Kahden kuun luetut

Hyvää vappua kaikille! 

Viime kuussa jäi listaamatta kuukauden luetut, joten nyt jälleen yhden kuun taittuessa toiseksi listaan myös maaliskuun kirjoja. Graduni edistyi maaliskuussa hyvin, sain kirjoitettua yli 30 sivua ja nyt huhtikuun lopulla olen antanut tutkimuksen ja analysoinnin vähän muhia ja olen keskittynyt enemmän töihin. Blogiin olen joitakin raakatekstejä luvuista tuonut, sillä on ollut myös kiinnostava lukea muiden mielipiteitä Hytti nro 6:sta. Kesällä minulla on enemmän aikaa jatkaa kirjoittamista, joten siihen asti saa junakyyti odottaa.

Kevät on mennyt hirmu nopeasti, vaikka aika pitkästyttävää varmasti lukea ajankulumisen päivittelyä. Minulla ei montaa täysin vapaata päivää ole koko keväänä ollut, mutta toisaalta olen saanut hyvin yhdistettyä työt ja opiskelun, vaikka talvella vähän etukäteen pelkäsin ja manasin aikatauluja mahdottomina. Onneksi työmatkat ja yönpimeiden tuntien valveilla pyörimiset voi hyvin käyttää lukemiseen, koneelle en silti kaipaa niin usein ja moni hyvä kirja odottelee vieläkin arviotaan. Kaikista en ikinä voi kirjoittaa, mutta se on sääli, sillä tavallaan bloggaus on niin olennainen osa jo lukukokemusta, kirjoittaminen patistaa miettimään piirun verran enemmän luettua.

Miten luet -keskustelusarja elävöityi kahdella alustuksella. Ensin kyselin antologioiden lukijoiden perään ja sitten utelin, millaiset kertojaratkaisut erityisesti ilahduttavat. Kiitos keskusteluihin osallistuneille, näiden lukukokemusten jakaminen ja lukeminen ilahduttavat minua erityisesti ja opin myös omasta harrastuksestani koko ajan lisää. Usein myös töitä tehdessä joku hyvä ajatus jää kummittelemaan ja mietin, että miten voin parantaa omaa osaamista. Monille nämä keskustelut ovat tärkeitä, huviksi ainakin, jos ei hyödyksi.

Maaliskuussa luin 16 kirjaa, joista kolme oli sarjakuvia. Lisäksi luin uudemman kerran Liksomin Hytti nro 6 -teoksen, mutta sitä en merkkaa nyt virallisiin luettuihin listaan, sillä lukukertoja kertyy toimitettavistakin kirjoista useampi kierros, joten merkitsen vain yksittäiset luetut kirjat kertaalleen. Tämä merkintä jää nyt itselleni lähinnä muistiin, että gradun valmistuttua tiedän, kuinka monta kertaa teoksen oikeastaan luinkaan. Huhtikuussa luin vain 14 kirjaa, joista kolme oli jälleen sarjakuvia.

Koska aion nyt toukokuussa toteuttaa eräänlaisen ihmiskokeen, josta luin Kirjantila-blogista, poikkeuksellisesti lasken nyt luettujen kirjojen sivumäärät verrokiksi itselleni. Yritän joku vapaa viikonloppu mitata, kuinka monta kirjaa jaksan lukea 24 tunnin aikana, vaikka en luopuisikaan yöunista ja muista perusaskareista. Onhan tämä perustavanlaatuisesti aika järjestön koe, sillä varmasti silmät väsyvät ja lukemiseen tulee suorittamisen maku, mutta toisaalta kirjoja ahmimalla voi saada uudenlaisen flow-kokemuksen tai lukutranssin. :D Minusta oli myös kiinnostava lukea Jaakon väliaikatietoja, kun hän suoriutui lukumaratonista.

Maaliskuussa luin n.3630 sivua (en laske tähän sarjakuvia, koska en aio niitä tuohon haasteeseenkaan sisällyttää)

Maaliskuun luetut

• Claire Castillon: Kuplissa
• Jonathan Franzen: Epämukavuusalue
• Jennifer Weiner: Hyvä sängyssä 
• Tiina Laitila Kälvemark: Kadonnut ranta
• Matti Klinge: Vihan veljet ja kansallinen identiteetti
• Daniel Glattauer: Joka seitsemän aalto
• Lina Ben Mhenni: Tunisialainen tyttö
• Manuela Bosco: Ylitys
• Turkka Hautala: Kansalliskirja
• Hernan Rivera Letelier: Elokuvankertoja
• Venla Hiidensalo: Mediahuora
• Eeva Rohas: Syvä pää 
• Markku Pääskynen: Vihan päivä 
• Hannele Richert: Enimmäkseen hyvä näkyvyys  
• David Shrigley: Mitä helvettiä?
• Hopia & Laakko: Kirjaston kissat 5 - Kirjan ja kanan päivä
• Käsikirjoituksia

Huhtikuussa luin noin 2200 sivua, eli huomattavasti vähemmän kuin luin maaliskuussa.

Huhtikuun luetut

• Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike 
• Sergei Dovlatov: Meikäläiset 
• Alain Claude Sulzer: Väärään aikaan
• Nostalgia: kirjoituksia kaipuusta, ikävästä ja muistista. Toim. Riikka Rossi ja Katja Seutu. (osin)
• Linda Hutcheon: Irony, Nostalgia, and the Postmodern.
• Anne Swärd: Kesällä kerran
• Teppo M.: Sata naista
• Cécile Slanka: 101 tapaa jättää rakas
• Eila Ainali: Pieni kirjasto murroksessa
• Anja Snellman: Ivana B.
• Herman Koch: Illallinen
• Grönroos & Rantio: Pieniä julmia tarinoita  
• Satu Lusa: Kaunotar ja hirviöt 
• Tom Gauld: Goliath

Kevät on täällä, toukokuu on kynnyksellä ja kohta on jo kesä. :)

Miten luet: Millainen kertoja on mieleesi?

Kertoja on narratologian ja proosan teorian keskeisimpiä kiinnostuksen kohteita. Kertojalla on suuri rooli tekstin organisoijana ja sen merkityksen muokkaajana. Kertojan toimintaa on kertominen, kertomuksen järjestely ja kerrottavien asioiden valikointi, ei tunteminen tai muu toiminta, ja onkin välttämätöntä erottaa kertojan käsite fokalisaation käsitteestä, eli ei pidä sekoitaa henkilöiden toimintaan liittyvää fokalisaatiota kertomiseen. Kertovalla tekstillä on aina kertoja, vain tämän näkyvyyden aste vaihtelee. Vaikka teos olisi pelkkiä dialogista koostuvia jaksoja, unohdettuja kirjeitä tai päiväkirjamerkintöjä, on olemassa "korkeampi" kertova taso tai auktoriteetti, joka on vastuussa siteeraamisesta, muistamisesta jne. (Tiedoista kiitos kirjallisuuden perusopinnoille ja mm. Mervi Kantokorven artikkelille Proosan runousoppia, teoksessa Runousopin perusteet.)

En kuitenkaan nyt ole niinkään kiinnostunut keskustelemaan kertojaa koskevista teorioista, joskin toivotan tervetulleeksi kaikenlaisen keskustelun. Halusin vain nostaa tuohon esille pienen alustuksen kertojasta, sillä tarvitsin tähän kertomukseen teoriasta ylemmän auktoriteetin ensiksi määrittelemään kertojan, jotta voin sitten kertoa jälleen jutustelevaan tapaan omista lukumieltymyksistäni ja kysellä sitten teiltä mieleisistänne kertojista.

Aloitan kuitenkin itse niillä, joista en niin pidä.

Useimmin petyn kun ihastun lapsikertojiin, ja puhun nyt nimenomaan pikkulapsista, teini-ikäiset menettelevät. Hyväksyn epäluotettavuuden ja epäjohdonmukaisuudet vanhemmissa kertojissa, mutta huomaan tarkastelevani lapsikertojia liiankin kriittisesti. Huonetta lukiessa tuskastuin Jackin epäjohdonmukaisuuteen, kuinka hän oli sekä ns. kaikkitietävä kertoja, joka osasi välittää lukijalle kaiken muiden henkilöiden ajatuksista ja käyttäytymisestä, että eristyksessä kasvanut lapsi, jolle ymmärrettävästi normaali arki tuotti vaikeuksia. Hän samaan aikaan siis kysyi, että mitä jokin sana tarkoittaa ja osasi kertojana välittää tämän ristiriidan lukijalle. Jos Jack olisi ollut minäkertojana ulkopuolisempi, katsellut aikaa taaksepäin tai ollut johdonmukaisesti "kujalla" uusista asioista ja hänen ihmettelynsä olisi tuotu esiin muilla keinoin, olisin hyväksynyt hänet lapsikertojana. Nyt hän tavallaan pilasi kirjan. Brunolle taas annoin anteeksi naiiviuden, sillä se toi tuttuun aiheeseen uudenlaisen näkökulman. Hän on kuitenkin ärsyttävyyteenkin asti ymmärtämätön ympäröivistä tapahtumista, ja lukijalla on koko ajan suurempi tietomäärä hallussaan, joka tekee tarinassa mukana olevan minäkertojan havainnoista mielenkiintoisia.

Tästä nyt voisi tehdä lyhykäisyydessään johtopäätöksen, että pitäisin enemmän tyhmistä kuin fiksuista lapsikertojista, mutta ei se niinkään mene. Kyse on mieltymyksistä, sillä totta kai lapsikertoja toimii toisissa kirjoissa paremmin kuin toisissa, mutta kärjistäen selviäisin ilmankin. Vaikka havainnointiin ja näkökulmiin tulee lapsikertojien myötä uusia piirteitä, niin valinta näkyy myös usein kielessä. Tarinan kuljetus ja ilmaisu on lapsellisempaa, epäonnistuessaan pakotettua ja pitkästyttävää. Usein kirjailija on kuitenkin aikuinen ihminen, joten pahimmillaan kertojaratkaisu on epäuskottava, kankea ja lukiessa tulee kuin väkisin etsittyä epäjohdonmukaisuuksia. Korostan tähän, että lapsikertojat eivät aina ole huonoja valintoja ja nyt puhun puhtaasti omista mieltymyksistäni.

Epäluotettavina kertojina he ovat omiaan, mutta pidän silti enemmän toisenlaisista epäluotettavista kertojista. Niistä, joilla on ketunhäntä kainalossa ja jotka yrittävät jallittaa lukijaa. Toki tämäkin on yleistys, sillä pahimmanlaatuisista tendenssikirjoista en niin perusta. Mutta haluan tulla kirjoissa myös huijatuksi. Lumiomena-blogissa Katja nosti vähän aikaa sitten esiin Lionel Shriverin Poikani Kevin -teoksen  kertojasta: "Eva on klassinen esimerkki epäluotettavasta kertojasta, me lukijathan saamme tietää kaikesta vain hänen erittäin subjektiivisesta näkökulmastaan. Emme voi oikeasti tietää, mitä Franklin kaikesta ajatteli tai oliko Kevinin pikkulapsuusajan ilkeys äidin mielikuvitusta vaiko totisinta totta. Mutta vaikka Eva ehkä onkin epäluotettava, kirjoittaa Shriver tavalla, että Evan jokaisen lauseen uskoo, hänen jokainen sanansa on totta."

Epäluotettava kertoja, jonka kertoma voi yhtä hyvin olla myös totta, on kiinnostava kertoja. Tiivistetysti. Kärjistäen.

Kavahdan toisinaan puhuttelevia kertojia, jotka yhtäkkiä huomioivat minut kirjan äärellä ja tokaisevat jotain JUURI MINULLE. Joskus tämä rikkoo lukemisen illuusion ja sen maailman, mihin olen soluttautunut, ja havahdun siihen, että tässä tosiaan nyt luetaan kirjaa ja tuo kertoja sanoo minulle jotain. Terveppä terve sinnekin. Mutta näihin kertojiin olen pikkuhiljaa ihastumassa, viekoittelevasti pitävät tarinan imussa ja yhtä koska voivat herättää siitä transsista.

Pidän myös kertojista, jotka pysyttelevät taustalla. Tekevät sen duunin, johon heidät on palkattu. Välittävät, kertovat, järjestävät, valikoivat parhaat palat sieltä täältä. Eivät pidä turhaa meteliä itsestään ja antavat henkilöiden ja miljöön loistaa. Heistä pidän erityisen paljon.

Millaisista kertojista te pidätte? Ovatko eläinkertojat jännitäviä? Epäluotettavat luottovalintoja? Lapset liian lapsellisia? Haluatteko, että kertoja on mukana henkilönä tarinassa vai täysin ulkopuolinen? Haluatteko muistelevan minäkertojan? Entä miltä maittaa useamman kertojan kertomus? Poikkeaako runojen kertoja/puhuja proosan kertojasta?

Tuleeko teille mieleen lukukokemuksia, joissa erityisesti olisitte kiinnittäneet huomiota kertojaan? Muistan, että luennoilla puhuttiin joskus Paul Austerin New York -trilogian kontrolloivasta kertojasta, jonka mielivaltaa vastaan alkavat henkilöhahmot kapinoida, mutta koska en ole lukenut Austeria yhtään (vielä) en tiedä, miten he sen tekevät.

Kommentoikaa kertojista, kirjavinkit jakoon!

Tom Gauld: Goliath

Kaikki varmaan tuntevat tarinan Daavidista ja Goljatista? 

Se on kuin mallitarina siitä, miten pienessäkin voi olla voimaa. Kannustushuuto altavastaajille, kuinka lopussa kiitos seisoo – tai ainakin lopussa on loppu, jätin loppu.

Entä jos Goljat onkin pataljoonansa viidenneksi huonoin miekkamies, joka on määrätty paperitöihin, sillä hänen vahvuutensa ovat hallinnollisissa töissä, ei taistelutilanteissa?  

Tom Gauldin uutuussarjakuva Goliath oli mieluisa syntymäpäivälahja. Tuttu, mutta täysin uudesta näkökulmasta kerrottu tarina yhdistettynä minimalistiseen, seepiasävytteiseen piirrokseen oli suoranainen lukunautinto. Niin yksinkertainen tarina, niin pelkistetty kuvitus, joten toteutus sai kasvaa rauhassa jättiläisen kokoiseksi.

Vaikka lukija tietää, kuinka armoton on suurikokoisen Goljatin loppu, raikas käsittelytapa puhaltaa tomut pois vanhan tarinan päältä. Goljat on tavallaan ulkonäkönsä uhri, sillä eräs kapteeni saa hurjan idean; hän pyytää kuninkaalta lupaa kokeilla jotain uutta tapaa voittaa asemasota ja lähettää Goljatin rajalle haastamaan yhden miehen. Sota käytäisiin kaksintaisteluna, ei suurien armeijoihin kolisteluissa.

"I am Goliath of Gath, Champion of The Philistines.

I challenge you:

Choose a man, let him come to me that we may fight.

If he be able to kill me then we shall be your servants.

But if I kill him then you shall be our servants."

Huutaa Goliath joka päivä, vaikka ei oikeastaan halua edes tapella. Mutta hän on myös kunnon soturi, eikä tahdo väittää kapteenilleen vastaan. Mikäs siinä odotellessa, kapteenihan lupaa ettei kukaan kuitenkaan tule. Kyseessä on vain psykologinen sodankäynti.

Aluksi en välittänyt siitä, että kaikki tekstit on kirjoitettu kapitaaleilla, mutta ainakin niistä saa selvää. Olen lukenut joskus sarjakuvia, joissa puhekuplat on kirjoitettu käsin mitä koukeroisemmalla kaunolla, joka tietysti hidastaa lukemista. Tekstaus ei ole kaunista, mutta henkii pienen ja suuren dualistista tematiikkaa, sillä isot kirjaimet näyttävät mahtipontisilta ja täyttävät niille varatun tilan hyvin.

Goljat-parka, ärsyttävä tenava kolkkaa hänet hengiltä.

Tuttu tarina nousee ihan uudelle tasolle, kun lukija samaistuukin hiljaiseen jättiin. Goljat on inhimillinen ja sympaattinen hahmo eikä tosiaankaan mikään pahuuden ruumillistuma. Hän ei edes halua mennä katsomaan muiden joukossa eläintappeluita, hän vain ihmettelee, että miksi heidän leirialueelleen on tuotu karhu istumaan kahleissa. Gaudin taituruus on aloittaa tarina, niin että se väistämättä tuo mieleen Raamatun, sitten ravistella kaikki uskonnollisuus pois, jotta teos voi nousta ihan omaksi taiteekseen, eikä vain raamatullisen tarinan kuvitukseksi. Hän vie lukijan oudolle maaperälle, näyttää toisen puolen ja pakottaa sitten seuraamaan jätin ennalta-arvattavan kuoleman.

Kirjassa ei oikeastaan tapahdu mitään, mutta tarinassa on silti imua. Hyvähyvä!
Kaikki varmaan tuntevat tarinan Daavidista ja Goljatista? Noh, tämä on tarina Goljatista ja Daavidista.

Cécile Slanka: 101 tapaa jättää rakas

Cécile Slanka: 101 tapaa jättää rakas

Avain, 2008

Comment lui dire adieu, 2007

Sivuja: 127

Suomennos: Titia Schuurman

Graafinen suunnittelu: Satu Kontinen

Lyhyesti: 

Nimikin sen jo kertoo, 101 erilaista jäähyväiskirjettä.

---

SADISTI
Henkka,
tiedän kokemuksesta, että jätetyksi tulemisessa
on tuskallisinta se, ettei ymmärrä jättämisen syitä.
Joten en kerro niitä.

Matleena

Lyhyestä virsi kaunis. Ranskalainen kirjailija Cécile Slanka on kirjoittanut Raymond Queneaun kulttikirjan Tyyliharjoituksia hengessä 101 erilaista erokirjettä. Lähtösanoista voi lukea, millaisissa suhteissa ihmiset olivat, lähdetäänkö ovet paukkuen, hirttosilmukkaa heiluttaen vai lempeästi hyvästellen. Teos on nopealukuinen, ja sellaisenaan nopea välipalakirja. Erityisesti nautin suomentajan työstä, merkkasin monta kohtaa, jossa ihailin kääntäjän kekseliäisyyttä.

Aluksi minua hämäsi nimien suomennos, mutta pidin oikeastaan siitä, että kirjeitä lähettivät niin Sannat kuin Borikset. Suomalaisilla nimillä tuli myös erilainen särinä ja sointi erokirjeisiin. Raijan kirje Jussille on ihan erilainen kuin Marthan Sigmundille. Onhan se myös jännä nähdä omalle nimelle osoitettu hyvästijättö joltain Severiltä.

Hanna,
kun rakastaa, täytyy lähteä.
Minä en enää rakasta sinua, mutta se ei ole mikään syy jäädä!

Hyvästi.
Severi.

Yhdessä erokirjeessä suomentaja on käyttänyt tosissaan mielikuvitustaan ja käyttänyt hyväksi suomalaisia paikannimiä: "Loviisa, me kohtasimme kauniina kesäpäivänä Pellon laidassa. Muisatn vielä miten nätti Häme sinulla oli Ylläs. Minä nojailin ujona Hankoon ja kaivelin kannuksella Multia --." Tutut paikat kuljettavat pitkin Suomea, mutta näyttävät erään suhteen alun ja lopun. Vaikka mies kuinka uskoi "sen olevan Aitoo rakkautta", suhteessa ei lopulta "käynyt Hyvinkää". ja tunteet "ajautuivat Kolariin." Kokoelman mittapuulla melko pitkässä jäähyväiskirjeessä suomentaja Titia Schuurman on osannut käyttää ilahduttavasti suomalaisia paikannimiä ja niiden merkityksiä hyväkseen. "Kun aamun Rusko sarastaa, minä olen jo maailman Turuilla. Hyvästi."

Erokirjeet on otsikoitu kirjeen tyylin mukaan. Supliikkimiehen kirje on ihan erilainen kuin Ekspertin lausunto. Pannahinen-kirjeessä suomentaja on osannut loruilla panna-sanalla mennen tullen, kun Anna P. käskee Panun panna mieleensä, mitä kaikkea tämä on pannut alulle. Virke toisensa jälkeen panemiset ja panettelut vyöryttyvät kyllästyneen naisen kirjeessä. Huikean kekseliästä. Samanlaista tyylittelyä löytyy Perecin tapaan -kirjeestä, jossa on käytetty vain e-vokaalia sanoissa. "Et lepertele! En pehmene, en edes perheemme eteen. Menneet veneretket, hempeet lemmenhetket? Menneet teeskennellen, heh! Terve herpesperse!"

---

LASKENTATOIMI


Harto,
olet kuudestoista poika, jonka jätän, mutta ensimmäinen, jota minun ei tule tippaakaan ikävä.

Anniina


HUOLITELTU

Hyvästi Maija-Liisa, oli kovin ikävä tutustua.

Niilo

 
VANDAALI

Fredrik,
Jätän autosi samaan kuntoon kuin sinä jätit minun sydämeni !

Martina


HUOMAAVAINEN
 
Rakas,
valitettavasti kellarissa ei enää ole köyttä, minun piti ottaa se että sain sidottua tavarani autosi katolle, mutta kylppärissä on yllin kyllin rauhoittavia.
 
Camilla


HELLITELLEN
 
Paukkuseni,
pikkupupuseni, mussukkani, namuseni, kultamuruseni, höpönassuni, kölliseni, nallekarhuni, jänöjussini, hauvelini, kyyhkyläiseni, hanipalleroni, mörrimöykkyni, kultsipuudelini, sokeritoppaseni, pehmoleluni, kollinroikaleeni, rakas rutjakkeeni, murmelini, hunajaiseni, puppelini, Pauli-kultaseni !

Milja ! Olet vuosikausia kiusannut minua näillä idioottimaisilla nimityksillä, mutta nyt saa riittää !!!

Hyvästi, sinä kylmä suihku tunteideni valkamaan !

Pauli

---

Ihminen on yhtä järjetön erotessaan kuin rakastuessaankin.

Manuela Bosco: Ylitys

Manuele Bosco: Ylitys

Teos, 2012
Sivuja: 220
Graafinen suunnittelu: Jenni Saari
Lyhyesti: 

Elämäkerta, muistelmat, ylistyslaulanta urheilulle, perheelle ja taistelulle.

Aloin vihata kuvaa, jonka olin sekoittanut "itsekseni". Inhosin tuota kontrolloitua identiteettiä, josta oli tullut varmisteleva ja ylpeä. Luontainen spontaaniuteni ja ilo olivat täysin kadonneet elämästäni. Tunsin olevani verkossa, jonkinlaisessa hiljaisessa ansassa, joka kiristyi ympärilläni sitä mukaa kuin kesä lähestyi. Turvallisuudenkaipuuni, jonka tähden olin vaihtanut valmentajaa, oli kahlinnut minut ja luontoni tuntui muuttuvan ohuemmaksi päivä päivältä, samalla kun valo silmissäni himmeni.

Otin elämäni ja itseni hyvin vakavasti. En ymmärtänyt, että ihmiset tulivat kisoihin viihtymään ja syömään makkaraa.


Luin Manuela Boscon autobiografisen esikoisteoksen Ylitys jo jonkin aikaa sitten, mutta ehdin vasta nyt kirjoittamaan lukukokemuksestani. Bosco on entinen yleisurheilija, aitajuoksija, ja muistin hänestä varsin vähän ennen kirjaa. Mainintoja sieltä täältä, mutta minulla ei ollut minkäänlaisia ennakko-odotuksia, törmäsin kohu-uutisointeihin kunnolla vasta kirjan luettuani. Kirjan kansi ja kaunis taitto vetivät puoleensa, ja aina silloin tällöin haluan lukea elämäkertoja, joten nähtyäni kirjan uutuushyllyssä nappasin sen mukaan.

Väljä, siisti taitto, hyvin kulkeva tarina, selkeä teksti vetivät, ja sain muutamassa tunnissa luettua Ylityksen. Bosco tuntuu rehelliseltä kirjoittajalta, joka käy läpi itseään säästämättä urheilu-uransa eri vaiheita. Kuinka huippuvalmentaja ja urheilutieteiden tutkija isä kehitti erilaisia leikkejä molemmille tyttärilleen, jolla hän samalla testasi keksimiään tekniikoita ja laitteita, mutta myös vietti lastensa kanssa aikaa. Urheilu sopi läheisyyteen, soljui elämään vaivatta ja valmennustyö alkoi kuin vahingossa näistä leikeistä. Isä on teoksen ja siten myös Manuelan elämän yksi tärkeimmistä johtohahmoista, sillä isäsuhteeseen tiivistyy kaikki voitokkuus, mutta myös häpeä, syyllisyys, riittämättömyyden tunne ja ikävä.

Kirjassa, kuten elämässä, on monenlaisia päällekäisiä teemoja. Pikaisella googletuksella lehtiotsikoiden mielestä kiinnostavin aihe tuntui olevan Boscon itsemurhayritys. Odotin, että hänen syömishäiriönsä huippu-urheilijana olisi noussut otsikoihin yhtään muita mielen ja kehon sairauksia väheksymättä. Toivon mukaan tämä ei ole niissä piireissä "se tavallinen tarina". Kriisit ja kiputilat korostuvat kun lukee toisen elämästä, mutta nyt jonkin aikaa lukemisen jälkeen huomaan että minua viehätti Boscon kirjassa sen valoisuus.

Tai valon ja varjon leikkaus läpi teoksen. Kuin Boscossa (tai ainakin siinä Boscossa, joka on päähenkilö Ylitys-teoksessa) vaikuttaisi kaiken aikaa kaksi yhtä vahvaa voimaa. Hän on tavattoman perhekeskeinen ihminen, mutta yrittää koko ajan itsenäistyä ja repiä itseään perheestä poispäin. Hän on puoliksi italialainen, puoliksi suomalainen. Urheilija, joka haluaa näytellä. Vuoroin hän ahmii, vuoroin paastoaa. Ääripäiden ihminen, jonka elämäntarinassa riittää ainesta kirjaksi.

Isä on kaikessa rakkaudessaan hyvin etäinen, sillä avioeron jälkeen hän palaa Italiaan. Valmennus- ja isäsuhde hoituu puhelimen välityksellä, Manuela tuntuu melkein isän kuolemaan asti olevan katkera siitä, että isä oli lopulta niin vähän läsnä. Välillä tuli tunne, että hän jatkoi urheilu-uraansa vain ollakseen siten isäänsä lähellä. Mutta toisaalta Ylistys on kunnialaulantaa myös treenaamiselle ja erityisesti kilpailemiselle. Ihminen voi tuntea olonsa hyvin merkitykselliseksi tehdessään jotain sellaista, johon kaikki eivät pysty. Voittamaan, treenaamaan kovaa, suoriutumaan monista harjoituksista ja vaikeuksista. Tämä sama ihminen ei silti tule treenaamalla ehjäksi. Ja tästä Ylityksessä on kyse: henkisen ja fyysisen puolen rehellisestä arvioinnista. Jalat voivat kantaa vaikka kuinka pitkälle, mutta jos ihminen ei ole sinut siinä kropassa, jota jalat kantavat, mikään matka ja loppusijoitus ei vie tarpeeksi pitkälle.

Lisäys: Niin noloa! Olen lukenut kaiken aikaa, että kirjan nimi on Ylistys eikä Ylitys. Molempi parempi, molemmat nokkelia, eipä sillä. Korjasin kuitenkin tekstiin, mutta urlissa se pysyy aina vääränä.

Rosa Liksom: Hytti nro 6 / Makuja

Mies lastasi laukustaan pöydälle mustaa leipää, purkkipiparjuurta, sipuli- ja tomaattilohkoja, majoneesia, purkkikalaa ja keitettyjä kananmunia, jotka hän kuori huolellisesti ja viilsi kahtia.

Rosa Liksom: Hytti nro 6
Wsoy, 2011
Sivuja: 187
Kansi: Martti Ruokonen
Lyhyesti: Pohdintoja ruuasta.

Hytti nro 6 on tulvillaan kohtauksia, jossa kuvataan, mitä henkilöt syövät tai juovat. Vadim Nikolajevitšin matkalaukku tuntuu olevan pohjaton, sillä pitkin matkaa hän nostaa esiin mitä erilaisempia ruokia, joista tarjoaa osan myös tytölle. Yltäkylläisyys ja loputtomat ruokavarannot korostuvan entisestään, sillä tytön muistoissa kuvataan, kuinka normaalisti arjessa on vaikea hankkia ruokatarvikkeita. Miehen laukku on taas koko ajan täynnä mitä erilaisimpia herkkuja.
                       
Kauppojen hyllyillä näkyy vain puute, ja ihmiset joutuvat usein hankkimaan tarvitsemansa vaihtokauppojen kautta: pullollisella kölninvettä saa vaihdossa kuusi kananmunaa ja Riian reissulta henkitoreissa Moskovaan kuljetetut kolme hillopurkkia mahdollistavat kolmen kuukauden baletti- ja konserttiliput samppanjoineen tytölle ja Mitjalle. Kaupoissa on niin vähän tuotteita, joten tyttö joutuu matkustamaan ympäri Moskovaa eri kulkuvälineillä löytääkseen Mitjan syntymäpäiviä varten ruokatarvikkeita:

He olivat aloittaneet ruuan hankkimisen jo marraskuussa ja ehtineet hankkia kaikenlaista, mutta Irina ei ollut tyytyväinen. Yhtenä aamuna he syöksyivät metsästämään elintarvikkeita jo aamukuudelta. He kiiruhtivat kuivassa pakkassäässä Jelisevin kauppaan, mutta sieltä ei löytynyt mitään. Ei edes vesirinkilöitä. He hypähtivät vihaisina jäiseen ratikkaan ja ajoivat Bulevardille ja lumisten vaahteroiden ohi Bronnajalle hyväntuoksuiseen leipäkauppaan. Sieltä he saivat hyvän limpun. He nousivat johdinautoon, jossa oli niin kuuma että hiki virtasi, ja köröttelivät toiveikkaina Zatšatjevskin kujalle. Siellä oli yksi ruokakauppa, josta Irina oli joskus löytänyt pari purkkia laadukkaita sardiineja. Kaupasta ei löytynyt mitään, ei edes suolakurkkuja.
  
Runsas ruokasanasto ja tyypillisten venäläisten ruoka-aineisten toisteisuus toimivat teoksessa neuvostonostalgiaa tukevina motiiveina. Tukeudun tässä siihen yksinkertaiseen periaatteeseen, että toisto on yksi tekstin tehokeinoista, jolla korostetaan merkityksiä. Hytti nro 6:n ruoka-motiivit kiinnittävät teoksen tiettyyn paikkaan ja aikaan, ja ruuan, makujen ja hajujen kuvaus tuo vahvan tunnun elämänmenosta Neuvostoliitossa.                        

Toistuvalla ruokamotiivilla on siis useita tehtäviä: se kiinnittää teoksen Neuvostoliittoon, se vahvistaa tytön riippuvuussuhdetta mieheen ja tämän ehtymättömään ruokalaukkuun, ja se toimii paradoksaalisessa suhteessa teoksen kuvaamalle puutteelle ja niukkuudelle.

Tyttö ajatteli edellistä talvea. Silloin Afganistanin sota oli kiihtynyt ja ruuantuotannon sijasta neuvostovaltio keskittyi aseiden tuottamiseen, eikä hän ei ollut löytänyt Moskovan talouskauppojen hyllyiltä muuta kuin tiivistemaitopurkkeja, kalasäilykkeitä ja satunnaisia majoneesitölkkejä. Kaikkialla oli ollut pelkkiä ongelmia.

Puutteen ja yltäkylläisyyden välinen kontrasti toimii sekä groteskin että ironian tunnusmerkkinä. Kuten yllä olevasta lainauksesta voi nähdä, tyttökin oli kokenut aiemmin puutetta olosuhteiden pakosta, mutta koko matkan aikana hänen ei tarvitse kertaakaan tuntea puutetta ja nälkää.

Juttu on jatkoa aiemmin kirjoittamalleni maisema-kuvaukselle.

Eeva Rohas: Syvä pää

Eeva Rohas: Syvä pää

Otava, 2012

Sivuja: 239

Kansi: Emmi Kyytsönen

Ihastuin Rohaksen esikoisteokseen, novellikokoelmaan Keltaiset tyypit ja tyytyväisenä avasin tämän uutuuskirjan Syvä pää. Keltaiset tyypit olivat oikeastaan melko traagisia tyyppejä, Syvän pään henkilöt ovat yhtä särkyneitä, uivat ilman tukea syvässä päässä.

- Sinähän sanoit, ettei tässä ole mitään sairasta. Silloin asematunnellissa, muistatko?
- Niin taisin sanoa.
- Nytkö et enää ajattelakaan niin?
- En tiedä, mitä ajattelen.

Eikä tiedä lukijakaan. Kolmikymppinen kotonaan yhä asuva Susanne hankkii aidon reborn-nuken hoivattavakseen. Jonkinlainen äidinvaisto hänessä herää, ja hän hankkii nukelle ruokaa, vaippoja ja muita tarvikkeita vanhempiensa järkytykseksi. Susanne on selvästi henkisesti hauras, eivätkä vanhemmatkaan täysin tiedä, miten hänen haaveisiinsa ja tekoihinsa tulisi suhtautua. Susanne odottaa jotain muutosta, hän toimii siivoojana, mutta haaveilee muutosta ulkomaille. Hän haluaa itsenäistyä, mutta ei tunnu oikein osaavan olla omillaan.

Toinen tarinalinja seuraa nuoren uimarin Fannyn kasvukipuilua. Tyttö asuu yksin eläinlääkäri-isänsä kanssa, harrastaa kilpauimista ja haaveilee satuhäistä. Fannyn kaveri Henriikka on muutaman vuoden vanhempi, juuri oikeanlainen, ja Fanny yrittää imitoida ystäväänsä hankkimalla samanlaisen takin, haluamalla samoja asioita. Fanny kasvaa imitoiden, odottaen ja haluten.

Kirja sopi hyvin pariksi juuri Kansallisteatterissa näkemälleni esitykselle, Godota odottaessa, joka perustuu Samuel Beckettin romaaniin Huomenna hän tulee. Tarinassa kaksi resuista kulkuria odottavat pitkästyneinä Godoota tulevaksi, ainakin kahden vuorokauden ajan. Klassikkonäytelmä on mieleenpainuva muistutus siitä, mitä tapahtuu jos koko ajan vain odottaa, ja tätä jotain suurta onnea odottaessaan antaa elämän valua ohi. Rohaksen henkilöt tuntuvat istuvan samalla kohtauspaikalla kulkureiden kanssa, godottamassa. Lukijan tehtäväksi jää selvittää, että onko odotus loputonta vai kehittyvätkö henkilöt teoksessa riittävästi.

Teoksen henkilöt olivat kiinnostavia, sillä he ovat toisaalta samalla tavalla rikkinäisiä, mutta silti hyvin uskottavia ja ainutlaatuisia. Kirja tuntuu aluksi paljon viihteellisemmältä kuin esikoisteos, mutta kun hyppää syvään päähän, löytää monia merkityksiä. Kiehtova on jo kirjan nimi. Syvä pää. Viittaa uintiin, mielenterveysongelmiin, sukeltamiseen, johonkin pelottavaan ja toimii kirjassa toistuvien päähän liittyvien tapahtumien kanssa hyvin yhteen. Syvässä päässä sukelletaan ihmismieleen, kauhotaan syyllisyyttä, häpeää, onnettomuutta. Ei mikään helppo kirja, vaikka teksti kulkee helposti eteenpäin.

Godotan seuraavaa Rohaksen teosta, sillä hän on taitava, vaikka saa sen näyttämään helpolta.

Sergei Dovlatov: Meikäläiset

Sergei Dovlatov: Meikäläiset

Idiootti, 2012

Наши, 1983

Suomennos: Pauli Tapio

Sivuja: 154

Graafinen muotoilu: Varpu Eronen

Joseph Brodsky lupaa, että Dovlatov on "ainoa venäläinen prosaisti, jonka teoksia ei jätetä kesken". En tiedä tästä ainoasta, mutta ei tehnyt kyllä mieli jättää teosta kesken, päinvastoin, haluaisin lukea mahdollisimman pian lisää Dovlatovin teoksia. Onneksi syksyllä ilmestyy Matkalaukku saman kääntäjän ja kustantamon toimesta. Katselin jo muita teoksia englanninkielisinä, mutta toivon että lisää käännetään, teksti soljui suomeksi oivallisesti, ja mukana oli myös paljon suomentajan huomoita (enimmäkseen listana viimeisillä sivuilla), joiden avulla moni historiallinen asia tai sanojen kaksoismerkitys avautui. Näitä suom.huom.-pilkahduksia näkee nykyisin aika harvoin uusissa käännöksissä, mutta itse pidän niistä, sillä silloin tulee aina kiinnitettyä huomioita kääntäjän työhön ja varsinkin jos lähtökieli on itselle vieras, niin niistä saa olennaista tietoa, joka ei suomennoksessa voi aina välittyä.

"Silloin minua ällistytti tuo sekoitus jokapäiväisyyttä ja järjettömyyttä. Nyt tunsin suunnilleen samoin."

Meikäläiset on nimensämukaisesti kertomuskokoelma Dovlatovin "meikäläisistä", eräänlainen kirjallinen perhealbumi hänen sukunsa vaiheista. Yllä oleva lainaus kirjasta sopii hyvin tiivistämään koko teoksen idean, se on ällistyttävä sekoitus jokapäiväisyyttä ja järjettömyyttä. Tarinat voivat olla totta, mutta ovatko ne, siitä ei kai koskaan saa täyttä varmuutta. Oma suosikkini on Dovlatovin ja hänen vaimonsa kohtaamisesta ja liitosta kertova kertomus, mutta myöhemmin minulle selvisi New Yorkerin podcasteja kuunnellessa, että Dovlatov on kirjoittanut täysin erilaisen version tästä kohtaamisesta, joten kuka tietää, mikä on fiktiota ja mikä faktaa. Eikä minun kyllä tarvitsekaan sitä tietää. Tarina itsessään on niin kiehtova, että se riittää.

Meikäläiset on kuvaus Neuvostoliitosta Dovlatovin suvun kautta, vaikka teksti on yhteiskunnallista, jopa poliitista, se ei ole yhtään liian itsestääntietoista ja vakavaa. Huumori puree minuun, sillä tekstissä ei ole vahvaa tendenssiä aatteiden, oikeiden tai väärien, puolesta. Pilkka osuu omaan sukuun, mutta kaikkia perheenjäseniä kohdellaan silti rakastavasti. Ei tekstissä silti ole mitään hyssyttelevää ja syliinsäkapaloivaa, vaan nasevaa, osuvaa, kepeää ja absurdia.

"Luulen että tätini oli hyvä kustannustoimittaja. Niin minulle sanoivat kirjailijat, joiden kanssa hän työskenteli. Vaikka en täysin ymmärräkään, mihin kustannustoimittajia ylipäänsä tarvitaan.
Jos kirjailija on hyvä, on kustannustoimittaja oikeastaan turha. Jos hän on huono, ei kustannustoimittaja häntä pelasta. Mielestäni tämä on selvä juttu.
Tiedän miten tätini työskenteli kirjailijoiden kanssa. Olin joskus paikalla. Hän saattoi esimerkiksi sanoa:
- Jura, sinulla on tässä neljä kertaa sana "tunkkainen".
- Totta tosiaan, ihmetteli Juri Pavlovits German.
- Mitenkä en mokomaa pannut merkille?
Ja silti olen sitä mieltä, ettei kirjailja tarvitse kustannustoimittajaa. Ei edes hyvä kirjailija. Ja huono kirjailija sitäkin vähemmän."

Heh.

Perheenjäsenet ovat yhtä aikaa myyttisiä ja todentuntuisia. Isoisä "katoaa" mystisesti, huikean menestynyt ja älykäs serkku tuntee olevansa oma itsensä vain vankilassa, ainakin kolme sukulaista elättää itsensä oikolukijana, äiti halveksi Stalinia, isän mielestä Stalinia ei olisi pitänyt kuoleman jälkeen pitää ollenkaan kuolevaisena, vaan olisi pitänyt tiedottaa suuren legendan jatkaneen eloaan, sillä miksi Stalin olisi muka sitä yhtä nasaretilaisjuippia huonompi. Tädin miehessä Aronissa kuvastui puolestaan täydellisesti Venäjän historia: lukiolainen, vallankumouksellinen opiskelija, puna-armeijalainen, valkopuolalainen, jälleen puna-armeijalainen, tällä kertaa tietoisesti. Sergein omassa elämässä vaikutti kaiken aikaa kaksi keskenään kamppailevaa luonnonvoimaa: Vasemmalla pauhasi kasvavan nonkonformismin valtameri. Oikealla levittäytyi porvarillisen hyvinvoinnin peilityyli ulappa.

Pidän Meikäläisissä henkilökohtaisesta otteesta, kertojasta joka välillä puhuttelee lukijaa, huumorista, absurdista, arkipäiväisyydestä, lyhyistä virkkeistä, lakonisesta tyylistä, pienistä kommenteista siellä täällä, sydämellisimmistä tarinasta jonka hän kertoo koirastaan, kirjan ulkonäöstä. Pidän ja suosittelen.

Teuvo Pakkala 150 vuotta

Huomasin aamulla kirjailija Tuula Levon ansiosta, että tänään tulee kuluneeksi 150 vuotta Teuvo Pakkalan syntymästä. Viime vuonna juhlittiin näyttävästi Juhani Ahon vastaavaa 150-vuotisjuhlavuotta, mutta Pakkalasta ei juurikaan mediassa ole puhuttu. Minullekin tämä tieto tuli yllätyksenä ja siksi halusin blogissani juhlistaa hetken Pakkalaa ja kysellä teiltä lukijoilta, kuinka hyvin tunnette Pakkalan tuotantoa.

Mitä kirjoja olette häneltä lukeneet? Pidättekö Pakkalan kirjoista? Kuinka mieleenpainuva lukukokemus oli?

Olen lukenut kotimaisen kirjallisuuden tenttikirjallisuutena Pakkalan Vaaralla ja Elsa. Molemmissa teoksissa päähenkilö Elsan kohtalo on traaginen, epäreilu ja jopa ahdistava. Luin aikanaan Elsan ohella Riikka Rossin Särkyvä arki -kirjan, joka on perusteos suomalaisen realistisen ja naturalistisen kirjallisuuden kansainvälisistä, erityisesti ranskalaisista yhteyksistä, joten lukeminen luonnollisesti värittyi näistä lisätiedoista. Eikä siinä mitään pahaa, sillä Rossin teos on todella hyvä yleisesitys naturalismista ja mm. Ahon, Pakkalan, Canthin teosten vaikutteista on kiinnostava tietää, varsinkin kun olen lukenut myös Flaubertia, Strindbergia, Dostojevskia, Ibseniä ja Zolaa. Yhteys tuntuu nyt päivänselvältä, mutta se on opittu tieto. Kirjallisuuden opinnoissa onkin itselleni ollut parasta lukea samaan aikaan ristiinrastiin kotimaista ja käännettyä kirjallisuutta, jolloin kytkennät, samankaltaiset teemat ja aiheet näyttäytyvät vahvoina lukiessa ja tuntuu kuin pääsisi ajassa hyppäämään taaksepäin.

Mutta takaisin Pakkalaan. Pakkala on minusta riipivän säälimätön tarinankertoja, ainakin nykyvinkkelistä katsottuna. Kaksinaismoralistiset asenteet kahlitsevat ja tuomitsevat aina naisen, eivätkä eri yhteiskuntaluokkien epäreilut olosuhteet jää häneltä huomaamatta. Nannan ja Morren blogeista voitte lukea arviot Elsasta.

Lainaan Levoa, sillä hän innosti minua tänään blogissani Pakkalaa muistamaan:
"Kirjailija Teuvo Pakkalan syntymästä on tänään kulunut 150 vuotta. Hän on kirjoittanut hienot romaanit Elsa ja Vaaralla jo 1880-luvulla, luonut psykologisesti tarkkanäköisten lapsinovellien perustan ja romaanissaan Pieni elämäntarina hän teki rohkeita muotokokeiluja. Merkillistä kyllä, mediassa Pakkalan juhlavuosi ei näy juuri mitenkään! Pakkala joutui kirjailijana marginaaliin jo eläessään, ja sama tila näyttää jatkuvan hänen kuoltuaankin."

Pakkalan teoksia löytyy myös ilmaisina Project Gutenberg -sivustolta. Huomasin myös, että SKS:n nettikaupasta saa Pakkalan teoksia melkein ilmaiseksi 20.4. asti.

Onnea Teuvo Pakkala!

Pakko lisätä kommenteista saatu tieto suoraan tähän postaukseen, sillä Mervi Kantokorpi mainitsee, että Pakkalaa tosiaan juhlistetaan tänä vuonna monin tavoin. Kiitos paljon tästä tiedosta, haluan sen vielä lisätä, jos joku lukijoista ei kommentteja käy lukemassa.

"Hei Hanna ja kaikki muut Pakkalan lukijat!
- Teuvo Pakkalalla on tosiaan tänään synttärit ja onneksi hän ei ole niin marginaalissa kuin tuossa Tuula Levo näköjään jo murehtii. Eli syksyn mittaan Pakkalan tasavuosia juhlistetaan sekä Helsingissä että Oulussa. SKS:n juhlasalissa vietetään esimerkiksi kirjallista iltapäivää lokakuun 5. päivä Pakkalan ympärillä, alustajina nuorempia ja varttuneempia tutkijoita kuten just mainitsemasi Riikka Rossi, sitten myös ilokseni professorit Pertti Karkama ja Maria-Liisa Nevala ovat luvanneet puhua Pakkalan tuotannosta. Muutakin on luvassa, kuten Pakkalan mainion 'Sotapolulla'-elokuvan (1921) esitys Orionissa jne.

Eli tästä päivästä juhlat vasta alkavat!"

Alain Claude Sulzer: Väärään aikaan

Alain Claude Sulzer: Väärään aikaan
Lurra Editions, 2012

Zur Falschen Zeit, 2010

Suomennos: Raija Nylander
Sivuja: 242

Kannen kuva: Rax Rinnekangas

Maa: Sveitsi

"Mikään ei suojellut heitä sen paremmin kuin muiden sinisilmäisyys. Kukaan ei osannut epäillä mitään. Samaan aikaan kun lapset Sveitsin rajan tuolla puolen olivat vasta hiljattain olleet tarpeksi vanhoja taistelemaan sodassa ja kuolemaan, heidän viattomuudestaan pidettin rajan tällä puolen vankkumatonta huolta. Heitä kahta kohdeltiin lähes lapsina, hengenheimolaisian, jotka olivat löytäneet toisensa. Aikuisten silmissä he olivat erottamattomia ystäviä."

Nuori 17-vuotias poika pysähtyy tarkastelemaan isänsä valokuvaa tarkemmin. Hän on kävellyt kuvan ohi lukemattomia kertoja, hänen äitinsä on pyyhkinyt kuvan päältä pölyjä, poika on katsonut kuvaa, mutta vasta nyt hän kunnolla keskittyy siihen. Isän ranne muistuttaa pojan rannetta, heissä on paljon samaa, mutta aiemmin pojan huomio ei ole kiinnittynyt rannetta koristavaan kelloon. Suurennuslasi paljastaa kellon olevan Seamaster-merkkinen, mutta missä kello on nyt.

Sveitsiläisen Alain Claude Sulzerin teos Väärään aikaan on psykologinen tarina nuoren miehen yrityksestä päästä isän kohtalosta perille. Samalla yksityiskohtien tarkkuudella kuvataan minäkertojan mielenliikkeitä, ajatuksia, kuin ympärillä olevia esineitä, tapahtumia ja liikkeitä. Yksityiskohtainen, tarkka kerronta uuvuttaa aluksi, mutta ne myös kiinnittävät vahvasti lukijan aikaan. Sulzer hallitsee suvereenisti etäännyttämisen ja likellepääsyn yhdistämisen. Samaan aikaan Emil-isä on lukijalle yhtä mysteerisen etäinen kuin hän on tämän pojalle, mutta kerronnan tarkkuus tuo tunteet ja ajatukset niin lähelle, että sen intensiivisyys liikuttaa väkisin.

Kun fokalisointi siirtyy loppua kohden Emilille, lukijalle paljastuu enemmän asioita kuin mitä poika voi vain arvella. Pikkuhiljaa päästään lähemmäs totuutta, jonka merkitykset kirjailija on halunnut verhota alkusivuilta asti tietynlaisiin kädenliikkeisiin, epäsopiviin ajatuksiin, kuulumattomuuden tunteisiin, mutta jotka olivat minulle jo etukäteen täysin selviä, sillä kaikki tämä paljastetaan jo takakansitekstissä. Olin aluksi pettynyt siihen, etten saanut edes lupaa hetken arvailla, miksi Emil jo nuorena vietti niin paljon aikaa sairaaloissa ja miksi hän lopulta tappoi itsensä, koska tiesin jo ennalta asian, mutta toisaalta ei teos missään vaiheessa pyri tätä asiaa lukijalta salaamaankaan. Tiesin Emilin salaisuuden ennen poikaa, mutta koska teos ei kuvittelekaan olevansa arvoituksellinen dekkari, en kokenut että minulta vietiin mitään löytämisen iloa pois.

Väärään aikaan liikuttaa, niin vangitsevasti se kuvailee 1950-luvun ahdasmielisyyttä henkilöiden kautta. Ei suuria messuja, oikeudenkäyntejä, joukkotuhoa, vaan kaikki surumielinen, kahlitseva näyttäytyy inhimillisyyden näyttämöllä. Kun ei saa vapaasti rakastaa, eikä olla oma itsensä. Kuinka toiselle, rohkeammalle lapsuudenystävälle vapaa elämä on mahdollista Pariisissa, mutta johon ei itse uskalla heittäytyä, karata. Emil on heikompi, sillä hän hylkää näyttelijänhaaveensa ja vanhempien mieliksi opiskelee opettajaksi, menee naimisiin, elää varjoissa ja valheessa, ottaa itseltään hengen oman lapsensa ollessa kolmeviikkoinen.

Väärään aikaan sopii myös tähän aikaan. Tematiikka, henkilöiden esittämät kysymykset ja ihmisen oikeus tunnustaa rakkautta muistuttavat tutuista keskusteluista, yhä edelleen. Monessa suhteessa ollaan menty eteenpäin, mutta edelleen on ihmisiä, jotka haluavat tuomita rakkauden pimeisiin nurkkiin, piilossa katseilta ja hyväksynnältä.

Poika kertoo isänsä ja omaa tarinaansa nykyisyydestä, muistellen omaa kapinaansa mykkää äitiään ja sovinnaista isäpuoltaan vastaan. Vaikka poika oli itse nähnyt, millainen valta on hiljaisella, hän ei silti aikonut omille lapsilleen kertoa isoisän tarinaa. Se oli teoksen kummallisin kohtaus. Sama puhumattomuuden kehä jatkaa koskettamistaan, vain Emil sai asialta lopulta rauhan.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Wsoy, 2012

Sivuja: 130

Graafinen suunnittelu: Mika Tuominen

Päällyksen kuva: Laura Arvela

Lyhyesti: Kyllä minä niin mieleni ilahdutin!

Mielensäpahoittaja on täällä taas. Tuomas Kyrön uusimmassa teoksessa vanha valittaja vänkyy, vaan ei vingu ja vihastu turhasta. Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike sisältää kaikki tutut sanonnat, alussa Kyllä minä niin mieleni pahoitin ja lopussa Ps., mutta tämä teos ei ole mikään heikko kopio. Kyrön sanaleikittely on niin tarttuvaa, että huomaan lukemisen jälkeen puhuvani kuin Mielensäpahoittaja. Kyllä en voinut sille mitään.

Samalla ratsulla ratsastetaan, mutta kyllä en pannut tätä pahakseni, sillä Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike tarjoaa lukijoille myös jotain uutta. Vaikka teksti koostuu lyhyistä luvuista - jotka on nimetty nasevasti ja näin muistuttavat jälleen yleisönosastokirjoituksia tai kolumneja - teos on edeltäjäänsä juonellisempi.

Väkisinkin tätä arviota kirjoittaessa tulee koko ajan verrattua kahta mielensäpahoittajaa toisiinsa, mutta en muistaakseni lukiessa arvottanut, että kumpikohan nyt näistä on parempi. Luonnollisesti ensimmäinen annos humoristista marmatusta maistui makeammalle, sillä se oli jotain uutta. Vaikuttaviin valituksiin ei kuitenkaan heti kyllästy, joten uudet ruoka-aiheiset tekstit hotkii kerralla.

"Kylmäketjumaailmassa se ketju on syötävää tärkeämpi. Ja koska kaikki pannaan jäihin ja umpiopakkauksiin, ihmiset eivät osaa enää haistaa ja maistaa mikä on ihmisen ruokaa ja mikä kelpaa kissalle taikka Kiertolais-Aksulle. Pyysin ajamaan pakettiautonsa takaisin Alaskaan. Kyllä mennään tämä kesä perunoilla.
Ps. Yksi oli emännän mielestä kylmäketju, jonka voisi katkaista. Meidän suvun tavan kertoa tunteistaan."

Ensimmäinen Mielensäpahoittaja on ehtinyt kolmanteentoista painoksessan ja myynyt eri formaateissa yhteensä yli 64 000 kappaletta. (Viime vuoden bloggaukseen olen merkinnyt, että silloin maaliskuun alkuun mennessä teosta oli myyty 30 000.) Mie kuuntelin teoksen ensin ja ostin vasta sen jälkeen kirjan. Kuulin uudelleen lukiessa ja samoin tämän uudemman kanssa koko ajan Antti Litjan äänen, niin vaikuttava äänikirjakokemus se oli. Luultavasti hän lukee tämän uudemmankin kirjan, ja sitten kuuntelen senkin.

80-vuotiaan Mielensäpahoittajan rouva on joutunut Kuusikodin vuodeosastolle, ja miehen poika, kunnan lääkäri ja sosiaalityöntekijät ovat huolissaan, miten mies pärjää nyt yksin. Hän oli heittänyt vähän aikaisemmin liian kauniina pitämänsä kodinhoitajan ulos talosta, sillä hänelle oli ehtinyt muodostua hyvä rytmi ja yhteistyö rumemman Raisan kanssa. Raisa vietti kuitenkin liian kauan aikaa aina kierroksillaan vanhusten luona, joten hänet oli korvattu tehokkaammalla tytöllä. Mielensäpahoittaja on rakentanut monet talot ja selvinnyt aina kaikista askareista, joihin on ryhtynyt, joten hän tarttuu emännän keittokirjoihin haasteenomaisesti. Nyt pitää osoittaa kaikille, että hän pärjää kyllä yksinäänkin. Tolkun ruoka toisensa perään valmistuu keittiössä, jota ihmettelemään saapuvat naapurin Kolehmainen, oma poika ja tarkastuskäynnille tullut hoitohenkilökunta.

Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike pyörii nimensämukaisesti ruoka-aiheisten pohdintojen ympärillä. Miksi on olemassa mitäänsanomatonta juusto-kevyt-makkaraa? Miksi tuoretta kalaa on niin vaikea saada? Miksi kala tuodaan toiselta puolen maailmaa, vaikka vierestäkin saisi? Miksi kylmäketjun katkeamattomuus on tärkeämpää kuin asioiden hoitaminen järkevästi? Miksi nuoriso syö hiutaleita eikä puuroa? Miksi naapuri voi suuttua thaimaalaisista marjanpoimijoista, vaikka vaimo ja vaimon sapuskat tulevat sieltä?

"Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun leipää saa halvalla. Pakkausmuovilla on enemmän arvoa kuin sisällöllä. Ja niin tehdään nykyisin pehmeäksi, elämä, leipä ja nuorison ajatukset. Jos vähänkin kovettuu niin heitetään pois tai lyödään vitsiksi. Kantoja ei syödä. Kyllä tehdään oikea leipä itse. Rukiista. Juuresta kaikki alkaa."

Erityisilahtuminen kuvatoimituksesta, kahteen osaan jakautuvan teoksen välissä on ruoka-aiheisia värikuvia suomalaisista tv-kokeista ja keittokirjoista, lisäksi vanhoja mustavalkokuvia Keski-Suomen muistiarkistosta. Tietysti hauskoilla kuvateksteillä. Kirsin kirjanurkasta löytyy lisää tietoa ja kuvia kirjasta. Myös Sanna on ehtinyt tästä blogata, joskin hän kuuli lukiessaan Kyrön äänen. Valkoinen kirahvi pohtii kirjan kieltä ja sanavalintoja.

Kirjallinen pääsiäinen

Hyvää kiirastorstaita kaikille!

Tänä pääsiäisenä lukupinooni oli kuin huomaamattaan valkkautunut venäläisiä tai Neuvostoliittoon sijoittuvia kirjoja. Minulla ei varsinaisesti ole nyt sen kummempaa pääsiäislomaa, sillä olen luvannut itselleni edistää gradua ainakin viiden sivun verran, mutta enemmäänkin olen tyytyväinen. Maaliskuussa kirjoitin gradua yhteensä 25 sivua, mutta lähinnä viikonloppuisin ja iltaisin. Olen tyytyväinen graduni edistymiseen, mutta ennen kaikkea olen nauttinut Rosa Liksomin Hytti nro 6:n analysoimisesta, lähiluvusta ja kirjoittamisesta. Saako näin ääneen sanoakaan? Varmasti vastonkäymisiä ja tahkoamista on luvassa, sitä en epäile, mutta selvästi minulle on nyt sopinut kiireinen kevät, jolloin monet asiat edistyvät yhtä aikaa. Kuvassa näkyy vähän käyttämääni värikooditusta, jolla olen merkinnyt kiinnostavat kohdat.

Hytti nro 6 on siis pääsiäisen ykköskirja, mutta en malta olla lukematta myös muita kirjoja.

****
Sergei Dovlatovin Meikäläiset ja Ljudmila Ulitskajan Medeia ja hänen lapsensa ovat molemmat kevään uutuuskirjoja, venäläistä nykykirjallisuutta, jotka luen huviksi ja hyödyksi. Ulitskajan Naisten valheet oli viime vuoden parhaita käännöskirjoja, ja olen odottanut tätä uutta kirjaa kuin takatalven taittumista. Ihana, että teoksen on suomentanut sama kääntäjä Arja Pikkupeura, sillä edellisen kirjan kohdalla hän oli tehnyt erittäin laadukasta työtä ja miettinyt suomalaista lukijaa ja yhdenmukaistanut henkilöiden nimiä, niin että samasta henkilöstä oli vain yksi nimi käytössä.

"Ljudmila Ulitskajan nyansoidussa, psykologisesti tarkkanäköisessä proosassa suvun jäsenten yksittäisistä onnellisista ja traagisista tarinoista muodostuu hieno kokonaiskuva niin Sinoplin suvun jäsenten kohtaloista kuin koko Venäjän ja Neuvostoliiton 1900-luvun historiasta. Medeia ja hänen lapsensa -romaani on kuin upea mosaiikkitaideteos."

****
Dovlatov on kiinnostava kirjailija, sillä kustantajan sivujen mukaan hän sai eläessään vain kaksi novellia Venäjällä julki.

"Synnyinmaataan laajalti nähnyt Dovlatov on erityisen kiinnostava juuri Neuvostoliiton kuvaajana, ja erityisesti juuri nyt, kun moni suomalainenkin kirjailija on kiinnostunut Neuvostoliitosta ja lähihistoriasta. Siinä missä kotimaiset kirjailijamme usein kuvaavat Neuvostoliiton sortokoneistoa dramaattisesti ja jopa melodramaattisesti, järjestelmän väkivallan omakohtaisesti kokenut Dovlatov näkee reaalisosialistisen todellisuuden ennen kaikkea absurdina. Myös itseään hän kuvaa ironisesti, vaikka olisi kokemustensa perusteella voinut helposti esiintyä toisinajattelun marttyyrina."

****
Aika hyviä lisälukemistoja gradun oheen, kun tarkoitukseni on analysoida nimenomaan neuvostonostalgiaa Liksomin kirjassa. Ostin teekaupasta kolmea eri laatua vihreää teetä, joilla hemmottelen itseäni pääsiäisen kunniaksi.

Lukulepoisaa pääsiäistä!

Pentti Otsamo: Kahvitauko

Pentti Otsamo: Kahvitauko

Like, 2012

Sivuja: 61

Kotimainen sarjakuva

Kiva tietää: 

Kahvinsävyinen kuvitus kahdella värillä, tummaa paahtoa ja mokkaa.

Kahvitauko on ensimmäinen Otsamon teos, jonka olen häneltä lukenut. Seepiasävytteinen kuvitus tuntuu ihanan rauhalliselle, kuten kahvitauon pitäisi ollakin. Absurdius rikkoo tarinassa reaalimaailman arkea, niin että lukija liikahtaa nimettömän päähenkilön mukana keittiön kahvipurkin ääreltä kahviviljelmille nuuhkimaan tuoreita papuja.

Minua viehättää kahvitauossa sen hiljainen runsaus. Tekstiä on vähän, värejä on vähän, mutta tarina on silti sävykäs, rosoinen ja elävä. Kun päähenkilö on saanut lapsensa päiväunille, hän saa vihdoin omaa aikaa, virkistävän kahvihetken. Kahvi on kuitenkin lopussa, joten äiti on kahden vaiheilla, joko hän jää huolehtimaan nukkuvasta lapsestaan tai ihan nopeasti käy kaupassa hakemasta lisää puruja. Äiti valitsee syyllisyydentuskissaan sumpinhakureissun. Kassalla viimeistään hän tajuaa, että rahaa ei ole, eikä kerjääminen kaupan edustallakaan oikein onnistu.

Lähimarketin edustalta löytyy maahanmuuttovastaisten koju, jossa tarjotaan aidoille suomalaisille kaukomaiden herkkua, kuumaa kahvia, mutta ilmaiseksi ei tätäkään kahvia saa nauttia. Kahvitauko ei tunnu nautinnolliselta, jos kurkusta kaadetaan alas samalla kritiikkipuheiden kuravelliä.

Kaikki tämä tuntuu tavanomaiselle ja hyvin arkiselle, mutta tarina kulkeutuu yhtäkkiä kahviviljelmille. Unenomainen kohtaus näyttää kahvikullan toisen puolen, mistä kahvi tulee ja millaiset ihmiset papuja keräävät. Pidän tästä kontrastista, sillä niin paljon tunnelmaa näyttäytyy kuvissa, ilman suoraviivaista osoittelemista. Jollekin tämä on pieni tarina kahvista, toiselle tarina väsymyksestä, kolmannelle ystävällisyydestä. Kahvista, joka yhdistää.

Hämmentävän ilmeikäs on Otsamon päähenkilö, pienen pisteet silminä ilmehtivät silti vuoroin väsymyksestä, vihasta ja pelosta. Paljoa ei tarvita hyvään tarinaan, vaan tarpeeksi,
ja se Kahvitauosta löytyy.