Kuva silmissä. Näkökulmia Mirkka Rekolan kirjailijantyöhön

"Heinävedellä sinä soitat flyygeliä isossa korkeassa huoneessa jonka ikkuna katsoo järvelle. Sävelet eivät soi nuottiviivaston järjestyksessä, vaan ne irtoavat sinun sormistasi hitaasti ja nopeasti ja surullisesti ja iloisesti. Koirakin kuuntele sinun jalkojesi juuressa. Pilvisen päivän muuri halkeaa, ja valo laskeutuu flyygelin kannelle. Sen päivän silissä sinä olet, joka valaisee yötä"

Olen istunut samaisen flyygelin edessä ja katsonut ikkunasta järvelle, joten luonnollisesti pysähdyin erityisesti miettimään tätä kohtaa Kristina Carlssonin tekstissä. Tämä on yksi hetki, jonka Carlson on valinnut omaan tekstiosuuteensa Mirkka Rekolan kunniaksi kirjoitettuun teokseen Kuva silmissä. Näkökulmia Mirkka Rekolan kirjailijatyöhön.

Teoksen ovat toimittaneet kirjallisuudentutkija Liisa Enwald ja Rekolankin kustannustoimittajana työskennellyt kirjailija Eila Kostamo. He ovat keränneet Rekolan merkkivuoden kunniaksi hänen tuotantoonsa perehtyneitä tutkijoita, kirjailijakolleegoita ja läheisten alojen taiteilijoita kirjoittamaan eri tyyppisiä tekstejä kokoelmaan. Kaunokirjalliset palaset koostuvat esseistä, muisteluista, tutkielmista ja Leena Krohn on jopa valinnut teokseen kuusi kertomusta teoksestaan Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia, sillä niiden keskeinen hahmo on saanut vaikutteita Rekolasta.

Minua kokoelmassa puhuttelivat eniten edellä mainittujen kirjailijoiden tekstit. Carlsson on löytänyt ihania hetkiä Rekolasta ja heti alkuun hän on merkinnyt erittäin kauniin sitaatin "Ilo on hyvä johtaja, se on jo käynyt siellä, minne ollaan menossa." Hänen kielensä ja kertomukset hetkistä tuntuvat sopivan saumattomasti Krohnin muistelmiin ja vuonna 1998 kirjoitettuun, mutta nyt ensi kertaa painettuna julkaistuun esseeseen "Ystäväni Donna Quijote". Lisäksi viimeinen tekstipätkä jäi mieleeni, sillä siinä Kostamo kertoo kustannustoimittajan silmin Rekolasta. (Aihe, joka kiinnostaa minua erityisesti. Tämä kirjailijoiden ja kustannustoimittajien suhde. Minun pitäisi etsiä käsiini lisää tekstejä, joissa tätä kuvaillaan. Puolin ja toisin.)

Mirkka Rekola kiinnostaa minua myös ihmisenä, ei vain taiteilijana, joten koin nyt kiinnostavampina omakohtaiset muistelut, vaikka arvostin myös tutkijoiden tekstejä. Liisa Enwald esimerkiksi analysoi Rekolan runojen varjoon jääneitä maskuja. Vilja-Tuulia Huotarinen puolestaan on tehnyt aikanaan pro-gradu työn Rekolan aikakokemuksesta ja kokoelmassa analysoi mm. runoissa esiintyviä rakkauden kokemuksia ja tekoja.

Mielenkiintoisia, erityyppisiä tekstejä, joiden kautta tutustutaan Rekolaan. Ihmettelin vain saatepuhetta, siinä kun mainittiin, että muitakin kirjoittajia pyydettiin, mutta he eivät noudattaneet kutsua työ- tai muiden esteiden vuoksi. Minusta tätä ei olisi tarvinut mainita, sillä jäin heti miettimään, että kuka olisi kirjoittanut tähän vielä ja mitä hänen teksti olisi tuonut lisää.

Hyvä löytö taas kerran. Aion pistää hyvän kiertämään ja ilahduttaa tällä kirjalla ystävääni, jonka tiedän arvostavan Rekolaa.

Kuva silmissä. Näkökulmia Mirkka Rekolan kirjailijantyöhön
Toimittaneet Liisa Enwald ja Eila Kostamo. Wsoy 2011
Sivuja:150
Kansi: Ulla Rantanen

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

Alan Bennettin Epätavallinen lukija etsiytyi käsiini kahden kirjabloggaajan myötävaikutuksella. Ensiksi Marjis suositteli sitä ja kun voitin Mari A.n blogiarvonnasta Adlibriksen lahjakortin, hankin tämän teoksen itselleni luettavaksi. Kirja on ylistyslaulu lukemiselle, ja siinä on erittäin hyvä loppu.

Alan Bennett: Epätavallinen lukija. Basam Books 2008. Sivuja: 115. Suomentanut: Heikki Salojärvi. Kansi: Ina Kallis.

"Lukeminen on eristäytymistä. Vetäytymistä tavoittamattomin. Tuntuisi mukavammalta", Sir kevin sanoi, "jos harrastus ei olisi niin... itsekäs?"

Epätavallinen lukija on kertomus kuningattaresta, joka elämänsä ehtoopuolella etsiytyy vahingossa palatsin viereen parkkeerattuun kirjastoautoon ja lainaa ensimmäinen kirjansa. Kirja seuraa toistaan, ja pian hän ahmii teoksia semmoisella intohimoisella pakkomielteellä, että koko hovi menee pois tolaltaan. Onko kuningattaren soveliasta upota fiktiivisiin maailmoihin niin, että hänen läsnäolonsa pakollisissa edustustilaisuuksissa alkaa kärsiä?

Sir Kevin ei hellittänyt. "Jos kykenisimme valjastamaan lukemisenne jonkin suuremman päämäärän hyväksi - esimerkiksi koko kansakunnan lukutaidon kohottamisen, nuorten lukutottumusten kehittämisen..."
"Lukeminen on nautinto", kuningatar sanoi. "Se ei ole julkinen velvollisuus."
"Ehkä sen pitäisi olla", Sir Kevin sanoi.

Olen itsekin joskus kamppaillut lukemiseen käyttämäni ajan kanssa, onko oikeasti soveliasta lukea näin paljon ja upota vieraisiin maailmoihin, että unohtaa kaiken muun ympärillään olevan? Kuningatar on kiinnostava päähenkilö, sillä hänestä löytää jokainen lukemiseen kietoutunut paljon yhtymäkohtia, varsinkin kun kuningatar pohtii sitä, kunka paljon lukeminen kehittää huomiokykyä, tunteiden käsittelyä ja kuinka aivot ovat tärkeä lihas, jota lukemisella treenataan. Olen itsekin huomannut, että mitä enemmän lukee, sitä enemmän lukeminen kiinnostaa ja kirjamaku laajenee kuin pupillit LSD-höyryissä. Kirjoja, joita on voinut joskus pitää tylsinä ja pitkäpiimäisinä, voivatkin vuosien jälkeen olla täynnä piilomerkityksiä, kirjallisia tasoja ja kaunista kieltä. Etsivä löytää kuin itsestään, kun lukeminen ottaa vallan.

"Pidän kirjallisuutta avarana maana, jonka kaukaisille rajoille teen matkaa mutta jonka rajoja en voi milloinkaan tavoittaa. Ja olen aloittanut liian myöhään. En koskaan saa luetuksi kaikkea"

Kuningatar alkaa vähitellen kirjata ajatuksiaan ylös, sillä lukeminen tuntuu ruokkivan tarvetta kirjoittaa. Jokainen lukija myös ahdistuu silloin tällöin siitä, että kirjoja on niin paljon tässä maailmassa ja ikinä ei saa luetuksi edes murto-osaa siitä määrästä. Kannattaako silloin lukea vain samanlaisia kirjoja? Vai kannattaako nimenomaan siksi lukea juuri niitä, joista tietää pitävänsä?

Kuningatar ajautuu lopulta kirjoittamaan enemmän ja enemmän. Hän kokee, että lukeminen on kokemista ja kirjoittaminen tekemistä. Hän on tottunut aina vaikuttamaan, tekemään jotain hyödyllistä ja ennen pitkää kirjoittamisen arvo nousee hänelle lukemisen yli. Kulkevatko lukeminen ja kirjoittaminen aina käsi kädessä?

Epätavallinen lukija vie brittiläiseen hoviin ja esittelee lukijalle Ison-Britannian kirjallisuudenhelmiä näkyville. Osa kirjoista ja kirjailijoita oli tuttuja, mutta osan kohdalla jouduin myöntämään, etten ollut koskaan niistä kuullutkaan. Sivistävä käydä sitten googlen kimppuun ja etsiä kuningattaren suosikkikirjoja. Fantasiaan hän ei uskonut ja mm.Harry Potterit jäivät lukematta.

Suosittelen lukemaan kirjasta Penjamin arvion Jäljen ääni -blogista. Kiinnostavaa analyysia.

Philip Teir: Donner-ryhmä

Philip Teir: Donner-ryhmä (Otava, 2011) Sivuja: 260. Suomentanut: Taina Rönkkö. Kansi: Jarkko Hyppönen.

Philip Teirin Donner-ryhmä oli kyllä paras ostokseni tänä syksynä. Voin ihan rehellisesti sanoa, että novellikokoelmassa ei ole yhtään todella heikkoa lenkkiä. Tätä teosta teki mieli lukea hitaasti, novelli kerrallaan, ja jokainen tuntui olevan juuri oikean mittainen. Kaikkien tarinoiden ei tarvitse jatkua ikuisesti, ja Donner-ryhmän novellit puolustavat eheydellään paikkaansa. Jokainen sisältää suurenpienen tarinan ja se riittää. Usein ajattelen, että teos on parhaimmillaan silloin, kun sen ei halua koskaan loppuvan. Parhaissa novelleissa taas tuntuu, että lukukokemus on auvoisin, kun lukemisen jälkeen ei kaipaa lisää. Kaikki jää joko sopivasti auki tai tulee sopivasti selitetyksi juuri siinä mitassaan.

Novellikokoelmista sanotaan usein, että niiden on vaikea löytää ostajansa ja lukijansa, mikä ihmetyttää minua. Taidokkaita novelleja on nautinto lukea. Kiireisessä elämänrytmissä saa haukattua melko nopeasti eheän tarinan, nautinnollisen suupalan, ennen kuin joutuu taas kirjan sulkemaan ja siirtymään toiseen askareeseen. Juuri novellit sopivat kiireisille!

Novellikokoelman niminovelli on myös koko teoksen avaaja. Se on tarina miehestä, joka jättää työnsä radiotoimittajana ja turhautuneena suuntaa takaisin yliopiston penkille opiskelemaan kirjallisuutta vain aikaansa kuluttaakseen. Eipäs. Se on tarina miehestä, joka on häiriintymiseen asti fiksoitunut Jörn Donnerista. Tai oikeastaan. Se on tarina kahdesta miehestä, jotka saavat elämäänsä vähän sisältöä yhteisen harrastuksen kautta. Lopulta. Se on absurdi kertomus tavallisesta helsinkiläismiehestä, jota syytetään Jörn Donnerin Oscar-patsaan varastamisesta. Arkisia hetkiä, absurdeja kuvioita. Loistava novelli, joka nostaa loppunovellien odotukset korkealle.

Novellien päähenkilöt ovat yleensä Teirin kanssa jotakuinkin samanikäisiä miehiä. Vaikka käsiteltäväksi vyörytetään koko joukko kliseitä, on tarkastelutapa tuoretta, raikasta ja ärhäkkää. Ei tämä silti ole mikään vihaisten nuorten miesten novellikokoelma, vaan viha on teoksesta melko kaukana. Muita tunteita nousee esiin: päällimäisenä häpeä ja liiallisesta tai liian vähäpätöisestä itsetarkastelusta johtuva kykenemättömyys tunnistaa oma itsensä ja omat tarpeet. Mies voi keskittyä liikaa autoonsa ja kytätä naapuriston homomiestä, ettei tämä vain naarmuta miehen uutta Audia, vaikka ikkunan sisäpuolella marssii miehen koko elämä ja kaikki se oleellinen ja tärkeä ulos talosta.

Eniten pidin siitä, että useissa novelleissa toistuu hyvin erilaisista aiheista ja tapahtumista huolimatta samanlainen rakenne. Jokin aiemmin mainittu asia nousee lopussa esiin sulkemaan koko novellin. Tutusta asiasta tulee yllättävä ja henkilöhahmot kohtaavat yhtä aikaa lukijan kanssa tämän "yllättävän" käänteen. Ei ole tarkoituskaan sekoittaa lopussa pakkaa täysin, vaan tekee tutusta yllättävää. Lukija hymähtää, niinpä niin, totta kai. Valehtelin hetki sitten. Eniten pidin kuitenkin teoksen huumorista ja ironisesta suhtautumisesta meihin ihmisiin.

Pidin Donner-ryhmästä erittäin paljon. Se lienee jo selvää. Päätösnovelli "Pelot" on saanut innoistuksensa This American Life -radio-ohjelman osiosta, jossa kerrottiin taiteilijasta ja listojen kokoajasta Michael Bernard Logginsista, joka yritti voittaa pelkonsa kirjoittamalla ne listoiksi. Tämän sain selville lopussa olevasta Huomautuksia-osiosta. Minua jäikin kauheasti riivaamaan, että kenen pelkoja tässä loppunovellissa lueteltiin. Teirin, fiktiivisen hahmon vai minun?

Donner-ryhmän novellit ilmestyivät tänä syksynä samanaikaisesti ruotsiksi sekä käsikirjoituksesta suomennettuina suomeksi. Sellainen on käsittääkseni harvinaista, mitä voinee pitää osoituksena muun muassa siitä, että kirja on hyvä!

Kurkkaa myös Arjan mietteitä.

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Kari Hotakainen: Ihmisen osa. Siltala, 2009. Sivuja: 276 (6 cd-levyä). Kansi: Elina Warsta.

Kuuntelin Kari Hotakaisen Ihmisen osaa (Siltala, 2009) järjestellessäni kirjahyllyä, ennen nukkumaanmenoa ja kävelylenkeillä. Pidin teoksesta niin paljon, että päätin ostaa sen myös kirjana itselleni, jotta voin palata hyvien kohtausten ja sitaattien pariin. Kuunnellessa teosta monta kertaa tuli tunne, että huh, olipa hyvin sanottu tai osuvasti ilmaistu. Nauhalta on kuitenkin paljon vaikeampi ottaa mietteitä muistiin, joten halusin lopulta saada myös kirjan itselleni.

Ritva Valkamalan ääni antaa teokselle vielä aivan toisenlaisen ulottuvuuden, ja ymmärrän äänikirjojen hienouden. Kun lueskelin kirjan loppua uudelleen, kuulin edelleen kerronnan Valkaman äänellä. Samalla tavalla kuin Antti Litja oli Mielensäpahoittajassa ihan lyömätön, on Ihmisen osan kuuntelu Valkaman lukemana suoranainen nautinto. Äänikirjan ainoa huonompi puoli on se, että illalla nukahtaa helposti kesken kuuntelemisen ja tapahtumia tarttuu mieleen sieltä täältä. Sitten kun seuraavan kerran taas etsii saman kohdan, jossa oli viimeisen kerran täysin hereillä, pitkin kuuntelua tulee kuitenkin kertauksena jo tuttuja asioita. Toisaalta tuleehan sitä välillä luettuakin huolimattomammin, varsinkin väsyneenä.

Elina Warsta on tehnyt teokseen kannen. Pidän hänen tyylistään, sillä vaikka kuvassa tapahtuu paljon, sen ymmärtää silti hetkessä. Kädessä tuntuu kivasti langanpätkä kohokuviona ja se kulkee pitkin kaupunkia, sokkeloituu ihmisten elämään, liittyy meihin kaikkiin. Warsta on kuvittanut myös muita upeita kansia, jotka tulevat tässä mieleeni. Hotakaisen Jumalan sana, Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis, Pirkko Saision Lokikirja jne.

Mutta sananen itse tarinasta.

Välillä on vaikea keksiä mitään sanomista, kun teos on niin hyvä. Haluaisin vain nostaa kirjan muiden lukijoiden käsille ja sanoa, että lueppa siitä, tosi hyvä teos. Mitä sitä viisastelemaan, kun teoksessa kaikki on kuitenkin kaikki sanottu paremmin kuin mitä pystyn blogissani tiivistämään. Välillä jopa hämmentää, miten jokainen teoksen henkilöhahmo on niin nokkela ja sanavalmis. Tarina kulkee niin sujuvasti eteenpäin, joten todella tuntee olevansa kirjainten virrassa. Valkaman luenta vahvistaa topakkaa ja rehellistä tunnelmaa: tällaisia me suomalaiset olemme, vähän jäyhiä ja epäluuloisia, mutta sen, minkä ääneen sanomme, sanomme suoraan ja kunnolla.

Ihmisen osa on tarina eläkkeellä olevasta lankakauppias Salme Malmikunnaksesta ja hänen perheestään. Salme myy elämäntarinansa kirjailijalle 7000 eurosta, sillä hän tarvitsee rahaa ja kirjailija tarinan. Salme ei perusta fiktiosta, eikä ymmärrä, miksi ihmiset lukevat vapaahetoisesti kirjailijoiden valheita. Koska tarjous tulee hänelle pyytämättä, päättää hän tyttärensä tähden suostua myymään elämäntarinansa.

Pitkin teosta avautuu tavallisia ihmiskohtaloita Malmikuntaan perheen kuvauksen kautta. Teoksessa on valtavasti huumoria, mutta se on myös surullinen, oikeastaan hyvin tragikoominen. Asiat on kerrottu niin sattuvasti, että tuntuu samalla rinnassa kun hymyilyttää.

Teoksen ja Siltalan kirjailijailta

Olin Siltasessa kuuntelemassa Teoksen ja Siltalan kirjailijahaastatteluja. Toimittaja Esa Silanderin haastateltavana olivat Teoksen Finlandia-palkintoehdokkaat Eeva-Kaarina Aronen (Kallorumpu) ja Jenni Linturi (Isänmaan tähden) sekä Johanna Sinisalo (Enkelten verta) ja Juhani Känkänen (Elämäni mustimmat hetket).

Siltalan kirjailijoista paikalla olivat Kari Hotakainen (Jumalan sana), Tuomas Kyrö (Kerjäläinen ja jänis), Taina Haahti (Kaikki mitä tiedän huomisesta) ja Anja Snellman.

Snellman luki myös haastattelujen lopuksi otteita 30-vuotisen taiteilijajuhlavuoden kunniaksi julkaistusta runokokoelmastaan Öisin olemme samanlaisia.

Oli mukava kuunnella kirjailijahaastatteluja, ja muutaman kerran kävin kameran kanssa nappaamassa haastattelukuvan. En halunnut rikkoa tunnelmaa ramppaamalla kaiken aikaa salin takaa eteen kamerani kanssa, mutta joitain tunnelmia sain ikuistettua tänne blogiini.

Kari Hotakainen: En suosittele Bob Dylanin joululevyä!

Taina Haahti: Minusta kaikki kirjani ovat erilaisia, eivätkä toteuta mitään yhteistä genreä.

Tapasin illassa myös kirjabloggaajatuttuja ja kuvasin Nora exlibris -blogin Nooran Eeva-Kaarina Arosen kanssa. Nooran blogista löytyy enemmän juttuja illasta ja Arosen haastattelu.

Noora suosittelee Kallorumpua lukijoille.

Ravintolassa oli kauniita valoja ja värejä ympärsiinsä. Kynttilöistä ja värillisistä lampuista jäi hienoja kuvioita seinille.

Tässä pieniä tunnelmapaloja illasta.

Rikokset sarjakuvissa

Olen nyt innostunut lukemaan rikossarjakuvia, joissa rötöksiä, murhia, kaappauksia ja petoksia ratkovat sympaattiset yksinäiset sudet. Agatha Christien dekkarit ovat suosikkejani, joten innolla tartuin kirjastosta myös hänen teoksistaan tehtyihin sarjakuva-adaptaatioihin. Yhtä paljon en kuitenkaan näistä innostunut, sillä jotain mystiikkaa ja luonteikkuutta tuntui sarjakuvaversioista katoavan. Yleensä koen, että kuva antaa moneen tarinaan niin paljon lisäpontta ja -merkitystä, ettei sitä ihan helposti voisi pelkästään sanoilla kertoa, mutta selvästi nautin Christien dekkarit mieluummin kirjoina kuin kuvina. Upeasti kuvitettuja, kauniisti väritettyjä, mutta liian nopeatahtisia ja suoraviivaisia makuuni.

Sen sijaan Ankardot yllättivät. Alkoholisoituneeseen, trenssitakkiseen ankkarähjään törmäsin sekä Sallan että Linnea blogeissa. Benôit Sokalin luoma tarkastaja Ankardo ei ole mikään "köyhän miehen aku ankka", vaikka näin aluksi luulin kun kirjastosta teoksia selailin. Lukiessa huomaa, että näitä sarjakuvamaailman ankkoja yhdistää, noh, pelkästään se, että he ovat molemmat ankkoja. Ankka kuin ankka, mutta Ankkalinna on näistä kujista kaukana.

Kaikki Tarkastaja Ankardon tutkimuksia -sarjan henkilöt ovat eläinhahmoisia ihmisiä. Kaikki naiset näyttävät vartaloltaan samalta, mutta heidän kasvojaan koristaa joko turpa, nokka tai kuono. Miehet tuntuvat näyttävän kokonaisvaltaisemmin eläimiltä. Ei tässä mitään söpöläisiä ja karvakuonoja kuvata, vaan meno on kuin villissä lännessä kaikkine bordelleineen, pyssytaisteluineen ja yksinäisine ratsastajineen. Tarkastaja Ankardo on tarinoiden konna ja sankari. Kiehtovan yksioloitteinen aluksi, mutta aika ajoin hänestä paljastuu muutakin kuin sama tympeä ilme, joka koristaa lähestulkoon jokaisen albumin kantta.

Lukaisin melkein koko sarjan kerralla. Taidan olla ahmimisiässä, mitä tulee näihin sarjakuva-albumien jatkosarjoihin. Hyvä puoli tässä tavassa on se, että pääsee kunnolla tarinoiden imuun ja on jotenkin kiehtovaa sulkea yksi tarina ja aloittaa heti perään uusi. Huono puoli on luonnollisesti se, että kiireessä laatu tuntuu kärsivän ja monet tarinat muistuttavat liikaa toisiaan ja mössöytyvät yhdeksi ja samaksi. Taisin tilata. Eipä sillä, en olisi pystynyt lopettamaan, kun kerralla lainasin, niin paljon pidin tästä nihilistisestä Ankardosta ja hänen ympärilleen rakentuvista rikostarinoista.

Ankardon jälkeen siirryin samaisten bloggaajakollegoiden johdattelemana Blacksadin pariin. Canales & Guarnido kaksikon tarinankerronta ja piirrosjälki miellyttivät heti. Kissaetsivä on sharmikas, nyreä ja niin ikään trenssitakkinen etsivä. Piirrosjälki on niin upeaa, että se kannattalee paikoin melko tavanomaista rikostarinaa hellästi sylissään. Näitäkin lukiessa kiinnitin huomion nais- ja mieshahmojen epätasapainoiseen kuvittamiseen. Miehet tuntuvat miespiirtäjien käsissä olevan rohkeammin eläimellisiä ja naiset ovat aina isotissisiä ja hyvin ihmismäisesti kuvattuja - vartaloltaan. Mikäs siinä, mutta olisi oikeastaan aika mielenkiintoista lukea naispiirtäjien pitkiä rikossarjakuvia ja tarkkailla, miten sukupuolierot näkyvät hahmojen kuvaamisessa.

Blacksad sijoittuu 1940-50-luvun New Yorkiin. Rotusyrjintä näkyy erityisesti toisessa albumissa Valkoinen valtakunta, mutta myös ensimmäisessä Kissa varjoisilta kujilta-albumissa löytyy baareja, joihin karvaisilla eläimillä ei ole asiaa. Liskot pitävät siellä puotiaan, eivätkä suvaitse erilaisuutta. Valkoinen valtakunta kuuluu taas kokonaan valkoisille eläimille, eikä musta Blacksad herätä ihastusta, vaikka kissaetsivämme turpa onkin valkoinen.

Rikossarjakuvat eivät tyydy vain vetävään, verenmakuiseen tarinaan, vaan teoksissa on myös paljon yhteiskuntakritiikkiä, terävää satiiria, lajikonventioilla leikittelyä, ihmisten inhimillisten heikkouksien esittämistä ja ensivilkaisulta moniulotteisempia henkilöhahmoja. Väkivalta viihtellistyy myös sarjakuvissa, mutta mitä sitten. Aikuisten sarjakuvissa ei paha saa aina palkkaansa, mutta senkaltaista lukukokemusta en odotakaan. Välillä hyvät voittavat, välillä hyvä tarina.

Sarjakuvien ystävät, olisiko teillä vinkata muita hyviä rikossarjoja?

Miten luet: Keltainen, sininen ja punainen

Tunnustatko väriä?

Keltainen kirjasto säilyttää arvonsa divareissa ja kirpputoreillakin, mutta yhtä laadukkaita teoksia löytyy sinisen ja punaisenkin lipun alta. Itse kutsun näitäkin värinsä mukaisesti kirjastoiksi, vaikka viralliset nimet taitavat olla ihan muuta.

Järjestelen nämä "värikirjat" hyllyssäni omiin riveihinsä, vaikka punaisia kirjoja omistan vasta kolme kappaletta. Ne tuntuvat silti yhtenäisiltä ja omilta sarjoiltaan. Keltainen on itselleni tutuin, mutta olen lukenut myös Otavan sinistä kirjastoa nyt enemmän.

Mikä näistä on teidän suosikkisarjanne? Eroavatko ne merkittävästi toisistaan? Tuntuuko esimerkiksi keltaisen kirjaston kirja teistä nimenomaan kuuluvan keltaiseen kirjastoon?

Keräätkö näitä kirjasarjoja? Järjesteletkö niitä hyllyysi omiin riveihin?


Olen lukenut nyt Tammen vuonna 2004 julkaisemaa kirjoituskokoelmaa Ääntä ja Vimmaa. Teoksella juhlistettiin aikanaan 50-vuotiasta Keltaista kirjastoa. Esseekokoelmassa joukko suomalaisia kirjailijoita ja kääntäjiä kirjoittavat hätkähdyttävistä ja itselleen tärkeistä teoksista tai tekijöistä.

Juha Itkonen kirjoittaa omista lukumuistoistaan ja suhteestaan keltaiseen kauniisti:
"Kun kirjoista kiinnostunut lapsi on lopullisesti kasvanut ulos Viisikoista, hän alkaa olla kirjoista kiinnostunut nuori. Tämä on hankala vaihe. Aikuisten osaston hyllyt ovat pitkiä ja korkeita, eikä B:n kohdalla löydäkään Blytonia vaan Bellow´n, Bradburyn ja Brodskyn. Jos sattuu olemaan tyttö, voi ehkä hetkeksi pelastautua romanttisten nuortenkirjojen sumuisiin huuruihin, mutta kirjoista kiinnostuneelle nuorella miehellä on tasan kaksi vaihtoehtoa: vaihtaa romaanit suosiolla videoihin tai käydä rohkeasti pitkään ja yksinäiseen taisteluun."

Mie en löytänyt keltaista nuorena, vaan vasta nyt viime vuosina, yhtä aikaa sinisen kirjaston kanssa. Nyt viime keväästä aloin keräämään myös punaisen kirjaston suosikkeja hyllyyni. Itkonen puhuu siitä, kuinka helppo hänellä oli Vihreän variksen (taas värikoodi) parista siirtyä uuden kirjasarjan pariin ja tarttui innolla keltaiseen kirjastoon. "Kirjojen koko oli sopiva, ulkoasu luottamusta herättävä, väri täydellinen. Keltaiset kannet erotti helposti pitkistäkin rivistä."

Onko teoksista löydettävissä selkeästi/löyhästi aikuisten vastinetta nuorten kirjasarjoille? Vaikka kirjat eivät kuljekaan eteenpäin jatkumona, olen kuullut varsinkin keltaisesta kirjastosta sanottavan, että ne kirjat joko sopivat täydellisesti tai eivät yhtään lukijan makuun, riippuen puhujasta. Jonkinlainen linja tuntuu siis löytyvän.

Arvostatko näitä värisarjoja? Nouseeko joku sarjoista itsellesi tärkeimmäksi?

Mark Alan Stamaty: Alia's Mission

Mark Stamatyn sodan repimään Irakiin sijoittuva sarjakuva Alia's Mission on suunnattu enemmän lapsilukijoille, mutta kyllä kirjoja rakastava aikuinenkin viehättyy tästä tositarinasta. Se on kertomus irakilaisesta kirjastonhoitajasta Alia Muhammad Bakerista, joka ryhtyy pelastamaan kirjoja varmalta tuholta.

Irakin sota on juuri syttynyt ja älykäs kirjastonhoitaja ymmärtää, että sota ei välitä kirjallisuudesta, eikä vanhoista tarinoista. Se tuhoaa kaiken, joka jää alle. Hän on lukenut aiemmin tarinoita menneistä ajoista, suurista kirjastoista ja aarteista, jotka ovat tuhoutuneet sodissa. Hän päättää toimia, jotta Basran kirjaston aarteet saataisiin turvaan ajoissa.

Aluksi hän pyytää viranomaisilta lupaa siirtää kirjat turvaan, mutta hänen pyyntöönsä ei suostuta. Kukaan ei tunnu ymmärtävän, mikä henkinen perintö, kulttuuri, kieli ja elämä kirjoissa on. Kuinka ihmisten menneisyys on kiinni näissä kulttuuriaarteissa, joita ei pystytä korvaamaan ikinä, mikäli ne palavat poroiksi. Hän joutuu salakuljettamaan kirjoja vaatteidensa suojissa pois, kunnes tilanne on jo niin paha, että kukaan ei välitä, vaikka kirjat katoaisivatkin kirjaston hyllyiltä. Alia ystävineen saa lopulta pelastettua 30 000 kirjaa ennen kuin koko kirjasto tulitetaan maan tasalle.

Alia on sympaattinen hahmo, sillä olen itsekin miettinyt, että miten kaikille kulttuuriaarteille käy sodissa. Tietysti ihmisten kohtalot surettavat aina, mutta lisäksi korvaamattomien rakennusten, taiteen, kirjallisuuden ja esineiden tuhoutuminen surettaa. Alia ei saa kunnolla nukuttuakaan, koska hän tuntee, ettei tee tarpeeksi maatessaan vuoteessa. Hänen tulisi silläkin hetkellä olla kuljettamassa kirjoja turvaan. Heidän kotinsa on täynnä salakuljetettuja kirjoja ja Alia saa kaikessa rohkeudessaan myös muita kaupunkilaisia innostumaan kirjojen pelastus -operaatiosta.

Teos on kiehtova, mutta aikuisten sarjakuvaromaanina se olisi ollut varmasti yhteiskuntakriittisempi, syvällisempi ja taustoittavampi. Nyt teoksessa oli vahva opettavainen aspekti, sillä alkuun ja loppuun oli piirretty ihmisnaamainen kirja esittelemään tarinaa ja herättelemään lapsilukijoita miettimään tosielämän sankareita.

Mielenkiintoinen lukukokemus, sillä teoksen puutteet selittyvät helposti sillä, että olin väärää kohderyhmää. Eipä sillä, hyvähän se on kaikenikäisenä miettiä urheita kirjastotätejä.

Haastateltavana

Noraexlibris teki minusta vähän aikaa sitten haastattelun blogiinsa lukeminen.fi-sivustolle. Keräsin vastaukset omaankin blogiini. Annoin Rakkaudesta kirjaan -tunnustuksen johdosta myös haastattelun Lapin Radioon, joka pitäisi tulla sitten maanantaina eetteriin ja myöhemmin Areenalle kuultavaksi. Haastattelut jännittävät aina, vaikka saisi puhua niinkin ihanasta aiheesta kuin kirjat ja kirjablogit.
Eniten jännittää, että ymmärrän tai sanon jotain huonosti ja siitä tulee väärä kuva minusta ihmisenä tai kirjablogeista ylipäänsä.

Myös kotiseutuni lehti Luoteis-Lappi teki kivan jutun, josta lyhennelmä löytyy netistä, jos joku haluaa kurkata.

Ylen haastattelua voi kurkata täältä.

**


1) Mitä ajattelet palkinnosta?
Palkinto on hieno kädenojennus koko blogikulttuuria kohtaan. Kirjablogit on nyt noteerattu yhtenä mahdollisuutena käydä kirjallista keskustelua. Uskon, että uudet ihmiset löytävät kirjablogeja ja muistavat ehkä jonkin kirjan luettuaan tulla etsimään arvioita netistä. Tunnustuspalkinto sopii erinomaisesti kaikille kirjablogeille, sillä rakkaus lukemiseen ja kirjoihin näkyy kaikkien teksteissä.

2) Mikä bloggaamisessa on parasta?
Olen blogini myötä tutustunut moniin muihin innokkaisiin lukutoukkiin, tavannut paljon alalla toimivia ihmisiä ja keskustellut heidän kanssaan kirjoista. Lisäksi bloggaaminen on minulle tärkeä ilmaisukeino. Kirjoittaminen auttaa hahmottamaan ja jäsentämään luettua. Huomaan monesti miettiväni teosta kunnolla vasta kirjoittaessani siitä. Siksi nimesin blogini Kirjainten virrassa -nimellä.

3) Mitä muuta puuhailet?
Teen gradua ja sen ohessa kustannustoimittajan töitä Avain-kustantamossa, jonne ajauduin osin blogini kautta. Blogi on hyvä portfolio, sillä siinä näkyy intohimoinen kiinnostukseni lukemiseen ja kirjoittamiseen. Seuraan aktiivisesti kirjallisuuskeskusteluita, lehtikritiikkejä ja uutisointeja. Tällä hetkellä minulle tulee jopa viisi kirjallisuuslehteä. Lukemista siis riittää, sekä töissä, opinnoissa että vapaa-ajalla.

4) Mikä pitää yllä lukuintoasi?
Minulta kysytään usein, millä ajalla oikein luen ja miksi. En oikeastaan tiedä, miten aikaa aina irtoaakin. Toisaalta koen, että kirjallisuudenopiskelijana työni on nimenomaan lukea paljon. Kirjat tuovat lohtua ja järkeä elämään. Kirjallisuus tekee minut valtavan onnelliseksi.

5) Miten valitset kirjat, joista kirjoitat?
Ostan todella paljon kirjoja, joihin saan vinkkejä lehdistä ja blogeista. Luen nyt paljon uutuuksia, koska haluan tietää, mitä alalla tapahtuu ja mistä puhutaan. Opinnotkin ohjaavat lukemista, samoin työt. Kirjavinkkejä tulee kaikkialta, joten koskaan ei ole sellaista tunnetta, että mitäköhän sitä lukisi.

Haastattelija: Noora Valkonen

Finlandia-ehdokkaat - Kaikki naisia!

Ehdokkaat 2010

Tänään on julkistettu vuoden 2011 Finlandia-ehdokkaat. Myönnän, että Laila Hirvisaaren Minä, Katariina oli toiseksi suurin yllätys minulle. Suurin oli tietysti se, että kaikki ehdokkaat ovat naisia.

Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu (Teos)
Kristina Carlson: William N. päiväkirja (Otava)
Laura Gustafsson: Huorasatu (Into)
Laila Hirvisaari: Minä, Katariina (Otava)
Rosa Liksom: Hytti nro 6 (WSOY)
Jenni Linturi: Isänmaan tähden (Teos)

Kylläpäs meni omat arvaukset melkolailla täysin pieleen. Mietin Nousiaista, Tervoa, Kyröä, Hotakaista, Karo Hämäläisen Erottajaakin. Jotkut näistä tämän syksyn yhteiskunnallisista teoksista tuntuivat väkisinkin kuuluvan ehdokaslistalle. Väärin meni.

Naisten sotakirjoista Jenni Linturin esikoiskirjaehdokaslistallakin keikkuva ennakkosuosikki Isänmaan tähden oli oma varma ehdokkaani listan esikoiskirjaksi. Katja Ketun Kätikökin tuntui sopivan listalle, mutta Linturia veikkasin. Ihana nähdä, että edes yksi arvaukseni meni oikein. :)

Esikoisista pyörittelin mietteissäni kyllä myös Marisha Rasi-Koskisen Katariinaa, Pekka Hiltusen trilleriä Vilpittömästi sinun, Ida Rauman Katoamisten kirjaa. Ei.Ei.Ei. Laura Gustafsonin Huorasatu on kyllä Helsingin Sanomain esikoiskirjalistallakin, mutta en ole ehtinyt siihen vielä tutustua. Nyt kyllä kiinnostaa, että millainen esikoispaukku minua vielä odottaakin. Nimi ainakin on jännä, jotain kauhean rumaa ja tavattoman kaunista yhtä aikaa.

Suomenruotsalaiseksi kirjaksi ajattelin postuumisti Bo Carpelanin Lehtiä syksyn arkistossa, sillä Katja/Lumiomena perusteli vakuuttavasti, että teoshan siellä on arvioitavana eivät nykyiset ja edesmenneet tekijät. Väärin meni tämäkin arvaus.

Lupasin itselleni, että luen ehdokkaat ennen voittajan julkistamista. Minulla on kaikki ehdokkaat lukematta, joten kirittävää on.

Kuvissa näkyy kolmen edellisen vuoden ehdokkaat. Kuinka moni näistä on luettu?

Mie olen lukenut Sofi Oksasen Puhdistuksen, Pirkko Saision Kohtuuttomuuden vuodelta 2008. Kari Hotakaisen Ihmisen osa on juuri äänikirjana minulla menossa, lisäksi olen vuodelta 2009 lukenut Antti Hyryn Uunin. Vuodelta 2010 luetuksi tuli Erik Wahlströmin Kärpäsenkesyttäjä ja Joel Haahtelan Katoamispiste. Rimmisen Nenäpäivä, Pulkkisen Totta ja Salmelan 27 on mulla ollut nyt pidemmän aikaa kesken. :)
Eli näköjään kaksi kirjaa per vuosi olen tähän mennessä ehtinyt näitä viime vuosien ehdokkaita nautiskella. Entä teillä muilla?

Mitä mieltä tämän vuoden ehdokaslistasta? Yllättikö teitä yhtä paljon kuin minua, että kaikki olivat naisia? Entä jos kaikki olisivat olleet miehiä?

Finlandia-ehdokkaat 2008

Finlandia-ehdokkaat 2009

Tee-se-itse (DIY) Kirjahylly

Kun viimeksi Juri rakensi kirjahyllyn, esittelin sitä täällä blogissa ja sain kommenteissa kyselyitä siitä, että miten se on oikeastaan rakennettu. Huomasin myös, että blogiini etsiydytään hakusanoilla "kirjahyllyn rakentaminen", "kirjahylly", "DIY kirjahylly" jne.. Nyt kun eilen kirjahylly sai vierelleen kaverin, päätin kuvata eri työvaiheet ja dokumentoida rakentamisen lukijoita varten. Ehkä joku innostuu tekemään samanlaisen kotona tai saa muuten vinkkejä, sillä rakentaminen on todella helppoa. Minun on toisaalta helppo näin sanoa, koska osallistuin rakentamiseen vain kameran linssin takaa. :D

1.
Ensiksi ostetaan tarvittavat materiaalit, jotka tällä kertaa löytyivät Bauhausista. Ideana oli löytää sellaista materiaalia, jota ei tarvitse lähteä sahaamaan oikeaan mittaan. Puut ovat siis valmiiksi sen kokoiset, kun halusimme hyllyn olevan. Puita valitessa kannattaa tarkistaa, että laudat on suurin piirtein suoria ja mitään liian tummia oksankohtia niissä ei ole. Että puut olisivat valmiiksi mahdollisimman kauniita.

2.
Laudat hiotaan kevyesti.

3.
Koska hyllyn on hyvä olla ihan kiinni seinässä, niin päätylautoihin tulee tehdä pienet kolot jalkalistaa varten. Ensiksi mitataan tarvittava syvennys ja puuhun tehdään merkinnät. Juri halusi pyöristää leikkauskulman, joten hän käytti kolikkoa pyöreän kulman piirtämisen apuvälineenä. Tämä oli ainoa työvaihe, jossa käytettiin sahaa. Kuvassa näkyy pistosaha työn touhussa.

4.
Päätypuut asetellaan lattialle. Hyllyn etuseinä tulee ylöspäin, jotta hyllylevyjen etureuna saadaan tasaan päätylevyjen kanssa. Laudoissa on aina pientä heittoa, joten tällä tavalla etureuna näyttää hyvälle ja ne pienet virheet lautojen mitoissa jäävät katseilta piiloon.

Rakentajan huomio: Mittaa aina kahdesti (tai tarkasti) hyllylevyjen paikka ennen ruuvaamista, ettei tule virheitä kuten oikeanpuoleisessa kuvassa näkyy. Juri ei porannut ruuveille reikiä, vaan hän ruuvasi suoraan ne puun läpi. Alin hyllylevy jäi 7cm irti maasta, joten mahtuu imuroimaan alta ja takapuolelle jää myös listalle tilaa.


5.
Ensin rakennetaan ulkokehikko, ja varsinaisia hyllylevyjä aletaan lisäämään vasta tämän jälkeen. Ylimmät ja alimmat hyllylevyt lisätään pystylautoihin ruuveilla. Lopputuloksena on yksi kokonainen nelikulmio ja yksi vajaa, kuten vasemmassa kuvassa näkyy. Keskisauman liitokseen käytetään T-kirjaimen mallista tukirautaa.

HUOM! Ennen liitoksen tekemistä hylly täytyy kääntää toisinpäin, jotta tukirauta jää hyllyn takapuolelle. Tukirauta yhdistää kaksi osaa ja tukee rakennelmaa.

Huomioitava, tukirauta pitää tässä vaiheessa hyllypuolikkaita yhdessä vain keskiliitoksen takapuolelta, joten etureuna voidaan kiinnittää esimerkiksi ruuvaamalla ylöspäin vinottain "kokonaisen" hyllypuoliskon puolelta läpi.

Myös kulmat vahvistetaan takapuolelta kulmaraudoilla.

6.
Raudoittamisen jälkeen: kirjahylly on saanut itselleen raamit.

7.
Seuraavaksi lisätään varsinaiset hyllylevyt. Tämä kannattaa tehdä lattialla, ja hyllyn etureuna on jälleen ylöspäin. Hyllyn rakenne on sellainen, että joka toinen hyllylevy on kiinteä (eli ruuvattu molemmilta puolin kiinni pystylautoihin) ja joka toinen tulee kannattelevien ruuvien varaan.

Ensimmäinen kiinteä hyllylevy laitetaan hyllyn "heikommalle" puolelle tukemaan rakennetta.

Hyllyvälit voi tietenkin jokainen päättää itse tarpeidensa mukaan. Meille tuli väliin yksi kapeampi pokkarihylly, joten hyllyvälit eivät ole keskenään kaikki samankorkuisia. Ne on jaettu niin, että hyllyvälit on keskimäärin noin 22cm korkeita.

8.
Vasemmalla puolen näkyy, että kiinteät hyllylevyt on ruuvattu paikoilleen. Seuraavana on vuorossa ruuvien varaan tulevien hyllylevyjen kiinnittäminen. Nämä hyllylevyt on mahdollista kiinnittää myös ulkosivuilta läpi (näin hyllylevy olisi ruuvin päällä vain keskisauman puolelta), mutta se ei ole tarpeellista, sillä hylly on riittävän tukeva jo tässä vaiheessa. Juri ei myöskään halunnut, että hyllyn päädyissä näkyy liikaa ruuvinkantoja. Hyllyn mahdollinen purkaminen (esim.muuton takia) on näin nopeampaa/helpompaa. Tämä työvaihe kannattaa tehdä hyllyn ollessa jo pystyasennossa.

Oikeassa kuvassa: Irtohyllyjen alle tulevat tukiruuvit sijoitettiin silmämääräisesti (toki mittaakin voi käyttää apuna.) Etureunan ruuvi sijoitettiin ensin ja taaemman paikka katsottiin suorakulman avulla, jotta hyllylevy ei jää kallelleen eteen- tai taaksepäin.

9.
Hylly on valmis.

10.
Hylly täytetään.

11.
Hyllyyn jää ihanasti väljyyttä (vielä toistaiseksi.)

Rakentajan huomio: Kaiken voi tehdä paremmin. Kulmarautoja voi lisätä esim.sisäpuolelle ja näin hyllystä tulee vielä vahvempi. Puun kanssa saa olla maltillinen, sillä ajan mittaan se kuitenkin elää ja mitat eivät ole harrastelijarakentajan kohdalla ihan tarkkoja. Kuitenkin haluttuun lopputulokseen pääsee maalaisjärjellä ja innokkuudella.

Puinen kirjahylly halutulla kapeammalla syvyydellä on kaupasta ostettaessa erittäin kallis (varsinkin opiskelijabudjetille.) Kaikkine materiaaleineen kyseinen kirjahylly maksoin n.130e eli hintaa koko kirjahyllykomeudelle tuli n.260e. Sillä kokonaissummalla sai 3,30m leveän ja 2m korkean kirjahyllyn. Eli hyllymetrejä riittää.

Eiköhän tämä riitä nyt vihdoin lukutoukan tarpeisiin. :)

Kommenteista huomasin, että unohdin tärkeimmän.
Nyt minulla on mahdollisuus järjestää kirjani ihan uudella tavalla. Jaan kirjani kotimaisiin ja käännöskirjoihin. Samoin välissä olevat pokkarit on jaettu samalla tavalla.. Aakkosjärjestykseen tietysti.

Keltaiset, siniset ja punaiset kirjastot kulkevat vielä omaa riviään.
Sitten on Jurin musiikki-, filosofia- ja zen-kirjat erikseen.
Tietokirjat erikseen.
Sarjakuvat erikseen, mutta ne ovat makuuhuoneen kirjahyllyssä.
Kirjallisuustieteen kirjat ovat myös erikseen.
Alla näkyy lehtiä vaakatasossa. Siellä on vanhojen Parnasso-lehtien kokoelmani.

Anna Tommola: Seitsemäs käsiala ja muita kertomuksia

Anna Tommola: Seitsemäs käsiala ja muita kertomuksia. Wsoy, 2011. Sivuja: 170. Kansi: Marjaana Virta

Anna Tommolan novellikokoelman pisin tarina, niminovelli Seitsemäs käsiala on idealtaan kiehtovin mutta lopulta myös jää eniten vaivaamaan minua sekä positiivisesti että ärsyttäen. Se on kiinnostava tarina ja sopii hyvin teoksen tematiikkaan, sillä siinä päähenkilö yrittää sopeutua ympäristöön ja kadottaa jotenkin oman itsensä kirjoittamalla seitsemälle kirjeenvaihtoystävälleen seitsemällä erilaisella käsialalla. Olisin odottanut, että näistä käsialoista olisi saanut enemmänkin irti tarinan tasolla, mutta arvostan silti ratkaisua tehdä niistä lukemisen avain novelliin: sulautuminen erilaisiin rooleihin, mukautuminen erilaisiin odotuksiin. Näin se on toisaalta älykkäämpi ja herkempi tapa, kuin vääntää väkisin juttua pelkästään näistä erilaisista käsialoista. Se olisi sitten ollut erilainen novelli.

Novellit ovat täynnä neuroottisia ihmisiä, yksi ahdistuu niin siitä, että olen olemassa ja yrittää elää täysin jälkiä jättämättä. Muttei pääse kuitenkaan itseensä käpertymällä eroon muistijäljistä. Toisessa työkaveri hurmioituu päähenkilöstä niin pakkomielteisesti, ettei osaa päästää irti, eikä näe muuta kuin toiveen pariutua tämän kanssa. Kolmannessa päähenkilö haluaa itselleen mahdollisimman pitkän miehen, joka riepottelisi ja retuuttaisi naista kovakouraisesti, vaikkei mies sellaista itse haluaisi tehdä.
Huumoriakin löytyy: Mies kyllästyy pääsiäisperinteisiin ja ovelle kolkuttaviin, räkänokkaisiin tuppisuukakaroihin, jotka kerjäävät karkkia ilman mitään ponnistelua virpomisen eteen. Katja (ranskalaiset kämppikset lausuvat nimen Kha-TI-a) ahdistuu ulkomailla opiskellessaan yhtäkkiä ihmisiin, kämppiksiinsä, juhliin ja esilläoloon. Hän piiloutuu huoneeseensa, eikä uskalla poistua edes vessaan muiden läsnäollessa. Hän pissailee kynämukiinsa sen sijaan.

Erityinen plussa novelleita tematisoivista väliotsikoista: "Hyväänhän kaikki pyrkivät.", "Mitä minä oikein teen?", "Ei ole mitään todellista". Kaikki nämä sitovat novelleita omiksi kokonaisuuksikseen ja lopulta eheäksi kokoelmaksi. Jonkinlaista terävyyttä ja uhkarohkeutta jäin kaipaamaan tarinoihin, mutta tasapainoinen, tasainen ja luettava kokoelma kaiken kaikkiaan. Selvästi teema ja tarinoiden taitava kuljetus erottuivat edukseen.

Novellikokoelmat ovat silti kuin levyjä, aina niistäkin jotkut biisit tuntuvat selvästi paremmilta ja osa vähän välitöiltä. Nytkin huomasin, että osa novelleista unohtui lähes välittömästi ja lopuista jäi sitten pysyvämpi jälki.

”Onko lopulta parempi sanoa vai jättää sanomatta, kun kerran kummastakin joka tapauksessa jää jälki johonkin?”

Erik Wahlström: Kärpäsenkesyttäjä

Erik Wahlström: Kärpäsenkesyttäjä. Schildts, 2010. Sivuja: 315. Suomentanut: Jaana Nikula. Kansi: Anders Carpelan

Tein kirjastosta hyvän täsmälöydön. Joku oli sopivasti palauttanut kirjan, jonka olen halunnut lukea pitkään. Erik Wahlströmin Kärpäsenkesyttäjä (Schildts, 2010) oli viime vuonna Finlandia-ehdokkaana ja on lisäksi aiheeltaan todella kiinnostava.

Erilainen omaelämäkerta, jossa romaanin vapaudet on yhdistetty Runeberg-tutkimukseen. Sain uutta tietoa kansalliskirjailijasta, mutta teoksen rakenne viehätti erityisesti. J.L.Runebergin läheiset ja tuttavat saivat vuoronperään esiintyä kertojana, mikä teki lukemisesta eläväistä ja moniäänisyys ei tuntunut sekavalle. Aikarakenne vaihteli, välillä oltiin Runebergin nuoruusvuosissa, välillä puolestaan kiikkustuolissa. Teos alkaa vanhuudenpäivistä, mutta lukuisien takaumien kautta nähdään koko elämänkirjo. Kaikkien eri ihmisten puheevuoroista, aikatasojen leikkauksista ja historiallisten tapahtumien ja henkilöiden nopeista vaihdoista tuli teokseen eloa. Aina en ihan hoksannut, kuka kulloinkin oli äänessä, mutta missään tapauksessa tämä ei ollut teokselle moitteeksi. Pidin yllätyksellisyydestä ja eri henkilöiden tarjoamasta näkökulmasta. Ketään ei kääritty silkkiliinoihin. Kaikkein vähiten Runebergia itseään.

Runeberg näyttäytyy lukijalle sadistisena eläinrääkkääjänä, luonnehäiriöisenä aviomiehenä, ilkeänä, itsekkäänä ja turhamaisena miehenä. Perusteetta Wahlström ei ammu päähenkilöään pilkkatauluun ja kirjailijuuden, herkkyyden ja luovuudentuskan kautta Runebergista näyttäytyy kiehtovan herkkä hahmo. Teoksessa saavat silti Runebergiin pettyneet ihmiset ja eläimet puheenvuoronsa ja tilansa kertoa siitä, miten ruma voi kansalliskirjailijamme sisältään olla. Hänen mainettaan ei kuitenkaan pilata, vaan lasketaan vain kansakuntamme kirjahyllyn päältä hieman alemmas. Hän on yhtäaikaa inhimillinen, eläväinen, kuvottava ja kiinnostava. Ihan jotain muuta, millaisena hänet olen kuvitellut luettuani Vänrikki Stoolin tarinat, Hannan ja Hirvenhiihtäjät.

Kärpäsenkesyttäjä on myös muutakin kuin tirkistysmatka Runebergin elämään. Se on kirja kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta. Teema, joka tuntuu elävän nyt vahvasti kotimaisessa kirjallisuudessa. Tätäkin aihetta Wahlström lähestyy terävästi. Nautinnollinen lukukokemus, kertakaikkiaan.

"Tiesin siis jo 20-vuotiaana että minusta tulisi impotentti ukko. Ja annoin itselleni anteeksi. 
Mutta Suomen kansa ei ole antanut inulle anteeksi, minua jahdataan armotta kuin saalista Hirvenhiihtäjissä. Ihmiset vaativat uusia runoja ällistyttävän julmasti. Aivan kuin he etsisivät runoilijan sielusta haavoittuvimmat kohdat jotta saisivat iskettyä tikarinsa juuri niihin.
Minä vihaan heitä.
Pyörätuoli vapauttaa minut heistä."

Lohtu

En aio nyt kirjoittaa Tommi Melenderin Lohdusta, vaikka sen kirjastosta lainasinkin, vaan ihan kirjojen ja lukemisen tuomasta lohdusta. Minulta on nyt viime päivinä kysytty usein, että miten ja miksi luen niin paljon kuin luen. Minulla on ollut jo valmiiksi jonkinlainen käsitys siitä, että miksi haluan lukea paljon, mutta vasta kuunneltuani kirjamessuilla Stefan Mosterin sanoja, ymmärsin tärkeän syyn lukemiseeni.

Moster puhui esikoisteoksensa Nelikätisen soiton mahdottomuus tiimoilta lukemisesta ja kirjallisuuden merkityksistä. Minulla on vielä lukematta tämä teos, joten en osaa tähän suoraan nyt etsiä sitaattia lohdusta, joka selventäisi kauniisti näitä ajatuksiani. Täytyy siis yrittää omilla sanoilla.

Käsittelen lukemalla monia asioita ja koen, että lukemalla tulen onnellisemmaksi ja tasapainoisemmaksi ihmiseksi, ainakin omasta mielestäni, ja monestihan se juurikin riittää. Kirjat tuovat lohtua ja lisäävät ymmärrystä itseen, ympäröivään maailmaan ja niihin tunteisiin, jotka kulloisellakin hetkellä jylläävät mielenpäällä. Lukemalla tuntuu siltä kuin en olisi ollenkaan yksin, vaan että olisin kosketuksissa paitsi itseni mutta myös muiden ihmisten kanssa.

Ajattelen myös kirjallisuuden kautta, en voi väittää miettiväni aina mitenkään yleviä ja älykkäitä, mutta kuitenkin jotain, omia ajatuksiani. Peilaan niitä lukemaani ja keskustelen kirjan kanssa. Bloggaaminen tulee tähän sitten mukaan niin, että yritän näitä ajatuksia sitten kirjoittaa ylös. Aina tämä ei toimi harmonisesti, eikä tekstiä meinaa millään syntyä. Jotkut kirjat toimivat paremmin yksityisinä lohtuina, kuin arvioitavina lukukokemusteoksina. Välillä ihan harmittaa, etten pysty sanallistamaan jonkun teoksen nerokkuutta ja sen toimivuutta, mutta yhtälailla se on tärkeä, eikä blogiteksti saakaan olla itselleni ainoa lukemisen mittari. Siten tämä lohtu nousikin nyt esiin.

Kirja voi vetää pitkäksikin aikaa alamaihin, mutta voin silti olla onnellinen. Teos koskettaa ja järisyttää, havahduttaa miettimään. Sivistää. Joku saa uskonsa, toivonsa ja lohtunsa vaikka uskonnosta, minulle se armollisuus löytyy kirjallisuudesta. Lukeminen vaikuttaa, ja haluan tulla usein vaikutetuksi. Siksi koen tämän vuorovaikutuksen lukemisessa hyvin lohdulliseksi. Aina jotain mielenliikettä tapahtuu, vaikkei se olisikaan aina positiivista.

Joillekin muille tämä sama lohtu tulee muista taiteenmuodoista. Minulle sopii lukeminen parhaiten.