Heidi Köngäs: Dora, Dora

Heidi Köngäs: Dora, Dora
Otava, 2012
Sivuja: 333
Kansi: Anne Lehtonen
Mistä: ystävältä lainassa
Kotimainen romaani, Finlandia-ehdokas

Minulla oli suuret ennakko-odotukset ennen kuin aloitin Heidi Köngäksen Finlandia-ehdokkaana olleen teoksen Dora, Dora. Kirja on saanut paljon kehuja, ja sitä on arvioita muun muassa blogeissa erittäin paljon. Alku lähti kuitenkin tahmeasti liikkeelle, ja olin vähän pettynyt pikkutarkkaan kerrontaan ja nopeisiin kertojavaihdoksiin. Mutta hyvin nopeasti kirja alkoi vetää puoleensa, ja juuri ne asiat, jotka alkuasetelmissa kangistivat kääntyivät tekemään kirjasta niin loistavan kuin mitä se oli.

Dora, Dora sijoittuu Suomen Lappiin ja ajoittuu joulun 1943 muutamiin päiviin.Kansallissosialistisen Saksan varusteluministeri, arkkitehti Albert Speer on saapunut Petsamoon tarkastamaan nikkelikaivosta. Hänen seurueeseensa kuuluu sekalainen joukko: Speerin sihteeri Annemarie, suomalainen Tulkki sekä viihdytyksestä vastaava Taikuri. Myös taitava viulisti matkustaa heidän mukanaan. Luvut on jaettu seurueen kesken neljälle minäkertojalle, ja olipa mielenkiintoinen ratkaisu, että viulusti kuului niin kiinteästi matkalaisten joukkoon, mutta hänelle ei kirjassa annettu omaa ääntä. Lähinnä Taikurin kautta lukijalle selviää ripotellen tietoja myös hänestä.

Näkökulmavaihtelujen kautta käsitellään samaakin asiaa eri kokijoiden näkökulmista, jonkin verran tästä aina syntyy toisteisuutta, mutta sekään ei tarinan imua rasita.

Runollisemmat kohdat herkistävät miettimään monia asioita. Miksi Speer kuvaisi Hitleriä noin? Onko sodan aikana mitään kaunista? Kuvaisiko tuo ihminen, niillä tiedoilla jotka minulla hänestä lukijana on, Lapin talvea todella tuolla tavalla?

Sota-aika puuduttaa tarinan jokaista hahmoa, ja heidän ajatuksensa jäävät välillä kiertämään kuin samaa raitaa vinyylisoittimessa. Kipupisteet, keskeneräiset asiat, toteutumattomat unelmat pyörivät päässä ja siten kerronta myös jankkaa samoja asioita.

Speerille kipupiste on hänen ja Hitlerin heikentyneet välit. Hän ihailee Führeriä, vaikka samalla pitää itseään tämän vertaisena ja jopa älykkäämpänä. Speerille on selvää, missä kohtaa sodankäynti meni vikaan ja mitkä huonot päätökset lopulta ovat kaatava Kolmannen valtakunnan suurmahdin. Hän seuraa hyvin vähän muita ihmisiä ympärillään, koska menneisyys, suuret suunnitelmat, idealismi kiihdyttävät mieltä enemmän. Minusta oli kiinnostava, kuinka inhimilliseksi Köngäs pystyy kuvaamaan ihmisen, joka on sadistinen, ylimielinen, itsekäs ja syyllinen niin moniin rikoksiin ihmisyyttä vastaan.

Annemarie kaipaa puolestaan itärintamalle siirrettyä miestään Hansia. Naisen mieltä vaivaa myös, joutuiko Hans tavallaan karkotetuksi, koska Speer ei halunnut sihteerinsä viettävän aikaa aviomiehensä kanssa. Tulkki himoitsee Annemarieta, himoitsee niin, että ihan kipeää tekee. Hän on saksalaisten käskyläinen, mutta teräväjärkinen ja osaa aavistaa, kuinka Saksan mahti on rapistumassa. Hän kuvaa useita tilanteita, joissa saksalaiset ovat pyrkineet osoittamaan olevansa ylivertaisia suomalaisiin veljiin nähden. Taikuri kaipaa Saksaan jäänyttä vaimoaan, hän pitää sisällään myös salaisuutta, jonka paljastumista pelkää henkensä uhalla.

Dora, Dora sekoittaa sujuvasti faktaa ja fiktiota. Lapissa syntyneenä ja kasvaneena minua kiinnosti luonnollisesti myös, kuinka erilainen paikka se olisi ollut elää ja asua tuolloin. Kuin koko Lappi olisi jätetty vuosiksi saksalaisten haltuun.

Dora, Dora on myös todella kiinnostava tutkielma vallasta ja alistumisesta. Lojaalisuus voi olla myös eräänlaista alistumista, vaikka parhaimmillaan – tai pahimillaan? – se mahdollistaa myös vallassa pysymisen. Hyvän ja pahan vastakkainasettelussa on aina kiinnostavinta lukea kuitenkin siitä, miten näiden rinnakkaiselo toimii. Sota vaatii veronsa kaikilta osapuolilta. Teos on myös mielenkiintoinen kuvaus Saksan ja Suomen sodanaikaisista suhteista.

Monipuolinen, komea kirja!

Arto Salminen: Kalavale

Arto Salminen: Kalavale – Kansalliseepos
Wsoy, 2005
Sivuja: 246
Kansi: ?
Mistä: kirjastosta
Kotimaista proosaa

Kalavale on toinen ja viimeinen kirja, jonka olen Arto Salmiselta lukenut. Ei viimeisin vaan viimeinen. Otan ennemmin selkääni kuin luen enää yhtään enempää Salmisen kirjoja. Varasto ei ollut mieleeni, mutta Kalavale oli kuin tikkua kynnen alle, joten tiedän nyt, että tämä tyyli ei minuun uppoa.

Ennen kuin jatkan pidemmälle, niin kerron mitä mieltä muut bloggaajat kirjasta ovat olleet, sillä huomaan, että olen soraäänieni kanssa vähemmistössä. Salla harmittelee, että kirja oli niin nopealukuinen ja halusi lukea sen heti uudelleen ja jatkaa: "Toisaalta kirja oli niin intensiivinen, että lyhyys ei haitannut. Pienessä tilassa mahtui kertomaan paljon asioita." Jori toteaa puolestaan: "Olen aiemmin maininnut, etten lue kirjoja uudestaan. Jos siihen joskus kuitenkin päädyn, niin tiedän mistä aloittaa." Booksy on aivan haltioitunut: "Arto Salminen on hyvä. Aivan helvetillisen hyvä. Niin hyvä että sieluun sattuu ja silmiä särkee ja kurkkua kaivelee kitkerä nauru." Krista antoi kirjalle täydet pisteet. Savannilla-blogissa uskotaan vahvasti teoksen kestävän aikaa. Valopolku-blogissa annetaan teokselle kansalliseepoksen arvo.

Vain Ina tuntuu olevani kanssani samoilla linjoilla: "Sanottakoon, että kirja ei mielestäni ollut ihan niin ihmeellinen ja veitsenterävä kuin odotin."

Halusin kirjata heti arvioni alkuun näitä vastakkaisia mielipiteitä, sillä omani on varsin jyrkkä, enkä voi hyvällä tahdollanikaan väittää, että löytäisin teoksesta sen satiirisen nerokkuuden ja tarinankertojan taituruuden, jonka muut ovat siinä ilmiselvästi nähneet. Minusta kirja oli ennen kaikkea todella tylsä. Vaikka siinä oli hurja aihe, groteski tunnelma, ruma dialogi, epämieluisat, ahneet ja huorahtavat henkilöt, sekä katse, joka tarkastelee kaikkia ja kaikkea armottamasti.

Silti Kalavale oli minusta tylsä kirja.

Mutta on kirjassa muutama oikein kaunis kohta. Esimerkiksi teoksen ihan ensimmäiset virkkeet: "Rikotut pullot eivät hajonneista poikenneet. Sirpaleet makasivat mykkinä bussipysäkin katoksen alla. Kohtalo niillä oli, mutta ei kieltä. Siksi niiltä jäi mennyt selittämättä, siksi niiltä jäi tuleva tekemättä.

Kauniit kohdat korostuivat kirjassa ja vaikuttivat vielä paremmilta kuin tavanomaisemman proosatekstin seassa, mutta eivät riittäneet valitettavasti korjaamaan sitä, mistä en kirjassa pitänyt. Esimerkkiotos sivulta 91:

"– Lopeta toi vittuilu, mä sanon. – Tai mä lähden. Sä saat jäädä siihen yksin nuolee rikkinäistä kynttäs.
– Joo, lähe vaan, Minttu huutaa. – Mee nuolee Hanskin munaa, mee latkii sen vanhan sian mäihää ni saat lisää fyrkkaa.
Mua rupee vituttaa Minun naama, mua rupee tosissaan vituttaa.
– Mee itte imee trokarin kyrpää, mä huudan ja mä huudan kovaa. – Ime niin saatanasti, ime niin et sperma pursuu korvista. Ime ni se antaa sulle pollee. 
– Haista sä huora vittu, Minttu huutaa. – Sä et oo yhtään sen parempi kuin mäkään. Kyl mä tiedän sun imemiset. Ja neulaa säki oot työntäny nahan alle.
– Nyt sä vittu valehtelet!"

Näin keskustelevat kirjan toinen päähenkilö ja kertoja Oona ja hänen narkkarisiskonsa Minttu. Oona on tosi-tv-ohjelman juontaja ja kirjan toisen kertojan Fisu-Hanskin eräänlainen tyttöystävä. Oonalla on toinen poikaystävä, jonka kanssa hän on munanpuutteensa vuoksi, Hanski mahdollistaa puolestaan rahakkaan elämän ja työn televisiossa. Perinnönkin hän on Oonalle luvannut. Hanskin puheenvuorojen aikana "meno" on vähän leppoisampaa ja terveyden, kuoleman ja muiden ihmisten elämänmenon tarkastelussa on kirkkautta. Tämä asetelma on tuttu minulle jo Varastosta. Miehillä on jotain sanottavaa, naiset ovat tyhmiä bimboja, jotka nussivat ketä vain, jos hyötysuhde on kohdillaan.

Kirjassa seurataan Auschwitz-nimisen tosi-tv-ohjelman vaiheita. Aluksi täytyy löytää 12 kilpailijaa, jotka ovat valmiita tekemään mitä tahansa kameran edessä. Itä-Helsingin työttömistä löytyy potentiaalisia kilpailijoita, sillä 200 000 voittorahojen edestä moni on valmis leikkimään televisiossa. Esittämään ja samalla näyttämään kaiken televisiokameroiden edessä. Ihmisluonto tuntuu olevan sellainen, ettei tuotantoyhtiön tarvitse paljoakaan maanitteluja tehdä, kun vartijat jo kiduttavat ja pahoinpitelevät vankeja. Tietysti myös kaikki harrastavat villejä yömenoja kameroiden edessä.
Lopussa kaksi yleisönsuosikkia kisaavat siitä, kumpi kestää kovempia ja pidempään sähköistuja sähkötuolissa. Yleisöä villitään lööppiuutisoinneilla. Tuotanto maksetaan sponsorointirahoilla: kondomimerkit ja stringit näytetään tarkkaan.

Vaikka selvää on, että tämänkaltaista tosi-tv-villitystä, lööppiuutisointia ja ahneutta paheksutaan, en ole silti ihan varma siitä, missä se terävin satiiri oikein on. Kierroksia on liikaa, ja minusta se vei sanalta tehoa. Runkkurealismi, vittudialogi, ylitouhukas kapitalisti, räkäidioottimainen köyhälistö, epätodentuntuinen ja sekunnissa nollasta sataan kiihdyttävä ohjelmaformaatti tuntuvat latteilta. En tunnista, kenelle tässä nauretaan, kenen pitäisi hävetä ja ketä katsomme kirjan kanssa ylhäältä alaspäin. Idiootteja totta kai, mutta ketä kiinnostaa! Varma kohde on tämä BB-todellisuus, mutta ehkä se oli suurta ennustamista vuonna 2005, mutta nyt tämän ilmiselvän maalin ampuminen lähinnä haukotuttaa.

Silti tuntuu, että näin ei saisi kirjasta ajatella. Kirjailija on edesmennyt, hänestä pitävät kriitikot ja muut lukijat, hänellä on todellisen yhteiskuntakriitikon maine. Minun on oltava silti rehellinen, sillä minusta kirjan pinta on niin höttöinen, etten jaksa kaivella liian syvältä sitä sanomaa. Näen päivänselvän vastauksen, mutta en jaksa lukea tämänkaltaisten ihmisten ajatuksia.

Kirjallisuuden mahti on siinä, että lukemalla pääsee tutustumaan itselle aivan vieraiden ja hyvin erillä tavalla ajattelevien ihmisten ajatuksia. Todella tuntemaan sen päänsisäisen pohdinnan ja oppimaan ihmisyydestä monipuolisesti. Sinä ajattelet näin, minä näin, lukemalla näen molemmat maailmat. Näiden kahden kirjan perusteella olen oppinut jotain tästä Salmisen ihmiskuvasta ja huonosti elämänsyrjässä kiinni olevien ihmisten ajattelusta. En pidä näistä ihmisistä, ja uskon kirjailijan tyylin toistuvan kirja toisensa jälkeen samankaltaisena, joten jätän loput teokset niille, jotka enemmän Salmista arvostavat.

The Papers – Jarkko Martikaisen novelli lyhytelokuvana

Minulle tarjoutui tilaisuus katsoa The Papers – Tärkeitä papereita -lyhytelokuva ennen kuin se esitetään Suomen televisiossa sunnuntaina 29.9. Yle Fem-kanavalla. Kalle Kotilaisen ohjaama ja  Jarkko Martikaisen novelliin perustuva animaatio on esitetty myös Rakkautta&Anarkiaa-festivaaleilla tällä viikolla.

The Papers kertoo naapuruussuhteista tai pikemminkin siitä, miten eri tavalla me ihmiset toimimme arjessa, työpaikoilla ja muissa yhteyksissä. Ja kuinka vaikea on ymmärtää, jos toisen ihmisen tavat poikkeavat täysin omista.

Päähenkilö on säntillinen, hivenen takakireä, mies, joka on työpaikalla ahkera ja toteuttaa päivittäiset rutiinit kellontarkasti samalla tavalla. Hän herää aamulla, pakkaa kunnon eväät mukaan ja pyöräilee työpaikalle. Edes pyöräilyvauhti ei totutusta poikkea. Hänen naapurinsa toimii täysin päinvastoin: kulkee bussilla, röhnöttää herkkukasan kanssa, on lihava, kovaääninen ja laiska.

Kummankin toimintatavat tuntuvat silti miltei yhtä järjettömiltä. Pingotus on tehokasta, mutta ei näytä kovin luontevalta ja ihailtavalta toiminnalta sekään. Katsojalla on mielessään ehkä kolmaskin tapa, kumpikin tyyppi ärsytti ainakin minua. Mutta väistämätön yhteentörmäys – tai miten se tapahtui – yllätti minut täysin.

Animaatio kestää 10 minuuttia ja perustuu Martikaisen Pitkät piikit ja muita kertomuksia -novellikokoelmasta löytyvään kertomukseen (Like, 2005). En ole tuota kokoelmaa lukenut, mutta minua viehätti erityisen paljon se, että novellista on tehty animaatio. Tällaisia tekisin itsekin, jos osaisin. Pieniä, merkittäviä hetkiä, jotka jäävät kutkuttavasti avoimeksi ja lukijan, katsojan mieleisellä tavalla täydennettäväksi.

Löysin hienon luonnehdinnan netin kätköistä:
"Kotilan vinoileva animaatio on sekä visuaalinen että sisällöllinen karkkipussi. On harmillisen harvinaista törmätä kekseliäästi toteutettuihin, aikuisille suunnattuihin lyhytanimaatioihin, jotka pakottavat ajattelemaan muutakin kuin aina vain lähestyvää talvea. Jo pelkästään siksi, että uusia lyhytelokuvia näkee niin harvoin muualla kuin festivaaleilla."

Kannattaa lukea kokonaan Henna Raatikaisen arvio. Minua yllätti tieto siitä, miten animaatio on toteutettu.  Elokuvassa on oikeat näyttelijät (Lauri Warsta ja Tapio Wilska), jotka esiintyvät paperimassapäähineet yllään. Näyttelijät on kuvattu green screeniä vasten. Yllättävä ja kiinnostava ratkaisu!

Sunnuntain Lyhytelokuvaillassa näytetään myös muita elokuvia kahden tunnin ajan (alkaa klo 21.00), joten täytyy ehdottomasti nähdä näitä kotimaisia tarinoita lisää! Suosittelen muillekin!

Lisätietoja elokuvan kotisivuilta.

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi
Otava, 2003
Sivuja: 352
Kansi: ?
Kotimainen rikosromaani

MISTÄ?: Kirjastosta

MIKSI?: Olen halunnut lukea Joensuun rikosromaaneja vaikka kuinka pitkään. Yliopiston luennoilla kehuttiin useampaan otteeseen hänen teoksiaan erityisen kaunokirjallisiksi.

LYHYESTI: Helsingin metroasemilla sattuu omituisen tiheään kuolemantapauksia. Poliisit ovat ymmällään, onko kyse itsemurha-aallosta vai onko liikkeellä sarjamurhaaja. Rikosylikonstaapeli Harjunpää ei usko sattumiin eikä siihen, että kyseessä on sattuma. Näin pahaa vihollista hän ei kuitenkaan ennen ole kohdannut. .

FIILIS: Kirja tuntui jotenkin todella synkältä. Olen vaikuttunut siitä, kuinka todentuntuinen se oli – erityisesti poliisintyön arki – mutta se toisaalta vain lisäsi ahdistuneisuutta lukiessa. Varsinkin pahan papin puheenvuorot inhottivat, niin taitavasti sekopäisen uskonhullun mielenliikkeitä kuvataan.

Pidin moniäänisyydestä: Pääosin kerronta kulkee vuorotellen Harjunpään, pahan papin, kirjailija Mikko Moision ja tämän Matti-pojan kautta. Samaan asiaan tulee monta näkökulmaa, mutta lukeminen ei tunnu toisteiselta. Tarina täydentyy, kun erilaiset persoonat ja mielipiteet kuljettavat lukijaa sivujuonteiden kautta loppuun. Kirjassa on imua, ja ihan huomaamattaan sivut kääntyvät eteenpäin.

Rikosjuonen ratkaiseminen ei ole kuitenkaan kirjan tärkein ansio, vaan fokus on parhaimmillaan henkilöhahmojen arjen kuvauksessa, pahan kohtaamisessa, perhesuhteissa, vihan, vallan ja alistumisen tehovoiman välittämisessä

Olen Eeva Tenhusen kirjojen jälkeen kaivannut uutta rikoskirjailijaa, jonka tuotannon voisin alusta loppuun lukea. Joensuu on tämän kirjan perusteella selvä valinta, vaikka lukeminen ei missään nimessä mikään mielihyvän huipentuma ollutkaan. Kirjasarja on alkanut 70-luvulla, joten myös kaipaamani vanhempien kotimaisten rikoskirjojen paikko täyttyy.

TOISAALLA:
Sallan lukupäiväkirjassa on kiinnostavaa pohdintaa siitä, kuinka paljon Mikko Moision tyhjän paperin kammossa on yhteneväisyyksiä Joensuun omaan kirjailijuuteen.
Luen ja kirjoitan -blogissa ja Booksyn vanhassa blogissa teos on kuunneltu äänikirjana.
Minnan blogi vaikutti tämänkertaisen arvioni tyyliin.

Leena Virtanen: Noitanaisen älä anna elää

Leena Virtanen: Noitanaisen älä anna elää. Tosikertomus noitavainoista Suomessa 1666–1671.
Wsoy, 2013
Kansi: Mika Tuominen
Sivuja: 287
Mistä: oma ostos
Kotimainen tietokirja
Lue lisää: Lukunäytteeseen kannattaa tutustua!

Aina kun luen hyvän tietokirjan, mietin, miksen lue tietokirjoja useammin. Esimerkiksi joka päivä. Leena Virtasen Noitanaisen älä anna elää on todella sujuvalukuinen ja kiinnostavasti kerrottu tosikertomus noitavainoista Ahvenanmaalla 350 vuotta sitten.

Olin kuuntelemassa kirjailijan esitystä viime viikon tiistaina eräässä kirjallisessa illassa, josta kirjan sitten mukaani ostin. Vaikka kirjan perusjuoni selvisi melko nopeasti jo esityksen aikana, ei tämä tietenkään vähentänyt intoani lukea teos. Päinvastoin. Minun oli pakko saada lukea lisää.

Tarinan kannalta on jännittävää, kuinka pienestä noitavaino sai alkunsa. Tosikertomuksen kannalta se kaikki tuntuu kovin surulliselta, tarpeettomalta. Ahvenanmaan noitavainoaaalto alkoi pienestä ruislyhdevarkaudesta, joka aiheutti naapuruston välistä riitaa. Syytetty naapuri pyysi köyhää kerjäiläisnaista Karin Persdotteria "katsomaan", kuka todellinen varas oli. Karinin tiedettiin osaavan laskea varkaita ja ennustaa sellaista, mikä monille muille oli mahdotonta. Koska Karin syytti toisen naapurin poikaa tapahtuneesta, tulistui tämä naapuri niin, että syytti oikeuden edessä Karinia noituudesta. Yleensä tämänkaltaiset tapaukset selvisivät nuhteluilla, kun tuomari kehottaa kaikkia osapuolia rauhoittumaan. Karinin ja monien muiden naisten epäonneksi tuomari Psilander oli noitakammoinen, oppinut mies, joka tulkitsi asioita noitadoktriinin kautta. Karin tuomittiin kuolemaan ja kiduttamalla pakotettiin tunnustamaan noitatekonsa ja ilmiantamaan muita noitia kyläyhteisöstä.

Tämä kaikki tulee lukijalle heti alussa selväksi, ja tästä alkaa todellinen noitavaino. Karin ilmiantoi 13 naista nimeltä ja kaksi nimettömänä. Karin oli aina kiertänty paljon eri kylissä kerjäämässä ja tunsi pahaksi onneksi paljon ihmisiä eri paikkakunnilta. Jokainen ilmiannettu nainen otettiin kuulusteluun ja kiduuttamalla pakotettiin tunnustamaan liitto paholaisen kanssa ja matkat Blåkullaan. Ja ilmiantamaan lisää noitanaisia. Petollinen kierre, johon liittyy paljon tekijöitä: kirkko, kansanperinteet, kostonhimo, naisviha, taikausko, tiedonpuute, tarve pelastua.

Ystäväni kehui kirjaa heti sen jälkeen kun olin saanut omani luettua, ja koska olen hänen kanssaan täysin samaa mieltä, lainaan tuon kommentin tähän: "Tekotapa on mielenkiintoinen, kaikilta ei varmasti onnistuisi vanhojen asiakirjojen perkaaminen ja dramatisointi niin, että vetävän tarinan oheen saadaan vielä tietopuoltakin noin paljon. Nimet muuttuivat ihan oikeiksi ihmisiksi."

Noitanaisen älä anna elää oli aiheestaan huolimatta mieluisa lukukokemus. Jonkun verran toisteisuus lukukokemusta haittasi, mutta se selittyy myös sillä, että oikeudenkäynnin vaiheet muistuttivat tapaus toisensa jälkeen aika paljon toisinaan. Jonkun verran hypätään ajassa edestaas ja käydään Virossa ja Ruotissa hakemassa pontta perusteluille, joitakin nämä hypyt voivat sekottaa, minulle ne antoivat kaipaamaani lisätietoa ja jonkinmoista vertailupohjaa Ahvenanmaan oloihin.

Hullut miehet, jotka varmasti uskoivat tekevänsä hyvää, ja heidän mielipuolinen jahtinsa on karua luettavaa, mutta Virtanen on onnistunut kirjoittamaan teoksen niin, että yksittäiset naiset eivät ole vain numeroita ja tapauksia, heistä lukija saa paljon tietoa. He ovat lukijalle ihan oikeita ihmisiä, ja heidän kohtalonsa surettaa ja ärsyttää.

Kirja ei pysty vastaamaan siihen, miksi nämä miehet jahtasivat nimenomaan naisia. Näitä syitä voi vain arvuutella. Jotain viitteitä motiiveista arkistolähteiden perusteella voi saada, mutta totuus on hautautunut historian saatossa.

Puolidokumentaarinen tyyli viehätti minua, ja se toi lukemiseen imua. Aihe on todella kiinnostava mutta järjetön. Se herättää myös pohtimaan, mitkä ovat näitä nykypäivän "järjettömiä noitavainoja", joita sitten 350 vuoden päästä ihmetellään, että elipä tuolloin pähkähullua ja taikauskoista porukkaa.

Vahva suositus!

Lukusuunnitelmia: tämän vuoden esikoiset

Ajattelin listata tänne blogiini tämän vuoden kiinnostavimpia esikoiskirjoja itselleni lukulistaksi. Painotan siis, että listaukseni ei ole kaiken kattava, sillä olen kerännyt tähän vain niitä kirjoja, jotka itse aion hyvin suurella todennäköisyydellä lukea tai olen jo lukenut.

Kerään listan siksi, että tänä vuonna olen lukenut tai aion lukea paljon esikoiskirjoja, ja vielä ehdin lukemalla "valmistautua" Helsingin Sanomien esikoiskirjakisaa silmällä pitäen ja valita omat ehdokkaani ja suosikkini.

Mitkä kirjat teitä kiinnostavat? Mitkä olet ehtinyt jo lukea? Tuleeko mieleen listojeni ulkopuolelta hyviä esikoiskirjoja, jotka pitäisi ehdottomasti lukea?

Lukuisat luetut:

• Tua Harno: Ne jotka jäävät
• Virpi Pöyhönen: Hän rakastaa minua (Luettu ja arvioitu Oliviaan, blogiinkin voisin hyvästä lukukokemuksesta jotain kirjata)
• Mia Kankimäki: Asoita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
• Milla Ollikainen: Veripailakat
• Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori
• Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (Luettu jo yli kuukausi sitten, nyt alkaa ajatukset olla kirjan suhteen kasassa, että uskallan siitä jotain kirjoittaakin. Pian arviota luvassa.)
• Maija Muinonen: Mustat paperit (Luettu ja arvioitu Oliviaan, blogiin tulossa lähiaikoina myös arvio. Upea!!)
• Anne-Maria Latikka: Tuulensuoja ja muita novelleja (Olen melkein lukenut kokoelman kokonaan.)

Lukemattomat luettavat:

• Juhani Karila: Gorilla

Minua kiinnostaa lukea kokoelma loppuun nyt vihdoin syksyn aikana, aloitin kirjaa keväällä tuoreeltaan, mutta vaikka pidin novelleista siksi, että ne olivat jotain uutta, väsyin myös niiden lukemiseen melko pian. Tänä syksynä teos loppuun!

• Kati Hiekkapelto: Kolibri

Hyvän vastaanoton saanut teos ja kiinnostavalta tuntuva dekkari.

• Antti Heikkinen: Pihkatappi

Kehuttu romaani nuoren toimittajan suvusta ja heimosta.

•  Pertti Lassila: Ihmisten asiat

 Esikoisromaani muistista, kuolemasta, surusta, rakkaudesta, avioliitosta ja onnen toivosta.

• Auli Leskinen: Petojen aika

Olin kuuntelemassa tällä viikolla, kun kirjailija kertoi teoksensa aiheesta ja miksi on tehnyt tämän teoksen. Se on perhedraama Chilen sotilasdiktatuurin valtaannousun ajalta Kunhan kirja ilmestyy, niin hankin sen heti. Todella kiinnostava!

•  Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera

Bloggaajat ovat kirjaa kehuneet ja olen aloittanut jo tämän lukemisen. Tällä ja ensi viikolla luen enemmänkin esikoisia, joten luen ja arvioin teoksen piakkoin.

• Niina Miettinen: Israel-tyttö

Uskonnollinen teema tässäkin kirjassa, nuori tyttö unelmoi luvatusta maasta.

• Pasi Pekkola: Unelmasieppaaja

Esikoisromaani kolmen ihmisen unelman tavoittelusta.

• Päivi Stårgord: Keinulaudalla 

Kirja on parhaillaan kesken, arvio siis tulossa myöhemmin.

• Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle

Kirja on ollut varauksessa jo hyvän tovin, odotan tätä kovasti, sillä kirjan pitäisi olla hyvin haska.

• Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö 

Romaani tyttären ja sairaan kirjailijaäidin suhteesta.

• Johanna Viitanen: Hiekkaan kadonneet jäljet

Romaani suomalaisen musiikintutkijan ja walesilaisen eläinlääkärin yllättävästä kohtaamisesta.

• Maija Vilkkumaa: Nainen katolla

Sen saa nyt todella edullisesti Readberryn kautta.

Lukukeskuksessa vierailulla

Pääsin tällä viikolla käymään tutustumassa Lukukeskukseen, joka sijaitsee aivan ihanassa rakennuksessa, Kirjailijatalo Villa Kivessä, Töölönlahden rannalla. Lukukeskuksen toiminta on minulle jollain tavalla tuttu jo aiemmin, mutta vierailun aikana selvisi, että toimintaan liittyy muutakin kuin kirjailijavierailupyyntöjen välittämistä ja sopimustöitä.

Villa Kiven tiloisssa järjestetään erilaisia kirjallisuustapahtumia. Olen käynyt aiemmin kuuntelemassa esimerkiksi lastenkirjaseminaaria ja Claudie Gallayta. Vierailuni aikana siellä oli käynnissä Kirjailijaliiton järjestämä tilaisuus, joten piipahdin vain nopeasti alakerrassa katsomassa paikkoja. Yläkerrassa on kirjailijoiden työhuoneita, mutta niihinkään en mennyt työrauhaa häiritsemään.

"Valtakunnallisesti toimiva Lukukeskus välittää vuosittain 850 kirjailijaesiintymistä, joista 70% on kouluihin ympäri Suomen."

Olen itse käynyt muutaman kerran keväällä kouluvierailulla, mutta kutsujina on ollut tutut ihmiset Kolarin ja Muonion kirjastoista. Nyt kuitenkin istun parhaillani junassa matkalla Ähtäriin Lukukeskuksen välittämän pyynnön ansiosta. Sain pyynnön suureksi yllätyksekseni, ja vaikka olemmekin Katjan kanssa kirjoittaneet aiheesta tietokirjan Rivien välissä, en silti osannut odottaa, että voisin kuulua Lukukeskuksen toiminnan piiriin.

Minulle ei ollut ihan täysin selvä, mitä kaikkea Lukukeskus siis tekee, joten siksi pyysin lupaa päästä paikan päälle tutustumaan toimintaan ja tehdä aiheesta tämän blogijutun. Kamerastani oli akku loppu, joten kuvat on otettu vähän heikommalla kännykkäkamerallani.

"Lukukeskus toimii yhteistyössä kirjailijoiden, kääntäjien, kustantajien, kirjastojen, koulujen sekä kulttuurijärjestöjen kanssa. Keväällä 2012 avatussa kirjailijatietokannassa on lähes 400 kauno-, tieto- ja näytelmäkirjailijaa, kääntäjää ja kirjallisuuden ammattilaista."

Lukukeskus tosiaan vain välittää pyyntöjä, he eivät itse tee kenenkään kirjailijan tai ryhmän vuoksi pr-työtä eivätkä markkinoi esimerkiksi kouluille jotain tiettyjä nimiä. Se, että jotkut kirjailijat kulkevat toisia enemmän, johtuu vain siitä, että heitä joko pyydetään enemmän tai heillä on enemmän halukkuutta tehdä näitä vierailuja. Jokainen vierailu on poissa päätyöstä, eli kirjoittamisesta, mutta  ne ovat toisaalta tärkeä toimeentulon lisä ja mahdollisuus tutustua lukijoihin ympäri Suomen.

Myös muut kuin kaunokirjailijat matkustavat erinäisiin tilaisuuksiin puhumaan, varsinkin kuvittajia pyydetään kouluvierailulle tämän tästä. Kysyin kuitenkin uteliaana, antavatko he pyydettäessä suosituksia kirjailijavieraista. Mutta näissäkin tapauksissa mieluummin pyydetään miettimään, millaisen vieraan he haluaisivat ja sitten tarjota esiintymispyyntöä sopivalle henkilölle.

Lukukeskus hoitaa sopimusasiat ja laskuttaa tilaajaa kirjailijavieraan puolesta. Ohjehinnastoa kannattaa käyttää apuna myös niiden esiintyjien, joihin tilaaja ottaa suoraan yhteyttä ja pyytää tilaisuuteen puhumaan. Lukukeskuksen toiminta rahoitetaan opetus- ja kulttuuriministeriön ja säätiöiden avulla.

"Lukukeskuksen julkaisutoiminta on ainutlaatuista Euroopan mittakaavassa: järjestö julkaisee lasten kirjallisuuslehteä Vinskiä, nuorille suunnattua Lukufiilistä sekä kirjallisuuskritiikin verkkolehteä Kiiltomato.net – Lysmasken."

Kiiltomato oli minulle näistä ennalta tuttu, sillä seuraan verkkolehden facebook-sivujen kautta päivityksiä ja kulkeudun sieltä sitten lukemaan kiinnostavia kritiikkejä. Sivustossa on vähän samankaltainen idea kuin kirjablogeissa, sillä tila ei rajoita kirjan arvion pituutta. Pohdituissa ja hyvin kirjoitetuissa kritiikeissä riittää siis lukemista, ja koko sivustolle on kertynyt vuoden 2012 loppuun mennessä jo 2500 arvostelua.

Lukufiilis on minulla mukana nyt matkalla. Se on nuorten kirjallisuulehti, joka ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Mikä hienointa, suurin osa jutuista on myös nuorten itsensä kirjoittamia. Vinski on puolestaan suunnattu lapsilukijoille.

Lehtien ja Kiiltomato-verkkosivun lisäksi Lukukeskus järjestää erilaisia tapahtumia ja kampanjoita. Näistä tutuimmat minulle ennakolta olivat Lukuviikko ja tuo WSOY:n kanssa yhteistyössä tehty teos Kirja joka muutti elämäni (2013). Kirjan ovat lukeneet ainakin seuraavat bloggaajat: Jenni, Liisa, Kirsi, Aletheia, Katri ja Maria. Sain kirjan mukaani ja pääsen itsekin lukemaan sen myöhemmin.

"Lukuviikko on Lukukeskuksen vuosittain järjestämä valtakunnallinen tapahtuma, jonka aikana kirjastot ja koulut ympäri Suomen juhlivat lukemista mm. erilaisilla tempauksilla ja tapahtumilla, kirjailijavierailuilla ja pidennetyillä aukioloajoilla. Lukuviikko järjestetään huhtikuussa, samalla viikolla Kirjan ja ruusun päivän kanssa." 

Ensi vuonna lukuviikkoa joudutaan aikaistamaan vähän, koska muuten se osuisi ikävästi pääsiäisen kanssa samaan aikaan. Sitä vietetään 7.–13.4., ja viikon teeman nimi on "Kohtaamispaikkana kirja".

Viime keväänä täällä Kirjainten virrassa juhlistettiin lukuviikkoa kymmenen faktan voimin. 

Muita kampanjoita ovat muun muassa Kirjailija joka kouluun, KULPS ja Myytti lukukansasta? Lyrikline.org-sivustossa on mukana Suomesta myös Nuoren Voiman Liitto.

Minulle oli yllätys, että Lukukeskus on niin monessa mukana, vaikka seuraankin kirjasivuja, -tapahtumia ja -uutisointeja. Oli mukava käydä myös ennen tätä omaa Ähtärin keikkaa tutustumassa toimintaan.

En ole muuten koskaan esiintynyt yksin näin kauan, joten hivenen jännittää, vaikka aihe on tuttu ja olen valmistautunut huolellisesti. Kohta puhun neljä tuntia aiheesta "Sinustako bloggaaja?". Kirjoitan tuosta tilaisuudesta myöhemmin jutun, jonka toivon kiinnostavan ainakin muita bloggaajia.

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori
Tammi, 2013
Kansi: Timo Mänttäri
Sivuja: 267
Mistä: oma ostos
Kotimainen rakkausromaani, esikoisteos

Veera Niemisen esikoisteos on siinä mielessä raikas kotimainen chick lit -kirja, että päähenkilö, Aino, ei haaveile maailman merille ja muotiromeoiden perään, vaan hän on rakastunut todelliseen suomalaiseen maajussiin, Jussiin, joka haluaa toteuttaa kaikki nuorikkonsa haaveet, ponitallista puutarhaan. He ovat salamarakastuneet, ja Aino on saapunut Jussin kotitilalle tutustumaan perheen muihin miesjäseniin. Jussin äiti on kuollut jo vuosia sitten, mutta perhe ei ole toipunut surusta kovin hyvin. Kaikki hoidetaan kodissa, kuten on aina tehty ja ristiriitojahan siitä syntyy, kun suorasukainen Aino ottaa talon heti haltuunsa.

Teoksessa leikitellään myös sillä, miten erilaiset luonteet itäsuomalaisella tehopakkauksella Ainolla ja Varsinais-Suomen hiljaisella hurmurilla on. Hyväksi onneksi tarina kasvaa eroavaisuuksian päivittelystä perhe- ja rakkauromaaniksi. Nuoripari on tuntenut muutaman viikon, mutta sielujen yhteys varmistaa sen, että yhteistä tulevaisuutta suunnitellaan. Pahantahtoisia ihmisiä kirjassa ei ole, joka on aika virkistävä ratkaisu. Helpostihan tähän olisi voitu kirjoittaa pari paskapäätä liittoa kyseenalaistamaan, koska nuoret niin nopeasti sanelevat tulevaisuutensa yhteen. Monella tapaa omaperäisiä ratkaisuja Nieminen on keksinyt.

Kommelluksia, rakkautta, huumoria, kepeän eloisasti kulkeva juoni. Kaikki toimivat hyvin, mutta en voi väittää kauhean paljon kirjasta pitäneeni. Klaukkalan kohdalla jo kirjoitin tästä, että taidan olla vääränlainen lukija näille rakkauskirjoille, sillä minua ei jaksa mitenkään huvittaa tämä sähläily ja kepeällä tyylillä syvien tunteiden tulkitseminen.

Aino on kyllä huvittava hahmo, koska on niin toimelias ja vilkas ja on silti tietoinen siitä, että voisi joskus miettiä myös toisenlaisia tapoja olla. Hän alkaa juurtua enemmän jöröjukkien kotiin samalla peläten, että kadottaa sitten jotain omasta luonteestaan. Jussi on minusta tässä rakkauskertomuksessa vähän statisti, eikä tunnu osaavan haastaa tulevaa vaimoaan muuten kuin hiljenemällä ja myötäilemällä. Pikkuveli on paljon kiinnostavampi hahmo ja petyin kun selvisi, että hän on niin paljon Ainoa nuorempi. Ehdin jo toivoa kolmiodraaman koukkua, minä kamala ilonpilaaja.

Kirjasta on pidetty hyvin paljon, joten olen tämän "tunnevammani" kanssa vähän yksin. Mari A. kertoi teoksen piristäneen työmatkaansa kympillä, Mai kuvaa, että kirja on rakkauskertomus isolla Ärrällä, Maijasta kirja oli hurmaavan hassu ja piristävä, Annelille jäi kirjasta hykerryttävän hyvä olo, Jonna antoi kirjalle täydet pisteet, Pirjoliisa aikoo antaa Avioliittosimulaattoreita joululahjaksi, Elegia toivoo lisää kirjoja Niemiseltä. Minnan blogista löytyy myös kirjailijan haastattelu.

Koska kirja selvästi kiinnostaa (ostinhan itsekin teoksen innostuneena muiden arvioista), haluan antaa sen eteenpäin. Ensimmäinen, joka kirjan haluaa, hihkaisee kommenttikentässä, niin lähetän kirjan mielelläni seuraavalle lukijalle.

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
Tammi, 1978
Århundradets kärlekssaga
Suomentanut: Eila Pennanen
Kansi ja piirrokset: Henrik Tikkanen
Mistä: oma ostos
Luettu: yhtenä yönä heti Kansallisteatterin huikean Vuosisadan rakkaustarinat -näytelmän jälkeen.
Kotimainen klassikkorunokirja

Onhan tämä aivan mieletön teos! Olen lukenut aiemmin ainakin kahdesti, silti mikään ei tuntunut nahistuneelta ja kuluneelta. Päinvastoin. Vuosisadan rakkaustarina on teos, joka kuuluukin lukea useamman kerran elämän aikana. Tämänkaltaisia kirjoja on paljon, vielä enemmän kuitenkin kirjoja, jotka luetaan ja nautitaan kerran ja siirrytään seuraavaan. Monenkaltaisia kirjoja tarvitaan, sillä jos lukisi vain mahtavia kirjoja kaiket päivät ja yöt, tukahtuisi siihenkin.

Ja nyt kirjassa kolahti sekin, että olin juuri samana iltana nähnyt upean Kansallisteatterin esityksen. Ei näytelmä vain tästä teoksesta ollut, vaan monista muistakin kirjoista. Siksipä luin tämän heti yöllä ja aloitin heti perään Emman ja Unon.

Tikkanen humahtaa päähän, niin Märtä kuin Henrik.

Olen huono runonlukija, haluaisin lukea ja ymmärtää runoutta enemmän. Oikeasti häpeän tätä, etten niitä juurikaan lue. Olen lukijana siten vähän rampa. Monta kertaa olen myös todennut, ettei pelkkä runojen lukeminen anna minulle mitään, niihin täytyy keskittyä ihan erilaisella intensiteetillä. Täytyy olla sopivassa vireystilassa tai löytää sellainen kokoelma, jonka kanssa resonoi oikein.  

Vuosisadan rakkaustarina on senkaltainen lukukokemus, että sen välittämän voiman ja tunteen ymmärtää, vaikkei omasta elämästä kaikupohjaa sanoille löytyisi.

Näin käy minulle joka kerta.

"Kysyt minulta
mitä sinä merkitset minulle
ja äkkiä
minusta tuntuu vaikelta
vastata --"

Vaikea on myös osata sanoiksi pukea, miksi lukukokemus on niin vahva.

Mietin vielä, että jatkaisin bloggausta, mutta jotenkin kaikki tuntuu nyt niin kovin lattealta. Tai liian pateettiselta. Joskus on oikeasti vain hyvä saada olla hiljaa ja nauttia ilman selityksiä. Luen kirjan vielä vuosienkin päästä uudelleen, ja jos minulla on tuolloin vielä tämä blogi, niin kirjoitan silloin, miksi luen kirjan aina uudelleen.

Minua paremmin ovat onnistuneet: Liisa, Karoliina, Sanna, Jaana, Kaisa.

Judith Schalansky: Kirahvin kaula

Open suosikit
Darwin, se vanha Saksa
ja yks oppilas.

Raskas alku palkitaan,
kun kolkotar kehittyy.

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen
Teos, 2013
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivuja: 339
Mistä: arvostelukappale
Luettu: kannesta kanteen kerralla ahmaisten
Kotimainen romaani, Kaunokirjallinen murhamysteeri

Luin ennen kirjablogiaikoja Leena Parkkisen esikoisromaanin Sinun jälkeesi, Max (Teos, 2009) joka teki suuren vaikutuksen rohkealla aihevalinnallaan. Harmittaa ihan, etten silloin blogannut, sillä olisi mielenkiintoista palata nyt kirjan tunnelmiin lukemalla omia mietteitä siitä. Kirjan tarina on painunut vähän taka-alalle, mutta siamilaiskaksosten merkillinen elämä sirkuksessa 20-luvulla kiehtoi aikanaan tavattomasti. Mietin silloin, miten kirjailija on päätynyt tällaiseen, hyvin epätavalliseen, aiheeseen esikoiskirjansa kanssa. Kirjassa kuvattiin hyvin, miltä tuntuu elää ja rakastua, kun ei ole koskaan yksin.

Sisarusten välisiä suhteita, etäisyyden ja läheisyyden rajoja käsittelee myös tämä uusin, juuri ilmestynyt, romaani Galtbystä länteen. Sisar haluaa löytää oikean syyllisen murhaan, jonka vuoksi hänen veljensä vuosikymmeniä sitten vangittiin. Hän ihailee veljeään, Sebastiania, yli kaiken ja ei ole koskaan hyväksynyt sitä, että veli olisi pystynyt murhaamaan naapurintytön Kerstin ja heittämään tämän ruumiin mereen.

"Minä haluan vain tietää. Sitä minä olen halunnut niin kauan kuin muistan. Tietää totuuden." 

Tarina käynnistää vauhdikkaasti. 83-vuotias Karen on lähtenyt karkumatkalle kodistaan. Hän asuu nykyisin poikansa perheen luona ja yön aikana hän lähtee jättäen vain lyheyn viestin peräänsä. Karen rohkenee viimein selvittää, mitä oikeasti tapahtui tuolloin tanssiaisyönä vuonna 1947 ja sen selvittääkseen hänen on matkustettava takaisin kotisaarelleen, Fetknoppenin saarelle, joka sijaitsee Galtbystä länteen. Sattuman oikusta Karen joutuu pakomatkallaan keskelle ryöstöä. Toinen ryöstäjä, 17-vuotias iranilaistyttö Azar teeskentelee synnyttävänsä, jotta pääsee Karenin matkassa pakenemaan tilannetta. Naiset tuntuvat löytävän heti yhteisen sävelen, sillä molemmat ovat pakomatkalla. Toinen haluaa kohdata menneisyytensä, toinen vältellä sitä.

Nämä kaikki selviävät lukijalle ihan alkusivuilla, joten ei ole ihme, että sitä ottaa ihan paremman lukuasennon, sillä kirjan imuun koukuttuu heti. Luin kirjan eilen kokonaan lähestulkoon kerralla. Vaihdoin vain pari kertaa asentoa, enkä halunnut millään lopettaa lukemista.

Kirja on mystinen, salaperäinen ja mielettömän mielenkiintoinen. Ihana, etten osannut ennalta arvata juonenkäänteitä ja että sitouduin henkilöhahmoihin niin vahvasti. He tuntuivat hyvin todellisilta, ja heidän elämänvaiheistaan oikeasti välitti.  Aikatason hyppiessä menneisyyteen ja nykyhetkeen, pystyy henkilöihin kunnolla tutustumaan. He tekevät silti välillä melko yllättäviäkin valintoja.

Yleensä minulle käy niin, että jos kirjassa on tavallaan kaksi tarinaa ja kertojaa, pidän jommasta kummasta tarinalinjasta enemmän ja odotan sen jatkumista. Galtbystä länteen pitää sisällään useamman ihmisen kertomuksen, mutta pääasiallisesti seurataan Karenin ja Azarin tarinalinjaa. Parkkinen on onnistunut molemmissa, eikä kumpikaan jää toiselle alisteiseksi.

Romaanin juonenkäänteissä on myös jotain häiritsevää, ja luettua jää pohtimaan. Murhan ympärille kiteytyneet rakkauden- ja vallantunteet ovat uinuneet vuosikymmeniä salassa. Olisiko niiden pitänyt jäädäkin salaisuudeksi ja mitä olisi käynyt, jos niistä olisi saanut jo tuolloin avoimesti puhua? Azarin kautta näytetään vastaus toiseen kysymykseen: mitä käy, jos rakastuu väärän ihmiseen?

Kirjaa voi suositella varauksetta monenlaisten kirjojen ystäville, sillä Gatlbystä länteen on niin monipuolinen kirja. Siinä on kiinnostava murhamysteeri, psykologista jännitystä, hyvin todentuntuinen sodanjälkeisen arjen kuvaus, erittäin onnistuneet henkilöhahmot ja vetävä teksti. Siinä on myös rakkautta, kostoa, kateutta, intohimoa. Ja se on kaiken lisäksi kirjoitettu hyvin. 

Tästä tykkäävät kriitikot, kirjabloggaajat, kirjallisuusraati ja muut lukijat. Näin veikkaan.

Tämän vuoden yksi parhaista kirjoista, ehdottomasti.

Lukutaitokampanjan yhteenveto

Lukutaitokampanja päättyi eilen, ja meitä oli todella monta bloggaajaa mukana. Mie haastoin itseni lukemaan seitsemän teosta viikon aikana ja onnistuin siinä. Itse asiassa luin vähän enemmänkin, mutta ne olivat työjuttuja, joten niistä en voinut blogata.

Viikon aikana luettua:
- Marie NDiaye: Kolme vahvaa naista
- Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
- Eeva Tenhunen: Joka uniinsa uskoo
- Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta
- Guy Delisle: A user's guide to neglectful parenting
- Georges Bataille: Madame Edwarda
- Riitta Jalonen: Kuka omistaa sinut

Olen erittäin tyytyväinen viikon lukemisiin. Kaksi sarjakuvateosta, viisi romaania, joista yksi pienoisromaani, yksi dekkari, yksi tiiliskivi.

Haastoin lukijani sponsoroimaan Suomen Pakolaisavun lukutaitotyötä eurolla per luettu kirja. Toivon, että mahdollisimman moni haluaa lähteä vielä mukaan ja maksaa 7 euroa keräyssivulle. Sivulle on kertynyt tähän mennessä jo 1191 euroa, 238% tavoitteesta kerätty. Hieno juttu!!

Kiitos kaikille, tämä on ollut ihan mahtava tempaus!

Riitta Jalonen: Kuka sinut omistaa

Riitta Jalonen: Kuka sinut omistaa
Tammi, 2013
Sivuja: 159
Kansi: Laura Lyytinen
Mistä: arvostelukappale
Kaunein sitaatti: "Jean on syntynyt kaksi kertaa, ensimmäisen kerran Mamille ja toisen kerran äidille".
Kotimainen romaani

Minusta tuntuu, että olen lukijana kypsynyt arvostamaan tämänkaltaisia kirjoja. Olen lukenut aiemmin Riitta Jaloselta Kuvittele itsellesi mies ja Hyvää yötä Irma Noora, mutta kumpikaan ei muistini mukaan ja noiden vanhojen arvioiden mukaan ollut mieleeni.

Tästä uusimmasta pidin valtavasti. Varmasti se on aiempia vanhempi kirja, mutta uskon myös, että lukeminen on jalostanut minua Jalosen tyyliin. Kirja on salaperäinen, ja vaikka tarina avautuu lukiessa eikä se ole yhtään vaikeaselkoinen, silti sen tiheä ilmaisu vaatii tarkkaavaisuutta. Jokaisella lauseella on painoarvoa, eikä lukijaa missään nimessä aliarvioida.

Ja se suru, joka tarinaan on imeytynyt. Se ei ole samantekevää sanahelinää, vaan kirja koskettaa, koska se on niin rehellinen.

Kirja kysyy jo otsikossaan, kuka sinut omistaa, ja koko teos vastaa tähän. Kuka omistaa lapsen? Kuka saa eniten rakastaa? Ja kenen lapsi on? Biologisen äidin vai kasvattiäidin? Kirjan nimi viittaa fiktiiviseen mutta todellisuuspohjaiseen Jean-nimiseen poikaan, joka on Heidin, kertojan, veli ja ei ole sitä kuitenkaan. Jean on sijaisperheessä kotonaan, kuin heidän oma poika. Heidin kautta välittyy, mitä tapahtuu, kun Mami käy turkki päällä vierailemassa ja katsomassa poikaansa, mitä tapahtuu, kun Mami on poissa ja kotona ollaan normaalisti, mitä keskustellaan yläkerrassa pikkumummin kanssa ja mitä naapurin Marja tekee autiotalossa.

Kaikki henkilöt ovat todentuntuisia, eikä kukaan ole ylimääräinen kirjassa. Heidi on hyvä tyttö, ja lempeästi hän kuvaakin läheisiä ihmisiä. Kirjassa on paljon lämpöä, ymmärrystä, rakkautta. Heidi havannoi, kuinka isä ei enää laula kuten ennen ja miten asioista ei puhuta enää samalla tavalla, kun Jean on poissa. Tunteista ei ääneen juuri puhuta.

Kahden lapsen kiintymys on kuvattu kirjassa sellaisella herkkyydellä, että tuntuu pahalle molempien puolesta, kun yhteydenpitoon ei ole enää mahdollisuuksia. Nämä henkilöt, sanat ja tarinapätkät ottaa omakseen, eikä kirjan soisi loppuvan, vaikka ratkaisu on selvä kaiken aikaa.

Kuka sinut omistaa on tärkeä kirja. Siinä on onnistuttu kertomaan ajatuksia herättävä, aina ajankohtainen tarina, tyylillä, jota voi vain ihailla. Lapsen mielenliikkeiden kuvaajana Jalonen on erityisen taitava. Haluan pian lukea Jalosen Todistaja Brigitin talossa -teoksen, johon Maria viittaa omassa arviossaan.

Kirjan ovat lukeneet lisäksi Katja, Marjatta, Minna.

Kirja, joka oli bussimatkaa tylsempi

Myönnän kyllä, että alun alkaenkin valitsin Georges Bataillen lyhyttäkin lyhyemmän teoksen Madame Edwarda vain sen vuoksi, että minulla on nyt tämä lukuhaaste käynnissä. Ja se toinenkin. Siinä se kirjaston hyllyssä näytti niin pieneltä ja sopivalta bussimatkalla lukaistavaksi. Kirjan kansi on kauttaaltaan pinkki ja pienellä alareunassa on etanan kuva ja teksti: "lue vähemmän".

Aloitin kirjan heti bussissa, ja mietin, että onneksi kännykässäni on niin huono akku, ettei se taas kestänyt koko päivää päällä, joten en voi kesken lukemisen karata nettiin. Ahaa, kirjan alussa on pitkä esipuhe ja esipuheen lisäykset ja vielä kääntäjän huomautukset. Jopas nyt, koko teoksesta suurin osa on siis jotain muuta kuin päätarinaa.

Saan selville, että Madame Edwarda julkaistiin ensi kerran vuonna 1941 ja uudelleen vuonna 1945 pieninä painoksina, ja että se on kirjoitettu aluksi salanimellä. Kaisa Siveniuksen suomennos on vuodelta 1998. Sitten paljon pohjustusta siitä, kuinka teos on oikeasti vakava eikä kepeä, kuten sukupuolielämää käsittelevät kirjoitukset yleensä on. Tai niitä sellaisina pidetään.

Katse alkaa jo harhailla muualle, ja minua huvittaa, kuinka virolainen bussikuski joutuu joka pysäkillä huutamaan ensimmäisenä, että tämä bussi on numero 52. Ja jokainen matkustaja sanoo ensimmäisenä, että tuo kyltti on mustana. Takanani räkättää neljän naisen kimppa, hekin ovat kuskille rikkimenneestä numerokyltistä maininneet ja kovaäänisin heistä toteaa kuskin varmaan pian kyllästyvän näihin huomautuksiin. En pidä naisesta, vaikka kohtaamisemme bussipysäkillä oli hyvin lyhyt. Minua ei häirinnyt piimän, ruisleivän ja muiden ruoka-aineiden luettelointi vatsaoireiden aiheuttajina, mutta en pitänyt siitä, kuinka aikuinen nainen jaksaa esiintyä ystävilleen heittelemällä karkkipapereita maahan. Siinä vaiheessa, kun hän bussissa alkaa kertoa tarinaa vantaalaisesta bussikuskista, joka toden totta kyllästyi kesken ajon ja lähti suuttuneena bussista jättäen matkustajat sisälle ihmettelemään, syvennyn takaisin Madame Edwardan esipuheeseen. Nautinnon ja sukupuolisen rakkauden filosofointia..

Istun ensimmäisellä penkillä, ja tämä joka pysäkillä toistuva näytös on lempikohtaukseni, enkä malta enää jättäytyä vain katselijan rooliin. Kun bussikuski avaa taas oven ja toteaa, että bussin numero on 52, huomaan, ettei tämä tieto tavoita kaikkia bussipysäkillä olevia ihmisiä. Nousen paikaltani ja menen ovelle. Sanon kahdelle naiselle, että tämä on bussi numero 52. He haluavat tietää, miksi numerokyltti ei ole toiminnassa. Sanon, että se on rikki. Olen reipas, eivätkä rouvat edes halunneet alun perinkäään nousta tämän bussin kyytiin. Kuitenkin kaikki kiittelevät minua siitä, että tilanne sujui niin mukavasti. Olen jotenkin ylpeä itsestäni.

"Ahdistukseni saa vihdoin ehdottoman ylivallan. Kuollut ylivaltiuteni on ulkona kadulla. Se on kiinni saamaton – sitä ympäröi haudan hiljaisuus – se kyyristelee odottaen jotain kauheaa – ja silti sen surullisuus nauraa kaikelle."

En tajua mitään.

Kunnes tarinaan tulee joku tolkku. Päähenkilöä repii ahdistus siitä, että hän näkee kaksi ohikiitävää tyttöä, jotka haluaisi riisua paljaaksi. Naurattaa, että keskityn siihen, että sana ohikiitävä on kirjoitettu yhteen, vaikka tässä olisi heti alkuunsa mahdollisuus tutustua päähenkilön mielenliikkeisiin.

Bussikuskit vaihtuvat. Suomalainen kuski kysyy kyltistä, virolainen kertoo, että on soittanut asiasta, mutta ei tiedä, koska korjaaja on tulossa. Mutta koska bussimatka tuntuu jo sketsiltä, totta kai korjaaja tulee jo samalla pysäkillä, kun kuskit ovat vaihtuneet. Kestää jonkin aikaa, kunnes matka voi jatkua.

Sillä aikaa kirjassa päähenkilö on kohdannut Madame Edwardan, joka on jumalainen huora. Sitten haarojen esittelyä, törkypuheita, ja koko ajan vaikeroidaan ja vapistaan. En ole yhtään kiinnostunut kirjasta, vaikka se on kyllä hyvin suorasukainen ja sikäli raikkaan erilainen normaalilukemistooni verrattuna.

Naiset ovat poistuneet jo bussista, joten kuulen muitakin matkustajia. Kaksi nuorempaa tyttöä ihastelee bussipysäkillä näkyvää puuromainosta. Heitä ei kiinnosta omenanmakuiset puuropussit, mutta vadelmanmakuisia aikovat he molemmat etsiä heti seuraavan kerran puurohyllyltä. Vain 4% rasvaa ja paljon proteiinia. Myönnän, että minua kiinnosti katsoa, että kuinka paljon proteiinia tähän uuteen puuron on saatu, mutta en näe sitä. Mutta mainoslauseessa luvataan kuitenkin 25% enemmän kuin tavallisesti. Molemmat haluavat aamuisin syödä tuota puuroa.

Ette kyllä enää usko, jos sanon, että bussimatkani huipentui siihen, että tämä uusi kuski ärähti nuorelle pojalle, joka oli pistänyt jalkansa tuolille. Mutta näin todella tapahtui! Vanhempi mieshenkilö vielä todisti päälle, että toiset ihmiset istuvat vielä siinä. Olimme kaikki samaa mieltä, että näin tulee käymään, ja nuorempi huligaani säikähti ulosheittämisen uhkaa niin paljon, että laski jalkansa alas. Silti hänen piti ystävälleen vähän jupista. Niin miekin olisin, myönnän sen, sillä nolostuminen pitää purkaa heti jotenkin. Se on niin kiusallinen tunne.

Saan kirjan loppuun puolisilmäillen, vähän hävettää se myöntää, kun tämänkin kirjan lukemisesta aion pyytää Lukutaitokampanjaan euron sponsoroinnin lukijoiltani. Takakannesta vielä luen, että kirja asettautuu muun kirjallisuuden yläpuolelle ja se on aivan muuta kuin pornografinen. Se on myös tekijänsä pääteos. Vähän nolottaa nyt tämä lukutapani ja miten kirjan nyt tänne blogiini arvioin.

Ihmettelette varmaan myös tuota kuvaa, jonka olen tällä kertaa kamerastani valinnut. Eihän se ole edes kuva kyseisestä kirjasta saati bussista. Minusta se oli hieno otos yhdestä berliiniläisestä metrosta, ja koska minulla ei ole kuvaa helsinkiläisestä bussista, ei edes siitä rikkimenneestä kyltistä, ajattelin, että teitä miellyttä tuo metro. Minusta se on hieno kuva.

Guy Delisle: A user´s guide to neglectful parenting

Guy Delisle: A user's guide to neglectful parenting
2013
Käännös ranskasta englantiin: Helge Dascher
Sivuja: 191
Mistä: kirjastosta


Pidän valtavasti Guy Delislen elämäkertasarjakuvaromaaneista. Yleensä ne ovat paksuja, painavia, yhteiskunnallisia, arkisia ja vievät lukijan itselle vieraisiin maihin: Burmaan, Pohjois-Koreaan, Kiinaan, Israeliin. Uusimmassa teoksessa ei kuitenkaan paljoa kotoa poistuta.

Sarjakuvataiteilija työskentelee kotonaan, mutta tarinat liittyvät eivät liity töihin, vaan arkeen lasten kanssa. Siihen kun isä unohtaa ilta toisensa jälkeen laittaa poikansa tyynyn alle rahan ja joutuu selittämään tälle, miksi hammaskeiju ei tänäkään yönä ehtinyt tulla. Ja siihen kun hän yrittää patistaa lapsiaan syömään mieluummin sokerimuroja kuin hänen omia terveysmurojaan. Tai kun hän epähuomiossa kertoo liian pelottavan tarinan ennen pojan nukkumaanmenoa. Nämä tuntuvat melko tyypillisiä tilanteilta lapsiperheissä mutta samalla aika epätavallisilta.

Hän on selvästi hyvä ja lämmin isä, siksi tarinat ovatkin niin hyviä. Lapsia on mukava vähän kiusata.

Teoksen lukaisee hetkessä, eikä se kasva niin eeppiseksi sarjakuvateokseksi kuin hänen aiemmat teoksensa. Mutta ei tämä mikään välityö silti ole, vaan oikein virkistävä sarjakuvateos vanhemmuudesta. Kiinnostava yhteensattuma, että luin samalla viikolla myös isän ja tyttären yhteisen sarjakuva-kuvakirja-teoksen Vain pahaa unta. Pitäisi varmaan seuraavaksi lukea Ville Rannan Isi on vähän väsynyt.

Tuon murotarinan löysin netistä, ja sen voi kokonaan lukea tästä linkistä.

Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta
Wsoy, 2013
Mistä: Arvostelukappale
Sivuja: 48
Kotimainen sarjakuvakirja, lastenkirja, taidekirja

Ville Tietäväinen on monille sarjakuvia vähemmän lukeville tuttu viime vuonna julkaistusta, Sarjakuva-Finlandialla palkitusta sarjakuvaromaanistaan Näkymättömät kädet (Wsoy, 2011). Luen nykyisin aika paljon sarjakuvia ja olen ostanut tuon paljon kehutun teoksen omaan hyllyyni, mutta siltikään en ole vielä sitä lukenut. Tietäväisen aiempi teos Linnut ja meret (Tammi, 2003) oli minusta huikean hyvä, enkä kokenut osaavani siitä tarpeeksi hyvin blogiini kirjoittaa. Saman uskoin käyvän Näkymättömät kädet -kirjan kohdalla. Sittemmin olen rohkaistunut kirjoittamaan enemmän sarjakuvista ja luottamaan, että ne sanat löytyvät, ihan samalla tavalla kuin muidenkin luettujen teosten kohdalla.

Vain pahaa unta yllätti minut todella. Aiheesta tiesin toki jotain ennakolta ja osasin varautua myös siihen, että teos näyttää upealle, mutta erityisesti minua viehätti se, kuinka vapaasti silmä saa aukeamilta itselle sopivinta lukusuuntaa ja -tapaa etsiä. Sivut eivät toista itseään liikaa, ja luettavaa riitää sekä Tietäväisen stripeissä – joissa yleensä kerrotaan, miten tyttären ja isän yölliset keskustelut painajaisista ja unesta etenevät – että Aino-tyttären painajaisia kuvittavissa piirroksissa ja unien selitysteksteissä.

Idea on yksinkertainen: teos kertoo sarjakuvataiteilijan tyttären unista tämän ollessa 3–6 vuotias. He ovat yhdessä kuvittaneet painajaisunia, ja lapsen yksinkertaisemmat, karikatyyrisemmat hahmot toimivat Tietäväisen tarkkaviivaisempien, pelottavampien kuvien rinnalla todella hyvin.

 Moneissa kirjablogeissa kirjaa on luettu yhdessä lasten kanssa, ja kirja onkin ollut lapsilukijoiden mieleen. Näin kirjasta kertoo esimerkiksi Lumiomenan Katjan Aino-tytär: "tämä on kyllä koko kesän paras kirja, melkein yhtä hyvä kuin SOS:it. Miksi se Aino näki niitä unia vähän pienempänä? Näkeeks se nyt painajaisia? Se nukkuu sen äitin ja isin välissä, ihan samalla tavalla kuin mäkin. Tuhat tähteä!"

Tarinoiden kautta voidaan puhua lapsen kanssa painajaisista, ja nämä kirjan kuvaamat yöherätykset ja painajaisitkut ovat varmasti tuttuja monissa perheissä. Minulla ei itsellä lapsia ole, mutta Vain pahaa unta on kuitenkin vähän enemmän kuin "vain" lastenkirja. Se on myös vähän muuta kuin sellainen sarjakuvakirja, joita yleensä luen.

Edelleen kehun muotoa.

Värityksessä on vahvoja kontrasteja. Painajaismaailma on rohkeaa, isoa, surrealistista, tilaa ja huomiota vievää. Strippinä reunoilla kulkeva tarinalinja Ainon ja isän keskusteluista on kuvitettu hillitymmin ja rajatummalla väripaletilla.

Kokonaisuus on näyttävä, ja kehotan muitakin ennakkoluulottamasti tähän tarttumaan. 

Muualla blogeissa: Erja, Maija.

Eeva Tenhunen: Joka uniinsa uskoo

Eeva Tenhunen: Joka uniinsa uskoo
Alkuperäinen kustantaja: WSOY, 1987
Kirjan julkaisija nyt: Crime Time, 2012
Sivuja yhteensä: 140
Mistä: oma ostos
Luettu: sähkökirjana
Kotimainen jännitysromaani

Kesällä innostuin lukemaan Eeva Tenhusen iki-ihania jännityskirjoja. Juhannuksena luin kolme kirjaa putkeen ja sen jälkeen jatkoin vain kirjojen ostamista. Olen lukenut nyt kaikki Tenhusen kirjat – paitsi 20 kirjeestä koostetun kokoelman Rakas perhe (1982) – mutta arvioimatta blogiini on vielä Kuolema savolaiseen tapaan (huippu!), Hyvän tytön hautajaiset (hyvä!), Viimeinen pari (hyviä hahmoja!) ja Kuolema sukupuussa (kieron kiva lukukokemus!).

Tenhunen ei ole julkaissut sitten vuoden 1987, joten rohkenen pitää tätä viimeisintä hänen viimeisenä teoksenaan. Olisi mahtava, jos häneltä kirja vielä ilmestyisi, mutta toisaalta nämä rikoskirjat ovat kestäneet hyvin aikaa ja näistä voivat vielä monet nauttia. Dekkareiden kenttä on laaja, klassisesta arvoitusdekkarista aina nykydekkareiden lajirajoja rikkoviin teoksiin. Tenhusen kirjat edustavat minulle suomalaista cozy mysteryä parhaimmillaan. Kirjoissa on huumoria, sähläystä, romantiikkaa, ja tarkkasilmäinen rikoskomisario, joka johtolanka kerrallaan selvittää murhaajan motiivin, tekotavan ja henkilöllisyyden.

Joka uniinsa uskoo oli kaikista näistä lyhyellä aikavälillä lukemistani kirjoista hailakoin. En välittänyt niin loppuratkaisusta, ja Liisan hihhulointi toisti vähän liikaa Viimeinen pari -romaanin asetelmaa. Hänen elämästään löytyy taas joku auktoriteettihahmo, jota on lapsesta asti rakastanut ja joka on niin karismaattinen, että saa pyöriteltyä kaikkia ihmisiä mielin määrin tahtonsa mukaan. Viimeisessä parissa tämänkaltainen henkilö oli Liisan entinen rippikoulupappi.

Liisa on kyllä veikeä hahmo, sillä hän on kirja toisensa jälkeen hyvin teräväpäinen aina silloin kuin ei ole. Heh. Hän on todella uskottava, vaikka on niin ristiriitainen. Tässä kirjassa parasta antia oli se, että Tenhunen vaihtaa näkökulmaa ja äänessä on vuoroin Liisa, vuoroin Martti. Kaikkiin tapahtumiin tulee kiinnostava kaksoisvalotus, sillä pariskunta analysoi kertomavuoroillaan sekä tilannetta että toistensa käytöstä.

Kirjan päähenkilönä on myös Kirkkosaaren vanhan pappilan isäntä Tuure Sarho. Hyvin narsistinen hahmo, joka pelaa läheisiään ja nauttii valloittaessaan aina uuden uhrin. Hän on naimisissa Liisan Hanna-tädin kanssa mutta asuu naapurissa avopuolisonsa Hillevin kanssa. Naiset ovat keskenään väleissä, koska eivät osaa elää ilman Tuure-herraa. Eivätkä he ole ainoita Tuuren mielitiettyjä. Melkoinen tapaus, joka viettää vielä vuosittain omaa kuolinpäiväänsä suurieleisesti. Tuure on nähnyt unta 25 vuotta sitten, jossa hänelle on ennalta määrätty kuolinpäivä ilman tarkkaa vuosilukua. Siitä lähtien hän on vuosittain kiivennyt Kaikuvuoren kallioille puhuttelemaan läheisiään ja sen jälkeen järjestänyt isot juhlat. Tänä vuonna kutsun saavat myös Liisa ja Martti.

Kirjassa on kyllä hyvin mielenkiintoinen aihe, eikä Joka uniinsa uskoo ole missään nimessä huono teos, vaikka se muuhun tuotantoon nähden asettuukin häntäpäähän. Uskon sen johtuvan loppuratkaisusta. Lukekaa muutkin tämä kirja ja kertokaa, mitä mieltä lopusta olette! Se vaivaa minua! Kuten myös blogikollegaani Ammaa, jonka arviosta löytyy myös hyvin autenttisia kuvia.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Otava, 2013
Sivuja: 380
Kansi: ?
Mistä: kustantajan lähettämä ennakkokappale
Luettu: Lukutaitokampanjan toinen kirja

Kesän aikana kotiini oli tullut kiinnostavan oloinen kirja, josta olin jonkun verran kuullut ja lukenut muilta kehuja. Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin osoittautui hyvin erilaiseksi kirjaksi, kun mitä alun alkaen luulin. Ensinnäkin olin jostain syystä aivan varma, että kirja on romaani ja ensimmäiset kymmenet sivut ihmettelin tyyliä. Tuhahdin jo, että mitä ihmeen metakirjoittamista tämä oikein on. Tämä turhautuminen kirjaan johti siihen, että palasin koneen ääreen etsimään siitä enemmän tietoa.

Jennin luonnehdinta tuntui niin hyvälle, että päätin asennoitua kirjaan uudella tavalla ja jatkaa lukemista. Romaanimainen päiväkirjatietokirja -luokitus tuntui sopivan lukemaani aika hyvin. Kirsikin pohtii oman arvionsa aluksi kirjan genreä: "Miten luokitella käsillä oleva uutuusteos? Kirja on samaan aikaan tietokirja ja fiktiivinen romaani, jossa on aimo annos chick lit -vaikutteita. Se on myös matkapäiväkirja ja jonkinlainen työskentelyraportti tai oppimispäiväkirja. Toisaalta se on myös oman tutkimuskohteensa pastissi." Kirja on mös Mitä Suomi lukee? -listalla tietokirjojen kohdalla.

Jostain syystä tämä kirjan luokituksen pohtiminen auttoi, ja huomasin innostuvani kirjasta uudella tavalla. Japanin kulttuurihistoriaa käsittelevät kohdat olivat suurta herkkua, ja vaikka moni asia oli tuttua entisestä elämästäni, kun opiskelin japanin kieltä ja kulttuuria yliopistolla, niin Kankimäen teksti oli sujuvaa ja koin oppivani paljon uutta.

Kirjan päiväkirjamaisuus tulee siitä, että Kankimäki kirjoittaa myös paljon, mitä hän itse teki Kiotossa etsiessään lisätietoja japanilaisesta 900-luvulla eläneestä naiskirjailija Sei Shōnagonista ja hänen Tyynynaluskirjastaan. Kankimäki ottaa vuorotteluvapaata töistään kustantamosta ja lähtee rohkeasti kieltä osaamattomana tutkimaan Sein mysteeriä. Hän etsii matkalla myös itseään, sillä on kyllästynyt arjen rutiineihin ja päivien tasapaksuun toisteisuuteen. Nämä päiväkirjakohdat olivat yllätykseksi hyvin kiinnostavaa luettavaa, vaikka aluksi vierastinkin kirjan eri tyylejä.

"Sei, näyttää siltä, että jos teostasi yritetään määritellä, on melkein helpompi sanoa, mitä se ei ole. -- Tilanteen hahmottamiseksi kirjasi noin kolmesataa sekalaista episodia voidaan jakaa kolmeen ryhmään: päiväkirjaan, esseisiin ja listoihin."

Samalla tavalla lukija voi jakaa Kankimäen kirjan kolmeen ryhmään. Päiväkirjaa muistuttavat kappaleet sisältävät huomioita ja kuvauksia muun muassa kulttuurieroista, ruoasta, kämppäkavereista, nähtävyyksistä, matkustamisesta. Esseemäiset kappaleet tekevät kirjasta tietokirjan, sillä niissä kerrotaan Seistä, Heian-kaudesta, japanilaisesta kulttuurista, taiteesta ja yhteiskunnasta. Listoissa on sekalaisia huomioita esimerkiksi unettavista asioista, matkakirjallisuudesta, tunkkaisista asioista jne. Eri tyylit virtaavat kirjassa satunnaisesti, aivan kuten Kankimäen tutkimuskohde Tyynynaluskirja. Kun tämän yhteyden ymmärtää, antaa paljon anteeksi myös sille, että rakenne paikoin uuvuttaa.

Listasin lukiessa kirjan luonteenmukaisesti uuvuttavia ja kiinnostavia asioita:

Uuvuttavat:
- Toisteisuus
- Sein puhuttelu ja tälle asioiden kertominen. Kuinka väsyttävää, että joka sivulla puhutellaan häntä suoraan!
- Oman iän jatkuva esiin tuominen, joskin nämä maininnat liittyivät useimmiten siihen, että muut ihmettelivät, että Kankimäki on (jo) 38-vuotias
- Kirjan koko. Tiivistämistä olisi ollut kyllä varsinkin muiden matkojen kohdalla.
- Sein jatkuva hämmästely. Tiedän, että kirjan lumo on tässä tutkimuskohteessa ja matkassa, mutta koska ne ovat niin toisteisia ja hehkuttavia, niin ehdin kyllästyä välillä koko tutkimuskohteeseen.
- Puhekielisyys

Kiinnostavat:
- Rakenne. Aluksi olin siitä liian ymmälläni, mutta kun lukuvauhtiin pääsee, niin osasin arvostaa rohkeaa lähestymistapaa.
- Aihe. Japani. Naiskirjailijuuden historia. Kulttuuri. Taide.
- Kankimäki. Hän on kirjansa perusteella jännittävä ja älykäs ihminen, jonka kanssa olisi varmasti hauska matkustaa yhdessä.
- Mono no aware -termin pohdinta
- Sujuvasanaisuus
- Huomata, että kaipaan näin paljon Japania ja japanin kielen ja kulttuurin opiskelua.

Lukutaitokampanjaa varten luettu toinen kirja. Syyskuun kestävä Kirja päivässä koko kuukauden -lukuhaasteeni etenee hyvin ja olen lukenut joka päivä yhden kirjan. Perjantaina jäi vain bloggaamatta, koska halusin antaa Lukutaitokampanjan bloggaukselle tilaa ja aikaa olla ensimmäisenä. Tärkeä kampanja ja siihen voi osallistua tästä.

Marie NDiaye: Kolme vahvaa naista

Marie NDiaye: Kolme vahvaa naista
Gummerus, 2013
Trois femmes puissantes, 2009
Suomennos: Anna-Maija Viitanen
Sivuja: 279
Kansi: Jarkko Hyppönen
Mistä: Arvostelukappale

Kolme vahvaa naista on nimensä mukaisesti romaani, joka kertoo kolmen naisen tarinan. Kirjaa voi pitää myös kolmen novellin kokoelmana, jos kaipaa vahvempia sidoksia tarinoiden välille pitääkseen kirjaa romaanina. Minusta oli kiinnostava lukiessa etsiä ja löytää linkkejä, jotka sitoivat Norahin, Fantan ja Khadyn kertomukset toisiinsa. Isäsuhde, lintusymboliikka, Ranska, Senegal, matkustaminen, maahanmuuttokokemukset ja ne pienet sivulausemaininnat, jotka jäävät alitajuntaan, koska niitä ei ensi alkuun osaa tärkeänä pitää, mutta joihin pitää palata, kun on lukiessa saanut näistä kolmesta naisesta lisätietoa.

En tiedä, miksi minulla oli tarve löytää linkkejä, ehkä se auttoi hahmottamaan kokonaisuutta, varsinkin kun en alun alkaen edes ymmärtänyt, miten kirja rakentuu. Luulin lukevani erilaista kirjaa, millaisen lopulta luin. Ja hyvä näin, pidän yllätyksistä.

Kolme tarinaa, joista ensimmäisestä en olisi halunnut luopua tarinan vaihtuessa toiseen, toisessa ihailin taidokkuutta, miten se on kirjoitettu ja miten sen vahva tunnelma lukijalle välittyy, kolmas on surullisin mutta samalla myös mielestäni vahvimman naisen kertomus.

Norah asuu uusiperheineen Ranskassa ja hän työskentelee asianajana. Hän on kadottanut aikaa sitten yhteyden isäänsä, mutta matkustaa kuitenkin tätä tapaamaan, sillä isällä on hänelle jotain tärkeää asiaa. Narsistinen isä, joka on omalla tavallaan tuhonnut jokaisen läheisen ihmisen, vaikuttaa tyttäreen ristiriitaisesti. Norah haluaa isäsuhteen mutta ei voi silti ymmärtää, millainen ihminen kohtelee läheisiään sillä tavoin. Koska tarinaa tarkastellaan Norahin kautta mutta ei hänen kertomanaan, tulee välillä lukiessa outo tunne ja sitä alkaa arvuuttella hänenkin mielenterveyttään.

Toinen tarina on kirjan pisin. Vasta vähän matkaa luettuani, ymmärsin, että Norahin tarina ei jatkukaan ja kesti hetken ennen kuin pääsin Rudyn, Fantan aviomiehen, kerrontaan mukaan. Teksti on myös haastavampaa kuin aiemmin, ja vasta tässä osassa kiinnitin huomiota Marie NDiayen tyyliin kirjoittaa yhden kappaleen pituisia lauseita. Teksti ryöppyy hurjaa vauhtia lukutunnelman muuttuessa samalla uhkaavammaksi. Fantaan lukija tutustuu Rudyn vouhkotuksen kautta, sillä tunnontuskaisen aviomiehen sisäinen ääni kertaa heidän suhteensa hyviä ja huonoja puolia.

Keskimmäinen ja viimeinen tarina ovat ensimmäistä synkempiä, ja kaikista viimeinen kosketti eniten. Kaikissa tarinoissa läheiset pettävät, perhesiteet ovat katkolla ja kaikki kolme naista joutuvat elämää muuttavalle matkalle. Khady elää köyhyydessä ja on aviomiehensä kuoleman jälkeen täysin tämän sukulaisten armoilla. Hän joutuu matkalle epämiellyttävien ja kylmien sukulaisten pakottamana.

Kirja on kiinnostavasti kirjoitettu, tarinat mielenkiintoisia ja ajatuksia herättäviä, henkilöt moniulotteisia eikä heistä pääse ihan heti selville. Jouduin lukiessa myös vähän ponnistelemaan, sillä minulla kesti hetken päästä aina seuraavaan tarinaan sisään. Mikäs siinä, lukemallahan siitäkin selvisi.

Minua kiinnostaa tämän kirjan osalta erityisen paljon muiden lukijoiden kokemukset. Toivon mukaan kuulen teiltä lukijoilta tai muiden arvioita lukemalla saan tietää, mikä tarina nousee kenellekin parhaaksi ja mistä syystä. Minusta ensimmäinen tarina ei ole vahvin, enkä osaa kunnolla edes perustella, miksi se oli mielestäni paras, mutta ehkä siinä jäi lopulta eniten kaihertamaan loppuratkaisu. Tai liian avoin loppu.