Wilhelm Busch: Maks ja Morits

"Maks ja Morits, voi, voi teitä, kujeita kun ette heitä!"

Wilhelm Busch (1832-1908) oli saksalainen kirjailija ja taiteilija, joka on tunnettu opettavaisista ja aika roisista kuvakertomuksistaan. Hän oli ajan ilmiöiden terävä kriitikko, joka mielellään moitti tekopyhyyttä, itseriittoisuutta ja poroporvarillisuutta. Hän kehitti oman ilmaisutyylinsä, sarjakuvamaisesti etenevän kuvakertomuksen, johon liittyi riimitelty teksti.

Maks ja Morits on suomennettu ensimmäisen kerran 1918 ja tarina pitää sisällään seitsemän kertomusta kahden pojanviikarin julmista kepposista. Koko teksti on kirjoitettu loppusointuisilla säepareilla. Kirjalla on kulttiasema kotimaassaan Saksassa ja se on varsinainen jekkuilukulttuurin symboli. Kertoja moralisoi kyllä tarinoissa Maksin ja Moritsin tekoja ja yrittää ohjeistaa lukijaa siitä kuinka tärkeä koulutus on ja aikuisia tulee kuuliaisesti kuunnella. Moraalisaarna tuntuu huumorin ja groteskiuden takia olevan silti ennemminkin opetuskirjojen parodia kuin opetuskirja itsessään.

Oman muistini mukaan lapsena luettaessa teoksen huumori ylitti silti sen opetuksellisen tason. Minusta oli jännittävä nähdä ja lukea, mitä kaikkea kamalaa kyläläisille tapahtuu poikien tekemien kepposten takia. Oletettavasti juuri tarinoiden irvokkuus ja raakuus kiehtoi minua nuorena. Silti oli jotenkin helpottavaa, että pojat lopulta saavat rangaistuksen kolttosistaan. Olisipa minulla näihin hetkiin siunaantunut jo omia lapsia, niin pääsisin testaamaan tarinoiden rytmiä ja huumoriarvoa heillä.

Onko joillekin teistä luettu tätä pienenä ääneen? Siinä on mukava rytmi ja tuntu, kun kuuntelin sitä illalla ääneen luettuna. Ovatko Maks ja Morits teille tuttuja lapsuudesta ja lukisitteko sitä omille lapsillenne?


"Pahuudell' ei kauas päästä!"

Maksin ja Moritsin kepposet kostautuvat lopulta heidän omaan niskaansa ja mylläri jauhaa poikaraasut jyviksi. Kukaan kyläläisistä ei jää suremaan heidän kohtaloaan, eikä pojilla vaikuta olevan edes vanhempia. Ajankuva näkyy ainakin siinä, että Maks ja Morits räjäyttävät opettajansa herra Killin piipun ja opettajan naama nokeutuu aivan mustaksi. Hänestä tulee kaikkien mielestä pelottavan näköinen mustamies, eikä voi enää toimia opettajana. Jäin myös miettimään, että olisikohan 1800-luvulla voitu tehdä samankaltaista tarinaa tyttöriiviöistä, pahanteko kun tuntuu olevan edelleenkin sallitumpaa pojille kuin tytöille.

Samassa Otavan julkaisemassa kokoelmassa löytyy myös muista Buschin tarinoita: Hans Hokkisääri, Lippi ja Lappi ja Sen pituinen se.

Wilhelm Busch: Maks ja Morits ja muita kertomuksia. Otava, 1989. Sivuja: 190 (koko kokoelmassa) Suomentanut: Kalle Väänänen

Pirkko Saisio: Lokikirja

Pirkko Saision Lokikirja (Siltala, 2010) oli mielestäni hulvattoman hauska teos, ennen kaikkea siksi, että se on koottu vuonna 88-92 pidetyistä aidoista lokikirjoista, eikä sitä ole aikoinaan kirjoitettu julkaisumielessä. Sain kipinän tarttua tähän teokseen, kun luin K-blogin Jennin hykerryttävän arvion teoksesta.

Ina suosittelee teosta lähinnä merenkulkijoille, sillä "Mielestäni kirjan hauskuus syntyy siitä, että tuntee satamat ja kuvatut paikat ja samaistuu veneilyn haasteisiin". En osaa ottaa kantaa siihen, että kuinka hauska kirja on merikarhuille, mutta vaikka en ymmärtänyt veneilysanastoa, niin kirjan tunnelma ja itseironinen kerronta piirustuksineen välittyi kyllä maakravullekin. Myönnän kyllä, että osa veneilyjutuista valui ymmärtämättömyyttäni kuin vesi hanhen selästä, mutta luin teoksen silti nauraen kahdesti ja aion ostaa sen itselleni että myöhemmin sisarelleni lahjaksi. 

Lokikirja alkaa alustuksella, kuinka mahonkiristeilijä Diana päätyi Saikin (Saisio) ja Honksu (puoliso Pirjo Honkasalon) omistukseen. Diana kuljettaa mukanaan eri reissuilla suuren määrän erilaisia kulttuurivaikuttajia, mutta suurimman osan reissuista tehdään ihan kotiporukalla Elsa-tyttären ja sanavalmiin pehmoeläin Kengun kanssa. Jokainen reissu pitää sisällään kommelluksia ja välillä jopa suoranaisia vaaratilanteita, mutta Saikki kirjaa silti suurimmaksi pelokseen sen, että joku retkistä sujuisi lopulta niin hyvin, ettei olisi mitään kirjoitettavaa lokikirjaan.

Välillä teosta lukiessa näkyy menneen ajan kaiku joissain merkinnöissä, sillä Lokikirja on yli  20 vuoden takaa ja harmikseni en tunnista kaikkia Dianan vieraita. "Yhtä omituista uin se, että Viro kuuluu Neuvostoliittoon eikä Suomeen, on se, että Ahvenanmaa kuuluu Suomeen eikä Ruotsiin."

Minua kiehtoi kirjassa eniten kuvien ja tekstin yhteensommittaminen. Kyseessä ei ole varsinaisesti sarjakuvakirja, vaan juurikin kuvitettu lokikirja. Kuvat lisäävät tekstin huumoriarvoa, sillä vaikka piirrosjälki on melko pelkistettyä, on kynän jälki sukkelaa. Tekstit on kirjoitettu käsin, tikkukirjaimilla. Monin paikoin huomaa, että tekstillä ja kuvilla on haluttu huvittaa omaa perhettä. Pidän siitä kuinka Saikki piruilee Honksulle: "Ukin edustalla pantiin vihdoin merikortti pois. Ja ajettiin kivelle. (Jääköön kirjaamatta kuka ajoi. Mutta Saikki se ei ollut. Eikä Kengu.)" ja "Oltiin unohdettu avata jäähdytyshana. (Jääköön kirjaamatta, kuka oli unohtanut, mutta Kengu se ei ollut. Eikä Saikki.)" Piruilun kohteeksi joutuvat myös merillä kohdatut miehet, jotka aina jaksavat ihmetellä sitä, että "kahdestaanko naiset ovat lähteneet liikkeelle?"

Esimerkki lempeästä itseironiasta

Tämä arvio tuli aika vahvasti kuvitettua, mutta tuntuu että niiden kautta parhaiten välittyy kirjan tyyli. Oli mukava lukea Saisiolta tämmöinen vahvasti humoristinen ja eri tavalla rakennettu tarina kuin mitkään aikaisemmin lukemani romaanit tai näytelmätekstit.


"Dianan lokikirjat päättyvät yllättäen tähän, vaikka Diana kuljetti meitä seikkailusta toiseen vielä viisi vuotta. Sen moottori ei koskaan lakannut yskimästä ja vuosi vuodelta se muuttui yhä hauraammaksi ja laikullisemmaksi. Aika sen ympärillä muuttui. Lapset kasvoivat ja menivät menojaan, ja siksi Kengukin vähitellen vaikeni. Öljyn hinta nousi, bensa kallistui, ja yhä useampi vaihtoi moottoriveneen purjeveneeseen. Niin mekin. Mutta ei niitä, ei ketään, voi edes verrata uskolliseen, yskivään, vuotavaan Dianaan, joka ei koskaan jättänyt seikkailua väliin. Ja joka teki meistä seiloreita."

Pirkko Saisio: Lokikirja
Siltala, 2010
Sivuja: Sopivasti :)