Miten luet: Matkaoppaat

Pitkästä aikaa utelen teiltä taas lukutottumuksista. Miten luet -sarjassa on aiemmin keskusteltu muun muassa kohukirjoista, lukemisen esteistä, maakohtaisista odotuksista, pitääkö fiktion olla faktaa, lempikertojista, kielenhuollosta ja takakansiteksteistä. Kiitos kaikille, jotka olette vuosien aikana vastanneet näihin lukemiseen liittyviin kysymyksiini, näihin palaan myöhemminkin blogissani ja lueskelen vastauksia, sillä niin paljon kuin olenkin kiinnostunut omasta lukemisestani, niin yhtä lailla muiden lukemistavat jaksavat kiinnostaa.

Tällä kertaa toivon, että ehditte pääsiäiskiireiden alla kertoa, että luetteko matkaoppaita. Moni saattaa nytkin olla matkalla ulkomaille, esimerkiksi Kirjavan kammarin Karoliina on tällä hetkellä Italiassa. Mie suuntaan kesäksi Berliiniin, kuten aiemmin olen kertonutkin ja nyt olen hankkinut kaupunkia käsitteleviä matkaoppaita. Minulla on yleensä matkoilla mukana näitä matkaoppaita, sillä niiden avulla saan yleensä enemmän irti kaupunkikävelystä ja olen jopa löytänyt tehnyt herätelöytöjä, kun olen etsiytynyt markkinoille, kirpparille, tilaisuuteen, nähtävyyden äärelle vain jonkun kirjan neuvojen varassa.




Sain Mondon Berliini-oppaan joululahjaksi ystävältä ja olen siitä erityisen iloinen, sillä viimeksi minulla oli matkalla kyseinen opas mukanani ja sitä oli ihana lueskella iltaisin hotellissa. Pidän yleensäkin Mondon matkaoppaista ja olipa hauska huomata, että nyt sellainen on ilmestynyt myös kotikaupungistani Helsingistä.

Ostin Korjaamon kirjamarkkinoilta Savukeitaan kaksi matkaopasta: Länsi- ja Itä-Berliini. Olivat niin paksuja, ettei niitä yksiin kansiin olisi saanut kätevästi, mutta en myöskään voinut ostaa vain toista. Haaveilen jo, että kierrellään ympäriinsä eri kaupunginosissa, aurinko paistaa (eikö se näissä unelmissa aina niin tee) ja kaikkialla on jotain uutta ja mielenkiintoista. Olen kuitenkin sen verran tiedonjanoinen, että saan valtavasti myös, että saan yhdistää näetyn ja koetun luettuun.

Sisareni antoi puolestaan yllätyslahjaksi Sammakon julkaiseman Berliinin matkaoppaan uteliaalle matkailijalle. Sellainen olen, ehdottomasti, ja kun matkalla saa olla kolme kuukautta, niin ehdin myös tarttua näihin vinkkeihin: "Missään ei tinkiminen ole yhtä hauskaa kuin suurella turkkilaisella vihannestorilla Maybachuferilla Kreuzbergin ja Neuköllin välissä"; "moderni saksalainen keittiö on parhaimmillaan KaDeWen elintarvikeosastolla."; " Treptower Parkissa laulavat silloin tällöin satakielet"...

Luetteko te muut matkaoppaita ennen matkalle lähtöä vai sitten enemmän itse kohteessa?

Vai pilaako opas seikkailun ja omakohtaisuuden? Millaiset matkaoppaat ovat suosikkejasi? Tuleeko mieleen jotain kivaa paikkaa, ravintolaa, nähtävyyttä, muistoa, jonka löysit matkaoppaan avulla?

Hyvää pääsiäistä teille kaikille ja toivon, että hyvän kirjan avulla pääsemme matkalle mekin, jotka emme nyt pääsiäisen aikaan kodin lähipiiriä kauemmas pääse.

Vaivaako matkakuume? Oletko matkalla jonnekin pääsiäisen ajaksi?

Marisha Rasi-Koskinen: Valheet

Marisha Rasi-Koskinen: Valheet
WSOY, 2013
Kansi: Marjaana Virta
Sivuja: 339
Kotimaista taideproosaa

Pieni tyttö joutuu äitinsä kaappaamaksi, teiniryhmä pelastaa ystävänsä diileriltä, sokea vanhus joutuu ystäväpalvelua mainostavan huijarin uhriksi, myymäläapulainen lavastaa varkauden selvittääkseen ihastuksensa nimen...

Tai sitten mikään näistä ei ole totta.

Marisha Rasi-Koskisen toinen romaani Valheet on kuin salaperäinen labyrintti. Onkin vaikea kirjoittaa tarkkaan, mistä kirja kertoo, sillä teoksessa on useita juonenpätkiä, jotka liittyvät yhteen, mutta mitään yksittäistä ei voi nostaa pääosaan. Kirja ei ole kuitenkaan hankalasti hahmotettava, mutta arvoitusten selvittäminen on juuri tämän teoksen osalta olennainen osa lukuprosessia, enkä siksi halua enempää kertoa juonesta. 

Esikoisteos Katariinasta kirjoitin aikanaan blogiini näin: "lukiessa tuntee olevansa kuin metsästäjä, ja saaliina on löytämisen ilo. Arvoituksia ei ole vain yksi, vaan useita. Langanpäitä ei vedetä kerästä perusteettomasti, vaan paketti pysyy hallitusti kasassa. Kirjan loputtua ei voi kuin huokaista. Jännittävä, yllättävä, koskettava."  Samoja perusteluja voisi käyttää Valheista, mutta se on vain vielä parempi. Olen samaa mieltä kuin Liisa, että Valheissa "henkilöhahmot tuntuivat elävämmiltä ja asiat kytkeytyivät toisiinsa luontevammin".

Teoksessa useiden minäkertojien elämänvaiheet lomittuvat toisiinsa: sivuhenkilö nousee toisessa kertomuksessa päähenkilöksi ja täsmentää aiempaa episodia antaen lukijalle lisätietoa. Mutta valheita on kaikkialla, niin myös teoksen rakenteessa. Samalla kun tarinat ketjuttuvat yhteen, ne harhauttavat ja pitävät mystisyytensä. Pala palalta episodit tarkentuvat, mutta kirjan salakavala luonne ei kuitenkaan koskaan täysin häviä.

Viimeisten sivujen jälkeen aloitin alusta, luin uudelleen prologin ja ensimmäisen tarinan. Halusin palata vielä teoksen maailmaan ja täydentää sitä kehää, johon henkilöhahmot ja tarina taipuvat. Tapahtuuko kaikki samanaikaisesti vai seuraavatko kohtaukset toisiaan luonnollisena jatkumona?

Vaikka kehämäinen rakenne saattaa erehdyttää, teoksen kieli on kaunista, täsmällistä, sujuvaa. Kohtaukset soljuvat vaivattomasti eteenpäin ja ovat niin taidokkaasti kuvattu, että lukijan on helppo samaistua myös itselleen vieraiden ja keskenään hyvin erityyppisten kertojien kokemuksiin. Juuri näiden kummallisten, mutta hyvin kiehtovien ihmiskohtaloiden kuvaajana psykologinakin työskentelevä Rasi-Koskinen on mestari.

Vaikka valhe kietoutuu kaikkeen ja kaikkiin, henkilöhahmot ovat hyvin todentuntuisia ja heidän kauttaan havainnollistuu erinomaisesti se, kuinka subjektiivista totuus aina on. Yhden totuus on toiselle petos. Pidin kirjasta niin paljon, että harmittelin sitä, että kansi ei täysin anna sille oikeutta. Värimaailma on kyllä kirjan maailmaan sopiva – sateisen samea – mutta se on myös hivenen vähäpätöinen, jota vaikeasti luettava fontti suttaa lisää.

Valheiden maailmassa sade on pysyvä tila ja ihmiset kulkevat kaduilla kuin suossa, he ovat omien tunteidensa kanssa hukassa ja toisiltaan kadoksissa. Silti romaanin tunnelma on poikkeuksellisen kuulas, sateen kostuttamassa kaupungissa on aina myös valoa.

***

Lilyn lukupiirissä voi käydä lukemisen jälkeen keskustelemassa kirjan juonesta ja tapahtumista tarkemmin. Kirjaesittely Adlibriksen ja kustantamon sivuilla.

Tua Harno: Ne jotka jäävät

Tua Harno: Ne jotka jäävät
Otava, 2013
Kansi: ?
Sivuja: 269
Kotimainen esikoiskirja
Kiva tietää: Käsikirjoitus voitti Pentti Saarikoski -kirjoituskilpailun vuonna 2012.


"Mutta isä ei tuntenut totuutta, sillä hänellä oli omistautuva äiti. Hänellä oli perhe. Miksi hän lähti maailmalle seuraamaan isäänsä? Miksi aina tärkeimpiä ovat ne, jotka lähtevät? Miksi kirjoitan tätä isästäni, joka lähti, enkä äidistäni, joka jäi?"

Frida Hernkil on hienosta suvusta. Suvusta, jossa isät helposti irrottautuvat perheistään, lähtevät jonnekin etsimään rakkautta ja vapautta. Isoiso, Poju, matkasi ympäri maailmaa ennakkoluulottomasti erilaisten seikkailujen ja kokemusten perässä. Vaimoja hänelle kertyy enemmän kuin ehtii edellisistä erota. Isästään Frida ajattelee, että jos Raimo ei olisi yrittänyt olla perheenisä, vaan olisi antaunut musiikille ja runoilleen, hän ei olisi hajonnut eikä psykoosi puhjennut. Emil rakastaa Fridaa, on rakastanut siitä asti, kun näki tämän hymyilevän jollekin toiselle Porthanian edessä. Frida pelkää kuitenkin tulleensa enemmän sukunsa miehiin, niihin kulkurisieluisiin, jotka kaipaavat koko ajan jonnekin muualle, kuin naisiin, jotka jäävät odottamaan.

Tua Harnon esikoisromaani Ne jotka jäävät on uskomattoman kauniisti kirjoitettu tarina, jonka lukemista en voinut lopettaa. Lukemisen jälkeen nyyhkin ja jäin kaipaamaan henkilöitä, niin intensiivisesti kirjailija heitä kuvaa. Kirjassa tuntuu olevan kaikki ne ainekset, jotka saavat minut innostumaan: vetävä tarina, joka saa unohtamaan kaiken ympärillä olevan, pinnan alla kytevä syvempi merkitys, joka tekee lukemisesta arvokasta, koskettava tunnelma, jonka tuntee omakohtaisesti, vaikka sitä ei olisi koskaan itselle tapahtunut, henkilöhahmot, joiden seurassa jaksaa uppoutua kirjan maailmaan.. Ja se, että kirja on vielä kotimainen ja kirjoitettu kauniilla mutta täsmällisellä kielellä on todella tärkeä lisä lukunautinnolle.

Ne jotka jäävät on tarina yhdestä suvusta: se on moniääninen, vaikka menneisyyden tapahtumat – jotka vaikuttavat suvun elossa olevien jäsenten elämään yhä – tuleekin kerrotuksi lähinnä "sukunsakirjoittajan" kautta. Kuin kaikkiin olisi kirjoitettu sama lähtemisen kaava. Isän ikävä on teoksessa monella se passiviinen voima, joka ohjaa valitsemaan usein väärin. Äidit pitävät puitteet kunnossa, vaikka säröiltä ei säästytä kotonakaan. Kirja on kuitenkin ennen kaikkea rakkaustarina – mutta se on myös tarina itserakkaudesta.

Ne jotka jäävät on niin väkevä lukukokemus, että ihmettelen suuresti, jos se ei ole loppuvuonna esikoiskirjafinalistina.

Kirja kustantamon sivuilla ja Adlibriksessä. Ilmeisesti yhden päähenkilön nimi on ollut alun perin Maria, siksi väärä nimi sivuilla.

TTT – Minna Canth

Top Ten Tuesday keskittyy tänään päivän sankariin eli Minna Canthiin. Tänään on myös tasa-arvon päivä ja aloitinkin aamuni kirjaamalla nimeni kansalaisaloitteeseen tasa-arvoisen avioliittolain puolesta.

1.
Minna Canthin teokset ovat aika takuuvarmoja klassikkonautintoja, jos nyt oikeasti voi puhua nautinnosta, kun tuntuu niin sydänalassa ja itkettää. Hänen tekstinsä koskettaa yhä, enkä toivo koskaan niin kyynistyväni, että ihmisten eriarvoisuudesta lukiessani ei pahalta tuntuisi.

Siispä ensimmäinen asia, joka tulee mieleeni Canthista, on se yksi kesä, kun luin putkeen hänen kirjojaan ja itkeskelin lattianrajassa sitä, kuinka kurja maailma on. Kuulostaa aika suureelliselta, mutta joskus on hyvä saada kunnolla tehoja lukukokemuksesta. Canth vain koskettaa kerta toisensa jälkeen. Hän myös kiukuttaa, sillä toivoisin että edes kerran joku mieshahmoista saisi kunnolla turpaansa. Tai edes kunnon tervaa ja höyheniä -löylytyksen.

2.
Hän oli naisten ja vähäosaisten asialla. Ja aiheutti ajatuksillaan ja kirjoituksillaan paheksuntaa. Omasta uskostaan huolimatta kannatti uskonnonvapautta. Seitsemän lapsen leskirouva, kauppias, kirjailija, yhteiskuntavaikuttaja. Aika tehopakkaus!

3.
Näytelmät. Vaikka niissä onkin mukana julistusta ja tendenssikirjoittamista – joita yleensä kavahdan, jos sellaiseksi tunnistan – ovat ne silti väkeviä tarinoita ja toivoisin näkeväni ne joskus lavalla.

Erityisesti Työmiehen vaimo ansaitsee näytelmistä maininnan. On arveltu, että näytelmä ja sen suosio sai aikaan sen, että laki miehen omistusoikeudesta vaimon työansioihin joitakin vuosia myöhemmin kumottiin. Tämä oli Canthin tavoitteitakin ja mistä syistä se silloisia katsojia ja lukijoita ärsytti, niin mie ihan kihisin kiukusta, kun Risto ryypiskeli Johanna-rievun rahat.

4.
Minna Maijalan väitöskirja Passion vallassa. Hermostunut aika Minna Canthin teoksissa. Tätä luen aina välillä, sillä niin kuin pidän Canthin omien tekstien lukemisesta, pidän myös niiden analyysien lukemisesta.

5.
Hanna. Eikä johdu vain siitä, että kannan samaa nimeä kuin novellin päähenkilö. Sen on sanottu edustavan ranskalaisen naturalismin huippua Suomessa, erityisesti tympeän loppuratkaisun vuoksi. Werner Söderström kieltäytyi julkaisemasta tarinaa, sillä ennakkoarvosteluissa oli moitittu teosta liiallisesta siveettömyydestä ja jumalanpilkasta. Onneksi rohkeampi kustantaja teokselle löytyi.

6.
Tuotannossa näkyy monia sen ajan kirjallisuuden in-ilmiöitä: ajan lääketieteelliset uskomukset hysteriasta, yhteiskunnallisten olojen vaikutus ihmisten mahdollisuuksiin selvitä elämässään, rikoksen ja rangaistuksen suhteuttaminen toisiinsa, psyykeen kuvaus ja elämän varjopuolien esiin nostaminen.

7.
Salakari on Rouva Bovaryn suomalainen maaseutuserkku.

8.
Mielenkiintoisesti Canth aina kurittaa "langenneita naisiaan" näiden lasten kautta.

Anna Liisa surmasi oman lapsensa hädissään nuoruuden hairahduksestaan. Salakarin Alma Karell menetti lapsensa juuri sillä samaisella hetkellä kun hän teki aviorikoksen. Kauppa-Lopo on parantumaton varastelija, mutta hyväsydäminen nainen, jonka ulkomuotoa kuvataan hyvin rujosti. Hän ei kuitenkaan ole enää oman lapsensa kanssa tekemisissä, koska hänen elämäntapansa ovat arveluttavat. Kauppa-Lopon moraalittomuutta tarkkailee teoksessa eräs lapsi. Köyhää kansaa -teoksen Mari menettää myös lapsensa, mutta ei oman moraalittomuutensa tähden. Hän on vain olosuhteiden ja yhteiskunnan kylmäkiskoisuuden uhri.

9.
Minna Canthin kirjeet, jotka ovat sekä sisällyksensä että tyylinsä puolesta erityisen kiinnostavaa luettavaa.

Kirje Teuvo Pakkalalle maaliskuussa 1892:  

"Ja teidän myötätuntoisuutenne heitä kohtaan tarttuu myöskin lukijaan. Siinä juuri kirjallisuuden tärkein tehtävä: opettaa meitä tuntemaan ja rakastamaan toinen toisiamme."

10.
Katjan versio Anna-Liisasta.

Mooses Mentula: Isän kanssa kahden

Mooses Mentula: Isän kanssa kahden

WSOY, 2013

Kansi: Mika Tuominen

" – Paremmin met kahdestaan pärjätään, se sanoi.
Lenne kiipesi syliin. Ei tuntunut nololta."

Mooses Mentulan toinen teos Isän kanssa kahden on ikävän todentuntuinen tarina vaikeista ihmissuhteista, perheen ristiriitaisesta arjesta, syrjähypyistä ja lapsen mielikuvitusystävistä. Jokainen perhe tarvitsee sankarin, parhaimmillaan useamman, jotta vaikeista hetkistä päästään kunnialla läpi, mutta jos aikuisten mieliala on niin synkkä, että uhrina oleminen on ainoa luonteva tapa elää ja olla, joutuu lapsi ratkaisemaan asian. Tässä tapauksessa hän saattaa häiriköidä tunneilla, kiusata muita, kärsiä hiljaa sängyssä riitojen keskellä tai keksiä mielikuvitussankarin, hahmon, jonka avulla pyrkii ratkaisemaan ahdistavan tilanteen. Tai sitten hän tekee näitä kaikkia.

Isän kanssa kahden -teoksessa näkökulma vaihtuu tasa-arvoisesti, joten lukija kuulee isän, äidin sekä perheen Lenne-pojan äänen. Kaikkien ääni on kuuluvissa, mutta myötätunto kulkeutuu pakottamatta lapsen puolelle. Vaikka ymmärtäisi kuinka äidin yksinäisyyttä ja kyllästymistä tai isän turhautumista vaimon jatkuvaan tyytymättömyyteen ja eristäytymiseen, lapsen nokkeluus ja halu ratkaista ongelmia vetää puoleensa. Ei lapsen tehtävä ole tehdä vanhemmistaan onnellisia, eikä horjahtelevaa liittoa pelasteta kääntämällä sille selkää ja etsimällä lohdutusta muualta. Monenlaisia tunteita herää lukiessa, kuten kirjan parissa kuuluukin tapahtua.

Mentulan sujuva kerronta ja erittäin uskottava, murteella kirjoitettu dialogi virkistävät kaihomielistä tarinaa. Ei ole mitenkään epätavallista, että kirja kertoo vaikeista ihmissuhteista, mutta oman mausteensa siihen tuo henkilöiden vahvat juuret kotiseutuunsa tai vastavuoroisesti vaikeus hyväksyä uutta kotiseutua. Olen lukenut aiemminkin kirjoja, jotka sijoittuvat Lappiin, mutta niitä tuntuu aina leimaavaan jokin hallitsematon seksuaalisuus, ryypiskely, luonnon kanssa painiskelu ja melko vanhankantaiset käsitykset sukupuolten ja -polvien rooleista. Näitä samoja asioita löytyy toki myös Mentulan kirjasta, mutta jotenkin hän on onnistunut silti tuomaan tuttuihin asetelmiin juuri oikeinlaista raikkautta.

"On kyse pakkasen jähmettämästä lämmöstä, perheestä jota maa ja menneisyys vetävät kahtia. Päätöksistä, jotka seuraavat tekojen jälkeen."

Siperian kansojen satuja (omatekoinen kirjatraileri)

Vuosi sitten julkaisin blogissani ensimmäisen kirja-aiheisen videon. Kirjanmerkkien pieni rakkaustarina oli kovin tykätty, ja sitä oli hauska tehdä. Nyt on vihdoin uuden videon aika.

Luin Idiootti-kustantamon julkaisemaa Siperin kansojen satuja ja mietin, että tästähän saisi aika kivan kirjatrailerin tehtyä ja olisi mukava lukea teille blogini lukijoille yksi satu ääneen. Onneksi Juri innostuu niin helposti tämmöisistä ideoista. ;)

Toivottavasti pidätte tästä omatekoisesta videosta, joka on tehty puhtaasti rakkaudesta hyvää kirjallisuutta kohtaan. Kannattaa katsoa tarina hd-laatuisena.

Siperian kansojen satuja tuo ensimmäistä kertaa suomenkielisen lukijan ulottuville lukuisten Venäjän alkuperäiskansojen myyttejä ja satuja. Lumi ja jänis on näistä yksi suosikkini.

Lisäksi: isälle hyvää syntymäpäivää!

TTT – Aloittamisen taito (pieni visa kirjojen aluista)

Tämänkertainen Top Ten Tuesday on kirjan alkuihin liittyvä pieni leikkimuotoinen visailu. Jaanan blogissa on usein hyviä kirja-aiheisia visoja, ja innostuin tänään itsekin kirjoittamaan blogiini kymmenen hyvää alkua ja toivon, että joku keksii oikean kirjan niihin. Sen verran vihjeenä annan, että kaikki alut on napattu kotimaisista kirjoista.

Apuna minulla Jarmo Papinniemen ja Kaisa Neimalan Aloittamisen taito (Avain, 2010), sillä ostin sen viikonloppuna omaksi. Olen aiemmin kirjoittanut teoksesta blogiini ja olen siitä asti halunnut sen omaksi.

1.

"Kun isoisäni Benno oli sadanviidenkymmenen senttimetrin pituinen ja leveäkalloinen, syttyi Venäjä-Jaappanin sota, kaikista sodista ehkä järjettömin. Tsaarin armeijan aliupseerina häntä vaadittiin tappamaan pieniä, täsmällisiä ja urhoollisia japanilaisia. Tsaari Nikolain sotaministeri oli epäsuorasti kutsunut isoisän luokseen ja sanonut:
– Benno uhattu isänmaamme vaatii teitä tappamaan lyhyitä ja petomaisia japanilaisia.
Isoisä oli hymähtänyt itsekseen:
– Tämä sota on imperialistinen. Ja minä olen pieni mies."

2.

"Jollen olisi alkanut kirjoittaa, hän ja minä ja rakkaus olisimme eläneet onnellisina kuolemaan asti. Kenellekään ei voinut olla parempia mahdollisuuksia kuin meillä. En vieläkään voi käsittää miksi siitä tuli niin vaikeaa. En minä kadu. Minulla ei ollut valinnanvaraa."

3.

"Auringon paiste langetti läpi lehdistöjen valojen ja varjojen kudelman. Jokin lintu tiukutti itsepintaisesti ja iloisesti. Aidan tuolla puolen hirnahti joku saattueen hevosista. Se oli kuten ylpeä, syvä naurahdus kaukaa, toisesta maailmasta.
Vanha haudankaivaja imeskeli ilmeisellä nautinnolla piippuaan. Näkemistä, näytelmää. Hän löysi aina hautasaattueista ja hautajaisista omituista, hiljaista iloa ja nautintoa, ravintoa ajatukselle ja tunteelle.
Tänään saatettiin viimeisimpään ja rauhallisimpaan asuntoonsa Herneisen vöyryään talon emäntä ja Riitakaisa, köyhä ja yksinäinen naisenpuoli."

4.

"Kaksitellen ja kolmitellen heitä verkalleen asteli rantamäkeä ylös, välistä useampikin mies yhdessä joukossa, kuinka paatit olivat rantaan saapuneet ja kuinka oli seisoskeltu ja odoteltu muitakin, kun päästivät purjeitansa alas ja laittelivat venheitänsä jättökuntoon. Alastalo seisoi kuistin suulla vieraitansa vastassa, kätteli mies mieheltä ja röhisi hyvänahkaista puhetta, opasteli ja lykkiskeli kuistin puolelle ja sieltä tampuurin kautta saliin. 'Istumaan, istumaan vaan! Lämittelemäänkös sinä istut, Mikkelsson, kun kohta oven pieleen itsesi jätät, kukluunin viereen?'"

5.

"Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi.
Suo oli autio, keskeltä melkein puuton neva, jonka veden vaivaamasta kamarasta nousi vain jokin kitukasvuinen käkkyrämänty, vahvakaarnainen ja tasalatvainen pieni vanhus. Jussi liikkui suolla, pysähdellen, katsellen, tarkkaillen ja arvioiden."

6.

"Niin kuin hyvin tiedetään, olen minä kaikkitietävä, kaukaa viisas vai miten se meni. Voisin kertoa elämän tarkoituksen, Kennedyn murhaajan, voisin paljastaa muutaman varjoon jääneen jutun puusepän neitseellisesti syntyneestä pojasta. Ei huvita. Huvittaa kertoa pituushyppääjästä ja pituushyppääjän pojasta."

7.

"Paul,

Syntymäpäivä. Ensimmäistä kertaa vietän sen yksin. Makaan pimeässä huoneessa ja kuuntelen musiikkia, jota toin kotoa. Ajattelen sitä mitä tapahtui. Ehkä täällä uskallan ajatella sitä.
Olin varma, että en enää koskaan ole onnellinen. Heräsin aamulla, lähetin Susanin kouluun ja ajoin minibussilla töihin samalla tavalla kuin aina, valmiina suorittamaan elämäni loppuun, kauniit hetket sirpaleina ja rumat aina ehjinä ja lujina kuin olen aina tiennyt niiden olevan.
En vieläkään tiedä, voiko onnea olla. Jos on, tunnistanko sitä. Mutta eilen illalla, kun kävelin katuvalojen hunnuttamalla kadulla ja pysähdyin juomaan viiniä ja katselemaan ohikulkijoita kahvilan ikkunasta, minulla oli vähän aikaa keveä olo.
Kiitos.

E."

8.

"Kiitokset ja terveiset
sioille sovinisteille. Omahyväisille öykkäreille. Pubien kaljamahaisille bulvaaneille. Sultsinakielisille shemeikoille. Ympäri vuoden äpyilijöille. Sonnimaisille machoille. Pillupoliiseille. Sankareille raiskaajille. Neitseenmetsästäjille. Urhoollisille sutenööreile. Naisen pinnan supersurffaajille. Mummonrassaajille. Kyrvänkantotelineille. Namusedille. Filmaistereille ja kaiken maailman arvostelijoille jotka tykkäsivät paneskella kovia lauseitaan suuhuni. Joulupukeille. Juhannuspukeille. Perheenisille jotka ottivat pikku tyttärensä hyppynarun mukaan. Mieskirjailijoille jotka ystävällisesti ja tunnollisesti kirjoittivat minua puhtaaksi ja kommentoivat minua, pyyteettömästi toimittivat minua kohti painokuntoa."

9.

"Vieras mies tuli taloon keväisenä päivänä iltaruskon aikaan."

10.

"Ennen häntä tapasin hänen vaimonsa.
Rauno, poikaystäväni, toi kouluun Parnasson. Oli talvi, kirkasta, aamu. Hän tuli luokseni pihalla, kaivoi salkustaan lehden, avasi, näytti.
– Lue nuo. Tuosta jätkästä tulee jotain suurta.
Muistan hänen ilmeensä: kykyjenlöytäjän. Mitä sanot? Hän oli se, joka tiesi, mitä etsiä, löysi ja näytti minulle, opetti.
Luin. 'On kilpikonnalla amme omasta takaa: / kun sataa, se käy selälleen ja kylpee. / Olkimarsalkka ratsastaa. – Mihin marsalkka, kysyy kilpikonna. / – Mihin minä, vanhana sitä ratsastelee muuten vain.'
Luin ne muutkin. Katsoin nimen: Pentti Saarikoski.
– Kaunis nimi, sanoin.
– Kivoja runoja, sanoin."

Tietäjälle luvassa mainetta ja kunniaa.

Huomio: kommenteissa oikeita vastauksia, joten arvaa ensin ja lue muiden kommentit vasta sitten. :)

Oikeat vastaukset:

1. Daniel Katz: Kun isoisä Suomeen hiihti
2. Märta Tikkanen: Kaksi – kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta
3. Pentti Haanpää: Isännät ja isäntien varjot
4. Volter Kilpi: Alastalon salissa
5. Väinö Linna: Täällä pohjantähden alla
6. Tuomas Kyrö: 700 grammaa
7. Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta
8. Anja Kauranen: Sonja 0. kävi täällä
9. Mika Waltari: Vieras mies tuli taloon
10. Tuula-Liina Varis: Kilpikonna ja olkimarsalkka

Marja Björk: Poika

Marja Björk: Poika

Like, 2013

Sivuja: 215
Kansi: Tommi Tukiainen ja Ville Juurikkala

Kotimainen romaani

Kiva tietää: 

Teos perustuu kirjailijan oman pojan kokemuksiin

Olen lukenut aiemmin Marja Björkin Puuman, ja siinä jo huomasin, että kirjailija kirjoittaa ajankohtaisista aiheista, jotka liittyvät seksuaalisuuteen, sukupuolten rooleihin, yhteiskunnan tabuihin, häpeään, haluun. Uutukainen Poika oli itselleni jännä lukukokemus, sillä en yleensä pidä näin dokumentaarisella tyylillä kirjoitetuista kirjoista, mutta aihe oli mielenkiintoinen, päähenkilö hyvin rehellinen, uskottava ja kirjan luki nopeasti.

Teoksessa seurataan päähenkilön, Marionin "Makken" kasvukipuilua lapsesta aikuisuuteen. Makke on myös teoksen minäkertoja, joten hänen tunteensa ja ajatuksensa tulevat lukijalle hyvin lähelle. Kielellisesti teos ei ole mitenkään erikoinen tai mieleenpainuva, enkä muista yhtään kohtaa, joka olisi sen kummemmin jäänyt mieleeni. Käsittelytapakin on hyvin suorasukainen, muita kertojaääniä ei ole, eikä aikatasoilla kikkailla edestakaisin. Ehkä juuri siksi lukukokemus oli hyvin raikas, sillä lukiessa oli yhden äänen varassa, yhden elämäntarinan pauloissa.

Eikä tämä kuitenkaan ollut niinkään mikään kasvukertomus saati selviytymistarina, vaan pikemminkin näkökulma yhden henkilön elämään: tarina siitä kuinka tyttö on oikeastaan aina ollut poika.
Minusta oli huojentavaa, että samalla tapaa kuin päähenkilössä on aina läsnä kaksi sukupuolta, on hän monella muullakin tapaa ihminen, jonka monet ominaispiirteet täydentävät toisiaan. Hän on vahva, sillä monista vastaväitteistä huolimatta hän on halunnut jo pienestä tytöstä asti näyttää siltä, jonka hän tuntee sisimmässään oikeasti olevan. Hän on hauras, sillä naiseksi kasvava vartalo on kuin auki vuotava haava, jatkuva muistutus vääränlaisesta erilaisuudesta. Makken perhe on aina ollut hänelle myös lähellä etäinen. Koko perhe jakaa saman surun: isä on kuollut lasten ollessa hyvin pieni. Äiti on joutunut pärjäämään surun ja katkeruuden myrkyttämän mielen kanssa, yksinhuoltajana pienen toimeentulon varassa. Isoveli puolustaa Makkea koulussa, mutta kotona hänen on yhtä vaikea kuin kenen tahansa muun hyväksyä sisarensa olemus ja käytös.

Poika on täynnä mielipiteitä, toiveita ja kipuilua. Se pyörittelee myös onnistuneesti mielen ja ruumiin ristiriitaisuuden problematiikkaa mutta yhden ihmisen näköisesti. Ei mitään yleispätevää saarnaamista siitä, miten oikeasti tulisi toimia, elää ja olla. Kirjassa ei ole mitenkään monimutkainen tarina, se on lopulta hyvin yksinkertainen, sopiva.

Sille ei kuitenkaan voi mitään, että tieto siitä, että kirja on niin vahvasti omaelämäkerrallinen, tekee lukukokemusta mielekkäämmän. Marja Björk tiesi varhain, että hänen oma tyttärensä on oikeasti poika. Tämän vuoksi teoksen dokumentaarisen tyylin hyväksyy, ja se tuntuu myös juuri tähän teokseen sopivan. Lukiessa miettii, mikä on keksittyä ja mikä omakohtaista ja kuinka paljon erilaisempi olisi ollut tarina pojasta, joka on oikeasti tyttö, kuin tarina tytöstä, joka on oikeasti poika.

"Jos on tyttö, vaikka on poika, se on sama juttu kuin olisi sairaalassa lääkäreiden ja sukulaisten ja mittareiden mukaan vihannes, vaikka itse tietäisi olevansa elossa ja yrittäisi huutaa, että älkää vetäkö niitä letkuja irti, minä elän."

Jori pohtii blogissaan, miksi kirja koukutti.
Poika kustantamon sivuilla ja Adlibriksessä.

Viveca Sten: Sisäpiirissä

Viveca Sten: Sisäpiriissä
WSOY, 2013
I den innersta kretsen, 2009
Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom
Kansi: Anna Makkonen
Sivuja: 364
Ruotsi, dekkari

Sisäpiirissä on Viveca Stenin suosittu Sandhamiin, Tukholman ulkosaariistoon, sijoittuva dekkarisarjan toinen osa. Ihmettelin heti tätä, että miksi suomentaminen aloitetaan toisesta osasta. Jääkö ensimmäinen osa sitten kokonaan suomentamatta vai oliko ensimmäinen selvästi niin paljon muita osia huonompi, ettei kannattanut ottaa sen kanssa sitä riskiä, että uuden ruotsalaisen naisdekkaristin esittely suomalaislukijoille epäonnistui. Kilpailua tälläkin saralla on, vaikka itse olen lukenut verrattain vähän. Viimeksi olen tainnut lukea Ann Rosmania. 

Stenin Sanham-sarja on kuitenkin tuttu monille murhanhimoisille suomalaisille Yle Fem -kanavalta. Minua harmittaa, etten itse Morden i Sandham -sarjaa katsonut, mutta jos se esitetään uudelleen, niin täytyy seurata. Voi olla nimittäin, että pitäisin tv-sarjasta enemmän kuin kirjasta. En ollut ihan vakuuttunut tästä Sisäpiirissä-teoksesta ja sen lukemiseenkin käytin yli viikon. Tarina ei ollut niin vetävä kuin mitä olisin toivonut, ja murhaajaehdokkaitakin oli lopulta niin vähän, että pröystäilevän asianajajan ja pursiseuran puheejohtaja Oscar Julianderin murhaaja oli melko helppo tunnistaa kuulustelurivistä. Tietysti koko ajan sai epäillä, että osuvatko arvuuttelut oikeaan, mutta ei siinä ollut tarpeeksi jännitystä koukuttamaan niin, ettei kirjaa olisi malttanut laskea käsistään.

Teoksen päähenkilöt ovat ystävyksiä keskenään: Thomas on poliisi, joka tutkii Julianderin tapausta, ja Nora on asianajaja, joka jostain syystä auttaa poliiseja tutkimuksissa. Ensimmäisessä osassa tämä suhde olisi varmaan auennut paremmin, nyt Noran osallisuus murhatutkintaan ja hänen perhe-elämänsä kuvailut jäivät vähän hataralle motivoinnille. Päähenkilöt ovat kuitenkin keskenään ystäviä, joka käy selväksi välillä hyvin puuduttavan epäolennaisista kohtauksista:

"'Tunsitko sinä hänet?' Thomas kysyi ja pisteli poskeensa maapähkinöitä tarjoilijan tuomasta kulhosta. Hän oli tilannut klubi-voileivän, mutta se ei ollut vielä tullut. Nora söisi illallista perheensä kanssa ja oli siksi ottanut vain oluen. Nora oli kysynyt, tulisiko Thomas heille syömään, mutta Thomas oli kieltäytynyt."

Krooh.

Minun makuuni tämänkaltaisia kohtauksia oli vain liikaa. Ymmärrän, ettei tapauksen ratkaiseminen voi edetä kaiken aikaa kuin luotijuna, mutta tämmöiset hidastukset tuntuivat vain ärsyttäviltä tekstintäytteiltä. Lisäksi Noran perintönä saadun huvilan kaupitteluun käytettiin ihan liikaa tilaa ja aikaa. Aluksi ajattelin, että oli kuitenkin positiivista, että tämä miltei genreen kuuluva pakollinen "toinen tarina" oli kuitenkin näin pienimuotoinen, mutta kun aikaa lukemisesta on kulunut, niin olisin toivonut Noran perhekinasteluosuuksien olevan vielä paljon pienemmässä roolissa, sillä minun teki mieli hypätä joka kerta nämä kohtaukset yli. Ehkä ajattelisin toisin, jos Nora olisi tullut minulle tutummaksi jo ensimmäisessä osassa. Mutta silloin kun hän auttoi Thomasta tutkimuksissa, tuntui hän tarpeelliselta henkilöltä.

Olen ehkä liian ankara, mutta kun lukee paljon, niin sitä saattaa alkaa liiankin kanssa karsastaa turhia rönsyjä. Joidenkin kirjojen kohdalla ne antaa anteeksi, mutta olisin toivonut, että Sisäpiirissä olisi ollut tiukempi paketti. Siinä oli kuitenkin niin moni asia kohdallaan: Mielekäs miljöö, muutaman sadan ihmisen kokoinen saari, joten väistämättä kaikki tuntevat jollain tavalla toisensa. Sopivan kieroja ja häikäilemättömiä yläluokkaisia ihmisiä. Tutkintalinjoja, jotka eivät välttämättä johtaneet sen suurempiin löytöihin, mutta kertovat normaalista polisiityöstä. Ja marmatuksistani huolimatta ihan mielenkiintoisest päähenkilöt.

Sisäpiirissä viihdytti tarpeeksi mutta ei noussut suosikkisarjojen joukkoon. Mutta aina kun jonkun sarjan aloittaa, niin sitä vähän sitoutuu henkilöihin ja luultavasti luen seuraavan Stenin teoksen.

Kirjeitä Saima Harmajalle

Päivi Istala (toim.): Kirjeitä Saima Harmajalle

WSOY, 2013

Sivuja: 138

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 100 vuotta Saima Harmajan syntymästä. Saima Harmaja oli jo elinaikanaan arvostettu runoilija. Hän kuoli hyvin nuorena, vain 23-vuotiaana, tuberkuloosiin.

Kirjeitä Saima Harmajalle -teoksen alussa on kirjailijan nimikkoseuran puheenjohtajan Päivi Istalan esipuhe, jossa hän avaa kirjeiden taustoja ja kirjoittajien suhdetta runoilijaan ja miten Kirsti Toppari oli löytänyt vuonna 2011 perhearkistosta koko joukon sisarelleen osoitettuja kirjeitä ja postikortteja, joista ei ole aiemmin tietty saati julkaistu. Suurimman osan teoksesta täyttää rakastetulta Jaakko "Jake" Holmalta vuosina 1932–33 saadut kirjeet. Mutta lisäksi kokoelmassa on mukana ystävän, Tyyni Tuulion, kirjeitä ja muita yksittäisiä kirjeitä ajan tärkeiltä kulttuuri-ihmisiltä. Loppuun on lisätty Saima harmajan oma elämäkerta -teksti, joka on laadittu vuonna 1937 Werner Söderström Oy:n suunnittelemaa kirjailijan elämäkerrastoa varten.

Mielenkiintoisinta luettavaa olivat Jaakon toverilliset ja välillä hyvinkin rakastuneet kirjeet Saimalle. Niissä näkyy energisen, monessa mukana olevan kauppatieteiden ylioppilaan elämänmenoa 30-luvun Helsingissä. Hänen päivänsä täyttyvät urheilusta, opiskelutovereiden kanssa vietetystä osakuntaelämästä ja sairaiden vanhempien hoitamisesta lomilla.

Vaikka Jaakko tuntuu pitävän itseään huonona kirjoittajana, ja hän usein toistelee Saimalle osoitetuissa kirjeissä, kuinka kiireinen on ja kuinka unisena hän kirjeitä kirjoittaa, välittyy niistä nykypäivän lukijalle kyllä täysin toisenlainen kuva. Kirjeet ovat melko pitkiä ja niissä kuvataan rehellisesti ajatuksia – jopa välillä hyvinkin kaunopuheisesti – ja tunteita. Vaikka välillä ei näy Saiman vastauksia, niin kirjeitä kronologisesti lukemalla pystyy kuitenkin seuraamaan heidän suhteensa kehittymistä syvästä ihastumisesta kaveruuteen. Varsinkin Jaakon pitkä kirje, jossa hän kirjoittaa tunteikkaasti, miksi hänen tunteensa ovat haalistuneet ja missä hän tavallaan jättää Saiman, oli riipaisevaa luettavaa.

"Kirjeesi johdosta täytyy minun sanoa, että en voi täydellisesti yhtyä ajatuksiisi. Pelkään Sinun loukkaantuvan ja tulevan pahoillesi eräistä asioista, mutta jos tahdot minua ilmaisemaan ajatukseni Sinulle, on parempi, että  saat tietää kaikki, ettei välillemme jää mitään hämärää kohtaa. Muistanet, että kerran kieltäydyin käyttämästä sanaa rakkaus. Sinä loukkaannuit kovasti. Olen senvuoksi usein sen jälkeen ajatellut sitä asiaa, mutta en ole päässyt siitä mielipiteestä, jonka silloin Sinulle sanoin, että en ole rakastunut. Syksyllä kuvittelin sitä, mutta joko ovat tunteeni muuttuneet – ja onko se rakkautta, joka voi muuttua näin pian – tai sitten olen ruvennut ajattelmaan liian tunteettomasti. Minä pidän Sinusta vieläkin kovasti, ja minusta olisi vaikeaa erota Sinusta, mutta en voi sanoa rakastvani, kun en sitä tunnetta itsessäni tunne."

Kirjeestä ja muista jäi kuitenkin tunne, että näiden mainittujen syiden lisäksi Jaakko jätti kuitenkin sanomatta yhden tärkeimmän. Minusta tuntui, että hän säikähti sitä, kuinka kepeä ihastuminen vaihtui velvollisuudentunteeseen Saiman terveyden heikentyessä kaiken aikaa. Jaakkohan kirjoitti Saimalle monet kerrat siitä, kuinka hänen mieltään painoi omien vanhempien heikko terveys ja välillä hän kuin vahingossa tuli hämmästelleeksi, että miten Saima niin nuorena saattoi olla aina niin sairas ja huonovointinen. Saiman luonnostelema vastaus on mukana kokoelmassa, mutta ei ole mitään varmuutta siitä, lähettikö hän koskaan kirjeen Jaakolle.

Suosittelen kokoelmaa, sillä oli todella kiinnostava lukea 1930-luvun sivistyneistön kirjeenvaihtoa ja huomioida se kohtelias tapakulttuuri, joka kirjeistä välittyy. Kirjeet olivat melko samalla tavalla rakennettu jälkikirjoituksista päiväysmerkintöihin. Minun on luettava pian Saima Harmajan päiväkirjamerkintöjä – ihan harmittaa, että unohdin kirjan kotiini Lappiin – sillä kirjeiden lukemisen jälkeen olen utelias vertaamaan niiden vaikutusta Saiman ajatuksiin.

Tänä vuonna järjestetään todella paljon erilaisia tapahtumia runoilijattaren muistoksi. Poimin tähän blogiini pari kiinnostavaa, joihin suunnittelen itse osallistuvani:

6.3.2013 klo 17
Saima-paneelikeskustelu, Kansalliskirjasto, Unioninkatu 36, Helsinki
”Mitä Saima Harmaja on suomalaisessa runoudessa tänään?” Saimasta keskustelemassa hänen sisarensa Kirsti Toppari, kirjailija Markku Envall, lehtori Annamari Saure, kirjailija Vilja-Tuulia Huotarinen. Keskustelua vetää SH –seuran pj. Päivi Istala.

3.5.2013 klo 18
”Saima ja ystävät” hautuumaakävely, Hietaniemen hautausmaa, Mechelininkatu 2, Helsinki
Saiman syntymäpäivän aikoihin järjestettävä hautuumaakävely on seuran perinne vuodesta 2004 alkaen. Kävely järjestetään juhlavuonna tavallista laajempana. Tapaaminen Hietaniemen vanhan kappelin edessä. Runonlausujat johdattavat kulttuurihenkilöiden haudoille. Reitin viimeisen ruusun laskemme Saiman haudalle. Suunnittelija erikoiskirjastonhoitaja Leena Laakso, mukana myös Neiti Kevät Leena Maija Hurme.

Kirjasta on blogannut aiemmin Maria, joka on laillani keskittynyt arviossaan Saiman ja Jaakon suhteeseen. Hän koki osan kirjeistä kuitenkin vaivaannuttavina, kun Jaakko selitteli niin paljon kiireitään ja valitteli omia vaivojaan, vaikka Saima oli oikeasti sairas. Minusta tuntui, että Jaakon oli vaikea hyväksyä, että hänen tunteisiinsa lopulta vaikutti se, ettei Saima jaksanut samalla tavalla "nauttia elämästä". Mutta ei hän näistä ole muuta varmuutta kuin se tunne, mikä kirjeistä välittyy. Siksi niitä olikin niin mielekäs lukea.

Alkuvuoden luetut – listausta ja lyhytarvioita

Eilen kirjoitin alkuvuoden luettujen tilastoista ja blogini tapahtumista enemmän. Tänään on vuorossa sitten itse asia, eli alkuvuoden luettujen tarkempi ruotiminen.

Facebookin 13 uuden kotimaisen kirjailijan haasteeni on edennyt ihan hyvin: olen lukenut ensimäistä kertaa Mooses Mentulan, Päivi Kanniston, Sisko Istanmäen, Asko Sahlbergin, Eeva Joenpellon ja Eeva Tikan teoksia. Huonosti olen näistä ehtinyt silti bloggaamaan, joten alla miniarvioita osasta. Mentulan kirja julkaistaan 8.3., jolloin olen ajastanut myös teoksen arvion. Miina Supinen ei ole minulle uusi tuttavuus, mutta Orvokki Leukaluun urakirjasta on luvassa oma arvio myös myöhemmin. Mutta ihan hyvin haaste on edennyt, olen lukenut itselleni kuuden uuden kotimaisen kirjailijan tuotannosta teoksen. Päivi Kanniston Elämäni nomadina -teoksen tosin kuuntelin samalla äänikirjana.


Alkuvuoden luetut, joista olen blogannut: 
1. Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja
2. Tarquin Hall: Vish Puri & kadonneen palvelijattaren tapaus
3. Grace McCleen: Ihana maa
4. Melanie Gideon: Vaimo 22
5. Ingmar Bergman: Kohtauksia eräästä avioliitosta
6. Antonio Tabucchi: Taivaanranta
7. Yiyun Li: Kulkurit
8. Julie Kibler: Matkalla kotiin

12 tunnin lukuhaasteen aikana luin vielä:
9. Ferdinand von Schirach: Collinin tapaus
10. Maxence Fermine: Lumi
11. Asko Sahlberg: Yhdyntä
12. John Steinbeck: Helmi
13. Amelie Nothomb: Samuraisyleily

Alkuvuoden luetut, joista en ole blogannut erikseen:

Postmoderni kirjallisuus on upea teos, jonka lukemista en voi suositella tarpeeksi. Vaikka olen toimittanut teoksen, aion myöhemmin poikkeuksellisesti tehdä teoksesta pienen jutun blogiini, sillä kirja on todellinen kulttuurityö Pekka Vartiaiselta. Lähes tuhatsivuinen tietokirja on helppolukuisesti kirjoitettu ja kiinnostava katsaus länsimaiseen postmoderniin kirjallisuuteen. Olen kirjaa lukiessani tehnyt itselleni listan kiinnostavista klassikoista ja mietin jopa lukuhaasteen väsäämistä aihealueen tiimoilta. Lasten ja nuorten jatko- ja sarjakirjat on teosluettelo ja tarkoitettu kirjaston ja aiheesta kiinnostuneiden apuvälineeksi. Hakusanat auttavat löytämään mieleisestä aiheesta lisää teoksia. Tätä en ole toimittanut mutta olen saanut taittaa sen. Opettelen nykyisin myös kirjojen taittamista, ja projekti toisensa jälkeen taidot karttuvat. Seija Vilénin Mangopuun alla -teoksen olen jo lukenut aiemmin, mutta nyt myös toisen työprojektin vuoksi luin ja kuuntelin sen jälleen. Nämä siis työkirjoja. Käsikirjoituksia en luonnollisesti laske luettuihin, mutta valmiit teokset olen ennenkin listannut blogiini, vaikka en työprojekteista muuten arvioita tee.

 Sinikka Nopolan kirjoituskokoelmat Teepussit (Gummerus, 2010) ja Miksi emme totu pystyasentoon (WSOY, 2007). Teepussit on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1987, ja se on Nopolan esikoisteos. Tähän uuteen painokseen on lisätty kirjailijan kattava Lukijalle-teksti, joka oli – ehkä valitettavastikin – kokoelman hauskinta luettavaa. Nopola jopa itse kehottaa lukijaa jättämään yhden kertomuksensa kokonaan lukematta, niin huonona hän sitä pitää. Jotain kertoo siitä, että mieleeni onkin jäänyt parhaiten tämä aloitusluku, niin hauskasti Nopola muistelee esikoisteoksensa kertomusten syntyprosessia, itseään nuorena kirjailijana ja mitä mieltä hän on nykyisin näistä tarinoista.

Eipä sillä, ihan kiinnostavia tarinat olivat, kuten myös Miksi emme totu pystyasentoon -teksit, jotka ovat ilmestyneet aiemmin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä, mutta ehkä kuitenkin petyin niihin vähän, sillä luin ne niin pian uutuusteoksen, Matkustan melko harvoin ja muita kirjoituksia, jälkeen. Tekstit ovat tarkkanäköisiä, mutta vähän vanhahtavia: hämmästellään kuinka internetin käyttö kiihtyy ja sähkölaitteiden määrää kummastellaan. Mutta pidän Nopolan tyylistä kuitenkin niin paljon, että luen ehdottomasti seuraavan tuoreen teoksen.

Jim Dodgen Fup (Basam Books, 2004) -pienoisromaanin takakansi lupaa vauhdikasta juonta, mutta en voi väittää mitenkään kovassa kyydissä sen kanssa olleeni. Teos kertoo 99-vuotiaan kärttyisen pelurin ja alkoholistin Jake-vaarin ja hänen tyttärenpoikansa Kirpun tarinan heidän löydettyään pienen linnunpoikasen, Fupin, josta kasvaa lentokyvytön naarassorsa. Ei minua jaksanut tämmöinen moderni faabelointi nyt kiinnostaa, jossa käydään sorsan kanssa elokuvissa ja sikajahdissa.

Oikeastaan kirjan hauskin kohta oli pieni sanamuunnosleikki, joka syntyy linnun nimestä Fup Duck = Fucked Up. Kääntäjä Tero Valkonen oli lisännyt tekstin, että hän ei voinut suomentaa sanaleikkiä, sillä kirjailija on vaatinut, että kirjan nimi on oltava kaikilla kielillä Fup.

Sisko Istanmäen Liian paksu perhoseksi (Kirjayhtymä, 1996) ei valitettavasti täyttänyt niitä odotuksia, jotka sille olin asettanut. Olen nähnyt tarinan joskus elokuvana ja muistelisin, että siitä olisin silloin jopa pitänyt, mutta nyt tarina tuntui hyvin väljähtäneeltä. Sivuhenkilöt tuntuivat todella litteiltä, pahat ihmiset ovat pahoja kaikkina hetkinä, eikä näitä inhottavia tekoja sen kummemin motivoida. Päähenkilö Kaisun epätavallisen suuri koko oli kiinnostava lähtökohta rakentaa konfliktitilanteita, mutta siihenkin lopulta olisin kaivannut jotain vaihtelevuutta.

Teosta kuvataan surumielisen huumorin sävyttämänä tragikomediana, mitä se kyllä on, mutta toivoin koko ajan, että tarinaan tulee napakampi ote ja ihmissuhdekritiikki syventyy. Kirja oli aikanaan Finlandia-ehdokkaana, mutta en usko, että kirja menestyisi samalla tavalla, jos se ilmestyisi nyt. Tiedän monien pitävän tästä kirjasta yhä edelleen, mutta minun odotukseni olivat liian korkealla eikä kirja koskaan kavunnut niitä sieltä mukaansa noutamaan.

Eeva Joenpellon Tuomari Müller, hieno mies (WSOY, 1994) käynnistyi hitaasti mutta veti lopulta puoleensa. Nolosti edennyt Finlandia-haasteeni saa vihdoin teoksesta yhden pisteen, sillä Joenpelto voitti tällä vuoden 1994 Finlandian.

Kirja jakautuu kahteen osaan. Vuorotellen kerronta kulkee menneen ja nykytilanteen välillä. Teos alkaa siitä, kun kunta, joka käänsi aikanaan tuomari Müllerille selän erinäisistä syistä, haluaa lunastaa leskirouva Meeri Mülleriltä mukamas arvottoman maapläntin. Meeri asuu jo Helsingissä, eikä ole aikoihin käynyt entisessä kotipaikkakunnassaan, mutta ei kiusallaankaan suostu maata myymään. Hänellä on tuoreessa muistissa kunnanpäättäjien hänen perhettään kohtaan osoittama nöyryytys. Vuorottelu toimii, sillä on erityisen kiinnostava lukea näistä taustoista ja tuomari Müllerin elämästä. Kirja lähtee todella vetämään kun ensimmäisen kerran siirryttään ajassa taaksepäin.

Tuomari Müller, hieno mies on tarkkasilmäinen kuvaus ahneudesta ja vallanhimosta. Suuruudenhullu herraklikki vastaan pieni mutta sinnikäs leskirouva. On päivänselvää kenen puolelle lukijan myötätunto kääntyy, vaikka kukaan ei lopulta olekaan syytön.

Johan Bargumin uusin teos Syyspurjehdus oli viime vuoden parhaita kotimaisia. Halusinkin pian lukea lisää kirjailijan vanhempaa tuotantoa ja valitsin kirjastosta blogeissa kovasti kehutun Syyskesän (Tammi, 1993). Kirja on niin hyvä, että ihan harmittaa, etten ehtinyt kunnon bloggausta siitä tehdä.

Lisää arvioita löytyy todella paljon: Kirjava kammari, Luetut, lukemattomat, Luettua, Sinisen linnan kirjasto, Kirjoihin kadonnut, Täällä toisen tähden alla, Lumiomena, Sanasulkia, Hiirenkorvia ja muita merkintöjä.

Vanhemmistakin teoksista voi löytää runsain mitoin blogiarvioita, varsinkin jos kirja on näin hyvä kuin mitä Syyskesä on. Pidin teoksen surumielisestä tunnelmasta ja siitä, että koko ajan tuntui että pinnan alla värähtelee jotain salaisuuksia. Kirjassa on niin vähäeleisesti osattu kertoa kaikki oleellinen, hyvä tarina ei tarvitse kymmenittäin erilaisia juonikuvioita, riittää oikeastaan vain yksi, jos se on taiten tehty. Melankoliassakin pitää olla sykettä, muuten kirjan kanssa nukahtaa, ja tässä kirjailija on mielestäni parhaimmillaan. Aion ehdottomasti lukea Bargumia lisää.

Eeva Tikkaa minun on pitänyt lukea jo niin pitkään, sillä hän on yhden parhaimman ystäväni lempikirjailijoita. Alumiinikihlat-novellikokoelma (Gummerus, 1984) valikoitui kirjastosta takakansitekstinsä yhden kohdan vuoksi: "Ja aina on kyse myös läheisistä ihmissuhteista, sillä Tikan henkilöt eivät ole yksin". Tähän oli sisällytetty luonnehdinta kirjailijan koko tuotannosta, mutta lisäksi lämpö ja lempeys, jota kaipasin sillä hetkellä.

Melkein kaikissa tarinoissa on kyse ihmissuhteista, tässäkin kokoelmassa novellien päähenkilöt ovat kaikenikäisiä ja he ovat jossain elämänvaiheen taitekohdassa, jossa tapahtuu muutos suuntaan tai toiseen. Juuri sillä hetkellä on hyvä saada toisenlainen näkemys läheisiltä. Joten tällainen lempeä lähestymistapa toimii: "Tikan henkilöt eivät ole yksin".

Äiti, joka hakee kehitysvammaisen poikansa kotiin osastohoidosta, huomaa muun perheen häipyneen omille teilleen ikävän tilanteen ja velvollisuuksien tieltä ja on hetken aikaa hyvin yksinäinen. Mutta onhan hänellä silti tämäkin lapsi, poika, jonka kanssa hän ei varmaan pärjää tätä yhtä iltaa kauempa, silti mikään ei saa tällä hetkellä tulla yrityksen tielle. Tai poika, jonka isä on aina matkoilla ja joka tuntuu hyvin etäiseltä, uskaltautuu viimein yhteisellä retkellä näyttää vihansa, pettymyksensä ja pelkonsa. Isä osaa olla oikealla hetkellä seurana, vaikka niin usein onkin poissa.

Tämän takakannen pienen luonnehdinnan jälkeen oli ihana tutustua Tikan novelleihin, se oli kuin oikeanlainen lukuohje ja lyhyisiin novelleihin jäi yhdenmukainen tunnelma, vaikka tarinat aina lopulta unohtuvat.

Joenpelto, Bargum ja Tikka ehdottomasti parhaat tästä sakista.

Alkuvuoden luetut – tilastoja, kirjatapahtumia ja kuulumisia

Vuoden alku on mennyt niin vilkkaasti, etten ole ehtinyt tammikuussa ollenkaan listata erikseen luettuja teoksia. Siispä tarkastelen nyt kahden lukukuun jälkeen alkuvuoden luettuja tarkemmin kahdessa eri postauksessa. Ensiksi tarkemmin tilastoja ja kirjakuulumisia. Toisessa postauksessa kirjoitan enemmän luetuista kirjoista ja miniarvioita niistä luetuista, joista en ole aiemmin ehtinyt blogata.

Taulukoita olen ihaillut muutamien bloggaajien koosteissa aiemmin, joten sisareni avulla olen saanut tilastoitua lukemista näitä kuukausikoosteita varten paremmin. Esimerkiksi yllä olevasta taulukosta näkee, että olen lukenut alkuvuonna 25 teosta ja miltei 7000 sivua. Näistä kirjoista suurin osa on edelleen paperikirjoja, mutta olen lukenut nyt myös harvinaisen paljon sähköisiä kirjoja.

Vuoden ensimmäisen kunnon kirjastoreissun satoa olen lueskellut, mutta uusi työni muutti alkuperäisiä suunnitelmia niin, että olen lukenut edelleen aika paljon uutuuksia. Hyviä kirjoja olen lukenut niin vanhemmissa kuin uudemmissa, joten olen tyytyväinen alkuvuoden luettuihin. Minulla on satoja lukemattomia kirjoja hyllyissä, mutta silti olin lukenut enemmän kirjastosta lainattuja. Tilastot paljastavat myös, että luin niitä enemmän kuin arvostelukappaleita, vaikka luulin toista.

Luen näköjään melko tasaisesti kotimaista ja käännöskirjallisuutta sekä mies- ja naiskirjailijoita.

Huomasin viime vuoden lopulla, kuinka mukava on itsellekin summata blogitapahtumia, joten päätin tänä vuonna tehdä joka kuukauden jälkeen koosteet. Kuten arvata saattaa heti tammikuussa lupaus rikkoitui ja kooste jäi tekemättä, siksi luvassa on tämmöinen massiivinen tuplapostaus luvassa. Samalla tulee itsekin kerratuksi alkuvuoden kirja-aiheisia juttuja, luettuja kirjoja ja tapahtumia. Ihan vuoden alkuun jaettiin Blogistanian Finlandia, jonka voitti myös omalla listallani ollut Aki Ollikaisen Nälkävuosi. Blogistanian Globalia jaettiin puolestaan helmikuun alussa, jonka voitti kovasti pitämäni Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi.

Kirjabloggaajilla on aina aika ajoin näitä yhteystempauksia, joihin mielelläni osallistun. Lisäksi on kaikenlaisia lukuhaasteita, joihin olen tänä vuonna hitaanlaisesti ottanut osaa. Viime vuoden yritys kerätä sekä eurooppalaisia maita että yhdysvaltalaisia klassikoita osoittautui aika urakoinniksi. Mutta päivän tai vuorokauden mittaisia lukuhaasteita olen ehtinyt tänäkin vuonna suorittaa jo kerran. Luin 12 tunnin aikana viisi kirjaa.

Ostin alkuvuodesta iPadin, joka on kyllä mahtava laite työ- ja vapaa-ajan käyttöön. Kirjoitinkin jo alkuihastuksessa niistä mahdollisuuksista, joihin olen jo tutustunut. Olen enemmän käyttänyt sitä vedosten ja sähkökirjojen lukemiseen.

Yksi suurimmista muutoksista, joita blogissani on tapahtunut viime aikoina, on tietysti tämä rakastamani uusi ilme. Olen saanut tästä paljon kehuja, kiitos kaikille, ja pidän itsekin valtavasti raikkaasta yleisilmeestä. Mietin myös, että ostaisin blogilleni kunnon osoitteen, jotta saisin tuon blogspotin pois. Kunhan saan sen aikaiseksi, niin teetän uuden ilmeen ja osoitteen innostamana blogikäyntikortit tai -kirjanmerkit. Monella bloggaajalla niitä jo on, ja tilaisuuksissa he ovat jakaneet niitä blogiasioista kiinnostuneille kirjailijoille, toimittajille, kustantamon väelle jne. Mutta en teetä käyntikortteja tai kirjanmerkkejä ennen kuin saan osoiteasiat kuntoon.

Olen innostunut toisinaan Top Ten Tuesday -blogimeemista, joka on kätevä tapa listata milloin mitäkin mieleen tulevia aiheita. En ole orjallisesti kuitenkaan joka tiistai tähän osallistunut, joten tähän mennessä olen kirjoittanut vain yhden kerran tiistailistaukset. Viime vuonnakin jäi hyviä käännöskirjoja bloggaamatta, joista kuitenkin pidin, joten keräsin yhtenä tiistaina kymmenen miniarviota yhteen. Pidän lyhyiden arvioiden kirjoittamisesta silloin tällöin, vaikka kymmenen lyhyenkin postauksen yhteensovittaminen on työlästä, mutta jos yrittäisin joka kerta minimoida bloggaamisen käytettävän ajan, lopettaisin koko harrastuksen

Alkuvuodesta olen käynyt muutamissa kirjatapahtumissa, joista blogiini olen ehtinyt kirjoittaa vasta WSOY:n kirjallisesta ensi-illasta ja Atenan ja Schildtsin aamiaisesta. Näiden lisäksi aion vielä kirjoittaa Lés Miserables -elokuvan ensi-illasta, sillä kuvasin myös paikalle saapuneita julkkiksia jonkin verran, ja vierailustani kotikuntani kirjastossa ja lukiossa. Kävin puhumassa kirjabloggauksesta ja kirja-alan töistä ja kuvasin lapsuuteni tärkeän kirjastoa. Kunhan saan kirjoitettua, niin haluan haastaa muitakin kuvaamaan blogeihin kirjastoja. Sairastelut ovat veroittaneet osallistumasta muihin tilaisuuksiin, mutta koko ajan on onneksi mahdollisuuksia päästä kuuntelemaan kirjailijoita.

Tässä kuussa aion mennä ainakin Korjaamon kirjamarkkinoille ja Prosakiin. Lisäksi parit kirjanjulkkarit on kalenterissa. Kerroin blogissani myös vähän ensi kesän suunnitelmista, sillä muutamme Berliiniin kesäksi. Sain jo hyvän vinkin osallistua siellä alkukesän runotapahtumaan, jossa esiintyy myös suomalaisia runoilijoita, joten teen sieltä sitten blogijutun.

Toinen osa luvassa myöhemmin...