jo aikaa. Anna on tavallaan ihan yksin.

Annalla on äidin kaikki kirjat, mutta vasta omien opiskelujensa myötä hän kuulee eräässä kirjallisuuskatsauksessa opiskelijatoverin kertovan, mitä oikeasti yksi äidin kirjoista käsittelee.

"Ei se noin mennyt, ei se ollut tuollaista! Ei minun äitini ole noin sairas, ei hän kuule ääniä eikä kamppaile noin pahojen voimien kanssa. Ei tuo ole totta!"

Sarianna Vaara on Maria Vaaran (1931–1992) tytär. En ole lukenut vielä äidin teoksia, mutta kiinnostuin erityisesti hänen tunnetuimmista teoksistaan Likaiset legendat ja Kuuntele Johannes. Mutta kaikkein eniten haluaisin nyt lukea hänen nuortenkirjansa Annansilmät, joka kertoo 11-vuotiaasta Annasta, perheen vastuunkantajasta, jonka äiti on sairas ja isä alkoholisti. Sarianna on nimennyt omaan kirjaansa päähenkilön myös Annaksi. Hyvin mielenkiintoista!

Lue lisää: Anna minun lukea enemmän, Marjatan kirjaelämyksiä, Kirjasähkökäyrä, Tuijata.

Lukumaraton mökillä

Pakko se oli taas tähän ryhtyä, kun tuntui, että tekee mieli lukea monta monituista kirjaa ja nollata niin sanotusti päätä. Minulla on niin mukava olo, että voisin toisaalta katsoa vaikka mitä hömppää telkkarista mutta enemmän tekee mieli silti lukea.

Olen kantanut puut sisällä, käynyt lenkkeilemässä ja saunonut hyvin. Minulla on paljon teetä, poronkäristystä ja salaattitarpeet. Olin koko lokakuun lihattomalla ruokavaliolla ja itse asiassa miltei kokonaan siitä asti, kun palasin Berliinistä Suomeen. Poro on kuitenkin hyvää, eettisempää lihaa ja minut on poronkäristyksellä kasvatettu, sopii siis oikein hyvin näihin maisemiin, tunnelmiin ja maratoniini tämä ruokavalio.

Mökkilomani (ensimmäinen) lukumaraton alkaa siis N-Y-T. Nyt! Kello on nyt 14.15.

Ensimmäisenä lukupinosta valikoitui japanilaista lyyristä proosaa. En ole lukenut aiemmin Yasunari Kawabatan teoksia, vaikka erityisesti Lumen maa on kiinnostanut pitkään. Kirjahyllystä löytyi kuitenkin Kioto, joka vaikuttaa myös hyvältä ja sen vuoksi olen sen itselleni eurolla ostanut (hinta näkyy etusivulla, en muuten tällaisia muistaisi). Kawabata on ensimmäinen japanilainen Nobelin voittanut kirjailija, joten samalla saan luettua myös luettua lisää nobelkirjailijoiden teoksia.

Aah, pakko vielä hihkaista. Ikkunan vieressä lentelee ja pomppii isoja, paksuja kuukkeleita. Oih ja voih, lempilintujani!

16.30

Kawabatan teoksista Lumen maa olisi varmaan sopinut tähän vuoden aikaan paremmin, mutta keväinen Japani 50–60-luvun vaihteessa tuntui lämpimältä ja sopivan etäiseltä. Kawabatan käyttämä kieli on niin maalauksellista, joten välillä tuntui ettei kirjaa edes lukenut – tarinaa katseli. Kirsikankukkien kukoistuksen olen aina halunnut nähdä omin silmin, ja nautin aina siitä, kun löydän kirjasta kunnon kevään, kukkien loiston ja sen juhlavuuden, joka Sakuraan liittyy.

Ihan hyvä, että luin Kioton ensimmäiseksi, sillä se on lukupinoni pisin, 196 sivua, mutta ennen kaikkea siksi, että se vaati aikaa ja keskittymistä. Kuvainnollisuus, vanha Japani, murrosaika yhteiskunnallisissa oloissa ja perhesuhteissa kiinnostavat mutta väsyneenä sivulauseissa näkyvät vivahteet jäisivät varmasti tajuamatta. Tuntui toisaalta, että jäivät vähän nytkin. Tunnen jonkin verran japanilaista kulttuuria, mutta lukemalla kirjoja oppii aina lisää ja aiemmin kuultu vahvistuu. Ehkä jotain ymmärtääkin paremmin, kun sen lukee fiktiomuotoisena.

Silti paljon tuntuu käsittämättömältä, epätodelliselta. Miten löytölapsena kasvaminen voi olla hävettävä asia, samalla tapaa kuin olla kaksonen. Päähenkilö Chieko on näitä molempia, ja hänen kasvattivanhempana kertovat mieluummin ryöstäneensä tytön vauvana kuin hennovat kertoa totuutta. Chieko tapaa kuitenkin sisarensa viimein, ja heidän uutta suhdettaan kuvataan hellästi.

Kiinnostavampaa kirjassa minusta oli kuitenkin se, millainen Japani tuolloin oli ja millä tavalla lapset ja vanhemmat keskustelevat, miten luontokuvaus liittyy tarinaan ja ihmisluonteiden kuvaukseen, millainen suhde sodan jälkeisellä Japanilla on ulkomaailmaan, ihmisillä vaikkapa Amerikan dollariin, mitä raha ja kasvu voisivat tuoda yksilölle, maalle ja mitä ne toisaalta mukanaan vievät.

Vahva, lempeä ja unettavakin kirja lukumaratonin alkuun. Nyt seuraavaksi jotain kotimaista.

19.30

Tuhkat on heitetty pihalle toisesta takasta. Sain pellin kiinni samalla, käytän vain toista takkaa, koska en paljon sen edestä liiku. Mitä nyt välillä tähän kirjoittamaan tätä lukumaraton-päiväkirjaani. En ole kyllä niin hyvä tarinoimaan kuin Kristina Carlson, mutta haluan ehdottomasti lukea lisää hyviä fiktiivisiä päiväkirja- ja kirjemuotoon kirjoitettuja romaaneja. Vinkatkaa kommenttilootan, jos satutte pyyntöni lukemana. Voisin joulukuussa tai marraskuun loppupuolella pitää teemaviikon ja lukea vain kirjeromaaneja.

William N. päiväkirja on ihan mahtava kirja. Sen lukee nopeasti, se on ihanan kokoinen kädessä, taitto on onnistunut. Tarina on kiinnostava, William N. kiehtova historiallinen hahmo, jonka päiväkirja on toki fiktiivinen mutta aivan mielettömän todentuntuinen. Tuli ihan sääli, kun miesriepu kirjoittaa päiväkirjaansa, kuinka viluinen on, kun itselläni oli lukiessa niin lämmin ja mahakin oli täysi kaikesta herkuttelusta.

"2.11.1898 Viimein kirje Eliseltä, mutta hän vähättelee sitä, mitä silmilleni tapahtui, käsittämätöntä, että hän arvelee ilmiön johtuneen minun hermoistani! -- Yksimielisyys! Se lienee "seuraelämän" avainsana! Erilaiset ja eri mieltä olevat jäävät ulkopuolelle, hyvä on, minä jättäydyn ulkopuolelle vapaaehtoisesti, niin olen aina tehnyt. -- Jos tietäisin, miten jäkäliä käytettäisiin polttoaineena, ruoaksi tai kauneudenhoidossa, ack, sinkoaisin "seurapiireihin" kuin ilotulitusraketti!"

Sama päivä kuin tänään, ja miekin haluan olla kaukana seurapiireistä. Silti olen seurallinen, koska on tämä ihana blogistania ja sosiaalinen media, jonka avulla voin olla poissa ja läsnä, ihan miten haluan ja koska vain. On ihana lukea kirjaa, joka herättää näin paljon ajatuksia. Miksi William N. on niin yksinäinen ja kärttyinen, miksi hänelle ei ruoka oikein maistu ja hän elää mieluummin köyhyydessä ja omassa erinomaisuudessaan kuin on osa aktiivista tiedekenttää. Onko hän taiteilijaluonne, kuten hän itse välillä pohtii, ja mikä on edes taiteilijuutta ja taiteilijoiden luonteenpiirteille ominaista? Miksi olen aloittanut kirjan joskus ja pitänyt lukemastani, mutta jättänyt kirjan kesken? Mikä ihme sattui tuolloin, että kirja meni takaisin hyllyyn, jotta voisin aloittaa kaiken alusta ja lukea kirjan nyt osana lukumaratonia? Miksi kirja on niin taitava, vaikka siinä ei tapahdu oikein mitään ja silti siinä sanotaan niin paljon?

Tarkemmin pitäisi kirjasta kirjoittaa, mutta pidän siitä, kuinka näiden lukumaratonien aikana myös oma bloggaus liikahtelee lähemmäs päiväkirjatyyliä. Tajunnanvirtamaista luonnehdintaa omasta lukukokemuksesta ja kaikesta siitä muusta, mitä lukemisen ympärillä ja aikana tapahtuu. Lukemisen flow tarttuu kirjoittamiseen, hyvä, hyvä teos, ja niin kovin kaunis esineenäkin.

Jäkälätutkijan päiväkirjan jälkeen maistuu yksi murhaohjelma. Sen jälkeen luen keltaiseen kirjastoon kuuluvan pienoisromaanin.

22.00  

Sattumalta olen valinnut luettavakseni kirjoja, jotka käsittelevät yksinäisyyttä ja erakoitumista. Kirjan päähenkilö halusi vielä katsoa vuorokauden ajan yksin videoteosta Psykosta, mie mieluummin käytän tuon ajan eri kirjoihin. Yhtäläisyyksiä tilanteeseeni on, kirjat paljastavat lukijansa, ja jättävän niin paljon auki, että välillä ihan huvittaa tämä touhu. Kaikenlaista sitä mielessä pyöriikin niillä hetkillä, kun kirja menee käsittämättömäksi tai tarinan maailmassa tapahtuu tavattoman pitkä hidastus. Silti tai ehkä juuri siksi, lukeminen on kaikkein paras tapa ajatella jotain uutta.

 Don DeLillon Omegapiste ei ollut mikään huikaiseva mestariteos mutta sen verran erityinen ja erikoinen, että annan itselleni luvan olla ymmärtämättä kaikkea. Päähenkilö, nuori elokuvantekijä, on pakkomielteisen kiinnostunut elokuvaideastaan. Hän haluaa tehdä elokuvan Richard Elster -nimisestä henkilöstä, joka on entinen puolustusministeriön neuvonantaja. Hän haluaa tehdä sen yhdellä otolla ja mahdollisimman pelkistetyllä taustalla. Elokuvaa ei kuitenkaan päästä vielä tekemään, mutta miehet viettävät aikaa Elsterin erakkomökissä ja keskustelevat asioista. Elsterin tyttären katoaminen saa lopulta miehet poistumaan mökistä ja palaamaan New Yorkiin. 

Kirjan alussa ja lopussa on kohtaus, jossa mies, todennäköisesti elokuvaohjaaja katselee taidemuseossa Douglas Gordionin videoteosta 24 Hour Psycho. Mies pohtii eri kohtauksia, mutta paljon myös sitä, kuinka hän haluaa tulla uudestaan ja uudestaan katsomaan videon. Koska valitsen kohta neljännen päivän kirjan, tunnistan jotain tuossa pakkomielteessä, vaikka yksinäiseksi en itseäni koekaan.

En ole lukenut aiemmin DeLillon kirjoja, mutta olen tämän antikvariaatista ostanut 12 eurolla juuri sitä varten, että jotain häneltä lukisin. Vielä en ihastunut, täytyy lukea joku parempi häneltä. Ehdotuksia? 

Aamulla 

Nukahdin yöllä kesken Sudenmorsiamen. Aino Kallaksen kieli tuntui unettavalta. Olen lukenut teoksen aiemmin kirjallisuusopintojeni alussa, ja taisin silloin olla tarkkaavaisempi ja innostuneempi, sillä nyt teksti tuntui kauhean takkuavalta. Ei niin mahtipontinen, laulavainen lukukokemus.

Kompastelin sanoihin, esimerkiksi seuraava kohta nauratti minua jostain syystä ihan tavattomasti: "kuin Saatana oli ulosfundeerannut". Mietin myös jostain syystä paljon kirjabloggaajakollega Morrea, jonka gradu liittyy myös vähän Kallaksen ihmissusimaailmaan. Ajattelin, että kirja olisi hyvä luettava ennen nukahtamista, koska tarina on tuttu, mutta tällä kertaa lukemisesta tuli liian koomista ja sitten vain unettavaa.

Mielessä pyöri myös paljon kaikki, mitä tiedän kirjasta, ei niinkään itse teos. Kai Laitisen tutkimus, Eino Leino, muiden arviot. Aamulla loppuun lukiessani luonnonhurmokseen pääsi jo paremmin sisälle.

Seuraavaksi minulla on jo käännöskirja vuorossa, päivitän enemmän, kun saan kirjan luettua loppuun.

Olen maratonin suorittanut jo useamman kerran, joten tällä kertaa ei haittaa, vaikka menee hivenen lönkyttelyksi.

Lukumaraton keskeytyi, koska mökkirauhani rikkoutui. Vanhempani halusivat yllättää ja touhuta myös mökillä. Olen ihan tyytyväinen silti, sain luettua neljä pientä kirjaa.

Yasunari Kawabata: Kioto (Suuri suomalainen kirjakerho, 1972. Suomentanut: Eeva-Liisa Manner. 196 sivua)
Kristina Carlson: William N. päiväkirja (Otava, 2011. 159 sivua)
Don DeLillo: Omegapiste (Tammi, 2011. Suomentanut: Helena Bützow. 124 sivua)
Aino Kallas: Sudenmorsian (Otava, 1979. 141 sivua)

Yhteensä 393 sivua. En siis ehtinyt lukea juuri mitään, mutta se selittyy paljolti sillä, että luin vuorokaudesta oikeastaan vain yhdeksisen tuntia. Olen kokenut lukumaratoonari, enkä tämmöisestä pety. Joskus menee nämä matkat vähän lönkyttelyksi. 1801 sivua on ennätykseni, enkä usko, että sitä koskaan lyön, sillä siihen sai jo aika lailla ahkeroida.

Tänään on ollut rauhallinen päivä, kun olen ottanut hyödyn luonnonvalosta ja kuvannut ulkona kirjankansia tulevia bloggauksia varten. Olen myös kylvänyt pullanpalasia kuukkeleita varten, mutta talitintit taisivat syödä jo kaikki isompien edeltä. Nyt alkaa jo olla niin hämärä, että puhun illasta, vaikka kello on vähän yli kolme. Illemmalla ehdin lukea sitten jo uusia kirjoja.