Linn Ullmann: Armo

Linn Ullmann: Armo
Wsoy, 2004
Nåde, 2002
Suomennos: Tarja Teva
Sivuja: 188

Minulla oli jo kirjastossa hyvin vahva tunne, että tulen pitämään kirjasta. Kai se johtui Ullmannista, Norjasta, pienoisromaaniudesta ja kirjan pitkulaisesta koosta, joka jaksoi viehättää minua lukemisen aikanakin. Tai sitten se oli sillä hetkellä juuri oikeiden adjektiivien lukeminen takakannen selostuksesta: terävä, kiihkeä, mustan huumorin läpitunkema romaani.

Enkä pettynyt. Armo on sopivalla tavalla intensiivinen kirja, että sen lukee nopeasti, lauseista nauttii ja henkilöhahmoista viehättyy, mutta surumielinen tarina ei pakahduta. Oikeastaan yllätyin, miten kuolemansairaudesta on saatu niin eloisa teos aikaiseksi ilman että kenenkään olisi tarvinnut luonnehtia sitä sanalla huumori. On se sitten mustaa tai värikästä, niin ei se tähän silti sopinut. Täytyy olla joku parempi sana kuvaamaan eheän hyvää ja lämmintä teosta, aiheesta huolimatta ilmavaa ja juuri arkisuutensa vuoksi romanttista tarinaa. Kai se on sitten tuo kirjan nimi, armo.

Johan Stellen on eläkkeellä oleva toimittaja, joka saa kuulla olevansa parantumattomasti sairas. Mai on miestään paljon nuorempi, hän on itse asiassa Johanin toinen vaimo. Se, kenen menettämistä Johan suree jo valmiiksi. Ensimmäinen vaimo kuoli, mutta se taisi olla Johanille lopulta vain helpotus. Poikaansakaan hänellä ei ole kunnolla välejä. Töistä hän joutui eläkkeelle, sillä hän sortui plagioimaan vieraskielisen kritiikin. Kirja oli niin hyvä, ettei sen kuvaamiseksi riittänyt omat sanat.

"Hän oli nähnyt Main kasvoilla helpotusta, kun hän oli sanonut olevansa varma. Ei rauhaa, vaan helpotusta. Pieni Mai parka. 
Mai oli kerran luvannut hänelle sen mitä oli pyytänyt. Kerran toisensa jälkeen hän oli anellut Maita ja lopulta tämä oli vastannut myöntävästi, ja silloin hän oli nähnyt helpotusta tämän kasvoilla."

Jotenkin vaikuttavinta kirjassa on se, jonka jo ennalta arvaa. Rakkaus ja luottamus joutuvat koetukselle, kun niiden nimissä vaaditaan liikaa. Kun pitäisi sallia toiselle arvokkuutta tilanteessa, jossa sitä uhkaa kaikki. Kun jatkuvasti pitää asettaa toisen onni ja hyvä oman halun edelle.

Tove Jansson: Reilua peliä

Tove Jansson: Reilua peliä
WSOY, 1990
Rent spel, 1989
Sivuja: 139
Suomentanut: Kyllikki Härkäpää
Mistä: kirjastosta
Suomenruotsalainen autofiktio

Tove-kevääni on edennyt hyvin, vaikka se ei ihan kauhean hyvin ole vielä täällä blogin puolella näkynyt. Aktivoitumisen ja ajankäytönhallinnan paikka siis minulla. Vietin viime viikolla kokonaisen päivän Toven parissa, minulla oli ystäväni kanssa makoisa brunssi ja keskustelimme kuusi ja puoli tuntia (!) lukemistamme teoksista, katsoimme yhden Tove-aiheisen dokumentin ja suunnittelimme pari kevätreissua, joihin yhdistämme juhlavuoden vieton. Minulla on niin makoisia kuvia päivästä, joten täytyy blogata siitä vielä erikseen ja nostaa muutamia huomioita.

Reilua peliä on eräänlainen romaani. Kirja koostuu itsenäisistä novellimaisista luvuista, mutta päähenkilöinä ovat läpi kirjan taiteilijapari Mari ja Jonna. Teoksen lukee väistämättä autofiktiivisenä, sillä mitä enemmän Janssonin kirjoja lukee, sen enemmän alkaa nähdä samoja teemoja – ja jopa täysin samoja aiheita! Mari on kuin Tove, Jonna kuin Tuulikki. Teoksessa on myös Victoria-niminen vene, juuri sellainen Tovella ja Tuulikillakin oli Haru-saarella. Sen näin Haru – yksinäisten saari -dokumentissa.

Mutta näitä todistuksia elämäkerrallisuuksista on kaikkialla. Nostan huomioni esiin siksi, että tämä elämäkerrallisuuden arvointi ja yhdyslankojen etsiminen vaikuttivat omaan lukukokemukseeni kuitenkin hyvin vahvasti. Mietin, pidinkö kirjasta nimenomaan siksi, että se on Toven teos. Ja siksi, että vähäjuoninen vatulointi sekä pienten kohtausten tunnelmointi muistuttivat minua siitä Tovesta, jollainen hän mielikuvissani on.

Reilua peliä on toki hyvä, vähäeleisenä huomiota vaativa, mutta huomaan olevani myöhässä tämän arvion kanssa. Luin teoksen tammikuussa, ja nyt minulla on hyvin vähän "oikeaoppisia" sanoja kuvaamaan luettua teosta. Pidin ja väsähdin, näin tiivistetysti.

Olen lukenut peräjälkeen useamman Toven teoksen, ja huomasin nauttivani toisten teosten yksittäisistä novelleista Reilua peliä -teoksen episodeja enemmän. Pidän hitaudesta ja vähäeleisyydestä, kavahdan turhaa mahtipontisuutta ja asioiden puhkiselittämistä, mutta Reilua peliä oli kyllä kieltämättä myös vähän tylsä ja ponneton. Mielikuvia ja mielikuvitusta Jansson onnistuu silti herättämään toteavilla ja aluksi näennäisen merkityksettömillä lauseilla, sitä ihailin. Vähästäkin syntyi yhteisymmärrys kirjan henkilöiden kanssa ja sen arjen, jossa he elävät.

Huomasin, että sama kohta oli vaikuttanut Saran ja minut:
He kokivat verkkonsa kotimatkalla; tulos oli yksi vaivainen särki ja pieni simppu, kumpikin sai jatkaa uimistaan. Kissa istui rannalla vastassa. 
Kyllä tuli hiljaista, sanoi Jonna. Mitä sanot, eikö vain ollutkin aika hieno ukonilma? 
Hyvin hieno, sanoi Mari. Paras mitä meillä on ollut.

Aika lempeän viisasta.

Tove Jansson: Muumit – sarjakuvaklassikot V

Tove Jansson: Muumit – sarjakuvaklassikot V
Wsoy, 2012
Mumintrollet 8 & 9
Kuvat ja teksti: Tove ja Lars Jansson, 1959
Suomennos: Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen, 1991
Mistä: oma ostos
Kotimainen sarjakuva-albumi

Muumit – sarjakuvaklassikot V pitää sisällään kolme tarinaa: "Muumitalvi", "Muumipeikko merillä" ja "Hosulin kosinta". Nämä olivat viimeiset Tove Janssonin kuvittamat sarjakuvat, sillä hän oli lopen kyllästynyt sarjakuvien piirtämiseen ja siihen, että tiukka aikataulu vei ajan muulta luovalta työltä. muumisarjakuvat mahdollistivat paremman elintason ja säännölliset tulot, mutta Tove mielsi itsensä kuitenkin kuvataiteilijaksi ja halusi saada enemmän aikaa maalaustöille ja kirjoittamiselle.

Omistan kaikki viisi sarjakuva-albumia, joissa kaikissa on Toven piirtämiä muumiseikkailuja, mutta aion kyllä jatkaa kokoelman keräämistä ja ostaa myös Toven veljen Lars Janssonin kokonaan kirjoittamat ja kuvittamat teokset omakseni. Hän ahkeroi muumisarjakuvien parissa vielä 15 vuotta Toven lopetettua. En ole (muistini mukaan) lukenut koskaan näitä Larsin teoksia.

Luen Tuula Karjalaisen uutta tietokirjaa Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta samalla kun ahmin läpi Toven novellikokoelmia ja sarjakuvia. On kiinnostava saada lisätietoa ja taustoja teoksille, varsinkin kun nyt on Toven juhlavuosi ja haluan paneutua kunnolla erityisesti hänen kirjalliseen tuotantoonsa. Jälkiviisaana on helppo todeta hämmästelevänsä sitä, että muumisarjakuvat eivät alkujaan Suomessa saaneet kovin hyvää vastaanottoa. Vaikka Tovea juhlittiin maailmalla ja sarjakuvat olivat hitti, menestyksestä ei kotimaassa osattu aluksi olla ylpeitä ja iloisia. Olisin toivonut, että tätä nihkeyttä olisi enemmänkin Karjalaisen kirjassa pohdittu, sillä ei kai syy voi olla vain se, jonka eräs toimittaja vuonna 1956 esitti: "Kai muumit ovat liian fiksuja suomalaisille, meille eivät kelvanneet kuin prinssi ja prinsessa -asetelmat, karmeat noita-akka-kertomukset ja sovinnaiset eläinsadut..."

Mutta kyllä muumisarjakuvien lukija saa olla fiksu, vaikka toki näitä saa lukea millä tavalla vain haluaa. Minua viehättää muumien nyreys aivan vietävästi: muumipeikon mustasukkaisuus ja impulsiiviset kostoreissut, muumitalon väen ylenpalttinen vieraanvaraisuus ja sitten totaalinen kyllästyminen itsekkäisiin vieraisiin, muumipapan seikkailuntarve, niiskuneidin tarve olla rakastettu, kaunein ja himotuin, hänen tarpeensa esittää laihduttavansa, vaikka samalla hän ahmii tyynyliinaan piilotettuja herkkuja, muumimamman penseys. Kaikki se hyvä ja lämpökin, totta kai, mutta muumit osaavat kärtytä niin taidokkaasti. Ja rrrrakastan näitä hienoja seinämiä ja välipalkkeja, joilla Tove jakaa tilaa. Niiden kekseliäisyys jaksaa aina ilahduttaa.

Muumit – sarjakuvaklassikot V on sivuhenkilöiden juhlaa. Tahmatassu on yhtä suorasukainen kuin Pikku Myy, mutta hänellä ei ole mitään muuta elämää kuin roikkua toisten perässä ja kiusata typeryyksillä. "Muumitalvessa" hänen tehtävänsä on paljastaa kaikkien salaiset paheet ja huonot tavat, mutta ihan alussa hänen epämiellyttävyytensä paljastuu, kun Tahmatassun oma äiti lähettää lapsena postipaketilla muumitaloon hoidettavaksi. Muumimamma yrittää tarjota lasta muillekin hoidettavaksi, mutta kukaan ei halua lasta vaivoikseen. Tahmatassussa on jotain surullista, sillä hän koettelee kaikkien hermoja, mutta mamma ei kuitenkaan voi hylätä tätä lastenkotiin. "Muumipeikko merillä" -tarinassa Tahmatassu syö kalosseja, tuhoaa yhden merirosvoaluksen, mutta on enemmän osa koko muuta porukkaa.

"Hosulin kosinnassa" nimihenkilö Hosuli, erikoinen tohtori Schrünkel ja Mymmeli vievät tarinasta tilaa perusmuumeilta, mutta kertomus päättyy hienosti. Tove on päättänyt aiemmin, että kertomus jää hänen viimeisekseen, ja viimeisessä ruudussa Muumipeikko uhkaa kutistua olemattomiin. Tarina jää täysin auki, ja jos Lars ei olisi jatkanut tarinoiden kertomista, olisi muumipeikko kadonnut kokonaan.

Kyllästymistä sarjakuvien piirtämiseen näistä tarinoista en osaa lukea, mutta ehkä sivuhenkilöiden suuresta roolista johtuen jäi tämä kokoelma vähän haljummaksi kuin aiemmat lukemani. "Muumipeikko merillä" -kertomuksessa on tosin niin muikean huvittava runoilijahahmo, että naurahdin ääneen moisen egosentrisen taiteilijahaahuilijan ajatuksia lukiessani. Hänessä on paljon tuttua...

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön
Wsoy, 2014
Sivuja: 269
Kansi: Anna Makkonen
Mistä: ennakkokappale
Kotimaista proosaa

Yleensä prologit menevät vähän sumussa ohi ja niihin tulee palattua sitten joko kirjan lopetettua tai kesken lukemisen, kun on jo vähän kärryillä siitä, mitä tarinassa tapahtuu. Laura Lähteenmäen uutuusteos alkaa kuitenkin niin jännittävästi, että kiinnostuin tarinasta välittömästi. Se oli myös hyvin erilainen tyyliltään kuin mitä kirja lopulta oli, mutta sen parempi lopulta. Alkutarinassa nuori nainen luottaa liikaa kirjoitusryhmässä tapaamaansa mieheen ja tulee tapetuksi. Ikkunat yöhön ei ole kuitenkaan dekkari vaan hyvin kiehtova ja kulkeva perhedraama kolmen sukupolven salaisuuksista.

Sukusolmujen hiertyessä auki myös alussa murhatun naisen henkilöllisyys paljastuu. Kaikki kirjan tapahtumat liittyvät sukutilaan, Niittyyn, missä sisarukset kahehtivat toisiaan, lapset ovat usein aikuisten tiellä ja kaikkia äitejä vaivaa jokin. Perintöoikeus katkeroittaa, ja liian moni laskee tulevaisuutensa metsistä saatujen tuottojen varaan. Tilalla sattunut vanha tragedia langettaa varjonsa kaikkeen, ja tätä salaisuutta tulee arvuuteltua läpi kirjan.

Minulla meni aluksi samankaltaiset nimet sekaisin, henkilöitä on aika paljon ja huomasin pitäväni eniten menneestä. Nykyaikaan sijoittuvat tapahtumat kiinnostivat eniten silloin, kun saavuttiin Niittyyn. Kaupunkilaisarki jäi tälla kertaa valjummaksi, kun tarjolla oli kunnon perhemystiikkaa menneessä.

Teoksen moniäänisyys on kuitenkin rakennettu sen verran onnistuneesti, että lukemisen aikana koko ajan rakentaa ja täydentää tarinallista tilkkutäkkiä, jossa jokainen kertojaääni saa painonsa ja elämäntarina taustansa. Kirja etenee sujuvasti, mutta kaikki ei selity hetkessä ja osa mystiikasta jää arvailujen varaan.

Rakastan kunnon perhedraamaa kirjallisuudessa, joka on taiten tehty. Ne ovat loputtoman kiehtovia.
Kaikista suvuista löytyy erimielisyyksiä ja ihmisiä, joiden tekemisiä on vaikea ymmärtää. Hyvä romaani saa arvostamaan myös epämiellyttävien henkilöiden näkökantoja.

Lähteenmäki kuvaa vahvasti, miten trauma jättää jälkensä ja miten vaikutus siirtyy vuosikymmenten päähän. Vanhan tragedian varjo tuo tarinaan koukkua ja pohtimisen aihetta. Kuinka moneen sukupolveen yhden polven trauma koskee? Onko ketjua mahdollista murtaa?
 
”Kaikista naisista ei ollut äideiksi, jotkut heistä toivoivat elämältä muuta.” 

(Teksti muokattu oman lehtiarvion pohjalta)

Lisää blogiarvioita:
Karoliina
Minna
Maria
Susa
Kirjabrunssi
Kirjosieppo

Mathias Rosenlund: Vaskivuorentie 20

Mathias Rosenlund: Vaskivuorentie 20
Schildts & Söderströms, 2013
Suomennos: Ulrika Enckell
Kansi: Emma Strömberg
Sivuja: 159
Mistä: lainakirja
Suomenruotsalainen tunnustuskirja

En saanut köyhyystematiikasta kyllikseni Susanna Alakosken Köyhän lokakuu -kirjan jälkeen, vaan halusin pian saada luettavakseni tämän Mathias Rosenlundin esikoisteoksen. Vaskivuorentie 20 -kirjaa olen jonottanut kirjastosta jo monta monituista kuukautta, mutta sattumalta mieheni löysi kirjan työpaikkansa kirjahyllystä lainattavaksi. Olin iloinen löydöstä, vaikka tiesin, ettei kirjan lukeminen olisi mitenkään kevyttä.

Vaskivuorentie 20 päivittää suomenruotsalaisen tunnustuskirjallisuuden tähän päivään. Rakastan Henrik Tikkasen tiesarjaa, kuten jaksan joka välissä mainita. Luen mielelläni myös Märta Tikkasta, Henrik Kihlmania ja nyt parhaillani nautiskelen Tove Janssonin novellikokoelmista. Niistä lisää myöhemmin. Kukaan ei kuitenkaan kirjoita köyhyydestä, sillä heidät voi ja on aina voinut lukea ns. hyväosaisiin kirjailijoihin. Rosenlund kuvaa kuitenkin köyhyyttä, joka periytyy vanhemmilta lapsille ja velasta, josta pystyy maksamaan vain korkoja ja tilanteesta, josta ei tunnu omin avuin pääsevän eroon.

Hän kirjoittaa kehästä, joka ei pääty ja ala mistään. Lukijakommenttien perusteella monelle tämä samojen asioiden luettelointi ja toisteisuus on vienyt kirjasta sen parhaimman terän. Minusta tässäkin tapauksessa toisto luo merkityksiä, se pakahduttaa myös lukijan tuntemaan, kuinka hankalassa tilanteessa todella köyhä joutuu elämään. Päivät toistavat toisiaan, masennus, alakuloisuus ja epätoivo eivät pysty väistymään, kun toimeentulokamppailu vie kaikki voimat.

Rosenlund  on tullut nuorena isäksi, hänen vaimonsa sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja lastenhoito ja kodin arjen pyöritys ovat täysin isän harteilla. Rahattomuus painaa, mutta rakkaus lapsiin ja kirjallisuuteen antaa voimaa jaksaa. Toisinaan hän antaa aivan viimeiset rahat lapsilleen, jotta he voivat päästä elokuviin ystäviensä kanssa ja nauttia samoista asioista kuin muut ikätoverit, jottei heidän tarvitse miettiä samoja kuluttavia asioita kuin isä. Nämä kohtaukset koskettavat todella, sillä näissä kuuluu myös tarve saada kannustusta ja kehua toiminnasta, ja ennen kaikkea toive siitä, että näillä teoilla ja uhrauksilla on ollut merkitystä.

Lyhyitä kappaleita on helppo lukea, kuvattavia asioita ei niinkään. Kirjan rakenteessa on jotain samaa kuin Alakosken kirjassa, sillä siinäkin oli lyhyitä kohtauksia sieltä täällä, mutta Vaskivuorentie 20 ei ole kuitenkaan mikään päiväkirja. Toisto puuduttaa, jos tarinalta odottaa jotain lineaarisuutta, selkeää alkua ja loppua, ratkaisuja tilanteeseen. Rosenlund ei kirjoita vimmaisesti vaan pikemminkin pakahtuneella vimmalla, välillä varovaisesti – kuin täynnä surua ja itsesääliä – ja välillä hyvin mahtipontisesti. Tyyli viehättää aluksi, koska se tuntuu niin rehelliseltä ja omaehtoiselta. Loppua kohden pateettisuus tuntuu kasvavan, ja huomasin kaipaavani onnellista loppua. Mieli tekee tepposia ja kirjailijalle haluaa niin paljon hyvää, ettei meinaa kestää enempää.

Mietin kirjan lopetettuani (onnellisena!), kuinka hyvä, että Rosenlund sai toteutettua haaveensa ja sai kirjansa julkaistua. Kerrottua tarinansa. Hän lukee paljon, saa lohtua kirjallisuudesta, johon on hyvin helppo samastua. Kuitenkin nimenomaan kirjoittaminen on suunnattoman tärkeää, siihen on pakottava tarve.

Odotan erittäin kiinnostuneena, millaisen kirjan hän julkaisee seuraavaksi. Pysyykö saman teeman ympärillä kuten Alakoski (johon nyt koko ajan tunnun Rosenlundia vertaavan) vai kirjoittaako ihan jotain muuta.