30.11.2012

Kirjabloggaajien joulukalenteri

Huomenna käynnistyy taas yksi kirjabloggaajien yhteistempaus. Joka päivälle on luvassa jouluisen kirjavaa luettavaa eri blogeissa. Minun vuoroni on 20.päivä. Moni kirjabloggaaja kaipasi joulukalenteria, mutta yksinään sellaisen pyörittäminen ja ideoiminen voi olla yllättävänkin hankalaa. Keksin, että tämä on jälleen mainio projekti yhdistää voimat ja nopeasti 23 muuta innokasta bloggaajaa ilmoittautui mukaan. Huomenna avataan ensimmäinen luukku, ja minua ihan jännittää, että mitä kaikkea on luvassa. Emme tiedä itsekään, mitä kukainenkin omana päivänään keksii, joten tulossa on varmasti upeita jouluaiheisia kirjapostauksia ja kuvia.

Vielä en ole keksinyt, että millainen luukku avautuu Kirjainten virrassa, mutta onneksi tässä on aikaa inspiroitua muista ja tuolloin olen vielä Lapissa, joten joulun henki on todennäköisesti tarttunut minuun kunnolla. Uskomatonta, että huomenna on jo joulukuu ja vuosi on lopuillaan. Luvassa onkin lukuhaasteiden kirimistä ja tulevien Blogistanian kirjallisuupalkintoehdokkaiden lukemista. Huomenna kirjablogit täyttyvät Blogistanian Kuopus -kisan ehdokaslistoista, mutta itse en tähän osallistu, sillä olen lukenut liian vähän lasten ja nuorten kirjoja, jotta olisin saanut kunnollisen ehdokaslistan kerättyä. Ensi vuonna sitten.

Tässä vielä kaikki joulukalenteriin osallistuvat blogit päivien mukaan järjestettynä:


28.11.2012

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu

Riikka Ala-Harja: Maininnousu
Like, 2012
Sivuja: 209
Kansi: ??
Kotimaista proosaa
Lisäksi: 
Teos on Finlandia-ehdokas

Emma kävelee sairaalan parkkipaikalla. Kävely on parantunut. 
Emma valittaa, että kolme sen sairaalaan tuoduista merirosvonukeista on hävinnyt. Joku on varastanut ne, Emma väittää itkuisena. 
Ei Emma itke, että sillä on leukemia, ei Emma itke sairaalaelämää, ei Emma itke ahdistusta siitä että isä ja äiti välttelevät toisiaan eivätkä viihdy toistensa seurassa; paria muovilelua Emma suree.
Oletko etsinyt joka paikasta, kysyn.
Olen, Emma vastaa.


Melko pian Riikka Ala-Harjan Maihinnousu-teosta lukiessani se iski. Epävarmuus. Onko minussa jotain vikaa, kun tämä teksti ei kosketa? Luen ahdistuneen ja väsyneen naisen ajatuksia: mies pettää ja ainoa lapsi on sairastunut vakavasti, leukemiaan. Mutta minua teksti ei kosketa ja tunnen salakavalan pettymyksen hiipivän mieleeni ja keskityn tarinan tunnelman kannalta vääriin asioihin. Tai sitten juuri niihin minun kannaltani oikeisiin, niihin piirteisiin, jotka saivat minut etääntymään tarinan maailmasta liiaksi, etten tuntenut sitä, mitä halusin.

Minua häiritsi tekstin yksitoikkoisuus ihan suunnattomasti. Kuinka kertoja toistaa muiden henkilöiden nimiä liiaksi, miten lyhyet lauseet katkaisivat tunnelmaa liiaksi, tuntuu kuin koko kirja olisi vain täynnä pisteitä. Samalla ymmärrän, että tämä on keino vahvistaa sanottua. Nainen on ihan hukassa lapsensa sairauden ja tylyn petturimiehen kanssa, hän tuntuu olevan niin voimaton, että jokaisen asian ajatteleminenkin tuntuu käyvän työstä. Kun hän taas kiihtyy, innostuu ja vihastuu, ketjuttuu teksti sivulauseista ja pilkut rytmittävät lukijankin kiristämään tahtiaan. Tässä on siis varmasti harkintaa mukana, mutta juuri tuo tympeiden päälauseiden toteavuus ja lakonisuus vieraannuttivat minut liiaksi tuntemasta vahvemmin.

Kirja on Finlandia-ehdokas, sitä on kehuttu kansainväliseksi kirjaksi, sen kieltä ja koskettavaa tarinaa on kehuttu kritiikeissä, blogeissa ja kirjakeskusteluissa. Ymmärrän kyllä, mutta Maihinnousun vimma jäi minulta kokematta. Pidin yllättäen siitä, että Julie antoi kuitenkin itsestään niin uhrautuvaisen kuvan ja miehensä näyttäytyi lukijalle suoranaisena hirviönä, tunteettomana pettäjänä, joka ei edes lapsen sairastuessa pysty tukemaan omaa vaimoaan, vaan aina kohdatessa syyttelee ja välttelee.

Pidin siitä siksi, että tämä oli kuitenkin Julien lukijalle antama kuva miehestään, yksi kirje on mukana todisteena siitä, että mies on pikkumainen ja vihainen, mutta lopulta kaikki kerrottu on kuitenkin Julien ja lukijan välinen asia. Onko näin väsynyt nainen tarkkasilmäinen oman avioliittonsa suhteen? Voiko mies olla noin kamala? Harhauduin miettimään lukijan ja kertojan suhdetta, kun pääsin yli kielestä ja siitä, että itse tarina ei minua koskettanut. Jotain herkullista siinä oli, että henkilöt olivat niin kykenemättömiä kohtaamaan toisiaan, tympeitä ja typertyneitä samanaikaisesti.

Joskus kirja vain sytyttää pienemmän liekin, mutta yhtä koska sen ratkaisuja voi kiittää, epäillä ja tutkiskella. Minulle tämä oli nimenomaan lukukokemus, jossa maininnousu, Julien avioliitto ja lapsen sairastaminen olivat toissijaisia. Jäin miettimään rytmitystä, kertojaa, kieltä, kaunista kantta ja selkeää taittoa.

Kirja Adlibriksessä ja kustantamon sivuilla.

27.11.2012

Haikuarviot – Haahtela, Hautala, Hotakainen


Poika kuuntelee
yhden päivän aikana
isän koettua



Taas se haahuaa:
mies, kertoja Haahtelan.
Lukijan tuttu.



 Nuori mies kertoo 
miltä näyttää Suomi nyt 
kuin pieni vitsi!

26.11.2012

Sinikka Nopola: Matkustan melko harvoin ja muita kirjoituksia

Sinikka Nopola: Matkustan melko harvoin ja muita kirjoituksia
WSOY, 2012
Sivuja: 140
Kansi: Anna Makkonen
Kotimainen lyhytproosakokoelma
Lisäksi: 
Kokoelman kirjoitukset on esitetty myös radiossa Erja Manton esittäminä


Olin viime viikolla kuuntelemassa Prosak-klubilla Sinikka Nopolan ja Tiina Raevaaran esiintymisiä. Olin ensimmäistä kertaa Prosakissa, mutta aion, ehdottoman ehdottomasti, mennä sinne vielä uudelleen. Minusta on upea kuunnella pidempiä kirjahaastatteluja ja lisäksi kirjailijoiden ääntä heidän lukiessaan omaa tekstiään, mitä kohtaa he painottavat ja miten lukemisensa rytmittävät. Nopola oli niin hauska esiintyjä, että nauroin rehellisesti vedet silmissä. Hän lopetti yhden lyhytkertomuksensa yhtäkkiä ja totesi, että nyt tiedän mitä tälle olisi pitänyt tehdä. "Tähän olisi pitänyt lisätä enenmmän yhteiskunnallisuutta. Eikö tämä olekin näin tällaisenaan aika lattea?" Itsekriittisyys lisäsi huumori esitykseen, vaikka koko ajatuksenjuoksu valmiin kirjan äärellä oli ihan absurdi. Niinpä kiitin lompakollani hyvää esitystä, sillä halusin päästä lukemaan heti lisää tarinoita.

Olen suomalainen: kotini on suurin ostos, minkä olen elämäni aikana tehnyt. Siksi pyrin olemaan kotona niin paljon kuin mahdollista. Jos en ole kotona, olen tuhlaaavinen ihminen: en käytä täydellä teholla sitä, mistä olen maksanut. -- Makuuhuoneessa nukun. Kuluja säästääkseni pidän siellä matalaa lämpötilaa. Huone tuntuu päivisin melko kylmältä, joten sinne ei voi mennä lepäämään. Se on hyvä asia. Haluan olla asunnossani toimelias ja pirteä, en veltto löhöilijä. Olenhan asuntolainoitettu suomalainen – onnellinen ja kunniallinen ihminen.

Pidin eniten kokoelman Käytännön ihminen -sarjasta. Kirsi tiivistää blogissaan tämän henkilöhahmon hyvin: "Nopolan jonkinlainen alter ego lienee Käytännön ihminen, joka pähkäilee monenlaisissa tilanteissa. Käytännön ihminen asuu, kierrättää, käy hautajaisissa, on avainvastaavana, nimeää asioita ja ilmiöitä, elää täysillä, osallistuu pihatalkoisiin, rakastuu ja kuolee. Kaikki tapahtuu hämäläisellä hötkyilemättömällä ja huomiokammoisella asenteella".

Pidin siitä toteavuudesta, miten Käytännön ihminen ajattelee ja asioita selostaa. Hän on hahmo, jossa tunnistaa itsensä ja monet muut kanssaeläjät, mutta jonka itsessään kieltää. Absurdi syntyy tavanomaisuuden korostamisesta, kaiken käytännöllisyyden liioittelusta. Minua huvitti, sillä kuvittelin koko ajan Käytännön ihmisen puhumassa Nopolan äänellä, halusin niin kovasti että nämä pienet kohtaukset olisivat kirjailijan havaintoja omasta käytöksestään. En tiedä, miksi se teki minulle levollisen olon.

Minna oli nostanut esiin arviossaan Nopolan tarkkanäköisyyden sanojen merkitysten paisuttelussa, joka huvitti myös minua. Melkein-sanalla voisin kuvata myös itseäni: olen melkein kasvissyöjä, melkein kansalaisaktivisti ja teen melkein vaikka mitä muuta tärkeää. Pidän siitä, miten Nopola kirjoittaa monta tärkeää teemaa auki pienten sanojen ja esineiden kautta. Esineet – kuten haarukka, kauha, slipoveri, henkari, kahva, minibaari – saavat tekstissä ja otsikoissa syvemmän merkityksen.

Henkari minä-kertojana vertailee itseään design-henkareihin tai laihoihin rautalankarimpuloihin, joista ei ole mitään hyötyä, vanhan kunnon puuhenkarin mielestä, mutta erityisesti hän kaipaisi talon poikien huomaavan hänen olemassaolonsa. Hän kutsuu poikia "läjäsukupolveksi", sillä pojat eivät ymmärrä henkareiden arvokkuutta, jättävät vaatteet lattialle siihen paikkaan, johon ne putoavat. Vaikka tämäkin pieni tarina on näennäisen kiva ja lempeä kertomus henkarista, arkipäiväisten asioiden tarkasteleminen huumorin avulla, syventää pieniä vivahteita ja teemoja. Henkari on lopulta kuin äiti, joka toivoisi kovasti pojiltaan huomiota heidän kasvaessaan oman elämänsä kiireisin.

Haluaisin kuunnella näitä kertomuksia, sillä selvästi niiden huumori kipinöi kuultuna pontevammin kuin luettuna. Monta upeaa kertomusta, mutta ne kärsivät mielestäni, jos koko kokoelman lukee kerralla. Vivahteet väljähtävät, sillä teksti on helppo harppoa nopeasti läpi. Kulkeudun jatkossakin Käytännön ihmisen ajatuspolkuihin ja tarinoiden esinesymbolikkaan.

Aion ehdottomasti lukea Nopolan kirjoituksia lisää.

Kirja Adlibriksessä ja kustantamon kotisivuilla



15.11.2012

Aki Ollikainen: Nälkävuosi


Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Siltala, 2012
Kansi: Elina Warsta
Sivuja: 141
Lisäksi: Teos on Finlandia-ehdokas ja voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon.

Kirjoitin blogiini aiemmin Aki Ollikaisen Nälkävuoden julkkareiden yhteydessä siitä, kuinka kirjan kaunis kansi teki minuun heti vaikutuksen. Tähän asiaan kiinnittää heti huomion, sillä kansi on minusta poikkeuksellisen upea. Se on kuin kirja itsekin, samanaikaisesti klassinen ja moderni. Elina Warsta on tämänkin upean kannen takana, hän on piirtänyt seesteisen otoksen suomalaisesta maisemasta, tuntemattomasta hahmosta. Piirroksen henki on ruman kaunis, jotenkin surumielinen. Tämä sopii teoksen tunnelmaan kuin feta salaattiin, sillä lukiessa tuntuu itku puristavan kurkussa samalla kun itse lukeminen on suuri ilo.

Ollikainen sai idean kirjaansa hautausmaalla. Hän oli katsonut nälkävuosina kuolleiden muistoksi pystytettyä kiveä ja miettinyt, että hän voisi kirjoittaa juuri näiden ihmisten tarinan. Ja minkä tarinan hän sitten kirjoittikaan.

Tiesin Suomen historian pahimmista katovuosista historian tunneilta jotain, mutta vasta Nälkävuoden lukiessa myös tunsin, kuinka julmaa aikaa tuolloin elettiin. En tiedä, miltä tuntuu olla oikeasti nälkäinen, mutta henkilöhahmojen hädän tuntee. Ollikainen on onnistunut kirjoittamaan väkevän tarinan hyvin vähäeleisesti ja tiiviisti.

"Nälkä on se kissanpentu, jonka Paju-Lauri pisti säkkiin ja hukuttiin avantoon. Se raapii pienillä kynsillään ja kynsäisyistä tulee vihlova kipu, sitten uusi raapaisu ja taas uusi, kunnes pentu uupuu ja putoaa säkin pohjalle, ja painaa siellä raskaana, vetää säkkiä alas, kerää voimansa ja aloittaa uuden myllerryksen."

Valitsin tämän takakannessakin olevan kohdan kirjasta esimerksi siitä, miten Ollikainen kirjoittaa. Virke on kauniisti kuljetettu ja selkeäsanainen,  kielikuvat on niin todentuntuisia ja raadollisia. Nälkä on kuvattu samanaikaisesti kauniisti ja ahdistavasti.

Nälkä ajaa myös äidin lapsineen kerjuulle. Isä jää torppaan makaamaan, hän on niin nälkiintynyt, ettei hänestä ole enää kuin poisnukkujaksi. Ruokaa ei ole riittänyt pitkään aikaan kaikille, ja Juhani on säännöstellyt liian pitkään omaa annostaan lasten ja vaimonsa, Marjan, hyväksi. Tätä päätöstä Marja kiroaa tarpoessaan väsyneenä lumessa – tuntiessaan nälän ja vilun lisäksi turvattomuutta. Hän kohtaakin muiden kerjäläisten joukossa repivää pahuutta. Pettuleivän palasestakin tapellaan, eikä monikaan talo pysty ruokkimaan edes omiaan, saati sitten kerjäläisiä.

Nälkävuoden keskeiset hahmot edustavat joko köyhää rahvasta tai pulskeampaa eliittiä. Ei ole mitenkään epätavallinen ratkaisu korostaa puutteessa olevien hätää pistämällä heille epäoikeudenmukaiseksi peilikuvaksi säätyläisten pyöreät vatsat, mutta juuri tästä syystä jännite toimii ja lukeminen tuntuu niin tärkelle, tunteet nousevat pintaan ja ajatukset kulkevat yhteiskunnallisiin asioihin. Millaista aikaa kirja kuvaa, mutta mitä se sanoo myös meidän omasta ajastamme? Pidin kirjan naturalistisesta otteesta, mutta se on myös monien tarinallisten ratkaisujensa vuoksi hyvin moderni teos.

Nälkävuosi kestää myös aikaa ja useita lukukertoja, siksi olen erityisen onnellinen, että se voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ja on myös ehdolla Finlandia voittoon.

Kirja Adlibriksessä ja kustantamon sivuilla.


14.11.2012

Neuvostoliitto-tori rautatieasemalla Hytti nro 6:n hengessä.

Vadim Nikolajevits
Osallistuin eilen Rosa Liksomin järjestämään hauskaan tapahtumaan Helsingin rautatieasemalla. Rosa oli nimennyt tapahtuman "Finlandia-vuoteni loppusiivoushappeningiksi", ja hän oli itse pukeutunut teoksen tärkeimmäksi sivuhenkilöksi, piinkovaksi vaunupalvelija Arisaksi. Myös muita kirjan sivuilta tuttuja hahmoja oli saapunut ohikulkijoiden ja paikalle varta vasten tulleiden riemuksi. Ostin paikan päältä myös muita Liksomin teoksia, mutta viehätyin erityisesti ideasta ja rekvisiitasta. Liksom oli tomera "esiintyjä", ja häntä monet tulivatkin tapaamaan. Rosan haastattelun voi kuunnella Helsingin Sanomien nettisivuilta.

Rosa Liksom

tunnelmaa

Olen aiemmin blogissani maininnutkin, että kirjoitan tällä hetkellä gradua Liksomin Hytti nro 6:n ironisesta neuvostonostalgiasta ja olen myös muutaman kerran teoksesta eri näkökulmista blogannut.

Tilaisuus kiinnosti minua myös tämän keskeneräisen graduni vuoksi, sillä en ole työkiireiden vuoksi ehtinyt paneutua kirjoittamiseen toukokuun jälkeen. Oli ihana tavata kirjailija ja kertoa hänelle, että olen kirjoittamassa gradua, sillä tavallaan sain siihen vähän uutta virtaakin. Koko ajan olen tiennyt, että saan graduni valmiiksi, mutta pidän myös töistä niin paljon, että aikaa gradulle ei ole vain löytynyt. Alkusyksy oli erityisen tiukka, sillä saimme valmiiksi myös hienon Unkarin nykykirjallisuutta käsittelevän kirjan Ristiallokoissa, johon olen myös itse kirjoittanut esseen. Sen lisäksi tein kustannustoimittajan töitä Avaimelle ja Siltalaan. Ensi keväänä ilmestyy puolestaan minun ja Katjan yhteispanostus eli Rivien välissä -niminen tietokirja kirjallisuusblogeista. Tässä ollaan siis kaiken aikaa vähän kirjainten virrassa ja rivien välissä.

Minulla on kuitenkin hyvä gradun aihe, ja tarkasteltava teos on hyvin mielenkiintoinen. Jaksan lukea sitä useita kertoja ja olen asettanut itselleni tavoitteeksi vielä tämän vuoden puolella edistää tutkimusta kymmenellä sivulla (viisikin riittää!). Rosan tapaaminen oli huikeaa, sillä hän kiinnostui tutkimuksestani ja kehotti minua lukemaan myös Kreisland, joka on kuulemma mahtava. :)

Yhteen kirjaan hän oli jättänyt minulle sitten tsemppaukset loppurutistukseen. Kirjan nimestä huolimatta kohtaaminen oli unohtumaton.


13.11.2012

Mukana taas Blogistanian palkintoraadeissa

Kirjablogistit valitsevat jälleen vuoden parhaat uutuuskirjat. Joulukuun alussa valitaan Blogistanian Kuopus, eli ensimmäisitä kertaa mukana ovat myös lasten- ja nuortenkirjat. Tammikuun alussa valitaan Blogistanian Finlandia ja helmikuun alussa Blogistanian Globalia.

Viime vuonna kirjabloggaajat perustivat yhteistuumin omat kirjapalkinnot, ja minusta oli mukava olla yksi perustajajäsenistä (perustajajäseneksi pääsi osallistumalla kilpailuun ensimmäisen kerran. :)) ja äänestää parhaimpia lukukokemuksia. Tänä vuonna uusi tulokas Kuopus on minulle haaste, sillä en lue juurikaan uusia lasten- ja nuortenkirjoja. Tai en ainakaan siinä määrin, että otannasta saisi valittua parhaimman teoksen voittajaehdokkaaksi. Onneksi sarjakuvillakin saa osallistua, mutta toisaalta luen niistäkin enemmän aikuisille suunnattuja teoksia.

Mutta osallistun ainakin Blogistanian Finlandia ja Globalia -kisoihin. Vielä ehtii onneksi lukea, sillä listat julkaistaan vasta ensi vuoden alussa. Viime vuonna kotimaisista kirjoista voittajaksi valittiin Katja Ketun Kätilö, ja meillä oli Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa palkinnonjakotilaisuus. Globalia-palkinnon napannut Vieras kartanossa ilahdutti kirjailija Sarah Watersia niin, että hän mainitsi siitä kotisivuillaan ja Tammi merkitsi pokkaripainokseen palkinnosta tiedon.



Blogistanian Kuopus 2012
Blogistanian Kuopus on tänä vuonna ensimmäistä kertaa järjestettävä kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia lasten- ja nuortenkirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2012 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielille käännettyä lasten- ja nuortenkirjallisuutta.

Ehdolle voi asettaa kustantajien lasten- ja nuortenkirjoiksi määrittelemiä teoksia: romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia.

Listat julkaistaan blogeissa lauantaina 1.12.2012 klo 10. Tulokset julkaistaan maanantaina 3.12.2012 klo 20.

Blogistanian Kuopusta emännöi Saran kirjat. Kilpailujulistus julkaistaan hänen blogissaan 15.11. klo 10.00.


Blogistanian Finlandia 2012
Blogistanian Finlandia 2012 on kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2012 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia.

Listat julkaistaan blogeissa keskiviikkona 2.1.2013 klo 10. Tulokset julkaistaan saman päivän iltana klo 20.

Blogistanian Finlandiaa emännöi Sallan lukupäiväkirja. Kilpailujulistus julkaistaan hänen blogissaan 15.11. klo 10.00.


Blogistanian Globalia 2012
Blogistanian Globalia 2012 on kilpailu, jossa nostetaan esiin kirjabloggaajien valitsemia vuoden parhaita käännöskirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2012 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alunperin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia.

Listat julkaistaan blogeissa perjantaina 1.2.2013 klo 10. Tulokset julkaistaan maanantaina 4.2.2013 klo 10.

Blogistanian Globaliaa emännöi Kirjava kammari. Kilpailujulistus julkaistaan hänen blogissaan 15.11. klo 10.00.

11.11.2012

Ayad Akhtar: Appelsiininkuorten katu

Ayad Akthar: Appelsiininkuorten katu
Otava, 2012
American Derwish, 2012
Suomennos: Katariina Kaila
Sivuja: 352
Yhdysvallat
Lyhyesti:
Nuoren muslimipojan kasvutarina islamilaisen ja länsimaisen kulttuurin välimaastossa.

"Kerrankin kodissamme vallitsi rauhallinen, eloisa tunnelma, jollaiseen emme ole tottuneet. En usko, että olimme valmistautuneet onnelliseen elämään. Meitä oli muokannut (tiettyyn rajaan asti) itämainen ajattelu, johon amerikkalainen ikionnellisen elämän käsitys ei istunut. Me toki kaipasimme onnea, mutta emme odottaneet sitä. Se oli meidän kulttuurimme käsikirjoitus, ja sen viestiä korostivat myös videot, joita vanhempani vuokrasivat paikallsiesta intialai-pakistanilaisesta kaupasta. Ne kuvasivat rakkautta, joka ei saanut vastakaikua tai jonka palkka oli kuolema. Amerikkalaiset eivät olisi ottaneet sellaisia vakavissaan vaan nauraneet niille epäuskoisesti."

Ayad Aktharin esikoisteos Appelsiininkuorten katu on monipuolinen teos: se on nuoren pojan kasvutarina, hartaan pakinstanilaisen muslimin ja amerikkalaisen juutalaismiehen rakkaustarina, mutta ennen kaikkea se on perhetarina. Millainen perhe elää islamilaisen ja länsimaalaisen kulttuurin ristipaineessa? Miten arki ja arjessa tehtävät valinnat sovitetaan tapoihin, jotka ovat satoja ja tuhansia vuosia vanhoja? Miten ymmärtää sellaisia valintoja, jotka tuntuvat yksilötasolla täysin vääriltä, mutta niille on olemassa perustelut kärhämissä, jotka on sodittu niin kauan sitten, ettei kukaan oikeastaan edes tiedä niitä varmoiksi?

Kymmenvuotiaan Hayat Shahin elämä muuttuu täysin, kun hänen äitinsä paras ystävä muuttaa, Pakistanista Yhdysvaltoihin, heidän kotiinsa asumaan. Pojan vanhemmat riitelevät jatkuvasti, mutta kaunis täti tuo Hayatin elämään samanaikaisesti kauan kaivattua turvaa ja jännitystä. Mina lukee Koraania päivittäin ja opettaa pojalle säkeitä ja uskonnollisia tapoja. Rakkaudessa pettynyt ja yhden avioeron kokenut Mina lohduttautuu uskonon avulla, mutta hän ei voi mitään sille, että tapojen vastaisesti hän rakastuu juutalaiseen mieheen. Mustasukkainen Hayat on oppinut uskovaisen elämästään muutakin kuin kauniita säkeitä ja hartautta, hän tuomitsee toisinuskovan ja tekee peruuttamattoman rikkeen perhettään ja Minaa kohtaan.

Minua viehätti Appelsiininkuorten kadussa se, että se oli selvästi perhekertomus, miten sama asia koetaan eri yksilöiden näkökulmasta. Vaikka tarina kerrotaan nuoren pojan kautta preesenssissä, se on kuitenkin aikuisen Hayatin muistelua. Alkuasetelma jo näyttää lukijalle sen, että luvassa on kertomus, joka on jättänyt syvän häpeän jäljen päähenkilöön. Kehyskertomus on kuitenkin melko niukka, joten ehdin kyllä varsinaiseen tarinaan syventyessäni unohtaa alun lähtökohdat ja vasta lopussa, kun kaari sulkeutuu, muistin että Hayat aikuisena oli luopunut uskonnollisesta elämästä. Syyt siihen, miksi hän näin päätyi, selkiytyvät kyllä tarinan aikana.

Nopealukuisuuden ja monien käänteiden vuoksi teos imaisi mukaansa. Minua kiinnosti juonivetoinen kerronta enemmän kuin Koraanista otetut katkelmat ja Minan opetukset, joten Sannan tapaan luin niitä vähän kursorisesti läpi. Mutta pidin siitä, että teoksessa ei demonisoitu islamin uskontoa tai juutalaisuutta, vaikka uskonnollisen kasvatuksen tuhovoima nuoren mielen muokkaajana oli selkiö. Tarinan voi soveltaa miltei sellaisenaan mihin tahansa tilanteeseen, jossa lapselle tarjotaan elämänohjeeksi vain hyvillä töillä tehtävää sovitusta tai että ihmiset jaetaan radikaalisti joko hyviin tai pahoihin. Meihin ja sitten niihin toisiin, vieraisiin.

Tässä kirjassa suoraviivainen tarinankuljetus toimii, eikä minua häirinnyt edes sivuhenkilöiden staattisuus ja jämähtäminen niin sanotuiksi "yhden kortin ihmeiksi". Appelsiininkuorten katu oli hyvin rullaava lukuromaani – se ei ehkä itse suostuisi tällaiseen määritelmään, mutta sellaisena se toimi ainakin minulle parhaiten.


Olin alkusyksystä kuuntelemassa Ayad Akhtarin esiintymistä.

Kirja kustantamon sivuilla ja Adlibriksessä (jossa kirja on tosi nimetty väärin).

9.11.2012

Amélie Nothomb: Vaitelias naapuri


Amélie Nothomb: Vaitelias naapuri
Otava, 1997
Les Catillinaires, 1995
Suomennos: Annikki Suni
Sivuja: 205
Belgia
Lyhyesti: 
Huumorintäytteinen kertomus epämiellyttävästä naapurista, joka koputtaa ovelle joka päivä kello neljä.

Amélie Nothombin Vaitelias naapuri on juuri sitä, mitä lääkäri meille kaikille määräisi. Kirjassa on niin sukkelasti liikkuvat sivut, etten tajunnut edes katsoa kelloa tai miettiä nukahtamista ennen kuin sain kirjan luettua alusta loppuun kerralla. Vaikka pystyn keskittymään kirjaan kuin kirjaan melko vaivatta, niin olen huomannut, että vaelteleva mieleni on saanut osansa nopeasti liikkuvasta nettimaailmasta ja välillä hyvänkin kirjan ääreltä karkaan facebookkiin tarkistamaan, että miten jokin keskustelu on edennyt. Vaitelias naapuri on kuitenkin niin hauska, kieroutunut ja outo, että ihastuin siihen ikihyvikseni. Kirja auttaa levottomuuteen ja pirstaleisiin ajatuksiin, mutta välillä kunnon nauru riittää, eikä muu maailma pysty tarjoamaan sillä kertaa sen parempaa.

Teoksessa yhdistyy yhden lempielokuvani Päiväni murmelina asetelma aiemmin lukemani Norhombin teoksen Nöyrin palvelijanne purevaan huumoriin ja Marie Darrieussecqin Sikatotta-teoksen groteskisuuteen.

Klassisten kielten opettaja, eläkkeelle jäänyt,  Émile Hazel on muuttanut vaimonsa Julietten kanssa idylliseen maalaiskylään, kaukana kaikesta. He eivät tarvitse televisiota, heillä ei ole lapsia, eivätkä he halua tutustua juurikaan muihin ihmisiin. Heille riittävät rauha, kaunis koti, toisensa, hyvät kirjat ja keskustelut. He ovat tunteneet toisensa kymmenvuotiaasta, he ovat kuukauden ikäerolla syntyneet ja viettäneet lähes koko elämänsä yhdessä.

Mutta pian muuton jälkeen naapuri herra Bernardin tulee ensimmäiselle visiitille tasan kello neljä, viipyy olohuoneen nojatuolissa kaksi tuntia kahvia juoden ja muutaman sanan murahdellen. Tästä alkaa päivittäin toistuva kehä, josta ei noin vain paeta.

"- Émile, onko meidän oikeastaan pakko avata hänelle?
Huokaisi ja ajattelin, että totuus tulee aina lapsenmielisten suusta.
- Hyvä kysymys.
- Sinä et vastannut.
- Laki ei pakota meitä avaamaan hänelle ovea. Kohteliaisuus velvottaa.
- Onko meidän pakko olla kohteliaita?
Juliette osui arkaan kohtaan.
- Kenenkään ei ole pakko olla kohtelias.
- Eli?
- Ongelma ei ole velvollisuudessa vaan pystymisessä.
- En ymmärrä.
- Kun takana on kuusikymmentäviisi vuotta kohteliaisuutta, pystyykö sille viittaamaan kintaalla?"

Ei kai sille voi, vaikka juuri tässä kohdin tekee mieli ravistella kirjan kertojaa. Vapauta itsestäsi tylsyyden kehästä! Kirjan asetelma on sellainen, että tilanteen ahdistavuuden ymmärtää täysin, mutta sitä ei puolestaan voi ymmärtää, miksi ovi on pakko avata ja tylsämielisen ukon kanssa keskustella. Mutta sellaisesta ei saataisi kovin hyvää kirjaa aikaiseksi. Nothombin ratkaisu onkin paljon herkullisempi, upean absurdi, ja naapurin suurikokoisen ja vajaamielisen vaimon kera tarinaan tulee myös kukkurallinen groteskiutta.

Kirja alkaa ja loppuu samankaltaisen ajatukseen: "Itsestään ei tiedä mitään". Naapuri tuo tilaan epämukavan hiljaisuuden, jonka Émile vaimonsa kanssa täyttää puheelle. Moni unohtunut muisto tulee mieleen, ja he myös huomaavat että heidän oma elämänsäkin on alkanut kulkea kehää. Pariskunnan pitkäkestoisen suhteen symbioottisessa siteessä on samalla jotain kaunista, kestävää sekä insestisen häiritsevää. Toisen umpimielisen elämää moittiessa myös oman elämän kehä näkyy paljaana. Ainakin lukijalle.

8.11.2012

Lotta-Liisa Joelsson: Vivika

Lotta-Liisa Joelsson: Vivika
Art House, 2012
Kansi: Satu Kontinen
Sivuja: 196
Kotimainen esikoiskirja

"Koetan Vivikan käsivartta kohdasta, jossa on vielä puhdasta ihoa. Vivika on kylmä eikä reagoi. Kuivaan veriset jalkapohjat käsipyyhkeeseen ja pudotan pyyhkeen kaakelilattialle. Suljen vessan oven ja sammutan valon. Seison hetken hämärässä käytävässä ja menen sitten takaisin huoneeseeni. Avaan ikkunan, mutta ulkona laulavat linnut. Suljen ikkunan, riisun paidan päältäni ja menen takaisin sänkyyn."

Vivika alkaa jännittävästi, kuten prologista valitsemastani otteesta voi päätellä. Lukija koukutetaan heti: Miksi Vivika on kuollut? Onko hän ottanut itse hengen vai onko hänen ystävänsä tappanut hänet? Miksi kertoja on niin kylmänviileä, etäinen ja ehkä vähän kyllästynytkin. Kirja alkaa sanoilla "Vivika on viimeinen". Ketkä olivat siis ennen häntä?

Lotta-Liisa Joelssonin esikoisteos sisältää hillittyä ja pinnan alla kuplivaa kauhua, kansanperinteitä, satuja ja hienovireistä jännitystä. Siinä on hyvät ainekset kasassa, mutta valitettavasti sopasta puuttuu silti vielä jotain. Aiheen tasolla kirja kertoo kahden teinitytön ystävyydestä, salaperäisesti kadonneista tytöistä ja mysteerisestä kirjasta, joka uudistaa kansansatuja kauhugenreen päin.

Minulle tuli kirjasta mieleen vähän tv-sarja Lostia kohtaan tuntemani hämmennys. Sitä seurasin pari tuotantokautta mielenkiinnolla, mutta lopulta siinä alkoi olla niin paljon langanpätkiä suuntaan jos toiseen, etten enää edes muistanut, että minkä kaikkien asioiden odotin selviävän. Vivika on monitasoinen ja kunnianhimoisesti rakennettu teos, mutta – käytän nyt kliseistä ilmausta – se pakenee merkityksiä ja jättää lukijan liian epätietoiseksi.

Kaikkea ei tarvitse tietysti selittää auki, mutta lopussa minulle jäi vähän hölmistynyt olo, enkä ymmärtänyt mitä tässä oikein selvisi tai jäi selviämättä. Loppukliimaksi oli lattea, liian arvoituksellinen. Myös Susa kuvaa omaa lukukokemustaa näin: "Se, mikä aluksi tuntui lähtevän hienosti lentoon, ei sitten kannakaan ihan riittävästi. Vivika on kyllä aikamoinen  page turner, mutta kokonaisuutena minun makuun liian sekava ja jättää liikaa asioita auki, selittämättä." Myös Morre jäi kaipaamaan selkeämpää loppua: "Loppuratkaisu jäi myös vajaaksi. Luin loppuosan kahdesti, koska luulin huolimattomuuttani unohtaneeni jotakin, mutta edes toinen lukukerta ei antanut mitään uutta. Jäin lähinnä ymmälleni."

Pidin siitä, että satuja uudistetaan rohkeasti. Pidin aiheesta, mysteeristä, eikä lukemistani häirinnyt tietynlainen epäuskottavuus tapahtumissa ja kertojan kylmyydessä ystävänsä kuoleman jälkeen, mutta haluan tuntea kirjan luettuani että palaset olivat kohdallaan. Vaikka jotain jäisi auki, niin se oli kuitenkin niin motivoitu että teen itse omat ratkaisuni. Nyt jäi tunne, että osa tekstistä olisi kadonnut valmiista kirjasta ja teos jäi vähän vajaaksi. Harmi juttu, sillä kirjassa on hyvä idea.

Kirja Adlibriksessä ja kustantamon sivuilla.

4.11.2012

Sarjakuvapäivän satoa

Olen lukenut tänään ja eilen illalla aika monta tulipahan luettua -teosta. Hyvä puoli on se, että ne sarjakuvat, jotka olen tilannut vain arvostelujen perusteella itselleni, ovat olleet ostamisen arvoisia. Kun taas näitä vähemmän mieluisia on mukava viedä kirjastoon takaisin. Enkä nyt puhu huonoista teoksista, vaan sellaisista, jotka eivät sykäyttäneet sen kummemmin.

Olen lukenut kaikki muut kuvassa näkyvät teokset kokonaan, mutta Joann Sfarin Pascinin (Huuda Huuda, 2009) jouduin jättämään kesken. Sarjakuvapäiväni alussa kerroinkin, että jätän harvoin sarjakuvia kesken, sillä niiden loppuun saattamisen ei kuitenkaan mene kauheasti aikaa ja toivon, että tympeä voi kokonaan lukemalla muuttua positiiviseksi yllätykseksi. Nyt jäi kesken, sillä pettymykseni johtui lähinnä siitä, että todelliseen henkilöön perustuva novellimainen sarjakuvateos poikkesi liikaa niistä Sfarin teoksista, Rabbin kissa ja The Professor's Daughter joista olen aiemmin nauttinut. Onhan se vähän typerää moittia teosta siitä, ettei se ole kuin tekijältä aiemmin luetut, mutta en vain jaksanut innostua elostelevan, ryypiskelevän ja jatkuvasti kaluaan esittelevän taidemaalarin edesottamuksista tuon taivaallista. Kiitän kyllä sitä, että novellien välillä on hyvin paljon tyylillistä vaihtelua. Mutta kun lukiessa mietin vain, että kumpa tämä jo loppuisi, niin sama se oli kannet sulkea ja siirtyä seuraavan pariin. Ranskalaista sarjakuvaa on päivääni mahtunut mielin määrin, vaikka yhden jätin kesken.

Esimerkiksi juuri Jean-Philippe Peyraudin Kauneuspilkkuja (WSOY, 2010) ja Sibyllinen Ensi kertaa (WSOY, 2009). Jälkimmäinen on koottu vielä kymmenestä tarinasta, joiden käsikirjoitus on Sibyllinen, mutta toteutus on ranskalaisten sarjakuvataitelijoiden. Minulle sieltä löytyi muutama tuttu nimi. Kauneuspilkkuja viehätti ideallaan. Kirja koostuu kolmesta muunnelmasta, joista kaikki alkavat niin että ex-poikaystävä laskee naisen alastomalta vartalolta kauneuspilkkuja. Heillä on ollut yhden illan juttu, vaikka he molemmat ovat jo löytäneet uudet kumppanit. Ensimmäisessä tarinassa on päädytty naisen luo, toisessa miehen ja kolmannessa hotelliin. Pidin sekä piirrosjäljestä, värityksestä että henkilöiden vuorovaikutuksesta, dialogista, joissa ei kohdata tai nostetaan vanhoja esiin yhä uudelleen. Ensi kertaa oli ensi kertani eroottisten sarjakuvien parissa. Seksiä nyt on kaikkialla, mutta tämän teoksen idea oli kuvata erilaisia eroottisia seikkailuja naisen näkökulmasta. Useammista piirtäjistä johtuva vaihteleva tyyli jaksoi viehättää, ja se toi teokselle sävyjä, tunnelmia ja ilmeitä.

Arne Bellstorfin Baby's in Black – The Story of Astrid Kirchherr & Stuart Sutcliffe (Sammakko, 2012) oli tämän kasan paras teos, mutta se oli silti vähän liian "lälly" ollakseen ihan huippu. Teos on nimensä mukaisesti sarjakuvaromaani The Beatlesin alkuperäisen basistin Stuart Sutcliffen ja hampurilaisen Astrid Kirchherrin rakkaustarina. Bellstorf haastatteli teostaan varten Kirchherria. Rakkaustarinana teos on onnistunut, mutta Hampurin 60-luvun paheiden kuvaaminen näkyy vain sivulauseissa, vaikka suomentajan Seppo Lahtisen loppusanoissa viitataan siihen, kuinka hyvin beatlet sopeutuivat elämäänsä Saksassa Reeperbahnin hämyyn, ja kuinka he ystävystyivät baarimikkojen, transvestiittien, prostituoitujen kanssa. Huumausaineista kuvataan lähinnä tupakointia – valkoinen savujuova näkyykin sitten lähes joka kuvaruudussa. Viihdyttävä teos, jossa saksankieliset repliikit on suomennettu, mutta englanninkieliset dialogit on jätetty sikseen. Kuvituksessa minua häiritsi henkilöiden samankaltaisuus, enkä kyllä aina erottanut että kuka milloinkin oli äänessä. Varsinkin silloin kun Astrid parturoi Stuartin entisen poikaystävänsä Klausin näköiseksi. Silloin juuri repliikit pelastivat, Stuartin kanssa puhutaan englantia, Klausin kanssa suomea.

Reetta Laitisen Kirjailija ja madame (Lempo Kustannus, 2012) alkoi kiinnostaa minua, kun kuuntelin sarjakuvamessuilla tekijän haastattelun. (Tai kyseessä ei ollut kyllä haastattelu, niin valmistautumaton haastattelija oli, mutta ehkä juuri Laitisen esiintyminen epävarman haastattelijan kanssa vakuutti siitä, että hänen teoksensa minun tulee lukea.) Salla kirjoitti vielä niin kiinnostavasti Olavi Paavolaisen ja Minna Craucherin suhteeseen perustuvasta sarjakuvasta, joten tämä oli ehdoton tärppi sarjakuvapäivälleni. Minulle kävi kuitenkin niin, että olisin halunnut pitää sarjakuvasta enemmän kuin lopulta pidin.

Siinä oli hyvä idea, kieli jäljitteli hyvin 20–30-lukujen sanavalintoja (tai näin ainakin oletan, enhän ole tuolloin elänyt), mutta taidan vain pitää enemmän pitkistä sarjakuvaromaaneista. Kieltä on kiitellyt myös Reijo. Kronologia on rikottu, ja teos koostuu lyhyistä kohtauksista. Liian lyhyistä, minun mielestäni, sillä monella tapaa henkilöt jäivät liian litteiksi, eikä "pääparin" välinen kemia ehtinyt syventyä tarpeeksi. Kokonaisuudesta jäi vähän hoppuisa maku. Salla piti siitä, että teokseen jäi aukkoja lukijan mielikuvituksen täytettäväksi, mie puolestani olisin viihtynyt vähän paremmin jos teoksessa olisi ollut hitaampiakin "leikkauksia", eräänlaisia suvantopaikkoja lukea kuvia.

Luke Pearsonin Everything we miss oli pieni teos siitä kaikesta, mitä ihmiset voivat jäädä kaipaamaan tai mitä eivät elämässään huomaa. Jokin tavallaan kulkee heidän lävitseen, huomaamatta. Teoksessa tämä jokin on toteutettu hienosti mustana varjona tai huoneessa tarkkailevina otuksina.

Pinon ylimpänä oleva Tappaja on tarina palkkamurhaajasta. Näin nokkelan tyhjentävästi sanottuna. Vinkkaan Kvaakin arvosteluun lisätietojen pariin.


Sarjakuvasuosituksia 3

Olen aiemminkin kerännyt luettuja sarjakuvia myös yhteen postaukseen, sillä kaikista ei ehdi tehdä omaa yksittäistä arviota. Joskus jaan sarjakuvia myös teemojen mukaan yhteispostaukseen. Aiemmat sarjakuvasuositukset 1 ja 2 löytyvät linkeistä.

Mariko ja Jillian Tamakin Skim (2008) on aiheeltaan minulle, sarjakuvarohmulle niin tuttu. Tuntuu, että olen lukenut viimeisen vuoden aikana määrättömästi angstisten teinien elämänkohtaloita, kuinka heidän on vaikea saada ystäviä, rakastua, tulla hyväksytyksi, selviytyä arjesta. Ja onhan se universaalista, kovin tuttuakin. Sellaiseen nuoruudenlähteeseen en haluaisi astua, joka veisi minut takaisin yläastevuosien kasvukipuihin. Minulle riittää nykyisin ihan hyvin se, että palaan teini-ikäään viihtymään ja muistelemaan sarjakuvien, kirjojen, elokuvien ja tv-sarjojen muodossa. Musiikki on myös yksi loistavimmista tavoista saada kiinni siitä ihmisestä, joka joskus ennen muinoin oli. Sarjakuvia lukemalla taas saa hyvin kiinni siitä tunteesta, mitä kulloisetkin päähenkilöt kokevat. Epämiellyttävä olotila näkyy muun muassa ilmeissä, asennoissa ja välillä myös piirrosjäljessä.

Skim on kuin teini-ikä, sen sivuilta löytyy lähes kaikki. Ihastumiset, seksuaalisen heräämisen, itsemurhayritykset, ystävyssuhteiden vaikeudet. Rakkaus, kateus, mustasukkaisuus.

Suosittelen sille, joka haluaa lukea teini-ikäisten ongelmista. Muuten kokonaisuus ei tarjoa sen suurempia yllätyksiä.

Derek Kirk Kim on palkittu korealais-amerikkalainen sarjakuvataiteilija. Same Difference and Other Stories (2004) on kokoelma pieniä tarinoita. Kokoelman lukemisesta on jo hetki, tämä arvio oli jäänyt roikkumaan luonnostilaan, joten rehellisesti on sanottava että muisto muista tarinoista on häilynyt kauas mielensopukoiden pimentoon ja muistan vain Same Diffrence -tarinan juonesta jotain. Halusin kuitenkin kirjoittaa tarinasta lyhyesti, sillä luen parhaillani saman tekijän Gene Luen Yangin kanssa yhteistyössä tehtyä The Eternal Smile: Three Stories -teosta.

Same Difference käsittelee Skimistä poiketen puolestaan teini-iän juuri ohittaneiden parikymmpisten nuorten elämää. Kouluvuosien surut ja ilot ovat vielä tuoreessa muistissa, aikuistuminen, työelämä ja sen oman paikan löytäminen nakertavat takaraivossa. Päähenkilöt ovat ystäviä keskenään ja heitä molempia vaivaa jokin asia, jonka he haluavat ratkaista. Simon haluaa pyytää anteeksi entiseltä opiskelukaveriltaan, sokealta tytöltä, jolle hän valehteli säästyäkseen viemästä tätä treffeille. Nancy puolestaan on saanut pidemmän aikaa rakkauskirjeitä, joita ei ole oikeasti osoitettu hänelle. Hän haluaa kohdata miehen ja paljastaa, että hän on vastannut tälle toisen naisen puolesta. Samalla kun he väijyvät ihmisiä, joita heidän on vaikea kohdata, lukija seuraa mielenkiinnolla heidän liikkeitään.

***


Gene Luen Yangin American Born Chinese (2006) on pärähdyttävän hyvä teos. Kirja koostuu kolmesta tarinasta, jotka liittyvät toisiinsa muutenkin kuin teeman tasolla. Ensimmäisessä tarinassa kung fu -taiturina kunnostautunut apina-jumala haluaa tuntea kuuluvansa muiden jumalhahmojen joukkoon, mutta häntä ei päästetä mukaan juhliin siksi, että hän näyttää apinalta. Toisessa tarinassa Amerikassa syntynyt kiinalaispoika yrittää sopeutua kouluun, mutta hän on kahden kulttuurin ristipaineessa. Hän ei ole koulutovereidensa mielestä amerikkalainen, vaan "koiransyöjäkansaa", vanhemmat eivät puolestaan haluaisi pojan seurustelevan, vaan tämän tulisi keskittyä opintoihin ja hankkia hyvä koulutus/ura. Kolmannessa tarinassa amerikkalainen poika yrittää tunnustaa tunteensa hyvälle ystävälleen, mutta epämiellyttävän äänekäs kiinalaisserkku on hänen elämässään kuin häpeällinen riippakivi.


Kirjan sanoma on selvästi se, että jokaisen meistä tulee hyväksyä itsemme sellaisina kuin olemme, vaikka muiden ihmisten olisi vaikea kestää erilaisuutta, toiseutta ja vieraita asioita. Mutta matka itsensä hyväksymiseen ei ole ruusuinen kenellekään, eikä määränpää taida koskaan täysin löytyä, mutta matkanteko itsessään on arvokasta. Tai ainakin paljon helpompaa, jos hyväksyy sen, että koskaan ei pysty vakuuttamaan kaikkia ihmisiä, riittää kun itsensä kanssa pystyy elämään.


Vaikka kuulostan tässä vähän lattealle, niin kirja ei sitä silti ollut. Se oli hauska, rakenteeltaan kekseliäs, pidin jokaisesta tarinasta ja huumorista. Norkku mainitseekin omassa arviossaan, että miten amerikkalaisen pojan kiinalainen serkkupoika on "selkeästi kiinalaisen henkilön karikatyyri, sellainen, jollaisena kiinalaiset on esitetty vaikkapa Lucky Luke -sarjakuvissa."

***

Yangin ja Kimin yhteisteos Eternal Smile (2009) oli myös hyvä, mutta kolmen tarinan kokoelma kärsi selvästi siitä, että luin sen heti perään American Born Chinesen jälkeen. Odotin vähän samankaltaista twistiä, mutta jokainen tarina oli silti hyvin erityinen. Pidin varsinkin viimeisestä tarinasta. Siinä reppana toimistotyöläinen Janet saa huijaussähköpostin "nigerilaiselta prinssiltä", ja hän heittäytyy täysin unelmiinsa paremmasta tulevaisuudesta ihanan prinssin kanssa. Ensimmäisessä tarinassa nuori poika valitsee karumman arjen unelmiensa loppuratkaisun sijaan. Toisessa tarinassa selviää myös mikä 'eternal smile' on, mutta se oli joukosta vähiten mieluisa.

Tässäkin teoksessa näytetään niitä sisimmässä värjötteleviä unelmia, jotka ovat ristiriidassa arjen kanssa. Ei ehkä osata hyväksyä sitä, millainen oma elämä on. Kaikissa näissä suosittelemissani sarjakuvissa on yhteistä eräänlainen muukalaisuus.

Kaikki tekijät ovat syntyperältään aasialaisia, ja teoksissa käsitellään toiseutta hyvin paljon. On se puettu sitten millaiseen tarinaan tai pakettiin hyvänsä. Joka kerta henkilöiden tulee hyväksyä jotain. Yleensä itsensä.

Manu Larcenet: Blast

Manu Larcenet: Blast
Röykkiö ihraa & Pyhän diilerin ilmestys
WSOY, 2011 & 2012
Suomennos: Heikki Kaukoranta
Sivuja yhteensä: 408
Tekstaus: Mika Lietzen
Ranskalainen sarjakuva

Päähenkilö Polza Mancini on suurikokoinen mies, jonka mielenterveys on ollut epävakaa lapsuudesta saakka, mutta isän kuolema tuntuu sysäävän hänet lopullisesti raiteiltaan. Hän on arvostettu keittokirjailija, mutta hän hylkää vaimonsa, kotinsa ja uransa ja lähtee elämään kiertolaisen elämää. Hän on ulkomuodoltaan suuri röykkiö ihraa, kuten ensimmäisen osan nimikin kertoo. Kuvakerronta saa kylmiä väreitä aikaan, kun muun muassa Mancinin irstaita ja kuvottavia ruokailutapoja piirtyy lukijan nähtäväksi. Koko on päähenkilön identiteettiä eniten määrittävä asia, hän on lihava, ruuduissa muilta elementeiltä tilaa vievä, mutta hän myös puhuu usein koostaan. Kuinka paljon nokkeluutta hän tarvitsee paetessaan vuoroin poliiseja vuoroin sairaalahenkilökuntaa, sillä hänen kokoisensa mies ei noin vain piiloudu.


Kahdessa ensimmäisessä kehystarina vie poliisilaitokselle. Polza Mancini on pidätetty erään naisen murhasta ja kaksi etsivää yrittävät saada kuulusteluissa tutkintaa varten kaikki aukot selvitetyiksi. He eivät voi kiirehtiä tai suututtaa epäiltyä, sillä hänen mielenterveysongelmansa ovat poliisien tiedossa. Mielenkiintoista lukijan kannalta on se, että päällimmäisistä epäilyksistä huolimatta Mancinin muistelut ovat kirkkaita ja "juonivetoisia". Ihraisen irtolaisen ilkivaltakin kiinnostaa, kun tarinassa on imua.

Mikä on sitten tämä blast, jota Mancini lähtee tavoittelemaan ja jonka tähden hän syö ja juo liikaa, hakkaa päätään kivellä tai on muuten täysin huoleton oman terveytensä ja turvallisuutensa suhteen. Mietin, että lopulta se taitaa olla levottoman ja persoonallisuushäiriöisen mielen toive löytää onnellisuutta ja vakautta. Vaikka tavat pyrkiä siihen ovat hyvin epäkonventionaaliset, riskialttiit. Blastiin pakkomielteinen pyrkiminen on lopulta varmasti myös selitys sille, miksi Mancini on polisiikuulustelussa, mutta se jää nähtäväksi tulevissa osissa.

Yksi upeimpia visuaalisia kohtia syntyy silloin, kun sarjakuvataitelija sallii lastensa piirtää omien kuviensa päälle. Tällainen on heroiinista syntynyt blast, värilliset sivut tuovat kaipaamaani kontrastia mustanpuhuviin kuviin. Blast-kohtaus näkyy selvästi lukijallekin väreinä, levottomina viivoina, lasten piirroksina, ilotteluna ja kaoottisuutena.




Blastit ovat kotimaassaan Ranskassa kriitikoiden, lukijoiden ja palkintoraatien ylistämiä teoksia, eikä suotta. Olen Manu Larcenetin sarjakuviin tutustunut aiemminkin, joskin Maallemuuttajat ja Pieniä voittoja eivät ole mitään tällaista. Eikä tarvitsekaan. Blastin kolmas osa on ilmestynyt jo ranskaksi, suomeksi se saadaan toivottavasti ensi vuonna.

Sarjakuvapäivä

Tänään on oikein otollinen päivä toteuttaa pitkään haaveilemani sarjakuvapäivä. Haluan lukea omasta hyllystäni keräilemiäni löytöjä, mutta kävin lisäksi kirjastosta etsimässä lisää luettavaa. Toteutin keväällä 24 tunnin -lukuhaasteen ja tämän päiväinen on eräänlainen jatko tälle, mutta kevyempänä versiona. Sarjakuvia on tuossa ajassa mahdollista lukea aika paljon enemmän, sehän on selvä. Mutta niihin voi käyttää myös paljon enemmänkin aikaa, jos tutkii kuvan ja tekstin suhdetta tarkemmin. Minun tarkoitus ei ole tänään tehdä näistä suoranaisesti kumpaakaan. En pyri sarjakuvien tarkkaan lähilukuun, mutta en myöskään yritä lukea mahdollisimman paljon ihan-mitä-vain.

Luen pitkin vuotta paljon sarjakuvia, mutta olen ollut nyt turhan laiska bloggaamaan niistä. Silloin tällöin bloggaan jostakin, mutta moni hyvä ja itselle tärkeä sarjakuvateos jää arvioimatta syystä tai toisesta. Yleensä syy on se, että sarjakuvateoksen arvioiminen on minulle hankalampaa ja minua nolottaa kirjoittaa epäasiantuntijaimaisemmin niistä kuin esimerkiksi proosasta. Ehkä kyseessä on riman nostaminen liian korkealle, sillä kyllä sarjakuvien lukeminenkin herättää paljon ajatuksia, onhan niissä jo muodoltaan runsaammin ainesosia kuin romaanissa. Tämänpäiväisen pienen henkilökohtaisen haasteeni tarkoitus on rikkoa näitä itsekyhättyjä bloggausmuureja. Olen kirjoittanut rohkeammin aiemmin sarjakuvista, mutta nyt kun katsoin luettujen listaani, niin hyvin suuri prosentti pitämistäni teoksista jää bloggaamatta. Maailma kyllä selviää ilman arvioitani, mutta minua itseäni tämä harmittaa.

Tänä päivänä aion siis lukea paljon sarjakuvia, mutta nimenomaisesti myös blogata niistä. En jokaista sarjakuvaa eritellen, vaan haluan nostaa esiin jotain tunnelmia ja teemoja, joita mietin niitä lukiessani. Koska viikolla huutelin fanfaareja novelleille, tänään on tarkoitus nostaa esiin sarjakuvia.

Tämä on lähinnä mukava haaste myös itselle, mutta toivon tämän päivän sarjakuvapostausten kiinnostavan myös muita.



Sen verran eilen jo malttamattomana aloittelin, että luin muun muassa Manu Larcenetin Blastin ensimmäisen osan Röykkiö ihraa (WSOY, 2011), joka on minun sarjakuvatuntumallani melkoinen tiiliskivi, sillä se on yli 200-sivuinen. Seuraavaksi aion lukea toisen osan, jonka ostin myös vähän kuin sian säkissä, sillä en ollut tutustunut ollenkaan jo omistamaani ensimmäiseen osaan. Onneksi pidin teoksesta paljon ja odotan kovasti toisen osan lukemista. Näistä luvassa siis tänään oma arvionsa.

Minua ihan nauratti, kun olin tästä sarjakuvapäivästä niin tohkeissani, etten malttanut olla eilen availematta ja lukematta jo ennakolta "tälle päivälle varattuja". Huomasin myös, että minun on helpompi jättää "huono" kirja kesken kuin epämiellyttävä sarjakuva. Ehkä se johtuu siitä, että sarjakuvan, huononkin, lukaisee verrattain nopeasti ja tuntuu typerälle jättää se kesken, mutta koin eilen niin suuren pettymyksen, että yksi "suttukasa" oli pakko jättää kesken. Tästäkin ja saman tekijän teoksista enemmän tänään.