Elina Hirvonen & Anu Silfverberg: Sata sivua, tekstintekijän harjoituskirja

"Tekstiä voi houkutella esiin piiloistaan erilaisilla kikoilla"

Olen opiskellut tämän syksyn kirjallisuuden lisäksi myös kirjoittamisen sivuaineopintoja Jyväskylän yliopistoon monimuoto-opintoina. Tarkoituksena on saada kirjoittamiseen valmiuksia, oppia erilaisista kirjoittamisen lajeista ja tarttua toimeen. Aika pitkälle luetaan teoriakirjallisuutta ja niiden perusteella kirjoitetaan tehtäviä, mutta myöhemmin on luvassa vapaampaakin kirjoittamista. Olen tehnyt vasta peruskurssin ja mediaopintoja. Tänä syksynä on luvassa vielä tietokirjoittamisen ja lyriikan kurssit.

Mutta kirjoittamisesta innostuin nyt uudella, konkreettisemmalla sykkeellä kun sain käsiini Elina Hirvosen ja Anu Silfverbergin teoksen Sata sivua, tekstintekijän harjoituskirja (Avain, 2010), josta olen eilen ollut kuuntelemassa Avaimen tilaisuudessa ja intoillut viime viikolla lyhyesti Viikon luettuja kirjoja listatessani. Kirja on todella helppolukuinen verrattuna mihinkään aikaisempiin kirjoittamisen oppaisiin, silti olematta mitenkään yksinkertaistava ja mutkia suoristava. Kirjoittaminen tapahtuu lause kerrallaan, mutta teos on nimensä mukaisesti harjoituskirja kirjoittamisesta haaveilevalla ja uusia keinoja työhön tarttumiseen etsivälle kokeneemmalle kirjoittajalle.

Teoksen sataa harjoitusta tasapainoittaa 24 kirjailijan vinkit, mitä he ajattelevat kirjoittamisesta ja miten saavat konetta käyntiin, kun meinaa bensa loppua. Aloittelevalle kirjoittajalle tämä on helpottava tieto, neromyytit murtuvat, oikeilla kirjailijoillakin on vaikeuksia tarttua toimeen ja eivät hekään synny suuren lahjakkuuden kanssa, jossa toimitaan vain inspiraation varassa. Kirjoittaminen on rankkaa työtä, mutta sitäkin antoisampaa luovaa työtä, joka palkitsee itse tekemisellä, koska harva kirjailija Suomessa pääsee kultasampoon käsiksi kirjamyynneillä. Ajattelin lukiessani, että kirjan vinkkejä voi silti soveltaa mihin tahansa luovaan työhön. Vaikka varsinaisesti siinä on sata erilaista keinoa tuottaa tekstiä, niin samoja keinoja voi ajatella vaikka uutena lähestymistapana säveltämiseen ja valokuvaamiseen. Työ ei ole luovalla alallakaan aina ruusuilla tanssimista, mutta eri keinoin voi tehdä siitä sujuvaa. Varsinkin silloin kun edessä on tyhjä paperi ja sekava mieli.

Sata sivua on jaettu vinkkien osalta yhdeksään osa-alueeseen. Esimerkiksi teoksesta löytyy harjoitustekniikoita käynnistää kirjoittaminen tajunnanvirtakirjoittamisella ja saada näin mielessä edestakaisin seikkailevat ajatukset paperille ja puhdistettua mieltä ennen kirjoittamista tai saada siten yllättäen ajatuksenpätkästä kiinni. Miten voit havainnoida ympäristöä ja ottaa sieltä ideoita kirjoittamiseen. Koskaan ei voi tietää, millaisen tarinan saa esimerkiksi salakuuntelemalla ratikassa toisten keskusteluja ja sitä itse eteenpäin jatkaen ja ympärille tarinan rakentaen. Itse koin hyödylliseksi ideoiden metsästykseen annetut harjoitukset ja miten voidaan rakentaa henkilöhahmoja ja visuaalistaa tarinaa.

Parasta tässä tekstintekijän harjoituskirjassa oli, että kaikki vinkit olivat toteuttamiskelpoisia ja osa jopa niin yksinkertaisia, että sitä ihan hämmästyi, miten tämmöistäkään ei ole itse keksinyt miettiessään tekstin syntymisen vaikeutta. Esimerkiksi yksi suosikkini oli vinkki, jossa kehotettiin ottamaan joku itseä kiinnostava valokuva esiin ja kirjoittamalla siitä ylös kuvan värimaailmaa, millaista ääntä voisi kuulua ja miltä kuvassa tuoksuu. Mitä musiikkia voisi kuulua ja mitä joku voisi sanoa, entä mitä tapahtuu ennen ja jälkeen kuvanottohetken. Tällä tavalla kun lähtee kuvaa purkamaan tekstiksi sitä tuli ainakin itsellä paremmin hahmotettua visuaalisuus kerronnassa ja se mikä on tarpeellista sanoa tunnelman välittämiseksi. Tämä voisi toki toimia myös toisinpäin.
Myös monet muistutustekniikat auttavat saamaan tekstiin todenperäisyyttä, miltä tuntuu toisen ihmisen kosketus, millaista oli riidellä, miten kuvailisit tuttaviasi yhdellä lauseella jne..

Kirjallisuudenopiskelijalle, joka pitää kirjoittamisesta, oli mukava huomata kuinka paljon neuvottiin lukemaan toisten tekstejä ja miettimään niiden rakenteita, henkilöhahmoja, kerrontaa, aikatasoja jne. Sitähän teen melkein päivittäin.

Tekstinäyte:
"Varastettu virke.  Etsi runo tai romaanin viimeinen virke, joka on mielestäsi hieno. Ota se oman tekstisi ensimmäiseksi virkkeeksi. Kuuntele millainen rytmi ja sävel virkkeessä on ja yritä jatkaa sen tunnelmaa mukaellen. Unohda alkuperäinen ja katso minne tarina vie. Sinulla on aikaa 15 minuuttia. Saata teksti siinä ajassa jonkinlaiseen päätökseen."

Elina Hirvonen & Anu Silfverberg: Sata sivua, tekstintekijän harjoituskirja.
Avain, 2010
Sivuja: 157

Kirjamessuista

Olin tänään kirjamessuilla Avain-kustantamon järjestämällä kirjablogisteille suunnatussa tapaamisessa. Tapasin muita kirjabloggaajia, kirjailijat Elina Hirvosen ja Anu Silfverbergin, kuin myös Avaimen henkilökuntaa. Avain on muutenkin hienosti ottanut meidät kirjabloggaajat huomioon ja olin todella onnellinen päästessäni tapahtumaan mukaan. Kiitos vain bloginikin kautta kaikille osallistujille!

Kirjailijat esittelivät uusinta teostaan Sata Sivua, tekstintekijän harjoituskirja, jota olenkin jo muutaman kerran blogissani hehkuttanut oivalliseksi apuvälineeksi kirjoittamisesta kiinnostuneille. He myös kertoivat omia kokemuksiaan kirjoittamisesta ja siitä voiko kirjoittamista ylipäänsä opettaa kirjoittamisesta haaveileville. Tilaisuus oli erittäin rento ja oli hyvin mielenkiintoista kuulla kustantamon ajatuksia kirjablogistien merkityksestä heille ja siitä, miten paljon käsikirjoituksia heille tulee ja ylipäänsä kustantajan näkökulmia kirjamaailmaan. Itse kun on kirjojen suurkuluttaja, niin sitä kuuntelee mielellään kirjan syntyprosesseista ja kustantamisesta. Myös Elinan uusin teos Kauimpana kuolemasta ja Anun Kung Po nousivat juttelussa esiin, koska kirjailijat kertoivat erityisesti näiden teosten syntyprosessista ja siitä, millaista on tehdä pitkään yhtä kirjaa muiden töiden lomassa.

Minusta oli todella ilahduttavaa saada myös lempikirjablogieni kirjoittajille kasvot ja toivon, että tällaisia tilaisuuksia järjestetään jatkossakin.

Tänään menen uudemman kerran messuille tarkoituksenani nyt kiertää myös enemmän kirjojen keskellä, hypistellä uutuuksia, muistella menneitä tuttavia ja kuunnella kirjailijoiden haastatteluja. Harmi, että kirjamessuja on vain kerran vuodessa. :)

Daniel Katz: Kun isoisä Suomeen hiihti

"Tämän kirjan henkilöhahmoilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa niinkuin heillä ei todellisuudessakaan ollut"

Daniel Katzin Kun isoisä Suomeen hiihti (WSOY, 1969) teoksen luin Modernismista postmodernismiin luentosarjaa varten. Tämä oli taas loistava esimerkki siitä, miten kirja voi sytyttää kirjallisuudenopiskelijan, kun siitä kuulee taustoja ja luennoitsija innostaa pohtimaan tarkemmin lajia, teemaa, kerrontaa, suhdetta kirjalliseen perinteeseen ja suomalaiseen 60-70 luvun proosaan. Aluksi kirja tuntui oudolle kaikkien lukemieni nykykirjojen jälkeen ja maagiselle muiden kurssille luetuiden aikalaiskirjojen valossa. Välillä kirjassa noustaan ilmaan leijumaan, kerrotaan hurjia, liioiteltuja sukutarinoita, nostetaan esiin juutalaisia uskomuksia ja tapoja suomalaista kulttuuria vasten ja siinä sivussa vähän soditaan. Yritin löytää kirjallisuudenhistorioistakin tietoja Daniel Katzista, mutta hänestä löytyy aika vähän tietoa ja hänen kirjallista tuotantoaan on tutkittu vähän.

Kun isoisä Suomeen hiihti kertoo isoisästä Bennosta, joka oli hyvin pieni mies (tämä toistetaan teoksessa usein) ja joka osallistui ensimmäiseen maailmansotaan, josta hänen vaimonsa Wera hakee hänet pois. He muuttavat sitten jatkosodan aikaan pohjoiseen, pieneen ruotsalaiskylään. Toiseen maailmansotaan Benno ei osallistu. Koko ajan lukiessa tuntui, että kohta varmaan tapahtuu jotain antisemitististä liikehdintää, koska saksalaiset liikkuivat tässä kylässä. Lukijan yllätykseksi juuri he myyvät Bennon perheelle bensiiniä, jotta nämä pääsisivät pakenemaan Ruotsiin. Koskaan he eivät kuitenkaan lähde, koska koko ajan tulee jotain muuta eteen. Loppuosassa kuvaillaan Bennon sormen katkeamista, juutalaisia häitä ja kertojan omaa murtautumista hautuumaalle.

Tekstinäyte:

"Ja isä oli sanonut sanan: lähtekää, ja minä tajusin, vaikka olinkin pieni, miksi me olimme tulleet tällaiseen paikkaan evakkoon, tähän unohdettuun viikinkikylään, kivenheiton päähän Pohjanlahdesta. Lähteä piti, pakata kimsut ja kamssut, ja paeta, sen minä tajusin, ja miten minä sen tajusin niin mutkattomasti, sitä minä olen myöhemmin ihmetellyt: miksi minulle oli melko luonnollinen asia, että piti ahtautua veneeseen ja paeta toiseen maahan, melkein samanlaiseen kuin se jossa olin syntynyt. Siksikö että olin lapsi ja sopeutuvainen, kiihkoton ja sopuisa lapsi, vai siksikö, että olin sopuisa ja juutalainen lapsi näillä Pohjan perukoilla? Olisiko silkkitukkainen viikinkipoika, leikkitoverini, tajunnut? Mene tiedä, minä en usko veren ääniin."

Daniel Katzilla on  laaja tuotanto, josta luennoitsija suositteli erityisesti Saksalaista sikakoiraa vuodelta 1992. Hän on myös ainoita juutalaisia kirjailijoitamme, jolta löytyy noin laaja tuotanto. Vaikka Katzin proosalla on yhtymäkohtia amerikanjuutalaiseen kirjallisuuteen, hänen juutalaishahmonsa poikkeavat kuitenkin esimerkiksi Singerin, Bellowin, Millerin ja Mailerin henkilöhahmojen juutalaisyhteisöstä. Katzin juutalaiset eivät toimi vain omassa kulttuuripiirissään, vaan ovat hyvin sosiaalisia ja ulospäinsuuntautuneita toimissaan ja yhteydenpidossaan valtaväestöön. "Isoisässä" kyllä nostetaan henkilöhahmojen kokemukset juutalaishistorian yhteyteen, esimerkiksi lähtemisen teema on esillä joka käänteessä. Samoin muukalaisuus ja toiseus ovat vahvasti esillä, mutta ei vähemmistön huonoja oloja esittäen, vaan näyttäen säröjä suomalaisessa yhtenäiskulttuurissa, jossa kaikki eivät ole samaa sakkia. Linnan Tuntemattomassa sotilaassa kuvattiin erimurteisten ja monilta suomalaisilta paikkakunnilta tulleiden miesten elämää näyttäen kuinka yhtenäinen vihollinen vetää heidät samalle viivalle. Katz lisää tälle viivalle myös vähemmistöjä. Silti missään kohdin ei puhuta juutalaisten syrjimisestä tai vaikeudesta integroitua valtaväestön kulttuuriin. Erilaisia tapoja nostetaan esiin  huumorin avulla, esimerkiksi tarina siitä miten isoisä menetti sormensa, kun hullu rabbi tahtoo ympärileikata poikavauvan kesken pommitusten. Muukalaisuus-teema näkyy päähenkilöiden vieraantumisessa omista juutalaisista traditioistaan vaikka lähtemisen teeman kautta he tuntuvatkin olevan lähellä juutalaishistorian konventiota. Koko ajan ollaan matkalla jonnekin.

Kirja ei ole perinteinen sotakirja, vaikka monta sotaa kuvataankin läpi perhehistorian. Lähihistoriaa silti luoditaan läpi, mutta ei totisesti ja sotakuvauksiin takertuen. Vasemmistomyönteisyyttä on näkyvissä kirjaa lukiessa. Kirjan rakenne on hajanainen, episodimainen ja teoksen voisi lukea mielestäni vaikka lukuja sekoitellen. Kirjan kertojana toimii pojanpoika, joka kuvailee isoisänsä elämää nuoruusvuosilta asti. Varsinaisen epäluotettava kertoja siis. Juoni on oikullista, tiheää kerrontaa ja koin ironiankin vaativana, koska en aina tarkkaan tiennyt, että mihin se kohdistui. Mustan huumorin sentään tunnistin ja nautinnollista olikin kuinka ahdistavia asioita kuvattiin absurdisti. Varsinkin silloin kun juutalaiset perinteet törmäävät ulkonaisiin, yleensä suomalaisiin tapoihin, syntyi hauskoja kuvauksia.

Laji on joko maaginen realismi tai reaalifantasia, mutta en erota näitä toisistaan. Luennoitsija niputti nämä yhteen, mutta samalla mainoi ettei tunnista oikein kumpaakaan lajia.

Daniel Katz: Kun isoisä Suomeen hiihti

WSOY, 1969

Sivuja: 174.

Kirjamessut!!

Tänään vihdoinkin pääsen osallistumaan vuoden parhaisiin messuihin. En huoli nyt siitä, mitä kaikkea olen jo menettänyt kun en ole päässyt osallistumaan koko viikonloppuun, koska on vielä kaksi ihanaista päivää jäljellä. Tänään menen ainakin Inahduksen järjestämille Avaimen kirjablogistitreffeille ja katsomaan Helsingin Sanomain esikoiskirjapalkintojen ehdokkaiden esittäytymistä klo 14 Aleksis Kiven lavalle.

Aikaisempina vuosina olen ostanut paljon kirjoja kirjamessuilta, mutta useimmiten juuri erilaisten antikvariaattien puolelta, sinne suuntaan sitten huomenna. Tänään aion enemmän katsella ohjelmaa, kuunnella kirjailijoita ja nauttia tunnelmasta. Vaikka yleensä en pidä tungoksesta, niin olen siihen nyt viikonlopun kirpparireissuilla tottunut.

Toivottavasti näen myös kaikki kirjablogisti-idolini! :)

Viikon luetut

Tällä viikolla olen ehtinyt vähemmän bloggaamaan lukemistani kirjoista, mutta korjaan tämän pian. Mulla on vielä viime viikon kirjoistakin tekemättä blogauksia, mistä mielelläni jätän teille ja itselleni sanasen. Osasta lukemistani kirjoista kirjoitan lähinnä itselleni, että voin ennen tenttiä käväistä lukemassa lukemisesta heränneitä ajatuksia. Toivon kuitenkin, että vanhemmatkin kirjat kiinnostavat lukijoitani. :)

Joka tapauksessa Petja auttaa esittelemään osan tämän viikon luetuista, joskin Sata sivua, tekstintekijän harjoituskirja on sellainen teos, ettei siinä ole tavallaan koskaan valmis, kun voi ammentaa uusia kirjoitusohjeita.


Esittelen teosta myöhemmin, koska se on ollut näppärä ajatusten herättelykeino ja olenkin sitten kirjoittanut enemmän nyt pöytälaatikkoon kun tänne blogiini.


Luetut:
- Anu Silfverberg & Elina Hirvonen: Sata sivua, tekstintekijän harjoituskirja
- Niccolo Machiavelli: Ruhtinas
- Pirkko Saisio: Erokirja
- Daniel Katz: Kun isoisä Suomeen hiihti
- Kreetta Onkeli: Beige
- Jane Austen: Emma

Kreetta Onkeli: Beige

"Beige ei vain väijynyt minua, beige oli minussa ja minä tartutin sen miehiin."

Kreetta Onkelin Beige - eroottinen kesä Helsingissä tarttui käteeni yliopiston kirjastosta minun pitäessäni luovaa haahuilutaukoa hyllyjen välissä. Olin ajatellut, että ensimmäinen kirja, jonka Onkelilta lukisin olisi hänen uutukaisensa Kutsumus, koska se aihepiiriltään ja tyylilajiltaan kiehtoo minua jo ennakkoon.  

Beige on mielenkiintoinen kirja. Kirjan päähenkilö on lihava, yksinäinen, tylsä ja mitäänsanomaton, beige ihminen. Hän haaveilee läpi kirjan seksuaalisista kokemuksista, joita ei kuitenkaan tapahdu kuin päähenkilön, Vapun päässä. Eroottinen kesä Helsingissä on ironiaa, sillä kaipuu toisen ihmisen lähelle ja tulla hyväksytyksi on niin suuri, että sivuilta on luettavissa kaikkea muuta kuin eroottisuutta. Tragikomiikkaa sitäkin enemmän. Vappu kun näkee sopivia miehiä ja eroottista värinää kaikkialla, vaikka hän lähestulkoon kaikkien ihmisten kaltoinkohtelema ja kiusan ja ivan kohde.
 "Sä olet kuin Lahden urkuviikko. Tylsä."
Kohteliaisuudetkin kilpistyvät loukkauksiksi Onkelin tylynhauskalla tyylillä: ”Luulin sua toiseks koska näytit huivi päässä kauniilta, hän sanoi. – Olet meikannutkin kauniisti. Joskushan lihavakin voi olla kaunis.”

Onkelin tyyli ja kieli ovat lakonista, vähäeleistä ja beigeä. Kerrassaan nerokas kirjan nimi. Tahti oli  väsyttävä, sillä lauseisiin oli lakonisuudesta huolimatta tungettu paljon asiaa. Kirja on lyhyt, vain 128 sivua. Tilaa hengittää olisi siis ollut. Myös samassa kappaleessa vaihteli toden ja fantasian maailma, josta olisin ollut varmasti ihmeissäni ellen olisi muutamaa tuntia aiemmin lukenut Daniel Katzin Kun isoisä Suomeen hiihti ja tutustunut Katzin fabuloivaan reaalifantasiaan.

Aihepiiriltään Beigessä pyöritään yliseksuaalisesti korostuneiden ihmissuhteiden ympärillä, jossa kokemattomuus ja ujous tuntuvat luonnonoikuilta. Itseä ärsytti se, että kirjassa ei annettu vähääkään armoa Vapun ulkonäölle. Ymmärrän, että asiaa voi itse pyöritellä päässään, mutta että kirjaston työkaveritkin äityvät pilkkaamaan häntä hajusta ja painosta, pomoa myöten. Tökki vähän, sillä asia olisi tullut esille vähemmälläkin räksätyksellä. Teemana taas on ihmisen yksinäisyys ja kelpaamattomuus sellaisenaan, ihmisen ikävä toisen luo.Työ, ystävät, seksi ja ulkonäkö ovat menestyksen mittareita ja jopa luonnostaan selviä asioita useimmille.  ”Elämän ydin hylki minua”, Vappu itsekin toteaa. Kirjan merkittävä viesti rakentuu pikkuhiljaa: onko maailma vain kauniiden ja menestyjien? Nuori nainen, joka ei onnistu saavuttamaan näitä hyvän elämän määreitä, syrjäytyy ja turhautuu, hakeutuen jännitystä vain omasta fantasiamaailmastaan. Kukaan ei kuuntele, eikä tarjoa apua.

Tekstinäyte:
"Minä en ollut vielä ollut kenenkään kanssa. Sitä en kertonut. Siinä seurassa ei voinut. Näyttää itseään alastomana. En käynyt edes uimahallissa. Olin uimahalliin liian lihava. Kotiseudulla olin uinut järvessä, mutta miesuimareiden saapuessa rannalle pysyttelin vedessä kunnes he lähtivät. Joskus minun tuli kylmä ja kerran oli ukkonen. -Sinä se tykkäät uimisesta, oli isä sanonut."

Kreetta Onkeli: Beige, Eroottinen kesä Helsingissä.
Sammakko, 2005
Sivuja: 128s.

Esittelyssä kirjakaveri

Tässä on paras lukutoverini, jonka seurassa on levollisinta lukea.


Petja on noin 5–6-vuotias maatiaiskissa, joka on hankittu Hesystä. Petjan taustat ovat siis hämärän peitossa, mutta hän on arkuudestaan huolimatta kiltti ja sosiaalinen. Sylissä hän ei viihdy ja tämä kasvattaa itsessäni jatkuvaa toisen kissan kaipuuta. Vieressä silti köllöttää, varsinkin 100% villaviltillä, omalla paikallaan sohvalla. Tosin kissathan rakastavat vaihtelua ja yhdessä hetkessä maailman paras köllöttelypaikka, onkin seuraavana päivänä tylsä ja epämukava.

Petja ei halua juoda vettä laakeasta, isosta astiasta, vaan pitkästä kukkapurkista, joten kaikista kätevintä oli tehdä siitä sitten juoma-astia. Juomanautinnon takaa pampun oksa, joka tarjoaa makua veteen, niin hullulta kuin se kuulostaakin. Ilman sitä ei vesi ole maistanut ja eläinlääkäriin asti jouduttiin tämän juomattomuuden ja siitä johtuneiden sairauksien takia.

Petja barffaa ja on tyytyväinen nykyisestä terveydentilastaan ja turkin kuntoonsa. Lempileikkeinä ovat väijytys ja ilkikurisiin leluihin iskeminen suojasta, esimerkiksi repun tai kenkien takaa.

Kuva on otettu viime talvena, muuton jälkeen, joten nykyisin meillä on taulut ihan seinillä asti. ;)

Lukupiiristä..

Ihanaa, kun meän kaikkien yhteinen lukupiiri (heh, kirjoitin aluksi lukupirii) on saanut näin hyvän vastaanoton. Sinne vain tervetuloa myös lisää uusia lukijoita keskustelemaan 10.11 Doris Lessingin Kultaisesta muistikirjasta. Ei haittaa, vaikka teosta ei olisi kokonaan lukenut, koska keskusteluun voi ottaa kantaa juuri sellaisena kuin on. Olen itse kaivannut lukupiiriä elämääni, koska haluaisin keskustella kirjoista toisten lukuharrastajien kanssa, mutta en akateemisesti väännellen, vaan tunnelmoiden. En ole kuitenkaan löytänyt sopivaa lukupiiriä tai en saa aikaiseksi lähteä kirjaston piireihin. Siksi tällainen virtuaalinen tila- ja aikarajoja rikkova virtuaalinen lukupiiri on omiaan blogaajille ja muille kirjarakastajille. Anonyymistikin voi ottaa osaa, jos ei halua heti rekisteröityä käyttäjäksi.

Pääsen Lessingin kimppuun vasta viikonloppuna, koska sitä ennen luettavana odottavat Saision Punainen erokirja, Hirvosen Kauimpana kuolemasta, Daniel Katzin Kun isoisä Suomeen hiihti, Machiavellin Ruhtinas, Jane Austenin Emma ja muutama teoriakirja. Olen myös näiden lisäksi tehnyt Elina Hirvosen ja Anu Silfverbergin Sata sivua, tekstintekijän harjoituskirjasta kirjoitustehtäviä.

Tuosta teoksesta teen vielä oman blogauksen, koska en tiedä teistä, mutta ainakin minulla on haaveena lukemisen lisäksi myös itse tuottaa tekstiä ja tuossa teoksessa on hyviä neuvoja päästä alkuun ja katsoa kirjoittamista ihan uudestakin kulmasta. Teen Jyväskylän kirjoittajakoulutukseen sivuaineopintoja ja aion kyllä ehdottaa, että he suosittelisivat aloitteleville kirjoittajille tätä kirjaa, koska niin nopeasti itsekin sain uuden idean tekstiini. Minulla on ollut vuoden verran päässäni eräs kirjaidea, mutta en ole oikeastaan saanut sitä kunnolla kirjoitettua, mutta olen paljon miettinyt rakennetta ja hahmoja. Monesti tulee vaikka bussimatkalla mieleen joku idea, mutta en saa kirjoitettua sitä ylös. Sata sivua harjoitustehtävineen ja kirjailijavinkkeineen virkisti kokeilemaan kirjoittamista. Mutta siitä lisää myöhemmin..
En malta odottaa, että kuulen tästä kirjasta esittelyn Avaimen tilaisuudessa kirjamessuilla!

Viikon luetut

Tämän viikon kirjasaalis:

- Miika Nousiainen: Maaninkavaara
- Elina Hirvonen: Afrikasta
- Malcolm Bradbury: Mensonge
- Sain roolin johon en mahdu: Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja (osin)
- Suomen kirjallisuudenhistoria 1 (osin)
- Tuula-Liina Varis: Muotokuvamaalarin tytär 

Tuula-Liina Varis: Muotokuvamaalarin tytär

"Sukupolvien yli kurotetaan ja vaikeaa on"

Ajattelin aluksi, että luen vain yhden novellin Tuula-Liina Variksen novellikokoelmasta Muotokuvamaalarin tytär, ihan maistiaiseksi ja lepuuttaakseni ajatuksia kesken olevien raskaampien kirjojen parista. Mutta hotkaisinkin koko teoksen kerralla, enkä heti sen jälkeen saanutkaan unta, joten tulin kirjoittamaan koneelle arvion lukemastani. Aiemmin olen lukenut Varikselta Vaimoni ja Kilpikonna ja olkimarsalkka teokset. Lukemista odottavat divarilöytöinä Irma, Rakas, Pikku naisia ja Toshiro Mifunen tiikeri hyllyssä. Pidän Variksen kirjoista, mutta tuntuu että luen enemmän kirjoja, jotka löydän kirjastosta, kuin niitä, joita olen joskus jo hyllyyni ostanut.

Tästä uusimmasta pidin erityisen paljon. Novellikokoelma on jaettu neljään osaan, josta ensimmäinen käsittelee kasvukipuilua ja perusyksinäisyyden tunnetta. Seuraava osio piti sisällään kokoelman lempinovellini, joissa kipuillaan puolestaan sukupolvien välisissä kohtaamisissa. Erityisesti pidin Paskiaisesta, sillä se onnistui yllättämään minut. Niminovelli oli myös mielenkiintoinen, vaikka en ihan ymmärtänyt, miksi se oli valittu koko teoksen nimeksi. Nämä olivat novelleita, jotka riittivät sellaisinaan. Usein kaipaan novelleille jatkoa, mutta näissä oli sellaista taidokkuutta, että tunsin saaneeni tarinan kokonaiseksi nimenomaisesti juuri novellimuodossa. Pidin tahdista lukiessa, siitä miten novellit rakentuivat ja teos eteni kuin hyvänkin rytmimusiikin tahdissa. Seuraavan sopivan rentoutumishetken aikana luen kyllä Toshiro Mifunen tiikerin (2005), joka oli ehdolla Savonia-palkinnon voittajaksi, koska pidin Variksen tavasta rakentaa novelleitaan. Eivät ole liian pitkiä, eivätkä yritä olla liian nokkelia. Monella tapaa tarinat ovat surullisia, mutta niihin tartutaan kauniisti ja lukijaa väsyttämättä. Suosittelen!

Muotokuvamaalarin tyttären kolmannessa osiossa Varis käsittelee erilaisia mummotarinoita. He ovat kaikki omaperäisiä ja lennokkaita, mutta samalla vanhoja ihmisiä, jotka tarvitsevat hoivaa ja huomiota. Koskettavimpia olivat tarinat, joissa tunnistan piirteitä omista, jo edesmenneistä, mummoistani ja hauskin taisi olla dementtiansa takia irstautunut rääväsuumummo-novelli. Surullisesta hauskaa osaa tehdä mummo, joka näyttelee sopivasti dementoitunutta, kun juopunut lapsenlapsi tulee ryyppyporukkansa kanssa rahankerjuuretkelle mummolaan.

Neljännessä osiossa Varis puolestaan pohtii kirjoittamisprosessia, lukemaansa ja tuntemaansa, päivän tuntemuksia ja luonnonääniä. Neljäs osio ei kata ollenkaan novelleita, vain Variksen sen hetkisiä ajatuksia ja työpäiväkirjan pitoa.

Tuula-Liina Varis: Muotokuvamaalarin tytär
Wsoy, 2010
Sivuja: 217

Jane Austen: Kasvattitytön tarina

"Fanny would rather have had Edmund tell the story.."

Mutta Edmund ei tätä kirjoita, niinpä avaan oman sanaisen arkkuni epämiellyttävän päähenkilön ongelmasta ja Jane Austenin teoksesta Kasvattitytön tarina (Karisto). Teosta kuvaillaan monilla sivustoilla Austenin pääteokseksi, mutta en ymmärrä millä perustein. Austenin molemmat aiemmat teokset Ylpeys ja ennakkoluulo ja Järki ja tunteet olivat paljon suositumpia ilmestymisensä jälkeen kuin Fanny Pricen tarina. Teoksesta ei aikanaan kirjoitettu yhtään kritiikkiä, eivätkä edes Austenin perheenjäsenet pitäneet romaanista tai Fannyn hahmosta erityisesti. Austen olikin pettynyt siihen, koska luetutti romaaninsa aina perheenjäsenillään ja luotti heidän mielipiteisiinsä. Kirja on vain niin erilainen kuin Austenin aiemmat teokset päähenkilöltään ja tuntuu, kun ihanteiksi nostettaisiin arkuus, hiljaisuus, syrjäänvetäytyneisyys, levollisuus, staattisuus ja moraalinen ylemmyydentunto. Fanny on nuorin Austenin päähenkilöistä ja alhaisin sosiaalisessa asteikossa.

Juonesta lyhyesti: Romaani kertoo nuoresta Fannysta, joka otetaan tätinsä kotiin kasvattilapseksi Mansfield Parkiin. Hän kasvaa Bertramien perheessä yhdessä neljän serkkunsa, Tomin, Edmundin, Marian ja Julian kanssa. Häntä kasvatetaan ja koulutetaan ylemmän säädyn tavoille, mutta muistuttaen hänen olevan silti vähempiarvoinen kuin serkkunsa. Tästä pitää erityisesti huolen, Mrs. Norris, Fannyn toinen täti. Mrs.Norris on hyvin pahansuopa ihminen ja häntä on kuvattu parhaaksi englantilaisen kirjallisuuden pahikseksi. Mielenkiintoinen pikku kuriositeetti, Harry Potterista löytyy myös samanniminen ilkeä kissa. 

Mrs. Norris haluaa epätoivoisesti olla Bertramien perheessä hyödyksi konkreettisesti silti tekemättä mitään, juontuu todennäköisesti sisarkateudesta, koska hän ei päässyt näin ylhäisiin naimisiin. Fannya piikittelemällä ja painamalla tyttöä alaspäin, hän kokee nousevansa luokassa ylemmäs ja siksi Fannyn läsnäolo on tärkeä hänellekin, vaikkei Fannysta pidäkään. Mansfield Parkin elämää sotkevat ja rikastuttavat naapuriin muuttaneet Crawfordin sisarukset, jotka ovat ehdottomasti kirjan mielenkiintoisimmat hahmot. Ihanat, paheelliset ja älykkäät Henry ja Mary, joita Fanny ei voi sietää silmissään. Fanny on rakastunut silmittömästi serkkuunsa Edmundiin, eikä kestä nähdä tämän kosiskelevan Marya. Kaikki liike ja energia kirjaan tulee Crawfordeista ja heidän "tunkeutumisestaan" Bertramien arkeen.

Kasvattitytön tarina on mielestäni erittäin hyvä ja mielenkiintoinen kirja, ehkä juuri siitäkin syystä että Fanny on niin tavattoman ärsyttävä hahmo, ollut ilmeisesti lukijoiden mielestä aina. Itse koin niin valtavia ärtymyksen tunteita, että huomasin jopa huutavani hänelle kesken lukemisen. Fanny vaikuttaa olevan täysin lahjaton, arka, fyysisesti epätavallisen hauras, kyllästyttävän ujo, eikä lainkaan nokkela. Ärsyttävin piirre on kuitenkin hänen ylihyveellisyyteensä ja tarpeensa moralisoida kirjan muiden hahmojen toimintaa. Tapahtumat kuitenkin lähinnä kuvataan Fannyn kautta ja Austen käyttääkin taitavasti ja ensimmäisten kirjailijoiden joukossa vapaa epäsuoraa esitystä, jossa henkilön puhetta ja henkilökohtaisia ajatuksia kuvataan ilman puhetta ilmaisevia verbejä. Tällä tavalla lukijalle näytetään henkilön psykologista toimintaa ja moraalisten ongelmien pohtimista ajalleen hyvin epätavallisella tavalla. En tajunnut kiinnittää asiaan lukiessani huomiota, koska niin tavallinen asia se on nykykirjallisuudessa, ja vasta luennolla kuulin että Austen oli tässä varsinainen pioneeri. Vaikeitakin tunteita saatiin hahmojen kautta esitettyä lukijoille tällä tekniikalla.

Lukiessani minun oli vaikea ymmärtää, miksi Austen oli valinnut Fannyn Kasvattitytön tarinan päähenkilöksi. Hän ei ole älykäs ja nokkela keskustelija kuten Elisabeth, intohimoisesti tunteisiinsa heittäytyvä kuin Marianne tai rationaalisen pohtiva ja pystyväinen kuten Elinor. Hän ei myöskään tarinan edetessä kehity ollenkaan, vaan pysyy mahdottoman passiivisena ja tylsänä loppuun asti, onnelliseen ja täysin odotettuun tarinan loppuun lipuen. Serkkurakkaus tuntui myös inhottavan insestiseltä nykylukijasta, mutta tähän tuskin tartuttiin vuonna 1814, kun teos ilmestyi. Epämiellyttävästä päähenkilöstä huolimatta tai ehkä jopa siitä syystä, teos oli aivan yhtä ihana lukukokemus kuin aiemmat "austenit". Seuraavaksi tartun Emmaan.

Jane Austen: Kasvattitytön tarina (Mansfield Park)

Karisto, 2002

Sivuja: 480

Suomentanut: A.R.Koskimies

Miika Nousiainen: Maaninkavaara

"Lopulta juoksemalla pääsee parempaan tulokseen kuin kirjoja lukemalla"

Kuvittele tilanne, kun joku kertoo sinulle vitsin, joka on tavallaan ihan huvittava, mutta olet juuri hetki sitten kuullut sen toisessa yhteydessä. Olet huvittunut, mutta ei se erityisemmin enää naurata, varsinkin jos vitsi kerrotaan lähestulkoon samalla tavalla. Kuvittele sitten, että vitsi kerrotaan uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, aika vähäisesti varioiden ja odotetaan että alkaisit nauramaan. Tätä tapahtuu muutaman tunnin tai minun tapauksessani 350 sivun ajan. Miika Nousiaisen Maaninkavaara oli minulle pettymys, koska odotin siitä niin paljon. Sitä kuvailtiin hulvattomaksi uutuudeksi Vadelmavenepakolaisen tekijältä. Siinä, missä ruotsalaisuudesta obsessioituneen miehen tarina jaksoi huvittaa minua, huolimatta siitä että samaa vitsiä venytettiin koko kirjan kantavaksi voimaksi, juoksu-urheilusta obsessioitunut perheenisä ei enää jaksanut naurattaa.

Tarinan keskiössä ovat talonmies Martti ja hänen Heidi niminen teini-tyttärensä, joka alkaa juosta isänsä surutyön vuoksi veljensä salaperäisen hukkumisen jälkeen. Isä on valmentanut veljeä intensiivisesti ja omaperäisesti juoksun parissa vuosikausien ajan ja Heidi yrittää auttaa isäänsä käsittelemään veljensä kuolemaa, aloittamalla juoksuharrastuksen isänsä valvonnassa. Heidi joutuu tekemään kompromisseja koulutyön ja normaalin teinielämän välillä, koska isälleen juokseminen on kaikki kaikessa. Kirja vilisee tietoa juoksusta, suomalaisen juoksun historiasta ja juoksijoista ja muuta alan termistöä. Nousiaisen eduksi onkin sanottava, että hän tekee varmasti valtavasti taustatyötä kirjojaan varten, samaa ihailin jo Vadelmavenepakolaista lukiessani.

Kerronta tapahtuu kahtaalla, suurimman osan aikaa minäkertojana on Martti ja välillä Heidi kommentoi tapahtumia omasta näkökulmastaan. Martti on lukijan kannalta epäluotettava kertoja, sillä hän ei näe maailmaa kuin yhdestä, juoksu-urheilun näkökulmasta ja hän kommentoi kaikkia tapahtumia tästä spektristä. Tämän epäluottavuuden pystyy kyllä huomaamaan helposti, sillä huumoria yritetäänkin rakentaa juuri tähän Martin juoksuhulluuden ja maailman yhteentörmäykseen. Minusta kirja oli itseasiassa hivenen surullinen. Totaalinen muutos siis aiempaan lukukokemukseeni Nousiaisen parissa. Joko odotukseni olivat liian korkealla tai Martin hahmo oli niin epäuskottavan harhainen, että kirjan loppu ei tuonut minkäänlaista tyydytystä.

Maaninkavaara oli silti helppolukuinen, helposti ymmärrettävä ja toisaalta kiinnostavakin, koska en halunnut lopettaa kesken. Kirjan opetus oli se, että aina se, mitä haluaisit ei ole sama asia, kuin mitä muut haluavat. Tässä tapauksessa kirja muistutti niin paljon edellistä lukukokemustani, että hullun miehen tunnot eivät kiinnostaneet, eivätkä huvittaneet. Pyörittelin vain mielessäni kysymyksiä, että miksei äiti puuttunut voimakkaasti siihen, että Martti tuntui miltei tappavan tytön urheilulla, vaikka juuri he olivat menettänyt toisen lapsensa. Millään muulla ei saanut olla merkitystä kuin urheilulla ja vaikka äiti sitä paheksuikin, hän tyytyi vain mököttämään. Lopun käänteet tuntuivat siksi vielä epäuskottavammilta ja hätäisiltä. Kun kerran oli jaariteltu reippaasti yli 300 sivun ajan, niin olisi sitä voinut rakentaa edes jollain lailla uskottavan lopun tarinalle. Huokaus.

Miika Nousiainen: Maaninkavaara
Otava, 2009
Sivuja: 350.

Bloggaamisesta..

Minusta on ihana tehdä kirja-arviointeja blogiini. Minusta on nautinnollista lukea muiden arvioita ja olla osa jonkinmoista kirjablogistien rinkiä, missä hyvät kirjavinkit kulkevat näppäimeltä toiselle ja arvioinnit tuntuvat uskottavilta, helposti lähestyttäviltä ja jopa hitusen henkilökohtaisilta.

Kirjablogien idea ei ole esittää omaa naamaansa, perhettään, päivän asua, eikä se ole niin vahvaa mielipidevaikuttamista, jolta pitäisi suojautua. Näin ainakin niissä blogeissa, mistä itse pidän ja mitä seuraan päivittäin.

Luen silti Parnassoa ja Hesarin kirja-arvosteluita, mutta vahvin vaikuttaja kirjavalintoihini, jotka eivät kuulu tutkintovaatimuksiini, ovat toisten kirjablogit.

Olen otettu, että sain kutsun osallistua Helsingin kirjallisuusmessujen blogistien tapaamiseen, missä saan tavata myös ihania Avaimen kirjailijoita. Saan myös tavata toisia kirja-ahmatteja ja lukutoukkia ja jutella kirjoista vapautuneesti. Kyllä, luen joka päivä vähintään yhden kirjan, eikä kukaan pidä sitä outona.

Kirjabloggaaminen myös on vapauttanut kirjoittamistani. En osaa läheskään niin hyvin suomen kieltä kuin se olisi suotavaa kirjallisuudenopiskelijalle, mutta koko ajan opiskelen itsekseni lisää ja uskon, että kirjoittamalla ja lukemalla oppii.  Siihen asti, kestäkää näitä virheitäni. ;)

Yliopistolle tehdyt kirjalliset esseet vaativat minulta enemmän kurinalaisuutta, siinä missä tänne saan kirjoittaa tajunnanvirtana, omaksi ilokseni, mutta jokaista lukijaa arvostaen ja vaalien. Niissä esseissä pyrin ottamaan tekstin tekstinä, häivyttämään kirjoittajaa taaemmas analyysistani. Riippuen toki lähestymistavoista, tekijyyttä ja lukijuuttakin tarkastellaan, mutta useimmiten se oman äänen kuuluminen esseissä ei tarkoita omien fiilisten kirjoittamista ylös ja kuinka lukukokemukseen saattoi vaikuttaa vaikka rakastuminen, sairastelu tai inhottavan värinen kansi.

Tänne blogiin saan puolestani kirjoittaa kirjan tunnelmista, kuten ne koen ja mitä kirja merkitsee minulle. Kuinka vapauttavaa. Molemmat ovat ihania tapoja lukea ja kirjoittaa kirjoista, mutta melko tuoreena kirjablogistina arvostan tätä mahdollisuutta vapaaseen, tunnelmoinnilla hekumoivaan ja vuorovaikutukselliseen kirja-arvosteluun.

Kiitos sinulle, joka blogiini eksyt ja vaivaudut kommentoimaan, siitä on minulle paljon iloa.

Elina Hirvonen: Afrikasta

"Paha olo tuntuu tekopyhältä"

Olen löytänyt kirjan, jota en noin vain hotkaisekaan. Kädessäni on teos, josta piti 50 sivun jälkeen tulla jo kirjoittamaan blogiini. Kirja ei ole proosaa, vaan kokoelma Elina Hirvosen muistiinpanoja vuosilta 2007–2009, kun hän oli Afrikassa.

Afrikasta on jotain, mitä en ole aikoihin lukenut.

Herättelevä ja aiheuttaa pahaa oloa, mutta niin että Hirvonen tulee läheiseksi ja hänen kirjoituksensa helpottaa. Tuntuu, että päähän nousseet ajatukset, jotka vaihtelevat surullisuudesta ihasteluun, ovat tärkeitä ja lukeminen vie minut vahvemmin tähän maanosaan, kuin aiemmat matkani Egyptiin ja Tunisiaan.

Muistiinpanot on julkaistu aikanaan Vihreä Lanka -lehden blogissa, Hirvosen asuessa Sambiassa miehensä kanssa. En ole aiemmin näihin teksteihin törmännyt ja jokainen niistä vaivaa minua. Vaivaa niin, etten saa edes blogiini kirjoitettua sitä tunnelmaa, minkä vallassa nyt olen. Osuvin on kuitenkin lause, jonka lainasin otsikkoon: "Paha olo tuntuu tekopyhältä".

Kuulun ihmisiin, joita saattaa hivenen huvittaa kuullessaan, jos joku amerikkalainen yliopisto-opiskelija ei tiedä esimerkiksi sitä, missä Englanti sijaitsee. Silti olen suomalainen yliopisto-opiskelija, joka ei tunnista Afrikan eri maita kartalta. Sitä voi elää kuin kuplassa ja erehdyttää itsensä ajattelemaan, että kaikkialla Afrikassa on samanlaista, köyhyyttä, sodan runtelemia ihmiskohtaloita ja vesipöhöttyneitä nälkää näkeviä aidsiin sairastuneita lapsia.

Vaikka Afrikasta puhuu myös näistä asioista, on siinä niin paljon muutakin. En pystynyt lukemaan koko teosta kerrallaan, vaikka se on helppolukuista, täsmällistä ja olen selvästi kohderyhmää. Haluan ajan kanssa miettiä lukemaani, sillä paljon pureksittavaa teos antaa.

En ole vielä lukenut Hirvosen teosta Kauimpana kuolemasta, mutta tekstinäytteeni Afrikasta sivuilta liittyy samaan teemaan: "Mikä on kauimpana kuolemasta? Se on ajatusleikki, jota harrastamme ystäväni kanssa. Mietimme asioita ja esineitä, jotka tuntuvat olevan olemassa vain siksi, että unohtaisimme kuoleman. Molempien suosikki on lentokoneiden istuinten taskuissa oleva lentoyhtiöiden lehti. Se tuntuu luonnolliselta valinnalta: Ihmisjoukko, joka leijuu ohuen peltihäkkyrän sisällä kymmenen kilometrin korkeudessa, on pidettävä rauhallisena. Mikä sopisi siihen paremmin kuin kiiltäväkantinen lehti, jossa on kuvia hajuvesipulloista ja Alexander Stubbista hymyilemässä? Leikkiä jatkaessa tulee olo, että koko kulutuskulttuuri perustuu tarpeeseen kieltää kuolema. Tietoisuus, että jonakin päivänä minua ja rakkaitani ei enää ole, on edes vähän helpompi unohtaa maailmassa, johon kuuluu kultahipuilla täydennettyjä kasvovoiteita ja kauniisiin purkkeihin pakattua sormisuolaa. Afrikassa kuolemaa ei pääse pakoon millään. Teiden reunat ovat täynnä ruhjoutuneita autonraatoja. Ihmiset peruvat tapaamisia hautajaisten takia. Lehdet ovat täynnä kaksikymppisinä kuolleiden ihmisten muistokirjoituksia. Jokaiselta on kuollut monta läheistä, joku on sairas eikä saa hoitoa. Rikkaille tarkoitetuissa ostoskeskuksissa päivystävät aseistetut vartijat, ja niiden edustalla pyörivät orvot lapset. Kuoleman jokapäiväisyyteen on vaikea suhtautua. Täällä asuva eurooppalainen ystäväni epäilee, että lapsen kuolema ei tunnu afrikkalaisesta äidistä yhtä pahalta kuin eurooppalaisesta. Ei voi tuntua, koska kuolemaa on niin paljon." 

Onko kukaan teistä muista tarttunut vielä tähän Hirvosen "uusimpaan"?

Blogi toimii hyvin kirjanakin. Kantava perusajatus pysyy elämänuskoisena ja optimistisena. Hirvonen antaa lukijalle paljon itsestään ja kirjoittaa myös omista ennakkoluuloistaan ja virheistään. Eikä saarnaa.

Elina Hirvonen: Afrikasta – muistiinpanoja vuosilta 2007–2009

Marja Leena Virtanen: Aida

"Salailua ei suositella, kaikki sitä kuitenkin harrastavat"

Aida (Tammi, 2010) on Marja Leena Virtasen esikoisromaani perheestä salaisuuksineen ja ongelmineen. Päähenkilö ei mielestäni ole otsikon mukainen pikkutyttö Aida, vaan hänen isoäitinsä Irene, jonka kautta pitkälti kerrontakin fokalisoituu. Irene on 50-vuotias kotiäiti, vaikka hänen tyttärensä ovat jo aikuisia ja asuvat poissa kotoaan. Irenen mies Henrik toimii lääkärinä ja hänen ammattinsa nouseekin esiin monissa kohtauksissa. Heidän liittonsa rakoilee ja Irenen elämää kieputtavat sisäisten tuntojen lisäksi myös lepokodissa majaileva kylmäkiskoinen äiti ja mysteerisen vaikea lapsenlapsi Aida. Suhde omiin tyttäriin on läheinen, mutta mielestäni he eivät arvosta äitiään ja käyttäytyvä toisinaan kuin olisivat vielä hemmoteltuja pikkutyttöjä.

Mietin pitkään, että mitä sanottavaa minulla olisi Aidasta, jonka mukaan kirja on nimettykin, mikä tuntuu oikeastaan aika yllättävälle ratkaisulle, sillä vaikka tyttö osaltaan on monen kipupisteen avainhahmo, hän jää kertomuksessa taka-alalle ja lukijalle etäiseksi. Mysteeriä Aidan takana venytetään hyvin pitkälle ja jännite alkaa lopulta hiipumaan. Mutta en toisaalta lukenutkaan tarinaa Aidan tarinana, enkä edes Irenen kehityskertomuksena.

Luin kirjaa uudenaikaisena perhekertomuksena, johon kieltämättä takakannen Säädyllinen murhenäytelmä -vertaus minut johdattikin. Mielenkiintoisia olivat eri perheenjäsenten vuorovaikutukset ja miten Irene toisaalta halusi etääntyä perheestään ja tutustua itseensä, mutta toisaalta oli miltei kateellinen jos lapsensa tai lapsenlapsensa uskoutuivat Henrikille. Hän halusi olla se, jota tarvitaan ja joka aina uhrautuu, olihan hän oman koulutuksensa ja uransakin jättänyt taka-alalle perheensä hyvinvoinnin takia.

Tietyin paikoin minulla oli vaikea ymmärtää Irenen ajatuksenjuoksua, mutta en tiedä johtuiko se siitä etten ole keski-ikäinen nainen, vai siitä että hänen hahmonsa oli tarkoituksella kompleksinen ja motiivinsa salaperäisiä. Toisaalta tuntui että Irene oli lukijalle kuin hyvä ystävä, joka käsittämättömyydessään saa välillä aikaan huolta ja välillä hymistelyä. Tyttäret olivat kuitenkin minun mielestäni mielenkiintoisimpia hahmoja, niin itsekkäitä he paikka paikoin olivat, ihan kuten isoäitinsä. Miehet olivat omassa luennassani ainakin totaalisia sivuhahmoja, eikä tarinassa tuntunut, eikä näkynyt miesnäkökulmaa lainkaan.


Marja Leena Virtanen: Aida
Tammi, 2010
Sivuja: 263

Viikon luetut

Hyvää Suomen kirjallisuuden- ja Aleksis Kiven päivää teille kaikille!!

Tällä viikolla tuli luetuksi:
- Marja Leena Virtanen: Aida
- Taina Teerialho: Kesän tunnit. Gravelin laskuopin mukaan
- Laura Honkasalo: Eropaperit

- Eeva Rohas: Keltaiset tyypit

Taina Teerialho: Kesän tunnit. Gravelin laskuopin mukaan

Mitä tekijä ei käytä, ostaja ei halua ja käyttäjä ei näe?

Taina Teerialhon Kesän tunnit. Gravelin laskuopin mukaan (Wsoy, 2010) tarttui mukaani kirjaston uutuushyllystä mielenkiintoiselta tuntuneen aiheensa takia.

Ote takakannesta:
"Yhdeksän naista – ja vain naista – ilmoittautuu pikkupaikkakunnan kansanopiston arkunveistokurssille. Kurssia vetävän Handen valtaa epäily, kuinka selvitä kaiken maailman ”akkamaisuuksista”. Apunaan ujohkolla puuseppämestarilla on onneksi vanhempi kisälli Gravel, jolla on silmää kaikenlaiselle kauniille."
Kuinka mielenkiintoinen asetelma kirjalle, kasa erilaisia naisia tekemässä itselleen omannäköisiä ruumisarkkuja ja ajattelin että tarinassa olisi vielä jotain jännittäviä rakkauden- tai eroottisuudenlatauksia.

Valitettavasti jouduin pettymään odotuksiini. Ei sillä, että Kesän tunnit olisi ollut huono kirja, mutta ei missään nimessä niin herkullisen juonirikas ja mielenkiintoinen kuin hyvä ennakkoasetelma olisi antanut olettaa. Minua myös vieraannutti heti kirjan alussa (sisälehdillä) oleva facebook-ryhmän mainostus. Tiedän, että markkinoinnin uusia tuulia ovat tällaiset ilmiöt, jossa yritetään saada tuote mainostamaan itse itseään, kuten esimerkiksi Pauli Kohelosta tuli facebookissa "todellinen" hahmo, jonka menemisiä ja tekemisiä muka seurailtiin. Gravel ei kuitenkaan ollut missään nimessä verrattavissa Pauli Koheloon, vaikka sen tyyppistä elämänfilosofointia yritettiinkin saada aikaan.

Kirjassa ei oikeastaan tapahtunut juuri mitään ja vaikka näitä erilaisia naisia kuvattiinkin mielenkiintoisiksi ja heidän taustojaan valotettiin, tarina ei koskaan päässyt liikkeelle. Tai sitten odotin tarinalta liikoja. Mielenkiintoisin hahmo kirjassa ei kuitenkaan ollut kukaan arkkukurssille tulleista naisista tai "tuttu facebookista" Gravel, vaan kurssia pitävä Hande, jonka kotona odotti masentunut ja mustasukkainen vaimo. Hänen yrittäessään olla vaimolleen kaikin tavoin mieliksi, saatiin edes vähän jännitettä kirjaan.
Ehkä toisessa mielentilassa olisi maistunut paremmin, nyt jäi vähän tulipahan luettua- olo.


Taina Teerialho: Kesän tunnit. Gravelin laskuopin mukaan
Wsoy, 2010
Sivuja: 218

Laura Honkasalo: Eropaperit

"Vuonna 1976 maailma repesi kahtia"

Laura Honkasalon: Eropaperit (Otava, 2009) kertoo nimensä mukaisesti avioerotilanteesta ja siitä miten se vaikuttaa lapsiin ja aikuisiin, menneisiin ja tuleviin suhteisiin. Päähenkilöinä ovat ensin äiti ja anoppi ja miehen ja naisen rakkaustarina. Kun avioliiton rikkoo toinen nainen, juoni siirtyy tyttäreen ja kammottavaan eroon.

Hahmot olivat kuin suoraan satukirjasta, jossa toinen nainen, Raisa edusti sadun pahaa äitipuolta, joka lumosi prinssin täysin pauloihinsa. Pieni prinsessa Sara joutui kaiken keskelle ja kirjan parasta antia onkin, kuinka hänen, lapsen kautta kuvataan avioeron tuntemuksia. Hyvä kuningatar, Saran isoäiti ja Sinikan anoppi yritti kaiken voimin pitää koko perhettä ja sukua kasassa ja täten toimia myös Saralle hyvänä haltijana kesken myrskyisän avioeron. Ajoittain tarina liikkuu mielestäni liiallisesti hyvyyden ja pahuuden ääripäissä, henkilöhahmot ovat joko todella pahoja tai hyveellisiä.

Toisaalta, minulla on hyvin vähän kokemusta avioerosta, enkä ole onnekseni itse joutunut koskaan olemaan avioeroa tekevän pariskunnan myrskynsilmässä, joten ehkä käsitykseni ihmisten satuttavuudesta on naiivi. Silti lukiessani koin Raisan hahmon ja Joken sokean rakkauden epäuskottavaksi, miten he olettivat Saran pystyvän kutsumaan Raisaa heti äidiksi ja Sinikkaa Paskikseksi. Välillä olisin halunnut kuristaa mokomat uusiovanhemmat.

Eropaperit olisi voinut käydäkin ahdistavaksi teeman ja henkilöhahmojen yksioikoisuuden takia, mutta kaunis kieli, sujuva kerronta ja Saran mielikuvitusmaailma ja hänen kauttaan käsitelty aikuisten riidat ja avioero etäännyttivät ahdistavuudesta ja toimivat minulle lukiessa puhdistavana katharsiksena. Kirjan ansio olikin ehdottomasti se, kuinka lapselle annettiin ääni suhteiden sekasotkuissa. Suvun, vanhempien ja aikuisten ihmissuhteet ongelmineen voivat olla lapselle hämmentäviä, ahdistavia ja jopa pelottavia. Lapsi aistii, jos asiat eivät ole hyvin, mutta ei osaa purkaa sitä oikein sanoiksi ja ymmärtää syitä ja seurauksia. Tätä hämmennystä koin lukiessani, koska monta asiaa jäi avoimeksi ja epäselväksi, esimerkiksi Joken ja Saran suhteessa aikuisena.

Vaikka avoin loppu oli tässä tapauksessa lukiessa pettymys ja Saran syömishäiriöön viitattiin vain muutamalla lauseella, kantoi kirjan tarina ja useat tarinalinjat oli saatu toimimaan harvinaisen selkeästi. Olisin kaivannut tarinaan miesnäkökulmaa tai että lopussa olisi fokalisoitu Joken kautta hänen motiivejaan, mutta kyllä tarina toimi näiden kolmen eri-ikäisen ja erilaisen naisen, äidin, tyttären ja anopin kertomana. Erityistä kiitosta minussa herätti todentuntuinen 60- ja 70- luvun kuvaus, mihin viehätyin myös Honkasalon aiemmassa Sinun lapsesi eivät ole sinun –teoksessa.

Laura Honkasalo: Eropaperit

Otava, 2009

Sivuja: 250

Heikki Reivilä: Minän paino

"Lautanen kukkuroillaan, mutta kun ei maistu"

Voi voi, kuinka pahalle tuntuukaan jättää joku kirja kesken, mutta kun ei maistu, niin ei maistu. Nappasin humanistisen tiedekunnan uutuushyllystä Heikki Reivilän Minän painon (Teos, 2010) ja innoissani aloin lukea miehen kirjoittamaa novellikokoelmaa näiden aiemmin lukemieni naisnovellistien perään. Toisaalta hyvin huojentavaa, ettei yksikään novelli saanut minua toivomaan jatkoa, eikä kertaakaan tuntunut, että kunpa tästä novellista saisi romaanin.

Takakannen hehkutus siitä, että novellikokoelma Minän paino on suomalaisen miehen mielenstadionin vuvuzuela, olisi pitänyt soittaa vähän kelloja päässä. Jos en ymmärrä takatekstiä, en välttämättä ymmärrä itse kirjaakaan.

Mutta kirjanhan saa jättää kesken, jos siitä ei mitään ymmärrä monenkymmenen sivun jälkeenkään ja sivuja kääntäessä jo katsoo että kuinka monta käännettävää sivua on vielä jäljellä. Pitäisi oppia olemaan itsekäs lukija, eikä yrittää aina selitellä itselleen, miksi jokainen kirja pitää lukea loppuun ja odottaa sen kuuluisan kiitoksen seisovan kuin suuri huutomerkki ahkeralle lukijalleen.

Hesarissa oli arvosteltu kirjaa näin: "Reivilän mielen yllätykset merkitsevät myös kielen yllätyksiä: se on hilpeästi nykivää, hyppelehtivää, se sekoittaa korkeaa ja karkeaa. Hänessä on äijää mutta myös lahjomatonta tarkkasilmää asettaa äijyys kyseenalaiseksi. Näin syntyvät ne koomisimmat herkut.

Mutta jotain traagistakin ujuu ovelasti mukaan."

Minulle se tarkoittaa tätä: "Reivilän mielen yllätykset merkitsevät yllätyksiä – kuinka nykivästi tarina etenee sekoittaen korkealentoista ja karkeita ilmauksia. Hänessä on liialti äijää minulle, koska lopetin siinä vaiheessa kun kuvailtiin "kahdenkymmenen neljän tuuman elintä tuijottamassa ankaran yksituumaisena silmistä sisään". Koomisuus jäi avautumatta ja traagista oli se, että koin huonoa omaatuntoa siitä, etten pitänyt teoksesta."

Tekstinäyte:

"Mitä se vaimo nyt keksi sanoa? Isä sanoi.

Putosin kärryiltä, poika sanoi.

Vieraita miehiä ei tähän taloon tule! isä sanoi.

Ookkei, poika sanoi.

Älä ala viisastelemaan, isä sanoi.

Ottaako kukaan kaffetta, äiti sanoi.

Kukaan ei nyt ota, isä sanoi.

Kyllä minä otan, poika sanoi.

Isä jääkin sitten ilman, äiti sanoi.

Äiti, mitä tämä nyt on? poika sanoi.

Sitä sinun pitää kysyä omalta isältäsi? äiti sanoi.

Juuri näin! Sitä sinun on syytä kysyä omalta isältäsi! isä sanoi ja katsoi poikaansa, joka katsoi äitiään, joka katsoi kiehuiko kahvipannussa vesi.

Ja niin tuli ilta."


Heikki Reivilä: Minän paino
Teos, 2010
Sivuja: 210

Eeva Rohas: Keltaiset tyypit

"Meri välkehti ja mies mietti, miten onnellinen täällä voisikaan olla, jos vain olisi onnellinen"

Poikkeuksellisesti valitsen blogiini kuvaksi kirjan oman kannen, koska yleensä yritän otsikoida ja "kuvittaa" blogaukseni vastaamaan omia lukutunnelmia. Nyt kuitenkin tartuin Eeva Rohaksen esikoiseen Keltaiset tyypit (Otava, 2010) nimenomaisesti kannen takia. Se vetosi minuun ja nappasi sen uutuushyllystä luettavakseni. Teos pitää sisällään 8 novellia, pidempää ja lyhyempää. Itselle jäi parhaana mieleen novellit: Keltaiset tyypit, Mustalaisen päiväkirja, Aprikoosit ja Posliinikana.

Kantavana yhteisenä teemana tuntui olevan nuorten kasvukipuilu, voimasuhteiltaan epätasapainoiset suhteet, erityisesti naisten rakastuminen renttuihin. Näitä asioita ei nostettu kuitenkaan tapetille, ei kummasteltu, ei tarjottu ratkaisua, ne vain kulkivat tarinan mukana. Perusvire oli jollain tasolla surumielinen, koska tuntui että ihmiset vähän ajautuivat vaikeisiin tilanteisiin. Sellainen elämä kuljettaa- vire, mutta loppujen lopuksi hyvää tuoden. Parhaat novellit olivat minusta sellaisia, joista olisin mielelläni lukenut kirjankin verran. Samoin kävi Miina Supisen novellikokoelman Apatosauruksen maa:n kanssa, josta blogasin aiemmin. Olen ehkä sinällään huono lukemaan novelleita, koska aina jään janoamaan lisää, enkä anna ehkä novellille sen ansaitsemaa omaa paikkaansa. Toisaalta voidaan ajatella, että novelli on onnistunut hyvin, koska se jättää nälkäisen olon ja seuraavaan novelliin tarttuu hyvin odotuksin.

Eeva Rohas on kanssani samanikäinen, kirjallisuustieteiden tutkija Jyväskylän yliopistossa ja tämä ajatus pyöri päässäni, kun luin teosta. Tunsin alemmuudentunnetta, koska novellikokoelma oli huikaisevan taitava. Vähän hakemalla hain yhden ärsytyksen, joka toistui joka novellissa. Vaikka novellit olivat pääasiassa dialogimuotoisia ja niitä oli helppo seurata, välillä tuli pidempiä pätkiä, joissa ei ihan pysynyt kärryillä, että kuka puhui. Teos oli kuitenkin sujuvasti kirjoitettu ja henkilöiden sen hetkisiä tunnelmia ja tekoja kuvattu mielenkiintoisesti, ei liian tarkasti eikä maalaillen.

Olisi hienoa, jos tämä esikoiskirja nostettaisiin Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon finalistiksi.


Päivitystä 30.10: Kuinka ihanaa olikaan tänään nähdä Eeva Rohas Helsingin kirjamessujen Helsingin Sanomain esikoiskirjapalkinnon finalistina. YES!

Miten rikoskirjani ovat syntyneet? -luentosarja

Kirjamielelle blogissa oli myös vinkattu tästä suomalaisten dekkarifanien luentosarjasta, minne itse aion osallistua. En ole lukenut kotimaisia dekkareita kuin Leena Lehtolaiselta, joten ehkäpä intoudun tutustumaan kaikkien luentosarjan kirjailijoiden johonkin teokseen. Yleensä olen nauttinut dekkarini Agatha Christien tai ruotsalaiskirjailijoiden muodossa, mutta hyvä on laajentaa tätäkin tietämystä.

Ohjelma tuli sähköpostiini ja laitan siitä tähän tietoja.

Ainutlaatuinen kavalkadi suomalaisia dekkaristeja

Juhlavuoden kunniaksi toteutuu harvinainen tilaisuus kuulla kattavan joukon suomalaisia rikoskirjailijoita kertovan omasta luomistyöstään. Luentosarjassa ”Miten rikoskirjani ovat syntyneet” he kuvailevat, mitä tapahtuu ennen kuin tarinat kohtaavat lukijat.

Luentosarjan aloittavat Tapani Bagge ja Eppu Nuotio. Jokaisella luennolla kuullaan kahta kirjailijaa. Mukana on pitkän uran tehneitä klassikkokirjailijoita, kuten Pirkko Arhippa, sekä tuoreita tähtiä, kuten vuoden 2008 Johtolanka-palkinnon parhaasta suomalaisesta dekkarista voittanut Marko Kilpi.

Luentosarja käynnistyy tiistaina 2.11. ja jatkuu 1.2.2011 asti.

Helsingin yliopiston päärakennus (sali 12, Fabianinkatu 33), klo 16-18

2.11. Tapani Bagge ja Eppu Nuotio

9.11. Outi Pakkanen ja Juha Numminen

16.11. Jarkko Sipilä ja Tuula Mai Salmela

23.11. Staffan Bruun ja Sirpa Tabet

30.11. Leena Lehtolainen ja Harri Nykänen

7.12. Totti Karpela ja Seppo Jokinen

14.12. Taavi Soininvaara ja Pirkko Arhippa

18.1.2011 Hannu Vuorio ja Marianne Peltomaa

25.1. Markku Ropponen ja Antti Tuomainen

1.2. Marko Kilpi ja Matti Rönkä

Aikooko kukaan teistä osallistua?

Viikon luetut

Tämä viikko on ollut kyllä varsinaisen kirjarikas viikko. Melkein kaikista olen blogannutkin, nyt kun innostuin ja rohkaistuin aloittamaan blogaamisen kunnolla. Kiitos paljon kaikille uusille lukijoille ja niille, jotka ovat sivujani vilkaisseet. Olen tosi onnellinen, että jokunen on kommentoinutkin.

Laitan viikon luetut jo nyt, koska tuskin saan tänään luettua enää yhtään kirjaa loppuun asti. Paljon olen tällä viikolla lukenut nyt uutuuskirjoja, joista olen muiden blogeissa lukenut. Tiedekunnan 2vrk laina-aika uutuuksille on hyvä, niin näihinkin pääsee käsiksi ilman suurta jonottamista.

Luetuksi tuli:
- Sami Hilvo: Viinakortti
- Lauri Luomanen: Aasiakas ei ole koskaan oikeassa
- Pentti Saarikoski: Mitä tapahtuu todella?
- Tuula-Liina Varis: Kilpikonna ja olkimarsalkka
- Mikko Lehtonen: Merkitysten maailma (osin)
- Eero Ojanen: Kauneuden filosofia
- Riitta Jalonen: Hyvää yötä Irma Noora
- Miina Supinen: Apatosauruksen maa
- Mia Malmi: Hullu akka!

Sami Hilvo: Viinakortti

Urho, Toivo ja Rakkaus

Takakannessa sanottua:
"Se tuntematon sotilas, josta Linnakin vaikeni."

Pidin valtavasti Sami Hilvon Viinakortista, vaikka siinä oli ärsyttäviäkin puolia. En ole kuitenkaan nyt hetkeen kirjaa lukiessa itkenyt ja yön pimeinä tunteina eräs kohtaus kahden 1940- luvun sotamiehen Urhon ja Toivon toivottomasta mutta urhoollisesta rakkaudesta kosketti minua kovasti. Tajusin kuitenkin, mikä lahja on saada kirjoista niin paljon irti, että pystyy eläytymään ja tuntemaan näitä moninaisia tunteita. Viinakortin jälkeen jouduin lukemaankin yhden välipalakirjan, josta bloggasinkin jo aiemmin, koska tarvitsin tunteiden sulatusuunia, missä nauru auttaisi haikeuteen.

Viinakortti on jaettu kahden kertojan jaksoihin, Mikaelin ja hänen isoisänsä Urhon tarinaan. Mikael löytää isoisänsä vanhat sota-ajan lokirjat ja päiväkirjat ja menneisyys ottaa vallan. Urhon kertoma tarina on itseasiassa Mikaelin lukemaa ja sitä mukaa, mitä Urhon tarina etenee, myös Mikaelin elämässä tapahtuu muutosta. Hänen isoisänsä elämä vaikuttaa häneen vuosien jälkeen. Kirjassa on hyvällä tavalla rakennettu kahdelle saman suvun miehelle yhtäläisyyttä, sillä molemmat ovat viinaan surunsa hukuttavia homoseksuaaleja. Monesti yhtäläisyydet ovat osoittelevia ja lukijaa aliarvioivia, mutta koska kerronta on niin sulavaa ja tarina kaunis, ei tämä suuremmin haitannut. Sen sijaan minua häiritsi se, että samaan soppaan oli sekoitettu myös kolmaskin sukupolvi, Mikaelin isä, joka oli myös piilohomoseksuaali. Tuntui kuin kirjassa ei olisi yhtään heteromiestä. Eikä varsinkaan onnellista heteroliittoa.

Urhon tarina sijoittuu lähinnä talvi- ja jatkosodan aikoihin, mutta hän kertoo päiväkirjoissaan myös elämästä sotien jälkeen. Toivo oli hänen koko elämänsä kestänyt rakkaus, mutta jota hän ei koskaan voinut todella saada. Mikaelilla puolestaan oli aika puolellaan ja hänellä on mahdollisuus rakastaa vapaammin ketä haluaa, mikäli hän ei huku viinaan. Urhon tarina oli mielestäni mielenkiintoisempi, mutta täydentyi muhkeammaksi vasta Mikaelin tarinaan suhteutettuna ja tälle vastaparina. Mikaelin rehkiessä isoäitinsä kasvitarhassa, puutarhakirjan opit kaikuvat hänen korvissaan ja niiden kautta lukijalle tarjotaan kirjan luentatavan avain. "Oikea sääntö hedelmäpuiden kasvatuksessa on se, ettemme saa koskaan pakottaa puuta muodustumaan vastoin sen omaa taipumusta, vaan päinvastoin tulee meidän kaikella tavalla tukea ja auttaa sitä --  Tosin voidaan vastakkaiseenkiin suuntaan menetellen saavuttaa varma tulos, mutta tavallisesti seuraa siitä rangaistus ennemmin tai myöhemmin."

Pidin kirjassa erityisesti siitä, että se herätti ajatuksia ja hyvät puolet voittivat ehdottomasti kirjan homoseksuaalisuudella alleviivauksen. Urhon ja Toivon tarina oli kaunis rakkaustarina ja rakastelukohtaukset kuvattu pelkistetyn kauniisti, kuvastolla mässäilemättä. Kunpa vain kirjasta olisi jätetty pois Mikaelin vanhempien onneton avioliitto, silloin se olisi ollut paljon hengittävämpi.


Tekstinäyte kirjasta:
"Löysin sinut vuoteesta. Olit kohottautuneena puoli-istuvaan asentoon, mutta hervahdit sitten takaisin. Olit likainen ja haiseva. Likaisuus rintamalla oli jotain, mitä meidän oli siedettävä. Likaisuus kotona, pyhässä ja puhtaassa oli julkeaa. Etsin sinulle valmiiksi puhtaita vaatteita omistani. 
-Oletko saanut syödäksesi?
- Amanda käy. Säälistä ja salaa.
Lähdin lämmittämään saunaa. Olin surullinen tilastasi, ihmisen julmuudesta ja välinpitämättömyydestä, mutta iloinen siitä, että löysin tieni sinun luoksesi. Sinun laihtunut ja likainen, tärisevä ruumiisi oli kuin varjo entisestään. Katseesi oli tallella tuttuna ja lohdullisena, mutta piiloutuneena syvien silmäkuoppien pohjalle.


Palasin tupaan, riisuin sinut ja kannoin saunaan. Ihosi oli kylmä ja nihkeä, se sinersi. Itkin kantaessani sinua. Nostin sinut lauteille ja menin saunakamariin riisuutumaan. Laitoin meille löylyveden ja kiipesin viereesi lämpimään.
- Milloin Amanda lähti?
- Jätti tilan minulle. Häpesi.
- Miksi et kirjoittanut?
- Häpesin."

Sami Hilvo: Viinakortti
Tammi, 2010
Sivuja: 208

"Tämä on kunnialoukkaus, minä soitan poliisille"

Välipalalukemistona luin Lauri Luomasen Aasiakas.net-sivustoon tulleiden asiakaspalvelijaparkojen kokemuksista kerätyn kirjan Aasiakas ei ole koskaan oikeassa.

Olen itsekin ollut erinäisissä asiakaspalvelutöissä ja parhaillanikin opiskelujen ohessa teen töitä, jossa kohtaan erilaisia asiakkaita. Omistakin kokemuksista saisi melkein yhden kirjan aikaan, mutta oli kyllä hupaisa lukea eri alojen asiakaspalvelijoiden pahimpia aasiakas-kohtaamisia. Toimi minulle paremmin kuin vitsikirjat.

Koska kirjaa sinällään on muuten vaikea arvioida laajemmin ja analysointi on sikäli vähän turhaa, niin annan muutaman tekstinäytteen puhua puolestaan:

(Kohtaus kirjakaupassa)

- Onko teillä sitä kirjaa joka oli Hesarissa?
- Muistatteko kirjan nimeä tai kirjailijaa?
- No mieskirjailija se oli.
- Muistatteko mistä kirja kertoi?
- No mistä mä nyt sellaista voisin muistaa? Etkö sä nyt voi sieltä koneelta katsoa eikä sitä kirjaa ole?
- Tarvitsisin kyllä jotain suuntaa antavaa millä hakea...
- No onko muka tänä vuonna tullut niin monelta mieskirjailijalta uusi kirja?

(Kohtaus ravintolassa)


Ravintolassamme käy eräs todella huonosti käyttäytyvä perhe usein syömässä. Kerran perheen äiti tulee huutamaan minulle, että lasten juomissa ei ole jäitä, vaikka isä olikin tilannut ne aikaisemmin ilman jäitä. Lasken uusia juomia ja kuulen äidin ja pienen pojan välisen keskustelun.
- Äiti, miksi sinä huusit?
- Hei, kyllä noille pitää näyttää, kuka niiden palkan maksaa?
- Miksi?
- Kuule, jos ihminen ei tän parempaan työpaikkaan pääse, niin ei sitä tarvitse kunnioittaa.
- Saako tuolle tädille sitten huutaa?
- Saa. Ja pitääkin.

Viimeinen tekstinäyte oli huvittava mielestäni senkin takia, koska luin juuri eilen Vartin mielipidepalstalta (Kaikkea sitä tuleekin luettua) ihan samanlaisen mielipiteen. Uutinen käsitteli sitä kuinka ihmiset ovat kärsimättömiä kassajonoissa ja hitaampia jännittää olla kassalla asiakkaana, kun heille huudellaan jonoissa. Lukijat olivat sitten varsin värikkäästi kommentoineet kenellä on oikeus käydä kaupassa ja mihin aikaan päivästä. Sairaat, työttömät, vanhukset ja kehitysvammaiset eivät saisi käydä kaupoissa silloin kun "normaalit" ihmiset ostoksiaan hoitavat. (Huom! Ei minun mielipiteeni)

Nemo-kustannus, 2009
sivuja: 157