Kirjallinen Kainuu

Olen tällä hetkellä siskoni luona Sotkamossa kylässä. Lauantaina oli ihana aurinkoinen päivä, jota kelpaa nyt vesisateessa muistella. Tietysti halusin tutustua kirjallisiin kohteisiin, sillä matkojani aina elävöittää tämä kirjallisen teeman mukaan kulkeminen. Kirjallinen Kainuu on mielenkiintoinen, sillä en ole täällä aiemmin käynyt ja useampikin kova kotimainen kirjailija on näistä maisemista saanut inspiraatiota tuotantoonsa.

Kajaanissa kävimme patsastelemassa puistossa, löysin sieltä Eino Leinon ja Elias Lönnrotin pitämässä paikkaansa ja komistamassa maisemaa.

Alin kuva ei ole mitenkään erityisen kaunis, mutta vasemmalla näkyy linnanrauniot, joista Leino on runoillut. Ehkä hän siinä parhaillaan nytkin miettii säkeitä alkukesän maisemasta.

Kävimme myös tutustumassa Eino Leino -perinnetaloon, joka sijaitsee Paltaniemessä. Sisällä selvisi, että myös Elias Lönnrot on asunut samaisessa Hövelön talossa, missä Eino Leino myöhemmin kasvoi. Lönnrot ei kauan talossa viihtynyt, mutta ehti Kalevalan ensimmäistä laitosta siellä kuitenkin työstää. Hövelon talo ei ole ihan alkuperäisessä paikassaan, mutta on entisessä loistossaan. Hieno rakennus komealla paikalla, Oulujärven rannalla ja vanhan kuvakirkon vieressä.

Sisällä on esillä Leinon tuotantoa, lisäksi isän huoneeseen on sijoiteltu isoja tauluja, joissa kerrotaan sekä Lönnrotin että Leinon elämänvaiheista. Äidin huoneessa on vanhoja painoksia molempien kirjoista. Salissa voi nauttia lounasta.

Alin kuva on otettu Paltamon vanhan kirkon, kuvakirkon, katosta. Kirkko on valmistunut vuonna 1726. Käsiala on kyllä sen verran koukeroinen, etten ole ihan varma, saanko siitä selvää.

Ostin muuten Eino Leino -talosta mukavaa kirjallista turistitavaraa: runorätin, magneettisen Lönnrot-kirjanmerkin ja Eino Leino -kangaskassin. Jeah!

Sotkamon puolelta löysimme tietysti Veikko Huovisen. Mukanani on sopivasti herran Lentsu-niminen kirja, joten tietysti sitä piti kuvata patsaan läheisyydessä.

Kävimme myös Veikko Huovisen hautakivellä ja siellä oli niin kaunis pyöreä kivinen veistos. Kauniiksi sen teki erityisesti teksti, joka siihen oli kaiverrettu. En tunne Huovisen tuotantoa niin paljon, että olisin sen tunnistanut. Jäin kuitenkin miettimään, olisiko tämä jostain kirjasta lainattu? Tietääkö kukaan?

"Minä lähdin, ja muuttolinnut lähtivät, mutta minun maisemani jää."

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken
Gummerus, 2014
Irgendwann werden wir uns alles erzählen, 2011
Suomennos: Ilona Nykyri
Sivuja: 200
Mistä: oma ostos

Daniela Krienin esikoisteos on kuin kevytversio Lolitasta. Se on ensinnäkin paljon lyhyempi, kesäinen pienoisromaani. Siinä on nuori 16-vuotias tyttö Maria, joka ihastuu ja antautuu seksisuhteeseen naapurin isännän kanssa, joka on häntä yli puolet vanhempi. Kirjassa viitataan venäläiseen klassikkokirjaan Karamazovin veljeksiin tuon tuosta, sillä Maria lukee kirjaa poikaystävänsä, Johanneksen, maatilalla ja välttelee kouluun menoa. Yhtä hyvin Vielä joskus kerromme kaiken -teoksessa voitaisiin viitata Lolitaan, mutta tässä kohdin Krien malttaa jättää painottamatta ihan kaikkea.

Olin aluksi kirjan kanssa hämilläni, sillä se tuntui jotenkin kamalan helpolta ja kepoiselta. Maria on teoksen minäkertoja, eikä hän ole kauhean pohtiva ja monipuolinen havannoija. Tietysti tarinakin tukee tätä, sillä Maria ei ole kauhean kiinnostunut Saksojen yhdistymisestä johtuvasta yhteiskunnallisesta muutoksesta. Johannes on puolestaan hyvin innoissaan niistä mahdollisuuksista, jotka hänelle nyt tarjoutuvat: taidekoulu ja mahdollisuus muuttaa länteen ja päästä pois isänsä maatilalta.

Maria elää päivä kerrallaan, ja useimpina päivinä hän pystyy ajattelemaan vain Henneriä, juroa ja kovakouraista miestä, joka pystyy tarjoamaan Marialle enemmän nautintoa kuin valokuvaamiseen uppoutunut Johannes.

Kirja lähtee kyllä sitten vetämään ja on hetkittäin ihan kuumaakin kamaa. Aistikas, kehuu takakansikin. DDR:n kuolinkorinat pienenä sivujuonteena antavat kirjalle sopivasti pulssia, että Marian haahuilulle saatiin vastapainoa.

Leppoisa kesäkirja, jossa parasta oli se, miten kolmen draama yhdistyi kuumana kesänä. Mutta olisi kirjailija voinut jättää pois sen maininnan, että Marian isällä on suhde tyttärensä ikäiseen naiseen. Hohhoijaa, _alleviivausvaroitus_.

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty
Tammi, 2014
The Lowland, 2013
Suomennos: Sari Karhulahti
Sivuja: 438
Kansi: Timo Mänttäri
Mistä: oma ostos

Keltainen kirjasto täyttää tänä vuonna 60 vuotta, ja olin mukana kirjasarjan hienossa juhlassa, jossa Jhumpa Lahiri luki uutuuskirjastaan tekstikatkelman ja suomentaja Sari Karhulahti saman kohdan suomeksi. Maria on kirjoittanut juhlasta lisää, kannattaa käydä lukemassa bloggaus.

Ostin kirjan, sillä halusin päästä pian lukemaan sen kokonaan ja samalla sain kirjailijan omistuskirjoituksen. Jännitti, vaikka kohtaamisemme oli hyvin lyhyt ja rutiininomaisen asiallinen. Lahiri on silti yksi suosikeistani, kolme neljästä teoksesta on luettu ja Tuoremaa – kuulemma se kaikkein paras – odottaa jo hyllyssäni. Kaiman luin nyt yhtä aikaa Tulvaniityn kanssa, mutta siitä lisää myöhemmin.

Takakannessa on hieno lyhyt luonnehdinta: "Tulvaniitty on tarina veljeksistä, jotka maailma loitontaa toisistaan ja rakastavaisista, jotka kuolema erottaa." Subhash ja Udaya ovat kirjan alussa lapsia, he viihtyvät toistensa seurassa, ovat hyviä koulussa ja kiinnostuneita ympäristöstään. He ovat parhaat ystävät. Aika nopealla leikkauksella siirrytään aikuisuuteen ja niihin eroihin, minkä tähden toinen veljeksistä lähti Yhdysvaltoihin opiskelemaan ja toinen halusi jäädä Intiaan. Muuttaa Intian poliittisten ääritoimien avulla, hyvää tarkoittaen, keinoja kaihtamatta.

Alku on aika hidas, oikeastaan vasta joskus 150 sivun kohdalla tarina lähtee vetämään. Tämä varoituksena! Oli kiinnostava lukea Intiasta 60–70-luvuilla, mutta silti se kaikkein mielenkiintoisin tapahtuu Yhdysvalloissa, minne Subhash jäi asumaan. Hän ei pysty palaamaan lopullisesti kotiinsa Intiaan, vaikka niin oli ollut puhe alun alkaen perheen kesken. Elämä uudessa maassa on helpompaa ja sillä tavoin hän samalla saa etäisyyttä veljeensä ja kunnioittaa parhaalla mahdollisella tavalla tätä. En aio paljastaa, miksi ja miten hän sen tekee, sillä se on oikeastaan koko asetelman juju.

Kulttuurierojen ja perhesuhteiden kuvaajana Lahiri on kiitelty ja arvostettu, ja hän on erittäin taitava myös tässä kirjassa kuvaamaan sitä, miten lamauttava voi pienikin salaisuus olla. Lukiessa oli mielekästä pohtia, kuinka tarpeen näitä salaisuuksia oli kasata. Ja kuinka paljon kannattaa odottaa perheenjäseniltä ymmärrystä ja rakkautta, joka perustuu valheeseen.

Takakansi jatkaa vielä: "Vuosikymmenien ja maanosien läpi kulkeva vaikuttava romaani kuvaa, kuinka perhesiteet lopulta määrittelevät, keitä olemme." Aikajänne on tosiaan kirjassa pitkä, mutta päähenkilöiden kehittyminen tarinan aikana hämmentävän olematonta. Pidin siitä, että heidän valintoihinsa ja käytökseensä sai tuskastua. Itse en olisi toiminut samalla tavalla, mutta en haluakaan lukea kirjoja vain samankaltaisista ihmisistä kuin mitä itse olen. Hieno teos!

Kirjallinen Lontoo. Osa 2.

Hyvä ystäväni on huomenna lähdössä Lontoon-matkalle ja minulle vielä sopivasti irtautui tänään aikaa kirjoittaa, joten tietysti halusin vihdoin julkaista blogissani lisää kuulumisia omalta huhtikuiselta reissultani.

Toisen ystäväni vinkistä vierailin viikon aikana jopa kahdesti tässä aivan ihanassa kirjakaupassa. London Review Bookshop oli sopivan kokoinen, siellä oli hyvä valikoima ja aivan ihanan viehättävä kahvila samassa. Kahvilan puolella oli hyvä tee- ja kakkuvalikoima, ja erityisen ihana oli kirjahyllykiertelyjen välissä käydä istumassa ja lukemassa kirjoja teekupposen äärellä.

Charing Cross Road oli mieluisa kirjakauppakatu, ja tuo kuvassakin näkyvä Denmark Street puolestaan veti miestäni puoleensa. Hän kuvasi jokaisessa liikkeessä kitaroita ja kauppojen yleistunnelmaa, mie istuin jossain nurkassa kirjan kanssa ja odotin, koska on aika siirtyä seuraavaan paikkaan. Foyles-nimisessä kirjakaupassa vain kiertelin, mutten ostanut sieltä mitään. Vaikka ostankin kirjoja mielelläni, niin silti kaikkein mieluisinta on vain saada tutustua uuden kaupungin kirjakauppoihin. Englanninkielinen tarjonta on minulle helpommin lähestyttävää kuin esimerkiksi saksankielinen, joten siksi kävin varmasti Lontoossa ollessani useammin kirjakaupoissa kuin koko viime kesänä Berliinissä.

Tarjonta tekee myös vähän kateelliseksi, sillä suomalaisten kustantamoiden ei ole mitenkään mahdollista tehdä niin upeita ja kalliita kirjoja. Lontoolaisesta kirjakaupasta saattaa helposti löytää samasta kirjasta lukuisia erilaisia painoksia, kovakantisinakin. Ja pokkaripainoksetkin ovat isompaa kokoa kuin Suomen vastaaavat.

Tekee mieli alkaa kerätä näitä sarjoja. Tämäkin sarja Fitzgeraldin teoksista on aivan uskomattoman kaunis! Tai nämä Christiet!

Kirjakaupoista toinen suosikkini on Piccadillyssa sijaitseva Hatchards, missä se on pitänyt paikkaansa vuodesta 1797 asti. Kahdessa kerroksessa kirjoja, järjestetty täsmällisesti ja samalla niin mielikuvituksellisesti, että oikein ilahduin siitä, miten kekseliäästi kirjoja on nostettu esiin vaikka "sateisen päivän varalle".

Ja paikan päällä oli paljon ihmisiä etsimässä luettavaa. Aah! Täältä ostin miekin useamman kirjan kotiin.

Edellisessä osassa kirjoitinkin, että kävelimme ympäriinsä todella paljon. Kirjakauppavierailut olivat senkin vuoksi niin ihania, että siellä pystyi -- jos malttoi istahtaa paikoilleen! -- lepuuttaa jalkoja ja viettää rauhallisempia hetkiä pois siitä kaikesta hälystä ja tungoksesta.

Mutta teimme kyllä myös mitä mielikuvituksellisipia retkiä vain sen vuoksi, että sain hupsun ajatuksen, että olisipa hauska nähdä joku pieni muistomerkki kirjailijoista. Perjantai-iltana etsimme eräästä puistosta Virginia Woolfin muistolaattaa iltamyöhäsellä salamavalon avulla, mutta mukana kuljettamamme opaskirja oli paikan suhteen ihan väärässä. Juria nauratti kovasti meän touhu, kun otimme Lontoon yöelämästä todellakin kaiken irti. Eihän tässä varsinaisesti olekaan mitään järkeä, mutta tykkään kulkea ja inspiroitua. Hänestä on mukava kulkea myös ja varsinkin kiusata minua, kirjanörttiä.

Löysimme laatan lopulta seuraavana päivänä, mutta ihan toisesta paikkaa. Mukava puisto silti tämäkin...

Woolfin laatta oli kuitenkin paljon helpommin löydettävissä (kunhan vain oikea ohje löytyi) kuin esimerkiksi Jane Austenin veljen talo. Tiedän, että joku nyt naurahtaa siellä ruudun toisella puolen. Kyllä, oikeasti etsimme myös oven, jonka takana Austen on joskus vieraillut. 

En nähnyt kylttiä, en mitään mainintaa asiasta, paikalle minut ohjasi joku nettilinkki ja omaan risaiseen karttaan piirretty rasti. Perillä löysin kuitenkin oven, jota koristi pupu. Mikään muu ovista ei näyttänyt samalta, joten ainakin näin sen, vaikka Jane jäi tapaamatta.

Suunnittelin reittejä kuitenkin vähän, joten vieressä sijaitseva Covent Garden tuli samalla reissulla tutuksi.

Brick Lane -kadulle päädyin tietysti samannimisen kirjan vuoksi. Mutta halusin kyllä myös päästä syömään. Katu oli ihan täynnä ihmisiä, ravintoloiden sisäänheittäjiä oli melkein saman verran kuin meitä asiakkaita. Valitsemamme paikka oli ihan hyvä muttei mitenkään niin erityisen loistokas, että voisin suositella pelkästään sen vuoksi matkaamaan tähänkin kirjalliseen kohteeseen. Mutta sen kaiken muun vuoksi kyllä. Ja tietysti Kirjan.

Dickensin talolle emme parhaasta tahdostomme huolimatta ehtineet, mutta Sherlock Holmes -museo löytyi pienen mutkan kautta melko helposti. Jos emme olisi lähteneet väärään suuntana, olisimme heti pysäkiltä nähneet pitkähkön jonon Holmesin talolle. Ihmiset seisoivat ja odottivat, että saivat otattaa itsestään kuvan nuoren Sherlockin vieressä.

Maltoin olla ostamatta noita hattuja, vaikka melkoinen kotietsivä olenkin. Murha päivässä piristää kummasti! Emme jaksaneet jonottaa oikein minnekään, joten siksi emme käyneet katsomassa taloa, museon kauppa riitti ihan hyvin.

En myöskään halunnut jonottaa seuraavallekaan kuvauskohteelle, enkä tarvinnut samanmoista kuvaa itsestäni hyppäämässä. Kohde oli silti pakko nähdä paikan päällä. Kuka tunnistaa paikan?

 Tai seuraavan lainauksen?