NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

NoViolet Bulawayo:
Me tarvitaan uudet nimet
Gummerus, 2014
We Need New Names, 2013
Suomennos: Sari Karhulahti
Kansi: Eevaliina Rusanen
Sivuja: 288
Mistä: arvostelukappale
Zimbabwelais-amerikkalainen romaani

"He eivät koskaan enää palaa entiselleen, sillä se on kerta kaikkiaan mahdotonta sen jälkeen kun on jättänyt taakseen minuutensa, ominaislaatunsa.” 

NoViolet Bulawayo on saanut heti ensimmäisellä teoksellaan paljon positiivista huomiota. Me tarvitaan uudet nimet oli arvostetun Man Booker -palkinnon finalistien joukossa, ja täällä Suomessakin monet kirjabloggaajat ovat ihastuneet Bulawayon taidokkaaseen, kielellä leikittelevään teokseen.

Me tarvitaan uudet nimet on jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa 10-vuotias Kulta asuu ystävineen slummissa. He eivät käy koulussa ja kuluttavat aikaansa keksimällä erilaisia leikkejä. Nälkää yritetään pitää loitolla varastamalla ruoaksi guavoja rikkaiden asuinalueelta. Väkivalta, köyhyys ja avustustyöntekijöiden läsnäolo ovat kaikille arkipäivää. Kulta on joukon ainoa, jolla on kuitenkin mahdollisuus muutokseen, sillä hänen tätinsä asuu Yhdysvalloissa. Romaanin toisessa osassa teini-ikäinen Kulta havainnoi terävästi amerikkalaista arkea ja yrittää sopeutua uuteen maahan parhaansa mukaan.

Kirja on asetelmaltaan tyypillinen maastamuuttoromaani. Köyhissä oloissa lapsuutensa viettänyt muuttaa länsimaahan suurten toiveiden saattelemana. Bulawayo onnistuu kuitenkin kerrontaratkaisuillaan tuomaan tarinaan jotain uutta.

Ihastuin kirjassa erityisesti siihen, kuinka hyvin nämä kaksi osaa toimivat ja miten kirjailija on tavoittanut sekä lapsen että teini-ikäisen kielen ja maailman. Suomentaja Sari Karhulahti on tehnyt loistavan työn siinä, miten hän saa lapsen puhekielisemmän kerronnan soimaan. Minua aluksi häiritsi pilkuttomuus, mutta mitä pidemmälle luin, sen paremmalta rosoisuus ja lauseiden ketjuttaminen tuntui. Teini-ikäisen puheessa on asianmukaisesti enemmän uhmaa, ja kerrontatapa poikkeaa alusta juuri sopivasti.

On aina vaikuttavaa ja pökerryttävää lukea raadollisista asioista lapsen näkökulmasta käsin.Varsinkin, jos lapsen ääni kertojana toimii, eikä se etäännytä tilanteesta liikaa. Monta kertaa juuri epäonnistunut kertojaääni pilaa teoksen, varsinkin, jos lapsen älykkyys heittelee puolelta toiselle. Mutta kun kirjailija onnistuu lapsikertojan kanssa, tulee tarinaan hyvin koskettava taso. Pahat – ja tärkeät! – asiat tulevat kerrotuksi tavallaan vähän mystisemmin, ja hurja kohtaus on vieläkin voimakkaampi.

Mutta lapset ovat lapsia kaikkialla. Uhkarohkeiden leikkien seasta löytyy myös viatonta toivoa paremmasta. Tämä ilo on tärkeä, sillä henkilöihin ihastuu ja näille lapsille haluaa hyvää.

Minulle kirjassa on parasta se, kuinka saman tarinan sisään on mahdutettu kaksi todentuntuista mutta hyvin erilaista maailmaa.

Kulta tulee tutuksi lapsena ja nuorena, ja hänen jatkuva kaipuunsa kotiin, jota ei missään ole, pakahduttaa.

Kirjan on lukenut ainakin Katja, Karoliina, Mari A., Maija, Tiina, Krista.

Kirjahyllyn kertomaa

Vanha kirjahyllyhaaste tuli mieleeni muutama päivä sitten ja teki mieli vastata siihen jälleen ja haastaa muitakin kertomaan kirjahyllynsä kirjoista ja samalla vähän itsestään.

Haasteen idea on hyvin yksinkertainen. Seuraaviin kysymyksiin vastataan kirjojen nimillä, jotka löytyvät omasta kirjahyllystä.

1. Oletko mies vai nainen? Naisten valheet

2. Kuvaile itseäsi. Nälkätaiteilija 

3. Mitä elämä sinulle merkitsee? Suuri lammasseikkailu

4. Kuinka voit? Rakastunut rampa 

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. Leijat Helsingin yllä 

6. Mihin haluaisit matkustaa? Aamiainen Tiffanylla

7. Kuvaile parasta ystävääsi. Kirja joka muutti elämäni

8. Mikä on lempivärisi? "Keltainen kirjasto"

 9. Millainen sää on nyt? Lumen taju

10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? Jumalat juhlivat öisin

11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? Oman elämänsä sankari

12. Millainen on parisuhteesi? Vuosisadan rakkaustarina 

13. Mitä pelkäät? Sadan vuoden yksinäisyys 

14. Päivän mietelause. Ruoho laulaa

 15. Minkä neuvon haluaisit antaa? Kallis elämä

16. Miten haluaisit kuolla? Sinun jälkeesi, Max

Haastan seuraavat vastaamaan kirjahyllykysymyksiin: Linnea, Maria, Norkku, Noora.

Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu

Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu. Päiväkirja
Schildts & Söderströms, 2013
Oktober i Fattigsverige. Dagbok, 2012
Suomennos: Katriina Huttunen
Kansi: Emma Strömberg
Sivuja: 329
Mistä: kirjastosta
Ruotsinsuomalainen tunnustuskirja

Susanna Alakosken Köyhän lokakuu kiinnosti alun alkaen aiheensa ja rakenteensa vuoksi. En ole lukenut häneltä aiemmin mitään, vaikka kovin kehuttu ja palkittu esikoiskirja Sikalat löytyy pokkaripainoksena hyllystäni. Se pitäisi kyllä pian lukea, niin paljon pidin tästä Alakosken esseen ja päiväkirjan tyylejä sekoittavasta teoksesta. Rakenne viehätti koko teoksen ajan, vaikka pakko myöntää, että ihan alussa kesti hetken päästä tekstin rytmiin mukaan. Keskittyminen kannatti, sillä aihe on hurja, omakohtaisuudessaan erityisen koskettava ja sain tietää ilman tirkistelyntunnetta asioita, jotka jäävät varmasti mietityttämään pitkäksi aikaa.

Ensin kuitenkin rakenne: Teksti kulkee kuin tajunnanvirta, lyhyet kappaleet pirstaloivat kerrottua, mutta vaikka samassa luvussa on sitaattilainoja muista teoksista, muistoja lapsuudesta, nykyhetkessä piipahtamista, otteita vanhempien potilaskertomuksista, sosiaalitoimiston raportteja Alakosken perheestä, runoja, aforismintapaisia lyhyitä lauseita, ei kokonaisuus ole kuitenkaan mitenkään sekava. Yllättävänkin luontevasti pääsee mukaan taas kulloiseenkin kertomukseen, vaikka välissä on sivukaupalla muunlaista pohdintaa. Kirja on taidokas, intensiivinen ja ryöppyävä kokonaisuus.

Siinä on myös toistoa. Hokemia, joita Alakoski on varmasti lapsesta asti miettinyt. Köyhän sieluntilan sanallistamista, joka vaivaa ja hapottaa myös hyväosaisen mutta alati syyllisyyttä potevan lukijan mieltä.

Ja sitten aihe: Susanna Alakosken vanhemmat muuttivat Ruotsiin Ystadiin Fridshemin alueelle 1960-luvun puolivälissä. Teostaan varten kirjailija on käynyt läpi satoja sosiaalitoimen, sairaalan ja poliisin kirjaamia dokumentteja hänen lapsuusaikansa tapahtumista ja perheestään. Niitä lukiessa ihan tyrmistyy. Miten asioita on voitu kirjata näin tarkasti, muttei lapsia ole otettu huostaan. En ole tarpeeksi ammattilainen tietääkseni, olisiko heidät pitänyt ottaa huostaan tai mitä oikeasti olisi pitänyt tilanteelle tehdä, mutta kyllä kylmää lukea otteita siitä, kuinka pienet lapset käyvät kertomassa viranomaisille, että isä kuristaa äitiä ja molemmat vanhemmat ovat humalassa kotona. Toiset viranomaiset vievät vaikka pölynimurin, koska perheellä ei ole varaa maksaa laskuja.

”Minä tiedän jotakin köyhyydestä. Vanhempani kävivät töissä. Olimme silti köyhiä. Olimme maahanmuuttajia, elimme minimipalkalla. Molemmat vanhempani tekivät pimeästi töitä saadakseen rahat riittämään. Aina väsyneitä. Aina kipeitä.
Silti emme koskaan käyneet lomalla.”

Rahaa tulee siis myös työn kautta, mutta köyhyydestä ei pääse eroon millään. Köyhän lokakuu käsittelee myös vierautta, kieliasioita, maahanmuuttajuutta, suomalaisuutta Ruotsissa. Ja vaikka tapahtumat sijoittuvat Ruotsiin, yhtä hyvin Alakosken kirja voisi kertoa Suomesta. Koruton totuus länsimaisen hyvinvointivaltion toisesta puolesta, joka on helppo kuitata paheksumalla ja vähättelemällä. Kuitenkaan kukaan ei ole köyhä vapaaehtoisesti.

Alakoski kirjoittaa myös siitä, miten hänestä tuli kirjailija ja miten hänet on otettu kirjailijana vastaan. Kuinka hänet aina halutaan kuvata mahdollisimman rumaa taustaa vasten ja korostaa jotain lähiötunnelmaa. Hän myös miettii, kuinka kirjailijat kirjoittavat yleensä useamman teoksen samasta aiheesta, ja niin hänkin on tehnyt. Sikalat ja Hyvää vangkilaa toivoo Jenna näkyvät myös tässä teoksesssa otteina tai Alakoski kertoo, miten joku tapahtuma tai ajankohta on vaikuttanut niihin teoksiin. Näiden teosten lisäksi minua kiinnostaa lukea Mathias Rosenlundin Vaskivuorentie 20, kunhan kirjaston pitkääkin pidempi jono antaa myöten.

Kirjasta ovat vaikuttuneet myös Karoliina, Omppu ja Alma Kalma.

Doris Lessing: Viides lapsi

Doris Lessing: Viides lapsi
Otava, 1989
The Fifth Child, 1998
Suomennos: Heidi Järvenpää
Kannen maalaus: Jaakko Ollikainen
Sivuja: 160
Mistä: kirjastosta

Tästä jutusta olisi tullut varmaan aika erilainen, jos olisin noussut yöllä sängystä ja ryhtynyt samantien kirjoittamaan tätä arviota. Jos olisin heti kirjoittanut siitä olotilasta, jonka vallassa yritin nukahtaa kirjan kannet suljettuani. Jos en olisi odottanut vielä yhtä päivää ja sulatellut lukemaani. Todennäköisesti olisin enemmän puhunut vihasta, ärtymyksestä ja heikotuksesta, sillä en edes muista, koska kirja on viimeksi vaikuttanut minuun näin vahvasti.

Sen sijaan odotin ja tuumailin, sain nukuttuakin ja tein yhden päivän töitä ja aloittelin jo toista kirjaakin. Doris Lessingin Viides lapsi ei vain anna rauhaa, ja nyt on sopiva hetki kirjoittaa kirjasta blogiin muutamia pohdittuja ja harkitsemattomia sanoja. Lukukokemus oli siis äärimmäisen vahva, kuten tästä kaikesta voi jo varmaan päätellä. Tärisin kirjan luettuani ja alan olla taas samassa tunnekuohussa, kun yritän jotain siitä sanallistaa.

Kirja ei ole sivumäärältään järkälemäinen, mutta se on tiivisti kirjoitettu, vailla lukujaottelua ja kappaleiden välejä. Tämä on varmasti tarkoituksellista, sillä tarina hyökyy päälle ja tekee lukemisesta entistä intensiivisempää. Samalla kovin intiimiä. Lukijana olen täysin kirjan armoilla, enkä saattanut lopettaa lukemista missään vaiheessa. Itse asiassa olisin jatkanut sitä vielä vaikka kuinka, sillä silloin heti lukemisen jälkeen kirjan loppui tuntui aivan väärältä ja olisin halunnut tietää enemmän. Nyt kun aika on kulunut hivenisen, olen jo armollisempi, loppu oli oikeastaan aika tyylikäs. Kuin kovassa vauhdissa tapahtunut äkkijarrutus. Osa nytkähtää vain vähän paikaltaan, osa lentää, osalla tuntuu ikävästi vatsanpohjassa ja osa kiroaa kuskin holtittomuuden.

Harriet ja David tapaavat firman juhlissa, he löytävät toisistaan heti sielunsukulaisuuden, sillä he pitävät itseään epäsopivina yksilöinä villiin kuusikymmenlukuun. Melko pian nuoripari avioituu, ostaa ison talon kauempaa Lontoosta, minne koko suku mahtuu viettämään joulut, pääsiäiset, kesälomat. Harriet ja David haluavat paljon lapsia, suunnitteilla on jopa kahdeksanlapsisen perheen pyöritys. He ovat onnessaan koppavia, kuvittelevat jaksavansa yksin, kun lapsia syntyy lähes vuosittain, vaikka oikeastaan Davidin isä maksaa talomaksut ja antaa paljon rahaa ylläpitokouluihin ja Harrietin äiti auttaa lastenhoidossa, koska Harrietin raskaudet ovat raskaita ja hän on koko ajan väsyneempi lastensa kanssa. Silti sukujuhlat ovat tärkeitä, se on myös oiva aika näyttää muille, kuinka hyvin kaikki menee. Kunnes Harriet huomaa odottavansa viidettä lasta. Hän ei saa vauvan potkuilta nukuttua, aivan kuin lapsi yrittäisi sisältäpäin tuhota äitinsä. Harriet uupuu pahasti ja tietää jo etukäteen, ettei tästä lapsesta tule helppo tapaus. Ben on kuitenkin jotain sellaista, mitä kukaan ei osannut ajatella.

Tarinan intensiteetti on huippuluokkaa. Tavallaan vuoroin säälin ja vihastun Harriet ja Davidin valintoihin. Lessing on onnistunut kirjoittamaan hyvin todelliset hahmot, joihin voi samastua vaikka he ovat aivan erilaisia ja tekevät täysin päinvastaisia tekoja kuin mitä itse on tai mitä tekisi. Heissä on jotain kiehtovaa koppavuutta, kun kuvittelevat saavansa kaiken ja olevansa oikeutettua tavoittelemaan unelmaansa nyt ja heti. He vaativat paljon apua omilta vanhemmiltaan, vaikka kuvittelevat saaneensa kaiken täysin itse.

Ben on kuitenkin ihan oma lukunsa. Mielessä risteili niin paljon ajatuksia, ja erilaiset tunteet heittelehtivät tarinan edetessä. Säälin vähän, miten lapseen oikein suhtauduttiin ja kuinka aika on ollut armoton äidille, joka synnyttää sairaan lapsen. Kukaan asiantuntija ei halua edes selvittää, mikä Benissä on vikana. Hän on kaikkien mielestä niin sanotusti normaali, vaikka on selvästi liian voimakas, ei omaa lähestulkoon mitään sosiaalisia taitoja ja on hyvin raaka. Silti vihasin myös lasta ja halveksin Harrietin toimintaa, sillä hän hylkäsi täysin muun perheen ja neljä muuta lastaan, vain saadakseen selvittää, miten Benin kanssa tulisi toimia. 

Viides lapsi pakottaa ja antaa paljon. Kirjasta on niin moneen, joten olen hyvin onnellinen, että luin sen juuri nyt, kun olin pitkän aikaa lukenut hyviä kirjoja, mutta mikään ei ollut järistyttänyt minua raiteiltaan. Minusta on mahtava olla monta mieltä, sillä harvassa asiassa oikeassakaan elämässä voi täysin sanoa, mikä on oikein ja väärin, kun on kuitenkin monia asianhaaroja, jotka joutuu ottaa huomioon.

Ben on kirjanhahmo, joka aiheuttaa vilunväreitä, vaikkei häntä edes näe. Häntä on silti helppo sääliä ja muistaa, että kyseessä on kuitenkin lapsi. Harrietin ja Davidin liiton haluaa onnistuvan, heidän tarinaansa haluaa uskoa, mutta samalla heitä tekee mieli ravistella. Silti ymmärtää, että haasteet ovat kaikilla erilaiset. Lessingin kirja onnistuu kuvaamaan juuri tätä vaikeutta toimia aina oikein ja mahdottomuutta erottaa aina hyvä ja paha toisistaan.

Järkälemäisen pitkän bloggaukseni voi tiivistää kaikkein helpoiten tähän neuvoon: Jos et ole kirjaa vielä lukenut, lue se!

Astrid Lindgren: Melukylän lapset

Astrid Lindgren: Melukylän lapset
Wsoy, 1973, 6.painos
Alla vi barn i Bullerbyn, 1947
Kuvitus: Ingrid Nyman
Suomentanut: Laila Järvinen
Sivuja: 96
Mistä: äidin kirjahyllystä
Ruotsalainen klassikko

Olipa oikein mukava lukea Astrid Lindgreniä pitkästä aikaa. Löysin Melukylän lapset kotoa kirjahyllystä, ja se tuntui oikein sopivalta välipalalukemiselta muiden kiireiden keskellä. Luin Goodreadsista jonkun pettyneen kirjaan siksi, että lapsilla on niin tylsä elämä, kun mitään ei oikein tapahdu. Minua viehätti kirjassa puolestaan se, kuinka hyväntahtoisesti lasten elämää kuvataan ja kuinka reippaita he ovat. Lyhyet lauseet ja sivulauseiden vähäisyys sen sijaan pidätyttivät intoani. Tietysti kyseessä on vanha lastenkirja, eikä tätä voi samalla tavalla arvioida kuin muuta lukemistoani.

Liisa on teoksen kertoja, ja kertoo heti kirjan alkuun täyttävänsä pian kahdeksan vuotta. Hänellä on kaksi veljeä, Saku ja Naku, ja kun he nukkuivat samassa huoneessa, määräsivät pojat aina, koska sai lukea yövalossa ja koska kerrottiin kummitusjuttuja. Koko perhe asuu Välitalossa. Pienessä Melukylässä on vähän taloja ja lapsia, oikeastaan vain kolme taloa ja yhteensä kuusi lasta. Ylätalossa asuvat Liisan parhaat leikkikaverit, Anna ja Riitta. Alatalossa puolestaan Olli, joka on erittäin hyvä juoksija.

Jotain hyvin suloista Melukylän arjessa on, ongelmat ovat pieniä, leikkejä keksitään joulukorien askartelusta aidan päällä kulkemiseen. Aikuisten arjesta kerrotaan vähän, sillä Liisa puhuu mieluummin lasten leikeistä. Silti säröjä ja murheita on, vaikka lyhyinä mainintoina. Kiltti-niminen suutari ei ole nimensä veroinen, eikä saa koskaan töitään luvattuna ajankohtana valmiiksi. Liisalle on mainittu, että se johtuu siitä, että Kiltti juo liian paljon ja siksi hän käyttäytyy myös aggressiviisesti lapsia ja koiraansa Mustia kohtaan. Koiran tarina on hyvä esimerkki siitä, miten lapsen rohkeudella ja päättäväisyydellä asiat hoituvat paremmin. Ollin hyvällä hoidolla huonosti käyttäytyvä koira muuttuu, kun alkoholisoitunut Kiltti parantaa nyrjähtänyttä jalkaansa.

Melukylän lapset on oikeastan tarinakokoelma, harmi, etten muista, mitä lapsena kirjasta ajattelin. Luulisin, että kirjaa on mukava lukea lapsille, koska tarinat eivät ole niin pitkiä. Olisi myös mukava kuulla, ovatko tapahtumat nykyisin lapsilukijoista liian vanhanaikaisia. Minulle tämä menneen kuvaus oli kaikkein miellyttävintä kirjassa. Ingrid Nymanin kuvitus oli oikein herttaista, varsinkin eläimiä on piirretty paljon.

Tällaisena nostalgialukemistona Melukylän lapset toimi hyvin, mutta en olisi oikeastaan tämän enempää jaksanut yhdellä kertaa lukea. Kirja on täynnä lempeää arkea, ja se antoi sen, mitä vailla olin. Mukavan, kevyen ja rauhallisen lukuhetken.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni – Ensimmäinen kirja

Karl Ove Knausgård: Taisteluni 1
Like, 2013
Min Kamp. Første bok, 2009
Suomennos: Katriina Huttunen
Sivuja: 489
Mistä: ystävältä lainassa
Norjalaisen muistelmaromaanisarjan ensimmäinen osa

Nyt oli viimein aikaa, tahtoa ja mahdollisuus tutustua tähän "kaikkien" rakastamaan ja paljon huomiota saaneeseen kirjailijaan. Luin ensin hänen vaimonsa teoksen Helioskatastrofi, joten aloitin "Knasuvillityksen" väärästä päästä. Tuntui oikein mukavalta lukea miltei perään tämä Taisteluni, sillä jäin kuin jäinkin tähän sarjaan koukkuun ja haluaisin pian lukea toisen osan. Minun onnekseni jaksoin pidätellä lukuhaluja tähän asti, sillä mitä todennäköisemmin syksyllä julkaistaan sarjan neljäs osa, joten pääsen tänä vuonna lukemaan vielä kolme "Knasua".

Voihan Karl Ove Knausgård, osaat kirjoittaa kyllä oikeasti maagisen koukuttavaa tekstiä, etten päässyt viime yönä edes unille ajoissa. Luin kuinka nuori Karl Ove yrittää päästä uudenvuoden bileisiin ajoissa, mutta hän joutuu kävelemään nelisen kilometriä tuiskussa kahden kaljakassin kanssa. Aina auton tullessa vastaan hän joutuu piilottamaan kassit ojaan ja jatkamaan matkaansa muina miehinä eteenpäin, ettei autossa olevat näe, että hän kantaa kaljakasseja mukanaan. Sitten hän juoksee taaksepäin noutamaan kassit ja matka jatkuu. Kuulostaa niin pieneltä kohtaukselta, mutta olin aivan lumoutunut. Lapsuuden ja nuoruuden muistelut olivat niin eläväisiä, todellisia ja kirkkaita. Aina välillä palataan nykyhetkeen, tai kirjoitushetkeä lähempänä oleviin vuosiin, ja tuntuu kuin saisi suorana lähetyksenä seurata kirjailijan arkea ja kirjoittamisen tahtia.

Olin oikeastaan ihan varma, että kirja ei ole kuitenkaan ihan makuuni. Uskoin kyllä pitäväni, mutta ajattelin tekstin olevan myös aika tylsää, pikkutarkkaa ja paatoksellista. Lukukokemukseni ei ollut mitään näistä, ja olen vielä ymmärtänyt, että seuraavat osat ovat vielä parempia. Tänä vuonna aion lukea Päätaloakin, siinä riittää ainakin lukemista, kun Knausgårdit loppuvat kesken.

Kuvittelin kirjan olevan myös ihan mielettömän synkkä, ja sitä se olikin, mutta en tuskastunut siihen. Totta kai isän alkoholismi, ja pelon ilmapiiri, joka leimaa kaikkea vuorovaikutusta isän kanssa, on ahdistavaa, mutta onnistuin jotenkin löytämään nuoruuskuvauksista niin paljon huumoriakin, ettei lukeminen ollut masentavaa tykytystä.

Olen ennenkin kertonut, kuinka paljon pidän hyvistä tunnustuskirjallisuuden kotimaisista klassikoista. Enkä välitä tietää, mikä on oikeasti totta ja mikä väritettyä muistelmaa. En lue näitä kirjoja etsiäkseni jotain totuuden valoa, pidän vain niin paljon siitä tyylistä. Puhkirehellisyyden illuusioista. Knausgård vaikuttaa hyvin rehelliseltä, hän tarkkailee itseään armotta ja analysoi arkisia asioita sellaisella kirkkaudella, että ihan ihmetyttää. Tätä lisää!

Karoliina kirjoittaa omassa arviossaan hauskasti, miten synkkä yksinpuhelu vaikutti hänen lukukokemukseensa. Hän esittelee kirjankin kurttuotsaisen muistelmaromaanin genren alla. Kannattaa lukea arvio! Jaana esittelee puolestaan kirjaa erittäin kattavasti, sekin kannattaa lukea! Katja esittelee hyviä rinnastuksia kotimaisiin kirjoihin. Häneltä saan varmaan pian lainaan myös seuraavaan osan. (vinkvink!)

Anne Tyler: Nooan kompassi

Anne Tyler: Nooan kompassi
Otava, 2010
Noah`s Compass, 2009
Suomennos: Jaana Kapari-Jatta
Sivuja: 286
Kansi: Katja Kaskeala
Mistä: äidin kirjahyllystä

En ole aiemmin lukenut Anne Tylerin teoksia, mutta olen kuullut ja lukenut hänen kirjoistaan paljon hyviä arvioita. Olen aikonut lukea hänen kirjojaan jo pitkään, ja kun satuin huomaamaan pari hänen teostaan äitini kirjahyllyssä, ajattelin tutustua niihin vähän. Tämä kirja päätyi luettavakseni kuitenkin mitä kummallisemmasta syystä. Tarkistaessani kirjan ilmestymisvuotta copy-sivulta löysin huolimattomuusvirheen, joka jostain syystä hymyilytti minua niin paljon, että aloin lukea kirjaa sitten saman tien. "Lainauksen A. A. Milneltä sivulla xxx suomentanut Ville Repo." Tähän väliin on pakko tunnustaa, etten sitten muistanutkaan lukemisen aikana tarkkailla tuota mystistä kolmen äksän sivua, sillä kirjan hidastempoinen, vakavamielinen ja niin todellisen tuntuinen tarina vei mennessään.

Nooan kompassi muistuttaa lukemiani Carol Shieldsin kirjoja, sillä Tyler kuvaa yhtä tarkkanäköisellä lempeydellä ihmisiä ja perheitä. Päähenkilö Liam on koskettava henkilö. Ja niin monimuotoinen, vaikka hän onkin näennäisen tylsä hahmo. Arjen ja arkisten asioiden kuvaus on hyvää ja niin todentuntuista, etten osaa oikein edes sanallistaa, miksi pidin kirjasta niin paljon.

Liam on 60-vuotias opettaja, joka on saanut juuri potkut ja hän joutuu muuttamaan pienempään asuntoon laitakaupungille. Ensimmäisenä yönä hänen asuntoonsa murtaudutaan ja Liam pahoinpidellään niin pahasti, ettei hän muista tapauksesta mitään. Hän on ollut kahdesti naimissa, ensimmäinen vaimo teki itsemurhan ja toinen vaimo, Barbara, ja kolme tytärtä pitävät Liamista omalla tavallaan hyvää huolta. Liam kokee itsensä yksinäiseksi, ja tämän tunteen kuvauksessa kirjailija on erityisen taitava. Liam tuntuu minustakin yksinäiseltä ja tunsin sääliä tuota passiivista miestä kohtaan, vaikka koko kirjan aikana hän ei ole monellakaan sivulla yksin. Koko ajan hänen ympärillään on lauma naisia, ja vaatimuksia, läsnäoloa, ristiriitoja, rakkautta.

Kirja ei tarvinnut suuria juonenkäänteitä, dramatiikkaa, lukijaa yllättäviä kiepautuksia. Ihmissuhteet ja arkisuus tekivät kirjasta erikoisen kiehtovan. Kirjan takakanteen on lainattu ote jostain Turun Sanomien arvioista, jonka voin tämän kirjan perusteella allekirjoittaa täysin: "Anne Tyler kirjoittaa ihmisistä, jotka perheen parissa haaveilevat pois pääsemisestä ja poissa ollessaan potevat koti-ikävää."

Nooan kompassi sopii siinäkin mielessä lukutilanteeseeni ja loma-aikaan, että tavallaan mikään ei ole ihanampaa kuin viettää vähän enemmän aikaa perheen kanssa, mutta kuitenkin kaikki kaipaavat myös niitä omia rutineitaan ja rauhaansa. Liamin yksinäisyys on tämänkaltaista, hän haluaa olla perheensä kanssa, mutta samalla se on niin kovin uuvuttavaa. Hänellä on painolastinaan vielä vanhat huonot päätökset, jonka vuoksi hänellä on kaikkiin tyttäriinsä erillä tavalla vaikea suhde. Liam kärsii myös pahoinpitelyn aiheuttamasta traumasta. Mutta kun hän rakastuu naiseen, joka toimii toisen miehen apulaisena ja muistina, alkaa hän hahmottaa elämästään monia asioita, jotka ansaitsevat hänen huomionsa ikävää tapausta enemmän.

Nooan kompassi on arkisen kaunis perheromaani. Tarina käsittelee myös ikääntymistä, työelämän muuttumista, avioeroja sekä muistin ja muistojen tematiikkaa. Aion ehdottomasti lukea Tylerin kirjoja tänä vuonna lisää.