Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri

"Aurinko oli työntynyt läpi orapihlajapiiristä, tunkeutunut käytävään maan alle, ja nyt se ojensi meille kirkkaan käden."

Kuva

Orapihlajapiiri (Otava, 2011) on Hanna Tuurin esikoiskirja. Teoksen alussa äiti Kirsin ja hänen murrosikäisen tyttärensä Annin välit ovat huonot, sillä Kirsi pakottaa Annin muuttamaan kanssaan Irlantiin. Kirsi on eronnut Annin isästä ja ollut pitkään hyvin epäitsenäinen. Hän kaipaa muutosta ja kuullessaan Knocknamurran yhteisöstä, päättää muuttaa sinne. Yhteisö pyörii täysin vapaaehtoistyön ja vaihdantatalouden varassa. Sympaattinen yhteisö huolehtii kehitysvammaisista asukkaistaan ihan eri tavalla kuin mihin hoitoalalla työskentelevä Kirsi on tottunut. Annille suuri muutos tuottaa hankaluuksia, sillä hän ei osaa kunnolla edes englannin kieltä.

Kerronta vaihtelee Kirsin ja Annin välillä. Pienten kielellisten vivahteiden avulla voi erottaa puhujan tyylin. Kirsin puhe on yleiskielisempää, kun taas Annin puhuessa ihmisiin viitataan yleensä sanalla se, kieli on passiivimuotoista ja kongruensseja puuttuu: "me mentiin", "me käännyttiin", "'Kaunis paikka, se sanoi'" jne. Olisin kaivannut kuitenkin tähän rohkeampaa otetta, mielestäni Annin puhe olisi voinut olla vielä vähän rosoisempaa, ilman että se olisi menettänyt luettavuuttaan.

Tuuri osaa kertoa todella suoraviivaisesti ja kauniisti asioista. Hänellä on tarinassaan hyvä idea ja toimivat henkilöhahmot. Kirjailija on osannut problematisoida tarinansa avulla meidän ihmisten suhtautumista "normaaleihin", terveisiin ja sairaisiin. Kuka on oikeasti sairas ja ns.ei-normaali? Kellä on oikeus päättää, miten ihmiset tulee luokitella? Onko kehitysvammainen sairaampi kuin epilepsiaa sairastava ihminen? Vaatiiko itsetuhoinen ja masentunut ihminen enemmän hoivaa kuin työssäkäyvä ja toimelias kehitysvammainen ihminen?

"Muistin, mitä Anni oli puhunut illalla. 
- Äiti, minkähänlaista on syntyä suruun, se kysyi. 
-Mitä ihmettelin.
-Kaikki haluaa terveen vauvan, Anni sanoi. 
-Jos syntyy kehitysvammaisena tai sairaana, ihmiset suree. Ihan varmaan sen aistii, pikkuvauvanakin, Anni tuumi."

Puitteet ovat Orapihlajapiirissä kunnossa.

Mutta.

Teos ei koskaan oikein lähde lentoon. Se on ihan liian varovainen ja särötön minun makuuni. Orapihlajapiiri ei missään nimessä ole huono kirja, eikä siitä jää huono maku suuhun. Sillä on ansionsa ja Tuuri osaa kirjoittaa kaunista kieltä, mutta tarinana se jää valjuksi.

Lukijalle näytetään kaikki melko kronologisessa järjestyksessä. Annin muistellessa mummonsa kanssa käytyjä keskusteluja, saadaan aikarakenteeseen jotain muutosta. Näkökulman vaihtumisella tulee kerrontaan myös jotain vaihtelua. Kaikesta näistä huolimatta, minulla oli tunne, että lukisin melko suoraviivaista nuortenkirjaa.

Tapahtumissa ei ole oikeastaan mitään yllättävää ja kaikki on niin idyllistä. Yhteisön vapaaehtoisuuteen ja luonnonmukaisuuteen perustuva toiminta tuntuu tavattoman mielenkiintoiselta, mutta "liian" täydelliseltä. Sen mahdollisuuksia toimia tulevaisuudessa problematisoidaan vain pieninä välähdyksinä. Henkilöhahmoissa tapahtuu melko vähäistä kehitystä, joskaan kaikkien teosten ei tarvitse olla kehityskertomuksia. Anni on lopulta itsenäisempi kuin äitinsä, mutta tämäkin on ennalta-arvattavaa alusta asti.

En ollut välittömän ihastunut, mutta samalla myönnän että teos oli kaunis. Tulen varmasti lukemaan Tuurin seuraavankin kirjan ja toivon senkin sijoittuvan Irlantiin.

Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri
Otava, 2011
Sivuja: 285