Per Petterson: Hevosvarkaat

Per Petterson: Hevosvarkaat. Otava 2009. Ut og stjæle hester, 2003. Suomennos: Katriina Huttunen. 214 sivua.

Vaikka Petjan ilme kuvassa on vähän närkästynyt laatikkorauhan rikkomisesta, tarkoitukseni on kuitenkin välittää huvittavalla kirjakuva-asetelmalla, kuinka Per Pettersonin Hevosvarkaat sopii kaikille, kunhan vain lukija on valmis lähtemään Norjan jylhiin maisemiin verkkaisen taian tahtiin kulkemaan ja lumoutumaan tutun asetelman hyvin taidokkaaseen kuvaukseen.

Takakansi kertoo: "Palkitun norjalaisen kirjailijan maagisen väkevä romaani isästä ja pojasta – rakkaudesta ja luopumisesta." Lisäksi siellä on maininnat jalokivestä, mestarillisesta tarinankertojasta, Pohjoismaisen neuvoston kirjallisuuspalkinnon voitosta. Magiikkaa ja tekstisuitsutusta riittää siis sisuksissa ja kuoressa. Mitäpä sitä osaisi näin jälkijunassa vielä lisätä. Jotain kuitenkin on yritettävä sanallistaa omasta ei-niin-tuoreesta lukukokemuksesta, ettei jää vain huokailuksi.

Tämän viikon bloggauksissani on näkynyt nyt aimo annos käännöskirjaillisuuden helmiä. Petterson sopii Lessingin ja Oatesin joukkoon, sillä hän niin ikään kuvaa ihmismieltä ja perhesuhteiden dynamiikkaa tavalla, ettei kaiken vaikuttavuutta tajua hetkessä. Mieltä jää askarruttamaan, joka on juuri hyvän kirjan vetovoimaa. Kaikki ei paljastu saman tien vaan jokin jää resonoimaan lukijan sisällä ja kerronnan vahvuus on sekä tarinassa että sen jättämässä jäljessä.

Kerronta tapahtuu kahdessa aikatasossa. Nykyajassa Trond on 67-vuotias leskimies, joka asuu miltei erakkona syrjäseudulla. Lapsuusajan maisemissa seuraa pitää vain uskollinen koira. Menneessä ollaan Trondin nuoruusvuosissa, kesässä, jolloin hän ystävänsä kanssa käy öisin salaa naapuritilan hevosilla ratsastamassa ja tekee ankarasti isänsä kanssa päivisin töitä.

Isän hahmo on etäisempi kuin pojan, sillä hän näyttäytyy lukijalle vain pojan kertoman kautta. Mutta yhtä paljon kuin isä vaikuttaa pojan kasvuun ja elämänkiertoon, hän tuntuu myös jokaisella sivulla.

Pidin siitä, miten vähällä tapahtuu paljon ja miten kaikki paljastuu pikkuhiljaa kerroksittain kuin sipulia kuorisi. Isompia ja pienempiä palasia irtoaa ja lukiessa liikuttuu.

Karoliina kuvaa bloggauksessaan romaanin norjalaisuutta, ja samat kirjailijat tulivat minullekin mieleeni: "Olen tunnistavani Pettersonin tekstissä norjalaisuuden. Jo isäsuhteen tunnustuksellinen (joskin tässä tapauksessa ilmeisesti fiktiivinen) käsittely tuo mieleen Karl Ove Knausgårdin nuoruusmuistelot. Äänessä kuulen myös häivähdyksen Gaute Heivollia, tai varmasti paremminkin toisin päin."

En osaa pistää Hevosvarkaita ja uudempaa suomennosta En suostu -romaania paremmuusjärjestykseen, sillä vaikuttavia ovat molemmat. Vielä on lukematta Ajan katoava virta, jonka olen kyllä kirjahyllyyni jo valmiiksi odottamaan ostanut. Valmistaudun ihastumaan siihenkin.

Per Petterson: En suostu

Per Petterson: En suostu, Otava 2014. Jeg nekter 2012. Suomennos: Katriina Huttunen. 250 s.

Luin tänä kesänä upean Hevosvarkaat, joka ansaitsee oman bloggauksen, mutta tyydyn tässä vaiheessa vain toteamaan: huh. Haaveilin heti perään Kirottu ajan katova virta -romaanin lukemisesta. Hypistelin sitä ja nostin teoksen hyllystä yöpöydälle, mutta kirottu katoava aika. Uutuussuomennoksen En suostu sen sijaan luin heti tuoreeltaan, sillä tein siitä lehtijutun. Ja se on niin hyvä! Tähtibloggaaja-Katjakin on tätä mieltä!

En suostu kulkee kahdessa ajassa. Lapsuuskuvauksissa Tommy ja Jim ovat läheiset ystävät, Tommy nousee kuitenkin enemmän esiin, sillä hänen kotitaustansa on väkivaltainen, repaleinen ja hänestä kantaa Jimin myötä myös lukija huolta. Elämänrisaisuus ei säästä kirjan muitakaan henkilöitä, mutta kaikkinensa kirjan ansio ei ole niinkään tapahtumissa vaan henkilöiden sisäisen dramatiikan kuvauksissa.

Nykyajassa Jim ja Tommy tapaavat sattumalta toisensa vuosikymmenten jälkeen. Tässä ei tule kerrottua mitään juonipaljastusta, sillä tällä kohtauksella kirja alkaa. Tommy on menestynyt elämässään, Jimin laita on vähän toisin. Ehkä heitä molempia vähän nolottaakin nähdä tämä päivänselvä ero heidän välillään.

En suostu etenee verkkaisesti mutta intensiivisesti. Per Petterson rakentaa romaanin jännitteen taitavasti henkilöiden sisäisen puheen varaan. Pitkät lauset ja välillä hyvinkin pikkutarkkojen asioiden läpikäyminen voisivat puurouttaa kerrontaa, mutta jotain taianomaista tässä kaikessa on.

En ihan tunnu osaavan edes sanallistaa, mikä kirjassa veti minut näin puolelleen. Kai se on vain se taitavan kertojan lahja antaa lukijalle jotain, mitä sivujen sulkeuduttua jää kaihoamaan.

Linn Ullmann: Armo

Linn Ullmann: Armo
Wsoy, 2004
Nåde, 2002
Suomennos: Tarja Teva
Sivuja: 188

Minulla oli jo kirjastossa hyvin vahva tunne, että tulen pitämään kirjasta. Kai se johtui Ullmannista, Norjasta, pienoisromaaniudesta ja kirjan pitkulaisesta koosta, joka jaksoi viehättää minua lukemisen aikanakin. Tai sitten se oli sillä hetkellä juuri oikeiden adjektiivien lukeminen takakannen selostuksesta: terävä, kiihkeä, mustan huumorin läpitunkema romaani.

Enkä pettynyt. Armo on sopivalla tavalla intensiivinen kirja, että sen lukee nopeasti, lauseista nauttii ja henkilöhahmoista viehättyy, mutta surumielinen tarina ei pakahduta. Oikeastaan yllätyin, miten kuolemansairaudesta on saatu niin eloisa teos aikaiseksi ilman että kenenkään olisi tarvinnut luonnehtia sitä sanalla huumori. On se sitten mustaa tai värikästä, niin ei se tähän silti sopinut. Täytyy olla joku parempi sana kuvaamaan eheän hyvää ja lämmintä teosta, aiheesta huolimatta ilmavaa ja juuri arkisuutensa vuoksi romanttista tarinaa. Kai se on sitten tuo kirjan nimi, armo.

Johan Stellen on eläkkeellä oleva toimittaja, joka saa kuulla olevansa parantumattomasti sairas. Mai on miestään paljon nuorempi, hän on itse asiassa Johanin toinen vaimo. Se, kenen menettämistä Johan suree jo valmiiksi. Ensimmäinen vaimo kuoli, mutta se taisi olla Johanille lopulta vain helpotus. Poikaansakaan hänellä ei ole kunnolla välejä. Töistä hän joutui eläkkeelle, sillä hän sortui plagioimaan vieraskielisen kritiikin. Kirja oli niin hyvä, ettei sen kuvaamiseksi riittänyt omat sanat.

"Hän oli nähnyt Main kasvoilla helpotusta, kun hän oli sanonut olevansa varma. Ei rauhaa, vaan helpotusta. Pieni Mai parka. 
Mai oli kerran luvannut hänelle sen mitä oli pyytänyt. Kerran toisensa jälkeen hän oli anellut Maita ja lopulta tämä oli vastannut myöntävästi, ja silloin hän oli nähnyt helpotusta tämän kasvoilla."

Jotenkin vaikuttavinta kirjassa on se, jonka jo ennalta arvaa. Rakkaus ja luottamus joutuvat koetukselle, kun niiden nimissä vaaditaan liikaa. Kun pitäisi sallia toiselle arvokkuutta tilanteessa, jossa sitä uhkaa kaikki. Kun jatkuvasti pitää asettaa toisen onni ja hyvä oman halun edelle.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni – Ensimmäinen kirja

Karl Ove Knausgård: Taisteluni 1
Like, 2013
Min Kamp. Første bok, 2009
Suomennos: Katriina Huttunen
Sivuja: 489
Mistä: ystävältä lainassa
Norjalaisen muistelmaromaanisarjan ensimmäinen osa

Nyt oli viimein aikaa, tahtoa ja mahdollisuus tutustua tähän "kaikkien" rakastamaan ja paljon huomiota saaneeseen kirjailijaan. Luin ensin hänen vaimonsa teoksen Helioskatastrofi, joten aloitin "Knasuvillityksen" väärästä päästä. Tuntui oikein mukavalta lukea miltei perään tämä Taisteluni, sillä jäin kuin jäinkin tähän sarjaan koukkuun ja haluaisin pian lukea toisen osan. Minun onnekseni jaksoin pidätellä lukuhaluja tähän asti, sillä mitä todennäköisemmin syksyllä julkaistaan sarjan neljäs osa, joten pääsen tänä vuonna lukemaan vielä kolme "Knasua".

Voihan Karl Ove Knausgård, osaat kirjoittaa kyllä oikeasti maagisen koukuttavaa tekstiä, etten päässyt viime yönä edes unille ajoissa. Luin kuinka nuori Karl Ove yrittää päästä uudenvuoden bileisiin ajoissa, mutta hän joutuu kävelemään nelisen kilometriä tuiskussa kahden kaljakassin kanssa. Aina auton tullessa vastaan hän joutuu piilottamaan kassit ojaan ja jatkamaan matkaansa muina miehinä eteenpäin, ettei autossa olevat näe, että hän kantaa kaljakasseja mukanaan. Sitten hän juoksee taaksepäin noutamaan kassit ja matka jatkuu. Kuulostaa niin pieneltä kohtaukselta, mutta olin aivan lumoutunut. Lapsuuden ja nuoruuden muistelut olivat niin eläväisiä, todellisia ja kirkkaita. Aina välillä palataan nykyhetkeen, tai kirjoitushetkeä lähempänä oleviin vuosiin, ja tuntuu kuin saisi suorana lähetyksenä seurata kirjailijan arkea ja kirjoittamisen tahtia.

Olin oikeastaan ihan varma, että kirja ei ole kuitenkaan ihan makuuni. Uskoin kyllä pitäväni, mutta ajattelin tekstin olevan myös aika tylsää, pikkutarkkaa ja paatoksellista. Lukukokemukseni ei ollut mitään näistä, ja olen vielä ymmärtänyt, että seuraavat osat ovat vielä parempia. Tänä vuonna aion lukea Päätaloakin, siinä riittää ainakin lukemista, kun Knausgårdit loppuvat kesken.

Kuvittelin kirjan olevan myös ihan mielettömän synkkä, ja sitä se olikin, mutta en tuskastunut siihen. Totta kai isän alkoholismi, ja pelon ilmapiiri, joka leimaa kaikkea vuorovaikutusta isän kanssa, on ahdistavaa, mutta onnistuin jotenkin löytämään nuoruuskuvauksista niin paljon huumoriakin, ettei lukeminen ollut masentavaa tykytystä.

Olen ennenkin kertonut, kuinka paljon pidän hyvistä tunnustuskirjallisuuden kotimaisista klassikoista. Enkä välitä tietää, mikä on oikeasti totta ja mikä väritettyä muistelmaa. En lue näitä kirjoja etsiäkseni jotain totuuden valoa, pidän vain niin paljon siitä tyylistä. Puhkirehellisyyden illuusioista. Knausgård vaikuttaa hyvin rehelliseltä, hän tarkkailee itseään armotta ja analysoi arkisia asioita sellaisella kirkkaudella, että ihan ihmetyttää. Tätä lisää!

Karoliina kirjoittaa omassa arviossaan hauskasti, miten synkkä yksinpuhelu vaikutti hänen lukukokemukseensa. Hän esittelee kirjankin kurttuotsaisen muistelmaromaanin genren alla. Kannattaa lukea arvio! Jaana esittelee puolestaan kirjaa erittäin kattavasti, sekin kannattaa lukea! Katja esittelee hyviä rinnastuksia kotimaisiin kirjoihin. Häneltä saan varmaan pian lainaan myös seuraavaan osan. (vinkvink!)

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi
Like, 2013
Helioskatastrofen, 2013
Suomennos: Petri Stenman
Sivuja: 138
Mistä: lainakirja ystävältä
Norjalainen pienoisromaani

Kirja, joka voi olla ihan mitä tahansa.
Näin ajattelin luettuani Linda Boström Knausgårdin esikoisteoksen loppuun. En ole ihan varma, mitä siinä oikein tapahtui, mutta täytin aukkokohdat haluamallani tavalla ja "sain aikaiseksi" ihan kiinnostavan tarinan.

Joissakin kirjoissa aukkoisuus etäännyttää liiaksi, ja täytyy kyllä myöntää, että Helioskatastrofin kanssa oltiin hilkulla, että tarina olisi jäänyt ihan nuupoksi. Jos kirjoittaisin juonireferaatteja, niin voisin tarjota muillekin luettavaksi parikin tulkintaa, mutta koska kirjaan mieluummin lukukokemuksia ja -tuntoja ylös, niin tyydyn vain toteamaan, että on kyllä jännä, miten yksittäisellä lauseella on näin paljon valtaa. Ja vaikka lauseen sisältöön ei palattaisi enää koskaan kirjan aikana, niin se ei jätä millään rauhaan. Luulen, että se oli yksi avain ymmärtää päähenkilöä, Annaa, joka joutui lapsena eroon isästään ja ei osannut suhtautua kasvattiperheeseen ja uuteen ympäristöön koskaan luontevalla tavalla.

Olen ehkä nyt liian vaikeaselkoinen, mutta en tunnu pääsevän yli siitä lauseesta. Sillä sen sisältämä tieto on tärkeä, mutta yhtä hyvin sen olisi voinut jättää sanomatta. Enkä voi kirjoittaa sitä lausetta tähän, sillä en halua pilata muilta yllätystä. Ehkä lause ei ole edes niin merkityksellinen, enemmänkin ehkä kummallinen ja ei tuntunut sopivan mitenkään siihen, mitä olin juonesta ja Annasta ajatellut.

Kirja on jaettu kahteen osaan, mutta Annan elämä on jaettu tavallaan kolmeen osaan. Ihan kirjan alussa pieni tyttö löydetään ulkoa, hänen isänsä on saanut pahan skitsofrenisen kohtauksen ja hänet siirretään osastohoitoon. Lapsesta ei ole kenelläkään ollut tietoa aiemmin, hän on kuin tyhjästä ilmestynyt. Tyttö saa nimen Anna, ja hän on yhtäkkiä osa viisihenkistä perhettä, joka peseytyy päivittäin, harrastaa paljon liikuntaa, kuuluu raittiusseuraan ja helluntaiseurakuntaan. Hän on arka, yksityinen, lähes puhumaton ja hämillään oleva nuori. Hänellä on kuitenkin lahja, jonka ansiosta hän enemmän huomiota kuin mitä hän jaksaisi ottaa vastaan. Toisessa osassa Anna on sairaalahoidossa, koska hän haluaisi kadota olemattomiin.

Ensimmäinen osa oli tavallaan vetävämpi, toinen osuus kosketti minua jotenkin hyvin paljon. Ehkä siinä Annan olotilassa oli jotain tuttuutta omiin kasvukipuihin tai sitten vain minäkerronta toi asian läheiseksi. Anna ei ole mikään kauhean luotettava kertoja mutta hänelle kaikki se on turtuus on ainoa totuus. Jonkun verran minua häiritsi se, että minämuotoinen kerronta laveni turhaan kaikkitietäväksi kerrronaksi ja Anna tiesi enemmän kuin hänen olisi pitänyt tietää, mutta annoin sen hänelle anteeksi.

Kirja oli hyvä mutta ei kuitenkaan mikään napakymppi. Ehken osannut sitä mielessäni kasvattaa tarpeeksi isoksi tarinaksi, mutta idea oli kiehtova. Vaikka toinen osuus oli koskettava, se laski valitettavasti tarinan intensiteettiä, tai paremmin sanottuna, muutti kirjan erilaiseksi kuin mihin alun alkaen uskoin.

Kiinnostava teos, ja pohjoisruotsalaisen talven kuvaus sopi oikein hyvin omaan lukumiljööseeni.

TTT – bloggaamattomat luetut (eli kymmenen kirjan arvio viime vuoden luetuista)

Bloggaamattomien kirjojen pinoista ei pääse minnekään, vaikka kuinka pyhästi aikoisi heti lukemisen jälkeen kirjoittaa edes muutama sana tänne. Osan olen näistä viime vuoden puolella luetuista jo kirjastoon aikapäiviä sitten palauttanut, mutta halusin niistäkin jonkun lyhytarvion kirjoittaa. Varsinkin kun perjantaina valitaan Blogistanian Globalia ja tässäkin pinossa on muutama erittäin hyvä käännöskirja.

Tiistainen blogirutistus – Top Ten Tuesday – on kätevä tapa listata kymmenen luettua kirjaa, joista aion kirjoittaa joskus kokonaisen arvion, mutta aikapulan vuoksi yritän tiivistää teoksista "timantin kirkkaan analyysin"* muutamaan riviin.

1. Sergei Dovlatov: Matkalaukku (Idiootti, 2012) 

Kiitos kustantamolle Dovlatovin kirjojen suomennoksesta, sillä niin tämä kyseinen Matkalaukku kuin aiemmin keväällä lukemani Meikäläiset ovat kirjavuoteni parhaimmistoa. Ilahduin huomatessani myös, että Akateemisen kirjakaupan älykkäät kirjanostajat olivat löytäneet teoksen myös, sillä se oli viimeksi kaupassa vieraillessani päässyt neljänneksi myydyimmäksi käännöskirjaksi.

Matkalaukku muistuttaa rakenteeltaan Meikäläisiä, molemmat ovat eräänlaisia muistelmateoksia (joskin lukijalle ei ole koskaan varmaa tietoa siitä, mikä on totta ja mikä valhetta) ja teos koostuu pienistä kertomuksista. Aiemmassa kerrotaan Dovlatov-nimisen henkilön sukulaisista ja muutosta Amerikkaan, tässä puolestaan avataan kaappiin unohtuneen matkalaukun sisältöä ja jokaisen laukusta löytyneen tavaran myötä kerrotaan hauska, absurdi ja vetävä tarina. Teos on siis otollinen kiireisiin hetkiin, jos vain oikeasti malttaa lukea vain yhden tarinan kerralla.

Molemmat teokset ovat lisäksi upean näköisiä kannesta taittoon.

"Komppaan" Kurt Vonnegutin sanoja: "Hyvä Sergei Dovlatov! Myös minä rakastan sinua."

2. Sarah Winman: Kani nimeltä jumala (Tammi, 2012)

Teoksen nimi on mielenkiintoinen, ja aloin heti arvuutella, miksi jumala on kirjoitettu pienellä ja millainen maaginen maailma lukiessa mahtaakaan paljastua. Kirja oli sinällään hyvin viihdyttävä, joskin siihen oli minusta sulautettu mukaan ihan liikaa rankkoja aiheita, jotka veivät toisiltaan tilaa ja syvyyttä.

Erityisesti kiitän teoksen alkuosan lapsikertojan viehättävää ääntä. Yleensä vierastan lapsikertojia, mutta nyt olen onnistunut lukemaan useamman teoksen, jossa kertojavalinta toimii, joten olen pikkuhiljaa luopunut vastarinnastani.

Oletin, että olisin uppoutunut kirjaan, mutta lopulta se jätti aika haalean jälkimaun.

Kirjaa on kiitelty blogeissa runsaasti, mutta vastarannankiiskejäkin löytyy
(klikkaa sanoja, löydät muita arvioita)

3. Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi (Sammakko,2008)

Valitsin kirjan alun perin siksi, että se sopi viime vuoden Ikkunat auki Eurooppaan -lukuhaasteeseen. En ole lukenut aiemmin ukrainalaista kirjallisuutta, joskin Lewycka on ukrainalaista alkuperää oleva brittiläinen kirjailija. Harmi, että kiireiden vuoksi lopullinen kirjakatsaus vuoden aikana luettuihin eurooppalaisiin teoksiin jäi tekemättä, sillä haasteen myötä luin melko ennakkoluulottomasti teoksia, joihin en olisi muuten ehkä tarttunut. Tämäkin hauska teos olisi jäänyt todennäköisesti kokematta ilman haastetta.

Kirjan olisi voinut lukea myös vakavasti, sillä yksi päähenkilöistä – hivenen höppänä isäukko, joka rakastuu palavasti itseään noin 50 vuotta nuorempaan ukrainalaisnaiseen – kirjoittaa teoksen nimen mukaisesti ukrainalaisten traktoreiden historiikkia ja tulee samalla luodanneeksi Ukrainan yhteiskuntahistoriaa tekniikan ja yksilön kautta. Mie en silti malttanut niin kauheasti näihin kohtiin keskittyä, sillä juuri tuo kummallinen avioliitto ja tyttärien syvä paheksunta ikämiesisänsä villikkovuosia kohtaan kiinnosti enemmän. Silti näitä suvantokohtia kaivattiin, sillä muuten kirja olisi jäänyt hyvin yksiulotteiseksi ja yhden vitsin pyörittelyksi.

Tälläkin teoksella on erityisen hyvä ja mieleenpainuva nimi. Katja on kirjoittanut kirjasta oikein hyvän arvion.

4. Markus Nummi: Karkkipäivä (Otava, 2010)

Karkkipäivä on yksi parhaista viime vuonna lukemistani kirjoista, ja se on siitä harvinainen teos, että olen nähnyt siitä version myös teatterissa. Hyvä aikeeni oli kirjoittaa juttu myös KOM-teatterin versiosta ja koko illasta, sillä sain esityksen jälkeen tilaisuuden myös jutella Nummen kanssa, mutta joistakin asioista on vain vaikea kirjoittaa niin että tekstiin olisi tyytyväinen ja sen voisi luovuttaa "maailmalle". Olin niin vaikuttunut, etten vain löytänyt sanoja. Upea teatteriesitys ja hieno hetki kaiken kaikkiaan.

Teoksen tunnelma on ahdistava, mutta silti siinä on paljon toivoa mukana. Luen harvoin kirjoja uudelleen, mutta tiedän, että tähän teokseen palaan vielä. Tarina on myös ollut nyt Suomessa valitettavan ajankohtainen, mikä tuo lukemiseen oudon lisävivahteen.

Tälle teokselle painava suositus!

Teatteriesityksestä ovat bloganneet ainakin Linnea ja Suketus. Molemmat kirjoittajat ovat eräänlaisia kulttuuriblogisteja, sillä he kirjoittavat myös muista kuin kirjoista.

5. Linn Ullmann: Aarteemme kallis (WSOY, 2012)

Tälle toinen erittäin painava suositus. Kirja oli niin hyvä, että päätin lukea ehdottomasti muutkin Ullmanin suomennokset mitä pikimmiten.

Kirja on jännittävä, sillä yksi tarinalinja kohdistuu lapsenvahdin outoon kuolemaan ja tapahtumiin ennen ja jälkeen ruumiin löytymisen. Toinen tarinalinja syventyy perheen isän ja äidin avioliiton tarkasteluun, kirjailijamiehen kriisiin, kun seuraava kirja ei ota luonnistuakseen ja vaimon ristiriitoihin epävakaan tyttären, pettävän aviomiehen ja vanhentuneen äitinsä edesottamusten keskellä. Lapsenvahdin kuolemaa ennen on tapahtunut toinen epäonninen kuolintapaus, joka varjostaa koko perheen elämää.

Aarteemme kallis on samalla ahdistavan synkkä, sillä se on parempi ja väkevämpi kuin vain jännityskirja tai dekkari. Siinä on myös jotain hyväntahtoista ja hauskaa, varsinkin kun eri näkökulmien myötä outoon perhedynamiikkaan syntyy ristivalotusta. Se on täynnä salaisuuksia, mutta ennen kaikkea ilmaa lukijan omille tulkinnoille. Siinä on niin monet palaset kohdallaan, tapahtumapaikoista ihmiskuvauksiin, että uskallan suositella kirjaa varauksetta. Yksi parhaista viime vuoden käännöskirjoista, ehdottomasti.

Leena on lisännyt arvioonsa mielenkiintoisia otteita kirjailijan haastattelusta. Karoliinan arvioon on puolestaan liitetty mukaan myös muiden maiden kansikuvataidetta.

6. Anne Swärd: Kesällä kerran (Otava, 2012)

Lisää ahdistavia kirjoja, joiden lukemisesta nautin. Selvästi pohjoismaiset perhetarinat kaikkine outoine twisteineen ovat mieleeni.

Mutta pidän oikeasti myös sellaisista perhekuvauksista, joissa kaikilla ei ole asiat huonosti, vaikka nyt näistä suosituksista saa ehkä päinvastaisen kuvan. Tietysti kirjan jännite rakentuu paljolti myös tapahtumille, eikä sellainen hymistely ja perheidyllin kuvaus ole kauhean mielekästä luettavaa, ellei pinnan alla kuohu tai jokin edes värähtele.

Kesällä kerran on "visvaisen ihana" kirja. Siinäkin tapahtuu paljon, mutta moni asia jäänee myös paljastumatta. Riippuu lukijasta, miten hän haluaa tulkita. Arvostan kirjoissa sitä, että kaikkea ei kirjoiteta auki, mutta ei tehdä tarinasta kuitenkaan niin monitulkintaista ja vaikeaselkoista, että siihen ei pääse uppoamaan. En haluaisi lukea kirjaa, jonka toivon jo pian loppuvan, että pääsen seuraavan teoksen pariin. Kesällä kerran oli kuitenkin vähän sellainen kirja, että toivoin sen pian päättyvän, mutta aivan toisista syistä. Siinä oli niin painostava tunnelma, ja se koetteli mieltä ja hermoja. Siinä on semmoista inhottavaa tuhovoimaa, kun joitakin kohtauksia ei haluaisi lukea, mutta ei malta lopettaakaan. Ummehtuneita hajuja, linnun siipisulkia, tunkkainen ilmapiiri, kieroutunut seksuaalinen värähtely, väkivalta. Silti kirja on kaunis. Niin kummallinen on lukijan mieli.

Erjan arviosta löytyy hyviä otteita kirjasta. Minnan arviossa teosta on peilattu myös kirjailijan esikoiseen. Liisa kuvaa hyvin, miten kirjan maailma voi kiehtoa, vaikkei sen parissa viihdy.

7. Torgny Lindgren: Muistissa (Tammi, 2012) 

Muistissa on ihana autofiktiivinen teos, joka on lähtenyt siitä, kun kirjailija ryhtyy vahingossa miettimään menneitä. Kustantaja ehdottaa muistelmateoksen kirjoittamista, mutta kirjailija ei ole niinkään kovin innostunut toteuttamaan sellaista kirjaa. Mutta eräänlainen muistelmateos silti syntyi, tai ennen kaikkea teos, joka pohtii muistoja ja muistamisen problematiikkaa. Ihana, että kirjailija on luonut teoksen, joka on lukijalle kuitenkin täydellisimmillään fiktiivisenä teoksena. Tosi ja kuviteltu sekoittuvat tarinan ehtojen mukaisesti, eikä varmuutta oikeasta tai väärästä ole. Herkistävä huumori, rapsakka synkkämielisyys, alati vaihteleva tunnelma, muistojen pirstaleisuus ovat tärkeämpiä kuin kaiken kertominen juuri niin kuin se tapahtui.

Maria on tiivistänyt kirjan ytimen todella hyvin: "[t]uloksena ei ole ehyt ja kronologinen kertomus, vaan moneen suuntaan versova, ilkikurinen ja salaviisas tarinoiden rypäs." Anna Elina nostaa arviossaan esiin myös eläintarinat, minuakin ilahdutti että kirja oli myös kokoelma "elämäni eläimistä". Marissa kertoo Lindgrenin olevan hänen mielestään paras ruotsalainen elossa oleva kirjailija ja hän on arviossaan pohtinut myös muistin problematiikkaa.

8. Alice Hoffman: Punainen puutarha (Gummerus, 2012)

Luin teoksen syksyllä pitkän junamatkan aikana. Erittäin hyvää matkalukemista, lyhyet kertomukset sopivat muihinkin katkonaisiin hetkiin, kunhan vain pitää mielessä, ettei lukuväli kasva liian pitkäksi. Jokainen tarina liittyy tavallaan toiseen: kertomus kertomuksella kuljetaan yhdessä amerikkalaisessa kaupungissa ajassa eteenpäin, 1700-luvun lopulta nykyaikaan.

Aloitin kirjan aluksi väärällä ajankohdalla, enkä päässyt oikein tarinan lumoon. Onneksi varasin sille paremman hetken myöhemmin, sillä kirja oli juuri oikeanlaista viihdettä paikkakuntien vilahtaessa junan ikkunoista ja olotilan ollessa vähän haikea. Kun haluaisi olla kaikkialla yhtä aikaa, elää monta elämää samanaikaisesti, yhden siellä pohjoisessa ja yhden täällä etelässä. Sitten luen kirjaa, jossa sekoittuu monen ihmisen tarina. Kuinka eräälle paikkakunnalle muuttaa yhteisö, josta vuosien mittaan kasvaa kaupunki. Ja tarinat solmiutuvat keskenään ja ihmiselämän lainalaisuudet toistuvat kertomus kertomukselta, vaikka jokainen on silti tarpeeksi uniikki ja mielekäs. Enkä enää muista henkilöiden nimiä, enkä kunnolla edes tapahtumia, mutta tunnelman muistan.
Se oli hyvä kirja, sen muistan pitkään.

Sonja vertaa teosta aikuisten tyttökirjoihin. En ole koskaan oikein lukenut tyttökirjoja, joten en tiedä, kuinka hyvin tämä pitää paikkansa, mutta pidän luonnehdinnasta. Elma Ilona kuvaa kirjan lumovoimasta ja on haltioitunut kirjasta. Norkku kuvaa kirjaa puolestaan näin. "Hoffmanin teksti on kaunista ja kirjan tunnelmat mystisia ja haikeita ja vähän katkeransuloisiakin. Minusta Punaisen puutarhan lukeminen sopikin hyvin syksyyn, hetkeen jossa hyvästellään kesä."

9. Carol Shields: Ruohonvihreää (Otava, 2012)+ Pikkuseikkoja (Otava, 2011)

Kaksi kertaa Shields, ensimmäiset Shieldisini. Lainasin kirjastosta Ruohonvihreää-teoksen, joka oli niin pikkutarkan koukuttava että ostaa päräytin heti perään Pikkuseikkoja, sillä ne ovat keskenään sisarteoksia (tämän tiedon opin muista blogeista). Minulle on jäänyt mieleen hauska mielikuva Shieldistä, sillä hänen kirjojaa on luonnehdittu "silkkipuserokirjallisuudeksi" ja tavallaan ymmärrän, että mistä syystä. Shields on näppärä kertomaan keskiluokkaisesta perhearjesta kuin kahvikupposten ääressä lukijan kanssa rupatellen. Kirjat eivät ole "räkärealismia" nähneetkään, mutta ei jännitettä silti millän pääntaputtelulla luoda.

Ruohonvihreää oli muistini mukaan jännityskirjamaisempi, mutta molemmissa oli perhekuvaus, erityisesti avioliittokuvaus, kohdillaan. Välillä pikkutarkkaan kuvailuun arjen toiminnoissa saattaa kyllästyä, mutta jos lukijan mieli antaa myöten, löytyy niistä myös paljon kiinnekohtia ajankuvaukseen.

Jenni kirjoittaa Ruohonvihreäästä ja pidemmin vielä suhteestaan Shieldin tuotantoon (huom: täältä löytyy myös silkkipuseron alkulähde!). Arja ihastelee perhekuvausta Pikkuseikkoja-teoksessa.

10. Äänikirjat

Olen kuunnellut nyt töiden vuoksi enemmän äänikirjoja kuin yleensä. En ole niistä kuitenkaan blogiini aiemmin arvioita kirjoittanut, koska oikokuuntelen niitä työn puolesta. Haluan kuitenkin tässä postauksessa antaa äänikirjoille suosituksen, sillä nyt niiden kuuntelu on paljon luontevampaa ja nautin kirjoista myös tässä muodossa.

Oikokuunnellessa täytyy olla koko ajan tietokoneella, mutta minusta äänikirjojen parhaat puolet pääsevät esiin juuri liikkuessa tai yöllä, jos ei saa unta. Olen kuullut monen nauttivan äänikirjoista esimerkiksi kokatessaan tai käsitöitä tehdessään.

Salla bloggaa useamminkin äänikirjoista, suosittelen etsimään hänen blogistaan hyviä vinkkejä.

*Huomaa itseironia!

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi
WSOY, 2012  
Før jeg brenner ned, 2010
Suomennos: Päivi Kivelä
Sivuja: 306
Kansi: Anna Makkonen
Norja, Aikamme kertojia -sarja

Gaute Heivollin teoksessa Etten palaisi tuhkaksi on lähes alusta asti selvä jutun juoni. Pienessä norjalaisessa kylässä on häiriintynyt tuhopolttaja, joka tulisen hurmoshengen lailla kylvää pelkoa tuvasta tupaan. Lukemisen hienous ei synnykään siitä, että lukija yrittäisi samanaikaisesti selvittää, että kuka on syyllinen, sillä hyvin varhaisessa vaiheessa hänet esitellään. Tavallinen nuorimies, kauan odotettu ja kaivattu poika, palomiesisän silmäterä, joka on pikkupojasta asti istunut paloauton kyydissä. Kiehtovaa ei olekaan selvittää, että kuka teki mitä, eikä edes se, että miksi se on tehty, vaan kirjan vetovoima on minusta siinä, että miten se kaikki on kerrottu.

Romaanin kertoja on Gaute Heivoll -niminen mies, kirjailija, joka salapoliisin lailla etsii uuteen teokseena materiaalia ajalta, jolloin hän itse oli vastasyntynyt. Näistä voi jo päätellä, että teos on jollain tapaa autofiktiivinen, mutta mikä ihana tunne, etten oikeasti ole lukenut yhtään kirjailijan haastattelua, en yhtään selitystä siitä, että mikä on oikeasti ollut totta ja mikä täyttä fiktiota. Onko kaikki? Sillä ei ole väliä. Asiasta on varmasti kohistu teoksen ilmestymisvuonna Norjassa, sillä se sai tuolloin tärkeimmän kirjallisuuspalkinnon Brageprisenin. Koin jollain tapaa olevani etuoikeutettu, että sain lukea teoksen kuin tyhjä taulu. Olin vältellyt myös kotimaisia lehti- ja blogiarvioita, sillä jostain syystä ennakkoon jo ajattelin teoksesta kovasti pitäväni. Tietysti minulla jonkinlainen käsitys teoksesta oli, enhän siihen olisi muuten tarttunut. Mutta ei mitään sellaista, joka olisi sotkeutunut mieleeni niin vahvasti, että lukutuoreus olisi hävinnyt.

Teos rakentaa vastakkainasettelua. Toinen on kiltti poika, tarinan varsinainen kertoja, kirjailija, joka lukee vanhoja päiväkirjoja, kirjeitä ja haastattelee kyläläisiä menneistä tapahtumista. Tuhopolttajan kautta liikutaan 60–70-lukujen maisemissa. Millaisissa oloissa kasvaa tuhopolttaja? Miten herkkä lapsi yhdistää tärkeät hauskat hetket johonkin niin kovin väärään ja julmaan? Millaista valoa tulen lämpö tuo tummaan mieleen? Gaute Heivoll kirjoittaa niin, että juuri se, miten asiat kerrotaan, on tärkeintä. Minua kirjanörttiä kiinnosti autofiktiivisyydessä eniten se, että miten fiktiivinen Gaute Heivoll kasvaa kirjailijaksi ja miten hän työskentelee, miten kerää materiaalia, mitä ajattelee kirjoittamisesta.

Etten palaisi tuhkaksi on kertomus eräästä tuhopolttajasta. Mutta se on myös mielenkiintoinen tarina siitä, miten toisesta pojasta kasvoi kirjailija.

Henrik Ibsen: Nukkekoti

"Minulla on toisia yhtä pyhiä velvollisuuksia. Velvollisuuden itseäni kohtaan."

Norjalaisen Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti ilmestyi joulukuussa 1879 ja siitä syntyi valtaisa kohu niin kotimaassaan kuin muuallakin Euroopassa. Tapahtumapaikkana on Nora ja Tornvald Helmerin porvariskoti, jossa kolmen päivän ajan pyöritetään viiden ihmisen elämää. Nukkekodin luin nyt toistamiseen tenttiä varten, mutta Noran hahmo oli ihan yhtä kiinnostava ja pysähdyttävä kuin ensimmäisellä lukukerralla.

Tornvald: "Olet ennen kaikkea vaimo ja äiti." 
Nora: "Siihen en enää usko. Uskon, että olen ennen kaikkea ihminen, minä, yhtä hyvin kuin sinä - tai että ainakin koetan tulla ihmiseksi."

Noran vastaus on paljon voimakkaampi kuin nukkemaiselta pikkuvaimolta odottaa, hän ei halua muodostaa identiteettiään nimenomaan vaimon ja äidin roolin kautta, suhteessa mieheen, toiseuteen, vaan olla inhimillinen itselleen ja omille tuntemuksilleen. Näytelmä pyörittääkin paitsi kysymystä naisen alisteisesta asemasta, mutta ennen kaikkea ajatusta ihmisen vapaasta tahdosta. Minua viehätti myös erityisesti se, kuinka Nora vaikuttaa miehensä silmissä kyvyttömälle ja hupsulle tytönhupakolle, mutta todellisuudessa hän on hyvin pystyväinen ja hoitaa taustalla perheen asioita.

Kotimme ei kuitenkaan ole ollut muuta kuin leikkimökki. Olen täällä ollut sinun nukkevaimosi, kuten kotona olin isän nukkelapsi. Ja lapset taas ovat olleet minun nukkejani. Minusta oli hauskaa, kun leikit kanssani, niin kuin sinusta tuntui hauskalta minun leikkiessäni lasten kanssa. Sellaista on avioliittomme ollut.

Puolison väliselle vieraudelle on kotimainen vastine ainakin Minna Canthin Salakarissa, josta arviota blogiini tulee myöhemmin. Myös Canthin Sylvissä on sanottu olevan paljon samoja piirteitä, kuin Ibsenin Norassa, mutta tätä näytelmää en ole vielä ehtinyt lukea. Naisliikkeessä aktiivisesti toiminut Canth nojautui Ibsenin teksteihin muutenkin, sillä Ibsen oli emansipaation kannattaja ja vaati yhtäläisiä, tasavertaisia oikeuksia miehille ja naisille. Molempien teksteihin on vaikuttanut myös ajan deterministinen ihmiskuva ja koko ajan kyseenalaistetaan ja arvotetaan ihmisen oma kyky hallita omaa elämäänsä. Onko Noran harkitsematon käytös perittyä vai hänen omia riskinottojaan? Avoin loppu jättää lukijan miettimään Noran kohtaloa, käykö hänelle sitten lopulta kuitenkin hyvin. Löytääkö hän lopulta onnen kodin ulkopuolelta.

Anna-Liisan lukeneille, Ibsenin Nukkekoti on myös todella helppolukuinen näytelmä. Mieluusti näkisin tarinan teatteriesityksenä, mutta lukiessakin toimii erinomaisesti. Ibsenistä voi lukea lisää Kertomus jatkuu-blogissa

Henrik Ibsen: Nukkekoti. (Wsoy, 2009)
Sivuja: 124. Suomentanut: Eino Palola

Anne B.Ragde: Satunnaista seuraa

"En halua suhdetta. Ei ole olemassa meitä, tästä ei tule mitään. Olen pahoillani. Ajattelin että voisimme vain paneskella silloin tällöin."

Norjalainen kirjailija Anne B.Ragde oli minulle aiemmin tuttu Berliinipoppeli-trilogiasta. Vaikka en niitä ole lukenut, niin teosten hauskat nimet ja punaiset lauta-aidan näköiset kannet ovat jääneet mieleeni. Trilogia on ollut myös ilmeisen suosittu niin kotimaassaan kuin myös meillä täällä Suomessa. Satunnaista seuraa (Tammi, 2011) kertoo noin 40-vuotiaasta musiikkitoimittajasta Ingunnista, joka ei uskalla sitoutua suhteisiin, vaan jättää miehet aina ensin itse. Villeimpinä aikoina hän ei sitoudu kuin yhdeksi yöksi. Hänellä on netissä profiili, johon hän on kirjoittanut "en pelkää peiton heiluttelua". Erityisesti nuoret miehet kiinnostavat, sillä heidän kanssaan Ingunn kokee löytävänsä parhaiten yhteisen sävelen. Himokasta seksiä, ilman tunteita.

Satunnaista seuraa tihkuu erotiikkaa, niin että lukiessa punastuttaa. 
Työkaveri osuvasti parahtaakin kesken oman aviokriisinsä Ingunnin kyvyttömyyteen eläytyä tämän rakkaushuoliin: "En nyt jaksa kuulla seksijuttujasi, minua alkaa ihan kuvottaa. Ne kuulostavat niin helvetin yksinäiseltä. Tarvitsen nyt paljon enemmän kuin vibraattorin. Tarvitsen kokonaisen miehen. Oman mieheni."  Itsellekin tuli lukiessa seksikuvailujen väsymys, sillä olen sinkkuelämäni katsonut ja kaikki sen jälkeen tuntuu saman toistolta. En tiedä mistä se johtuu, mutta näiden puumakuvailujen ja villien seksiaktien läpikäyminen ei tunnu minulle lukiessa siltä kuin päähenkilö olisi jotenkin feminiydensä huipulla ja hän olisi saavuttanut naisena jonkun voimaannuttavan virstanpylvään. Minusta tuntuu kuin katsoisin vieressä jonkun romahtamista. Sitten on yhtäkkiä ihan sama, että nauttiiko päähenkilö monenkirjavasta seksielämästään osana itsenäisen naisen elämää vai rakastuuko hän lopulta tulenpalavasti Siihen oikeaan. Molemmat loppuratkaisut tuntuvat ihan yhtä kliseisiltä.

Anne B.Ragde osaa kirjoittaa vakuuttavaa viihdettä. Tekstin tasolla tarinassa ei ollut juurikaan moitteita. Kirjaan oli todella helppo upota ja päästä alkusivuilta asti päähenkilön elämään mukaan. Loppua kohden tarinan toisteisuus puuduttaa, mutta itse teksti ei puuroudu. Muutama yksityiskohta jäi kuitenkin vaivaamaan. Päähenkilön pinttyneitä tapoja kuvataan tarkasti ja sillä rakennetaan kuvaa naisesta, joka on tottunut elämään yksin ja haluaa pitää elämänsä turvallisena ja tietynlaisten rakenteiden sisällä, pitämällä kiinni rutiineistaan. Hän esimerkiksi haluaa aina ajaa itse lentokentälle Audillaan, jotta voi tuntea kodin heti kun pääsee takaisin matkalta autoonsa. Hän siivoaa kodin tarkkaan ja järjestää asuntoonsa aina sopivat ruuat ja juomat, jotta voi työmatkan jälkeen viettää nämä arvokkaat kotihetkensä yksin. Hän on jättänyt yhden poikaystävänsäkin sen tähden, ettei hän ymmärtänyt kuinka tärkeä Ingunnin on saada olla matkojen jälkeen yksin.
Silti nämä tarkkaan selostetut kohtaukset unohtuvat tarinassa välillä, sillä lentokentälle kiirehditäänkin taksilla, eikä toisessa hetkessä muistettukaan että Ingunn on ihminen, jolla löytyy aina jäitä jääkaapista. Pieniä asioita, mutta kun lukijalle on rakennettu jostain syystä tarina näiden yksityiskohtien varaan, hämmentää niiden unohtuminen kesken kerronnan. Unohtumiselle ei tunnu olevan silti mitään merkitystä, asia jäi silti vaivaamaan.

Jäin kaipaamaan jotain ennalta-arvaamatonta koukkua. Kirjasta puuttui selkeästi kipinä. Tuntui kun olisin lukenut tämän teoksen jo tai ainakin nähnyt siitä elokuvan. Olen lukenut ärsyttävistä, tunnevammaisista ja itseensä käpertyneistä päähenkilöistä ennenkin ja vaikka samaistumisen kohde puuttuikin, moite ei silti kärjisty Ingunniin. Seksikohtaukset olivat taidokkaan himokkaasti kirjoitettu, mutta koska kirja on kyllästetty niillä, niiden tehokkuus lukijalle jäi samalle tasolle kuin vinyylilevyn soitua loppuun ja neulan jäädessä pomppimaan samaan kohtaan. Ehkä olisin kaivannut jotain kannanottoa ajasta, ihmissuhteista ja seksistäkin, niiden sijaan sain lukea pitkät listaukset Ingunnin musiikkimausta. Coldplayn X&Y oli kyllästetty merkityksillä, mutta sanojen vihdoin soidessa lukijankin korvaan, en kuullut Chris Martinin ääntä vaan ylituotettua ja kliseistä sanahelinää.

Suosittelen niille, jotka eivät saa tarpeekseen sinkkuelämän uusinnoista ja jotka kaipaavat puumailmiölle norjalaista tulkintaa.

"Tässä hän makasi vieraassa sängyssä vieraassa huoneessa Berliinissä vieraan vartalon vieressä, heidän välillään oli vain tahmeutta ja kuumuutta. Hän tiesi nyt paljon tuosta vieraasta vartalosta, vieraasta hengityksestä joka oli ollut syvällä hänen omassa hengityksessään imevässä tahdissa, miehen siemenneste maistui ja haisi suolavedeltä ja teki hänen ihonsa sileäksi kuin silkki, kun hän hieroi sitä reisiinsä ja nuoli jälkeenpäin sormiaan. Täydellinen vapaus kaikista muista tunteista paitsi niistä jotka täyttivät hänet tässä ja nyt, muulle ei ollut tilaa."



Anne B. Ragde: Satunnaista seuraa
Tammi, 2011
Sivuja: 250
Suomentanut: Katriina Huttunen