16.11.2011

Rikokset sarjakuvissa


Olen nyt innostunut lukemaan rikossarjakuvia, joissa rötöksiä, murhia, kaappauksia ja petoksia ratkovat sympaattiset yksinäiset sudet. Agatha Christien dekkarit ovat suosikkejani, joten innolla tartuin kirjastosta myös hänen teoksistaan tehtyihin sarjakuva-adaptaatioihin. Yhtä paljon en kuitenkaan näistä innostunut, sillä jotain mystiikkaa ja luonteikkuutta tuntui sarjakuvaversioista katoavan. Yleensä koen, että kuva antaa moneen tarinaan niin paljon lisäpontta ja -merkitystä, ettei sitä ihan helposti voisi pelkästään sanoilla kertoa, mutta selvästi nautin Christien dekkarit mieluummin kirjoina kuin kuvina. Upeasti kuvitettuja, kauniisti väritettyjä, mutta liian nopeatahtisia ja suoraviivaisia makuuni.

Sen sijaan Ankardot yllättivät. Alkoholisoituneeseen, trenssitakkiseen ankkarähjään törmäsin sekä Sallan että Linnea blogeissa. Benôit Sokalin luoma tarkastaja Ankardo ei ole mikään "köyhän miehen aku ankka", vaikka näin aluksi luulin kun kirjastosta teoksia selailin. Lukiessa huomaa, että näitä sarjakuvamaailman ankkoja yhdistää, noh, pelkästään se, että he ovat molemmat ankkoja. Ankka kuin ankka, mutta Ankkalinna on näistä kujista kaukana.

Kaikki Tarkastaja Ankardon tutkimuksia -sarjan henkilöt ovat eläinhahmoisia ihmisiä. Kaikki naiset näyttävät vartaloltaan samalta, mutta heidän kasvojaan koristaa joko turpa, nokka tai kuono. Miehet tuntuvat näyttävän kokonaisvaltaisemmin eläimiltä. Ei tässä mitään söpöläisiä ja karvakuonoja kuvata, vaan meno on kuin villissä lännessä kaikkine bordelleineen, pyssytaisteluineen ja yksinäisine ratsastajineen. Tarkastaja Ankardo on tarinoiden konna ja sankari. Kiehtovan yksioloitteinen aluksi, mutta aika ajoin hänestä paljastuu muutakin kuin sama tympeä ilme, joka koristaa lähestulkoon jokaisen albumin kantta.

Lukaisin melkein koko sarjan kerralla. Taidan olla ahmimisiässä, mitä tulee näihin sarjakuva-albumien jatkosarjoihin. Hyvä puoli tässä tavassa on se, että pääsee kunnolla tarinoiden imuun ja on jotenkin kiehtovaa sulkea yksi tarina ja aloittaa heti perään uusi. Huono puoli on luonnollisesti se, että kiireessä laatu tuntuu kärsivän ja monet tarinat muistuttavat liikaa toisiaan ja mössöytyvät yhdeksi ja samaksi. Taisin tilata. Eipä sillä, en olisi pystynyt lopettamaan, kun kerralla lainasin, niin paljon pidin tästä nihilistisestä Ankardosta ja hänen ympärilleen rakentuvista rikostarinoista.


Ankardon jälkeen siirryin samaisten bloggaajakollegoiden johdattelemana Blacksadin pariin. Canales & Guarnido kaksikon tarinankerronta ja piirrosjälki miellyttivät heti. Kissaetsivä on sharmikas, nyreä ja niin ikään trenssitakkinen etsivä. Piirrosjälki on niin upeaa, että se kannattalee paikoin melko tavanomaista rikostarinaa hellästi sylissään. Näitäkin lukiessa kiinnitin huomion nais- ja mieshahmojen epätasapainoiseen kuvittamiseen. Miehet tuntuvat miespiirtäjien käsissä olevan rohkeammin eläimellisiä ja naiset ovat aina isotissisiä ja hyvin ihmismäisesti kuvattuja - vartaloltaan. Mikäs siinä, mutta olisi oikeastaan aika mielenkiintoista lukea naispiirtäjien pitkiä rikossarjakuvia ja tarkkailla, miten sukupuolierot näkyvät hahmojen kuvaamisessa.

Blacksad sijoittuu 1940-50-luvun New Yorkiin. Rotusyrjintä näkyy erityisesti toisessa albumissa Valkoinen valtakunta, mutta myös ensimmäisessä Kissa varjoisilta kujilta-albumissa löytyy baareja, joihin karvaisilla eläimillä ei ole asiaa. Liskot pitävät siellä puotiaan, eivätkä suvaitse erilaisuutta. Valkoinen valtakunta kuuluu taas kokonaan valkoisille eläimille, eikä musta Blacksad herätä ihastusta, vaikka kissaetsivämme turpa onkin valkoinen.


Rikossarjakuvat eivät tyydy vain vetävään, verenmakuiseen tarinaan, vaan teoksissa on myös paljon yhteiskuntakritiikkiä, terävää satiiria, lajikonventioilla leikittelyä, ihmisten inhimillisten heikkouksien esittämistä ja ensivilkaisulta moniulotteisempia henkilöhahmoja. Väkivalta viihtellistyy myös sarjakuvissa, mutta mitä sitten. Aikuisten sarjakuvissa ei paha saa aina palkkaansa, mutta senkaltaista lukukokemusta en odotakaan. Välillä hyvät voittavat, välillä hyvä tarina.

Sarjakuvien ystävät, olisiko teillä vinkata muita hyviä rikossarjoja?

7 kommenttia :

  1. Mahtava dekkaripostaus! Minulla on Ankardoja vielä lukematta, pitää ottaa niitä palanpainikkeeksi taas kirjastosta. Ja neljäs Blacksadkin on vielä lukematta.

    Ihan samoin tein ei tullut ainakaan minulle tai Tuomakselle tällaisia mieleen mutta minä suosittelen sinulle edelleen niitä supersankarisarjiksia ;)

    VastaaPoista
  2. Meinasin melkein lisätä, että ei supersankarisarjakuvia. Mutta toisaalta, enhän oikeasti tiedä, kuinka niihinkin sydän sykähtäisi, kun en ole kokeillut.

    Sarjakuvia on hauska kuvata, laitoimme taakse punaisen valon ja pitkällä valoitusajalla jalustimelta saatiin muuten melko pimeässä salaperäinen tunnelma Blacksadeihin.

    VastaaPoista
  3. Ah, Ankardo. Tai siis ainakin alkupään tarinat, paria ihan uusinta en ole lukenutkaan ja sitä edellisissä jo alettiin polkea vähän paikallaan...
    Ja onhan se dekadenttius mitä niissä esitetään aika yliampuvaa mutta silti.
    Joidenkin fanien kanssa on tullut väiteltyä että mikä se paras albumi on, itse rummutan Lempeän kuoleman puolesta mutta Rasputinin merkillä ja Usvahäillä on myös kannattajia.

    Blacksadia on myös tullut ilokseen luettua, Christiet on sivuutettu kun tosiaan on jotenkin tosi vaikea mieltää miten niistä voisi saada hyvää sarjakuvaa. Pitäisi ehkä kuitenkin periaatteesta vilkaista.

    Muita hyviä rikossarjoja...Mikki Hiiri ei varmaan esittelyjä kaipaa, yleistaso on kovin epätasainen mutta hyviä tekijöitä ja tarinoita on siellä täällä joukossa :)

    Aiheeseen liippaa yksi valitettavan obskuuri sarjakuva joka ansaitsisi enemmän lukijoita, Carla Speed McNeilin scifi-sarja Finder jonka muutamassakin osassa on vähän dekkarointia mutta rikos on pääosassa yhdessä sarjan osassa, The Rescuers. Tarina perustuu tosielämän rikokseen, Charles Lindberghin lapsen kidnappaukseen, ja onnellisia loppuja ei ole luvassa oikein kenellekään...
    Aika moni noista Finder-kirjoista, tämä mukaanlukien, on itsenäisiä eli voi poimia luettavaksi vaikkei edellisiä sarjan osia olisikaan lukenut.

    VastaaPoista
  4. Kiitos tästä! Blacksadiin täytyy ehdottomasti tutustua!

    VastaaPoista
  5. En tiedä, miten paljon tuo menee rikos- tai supersankarikuvastoon, mutta olen lukenut itse Marvelin Max-alajaoston Tuomari-sarjakuvia. Ne eivät todellakaan ole mukavaa luettavaa, mutta realistisia kyllä.

    VastaaPoista
  6. Ihana kooste! Minun suosikki-Ankardojani ovat keskivaiheen tarinat: Amerzonia, Hukkunut saari, Ei kuutamoa katuojaan...

    Blacksadin nais/mieshahmoista on ollut Kvaakissakin kovaa vääntöä.

    Varsinainen kysymyksesi on yllättävän vaikea. Vaikka rikosten ratkaisu on todella yleinen alajuoni monissa tarinoissa, ei varsinaisia "dekkarisarjiksia" tule kovin monia mieleen. Fables-sarjan avausosa Legends in Exile on puettu dekkarimuotoon.

    Supersankarisarjiksista tähän yhteyteen sopinevat "aikuiset klassikot", eli esimerkiksi Frank Millerin Batman tai Watchmen/Vartijat. Molempien lukemiseen tosin saa lisäpotkua, jos supersankarigenre noin yleensä on tuttu, mutta toimivat kyllä vaikkei kovin suurta tuntemusta olisikaan.

    VastaaPoista
  7. Innostit minua palaamaan Blacksadin pariin. Omasta hyllystä löytyvät osat 2 ja 4 (Valkoinen valtakunta ja Hiljainen helvetti). Erityisesti tuo nelososan kuvitus on jättihienoa, siinä on niin upeasti käytetty valoa ja värejä.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!