Anne Tyler: Jää hyvästi

Anne Tyler: Jää hyvästi, Otava 2014. Pokkaripainos. The Beginner's Goodbye, 2012. Suomennos: Jaana Kapari-Jatta. 203 sivua. Oma ostos.

Tuntuu siltä, että annetylerini kuuluvat talviaikaan ja kotikotini lukemistoon. Edellisen Nooan kompassin luin vuoden alussa tammikuussa, nyt lentokonekirjaksi valikoitui tämä haikeanlempeä Jää hyvästi, ja tähyilen jo äitini kirjahyllystä Pyhimys sattuman oikusta -romaania. Tekee nimittäin mieli jo siirtyä näistä uudemmista kirjoista läpimurtoromaanien ja kiitellymmän tuotannon pariin.

Voisin kuvata Jää hyvästiä sanalla salaviisas, ellei siinä olisi vähän sellainen tuntu, että kirja on oikeasti liian suoraviivainen ja haluaisin sillä kovasti olevan joku syvempi taso. Voisin kuvata romaania sanalla kepeä, ellei eräs kirjailija olisi kertonut, että häntä harmittaa, kun hänen tuotantoaan aina kuvataan kepeäksi ja se on jotenkin latistava sana, jota käytetään yksinomaan naisten kirjoista – ei koskaan miesten kirjoittamista kirjoista. Voisin kuvata lukukokemusta kotoisaksi, ellen olisi jo kertonut, että luen Anne Tylerin kirjoja vain täällä Lapissa ollessani. Sana 'lämminhenkinen' vilahti myös sivujen sulkeuduttua mielessäni, mutta se nyt on kertakaikkiaan latteuden huipentuma, kun pitäisi kuvata kirjaa, joka on kyllä tavattoman hyvä mutta kieltämättä vähän tylsä.

Mutta silti kaikki nämä sanat vähän sopivat Jää hyvästi -romaaniin, ja toivon mukaan loppuosa bloggauksestani kertoo vielä hieman lisää.

Kirjan päähenkilö on kolmikymppinen kustannustoimittaja, joka on onnellisesti naimisissa vaikeaselkoisen Dorothynsa kanssa, kunnes käsittämättömän onnettomuuden vuoksi jää leskeksi. Aaron Woolcott ei kuitenkaan vaikuta yhtään niin nuorelta, vaan hän on pikemminkin vanha kuin äijäraahus. Eikä hän varsinaisesti ole kustannustoimittaja, vaikka hän työskenteleekin perhekustantamossa. Kaikki kunnia palvelukustanteille, ei Aaron tee kirjoille juuri mitään, lisää ehkä pilkkuja paikoilleen, jos siihenkään kirjoittajat antavat luvan. Työ vaikuttaa melko tylsälle, vaikka kustantamon lippulaivasarja Aloittelijan oppaat siihen tähän ja tuohon kuulostavat välillä hyvinkin mielikuvituksellisille. Sarjan nimi on myös Tylerin romaanin alkuperäinen nimi. Tässä mielessä suomennos on melko kehno, vaikka se toisaalta kuvaa hyvin Aaronin menetystä ja niitä vaiheita, mitä hän käy vaimonsa kuoleman jälkeen.

Kaikki kirjan hahmot ovat melko tylsiä, eikä Aaronin ja Dorothyn liitossa tunnu olevan juuri mitään onnellista kitkaa tai jännittävää jännitettä. Kirjan juoni on ennalta-arvattava, sillä ainoa eriskummallinen puoli (joko yliluonnolliseksi laskettava tapaus tai luonnollisena osana Aaronin surutyöhön kuuluva Dorothyn kuolemanjälkeinen "ilmestyminen") paljastuu jo alkusivuilla. Loppuun asti odotin silti yllättyväni edes vähän.

Mutta juoni ja tapahtumattomuus eivät sinällään ole tärkeitä, sillä pidin kirjasta ja näistä erityisen tympeistä ihmisistä valtavasti. Tylerilla on taito kirjoittaa sellaisia vivahteita helppoihin kohtauksiin, että tarina pitää otteessaan eikä suuria muutoksia juuri kaipaa. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että hänellä on aiemmissa kirjoissaan vähän toisenlainenkin puoli ja että hän osaa kirjoittaa myös rohkeampaa ja ironisempaa keskiluokkakuvausta ja ihmissuhteita. Jotain tällaista jäin kaipaamaan, vaikka tähän mittaan aineksia riitti vähemmälläkin puhdilla.

Jää hyvästi kääntyy puutteistaan huolimatta hyvän lukukokemuksen puolelle, erityisesti siksi, että surutyöhön on kirjattu myös paljon huumoria ja pahantuulisuutta.

Marko Hautala: Kuokkamummo

Marko Hautala: Kuokkamummo, Tammi 2014. Ennakkokappale. Kansi: Mika Tuominen. 328 sivua.

Pyhäinpäivänkirjaksi valikoitui minulle hyvin epätavallinen kirja, sillä kauhua en juurikaan lue. En pysty katsomaan edes kauhuelokuvia, sillä sain lapsena niistä jonkinlaisen yliannostuksen – vieläkin kammottaa nuket ja perjantaikolmannettoistat sun muut. Varasin kuitenkin mökkilomalle Marko Hautalan uutuusteoksen, sillä Katja ja Sari ovat myös lukeneet ihan läpipäivinä Kuokkamummon tarinan ja päätimme julkaista kaikki bloggauksemme yhtä aikaa.

Alku käynnistyy aika tahmeasti, teksti tuntuu epätasaiselta ja huomaan kiinnittäväni koko ajan siihen huomiota, mistä en pidä ja huomaan pitkästyväni. Mutta muutamien kymmenien sivujen jälkeen teksti alkaa kuin kiitää. Sivut kääntyvät rivakasti ja tarina pitää paikoin hyvinkin vahvasti otteessaan. Ilta-aika pimeässä illassa takkatulen ääressä on kuin omiaan lapsia nappaavan pahuuden tarinan lukemiseen. Tunnelma on hyvä, ja kirjan paikoin vaihtuvat rivot ja vistot, pelottavat ja jännittävät kohtaukset luovat aika hyytävän lukutunnelman.

Kaupunkilegenda Kuokkamummosta, joka tappaa lapsia – joka suorastaan kyttää ja vainoaa heitä – on taitavasti pohjustettu. Monta päähenkilöä ja kahdessa aikatasossa kulkeva kerronta tuovat kirjaan vaihtelevuutta ja pidin siitä, että kaikkea ei silti selitetty auki. Loppua kohden tämä kuitenkin kääntyi vähän tarinaa vastaan, sillä huomasin kaipaavani jotain miltei puhkiselittävää lopetusta. Yöunien jälkeen aamunvalossa kirja ei enää niin kammota, enkä ole ihan varma, ymmärsinkö lopulta täysin kaiken. En kaipaa kirjoilta lopullista totuutta ja usein pidän hämmentävästä olotilasta, mutta tällä kertaa loppuosa jää turhan etäiseksi. Tai hämäräksi.

Kukaan ei puhu. Ikinä.

Ja tämä on aina niin hyytävää. Puhumattomuus ja salaisuuden paljastaminen, pahat seuraamukset ja lukijan alati kasvava uteliaisuus.

Kirjassa on todella mielenkiintoisia hahmoja, ja erityisesti nuoren Samuelin ja Amerikasta Suomeen muuttaneen Julian tarinalinja viehätti ja kiinnosti minua eniten. Rakkaus ja himo kammottavan tarinan lomassa kääntää lukukokemuksen positiivisen puolelle, vaikka aivan täysin kirja ei vakuuta.

Erilainen ja jännittävä lukukokemus, mutta epätasaisuus tekstissä ja tarinassa latistavat. Mutta kauhukirjana siinä mielessä onnistunut, sain todellakin pyhäinpäivän iltaan toivomaani pelkoa. Puiden inahdukset takassa ja lampun heilahtaminen ikkunassa saivat minut monta kertaa sätkähtämään.