Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana

Chimamanda Ngozi Adichien uusin käännös Huominen on liian kaukana (Otava, 2011) osui silmiini kirjaston bestseller-hyllyssä ja koska olen halunnut lukea Adichien aiemmin julkaistut tiiliskiviromaanit Puolikas keltaista aurinkoa ja Purppuranpunainen hibiskus, mutta en ole vielä ehtinyt, tuntui kätevältä aloittaa tutustuminen kirjailijaan tästä vähän ohuemmasta uutuusteoksesta. Luettuani tämän uusimman, haluan ehdottomasti lukea kirjailijalta kaiken. Huikaisevan hyvä kirjoittaja ja kiinnostavia aiheita, aineksia pulppuaa joka sivulla.

Ilahduin huomatessani, että teos on novellikokoelma, sillä olen menettänyt taitavien kirjoittajien novelleille täysin sydämeni.
Luin vähän aikaa sitten huikean Jhumpa Lahirin Tämä siunattu koti (Tammi, 2010) -teoksen ja löysin näiden kahden naiskirjailijan novellikokolmien välillä paljon yhtäläisyyksiä. Molemmissa käsiteltiin maahanmuuttajuutta, vierauden ja toiseuden tunteita, kaipuuta kotimaahan tai toiveita päästä etenemään elämässään ja muuttamaan Amerikkaan. Adichien novelleissa tuntui feministinen ote hienoisesti enemmän, sillä päähenkilöt olivat pääsääntöisesti naisia ja muutamissa novelleissa toiseutta lähestyttiin paitsi suhteessa länteen, niin myös suhteessa miehiin. Molemmissa kokoelmissa kaipuuta käsiteltiin myös ruoan avulla. Lahirilla tapahtuu paljon tärkeitä asioita keittiössä, Adichien naiset kaipaavat tuttuja mausteita uudessa maassa. Tarinoissa mennyt muistuu suussa, ja toisinaan integroituminen uuteen kulttuuriin aloitetaan hylkäämällä vanhat, rakkaat reseptit.

"Loikkivan apinan kukkula" on kiehtova novelli erityisesti sen metatekstuaalisten ansioiden tähden. Päähenkilö Ujunwa osallistuu muiden, eri puolilta Afrikkaa kurssille saapuneiden, kirjailijanalkujen kanssa kirjoituskurssille. Hän pohtii kurssilla omaa tekeillä olevaa omaelämäkerrallista novelliaan ja suhdettaan kirjoittamiseen, Nigeriaan ja naiseuteen. Kirjoituskurssin vetäjä käyttäytyy Ujunwaa kohtaan sekstistisesti ja tämä kohtelu tuntuu kulkevan saumattomasti yhteen Ujunwan novellin tarinan kanssa. Lopussa muut kurssilaiset pitävät Ujunwan kieltä hyvänä, mutta naisen kohtaloa liioiteltuna ja epäuskottavana, eivätkä näe omaelämäkerrallista yhteyttä.
"Loikkivan apinan kukkula" leikittelee tietoisuudella siitä, että se on novelli. Novellissa kirjoitetaan novelleita, ja lopussa mietitään novellin loppujen uskottavuutta. Kiehtovan erilainen lähestymistapa muutenkin hyvin eheässä ja kiinnostavassa kokoelmassa.
"Vaikka kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, hän ei antanut niiden tulla. Hän odotti, että pääsisi soittamaan äidilleen, ja matkalla takaisin mökkiinsä hän aprikoi, pidettäisiinkö tätä loppua uskottavana, jos kyse olisi novellista."

Afrikka ei näyttäydy pimeänä, mutta ei Adichie yritä kirjoittaa valoa sinne, missä sitä ei ole. Nuorten miesten jengiytyminen, sotilasjuntta, uskonsodat, köyhyys, orjakauppa, laiton maahanmuutto ja järjestetyt naimakaupat ovat teoksessa sitä, mitä ovat. Tuntuvat tarinoissa vahvana, ottamatta pääroolia ihmiseltä. Jokaiseen päähenkilöön kiintyy ja heidät näkee kokonaisena. Alkuperäisessä niminovellissa The Thing Around Your Neck, green cardin voittaneen, mutta kotiinsa palavasti kaipaavan nuoren naisen tunnetila avautuu yhtä vahvana kun nigerialaisen opiskelijatytön hätä hänen kadotettuaan sisarensa lopullisesti keskelle katumellakkaa. Tarinat ovat vahvoja, eikä kipuja ja ihmiskohtaloita järjestetä tärkeysjärjestykseen. Sydänsuru kolahtaa siinä missä ihmisarvon menetyskin, tunnetasolla menetys välittyi minulle joka kerta.

Tietysti niin samanarvoista kokoelmaa ei olekaan, että jokainen novelli olisi yhtä hyvä, mutta minulle tämä oli eheä, kiinnostava lukukokemus. Pystyisin pyörittelemään teemoja ja aiheita vaikka kuinka, mutta jätän hehkutuksen tähän ja heitän pallon teille. Lukekaa! Tiedän, että monelle novellikokoelmat tuntuvat työläille, sillä jokaisen lukukokemuksen jälkeen joutuu orientoitumaan uudelleen uuteen tarinaan, päähenkilöön ja tekstin imuun. Itse kuulun taas niihin, jotka eivät saa kunnon novelleista tarpeekseen. Minusta kaikkien tarinoiden ei tarvitse jatkua ikuisesti, vaan taidonnäyte on saada eheä tarina tiivimpään tilaan, niin että se silti hengittää ja jättää lukijalle jotain omaakin löydettävää. Adichie osaa tämän täydellisesti.