 |
| Philip Teir: Donner-ryhmä (Otava, 2011) Sivuja: 260. Suomentanut: Taina Rönkkö. Kansi: Jarkko Hyppönen. |
Philip Teirin Donner-ryhmä oli kyllä paras ostokseni tänä syksynä. Voin ihan rehellisesti sanoa, että novellikokoelmassa ei ole yhtään todella heikkoa lenkkiä. Tätä teosta teki mieli lukea hitaasti, novelli kerrallaan, ja jokainen tuntui olevan juuri oikean mittainen. Kaikkien tarinoiden ei tarvitse jatkua ikuisesti, ja Donner-ryhmän novellit puolustavat eheydellään paikkaansa. Jokainen sisältää suurenpienen tarinan ja se riittää. Usein ajattelen, että teos on parhaimmillaan silloin, kun sen ei halua koskaan loppuvan. Parhaissa novelleissa taas tuntuu, että lukukokemus on auvoisin, kun lukemisen jälkeen ei kaipaa lisää. Kaikki jää joko sopivasti auki tai tulee sopivasti selitetyksi juuri siinä mitassaan.
Novellikokoelmista sanotaan usein, että niiden on vaikea löytää ostajansa ja lukijansa, mikä ihmetyttää minua. Taidokkaita novelleja on nautinto lukea. Kiireisessä elämänrytmissä saa haukattua melko nopeasti eheän tarinan, nautinnollisen suupalan, ennen kuin joutuu taas kirjan sulkemaan ja siirtymään toiseen askareeseen. Juuri novellit sopivat kiireisille!
Novellikokoelman niminovelli on myös koko teoksen avaaja. Se on tarina miehestä, joka jättää työnsä radiotoimittajana ja turhautuneena suuntaa takaisin yliopiston penkille opiskelemaan kirjallisuutta vain aikaansa kuluttaakseen. Eipäs. Se on tarina miehestä, joka on häiriintymiseen asti fiksoitunut Jörn Donnerista. Tai oikeastaan. Se on tarina kahdesta miehestä, jotka saavat elämäänsä vähän sisältöä yhteisen harrastuksen kautta. Lopulta. Se on absurdi kertomus tavallisesta helsinkiläismiehestä, jota syytetään Jörn Donnerin Oscar-patsaan varastamisesta. Arkisia hetkiä, absurdeja kuvioita. Loistava novelli, joka nostaa loppunovellien odotukset korkealle.
Novellien päähenkilöt ovat yleensä Teirin kanssa jotakuinkin samanikäisiä miehiä. Vaikka käsiteltäväksi vyörytetään koko joukko kliseitä, on tarkastelutapa tuoretta, raikasta ja ärhäkkää. Ei tämä silti ole mikään vihaisten nuorten miesten novellikokoelma, vaan viha on teoksesta melko kaukana. Muita tunteita nousee esiin: päällimäisenä häpeä ja liiallisesta tai liian vähäpätöisestä itsetarkastelusta johtuva kykenemättömyys tunnistaa oma itsensä ja omat tarpeet. Mies voi keskittyä liikaa autoonsa ja kytätä naapuriston homomiestä, ettei tämä vain naarmuta miehen uutta Audia, vaikka ikkunan sisäpuolella marssii miehen koko elämä ja kaikki se oleellinen ja tärkeä ulos talosta.
Eniten pidin siitä, että useissa novelleissa toistuu hyvin erilaisista aiheista ja tapahtumista huolimatta samanlainen rakenne. Jokin aiemmin mainittu asia nousee lopussa esiin sulkemaan koko novellin. Tutusta asiasta tulee yllättävä ja henkilöhahmot kohtaavat yhtä aikaa lukijan kanssa tämän "yllättävän" käänteen. Ei ole tarkoituskaan sekoittaa lopussa pakkaa täysin, vaan tekee tutusta yllättävää. Lukija hymähtää, niinpä niin, totta kai. Valehtelin hetki sitten. Eniten pidin kuitenkin teoksen huumorista ja ironisesta suhtautumisesta meihin ihmisiin.
Pidin Donner-ryhmästä erittäin paljon. Se lienee jo selvää. Päätösnovelli "Pelot" on saanut innoistuksensa This American Life -radio-ohjelman osiosta, jossa kerrottiin taiteilijasta ja listojen kokoajasta Michael Bernard Logginsista, joka yritti voittaa pelkonsa kirjoittamalla ne listoiksi. Tämän sain selville lopussa olevasta Huomautuksia-osiosta. Minua jäikin kauheasti riivaamaan, että kenen pelkoja tässä loppunovellissa lueteltiin. Teirin, fiktiivisen hahmon vai minun?
Donner-ryhmän novellit ilmestyivät tänä syksynä samanaikaisesti ruotsiksi sekä käsikirjoituksesta suomennettuina suomeksi. Sellainen on käsittääkseni harvinaista, mitä voinee pitää osoituksena muun muassa siitä, että kirja on hyvä!
Kurkkaa myös Arjan mietteitä.
Kiitos Hanna! Tämän aion nyt lukea. Novelleja en olekaan hetkeen lueskellut. Voisin ottaa vaikka yöpöytäkirjaksi, kohta kun on tuo Himokas härkäsammakko luettu ;)
VastaaPoistaKirjoitit myös todella hauskasti ja vetävästi, kuvauksesi niminovellista oli mainio!
Kuulostaa kyllä kiinnostavalta ja aika täydelliseltä kirjalta. Samoin luonnehdintasi siitä, kuinka novellit sopivat kiireisille on sellainen, jolle nyökyttelen. Jokainen novelli on oma kokonaisuutensa, pieni taideteos, joka parhaimmillaan jää mielen sopukoihin pitkäksi aikaa.
VastaaPoistaIhanaa, kun löysit noin hyvän kirjan!
VastaaPoistaMinulla on novelleihin vähän kahtalainen suhtautuminen. Toisaalta olen kanssasi ihan samaa mieltä, ja novelleja on usein suuri ilo lukea. On hienoa, miten joku saa sanottua pienessä tilassa kaiken tärkeän ja oleellisen. Mutta silti tartun vaikeammin novellikokoelmiin kuin romaaneihin. Tuntuu, että ne Suuret Lukukokemukset ovat kuitenkin romaaneja. Aika hönttiä. Mutta jos joku suosikkiromaanikirjailijani on kirjoittanut vaihteeksi novelleja, kiinnostun niistä aika helposti.
Kiitos linkityksestä! Alkunovelli oli mahtava, mutten tosiaan ollut ihan yhtä innostunut kokonaisuudesta. Ja se lopetusnovelli oli minusta jokseenkin turha, ihan eri sarjaa kuin muut, en keksinyt sen mukanaololle mitään hyvää syytä.
VastaaPoistaKuvailit hienosti novellin olemusta yleensä. Hyvän novellin jälkeen ei todellakaan jää enää odottamaan mitään, kaikki on jo sanottu.
VastaaPoistaTämän kokoelman voisin lukea ja verrata sitä tällä hetkellä kuuntelemaani Ahon Helsinkiin pienoisromaaniin:-). Aho muutti pikkukaupungista Helsinkiin opiskelemaan, kuten Teir 100 vuotta myöhemmin. Hän kertoo, mitä "tapahtuu Helsingissä juuri nyt". Aikoja ja oloja ei voi verrata, mutta onkohan kirjoissa pinnan alla jotain yhteistäkin?
Minä suhtaudun Karoliinan tavoin hieman ristiriitaisesti novelleihin. Ideanahan ne ovat loistavia -pieniä makupaloja vaikka kiireessä nautittuna- mutta en vain ole niiden lukemisesta innostunut. Tähän mennessä olen pitänyt Stephen Kingin novellikokoelmista ja Tove Janssonin Kuuntelijasta, pitänee jatkaa perehtymistä novellien maailmaan jos vaikka tykästyisin niihin :)
VastaaPoista