29.5.2012

Mitkä pahat puheet lukemisesta ovat totta?

Tänään bussissa mietin sitä, kuinka ajattelen ja puhun lukemisesta aina kuin vastarakastunut. Minusta on ihana lukea erilaisia kirjoja ja olen hyvin onnellinen, kun saan viettää aikaa kirjallisuuden parissa niin työ- kuin vapaa-aikana. Mutta ihan huomaamattani mietiskelin, että onko lukeminen oikeastaan aina niin ihanteellista ja mitä negatiivisia mielleyhtymiä siihen on liitetty tai yhä edelleen liitetään. Joskus myös harhaudun miettimään, että lukeminen on kaikille yhtä tärkeä osa arkea kuin mitä se on itselleni, mutta tiedän monia ihmisiä, jotka ovat suoranaisen ylpeitä siitä, etteivät koskaan ole lukeneet yhtä ainutta kirjaa (vapaaehtoisesti). Lukeminen ja kirjallisuus eivät siis kiinnosta kaikkia, eikä niin toki tarvitsekaan, mutta entäs me kirjanystävät, mitkä huonot puolet lukemisessa pystymme myöntämään? Onko niitä edes?

(Disclaimer: tämä on ihan leikkimielinen kirjoitus, sillä oikeasti lukemisessa ei ole mitään pahaa!!)

Väite: Lukeminen on yksityistä ja itsekästä puuhaa.
Vaikka bloggaaminen, lukupiriitoiminta, kirjallisuuskeskustelut radiossa, lehdissä, televisioissa, kirjastoissa ja ostoskeskuksissa tuovat kirjan ja kirjailijan sekä lukemisen ja lukijan puheenaiheeksi, on itse lukemisen akti hyvin yksityinen ja sisäänpäinkääntynyt kokemus. Tietysti kirjaa voidaan lukea ääneen, mutta ainakin itse luen eniten yksikseni hiljaa. Harvemmin kukaan kysyy, että lähdettäisiinkö yhdessä lukemaan, kun taas elokuvia on mukava katsoa yhdessä samanaikaisesti. Joten voin myöntää sen, että syvä rakkauteni lukemiseen on aina jostain tai joltain pois, ja pidän tilan ja ajan hyvin yksityisenä. Onko se sitten paha asia, mutta myönnän että siihen puuhaan ajaa itsekäs haluni ollakin yksin kirjan ja sen kuvaaman maailman kanssa.

Väite: Lukeminen on laiskottelua.

No onhan lukeminen ainakin minulla melkoista pötköttelyä, mutta minua harmittaa että ihmiset hyväksyvät paremmin kaikki aktiiviset tekemiset kuin hitaammat, nautinnolliset askareet. Kyllä lukiessa pää tekee myös työtä, vaikka kroppa lepää. Tein myös pienen testin lukuhaasteeni aikoihin. Näinä extremeaikoina kuvittelin, että ei-lukevissa ihmisissä heräisi kiinnostus sosiaalisessa mediassa tekemääni lukuhaasteeseen, koska koe sisälsi kuitenkin annoksen sosiaalisuutta, typeryyttä, omien rajojen rikkomista, hassuttelua. Lukemisesta tuli haasteen myötä jotenkin aktiivista suorittamista. Poikkeuksellisesti ilmoitin haasteesta omalla facebook-seinälläni ja julkaisin myös tulokset. Sen jälkeen vähän ajan päästä julkaisin rajoitetulle yleisölle tiedon (eli suljin pois kirjaihmiset) siitä, kuinka hyvä ilma oli käydä kunnon lenkillä. Hämmennyin siitä, että lenkkeily herätti enemmän hyväksyntää kuin 1800 sivun lukeminen yhden vuorokauden aikana.

Tietysti testini ei ole aukoton, mutta vahvisti kuitenkin epäilystäni siitä, että lukeminen ei varauksetonta ihailua kaikilta ihmisiltä saa. Blogissani sen sijaan haaste kiinnosti, joten hyvillä mielin jaan harrastukseni muiden lukijoiden kanssa. Myönnän, että lukeminen on tietyllä mittarilla katsottuna laiskottelua, sillä varsinainen toiminta ja teho on piilossa.

Väite: Lukeminen on täynnä arvottamista ylhäältä alas ja viihteestä korkeaan.
Ihmiset, jotka lukevat hyvin vähän, mainistevat usein etteivät jaksaisi lukea klassikoita, koska ne ovat niin raskaslukuisia. Toisaalta monet todellisiksi kirjanystäviksi itsensä mieltävät voivat tuhahdella sille, että viihdekirjallisuus myy ja kiinnostaa ihmisiä. Eli lukeminen ja kirjallisuus ei olisi kuitenkaan tärkeintä, vaan se ettei muiden lukeminen uhkaisi omaa maailmankuvaa. Itsekin olen sortunut nenänvartta pitkin katsomiseen ja olen voinut kirjastossa ihmetellä jonkun lastaavan syliinsä kirjoja, joihin itse en jaksaisi tuhlata aikaa. Toisaalta olen törmännyt ennakkoluuloihin, joita lukemiseen liitetään ja minulta on jopa kysytty, että pidänkö itseäni jotenkin parempana kun luen paljon.

Mutta tämä kuhina tekee lukemisesta osin myös tärkeän puheenaiheen. Finlandia-raati valitsee joka vuosi väärät kirjat. Miksi Sofi Oksanen myy niin paljon? Myisivätkö runot enemmän jos niitä voisi ostaa kioskeista, kuten harlekiinikirjoja? Kuka pitää valtaa, kirjakauppias, kustantaja, kuluttaja vai kirjailija? Onko siinä jotain pahaa, että keskivertolukija haluaa ostaa ja lukea sen saman Mielensäpahoittajan tai Steve Jobsin kuin kaikki muutkin?

Väite: Helppo se sulla on...
Onhan se etuoikeutettua elää niin, että on mahdollisuus lukea, mutta uskon että valtaosalla tässä maassa olisi siihen mahdollisuus, jos lukeminen olisi ajankäytöllisesti prioriteeteissa ylempänä. Siksi en ymmärrä tätä kaunaa, jota lukemiseen liitetään. Mie lukisin noin paljon, jos minulla ei olisi näitä lapsia? Miten sinulla voi riittää aika tuohon kaikkeen? Olisipa minullakin mahdollisuus vain heittäytyä selälleni jonkun hyvän romaanin kanssa. Helppo se sulla on...

Nyt en väitä, etteivätkö lapset, työt, koti jne. veisi aikaa, en vain ymmärrä tuota asennetta, jolla asiaa lähestytään. Lapsetonkin voi olla kiireinen, ja hän joutuu ihan samalla tavalla tasapainoilemaan oman ajan, työajan ja muiden velvotteiden välillä. Tiedän myös monia äitejä, jotka lukevat paljon kirjoja, käyvät töissä ja leipovat joka perjantai mahdottomia herkkuja. Minusta kenenkään ei tarvitse lukea enempää, kun he oikeasti haluavat tai ehtivät, mutta toivon, että ne jotka mieluummin lukevat kuin katsovat esimerkiksi televisiota eivät joutuisi syyllistetyksi siitä, että heillä on jotenkin helpompaa. Meistä kukaan ei tunne toisen arkea niin hyvin, että voi päivitellä ajankäyttövalinnoilla. Aina se lukeminenkin on jostain pois, joten yritän huojentaa aina näiden "helppo se sulla on.." -tuumailijoiden mieltä sillä, että he varmaan saavat muuten elämäänsä jotain sellaista, josta mie jään paitsi. Mutta myönnän, henkilökohtaisesti tämä on helppo valinta. Valitsen usein lukemisen kuin jonkun muun vapaa-ajanviettotavan.



Mitä pahoja puheita sinulle tulee mieleen, jotka voisivat lukemisen kohdalla olla totta? Tai kumottavissa?



27.5.2012

James Sturm: Market Day

James Sturmin Market Day on surullinen sarjakuva. Se on ajaton kertomus siitä, kuinka yhteiskunnallinen ja taloudellinen murroskausi vaikuttaa yksittäisiin ihmisiin, miten massatuotanto teollisuudessa vaikuttaa käsityöläisiin ja taiteilijoihin ja miten vahva tarina vaikuttaa lukijaansa.

Market Day sijoittuu 1900-luvun alkuun johonkin itäeurooppalaiseen maahan. Päähenkilö on elättänyt tähän asti perheensä myymällä upeita käsintehtyjä mattoja, mutta kaikki on muutoksessa, ja hänen maailmansa kokee mullistuksen, matot eivät enää käy kaupaksi. Mies pakkaa kaikki mattonsa kärryyn ja vie ne aasin avulla torille myytäväksi, mutta kauppa ei käy torillakaan. Tummasävyisissä ruuduissa käydään ammattitaidon kuolinkamppailua. Torilla ihmiset keskustelevat kiivaasti kuin pyrkien niin todistamaan olevansa vielä olemassa.


Synkkyys puhutteli minua, pidän sarjakuvissa erityisesti siitä, kuinka moniulotteisesti ne vaikuttavat. Tarinan ja kuvien lisäksi moni muukin asia vaikuttaa tunnelmaan. Miten kuvat on väritetty ja mitä kaikkea ruuduista löytyy, kun antaa silmän hetken harhailla kulmasta kulmaan. Millainen typografia on valittu puhekupliin tai kertojan puheenvuoroihin. Mitä sanotaan ja mitä näytetään? Miten nämä ovat keskenään ristiriidassa tai täyttääkö toinen roolinsa niin hyvin, ettei tarvitse sitä kuvin tai sanoin uudelleen toistaa. Sarjakuva tarjoaa niin paljon lukijalleen, kun malttaa lukea sitä sen ehdoilla. Seuraavaan kuvan otin tähän arviooni siksi, sillä siinä on minusta upeasti kuvattu yhtä asiaa monin eri ruutujen avulla. Ruudut ovat suljettu kuuteen osaan, mutta silti ne tarkentuvat kuvaamaan yhtä asiaa. Miehen itsesääliä, surua ja pettymystä. Sitä karua tunnelmaa, mikä syntyy kun mikään ei ole kuin ennen, eikä muutos ole mieleinen.



Matontekijä on tottunut tietynlaiseen elämänrytmiin. Hän tekee tärkeää työtä. Hän on taiteilija, joka luo kauniita mattoja ihmisille. Hän käy säännöllisesti torilla myymässä mattojaan, se on elämän kiertokulku, johon hän on tottunut ja joka tuo hänelle suurimman tyydytyksen ja onnen. Tarkastelemalla tavallista miestä näin läheltä, tuntuu tämän pienen ihmisen arki ja todellisuus tavattoman tärkeältä sellaisenaan. Kun mikroskoopin tutkimusalue laajenee käsittämään ympäröivän maailman ja todellisuuden, syntyy melankolista kitkaa. Maailma ei pysy ikuisesti samana, eikä tuttu ja turvallinen itsestäänselvästi seuraa vuodenkiertoa kuten yksittäinen ihminen sen haluaisi. Pettymys on tämän tragedian kulmakivi.

Market Day on taitava osoitus siitä, kuinka paljon hiljaisuudessa voi olla voimaa. Sturm ei pakota mitään, vaan tarina tuntuu syntyneen itsestään. Se on niin tavanomainen ja jokapäiväinen, silti koskettava. Ehkä juuri siksi, että se on kaiken aikaa totta.

26.5.2012

Patrick deWitt: Sistersin veljekset

Patrick deWitt: Sistersin veljekset. Suomennos: Tero Valkonen. Sivuja: 346.

"Patrick deWittin jäljiltä western ei ole enää entisensä."
Ei ainakaan oma suhteeni villi länsi -kirjoihin, sillä Sistersin veljekset (Siltala, 2012) nojaa klassiseen westerniin, mutta tuo siihen oman uuden, tuoreen mausteensa: minäkertoja Eli on toinen Sistersin veljeksistä, hän on palkkamurhaaja, jonka kerronta on myös empaattista ja herkkää. Ammattitappaja, joka ei hätkähdä raakuuksia, mutta kaipaa silti läheisyyttä, rakkautta ja hyväksyntää.

Aluksi epäilin: onkohan tämä joku äijäily-kirja, jossa seikkailaan siellä täällä päättömänä, ammutaan ja sikaillaan. Kuin huomaamattani olin lukenut lentokoneessa puolet, kirja on taitettu jännittävästi, teksti on sujuvaa, tarina on erilainen, puoleensavetävä ja minulle lukijana myös jotain ihan uutta.

"Mutta he ovat tappajia", hän kuiskasi.
"Niin olen minäkin!" kuiskasin takaisin.
"Miten niin?"
Hänen katseessaan, kalpeudessaan ja epävarmuudessaan oli jotain mikä villitsi minut; minut valtasi jonkinlainen julmuus tai eläimellisyys. Nousin seisomaan ja huusin: "Kuolema vaanii meitä kaikkia!" En tiedä mistä sanat tulivat, mutta ne innostivat minua karmeasti - nousin sängystä, nappasin pistoolin ja ammuin lattialautoihin. -- Kymmenen minuutin päästä arvelin että turkismetsästäjät eivät olleet kuulleet laukausta. He eivät olleet huoneessaan tai minä olin ampunut johonkin toiseen huoneeseen. Hylkäsin seikkailuni, lopullisesti. Harjasin hampaat ja menin nukkumaan.

Eletään vuotta 1851 Oregonissa. Eli ja Charlie Sisters ovat saaneet kommondorilta käskyn tappaa eräs Hermann Kermit Warm. Heidän sukunimensä tuo kirjaan enteen huumorista, sillä he ovat oikeasti veljeksiä, kohtalon kuljettamia palkkamurhaajia. Teoksen alkuperäinen nimi kantaa vitsin vähän paremmin: The Sisters Brothers. Luvassa on siis seikkailua, huumoria, pyssynpaukutusta. Road trip villin lännen tapaan.

Charliella on enemmän tappajan temperamentti ja taito joutua vaikeuksiin, Eli on siellä, missä veljensäkin. Hän on lukijan näkökulmasta kertojana johtotähti, mutta todellisuudessa hän on vähän veljensä käskyläinen. Keskinäinen luottamus ja toistensa luonteenpiirteille naureskelu kuitenkin näyttää sen, että kiintymys on molemminpuolista, vaikka Charlie on brutaalimpi kaksikosta. Eli on roteva ja suurisydäminen, kiintyy tahtomattaan "huonoon" hevoseen, rakastuu kohtaamiinsa naisiin, etsii suuntaa elämässään, mutta toistaiseksi ei vain tiedä muunlaisesta elämästä. Charlie on taas veljeään komeampi, mutta hidastaa matkantekoa ainaisella ryyppäämisellään. Romaani on samaan aikaan eheä tarina, joka kulkee alusta loppuun kuin junan vessa, mutta samalla se on eräänlainen kertomuskokoelma pieniä tarinoita ja sattumuksia, joihin veljekset törmäävät matkalla kohti Kalifornian kulta-apajia ja Hermann Kermit Warmin olinpaikkaa.

Veijariromaani, jonka miellyttävä kertoja on sopivan rikkinäinen. Hänen sisäinen maailmansa kuvastuu hyvin myös pienissä askareissa. Eli joutuu epäonnekseen hammaslääkäriin, jossa kivualiaan toimenpiteen aikana häneltä poistetaan pari mätöä hammasta. Hammaslääkäri opettaa hurjan lännenmiehen käyttämään harjaa ja pulveria, jottei sama vaiva toistuisi enää. Mitä enemmän Eli hammasharjaansa ja puhtaaseen tunteeseen suussa ihastuu, sitä enemmän hän kokee myös työnsä sellaisenaan tulleen määränpäähän. Yhtä aikaa tarinassa on komiikkaa, mutta myös syvempää symboliikkaa.

Teos oli lukuelämys erilaisuutensa vuoksi, mutta myönnän ettei viskinjuonti bordelleissa ja lainsuojattomien elämä aavikolla kiinnosta niin paljon, että himoitsisin tämän enempää western-kirjoja. Pidin vakavan ja kevyen yhdistelmästä, sympaattisesti kertojasta, veijaroinnista. Suosittelen kirjaa erityisesti niille lukijoille, jotka kaipaavat Tex Willeriä korkeampaa jännitystä.

23.5.2012

11 kysymystä x 4


Sain Saran kirjoista, Jokken kirjanurkasta, Kirjoista-blogin Merenhuiskeelta ja Paulalta Luen ja kirjoitan -blogista haasteen vastata 11 kysymykseen. Kiitos haastajille! :)


Sara:
1. Lempikirjastosi?
Heti vaikea kysymys, koska käyn useassa eri kirjastossa. Oulunkylän kirjasto on ihana, kun se on niin lähellä, mutta toisaalta se on melko meluisa, eikä sovellu rauhalliseen lueskeluun. Käpylän ja Vallilan kirjastot ovat myös tuttuja, kun Juri on työskennellyt molemmissa, joten olen usein istunut siellä lukemassa. Kymppi on myöhään auki, joten siellä on hyvä tehdä sunnuntaisinkin töitä. Mutta vastaan kuitenkin kysymykseen, että Kolarin kunnankirjasto, sillä kun asuin vielä kotikunnassani, kävin kirjastossa mielelläni. Siellä on edelleenkin laaja valikoima, kirjat on hyvin esillä ja palvelu on erittäin ystävällistä ja asiantuntevaa.

2. Mistä ostat pääasiassa kirjoja? Kirjakaupasta, verkkokaupasta, marketista antikvariaatista/kirpputoreilta vai joku muu?
Olen miettinyt, että tekisin tästä oman jutun, johon keräisin suosikkipaikkani tärpeiksi muillekin kirjahulluille. Pääasiassa ostan kirjani tietystä antikvariaatista, sillä siellä ei ole liikaa kirjoja eikä ahdasta. Omistaja ei ole päällekäyvä, antaa kanta-asiakasalennusta, ja löydän aina jotain ostettavaa. Lisäksi ostan kirppareilta, kierrätyskeskuksista, Akateemisesta ja Adlibriksestä kirjoja.

3. Sinulle tärkeä nuortenkirja?
Rauha S. Virtasen Lintu pulpetissa on tärkein nuortenkirja, sillä tutustuin kirjaan niin hyvin tehdessäni siitä kandintutkielman.

4. Pelottavin kirja, jonka olet lukenut?
Nuorena luin enemmän Stephen Kingin kirjoja, jotka olivat todella jännittävän pelottavia. En kuitenkaan saa nyt päähäni, että mikä tietty kirja olisi kaikkei pelottavin.

5. Lempirunosi?
Tämä

6. Minkä elokuvan, joka pohjautuu kirjaan olet katsonut viimeksi?
Olisikohan ollut Bernard Schlinkin Lukija. Muistan tämän siksi, että kun katsoin elokuvan kesken kirjan lukemisen, niin jätin kirjan lopulta kesken, kun en ihan heti halunnut palata samaan tarinaan. Pitäisi ymmärtää lukea kirjat loppuun ennen elokuvien katsomista.

7. Minkä kirjan maailmaan haluaisit uppoutua niin, että olisit siellä mukana "oikeastikin"?
HYVIN pienenä tyttönä rakastin Aku Ankkaa niin, että toivoin olevani joskus hänen morsiamensa, mutta en sen jälkeen ole niin hurahtanut lukemiseen, että olisin toivonut olevani tapahtumissa itse mukana. Ehkä joissain hetkissä, juhlissa, suutelukohtauksissa, matkoilla, kokemassa, näkemässä, kuulemassa, mutta että kokonaisen kirjan verran... ei tule ainakaan mitään tiettyä kirjaa mieleen.

8. Mieluisin vuorokauden aika lukea?
Illalla.

9. Kesäkirjasi?
Paksu tiiliskivi. Lyhytromaani. Novellikokoelma. Dekkari. Klassikko. Sarjakuvaromaani.

10. Mitä luet juuri nyt?
Luen Brett Eeaston Ellisin Kalliit yöt -romaania, mutta en ole kauhean innostunut tarinasta, joten taidan jättää sen kesken. Luen myös Guy Delislen Jerusalemia.

11. Seksikkäin fiktiivinen kirjan henkilö? Perustelut!
Älykäs, sarkastinen, nokkela. Hercule Poirot. ;)



Merenhuiske:
1. Mikä on ahdistavin kirjamuistosi?
Ahdistuminen ei ole kauhean pitkäkestoista, sillä en muista yhtään tiettyä kirjaa, joka kalvaisi yhä mieltäni. Usein aiheet ja käsittelytapa ahdistavat lukiessa, mutta se on sellaista puhdistavaa, jopa terapeuttista, sillä lukeminen on yksi tapa saada lohtua.

2. Mikä on paras paikka lukea kirjaa kesällä?
Luin viime kesänä yhden kirjan melkein kokonaan laiturilla maaten. Tällaiseen luksukseen minulla on harvoin mahdollisuus, mutta toivon hartaasti, että pääsen tänäkin kesänä jonnekin veden äärelle lukemaan.

3. Luetko kirjoja muilla kielillä kuin suomeksi?
Englanniksi luen suurimman osan sarjakuvista, joita luen.

4. Haluatko omistaa lukemasi kirjat vai lainaatko ne mieluummin kirjastosta (tai jostain muualta)?
Riippuu kirjasta. Kaikkia en halua omaksi, mutta mielelläni ostan kirjoja, jotka luettuani lahjoitan siskolleni, äidilleni, isälleni, kelle vain, jonka uskon kirjasta pitävän.

5. Mihin kirjalliseen maisemaan tai maailmaan haluaisit mennä vierailulle?
Nyt haluaisin todella paljon Japaniin, kaipaan sinne niin paljon, että en haluaisi edes lukea japanilaisia kirjoja kateuksissani.

6. Ketkä kuusi fiktiivistä henkilöä kutsuisit päivälliselle?
Haluaisin kutsua Hercule Poirotin, koska hän on minun kaikkien aikojen suosikkini, mutta toisaalta hänen lähellään tapahtuu aina murhia, joten hän ei ole kauhean hyvä kutsuvieras. Kutsuisin Joel Haahtelan Katomispisteen minäkertojan, sillä kysyisin häneltä, miten hän pääsi pois saarelta. Alan Bennetin Epätavallisen lukijan kuningattaren, sillä hänellä olisi varmasti paljon kerrottavaa kirjallisuudesta. Mielensäpahoittaja olisi varmasti melkoinen marmattaja, mutta toisaalta hän tarjoaisi varmasti monta puheenaihetta, johon päivällisseurue voisi tarttua, plus hän voisi tulla etukäteen auttamaan kokkailuissa. Sergei Dovlatovin Meikäläisten minäkertoja on niin hyvä kertomaan tarinoita, joten hän sopisi hyvin sekalaiseen joukkoomme. Seija Vilénin Pohjan akka on niin kiehtova nainen, joka toisi iltaan vähän magiaa mukanaan. Kuudes vieras voisi olla uusi ystäväni, fiktiivinen henkilö, johon en ole vielä tutustunut. Nappaisin kirjahyllystä yllätyskortin.

7. Mikä on ollut paras tänä vuonna lukemasi kirja?
Jos ei lasketa kirjoja, joiden tekemisessä olen itse ollut jotenkin mukana, niin vaikuttavin kirja on ollut Haruki Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemista. Tai Vladimir Nabokovin Naurua pimeässä.

8. Mitä kappaleita kuuluisi elämäsi soundtrackiin?
Hyviä.

9. Millaisista elokuvista pidät?
Kirjoihin perustuvista, hitaista kamera-ajoista (ilman että elokuva on itsessään pitkävetinen), monipuolisista kokonaisuuksista, joissa valittu musiikki tukee tunnelmaa niin, että itku tirahtaa. Sielua tärähdyttävistä.

10. Miten valitset kirjastossa lainaamasi kirjat?
Olen tilannut puhelimeeni kirjastojen uutuuslistan rss-syötteenä, joten yleensä varaan sitä kautta kirjoja. Näin useimmiten.

11. Kirjoitatko päiväkirjaa?
En. Vain tätä blogia.


Paula:
1. Minkälainen suhde sinulla on omaan (oikeaan) nimeesi?
Muistan joskus inhonneeni nimeäni, sillä siskollani (Henni) oli erikoisempi ja harvinaisempi. Hannoja oli kaikkialla, enkä edes suostunut maistamaan Hanna-tädin kakkuja, sillä pelkkä nimi oli niin ärsyttävä. Nykyisin olen onneksi kasvanut tässä asiassa aikuiseksi.

2. Miten hemmottelet itseäsi?
Ostamalla kirjoja.

3. Minkä elokuvavinkin antaisit sateiseen kevätiltaan?
Magnolia on nerokas!

4. Hauska lapsuusmuistosi?
Luulin vielä ala-asteen toisella luokalla, että osaisin lentää. Luin silloin paljon Pikku vampyyri -kirjoja (koko meän luokka luki) ja välitunnilla leikimme aina vampyyrileikkejä. Hyppäsin korkealta kaiteelta lentääkseni eteenpäin, mutta painovoima veti viattoman pikku vampyyrin maahan, mursin rytäkässä käteni.

5. Mitä uutta olet tehnyt tai kokeillut tämän kevään aikana? Ellet mitään, miksi?
Kokeilin lukea 24 tunnin aikana niin monta kirjaa, kun vain oli mahdollista.
 
6. Milloin olet ärsyttävimmilläsi?
Sairaana: passautan, vaikeroin, valitan ja kärtyän.

7. Milloin olet parhaimmillasi?
Muulloin. :D

8. Mikä on vuodenaikasi ja miksi?
Olen ehdottomasti vuodenaika-ihminen, sillä pidän kaikista neljästä ja niiden jaksottaisesta vaihtumisesta. En missään nimessä haluaisi asua ikuisesti maassa, jossa olisi aina esim.kesä.

9. Mikä saa sinut innostumaan?
Energinen seura. Hyvä kirja. Loistava käsikirjoitus.

10. Mitä luonto sinulle merkitsee?
Paikkaa, jonne kadota yksinään.

11. Mitä ystävissäsi arvostat?
 Läsnäoloa.



Jokke:
1. Koska opit lukemaan, ja miten
En ollut mikään lapsinero, joten opin lukemaan vasta koulussa abc-kirjoja tavatessa.

2. Mikä oli ensimmäinen kirja, jonka muistat lukeneesi
Joku hevoskirja, eli en muista kovin tarkasti.

3. Minkä kirjan luit viimeksi
Patrick deWittin Sisterin veljekset.

4. Minkä kirjan olet useimmin lukenut
Toimittamiani kirjoja olen lukenut useamman kerran peräkkäin, muuten harvemmin luen kirjoja uudestaan.

5. Mikä kirjan sankari muistuttaa sinua ja miksi
Ei kyllä kukaan yks-yhteen.

6. Minkä kirjan miljööseen haluaisit matkustaa ja miksi
Viimeksi tuli halu päästä Japaniin, kun luin Haruki Murakamin juoksukirjaa Mistä puhun kun puhun juoksemista. Vaikka hän kuvailee monia maita ja paikkoja, missä on käynyt juoksemassa, niin silti kova japanikuumeeni hytkähti, kun kuvittelin itseni jonnekin ihanan keväiseen puistoon kävelemään, jossa sakurat kukkivat.

7. Pidätkö eläimistä kertovista kirjoista, kerro mistä
Kavahdan aina, kun kirjassa pahoinpidellään tai tapetaan raa'asti eläimiä. Juuri tuossa Sistersin veljeksissä kaavitaan hevoselta silmä päästä, ja se oli niin visto kohtaus, että mieluummin olisin ollut ilman. Pidän eläimistä kirjoissa, jopa kertojina, jos heidät jätetään raadollisuuksista rauhaan. Kestän ihmisiin kohdistuvat raakuudet paljon paremmin.

8. Paras suomalainen kirja sinun mielestäsi
En pysty sanomaan tähän mitään.

9. Inhokki-kirja
Jos olen pakannut mukaan matkalle liian vähän kirjoja ja se viimeinen jäljellä oleva osoittautuu täydelliseksi flopiksi.

10. Mikä olisi sopiva hinta kirjalle
Koska tiedän jotain kirjan tuotantokustannuksista, niin vaikea olisi lähteä hintaa kauheasti pudottamaan, mutta myönnän etten tällä ostotahdilla voisi ostaa kovin montaa täyshintaista kirjaa vuodessa.

11. Kuinka paljon kirjojen lukemiselle pitäisi varata aikaa
Varon sanomasta pitäisi-verbiä enää, sillä sillä kahlitsee itsensä moniin ahdistuskierteisiin. Lukekaamme niin paljon, kun se on mielekästä ja mahdollista.




Koska kysymykset olivat niin hyviä ja haastavia, kerään niistä erityiskiinnostavat ja haastan seuraavat vastaamaan niihin: Zephyr, Morre, Kuutar, Reeta Karoliina, Susa P., Jori, Salla, Mari A., Anni.M.

1. Minkä kirjan maailmaan haluaisit uppoutua niin, että olisit siellä mukana "oikeastikin"?
2. Koska ja miten opit lukemaan?
3. Minkä elokuvavinkin antaisit sateiseen kevätiltaan?
4. Mikä on ollut paras tänä vuonna lukemasi kirja?
5. Minkä elokuvan, joka pohjautuu kirjaan olet katsonut viimeksi?
6. Mikä oli ensimmäinen kirja, jonka muistat lukeneesi
7. Mikä on ahdistavin kirjamuistosi?
8. Ketkä kuusi fiktiivistä henkilöä kutsuisit päivälliselle?
9. Mitä luet juuri nyt?
10. Luetko kirjan joskus loppuun vain siksi, että voit kirjoittaa siitä blogiisi?
11. Jos et kirjoittaisi kirjablogia, niin mikä muu aihe jaksaisi pitää mielenkiintosi bloggaamisen parissa?

21.5.2012

Antonio Hill: Kuolleiden lelujen kesä

Otava, 2012
El verano de los juguetes muertos, 2011
Suomennos: Taina Helkamo
Sivuja: 379
Genre: tupakantuoksuinen espanjalainen dekkari

"- Olen sinulle nyt täysin rehellinen, vaikka saatan vaikuttaa tylyltä: tämä saattaa olla yksi niitä tapauksia, joka ei ratkea koskaan. Kovin montaa ei ole tullut urallani vastaan, mutta kaikissa niissä tapauksissa ilmaan on jäänyt epäilys. Putosiko hän? Hyppäsikö hän tahallaan? Tönäistiinkö hänet? Ilman todistajia ja selviä viittauksia rikokseen tapaukset luokitellaan lopulta "tapaturmaisiksi kuolemiksi", kun muitakaan todisteita ei ole. Ja epäilys jää."

Luin lomallani kaksi dekkaria peräkkäin, joten väistämättä niitä tuli vertailtua keskenään. Tanskalaisen dekkarin Kaikella on hintansa miljöö ja henki tuntuu tutummalle, espanjalaisen psykologi-kirjailija Antonio Hillin esikoisdekkarissa Kuolleiden lelujen kesä liikutaan selvästi vieraimmilla vesillä. En osaa oikein edes paikallistaa, että miksi kirja tuntui niin eteläeurooppalaiselta. Ehkä se oli se ylenmäärätön tupakointi: kaikki henkilöt polttavat kirjan sivut sauhuten joka tilanteessa ja paikassa. Tai sitten se oli se temperamenttisuus: yhtä aikaa salataan asioita ja puhutaan suu puhtaaksi. Tai sitten se johtui vain siitä, että kuvittelin koko ajan komisario Héctor Salgadon kirjailija Antonio Hillin näköiseksi (kuvassa).

Kuolleiden lelujen kesä oli hyvä avaus uudelle dekkarisarjalle. Kustantaja vertaa teosta Stig Larssoniin, Norkku Nenä kirjassa -blogista puolestaan Henning Mankelin Wallander-sarjaan. Mie en osannut hakea lukiessani vertaavuuksia, vain vastakohtia. Olen lukenut lähinnä pohjoismaisia rikoskirjoja, enkä muista että olisin montaa espanjalaista kirjaa lukenut aiemmin, joten oli mielenkiintoista rikkoa maarajoja rikkomatta genrerajoja. Kuolleiden lelujen kesä on aika peruskauraa dekkarintuntijoille, mutta se osaa silti myös yllättää, eikä sitä malta jättää kesken. Tätä ahmismistunnetta haen dekkareista, yhteiskuntakritiikillä maustettua jännitystä. Hill on ammatiltaan psykologi ja kääntäjä, joten Hectorin terapiakäynti saa jo tästä viitekehyksestä uskottavuutta. Lukijana uskoin teoksen psykologisen tason syntyneen vaivatta. Teksti oli sujuvaa, tarina eteni ilman sudenkuoppia eteenpäin.

"Hector sytytti savukkeen ja veti kunnon savut.
- Tarjoatko minullekin yhdet? Ruth mutisi.
Hector naurahti.
- No ota hitto vie... Kun nainen sytytti savukkeen, liekki valaisi hänen kasvonsa.
- Minulla on sinuun huono vaikutus. Hector lisäsi kepeästi."

Mutta se tupakointi. En muista aiemmin kiinnittäneeni missään teoksessa näin paljon huomiota siihen, kuinka monta kertaa jännittävä juonenkuljetus katkaistaan näihin tupakoimista kuvaaviin suvantokohtiin. Tästä voi jo päätellä, etten itse polta tupakkaa, sillä minua ärsytti suunnattomasti se kaiken salliva mentaliteetti, jossa sauhutellaan missä ja milloin vain. Huomioin tämän varmasti siksikin, kun aiemmassa tanskalaisessa dekkarissa koko työryhmä tuki pomonsa terveisiin elämäntapoihin siirtymistä ja muun muassa tupakoinnin lopettamista. Tämä tällainen sivujuonne, kiinnostavaa mihin kaikkeen meillä lukijoilla tarttuukin huomio.

Hill jättää loppuun kiinnostavan cliffhangerin, joka pakottaa tarttumaan seuraavaan kirjaan. Kesä on dekkareiden kuumaa aikaa, joten jos kaipaat perusvarmaa rikosromaania, niin suosittelen suu sauhuten Kuolleiden lelujen kesää.

18.5.2012

Lotte & Søren Hammer: Kaikella on hintansa

Lotte & Søren Hammer: Kaikella on hintansa
Bazar, 2012 
Alting har sin pris, 2010 
Suomennos: Sanna Manninen 
Sivuja: 475 
Lisäksi: 
Toinen (itsenäinen) osa Rikosylikomisario Konrad Simonsenin -sarjaan. 


Ministerijoukko, kasa toimittajia ja jäätikkötutkija ovat tulleet Grönlannin jäätikölle näkemään omin silmin, mitä tarkoittaa kun ilmasto lämpenee. Yhtäkkiä heidän silmiinsä osuu naisen ruumis, joka on ilmestynyt sulaneen jäälohkareen sisältä. Lähimpään asutukseen on satoja kilometrejä, paikka on keskellä ei mitään. Kun Konrad Simonsen murharyhmineen ryhtyy selvittämään juttua, on heillä käsissään klassinen suljetun huoneen arvoitus, päinvastoin käännettynä. Murha täysin avoimessa tilassa. Murhaaja on pian kaikkien tiedossa, ja hänen hirveät tekonsa paljastuvat vähitellen, mutta pitäviä todisteita on vaikea löytää. Motiivi, tekotapa ja ajankohta ovat pian selvillä, mutta miten saada kiinni murhaaja, joka on hämmentävällä tavalla etevä?

Lotte & Søren Hammer ovat kirjoittaneet yhteistyössä jälleen jännittävän dekkarin. Vakuutuin jo sisarusten yhteistyöstä ja epämiellyttävän nokkelasta mielikuvituksesta viime vuonna julkaistun Saastojen parissa, eikä tämä jäänyt missään nimessä esikoisen varjoon.

Molempia teoksia yhdistää se, että murhaajat ja motiivit tekojen takana ovat koko ajan lukijankin tiedossa, mutta siinä missä Saastoissa hämmennettiin lukijan moraalia ja oikeustajua tappamalla pedofiileja, Kaikella on hintansa tekijä on epämiellyttävä vässykkä, ja uhrit täysin syyttömiä. Teokset ovat nopeatempoisia palapeliromaaneja ja luvut lyhyitä, joten tarinassa on vahva imu. Tärkeintä ei ole selvittää, kuka teki, vaan miksi ja miten hänet saadaan kiinni. Takaa-ajo ei ole juoksemista rikollisen perässä, vaan tiivistä ajattelu- ja polisiityötä, joskin muutama sooloilija täytyy aina olla mukana ärsyttämässä ja aiheuttamassa ikäviä tilanteita. Ainoa miinus vetävälle dekkarille tuleekin ennalta-arvattavasta miltei-loppuratkaisusta. En sano loppuratkaisu, sillä tietynlainen tunnelman latistuminen tapahtuu hyvissä ajoin ennen loppua, mutta imu palaa oikeastaan juuri tämän aluksi ärsyttävän sankarileikin seurauksesta.

Henkilökuvailuihin ei vieläkään keskitytä liikaa, joten heidän ei tarvitse erityisesti kasvaa ja kehittyä yhden teoksen aikana mittaansa suuremmiksi. Uskon että näin tulee jatkumaan, eikä murharyhmä kulahda heti alkuunsa.Vaikka he päällisin puolin vaikuttavat paperinohuilta muutaman luonteenpiirteen kautta näyttäytyviltä henkilöhahmoilta, on dialogi sujuvaa, uskottavaa ja tarinavetoisuus puolustaa pitkin kirjasarjaa heidän paikkaansa.

Kiipivää jännitystä, alkulause toistuu teoksen viimeisellä rivillä: kaikella on hintansa. Suosittelen selvittämään, mitä kaikkea tämä kaikki sisältää.


P.S. Jos joku ihmettelee kuvaa, niin se on tosiaan otettu lumikasan päältä. Hei toukokuu, mikset sä jo tuu.

15.5.2012

James Franco: Palo Alto

James Franco: Palo Alto 
Schildts & Söderströms, 2012 
Palo Alto, 2010 
Suomennos: Jaakko Kankaanpää 
Sivuja: 206 
Kansi: Emmi Kyytsönen 
Genre: dirty realism  
Lisäksi: 
Franco on näyttelijä, ohjaaja, käsikirjoittaja, kuvataiteilija, Yalen tutkija. Novellikokoelma Palo Alto on hänen esikoisteoksensa.

Michael Cunningham kuvaa etuliepeessä teosta: "Tyystin tunteilematon ja häikäisevän synkkä". James Franco on puolestaan kirjannut loppusivun kiitoksiin saaneensa oppia ja apua Cunninghamilta kirjoitustyöhönsä. Uskon molempia herroja, sillä Palo Alto sisältää hyvin synkkiä, tunteettomia ja häikäilemättömyyttä. Mutta Cunningham olisi voinut vinkata Francolle, että vaikka toisto luo merkityksiä, novellikokoelmassa toisteiset tarinat kääntyvät ennen pitkää itseään vastaan.

Palo Alto on novellikokoelma amerikkalaisten vieraantuneiden lähiönuorten arjesta. Kurjuuden kukoistuksesta syntyy kiinnostavia tarinoita. Kertojina toimivat nuoret miehet ja naiset, hyvin samanääniset ja -kaltaiset, mutta yhtä elävät, todelliset ja vialliset. Novellit tuntuvat samaan aikaan todella rehellisiltä puheenvuoroilta, mutta niiden rumuuden vuoksi niitä ei aina oikein haluaisi uskoa. Kuinka ylpeä on kertoja novellissa "Tapetaan eläimiä", kun hän kuvailee miten hän poikaporukassa ampuu pikkulintuja. Miten historian tunnilla esitetty väittely orjuudesta kääntyy tuntien ulkopuolella todelliseksi väitteeksi. Näytelty on totta, jos se ääneen sanotaan. Seksiä, huumeita, hyväksikäyttöä, tappeluita, vertaviinaaväkivaltaa. Niistä on tavallisten nuoren elämä tehty.

Mutta mitä jää lukemisen jälkeen käteen?
En suosittele tämän novellikokoelman lukemista yhdeltä istumalta, sillä aiheiden samankaltaisuus puuroutuu samaksi massaksi. Kertojat muistuttavat liikaa toisiaan ja ainakin minulta rumuuden tehokkuus häviää, kun sama lakoninen ääni toistaa tarinan vaikkakin eri vivahteiden kautta.
Ymmärrän myös, miksi monet vierastavat novellikokoelmia ja pitävät "eheämmistä" pitkistä romaaneista, joissa henkilöiden tekoja motivoidaan pidempään. "Emily"-novellia olisin voinut lukea pidempäänkin, sillä hyvin erilaisesta miljööstä huolimatta jokin tarinassa muistutti omista teinivuosista. Pidin Francon saarnaamattomuudesta ja siitä, ettei asioita katsota ylhäältä alaspäin. Aion jatkossakin lukea häneltä lisää, sillä on kiinnostava nähdä, mihin suuntaan monilahjakkuus vie kirjoituksiaan.

8.5.2012

Philip Pullman: Rehti mies Jeesus & kieromieli Kristus

 Philip Pullman: Rehti mies Jeesus & kieromieli Kristus
Tammi, 2012
The Good Man Jesus and the Scoundrel Christ, 2010
Suomennos: Helene Bützow
Kansi: Jarkko Hyppönen
Sivuja: 174
Lisäksi: 
Kurkkaa kahden miehen mielipide kirjasta. En kuitenkaan väitä, että toinen olisi rehti ja toinen kieromielinen. :)

Philip Pullman esittää teoksensa viimeisellä sivulla kysymyksen: "jos voisit palata ajassa taaksepäin ja pelastaa Jeesuksen hirvittävältä ristinkuolemalta, tekisitkö sen vai et? Ja jos sinusta tuntuu, että on parasta antaa hänen kuolla, etkö ole aivan samanlainen kuin Juudas?" Mielenkiintoinen kysymys, joka pitkähkön jälkikirjoituksen jälkeen jättää lukijan pohtimaan suhdettaan toteen ja myyttiin, kirjaan ja Jeesuksen kohtaloon.

Nimestäkin sen jo tietää, että raamatullisissa maisemissa Rehti mies Jeesus & kieromieli Kristus -kirjassa liikutaan. En oikeastaan osannut odottaa etukäteen, että kirja olisi näin uskollinen Uuden Testamentin tarinoille. Toisaalta se teki kirjasta myös jännittävän, kun valppaana sai seurata, että miten jokin kohta "oikeasti" meni ja mikä oli Kristuksen jälkipolville jättämä tulkinta tapahtuneesta. Kristus on Jeesuksen veli, se on koko kirjan juju, pieni kirjallinen pallottelu legendalla. Mitä jos Jeesuksella oli kaksoisveli, joku pieni ja heiveröinen, ihmetekoihin pystyväinen, kirjallisesti lahjakas... Mies, joka uskoi siihen, että Jeesuksen karisma ja elämänvaiheet tuli kirjoittaa ylös, mutta kulmia hioen, persoonaa ja tekoja pyöristellen. Että lopulta olisi hyvä maaperä, vankka pohja, minkä päälle kirkko ja seurakunta olisi mahdollinen rakentaa.

Muistan aika hyvin entuudestaan Jeesuksen elämänvaiheita, sillä ala-asteella ensimmäinen opettajani piirsi liitutaululle näitä tarinoita ja ne painuivat mieleeni sadunomaisesti. Kolmannella tai neljännellä luokalla kerroin innostuneena koulussa, kuinka olin oppinut Olipa kerran ihminen -tv-ohjelmasta ihmisen evoluutiosta. Opettaja nauratti sitten koko luokkaa sillä, että kuinka uskoin ihmisen polveutuvan apinasta. Hän esitti minulle kysymyksen, että miksei sitten Afrikassa kaiken aikaa synny puissa uusia ihmisiä, jos väittämäni olisi totta. Mitä siihen sitten osasin sanoa, kun en oikein itsekään ymmärtänyt erottaa näitä kahta asiaa toisistaan. Tapaus on jäänyt kuitenkin niin mieleeni, että se tuli näköjään sitten tämän kirjan kohdalla mieleeni ja blogiinikin kirjoitettua. Siitä pienestä kyläkouluista minulla ei ole muuta huonoa sanottavaa kuin juuri tuo uskonnollisuuden läpitunkeutuminen opetukseen. Raamatun luin melkein kokonaan kirjallisuuden opintojen tähden, sillä se on niin paljon vaikuttanut varsinkin länsimaiseen kirjallisuuteen, joten pohjateksti on hyvä tuntea. Se on lukuprojekti, josta olen tutkintovaatimuksille kiitollinen, sillä tuskin olisin muuten niin intensiivisesti viikottain sitä lukenut.

Takaisin kirjaan.

Pullmannin tarina on kiinnostavasti rakennettu (lyhyet teksitpätkät jotka myötäilevät tuttuja tarinoita) ja se on hyvin kirjoitettu (ja käännetty), mutta se ei vakuuttanut täysin. Minusta idea on mielenkiintoinen ja itse asiassa täyttää muutamia epäselviä kohtia, esimerkiksi sen, että kuka kirjasi muistiin Jeesuksen sanat ja mietteet hänen ollessaan 40 vuorokautta yksin erämaassa tai kun hän puhui Jumalalle Getsemanen puutarhassa vangitsemisyönään opetuslasten nukkuessa toisaalla. Jos hänen perässään kulki salaperäinen veli, jonka missio oli ikuistaa jälkipolville jotain ihmeellistä, niin täten myös epäuskottavat tarinat saavat selkiyttä. Ne on kirjattu alunperinkin mausteiden kera, jotta jälkipolville riittäisi ihmeteltävää.

Mutta Pullman sortuu itsekin tähän kikkailuun. Jos Kristuksen tarkoitus tarinassa on esittää se, kuinka maallinen Jeesus oikeasti oli, niin miksi heidän ollessaan lapsia Kristus itse osaa tehdä ihmetekoja, värjätä ajatuksella kankaita ja herättää hiekkalintuje henkiin. Joka tapauksessa joku osasi tehdä ihmeitä, joko Jeesus tai Kristus. Ilman näitä alkusivujen ihmetekoja olisi viesti ollut kirkkaampi. Odotin ehkä piruilevampaa otetta, mutta en missään nimessä pettynyt kirjaan. Eniten pidin kuitenkin jälkisanoista, vaikka Pullman pahoitteli, että hän kirjailijana antaa lukijalle nyt jonkin tulkintamallin, eikä hän yleensä haluaisi sotkeentua kirjan ja lukijan väliseen suhteeseen.

Suosittelen kirjaa niille, jotka haluavat kerrata evankeliumin tarinoita, etsiä eroavaisuuksia ja hauskutella itseään entä jos -asetelmilla.

5.5.2012

Lukuhaaste: 24 h lukemista

Kansainvälinen Read-a-Thon-haaste starttasi huhtikuussa, mutta silloin vietin omia synttäreitäni, enkä voinut saati halunnut osallistua lukuhaasteeseen. Päätin kuitenkin, että seuraavan vapaan aikoihin voisin kokeilla tätä lukumaratonia henkilökohtaisena haasteena. Kirjantila-blogissa osallistuttiin haasteeseen silloin ja tästä sain vain lisäpontta ryhtyä tähän. Jaakko luki seitsemän kirjaa ja yhteensä 1775 sivua. Mie en ole vielä valinnut tarkkaan kirjoja, mutta minulla on iso kasa hyviä ehdokkaita odottamassa.

Silloin tällöin joku mainitsee, että luen varmaan aika nopeasti, koska ehdin lukea muutaman kirjan viikossa. Minulla ei ole oikeastaan kunnon tuntumaa, että olenko oikeastaan nopea lukija, vai luenko vain sopivasti pitkin päivää eri hetkinä, jolloin saan kirjan luettua melko pian sen aloittamisesta. Eräs anonyymi kävi kommentoimassa edellisen kuun luettuihin, että taidan "suorittaa lukemista", ja tästä samasta aiheesta eilen Morre avasikin sanaisen arkkunsa. En mie lukemista suorita, pidän vain lukemisesta, se on olennainen osa työtäni ja myös vapaa-aikaani. Mutta tästä haasteesta nyt konkreettisesti suoriudun, koska en normaalisti käytä vapaapäivääni vain lukemiseen (tuskin teen sitä nytkään, mutta kokeilen ainakin).

Lukuhaasteeni tarkoitus on lukea mahdollisimman paljon yhden vuorokauden aikana. En aio luopua yöunista, sillä minulla on huomenna rästitöitä ja maanantaina koittaa arki taas, joten en halua pitkin viikkoa katua, että lukuhaasteen vuoksi olen kuolemanväsynyt.

Haaste ei ole missään nimessä vakavamielinen, se on hauska koe, joten ei huolta että täällä pää pimahtaa ja elämässäni ei olisi muuta sisältöä. Tiedän monia, jotka katsovat monta elokuvaa putkeen, tai viettävät anime allnighter -tapahtumia. Osa saattaa juhliakin vuorokauden putkeen. Samaa aion kokeilla nyt itse, mutta kirjojen äärellä. Etukäteen en sen kummemin pohdi, että onnistuukohan tämä ja menevätkö kirjat sekaisin, kärsiikö lukukokemus jne. Senhän on tarkoitus minulle haasteen aikana selvitä, jos saan luettua vain kaksi kolme kirjaa ja vietän loppuillan tehden muita asioita, niin sitten se on sen haasteen tulos, eli en aio tunkea tulitikkuja silmiin, että pystyn väkisin lukemaan vielä yhden kirjan (tai niin sanon nyt, kun alkuverryttelyt on vasta tehty ;)).

Minua kiinnostaa selvittää, että mitä tapahtuu lukiessa, kun useampi tarina, kertoja, tapahtuma, kieli, kirjailija, maa ottaa vallan. Miehän olen aina kauhean kiinnostus lukukokemuksista ja lukemiseen liittyvistä asioista, siksi toisinaan kyselen niitä myös muilta lukijoilta Miten luet -keskustelusarjan kautta. Tuleeko lukuhaasteen myötä saavutettua jonkinlainen kirjatranssi tai flow-tila? Kyllästyykö lukemiseen useamman kirjan jälkeen? Menevätkö kirjat sekaisin?

Sanoin alussa, etten ole valinnut tarkkaan kirjoja, mutta on minulla jotain suunitelmaa päivän varalle. En aio lukea kahta paksukaista, sillä vaikka niistä sivuja saa samalla tavalla kuin ohukaisisista, ei niitä pysty lukemaan määräänsä niin montaa, että kirjojen vaihtelevuuden kokemus haasteessa säilyisi. Lähdetään siis novellikokoelmilla, pienoisromaaneilla jne. On siellä muutama "kunnon" romaanikin, joista sivuja on yli 300, mutta en valinnut seitsemää keltaisen kirjaston kirjaa, vaan yritin pitää silmällä myös vaihtelevuutta lajeissa, tyyleissä jne. En halunnut lukea vain raskaita, maailmaajärisyttäviä kirjoja (tosin näistähän ei tiedä etukäteen), vaan myös "kevyempää" kamaa on mukana. Vaikka olen sarjakuvien ystävä, niin tähän haasteeseen ne eivät kuulu.

Haaste alkaa tänään klo 10.00 ja päättyy huomenna samaan aikaan. Enkä vielä tiedä, millä kirjalla aloitan.

Tähän samaan postaukseen päivitän väliaikatietoja.


10.00-12.30 Ensimmäinen kirja luettu. Taina Latvalan Paljastuskirja (324 sivua).

Kepeä kirja keltaisen lehdistön kirjailija-toimittajasta, jolla on salasuhde ulkoministerin kanssa. Kirja muistutti aiheeltaan juuri lukemiani Anja Snellmannin Ivana B.:tä ja Venla Hiidensalon Mediahuoraa. Latvalan kirja on kirjoitettu vain kolme vuotta aiemmin. Teos vilisi oikeita suomalaisia julkisuuden henkilöitä ja paljon viittauksia klassikkokirjoihin sekä Marilyn Monroen elämään. Etuliitteet "sala-", "shokki-", "kohu-" tai "yllätys-" vilahtelivat keskittyjen lööppien otsikoissa, mutta toisaalta ne olisivat ihan hyvin voineet olla totta. Susan Kurosen ja Matti Vanhasen romanssi tuntui nyt jo kulahtaneelta, vaikka sen esiin ottaminen oli tuolloin ajankohtaista, kuin myös viittaukset tekstiviestikohuihin jne. Mielenkiintoisinta kirjassa oli toimittajan pohdinnat siitä, että hän metsästää juttuja, joita hän itse tekee ja haluaa pitää salassa.

Lukeminen sujui nopeasti, enkä malta odottaa, että pääsen seuraavan kirjan pariin.


13:45

"Lopeta lukeminen, kirjat ovat vaarallisia" varoittaa päähenkilön isoäiti Carlos María Domínguezin pienoisromaanissa Paperitalo (134 sivua).

Lyhyen kirjan lukeminen vei yllättävän paljon aikaa, niin mukava oli makustella ajatuksia kirjahulluudesta. Merkkasin monta kohtaa, joihin aion palata joskus myöhemmin, sain sormeeni paperihaavan kirjasta, joka varoittaa lukemisen vaaroista, sain välähdyksen siitä, miksi kerään kirjoja:

"Keräämme hyllyihin kirjoja, jotka tuntuvat muodostavan kokonaisuuden, mutta luvalla sanoen se on pelkkää harhaa. Kiinnostumme tietyistä aiheista, ja jossakin vaiheessa alamme määritellä maailmoja; tai hahmottaa kulkemaamme taivalta, ja vielä niin, että siitä jää jälkiä. Se on yksinkertaista. Se on prosessi, jonka kuluessa täydennämme elämäkertoja, joissa kaiketi harmiksi viitataan johonkin kokoelmastamme puuttuvaan teokseen, jonka sitten hankimme ja se puolestaan johdattaa meidän uuden kirjan pariin."

Kirjassa kirjoista paperitalon rakentanut mies haluaa luokitella kirjansa tunnetekijöiden mukaan. Shakespearea hän ei voinut panna Marlowen viereen miesten suhteita kalvaneiden plagiointisyytösten takia, eikä liioin Martin Amisia ja Julian Barnesia vierekkäin, koska kirjailijoilla oli toraisat välit.

Suosittelen muillekin kirjankerääjille, kiinnostava pieni romaani kirjahulluudesta.

Pidän taukoja kirjojen välissä, nyt vähän pidempi ruokatauko. Sitten lukaisen Murakamin.

15:32

Haruki Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemista -muistelmateosta luettu 70 sivua. Ihan mielettömän kiinnostava kirja, enkä voi mitään, että lähtisin nyt mieluummin ulos lenkille, kun lukisin sisällä kirjaa. Aurinko alkoi paistamaan, kirja on huikaisevan inspiroiva. Luen kuitenkin loppuun ennen ulkoilua.

16:58

Murakamin kirja on vain 175 sivuinen, mutta olen käyttänyt siihen enemmän aikaa kun kuvittelin. En taida ollakaan niin nopea lukija, kun olen kuvitellut. Mutta mikä kirja!! Jos olet joskus suunnitellut lukevasi tämän kirjan, niin älä aikaile, lue se pian! Tajusin myös, että tässä haasteessa on tavallaan kyse samasta asiasta kuin mistä Murakami puhuu kirjassaan. Itsensä voittamisesta asiassa, mistä nauttii. Mie haluan nähdä, että miltä tuntuu lukea paljon ja tunnustella eri mielialoja ja tunnetiloja lukiessa. Nyt on ihan mieletön flow päällä, huikeaa että maailma on täynnä upeita kirjoja. Tekisi mieli halailla kaikkia ja käskeä ihmisten lukea tämän kirjan. Tämän kirjan jälkeen voi oikeasti olla vaikea tarttua toiseen kirjaan, ehkä se oli siksi väärä valinta tähän haasteeseen, mutta toisaalta se sopi henkilökohtaisena muistelmana aika hyvin lukutunnelmien keräämiseen, haasteeseen, jossa haluankin lukea hyvin erilaisia kirjoja.

Aion kirjoittaa itse kirjasta myöhemmin kunnon bloggauksen, sillä nyt keskityin vain lukufiilisten ikuistamiseen.

Nyt täytyy syödä jotain, nepalilainen ateria on valmistunut tässä lukiessa. Hienoa, kun kotijoukot tsemppaavat suoritusta. Lisäksi: olen juonut kirjaa lukiessa yli kaksi litraa vihreää teetä.


18:15

Tuomas Kyrön Miniä tuntui sopivalle Murakamin juoksukirjan jälkeen, sen luki nopeasti, se oli hauska, mutta tuntui kyllä kieltämättä vähän välipalakirjalta. Mielensäpahoittajat (1 ja 2) olivat niin huvittavia ja sopivan sarkastisia kirjoja, ettei Miniä vain mitenkään voinut päästä samaan. Näkökulmanvaihdos teki kuitenkin terää, sillä vanhan ukon jekut ja hokemat oli kuitenkin jo minun osaltani siinä muodossa nähty. Varsinaista veijarointia ja kohellusta, ja sen verta nopeatempoinen että kirja luki kuin itse itsensä.

Nyt taitaa olla taas käännöskirjan vuoro. Eurooppahaastetta silmällä pitäen taidan matkata seuraavaksi Islantiin.


20:00

Kristín Steinsdótterin Omaa tietä (191 sivua) oli samaan aikaan maaginen ja koruton. Islantilaisten nimien lukeminen tuotti vaikeuksia, enkä tiedä johtuuko se tästä lukuputkesta vai tottumattomuudesta. Aikatasot vaihtelivat, eikä tällainen yleensä vaikeuta lukemisen ymmärtämistä, mutta nyt olin vähän hukassa. Hyvä lukuflow on vaihtunut pienimuotoiseen kyllästymiseen.

Kirja oli surumielinen kertomus vanhasta naisesta, jolla toisen käden paikalla on evä. Hän varttui kasvattiäitinsä luona, ja vaikka heidän suhteensa oli hyvä, kaipasi tarinan päähenkilö (jonka nimeä en osaa kirjoittaa) kuitenkin aina yhteyttä juuriinsa. Hänellä oli lähes pakkomielteinen tarve tietää, oliko hänen isoisoisänsä ranskalainen. Kirja tuntui hyvin islantilaiselta, joka on aika kummallisesti sanottu, sillä en ole muita islantilaisia kirjoja muistaakseni koskaan lukenut.

Nyt on pakko pitää pari tuntia taukoa lukemisesta, sillä viiden kirjan ja 946 sivun jälkeen koko homman mielekkyys tuntuu olevan hetkellisesti kadoksissa. Ennen nukahtamista yritän lukaista vielä yhden kirjan, että saisin tuon tuhannen sivun rajan rikki, mutta tähän väliin sopii jakso Midsomerin murhia.


23:45

Vähän yli 10 tuntia haastetta jäljellä, tosin aion nukkua niistä osan. Ehdin vielä ennen yöunia lukea Maritta Lintusen Sydänrajan (233 sivua).

Rakenteellisesti haastava, kun monet minäkertojat ja aikatasot vaihtelivat, mutta suurimman osan aikaa vaihtelevuus toimi taiten. Surumielinen tarina nuoresta tytöstä, joka liittyy kiihkoisänmaallisiin, koska on itse kiinnostunut selvittämään isoenonsa kohtalonsolmuja sota-aikana. Nyt on kuitenkin vaikea sanoa, että pitkästyttikö tarina vai lukeminen, sillä en oikeastaan päässyt tarinan imuun. Henkilöt olivat karikatyyrimaisia, mutta toisaalta pidin jälleen Lintusen lauseista, kuvailevasta tarkasta kielestä. Henkilöiden mielenliikkeitä kuvataan aidosti, mutta minua ei ehkä tarpeeksi liikuttanut sodanaikaiset tapahtumat, tappomielinen isoeno, armeijahullu-Ronja ja muut radikaalit tarpeeksi.

Nyt tarvitsisin jonkun oikein vetävän tarinan ennen nukahtamista.


07:04

Sanna Eevan Olot (s.238) tuli luettua miltei kokonaan ennen nukahtamista. Aamuvalossa viimeiset 40 sivua taittui nopeasti. Enää kolme tuntia haastetta jäljellä ja unien jälkeen jaksaa taas lukea.

Ella on äiti, Elsa mummo, Emilia pieni lapsi, joka osaa pidättää hengitystään vaarallisen pitkään. Kolme kertojääntä ovat kiitettävän erilaiset, joten kolmesta näkökulmasta kerrottu tarina valottuu monipuolisesti. Tarina on vain niin tuttu ennestään, perhe täynnä salaisuuksia ja vaikeus rakastaa toisiaan.

Lukukokemuksena kiinnostava, sillä sivut oikeastaan ihan liitivät eteenpäin, kertojat puhuivat lyhyesti ja puheenvuorojen nopea vaihtuvuus siivittivät myös lukemista, lukeminen ei väsyttänyt ja luulin että ehtisin yöllä vielä hyvin tarttua yhteen kirjaan. Lopulta viimeisen kolmannes pysäytti lukijan. Kirja oli lopulta siirrettävä syrjään, valo sammutettava ja kokeiltava unta. Unia en muista nähneeni, kirjoissa taisi olla yhdellä päivällä päänliikettä, joten alitajuntakin pimessä, ärsykkeettä, halusi levätä.


09:15

Simon Lelicin Katkeamispiste (296 sivua) oli intensiivinen, hätkähdyttävä ja mieltä ärsyttävä rikoskirja koulusurmista. Jouduin jättämään sen yöllä kesken ja lukemaan tuon edellisen kirjan Olot sen sijaan, nyt aamulla tarina ei tuntunut enää niin synkälle, vaikka kiusaaminen, väkivalta ja välinpitämättömyys ei jäänyt vain koulun seinien sisäpuolelle.

En taida ehtiä enää 45minuutissa ehtiä lukea kokonaista kirjaa, mutta pakko vielä yrittää. Palaan pian!


10:15

Myöhästyin vartilla tämän viimeisen kirjan kanssa, mutta en malttanut jättää kesken. Merkkasin kuitenkin, että luin 88 sivua määräaikaan mennessä, vaikka Kerstin Johansson I Backen Näkymättömässä Elinassa on 124 sivua.

Mielenkiintoinen yhdistelmä lukea ensin oppilaista, jotka kiusaavat opettajia ja sitten opettajista, jotka kiusaavat oppilaita. Näkymättömän Elinan nappasin nopeasti mukaan vielä luettaviin, vaikka tiesin, että tuskin saan sitäkään täysin luettua haasteen aikapuitteissa. Kisavietti vei voiton, sillä en malttanut lopettaa kuitenkaan liian aikaisinkaan.

Luin 24 tunnin aikana 1801 sivua  (plus viimeinen kirja loppuun, mutta sitä en enää laske) ja 9 kirjaa.




Taina Latvala: Paljastuskirja (Wsoy, 2009) 324 s.
Carlos María Domínguez: Paperitalo (Basam Books, 2006) 134 s.
Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (Tammi, 2011) 175 s.
Tuomas Kyrö: Miniä (Kirjakauppaliitto, 2012) 122 s.
Kristín Steinsdóttir: Omaa tietä (Lurra Editions, 2010) 191 s.
Maritta Lintunen: Sydänraja (Wsoy, 2012) 233 s.
Sanna Eeva: Olot (Karisto, 2012) 238 s.
Simon Lelic: Katkeamispiste (Like, 2011) 296 s.
Kerstin Johansson i Backe: Näkymätön Elina (Seven-pokkari, alk. Otava, 2003) 124 s.




Luin kotimaisia kirjoja enemmän kuin alun perin kuvittelin, mutta oikeastaan luin aina sen, joka käteen tarttui. Vain kerran vaihdoin suunnitelmaa, viime yönä Lelicin Katkeamispiste sai väistyä Sanna Eevan Olojen tieltä, koska olin liian väsynyt silloin seuratakseni rikosromaanin juonta. Mutta Lelicin kirjassa oli hyvä kohta, joka sopi hyvin tähän lukuteemaan:

"Oli harmillista, että Lucia oli lukenut liian monta sivua luovuttaakseen, mutta ei tarpeeksi monta voidakseen alkaa laskea sivuja kohti loppua."

Huomasin, että haasteen kiiriessä loppua kohti, sananmukaisesti suoritin sen loppuun. Mietin, että teinkö väärän valinnan jonkun kohdalla, sillä typografia oli niin tiivistä, että sivut olivat ihan täynnä. Väljemmällä taitolla olisin selvinnyt tästä jo aikaa sitten.. Mutta tulipahan tämäkin kokeiltua, kirjat olivat keskenään hyvin erilaisia, vaikka huomasin kyllä myös toisteisuutta aiheissa. Useammassa kirjassa käsiteltiin kirjoittamista, kirjailijuutta ja lukemista. Loppuviimeksi kirjat muuttuivat surullisemmiksi, henkilöt olivat kadoksissa, kiusattuja, väärinymmärrettyjä, yksinäisiä.

Kävin kirjamatkalla Suomen lisäksi Islannissa, Ruotsissa, Englannissa, Japanissa ja Argentiinassa.

En ole koskaan elämässäni lukenut yhden vuorokauden aikana näin paljon, enkä usko, että ihan hetkeen olen tekemässä samanlaista tempausta. Ymmärrän nyt oikeasti mitä tarkoittaa kun puhutaan kirjan osalta paperinmakuisuudesta, heh, vaikka pääosin fiilikset olivat onneksi huikeat, sain toivomani lukuflown päälle ja valitsemani kirjat olivat keskenään niin erilaiset, jotta saatoin melko vaivatta hypätä tarinasta toiseen. Jos tämä olisi oikeasti ollut epämiellyttävää, niin olisin jättänyt sen siihen. Mutta eihän kukaan voi moittia, jos yhdeksän kirjan kanssa välillä vähän pitkästyttää.

Murakamin juoksukirja nousi porukasta ehdottomaksi ykköseksi, myös Paperitaloon voisin tarttua uudemman kerran.

Kiitos kaikille tsemppaajille niin fb-sivuillani kuin täällä blogissa. Jos tänään luen vielä jotain, niin olen virallisesti vinksahtanut.

4.5.2012

Sarjakuvaostoksia

Tilasin itselleni kasan suositeltuja sarjakuvia Bookdepositorysta. Sarjakuvat saapuivat sikäli huonoon aikaan, etten ehdi niitä ihan heti lukemaan, sillä huomenna starttaa henkilökohtainen lukuhaasteeni: yritän lukea mahdollisimman paljon yhden vuorokauden aikana. Tästä enemmän lisää sitten huomenna.

Sarjakuvia on sinällään "turvallista" ostaa, sillä niitä tulee luettua useamman kerran. Lähipiriissäni on myös useampi sarjakuvien ystävä, joten näitä saa hyvin myös lainattua tai annettua eteenpäin lahjoina. Ennen kaikkea pidän sarjakuvista itse ihan valtavasti, joten mikä onkaan parempi tapa helliä itseään. Haen uusia sarjakuviavinkkejä mm. Goodreads-sivustolta ja muista blogeista. Helmet-kirjastoissa on aika kiitettävästi laatusarjakuvia, mutta jos jotain ei ole kokoelmiin hankittu ja olen melko varma, että haluaisin sen lukea, niin sitten tilaan sen itselleni.

Tässä uusimmat hankintani, joista aion sitten kirjoittaa myös arviot blogiini. Erityisen innoissani olen Guy Delislen Jerusalemista!!


Huomenna blogissa onkin sitten liikettä koko viikon edestä, kisakuntoa on ainakin hiottu huippuunsa.