7.8.2011

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana


Chimamanda Ngozi Adichien uusin käännös Huominen on liian kaukana (Otava, 2011) osui silmiini kirjaston bestseller-hyllyssä ja koska olen halunnut lukea Adichien aiemmin julkaistut tiiliskiviromaanit Puolikas keltaista aurinkoa ja Purppuranpunainen hibiskus, mutta en ole vielä ehtinyt, tuntui kätevältä aloittaa tutustuminen kirjailijaan tästä vähän ohuemmasta uutuusteoksesta. Luettuani tämän uusimman, haluan ehdottomasti lukea kirjailijalta kaiken. Huikaisevan hyvä kirjoittaja ja kiinnostavia aiheita, aineksia pulppuaa joka sivulla.

Ilahduin huomatessani, että teos on novellikokoelma, sillä olen menettänyt taitavien kirjoittajien novelleille täysin sydämeni.
Luin vähän aikaa sitten huikean Jhumpa Lahirin Tämä siunattu koti (Tammi, 2010) -teoksen ja löysin näiden kahden naiskirjailijan novellikokolmien välillä paljon yhtäläisyyksiä. Molemmissa käsiteltiin maahanmuuttajuutta, vierauden ja toiseuden tunteita, kaipuuta kotimaahan tai toiveita päästä etenemään elämässään ja muuttamaan Amerikkaan. Adichien novelleissa tuntui feministinen ote hienoisesti enemmän, sillä päähenkilöt olivat pääsääntöisesti naisia ja muutamissa novelleissa toiseutta lähestyttiin paitsi suhteessa länteen, niin myös suhteessa miehiin. Molemmissa kokoelmissa kaipuuta käsiteltiin myös ruoan avulla. Lahirilla tapahtuu paljon tärkeitä asioita keittiössä, Adichien naiset kaipaavat tuttuja mausteita uudessa maassa. Tarinoissa mennyt muistuu suussa, ja toisinaan integroituminen uuteen kulttuuriin aloitetaan hylkäämällä vanhat, rakkaat reseptit.

"Loikkivan apinan kukkula" on kiehtova novelli erityisesti sen metatekstuaalisten ansioiden tähden. Päähenkilö Ujunwa osallistuu muiden, eri puolilta Afrikkaa kurssille saapuneiden, kirjailijanalkujen kanssa kirjoituskurssille. Hän pohtii kurssilla omaa tekeillä olevaa omaelämäkerrallista novelliaan ja suhdettaan kirjoittamiseen, Nigeriaan ja naiseuteen. Kirjoituskurssin vetäjä käyttäytyy Ujunwaa kohtaan sekstistisesti ja tämä kohtelu tuntuu kulkevan saumattomasti yhteen Ujunwan novellin tarinan kanssa. Lopussa muut kurssilaiset pitävät Ujunwan kieltä hyvänä, mutta naisen kohtaloa liioiteltuna ja epäuskottavana, eivätkä näe omaelämäkerrallista yhteyttä.
"Loikkivan apinan kukkula" leikittelee tietoisuudella siitä, että se on novelli. Novellissa kirjoitetaan novelleita, ja lopussa mietitään novellin loppujen uskottavuutta. Kiehtovan erilainen lähestymistapa muutenkin hyvin eheässä ja kiinnostavassa kokoelmassa.
"Vaikka kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, hän ei antanut niiden tulla. Hän odotti, että pääsisi soittamaan äidilleen, ja matkalla takaisin mökkiinsä hän aprikoi, pidettäisiinkö tätä loppua uskottavana, jos kyse olisi novellista."

Afrikka ei näyttäydy pimeänä, mutta ei Adichie yritä kirjoittaa valoa sinne, missä sitä ei ole. Nuorten miesten jengiytyminen, sotilasjuntta, uskonsodat, köyhyys, orjakauppa, laiton maahanmuutto ja järjestetyt naimakaupat ovat teoksessa sitä, mitä ovat. Tuntuvat tarinoissa vahvana, ottamatta pääroolia ihmiseltä. Jokaiseen päähenkilöön kiintyy ja heidät näkee kokonaisena. Alkuperäisessä niminovellissa The Thing Around Your Neck, green cardin voittaneen, mutta kotiinsa palavasti kaipaavan nuoren naisen tunnetila avautuu yhtä vahvana kun nigerialaisen opiskelijatytön hätä hänen kadotettuaan sisarensa lopullisesti keskelle katumellakkaa. Tarinat ovat vahvoja, eikä kipuja ja ihmiskohtaloita järjestetä tärkeysjärjestykseen. Sydänsuru kolahtaa siinä missä ihmisarvon menetyskin, tunnetasolla menetys välittyi minulle joka kerta.

Tietysti niin samanarvoista kokoelmaa ei olekaan, että jokainen novelli olisi yhtä hyvä, mutta minulle tämä oli eheä, kiinnostava lukukokemus. Pystyisin pyörittelemään teemoja ja aiheita vaikka kuinka, mutta jätän hehkutuksen tähän ja heitän pallon teille. Lukekaa! Tiedän, että monelle novellikokoelmat tuntuvat työläille, sillä jokaisen lukukokemuksen jälkeen joutuu orientoitumaan uudelleen uuteen tarinaan, päähenkilöön ja tekstin imuun. Itse kuulun taas niihin, jotka eivät saa kunnon novelleista tarpeekseen. Minusta kaikkien tarinoiden ei tarvitse jatkua ikuisesti, vaan taidonnäyte on saada eheä tarina tiivimpään tilaan, niin että se silti hengittää ja jättää lukijalle jotain omaakin löydettävää. Adichie osaa tämän täydellisesti.

15 kommenttia :

  1. Vau, upea arvio selvästikin mahtavasta kirjasta, kiitos! On ollut ihana lukea Kirsin, Ilsen ja sinun arviot tästä ja olen entistä vakuuttuneempi siitä, että minäkin voisin aloittaa Adichieen tutustumisen näistä novelleista.

    VastaaPoista
  2. Täytyy panna korvan taakse. Kiitos hienosta arviosta :)

    VastaaPoista
  3. Odotan saavani tämän hyppysiini mahdollisimman pian. Adichie on ollut sen verran vakuuttava lukukokemus, että maltan tuskin odottaa novelleja!
    Kiitos vinkistä Jhumpa Lahirin suhteen. Hehkutuksia olen kuullut, mutta en ole oikein tiennyt mihin tarttua.

    VastaaPoista
  4. Minulla odottaa jo hyllyssä Purppuranpunainen hibiskus lukemistaan ja luulenpa kyllä, että jostain haalin tämänkin käsiini. Olen nyt vuoden aikana lukenut enemmän novellikokoelmia kuin koskaan ennen ja jotenkin tykästynyt niihin.

    VastaaPoista
  5. Voi miten ihana kuva!

    Katselin eilen Purppuranpunaista hibiskusta kirjaston viikkolainahyllyssä, mutta sinne se vielä jäi. Adichien kirjoja on kehuttu niin kovasti että pitää varmaan heti huomenna käydä se sieltä hakemassa. Tämä novellikokoelmakin vaikuttaa tosi kiinnostavalta.

    VastaaPoista
  6. Minustakin Lahiri on selkeä vertailukohta, vaikka tuskin kannattaa ajatella näitä taitavia naiskirjailijoita kilpailjoina. Upeita molemmat! Loikkivasta apinasta sen verran, että minua esittelemiesi seikkojen lisäksi siinä kutkuttivat eri kansallisuuksista vedetyt stereotypiat. Kaikki kirjailijapajan osallistujathan olivat eri Afrikan maista kotoisin ja edustivat tavallaan omaa maataan ja kansaansa, eivät vain itseään. Minäkertoja (?) muistaakseni kutsuikin heitä vain esim. ugandalaiseksi ja valkoiseksi eteläafrikkalaiseksi. Lainasin kirjan jo äidilleni, en voi nyt tarkistaa yksityiskohtia. Hienosta kirjasta hieno esittely, kiitos!

    VastaaPoista
  7. Hyvä kirjoitus, Hanna. Minä en ollut jotenkin ajatellutkaan Lahirin ja Adichien yhteyttä, mutta se johtuu ehkä siitä, että Adichien kirjoista minulle on tuttu vain hieno, hyvin vahvasti Nigerian sisällissotaan liittyvä Puolikas keltaista aurinkoa. Tässä Huominen on liian kaukana on selvästi samaa teemaa kuin Lahirin kirjoissa - ja selvästi myös vähintään yhtä hienosti kuvattuna. Aion tarttua tähän kirjaan pian, ainakin toivon niin. :)

    VastaaPoista
  8. Teksti jo muhii keitoksen lailla mielessäni - en uskaltanut vielä lukea, mitä ajattelit. Palaan tähän heti, kun maltan lukea kirjan loppuun... Sitten palaan tänne Petjan ja sinun ajatuksiisi.

    VastaaPoista
  9. Kiitos kaikille ystävällisistä sanoistanne. Yritän saada jotain järjellistä vastattua, sillä tulin juuri viimeisestä Harry Potter -koitoksesta kotiin ja 3D-lasien jälkeen silmät ja ajatukset ovat vähän sekavat. (Elokuva oli myös tosi vauhdikas)

    Maria, Aionkin myöhemmin käydä lukemassa muiden arvioita kirjasta ja kommentoida paremmin. Tämä oli tosiaan ensimmäinen Adichieni ja voin lämpimästi suositella aloittamaan tästä, sittenhän se vain paranee, kun aiemmat teokset ovat blogeissa niin suosittuja.

    Suketus, mukava että lukuvinkkini pääsi korvasi taakse. :)

    Morre, Mie olen tosiaan lukenut Jhumpa Lahirilta vasta tuon yhden teoksen ja ostin itselleni jo Tuore Maa -teoksen divarista, säästelen sitä hyvään hetkeen.

    Susa, mieki haluan haalia kaikki käsiini. Mulla on se puolikas keltaista aurinkoa pokkarina, mutta pieni teksti vähän vierastuttaa. Enemmän kuin teoksen tiiliskivimäinen olemus. Mie olen ihan hulluna hyviin novelleihin. Mulla odottaakin pian lukuvuoroa se meän yhteisostos Shields.

    Jum-Jum, Petja kiittää. Hän oli tosin juuri nukkumassa, kun kuvaaja tunki vieraan kasan kirjoja. Ei meinannut silmät pysyä siltikään auki. :D Hae ihmeessä!!

    Kirsi, tulen huomenissa vastavierailulle lukemaan sinun arviosi teoksesta ja kommentoimaan. Kiinnostaa tietää, että kuinka samaa mieltä olimme teoksesta. Lahiri tuntui hyvältä vertailukohdalta, koska luin häntä ihan vähän aikaa sitten, enkä vielä edes tiennyt, mitä blogiini kirjoittaisin, sillä rakastuin siihen kirjaan niin totaalisesti. Tosi hyvä pointti noista stereotypioista, en tajunnut sitä sen kummemmin ajatella, kun ihastelin metakerrontaa.

    Katja, kiitos taas. Olet aina niin kiltti sanoissasi minulle. :)
    Miekin toivon, että luet tämän pian, sillä kirjoitat aina niin analyyttisesti ja asiantuntevasti, että on kiinnostava huomata, että mitä nostat esille.

    Valkoinen kirahvi, Tule pian takaisin. :D Petjalla ei tainnut tästä olla mitään sen kummempia ajatuksia, silmiäkään ei jaksanut pitää auki.

    VastaaPoista
  10. Voi ihana väsy Petja!! <3 <3

    Olen löytänyt novellit oikeastaan kunnolla vasta tänä vuonna, ja ihastunut niihin kovasti. Adichieta en ole vielä lukenut, Puolikas keltaista aurinkoa odottelee lukemistaan yöpöydälläni. Samoin Lahirin Tämä siunattu koti. Hienon kirjoituksesi perusteella minäkin luultavasti pitäisin kovasti tästä kirjasta, joten pidän tämän mielessä. :)

    Pakko sanoa että tekstisi on hieno paitsi sisällöltään, myös ulkoasultaan. Silmääni miellyttävät kovasti selkeät kappalejaot sekä kappaleiden alkutekstin, ydinajatuksen korostus. <3

    VastaaPoista
  11. Kiitos ihanasta arviosta. Haluan ehdottomasti hankkia tämänkin kokoelmiini. Olen ostanut kaikki Adichien teokset tähän mennessä. Tutustu ihmeessä aiempiin suomennoksiin!

    VastaaPoista
  12. No nyt... sainpa tekstin aikaiseksi ja loppulta kirjan loppuun päätetyksi.

    Hauskaa oli huomata, että Lahiriin olimme kumpainenkin päätyneet, mutta aika eri tavoilla... :) Adichie on jotenkin yhteiskunnallisempi ja feministisempi. Naisnäkökulma on selvä. En ole lukenut juurikaan häenen haastatteluitaan, mutta tämä tendenssi näkyy myös kahdessa muussa kirjassa.

    Oli ihana lukea sinun ajatuksiasi kirjasta! Ja on aivan totta, että tästä kirjasta olisi paljon puhuttavaa. Jotenkin juuri sellainen kirja, jota olisi hyvä pöyhiä suuremmalla joukolla lukupiirissä. Paljon asiaa, pienisuuria tekstejä.

    VastaaPoista
  13. Hieno(sti jaoeteltu) kirjoitus! Pidin erityisen paljon tästä: "Afrikka ei näyttäydy pimeänä, mutta ei Adichie yritä kirjoittaa valoa sinne, missä sitä ei ole." Hyvä, Hanna!

    Niin kuin varmasti tiedät, olen rakastanut Adichien molempia romaaneja, ja toivon pääseväni lukemaan tämän pian. Ihanaa! Minäkin arvostan hyviä novelleja tosi paljon, ja nythän olen alkanut lukea niitä suorastaan päivittäin. :D

    Minulla on sama Lahirin kanssa, eli pidin kauheasti tuosta esikoiskokoelmasta, ja Tuore maa odottaa hyllyssä hyviä hetkiä. :)

    Täytyy muuten sellainen pieni huomautus tehdä, että Purppuranpunainen hibiskus ei ole ollenkaan tiiliskivi, vaan hyvin keskimittainen romaani noin 350 sivullaan.

    VastaaPoista
  14. Kommenttini tulee hiukan jälkijunassa, mutta pakko on poiketa sanomaan, että lukekaa kaikki ihmeessä paitsi Puolikas keltaista aurinkoa myös Purppuranpunainen hibiskus, joka oli mielestäni melkeinpä Aurinkoakin antoisampi lukukokemus - ja se on jotain se! :-)

    VastaaPoista
  15. Anonyymi, päätin sitten ostaa Purppuranpunaisen hibiskuksen ja odotan vain, että se tulee postissa kotiini. Luen sen sitten ennen keltaista aurinkoa. :)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!