Grace McCleen: Ihana maa

Grace McCleen: Ihana maa 

The Land of Decoration, 2012

Otava, 2013

Käännös: Marianna Kurtto

Kansi: Markus Pyörälä

Sivuja: 336

Otavan "Sininen" kirjasto, Iso-Britannia

Kiva tietää: 

Kirjailija on varttunut päähenkilön tavoin uskonnollisessa yhteisössä

"Alussa oli tyhjä huone: hieman tilaa, hieman valoa, hieman aikaa. Minä sanoin: "Nyt minä teen niittyjä", ja tein niitä pannukakuista, matoista, vakosametista ja huovasta. Sitten tein jokia kreppipaperista, muovikelmusta ja kiiltävästä alumiinifoliosta ja vuoria paperimassasta ja kaarnasta. Ja minä katsoin niittyjä ja minä katsoin jokia ja katsoin vuoria, ja minä näin, että ne olivat hyviä."

Pidän heti siitä, miten kirja alkaa. Tyttö rakentaa huoneessaan omaa pienoismalliaan luvatusta maasta, jonka avulla hän uskoo pystyvänsä tekemään ihmeitä. Kerronta mukailee Raamatun luomiskertomusta, joka osaltaan jo virittää lukijan aiheen pariin. Hyvin pian lukijalle myös selviää, millainen kertoja 10-vuotias Judith oikein on.

Vierastan usein lapsikertojia, ne ovat usein niin epäluotettavia ja epäloogisia, ettei itse tarinaan jaksa uppoutua. Tai on muuten vaikea samaistua tarinaan, kun kertoja tuntuu niin vieraalle. Judith on erilainen, ainakin minun mielestäni. Hänen naiiviutensa ei ole ärsyttävää, vaan tapa, jolla hän pohtii perhesuhteita, itseään ja uskonasioita on jotenkin vetovoimainen. Minun ei tarvitse samaistua henkilökohtaisesti hänen kokemaansa, ymmärrän ja sisäistän tunnelman kerronnan kautta.

Vaikka kirja on aiheensakin vuoksi hyvin uskonnollissävytteinen, ei teos ole kuitenkaan uskonkritiikkiä, vaikka sopivat lasit päässä sen voi toki niinkin lukea. Judith kyllä keskustelee Jumalan kanssa, hakee tästä turvaa, sillä uskonto on maailma, johon hän yksinäisyyttään uppoaa. Isä on tunneköyhä, sulkeutunut Judithin äidin kuoleman jälkeen omaan tuskansa, eikä hän osaa kommunikoida tyttärensä kanssa muutoin kuin käskyin ja kielloin. Läheisimmät hetket he viettävät päivittäisten Raamatun lukuhetkien parissa tai sunnuntaisin kirkossa. He kiertävät muiden seurakuntalaisten kanssa naapurustossa puhumassa Jumalasta, ja he yrittävät löytää lisää lampaita joukkoonsa. Judith oppii mieltämään jo varhain, että muut, vuohet, eivät kuulu heidän joukkoonsa – tai pikemminkin, että hän ei kuulu oikein minnekään.

Kirja kosketti.
Siksi siitä varmasti niin paljon pidin, sillä lapsen yksinäisyys ja mielikuvitusleikkeihin pakeneminen on kuvattu teoksessa sattuvan hyvin. Judithia revitään kolmesta suunnasta, koulussa häntä kiusataan, kotona on ankara, poissaoleva isä ja oma mieli pitää myös kovaa kuria. Ihana maa on psykologisen tarkka kuvaus siitä, miten lapsi uppoutuu näihin mielikuvitusleikkeihin suojatakseen itseään todellisuuden uhalta.

Kirja ei ole kuitenkaan ahdistava, lyhyet luvut rytmittävät mukavasti lukemista ja kielessäkin on kaunis tanssi. Lapsen raikkaat ajatukset vakavista aiheista ja pyyteettömät pyrkimykset auttaa isäänsä ja itseään tuovat perhesuhteisiin toivoa ja tarinaan rumuutta laimentavaa herkkyyttä.

TTT – bloggaamattomat luetut (eli kymmenen kirjan arvio viime vuoden luetuista)

Bloggaamattomien kirjojen pinoista ei pääse minnekään, vaikka kuinka pyhästi aikoisi heti lukemisen jälkeen kirjoittaa edes muutama sana tänne. Osan olen näistä viime vuoden puolella luetuista jo kirjastoon aikapäiviä sitten palauttanut, mutta halusin niistäkin jonkun lyhytarvion kirjoittaa. Varsinkin kun perjantaina valitaan Blogistanian Globalia ja tässäkin pinossa on muutama erittäin hyvä käännöskirja.

Tiistainen blogirutistus – Top Ten Tuesday – on kätevä tapa listata kymmenen luettua kirjaa, joista aion kirjoittaa joskus kokonaisen arvion, mutta aikapulan vuoksi yritän tiivistää teoksista "timantin kirkkaan analyysin"* muutamaan riviin.

1. Sergei Dovlatov: Matkalaukku (Idiootti, 2012) 

Kiitos kustantamolle Dovlatovin kirjojen suomennoksesta, sillä niin tämä kyseinen Matkalaukku kuin aiemmin keväällä lukemani Meikäläiset ovat kirjavuoteni parhaimmistoa. Ilahduin huomatessani myös, että Akateemisen kirjakaupan älykkäät kirjanostajat olivat löytäneet teoksen myös, sillä se oli viimeksi kaupassa vieraillessani päässyt neljänneksi myydyimmäksi käännöskirjaksi.

Matkalaukku muistuttaa rakenteeltaan Meikäläisiä, molemmat ovat eräänlaisia muistelmateoksia (joskin lukijalle ei ole koskaan varmaa tietoa siitä, mikä on totta ja mikä valhetta) ja teos koostuu pienistä kertomuksista. Aiemmassa kerrotaan Dovlatov-nimisen henkilön sukulaisista ja muutosta Amerikkaan, tässä puolestaan avataan kaappiin unohtuneen matkalaukun sisältöä ja jokaisen laukusta löytyneen tavaran myötä kerrotaan hauska, absurdi ja vetävä tarina. Teos on siis otollinen kiireisiin hetkiin, jos vain oikeasti malttaa lukea vain yhden tarinan kerralla.

Molemmat teokset ovat lisäksi upean näköisiä kannesta taittoon.

"Komppaan" Kurt Vonnegutin sanoja: "Hyvä Sergei Dovlatov! Myös minä rakastan sinua."

2. Sarah Winman: Kani nimeltä jumala (Tammi, 2012)

Teoksen nimi on mielenkiintoinen, ja aloin heti arvuutella, miksi jumala on kirjoitettu pienellä ja millainen maaginen maailma lukiessa mahtaakaan paljastua. Kirja oli sinällään hyvin viihdyttävä, joskin siihen oli minusta sulautettu mukaan ihan liikaa rankkoja aiheita, jotka veivät toisiltaan tilaa ja syvyyttä.

Erityisesti kiitän teoksen alkuosan lapsikertojan viehättävää ääntä. Yleensä vierastan lapsikertojia, mutta nyt olen onnistunut lukemaan useamman teoksen, jossa kertojavalinta toimii, joten olen pikkuhiljaa luopunut vastarinnastani.

Oletin, että olisin uppoutunut kirjaan, mutta lopulta se jätti aika haalean jälkimaun.

Kirjaa on kiitelty blogeissa runsaasti, mutta vastarannankiiskejäkin löytyy
(klikkaa sanoja, löydät muita arvioita)

3. Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi (Sammakko,2008)

Valitsin kirjan alun perin siksi, että se sopi viime vuoden Ikkunat auki Eurooppaan -lukuhaasteeseen. En ole lukenut aiemmin ukrainalaista kirjallisuutta, joskin Lewycka on ukrainalaista alkuperää oleva brittiläinen kirjailija. Harmi, että kiireiden vuoksi lopullinen kirjakatsaus vuoden aikana luettuihin eurooppalaisiin teoksiin jäi tekemättä, sillä haasteen myötä luin melko ennakkoluulottomasti teoksia, joihin en olisi muuten ehkä tarttunut. Tämäkin hauska teos olisi jäänyt todennäköisesti kokematta ilman haastetta.

Kirjan olisi voinut lukea myös vakavasti, sillä yksi päähenkilöistä – hivenen höppänä isäukko, joka rakastuu palavasti itseään noin 50 vuotta nuorempaan ukrainalaisnaiseen – kirjoittaa teoksen nimen mukaisesti ukrainalaisten traktoreiden historiikkia ja tulee samalla luodanneeksi Ukrainan yhteiskuntahistoriaa tekniikan ja yksilön kautta. Mie en silti malttanut niin kauheasti näihin kohtiin keskittyä, sillä juuri tuo kummallinen avioliitto ja tyttärien syvä paheksunta ikämiesisänsä villikkovuosia kohtaan kiinnosti enemmän. Silti näitä suvantokohtia kaivattiin, sillä muuten kirja olisi jäänyt hyvin yksiulotteiseksi ja yhden vitsin pyörittelyksi.

Tälläkin teoksella on erityisen hyvä ja mieleenpainuva nimi. Katja on kirjoittanut kirjasta oikein hyvän arvion.

4. Markus Nummi: Karkkipäivä (Otava, 2010)

Karkkipäivä on yksi parhaista viime vuonna lukemistani kirjoista, ja se on siitä harvinainen teos, että olen nähnyt siitä version myös teatterissa. Hyvä aikeeni oli kirjoittaa juttu myös KOM-teatterin versiosta ja koko illasta, sillä sain esityksen jälkeen tilaisuuden myös jutella Nummen kanssa, mutta joistakin asioista on vain vaikea kirjoittaa niin että tekstiin olisi tyytyväinen ja sen voisi luovuttaa "maailmalle". Olin niin vaikuttunut, etten vain löytänyt sanoja. Upea teatteriesitys ja hieno hetki kaiken kaikkiaan.

Teoksen tunnelma on ahdistava, mutta silti siinä on paljon toivoa mukana. Luen harvoin kirjoja uudelleen, mutta tiedän, että tähän teokseen palaan vielä. Tarina on myös ollut nyt Suomessa valitettavan ajankohtainen, mikä tuo lukemiseen oudon lisävivahteen.

Tälle teokselle painava suositus!

Teatteriesityksestä ovat bloganneet ainakin Linnea ja Suketus. Molemmat kirjoittajat ovat eräänlaisia kulttuuriblogisteja, sillä he kirjoittavat myös muista kuin kirjoista.

5. Linn Ullmann: Aarteemme kallis (WSOY, 2012)

Tälle toinen erittäin painava suositus. Kirja oli niin hyvä, että päätin lukea ehdottomasti muutkin Ullmanin suomennokset mitä pikimmiten.

Kirja on jännittävä, sillä yksi tarinalinja kohdistuu lapsenvahdin outoon kuolemaan ja tapahtumiin ennen ja jälkeen ruumiin löytymisen. Toinen tarinalinja syventyy perheen isän ja äidin avioliiton tarkasteluun, kirjailijamiehen kriisiin, kun seuraava kirja ei ota luonnistuakseen ja vaimon ristiriitoihin epävakaan tyttären, pettävän aviomiehen ja vanhentuneen äitinsä edesottamusten keskellä. Lapsenvahdin kuolemaa ennen on tapahtunut toinen epäonninen kuolintapaus, joka varjostaa koko perheen elämää.

Aarteemme kallis on samalla ahdistavan synkkä, sillä se on parempi ja väkevämpi kuin vain jännityskirja tai dekkari. Siinä on myös jotain hyväntahtoista ja hauskaa, varsinkin kun eri näkökulmien myötä outoon perhedynamiikkaan syntyy ristivalotusta. Se on täynnä salaisuuksia, mutta ennen kaikkea ilmaa lukijan omille tulkinnoille. Siinä on niin monet palaset kohdallaan, tapahtumapaikoista ihmiskuvauksiin, että uskallan suositella kirjaa varauksetta. Yksi parhaista viime vuoden käännöskirjoista, ehdottomasti.

Leena on lisännyt arvioonsa mielenkiintoisia otteita kirjailijan haastattelusta. Karoliinan arvioon on puolestaan liitetty mukaan myös muiden maiden kansikuvataidetta.

6. Anne Swärd: Kesällä kerran (Otava, 2012)

Lisää ahdistavia kirjoja, joiden lukemisesta nautin. Selvästi pohjoismaiset perhetarinat kaikkine outoine twisteineen ovat mieleeni.

Mutta pidän oikeasti myös sellaisista perhekuvauksista, joissa kaikilla ei ole asiat huonosti, vaikka nyt näistä suosituksista saa ehkä päinvastaisen kuvan. Tietysti kirjan jännite rakentuu paljolti myös tapahtumille, eikä sellainen hymistely ja perheidyllin kuvaus ole kauhean mielekästä luettavaa, ellei pinnan alla kuohu tai jokin edes värähtele.

Kesällä kerran on "visvaisen ihana" kirja. Siinäkin tapahtuu paljon, mutta moni asia jäänee myös paljastumatta. Riippuu lukijasta, miten hän haluaa tulkita. Arvostan kirjoissa sitä, että kaikkea ei kirjoiteta auki, mutta ei tehdä tarinasta kuitenkaan niin monitulkintaista ja vaikeaselkoista, että siihen ei pääse uppoamaan. En haluaisi lukea kirjaa, jonka toivon jo pian loppuvan, että pääsen seuraavan teoksen pariin. Kesällä kerran oli kuitenkin vähän sellainen kirja, että toivoin sen pian päättyvän, mutta aivan toisista syistä. Siinä oli niin painostava tunnelma, ja se koetteli mieltä ja hermoja. Siinä on semmoista inhottavaa tuhovoimaa, kun joitakin kohtauksia ei haluaisi lukea, mutta ei malta lopettaakaan. Ummehtuneita hajuja, linnun siipisulkia, tunkkainen ilmapiiri, kieroutunut seksuaalinen värähtely, väkivalta. Silti kirja on kaunis. Niin kummallinen on lukijan mieli.

Erjan arviosta löytyy hyviä otteita kirjasta. Minnan arviossa teosta on peilattu myös kirjailijan esikoiseen. Liisa kuvaa hyvin, miten kirjan maailma voi kiehtoa, vaikkei sen parissa viihdy.

7. Torgny Lindgren: Muistissa (Tammi, 2012) 

Muistissa on ihana autofiktiivinen teos, joka on lähtenyt siitä, kun kirjailija ryhtyy vahingossa miettimään menneitä. Kustantaja ehdottaa muistelmateoksen kirjoittamista, mutta kirjailija ei ole niinkään kovin innostunut toteuttamaan sellaista kirjaa. Mutta eräänlainen muistelmateos silti syntyi, tai ennen kaikkea teos, joka pohtii muistoja ja muistamisen problematiikkaa. Ihana, että kirjailija on luonut teoksen, joka on lukijalle kuitenkin täydellisimmillään fiktiivisenä teoksena. Tosi ja kuviteltu sekoittuvat tarinan ehtojen mukaisesti, eikä varmuutta oikeasta tai väärästä ole. Herkistävä huumori, rapsakka synkkämielisyys, alati vaihteleva tunnelma, muistojen pirstaleisuus ovat tärkeämpiä kuin kaiken kertominen juuri niin kuin se tapahtui.

Maria on tiivistänyt kirjan ytimen todella hyvin: "[t]uloksena ei ole ehyt ja kronologinen kertomus, vaan moneen suuntaan versova, ilkikurinen ja salaviisas tarinoiden rypäs." Anna Elina nostaa arviossaan esiin myös eläintarinat, minuakin ilahdutti että kirja oli myös kokoelma "elämäni eläimistä". Marissa kertoo Lindgrenin olevan hänen mielestään paras ruotsalainen elossa oleva kirjailija ja hän on arviossaan pohtinut myös muistin problematiikkaa.

8. Alice Hoffman: Punainen puutarha (Gummerus, 2012)

Luin teoksen syksyllä pitkän junamatkan aikana. Erittäin hyvää matkalukemista, lyhyet kertomukset sopivat muihinkin katkonaisiin hetkiin, kunhan vain pitää mielessä, ettei lukuväli kasva liian pitkäksi. Jokainen tarina liittyy tavallaan toiseen: kertomus kertomuksella kuljetaan yhdessä amerikkalaisessa kaupungissa ajassa eteenpäin, 1700-luvun lopulta nykyaikaan.

Aloitin kirjan aluksi väärällä ajankohdalla, enkä päässyt oikein tarinan lumoon. Onneksi varasin sille paremman hetken myöhemmin, sillä kirja oli juuri oikeanlaista viihdettä paikkakuntien vilahtaessa junan ikkunoista ja olotilan ollessa vähän haikea. Kun haluaisi olla kaikkialla yhtä aikaa, elää monta elämää samanaikaisesti, yhden siellä pohjoisessa ja yhden täällä etelässä. Sitten luen kirjaa, jossa sekoittuu monen ihmisen tarina. Kuinka eräälle paikkakunnalle muuttaa yhteisö, josta vuosien mittaan kasvaa kaupunki. Ja tarinat solmiutuvat keskenään ja ihmiselämän lainalaisuudet toistuvat kertomus kertomukselta, vaikka jokainen on silti tarpeeksi uniikki ja mielekäs. Enkä enää muista henkilöiden nimiä, enkä kunnolla edes tapahtumia, mutta tunnelman muistan.
Se oli hyvä kirja, sen muistan pitkään.

Sonja vertaa teosta aikuisten tyttökirjoihin. En ole koskaan oikein lukenut tyttökirjoja, joten en tiedä, kuinka hyvin tämä pitää paikkansa, mutta pidän luonnehdinnasta. Elma Ilona kuvaa kirjan lumovoimasta ja on haltioitunut kirjasta. Norkku kuvaa kirjaa puolestaan näin. "Hoffmanin teksti on kaunista ja kirjan tunnelmat mystisia ja haikeita ja vähän katkeransuloisiakin. Minusta Punaisen puutarhan lukeminen sopikin hyvin syksyyn, hetkeen jossa hyvästellään kesä."

9. Carol Shields: Ruohonvihreää (Otava, 2012)+ Pikkuseikkoja (Otava, 2011)

Kaksi kertaa Shields, ensimmäiset Shieldisini. Lainasin kirjastosta Ruohonvihreää-teoksen, joka oli niin pikkutarkan koukuttava että ostaa päräytin heti perään Pikkuseikkoja, sillä ne ovat keskenään sisarteoksia (tämän tiedon opin muista blogeista). Minulle on jäänyt mieleen hauska mielikuva Shieldistä, sillä hänen kirjojaa on luonnehdittu "silkkipuserokirjallisuudeksi" ja tavallaan ymmärrän, että mistä syystä. Shields on näppärä kertomaan keskiluokkaisesta perhearjesta kuin kahvikupposten ääressä lukijan kanssa rupatellen. Kirjat eivät ole "räkärealismia" nähneetkään, mutta ei jännitettä silti millän pääntaputtelulla luoda.

Ruohonvihreää oli muistini mukaan jännityskirjamaisempi, mutta molemmissa oli perhekuvaus, erityisesti avioliittokuvaus, kohdillaan. Välillä pikkutarkkaan kuvailuun arjen toiminnoissa saattaa kyllästyä, mutta jos lukijan mieli antaa myöten, löytyy niistä myös paljon kiinnekohtia ajankuvaukseen.

Jenni kirjoittaa Ruohonvihreäästä ja pidemmin vielä suhteestaan Shieldin tuotantoon (huom: täältä löytyy myös silkkipuseron alkulähde!). Arja ihastelee perhekuvausta Pikkuseikkoja-teoksessa.

10. Äänikirjat

Olen kuunnellut nyt töiden vuoksi enemmän äänikirjoja kuin yleensä. En ole niistä kuitenkaan blogiini aiemmin arvioita kirjoittanut, koska oikokuuntelen niitä työn puolesta. Haluan kuitenkin tässä postauksessa antaa äänikirjoille suosituksen, sillä nyt niiden kuuntelu on paljon luontevampaa ja nautin kirjoista myös tässä muodossa.

Oikokuunnellessa täytyy olla koko ajan tietokoneella, mutta minusta äänikirjojen parhaat puolet pääsevät esiin juuri liikkuessa tai yöllä, jos ei saa unta. Olen kuullut monen nauttivan äänikirjoista esimerkiksi kokatessaan tai käsitöitä tehdessään.

Salla bloggaa useamminkin äänikirjoista, suosittelen etsimään hänen blogistaan hyviä vinkkejä.

*Huomaa itseironia!

Tarquin Hall: Vish Puri & kadonneen palvelijattaren tapaus

Tarquin Hall: Vish Puri & kadonneen palvelijattaren tapaus
The Case of the Missing Servant, 2009
Gummerus, 2013
Suomennos: Tero Valkonen
Kansi: Tuomo Parikka
Sivuja: 360
Intia, Englanti
Kiva tietää: tämä teos on ensimmäinen osa dekkarisarjaa, jossa seikkaillaan nyky-Intiassa.

Vish Puri & kadonneen palvelijattaren tapaus -teoksen takakansitekstiin on otettu lainaus Alexander McCall Smithin kehuista ja liepeissä on vielä kriitikkiote Financial Times -lehdestä, jossa Vish Puri kytketään myös Mma Ramotsween, Miss Marpleen ja Poirottiin. Joten selvää on jo lukemaan alkaessa, että Tarquin Hallin dekkari edustaa cozy mysterya intialaisittain – tai brittiläisittäin, sillä Hall on englantilainen toimittaja ja kirjailija, joka asuu perheineen nykyisin New Delhissä.

Koska "kodikas mysteeri" on suosikkini dekkarin alagenreistä ja koska olen viime aikoina pitänyt kaikista Intiaan sijoittuvista kirjoista, joita olen sattunut lukemaan, oli Vish Puri -sarjan ensimmäinen teos nappiosuma.

Päähenkilö Vish Puri "Pullukka" on, ainakin omien sanojensa mukaan, Intian paras yksityisetsivä, jota työllistävät lähinnä rikkaiden perheiden avioliittotutkimukset. Hän etsii neuvokkaiden avustajiensa kanssa ennalta niin sanotut luurangot kaapeista, jotta sovitut avioliitot voisivat onnistua, eikä suku joudu myöhemmin häpeän kohteeksi. Tässäkin teoksessa on sivujuonena tämänkaltainen tilanne, vaikka pääjuoni kulkeekin nimensä mukaisesti kadonneen palvelijattaren tapauksen parissa.

Kirja ei ole oikeastaan mitenkään jännittävä tai salaperäinen, mutta sen vetovoimaisuus ei oikeastaan ole pelkästään perinteisessä "kuka teki mitä" -kuviossa, vaan tarinassa, hahmoissa, intialaisen nykykulttuurin, tai lähinnä sen ongelmien, esittelyssä. Sivut ovat tulvillaan intialaisia ruokaan, vaatetukseen, tapoihin ja ihmisiin liittyviä sanoja, jotka voi loppuosan sanastosta kätevästi tarkistaa. Aluksi kävinkin sanoja kurkkimassa, mutta lopulta tarina vei mennessään, eikä enää huvittanut tarkistaa vieraita sanoja. Joskus tuntui, että niitä on liikaa, mutta oman erityislaatuisen mausteensa ne kirjan sivuille toivat ja yllättävän monen sanan tiesin jo muista kirjoista.

Toisinaan taas tuntui, että jokin tapahtuma tai kuvattava asia ei vienyt niinkään tarinaa eteenpäin vaan se oli puhtaasti lisätty teokseen sen edustaman asian takia. Joskus tarina jäi tarkoituksen alle. Mutta se ei oikeastaan haitannut. Tämänkaltainen dekkari on kuitenkin myös oivallinen paikka valistaa lukijaa ja näyttää esimerkiksi intialaisen oikeusjärjestelmän ongelmat, korruption tuhovoima, kastijärjestelmän toimimattomuus, rikkaiden ja köyhien eriarvoinen kohtelu millä tahansa elämänalueella. Silti kirjassa on alati leppoinen tunnelma, nokkela yksityisetsivä ylensyö rasvaisia pakoroita ja vetää teoksen lopuksi kaikkien osallisten keskuudessa loppuyhteenvedon. Kuulostaako vähän tutulta?

Vish Puri toi mieleeni Hercule Poirotin, vaikka hän ei yhtä karismaattinen henkilöhahmo olekaan. Ehkä seuraavissa teoksissa myös itse tapaukset ovat vähän visaisempia, niin Puri pääsee Poirotin tasolle myös tapausten ratkaisijana. Yhtä kaikki, aion ehdottomasti Kirsin tapaan lukea seuraavat osat Hallin dekkarisarjaa. Amma vinkkasi, että kannattaa vilkaista myös teossarjan hienoja kotisivuja.

Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja

Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja

La liste des mes envies, 2012

WSOY, 2013

Käännös: Leena Leinonen

Sivuja: 164

Kansi: Marianna Corrénte

Ranska

Yllätyksetön.

Se oli päällimmäinen ajatus lukiessani rankalaisen Grégoire Delacourtin romaania Onnen koukkuja. Voisin kirjoittaa parilla lauseella koko juonen auki, mutta en tietenkään tee, sillä silloin pilaisin joltain muulta lukukokemuksen. Onnen koukkuja ei ole myöskään mikään pieni kirjallinen helmi, joten odotin juonelta paljon – siksi varmaan jo varhaisessa vaiheessa nähty "eeliäinen" tulevista tapahtumista vesitti senkin puolen lukukokemuksesta.

En vaikuttunut, ei sille mitään voi.

Ei minulla ole mitään ranskalaisia, kepeitä kirjoja vastaan, vaikka kun katsonkin näitä blogini luettujen listaa, niin olen melkein järjestäen ne tyrmännyt (ja silti jatkan aina yrittämistä!) milloin mistäkin syystä. Gavalda, Foenkinos ja nyt Delacourt. Mutta Onnen koukkuja saa siitä erityismaininnan, etten ärsyyntynyt naishahmoihin, mikä on yleensä ollut kompastuskiveni näiden aiemmin mainittujen kirjailijoiden kohdalla.

Onnen koukkuja sisältää kuitenkin ihan hauskan alkuidean:
Pikkukaupungin kasvatti ja pienyrittäjä Jocelyne voittaa yllättäen 18 miljoonaa lotosta, eikä oikein tiedä, mitä kaikella sillä rahalla tekisi tai uskaltaako ollenkaan lunastaa voittoaan. Elämä on jo näissä uomissa hänen mielestään ihan tyydyttävää, mukavaa suoraan sanottuna. Ei ehkä jännittävää, ja muistoissaan hän palaakin nuoruuden ihastuksiinsa, mutta avioliitto on kuitenkin ihan toimiva, kaksi lasta maailmalla, lankakauppa menestyy ja varsinkin Jocelynen silmäterä, käsityö-blogi, kerää koko ajan uusia innostuneita lukijoita.

Pitäisikö shekki lunastaa ja muuttaa nykyinen elämä? Vai pitäisikö se pitää salassa kaikilta?

Koska päähenkilö on passiivinen, täytyy draaman oppien mukaisesti tapahtua jokin ulkopuolinen käännekohta, että tarina pysyy kasassa ja juonessa on imua. Jotain siis tapahtuu shekille. Valitettavasti ratkaisu olisi voinut olla jännittävämpi. Varsinkin kirjan loppupuoli oli pettymys, sillä saattohoito oli liian pitkä. Näin pieni tarina olisi kerrottu napakammin novellissa.

Mutta kirjan suomennettu nimi on minusta oivallinen. Siinä vähän johdatellaan teemoihin: mitä onni oikeastaan on ja tuoko raha onnea. Koukku liittyy Jocelynen käsityöliikkeeseen ja blogiin, ja se myös vihjaa siihen, että nimenomaan onnellisuudessa tapahtuu jotain käänteitä.

Kirjasta on kuitenkin pidetty muualla. Sanna ja Laura ihastuivat molemmat ikihyviksi.

Blogin uusi ilme

Olen jo pidemmän aikaa haaveillut muutoksesta, sillä olin lopen kyllästynyt blogini vanhaan banneriin ja melko tavanomaiseen yleisilmeeseen. Pidän valoisista blogeista, joissa kuvat ovat isoja ja luettavuus on hyvä. Fonttien tulee olla melko tavallisia, sillä varsinkin kirjablogeissa pääpaino on kuitenkin teksteillä. Huomaan melko nopeasti peruuttavani sellaisista blogeista pois, joiden typografia on liian koukeroista, lapsenomaista tai muuten vaikeaselkoista. Vaikka sisältö olisi kuinka hyvää, on sellaisia blogeja paljon helpompi lukea sitten vaikka syötteiden kautta, sillä silloin teksti on luettavampaa.

Valkoista taustaa olen kokeillut joskus, mutta silloin se tuntui kylmältä ja etäiseltä blogini taustalla. Mutta uuden bannerin myötä, valkoinen taustaväri tuntui rauhalliselta ja selkeältä. Bannerista napattu värimaailma lämmittää nyt linkeissä, otsikoissa ja laidan abstrakteissa kuvioissa. Värejä on nyt enemmän kuin aiemmin, ja rohkeasti kokeilin vaaleampia sävyjä. Blogini on tavallaan heittänyt talviturkin pois ja astelee kepeästi kohti kevättä.

Juri teki minulle bannerin ja näitä abstrakteja kuvioita, joita tulen jatkossa käyttämään pitkissä teksteissä tilanjakajina. En lähde muokkaamaan vanhoja, jo olemassaolevia, tekstejä, vaikka ne eivät niin luontevasti tähän uuteen blogimalliin sovi, mutta jatkossa mietin, että miten jutut rakennan, että visuaalinen ilme säilyy ja blogialusta pysyy miellyttävänä. Pidän valokuvaamisesta, ja valkoinen tausta mahdollistaa nyt kuville paremman näkyvyyden – ainakin näin luulen.

Ylälaidassa on myös koottu sosiaalisen median kuvakkeita, joita klikkaamalla pääsee esimerkiksi blogini facebook-sivuille tai voi tilata blogini syötteet. Aion myöhemmin kirjoittaa myös välilehdille paremman esittelyn itsestäni, nyt bannerin alla on listattuna erillisille sivuille luetut, tulevan vuoden lukuhaasteet ja ikuisuusprojektini 100 luettavan kirjan listauksen omasta hyllystäni.

Toivon, että oikeassa laidassa olevat kuviot toimivat hyvinä ja persoonallisina tilanjakajina, sillä ilman niitä yleisilme oli sekava. Widgettejä on kuitenkin melko paljon käytössä, enkä ole keksinyt vielä miten esimerkiksi kirjailijalistauksen saisi omalle sivulleen (mikä keventäisi ilmettä). Mutta kaiken kaikkiaan pitkät listat kuuluvat blogiini, ja listahan tulee vuosien myötä vain kasvamaan, kun luettujen kirjojen pinot kasvavat.

Nyt kysyn teiltä lukijoiltani, että miltä yleisilme vaikuttaa? Miten blogisivut latautuvat? Mahtuuko uusi, iloinen banneri myös pienemmille ruuduille? Onko blogini helposti luettava myös mobiililaitteilla ja tableteilla?

Minulla on ollut nyt niin pitkään samanlainen yleisilme blogissa, että tietysti hieman jännittää, että miten koko päivän kestänyt blogin päivitys -projekti otetaan vastaan. Toivottavasti olen onnistunut raikastamaan ilmettä, mutta että luettavuus ei ole tästä kärsinyt. Uudistin myös blogini facebook-sivun kansikuvaa ja profiilikuvankin korvasin toisella Petjan kuvalla. Mutta eihän näissä ole tosiaan koskaan valmis, varmasti moni asia voisi olla vielä paremmin, mutta itse viihdyn nyt uudessa ympäristössä, ja uusi ulkonäkö oli juuri sitä, mitä Kirjainten virrassa -blogissa kipeästi kaivattiin.

Tänään Blogistanian Finlandia -palkinnonjakotilaisuus

Heihoi kaikki Helsingin keskustassa tänään liikuskelevat blogini lukijat ja muutkin asiasta kiinnostuneet. Tulkaa piipahtamaan Akateemisessa kirjakaupassa klo 16 maissa, sillä silloin on alkaa Intohimona kirjat -niminen tapahtuma ja klo 16.45 jaetaan historian toinen Blogistanian Finlandia kirjabloggaajien mielestä vuoden parhaalle kotimaiselle kirjalle.

Aki Ollikaisen Nälkävuosi oli minun viime vuoden suosikkiteoksiani ja olen onnellinen, että suuri joukko arvovaltaisia kirjablogisteja oli kanssani samaa mieltä. Viime vuonna palkinnon sai Katja Ketun Kätilö. Akia haastattelee Marissa Mehr Café pour les idiots -blogista. Otan kameran mukaan, jotta saan blogiini myöhemmin laittaa tunnelmakuvia.

Koko ohjelma:
Perjantaina 18.1. Intohimona kirjat. Akateemisen Kirjakaupan sekä Blogistanian kirjallisuuspalkintojen jako
16.00 Suosituimman tietokirjan Varjo-Finlandia
16.15 Suosituimman lasten- ja nuortenkirjan Varjo-Finlandia
16.30 Varjo-Finlandia-palkinto
16.45 Suosituin kaunokirjallinen esikoisteos ja Blogistanian Finlandia
17–18 keskustelemassa Aki Ollikainen, Reidar Palmgren, Jan Erola ja Anna Kortelainen.
Haastattelijana Stig-Björn Nyberg.

Laiskuri käyttää samaa kuvaa kahdesti

Yalen kirjallisuusprofessori vuoteessani

Jokainen kirjanystävä tietää, että lukemalla on mahdollista viekotella sänkyynsä mukaan vaikka koko maailma. Kirja toisensa jälkeen pystyy hahmottamaan maailmaa, kulttuureita ja historiaa vähän paremmin. Kirjat opettavat, lohduttavat, tukevat, viihdyttävät, stimuloivat, nukuttavat... Tämän kaiken tiesin kirjojen voimasta, mutta hämmästyin silti tutustuessani eilen ostamaani iPadiin, että millaisia mahdollisuuksia se puolestaan tarjoaa.

Valvoin kolmeen asti yötä laitetta näpytellen. Kertasin saksankielisiä sanoja yhden löytämäni pelin avulla, kuuntelin TEDistä videoidun Susan Cainin puheenvuoron introverteistä ja ekstroverteistä – en ole lukenut vielä hänen teostaan Hiljaiset – introverttien manifesti, mutta mielenkiintoinen aihe ja ehdottomasti ajatuksia herättävä – löysin hyvälaatuisen sarjakuvakaupan ja tutustuin sosiaalisen median applikaatioihin. Mutta yksi mielenkiintoisimmista löydöistä oli iTunes U -sovellus. Siellä on ilmaiseksi huippuyliopistojen luentoja monelta eri alalta, ja mie tietysti heti etsin kirjallisuusluentoja.

Löysinkin todella paljon erilaisia luentoja, kirjallisuuden teorioista, kirjoittamisesta ja klassikkokirjoista. Tutustuin nyt aluksi Oxfordin ja Yalen tarjontaan ja valinnanvaraa on melko lailla. Minun on muutenkin ollut tarkoitus lukea F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun ennen kuin katson sen uuden elokuvaversion, mutta nyt voin lisäksi kuunnella esimerkiksi Yalen kirjallisuusprofessorin luennon aiheesta.

Mikä mahdollisuus syventää kirjallisuusopintoja!

En ole kuitenkaan vielä kokeillut lukea e-kirjoja, mutta harkitsen Mikko-Pekka Heikkisen Terveiset Kutturasta -teoksen lukemista ja keskusteluun osallistumista uuden Readberry.fi-sivuston kautta. Kyseessä on kuitenkin vähän erilainen tapa keskustella teoksesta kuin mitä täällä blogeissa on "suotavaa", sillä harvemmin kommenteissa kehdataankaan ruotia juonta kauhean tarkkaan. Keskustelu alustetaan aina, ja luin eilisestä hesarista, että jatkossa alustajina toimii myös kirjailijoita. Mitä ehdin sivustoon nyt tutustua niin kirjakohtainen keskustelu on myös ilmaiseksi luettavissa, mikä onkin kätevää, sillä jos kirjan lukee muuta kautta, niin voi silti osallistua keskusteluun.

Joka tapauksessa ensi viikolla julkaistava ensimmäinen Long play -juttu täytyy ostaa luettavaksi. Projekti on jo ennalta saanut hyvää julkisuutta, ja minua kiinnostaa lukea myös pidempiä, ammattitaitoisia juttuja. Aika sitten näyttää, että tuntuuko tämä luontevalta vai ovatko pikku-uutisoinnit parempi vaihtoehto minulle, joka luen mieluummin kiireiden keskellä fiktiota.

Tässä muutamia kirjallisia ajatuksia uuden tabletin parissa. Työkäyttöön tämä on kuitenkin ostettu, käsikirjoitukset, vedokset kulkevat kätevästi kaiken aikaa mukana ja sähköpostien kirjoittaminen onnistuu myös paikoissa, joissa minulla ei ole mahdollisuutta päästä tietokoneelle.

En silti lakkaa ihmettelemästä, kuinka pienen laitteen avulla on koko maailma ulottuvilla (vaikka ikäni puolesta kuulun ns. Y-sukupolveen) ja pystyn parilla klikkauksella kutsumaan Yalen kirjallisuusprofessorin vuoteeseeni.

Vuoden ensimmäinen kirjastoreissu

Olipa ihana tulla takaisin Helsinkiin ja aloittaa vuosi pitkällä kirjastokäynnillä.

En ole pitkään aikaan ehtinyt tai kehdannut kunnolla selailla kirjoja. Minulla on jotenkin koko ajan ollut monta kirjaa kesken ja jonkinlainen varmuus siitä, että mitä seuraavaksi lukisin. Onhan minulla nytkin omatkin hyllyt täynnä kirjoja, mutta kuinka ihana oli tehdä löytöjä ilman sen kummempia etukäteisodotuksia. Ei ollut varauksia, en katsonut uutuushyllylle päin, etsin vain jotain. Ja paljon löysinkin.

Nyt lattiallani on pieni kirjakaaos, sillä ihastellen valitsin ensimmäisen kirjan illaksi.

Tällaisia kirjastoreissuja olen tietämättäni kaivannut, sillä ennen kirjablogeja, kirjallisuusopintoja ja kirja-alalla työskentelyä valitsin kirjani juuri näin umpimähkäisesti. En väitä tuntevani – tietenkään – kaikkia kirjoja ja kirjailijoita, mutta olin kuitenkin vähemmän tietoinen siitä, mitä muut lukevat ja mitä tulisi lukea ja saatoin tehdä suuria kirjalöytöjä kirjaston hyllyjen kätköistä.

Nyt valitsin kirjoja myös itselleni täysin tuntemattomilta kirjailijoilta, mutta huomasin silti vältteleväni tiiliskiviromaaneja tuntemattomilta kirjailijoilta. Otin myös kirjoja kirjailijoilta, joiden uudemmasta teoksesta olen pitänyt paljon, mutta alkupään tuotantoa en tunne juuri lainkaan. Ihana aloittaa vuosi yllätyskirjoilla, toivon kovasti, että näistä saan kirjoitettua hyviä lukuvinkkejä myös muille.

Mutta menkää muutkin kirjastoon ja tehkää yllätyslöytöjä – aivan ihana tunne!

Blogistanian Finlandian ehdokkaani

Blogistanian Finlandia 2012 on kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Tarkoitus on lisätä kotimaisen kirjallisuuden laaja-alaista lukemista. Kilpailuun voivat osallistua bloggaajat, jotka kirjoittavat blogiinsa kirjoista.

Kilpailu koskee vuonna 2012 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia. Lasten- ja nuortenkirjallisuudelle on oma kilpailunsa, joten Blogistanian Finlandian äänestyksessä ei voi asettaa ehdolle lasten- ja nuortenkirjoja.

Edellytys ehdolle asettamiseen on, että bloggaajan täytyy olla itse lukenut kirjat ja hänen on täytynyt kirjoittaa kirjoista blogiarvio omaan blogiinsa. Ehdokaslistassa on linkitettävä kirja blogiarvioon. Tästä syystä yksi suosikkini Eeva Kilven Kuolinsiivous ei ole ehdokaslistalla, sillä en ole vielä ehtinyt siitä blogata.

Annan kolme pistettä Aki Ollikaisen Nälkävuodelle, kaksi pistettä Tiina Laitila Kälvemarkin novellikokoelmalle Kadonnut ranta ja yhden pisteen Johan Bargumin pienoisromaanille Syyspurjehdus.

Blogistanian Finlandia 2012 on epäkaupallinen kilpailu, mutta pyrimme järjestämään voittajakirjailijalle haastattelutilaisuuden ja kukituksen.