Miten luet: Lukemisen esteet

Huomaan usein toistavani toisten kirjablogeissa ja kirjavinkkejä kuullessani samaa mantraa: "Kiinnostava kirja. Aion lukea sen kyllä joskus." Mikä estää tarttumasta siihen kiinnostavaan kirjaan heti? Luonnollisestikaan kaikkia kirjoja ei voi lukea yhtä aikaa, mutta olen miettinyt näitä keinotekoisia lukemisen esteitä. mikä minua oikein estää lukemasta sitä kirjaa nyt tai seuraavaksi?

Minulla ei ole mitään fyysisiä esteitä lukea, mutta ymmärrän esimerkiksi, että äitini pystyy vasta nyt vuosien jälkeen nauttimaan lukemisesta, kun kaihit on silmistä leikattu. Lukemisesta ei voi nauttia vapautuneesti, jos on jokin fyysinen vamma estämässä.

Toinen ns.oikea este on puutteellinen kielitaito. En luonnollisestikaan pysty lukemaan kaikkia ihania kirjoja, jos en osaa riittävän hyvin kieltä. Tämän jutun esimerkkikuvat ovat omasta japaninkielisestä Muumi-kirjastani, jonka ostin opintojeni alkuvaiheessa yllykkeeksi ja motivaatioksi itselleni: jonain päivänä tulen vielä lukemaan tämän kirjan. Olen lukenut kirjaa aina välillä, hitaasti, itselleni vieraita sanoja suomentaen. Mutta nyt kun kirjallisuus vei mennessään, on vaikeasti luettava kirja saanut jäädä hyllyn koristeeksi. Voinhan sen joskus vielä lukea, mutta ajan kuluessa ja merkkien unohtuessa katoaa myös ote, into ja mahdollisuus lukea kirjan joskus loppuun asti. Never say never. Mutta.

Nämä ovat kuitenkin melko yksinkertaisia selityksiä, sille miksei jotain kirjaa voi lukea. Minua kiinnostaa kuulla teiltä muilta lukijoilta, että mikä estää tarttumasta kiinnostavaan kirjaan heti, vaikka se selvästi kiinnostaa ja sen itselleen lukuvinkiksi aivojen kätköihin (tai "vasituille" (hälytys! -> murresana-> varta vasten) nettisivustoille) tallentaa.

Aina joku muu kirja ajaa niiden "tulen tämän vielä joskus lukemaan" -kirjojen ohi. Tavallaan sen tietää, ettei ole sen kirjan hetki vielä, mutta toisaalta mistä sen oikeasti voi tietää, ellei sisältöön ole tutustunut kunnolla.

Miksi sinulla pyörii lukemattomia lukemattomia kirjoja "to be read" -listoilla? Miksi kirjahyllyissä on teoksia, jotka olet sinne hankkinut, mutta et vuosikausiin ole niitä lukenut? Vähän johdatteleva kysymys, koska itse olen hamstraaja, mutta luen silti aina jotain muuta, ja oletan etten ole tapojeni kanssa yksin. Väärin: tiedän, koska luin muiden tunnustuksia Jennin kirjahylly-kirjoituksesta.

Mie en itse tiedä, mikä ohjaa omaa lukemistani. Olen ostanut useita kirjoja kirjablogien vinkkien mukaan, enkä silti ole vielä niitä ehtinyt lukea. Yhtäkkiä saan impulssin lukea kirjan, joka on roikkunut luettavissa pitkään. Joskus joku kirja tuntuu kiinnostavalle, mutta kuukausien päästäkin sen sisältö on minulle mysteeri. Joku toinen kiilaa aina eteen. Mikä oikeasti estää sen lukemista?

Sarjakuva-Finlandia (takkatuli-raadin käsissä)

Pieni otanta vuoden 2010 kotimaisesta sarjakuvasadosta

Luin viikonloppuna muutaman muun "raatilaisen" useita vuoden 2010 Sarjakuva-Finlandia ehdokkaita ja finalisteja. Meillä oli näin puoli vuotta myöhässä oma arvosteluraatimme ja valitsimme suosikkiteoksen monien kokoelmien joukosta. Mukavasti viikonlopun aikana tuli luettua varsin erilaisia kotimaisia sarjakuvateoksia ja sai jonkinlaista kuvaa viime vuoden teoksiin.

Keväällä nelihenkinen valintalautakunta valitsi 57 ehdokkaan joukosta 10 finalistia, joihin taiteilija M.A. Numminen tutustui. Finalistien joukosta Numminen nosti kaksi työtä vuoden 2011 Sarjakuva-Finlandia-palkinnon arvoiseksi (jaetulle toiselle sijalle). Tunnustuspalkinnon saivat Kati Kovácsin Kuka pelkää Nenian Ahnavia? ja Heikki Paakkasen Amerikka. Muistelisin jopa, että Numminen moitti tasoa ja ei siksi osannut päättää voittajaa. Toivoi, että olisi voinut lukea muitakin kuin 10 finalistiteosta.

Voittajateokset eivät tätä raatia miellyttäneet niin paljon, että olisivat nousseet selvästi muiden yläpuolelle. Näistä Kovácsin teos oli värimaailmaltaan rohkea, tarina kiehtova joskin sekava, piirustustyyli ja naiskuva kiehtova (viiksekäs päähenkilö), mutta kaikenkaikkiaan kokonaisvaltainen syke oli niin nopeatahtinen, että lukiessa jäi kaiken sen vyöryn jalkoihin. Paakkasen Amerikan ruudut olivat täynnä tekstiä, isoa fonttia, joka uuvutti lukijan nopeasti ja etäännytti tarinasta. Molemmat jäivät kotikutoisen "takkatuliraatimme" listojen keskivaiheille – kiehtovina, mutta ei mitenkään erityisen tärkeinä teoksina.

Luen mieluummin sarjakuvaromaaneja kuin strippisarjakuva-albumeja. Molempi parempi, mutta koen ensimmäisen mieleenpainuvammaksi kuin jälkimmäisen lajin. Viime viikonloppuna tuli luettua Viiviä ja Wagneria, Fingerporia, Mummoa ja kumppaneita. Kiinnostavampi oli silti löytää huumorisarjakuvia, jotka eivät olleet itselle aiemmin tuttuja. Alla muutamia nostoja. Fok.it. Kuka keksi aamun? Ruma lapsi esikoinen. Taas sieltä jostakin. Samassa järjestyksessä teoksista kuva- ja tyylinäytteet.

Fok.It. oli mieslukijoiden suosiossa, johtuneeko siitä, että vitsit pyörivät viiksien ympärillä. Näissä kaikissa lämmitti jonkinlainen hörähdyttävä pysähtely kuvien kohdalla, mutta itse koin, että vitsit kuluivat nopeasti. Oma yhdenkuvan mustan huumorin tyylilajin suosikkini on Gary Larsonin Kaukana poissa/ Harhama -kuvat. Kuvan joko ymmärtää heti tai sitten vähän ajan päästä tai ei välttämättä koskaan, mutta piirrotyyli ja musta huumori iskevät minuun aina. Näissä kotimaisissa on samaa tyyliä ja hyvää yritystä, hörähdyttävää, mutta toimivat kuin laksatiivit, hetkelliseen helpotukseen, mutta ei suositella pitkäaikaiseen käyttöön.

Stripeissä ja näissä yhden kuvan sarjakuvateoksissa on itselleni sama vika. Kokonaisen teoksen lukeminen puuduttaa ja vitsi kulahtaa. Kaipaan suurempaa kertomusta juonessa. Tarinaa.

Yksi uusi suosikkikokoelma stripeistä löytyi. Jarkko Vehniäisen Kamala Luonto (Zum Teufel) sopi hyvin miljööseen. Kun ulkona riivasivat hiiret, myyrät, tikat ja yli-innokkaat kuukkelit, niin oli helppo samaistua teoksen pirullisiin luontokappaleisiin. Parhaat vitsit syntyivät pienien lastenlaulujen ympärille, semmoisiin viittauksiin, jotka olisivat varmasti hankalia käännettäviä ulkomaalaisille. Lajissaan ja tässä seurassa oma suosikkini.

Lähelle kärkipäätä kipusi Kati Närhin Saniaislehdon salaisuudet (Wsoy). Teos rakentuu episodeista, joissa kaikissa on päähenkilönä orvon Agnes-tytön ympärille. Sivut ovat siniharmaansävyisiä, vain muutama väripilkku näkyy tehosteena. Kun Agnes huomaa ihastuneensa on sivu väriltään vaaleanpunainen, tämmöinen tunteiden värittyminen ilahduttaa. Tarinaan sopii synkkä väritys ja hahmojen irvokkaan ruma ulkonäkö. Eri episodeja kantaa yhtenäinen jatkumo, pääjuonena on Agnesin halu selvittää perheensä salaisuuksia.

On vaikea eritellä, että miksei tämä ollut täysin napakymppi, sillä pidin oikeastaan rumakauniista kuvituksesta, kauhumaisesta maailmasta ja epämiellyttävästä päähenkilöstä. Ei nappi, mutta papukaijamerkki.

Teoksesta ovat bloganneet ainakin Booksy, Erja ja Salla. Näistä voi nähdä myös parempia kuvia teoksen sisäsivuilta.

Muita hyviä..

Entä se voittaja sitten.
Ihana, koskettava, surullinen.

Maailma mustavalkoinen on lähtenyt blogiteksteistä ja kuvista. Nimimerkki PNG on tehnyt huikaisevan koskettavan teoksen lapsettomuudesta. Itse en ole joutunut samoja asioita (ainakaan vielä) miettimään henkilökohtaisessa elämässäni, mutta liikutuin kyyneleihin (enkä ollut ainoa) lukiessani teosta. Miten tavattoman paljon voi sanoa kuvien ja tekstin yhteyskohdissa. Herättää semmoisia tuntemuksia, jotka tuntuvat aidoille. Koskettavat, koska teoksen myötä pääsee lähemmäs todellista asiaa ja surua. Tavattoman upea teos.

Kaksi pingviiniä käyvät läpi lapsettomuuden, kateuden, kipeyden, katkeruuden, rakkauden, keskenmenon, adoptiovaikeuden. Minimalistinen tyyli puree. Tunteita ei liioitella, eikä vähätellä. Se on mitä on.

Kirjainten virrassa goes Lappi

Olen tällä hetkellä kotiseuduilla käymässä, enkä oikein ehdi koneelle. Kuvailen ruskan värejä ja vietän pientä lomaa kesän ja syksyn taitteessa. Kirjoja on täälläkin mukana, ja mikäli en malta pysyä pois kirjablogien virrasta, niin esittelen nyt luettavana olevan kiinnostavan keltaisen.

Toivon, että viikonloppuna ei sada vettä, sillä suunnitelmissa oli ruskaretki Ylläkselle. Vaelluskengät jalkaan ja kamera kaulaan. Täällä saan aina levättyä, mieli voimaantuu ja virkistyy. Nautin syksystäkin ihan eri tavalla, kun voi tunnelmoida takkatulen ja kynttilöiden lämmössä. Ulkona näkyy väriloistoa, kuin hyvittääkseen sitä että kesä on taas takana. Eilinen ulkosauna kynttilän valossa rentoutti minut näin sentimentaalikseksi bloggaajaksi. Palaan kirja-asioihin pian, mutta nyt ensin levätään hetki.

Toivon kaikille lukijoille oikein mukavia syyspäiviä!

Muistakaa osallistua isoon kirja-arvontaani!

Sodat sarjakuvissa

Luen mielelläni sarjakuvia, mutta erityisesti pidän yhteiskuntakriittisistä, omaelämäkerrallisista sarjakuvaromaaneista. En lue sotakirjoja, mutta sotakuvaukset sarjakuvissa koskettavat ja herättävät paljon ajatuksia. Sarjakuvan keinoin pystyy kuvaamaan muutamassa ruudussa tiivistetysti niin paljon asioita, joihin pelkkään tekstiin nojaavassa kerronnassa menisi sivutolkulla tilaa. Sarjakuvaromaaneja lukiessa minua kiehtoo, luonnollisesti, kuvan ja tekstin yhdistäminen ja siitä välittyvä tunnelma lukiessa.

Luin viikonloppuna Kirjavan kammarin Karoliinalta lainaamani Mausit. Olen lukenut molemmat kirjat vuosia sitten, mutta vaikka muistin pitäneeni niistä, en löydä nyt edes sanoja sille, kuinka vaikuttunut olin Art Spiegelmanin Pulitzer-palkitusta sarjakuvaromaanista. Tilasin Maus I ja II kirjat tänään myös itselleni, sillä tulen varmasti palaamaan niihin uudelleen ja uudelleen. Ostin myös  Joe Saccon dokumentaarisen teoksen Palestiina ja Mark Stamatyn tositarinan Alia's Mission, jonka päähenkilö, irakilainen kirjastonhoitaja ryhtyy sodan keskellä pelastamaan kirjoja. Näistä enemmän, kun olen saanut ne kotiini ja luettua.

Viikonloppuna oli Helsingissä sarjakuvafestarit, mutta en päässyt nyt osallistumaan niihin, joten nautin kotona sitten vapaapäivästä sarjakuvien parissa. Huomasin, että kaikissa lukemissani sarjakuvissa oli sota tavalla tai toisella läsnä. Maus kuvaa Spiegelmannin vanhempien selviytymistarinan natsi-Saksan keskitysleireiltä. Toinen maailmansota on näkyvillä myös Olipa kerran Rankassa suuri gansterisota ja Berliini -teoksissa. Zahran paratiisi vie lukijan Persepoliksen tavoin Iraniin, mutta ei kuvaa jälkimmäisen tapaan niinkään sotatilannetta, vaan nuoren mielenosoittajan katoamista vuonna 2009 Iranin vaalien jälkimainingeissa. Pääskysen leikki (jonka sain yllätyslahjana ihanalta Järjellä ja tunteella -blogin Susalta, kiitos vain tätäkin kautta ihanasta yllätyksestä) puolestaan näyttää sarjakuvataiteilijan lapsuusmuistoja Libanonin sodan keskeltä. Minulle sarjakuvat ovat toimineet myös eräänlaisena herättäjänä, maailmansotia lukuun ottamatta suurin osa kuvatuista sodista ovat minulle entuudestaan melko outoja. Omaelämäkerrallisen tarinan myötä kiinnostus kasvaa.

Kirjat toimivat usein minulle sivistäjinä, sillä on paljon asioita, joita en ole edes tajunnut ajatella ennen kuin niihin törmää kirjoissa.
Lainaan Marjane Satrapin sanoja:
"Uutiset kätkevät yhteiskunnan monimutkaisuuden. Niissä puhutaan kyllä politiikasta, mutta ei koskaan niistä ihmisistä, jotka kärsivät poliittisten päätösten seurauksista ja joutuvat taistelemaan vapautensa eteen. Einä niistä köyhistä, joilla ei ole mahdollisuutta paeta."

Sarjakuva on kiinnostava väylä näyttää inhimillisiä kohtaloita, kertoa tarinaa, jossa visuaalisuus vahvistaa tekstiä. Samalla kurjuuden keskeltä löyty usein huumoria, lämpöä ja onnea. Minua eivät kiehdo virheettömät sankaritarinat, joissa kaikki paha hyvittyy kerta heitolla, sillä ei oikea elämäkään ole sellaista. Pahan keskelläkin on aina hyvää, mutta valitettavasti täydellistä loppua ei ole. Ei vaikka kuinka paukuttaisi kirjan kansia kiinni.

Spiegelmanin Mausissa on kiinnostava jännite lopussa. Holokaustin tapahtumat kerrotaan isän haastatteluiden ja muistojen perusteella, vääryys ja väkivalta tuntuvat, koskettavat, hirvittävät. Silti Spiegelmann piirtää isänsä vanhuuden päivillään inhimillisenä, äreänä ja epätäydellisenä. Hän suuttuu pojalleen tämän ottaessa tummaihoisen liftaajan kyytiin kauppareissulla. Vaikka vanha mies on kokenut itse nahoissaan syrjintää ja rasismia, hän on täydellisen ymmärtämätön tästä yhteydestä epäluuloissaan. Hän pelkää koko ajan, että tämä ystävällinen liftaaja varastaa heidän ruokaostoksensa. Täydellistä ihmistä ei ole, ei edes selviytyjissä. Tämmöinen rehellisyys koskettaa. Lukijalla on vapaus myös kiusaantua äreän miehen käyttäytymisestä, vaikka on aiemmin sivukaupalla myötäelänyt hänen kohtaloaan sodan kauhujen keskellä.

Omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani on yksi keino viedä sodanvastaista viestiä eteenpäin ja tuoda läheisen ihmisen kohtalo tai oma näkemys julki. Fiktiivisissä sotakuvauksissa huolellinen taustatyö mahdollistaa herkän kuvauksen, enkä halua niitäkään tapahtumia ylenkatsoa. Lukeminen on heräämistä, pohtimista ja viihtymistä hyvän tarinan äärellä. Siksi olen koukuttunut tähän genreen sarjakuvissa.

Persepolis-sarjakuvista olen kirjoittanut aiemmin. Palaan myöhemmin tarkemmin yksittäisiin sarjakuva-arvioihin.

Blogisynttärit ja arvonta

Tänään vietetään Kirjainten virrassa blogisynttäreitä! Tasan vuosi sitten kirjoitin ensimmäisen juttuni blogiin ja harrastus lähti käyntiin. Olin seurannut blogeja pitkään hiljaisena lukijana ja jossain vaihessa into kokeilla kirjoittamista syttyi. Olen vuoden aikana saanut ihan valtavasti blogini kautta, enkä olisi ikinä voinut kuvitella vuosi sitten kuinka rakas ja aikaavievä harrastus kirjabloggaamisesta minulle tulisi.

Katsoin tilastojani. Olen lukenut vuoden aikana 228 teosta (tietokirjoja, proosaa, runoutta, nuortenkirjoja,sarjakuvaromaaneja), jotka olen muistanut tänne blogiini merkitä. Kaikista en ole ehtinyt tehdä arviota, mutta juttuja olen blogini aikana kirjoittanut 233.
Lukijaraatiin on kertynyt 138 lukijaa, mutta suurin osa lukijoista ei ole näkyvillä. Kiitos teillekin, jotka tulette blogiini muita kautta. Vuoden aikana blogiani on luettu yli 55 000 kertaa. Se on huima määrä ja olen nöyrän kiitollinen tästä!

Olen blogini kautta päässyt mukaan tutustumaan kirja-alan tapahtumiin ja teenkin niistä aktiivisesti juttuja. Olen kirjoittanut luennoista, tenttikirjallisuudesta, kirja-alan uutisista, uutuuskirjavinkeistä, ja blogissani on käyty hienoja lukemiseen liittyviä keskusteluja. Minulla on tälläkin hetkellä yli 30 juttuaihetta kännykkään kirjoitettuna ylös, kunhan vain ehdin niitä toteuttaa ja blogiini tuoda. Bloggaaminen lisää lukemista, kirjoittamista ja kirjauutisten seuraamista. Opiskelen kirjallisuutta pääaineenani, ja blogini ansiosta pääsin omalle alalle harjoitteluun. Blogia pitäessä on lukiessaan ja kirjoittaessaan esillä, ja se toimii myös alalle halutessa jonkinlaisena portfoliona. Minulle blogi on ollut tärkeä kirjoitusalusta, ja oli minulle iso askel uskaltautua kirjoittamaan ajatuksia julkisesti. Kiitos suuresti kaikille, jotka olette kommentoineet, koska vuorovaikutus blogeissa kannustaa kirjoittamaan lisää. Saan palautetta myös blogini ulkopuolella ihmisiltä, ja aina hämmenny siitä, kuinka moni tuttu blogiani on käynyt seuraamassa.

Kesäkuukaudet osoittivat, että bloggaaminen ei tule aina kuin itsestään. Olin hyvin kiireinen, ja aika oli kortilla, joten aina ei tehnyt mieli kirjoittaa luetuista kirjoista blogiin. Joskus on vain helpompi lukea kuin kirjoittaa. On kuitenkin valinta pitää blogia pystyssä myös näinä hetkinä, sillä lukeminen ja kirjallisuus on tärkeä osa elämääni, bloggaaminen harrastus.

Nyt lupaamani blogisynttärien arvonta:

Arvon 30.9 neljä (4) voittajaa, jotka saavat valita kuvassa näkyvästä kirjakasasta mieleisen kirjan palkinnoksi. Toivottavasti kasasta löytyy mielenkiintoisia teoksia, sillä yritin valita hyllystäni palkintoja monipuolisesti. Kirjat ovat hyväkuntoisia, mutta käytettyjä (luettuja ;).


Säännöt ovat monesta blogiarvonnasta tutut:

Arvontaan osallistutaan kommentoimalla tätä bloggausta. Siitä saa yhden arvan.
Toisen arvan saa, kun liittyy vakilukijakseni tai on jo sellainen.
Kolmannen arvan saa mainostuksesta, joko omassa blogissaan tai facebookista yms.


Ilmoitathan montako arpaa otat.
Jos et ole kirjautunut bloggeriin, niin keksi itsellesi sellainen nimimerkki, että tunnistat itsesi, mikäli arpaonni suosii.

Kirjat:

Raj Kamal Jha: Jos korkealla pelottaa
Alex Rovira & Francesc Miralles: Lopullinen vastaus
Hanna-Riikka Kuisma: Sydänvarjo
Antti Tuuri: Matkoilla Euroopassa
Raili Mikkanen: Pähkinäpuinen lipas
Leonie Swann: Murha laitumella
Merete Mazzarella: Fredrika Charlotta, kansallisrunoilijan vaimo
Mia Vänskä: Saattaja
Päivi Alasalmi: Koirapäinen pyöveli
Wolfram Eilenberger: Minun suomalainen vaimoni
Laura Honkasalo: Lumen saartama kahvila
Lionel Shriver: Poikani Kevin (pokkari)
Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos (pokkari)
Michael Tournier: Perjantai (pehmeäkantinen)
Matti Larjavaara: Ketunmorsian (pehmeäkantinen)
Eeva Rohas: Keltaiset tyypit
Karin Brunk Holmqvist: Pieni potenssipuoti
Pekka Manninen: Kiimakangas
Virpi Hämeen-Anttila: Kolmastoista lapsi
Pierre Bayard: Miten puhua kirjoista, joita ei ole lukenut
Fredercio Andahazi: Anatomi
Markku Turunen: Juuston pimeä puoli

Karin Brunk Holmqvist: Pieni potenssipuoti

Karin Brunk Holmqvist
Pieni Potenssipuoti
Bazar, 2011
Sivuja: 245
Lyhyesti: Leppoisa ja ennalta-arvattava mummotarina potenssilääkkeen postimyynnistä
Mainoslause: Älä koskaan aliarvioi iäkkäitä naisihmisiä!


Siirryin ruotsalaiselta mukavuusalueeltani (dekkarit) toiseen suuntaan ja luin Karin Brunk Holmqvistin huumoristaan kehutun teoksen Pieni potenssipuoti. En olisi voinut mennä odotusteni kanssa enemmän vikaan, sillä luulin saavani jonkinlaista hersyvää tulitusta, absurdia ilottelua – aihe olisi antanut näille myöten. Sen sijaan teos toimi kuin päähenkilöt Tilda ja Elida elämän ehtoopuolella, jotain kekseliästä on yritetty kehitellä arjen piristykseksi, mutta enemmänkin kuumia aaltoja olisi tarvittu. Teos oli minun makuuni liian leppoisa. Kaipasin kerrontaan kunnon potenssipotkua!

Tilda ja Elida ovat miltei kahdeksankymppiset vanhapiikasisarukset, jotka asuvat pienessä ruotsalaisessa kylässä päivien toistaessa toisiaan. He heräävät, nukahtavat, syövät ja käyvät kaupassa päivittäin aina samaan kellon aikaan. Heillä ei ole juurikaan toisilleen mitään uutta sanottavaa, ja suurimmat keskustelut heille syntyvät postimiehen pistäytyessä kertomassa kylän juoruja. Heidän veljensä Rutger soittaa silloin tällöin, mutta lähinnä yrittäessään taivutella ikäneidot palvelukotiin asumaan, sillä hänellä on omia suunnitelmia talon varalle. Suutari-isältä peritystä talosta puuttuvat kaikki arkea helpottavat mukavuudet, kuten esimerkiksi sisävessa, sillä sisaret ovat oppineet erittäin säästävisiksi. He usein muistelevat isäänsä ja tämän oppeja. Nämä toisteiset hokemat isän paheksunnasta uuvuttavat, koska ne alleviivavat liiaksi sitä, kuinka hurja muutos neitsytsisarten elämässä onkaan, kun he molemmat ihastuvat naapuriin muuttaneeseen Alvariin.

Teoksen ennalta-arvattavuus ja päivänselvien asioiden osoitteleminen tekevät tarinan leppoisuuden vireestä hidastempoisen luettavan. Älkää ymmärtäkö väärin, en olisi halunnutkaan mitään grannies gone wild -käänteitä, mutta suloisuuden keskelle olisi kaivattu jotain yllättävää, odotuksenvastaista.

Teoksen nimi Pieni potenssipuoti tulee Tildan ja Elidan kotiinsa perustamasta myyntifirmasta. Sisarukset keksivät yllättäen keinustaan pihapiirin eläimiä tarkkailemalla potenssilääkkeen reseptin. Alvarin huomiosta sulassa sovussa kisaillessaan he heittäytyvät uhkarohkeiksi. Ostavat uuden mekon. Ehkä valvovat vähän tavallista pidempään. Rohkaistuvat sisävessa mielessään yhteistuumin lähteä, edesmenneen isänsä kauhuksi, hyväntuulen makuukammaribisnekseen mukaan. Äidin säästämät sadat lasipurkit pääsevät viimein käyttöön ja matkaavat ympäri Ruotsia potenssipotku sisällään.

En yrittänyt silkkipaperiin kääriä moitettani, teos oli liian hajuton, väritön ja mauton. Mummojen kommelluksista olisi voinut tahkoa vähän enemmänkin tilannekomiikkaa, mutta ei tämän ollut tarkoitus ollakaan sellainen kirja. Ehkä muutaman grogin jälkeen.

Ihastuttavan lämminhenkinen, varmasti. Kaikissa ruotsalaisissa kylissä ei tarvitse tapahtua murhia.
Lapsenmielinen ja yllätyksetön, kuin päähäntaputteleva höperöitynyt mummo.

Lajos Grendel: Tätä et kuullut uutisissa (novelli)

Pidän paljon novelleista ja luen nyt sieltä täältä novelleja omaksi huvikseni tai opintohin liittyen. Unkarilaiseen proosaan tutustun tänä syksynä lähinnä novellien kautta ja ajattelin blogiini kirjoittaa pieniä juttua vain yhdestä novellista kerrallaan.

Lajos Grendellin novelli Tätä et kuullut uutisissa on Juhani Huotarin suomennos, ja teksti löytyy Unkarin kulttuuri- ja tiedekeskuksen 30-vuotisjuhlakirjasta Mitä olet nähnyt ja kuullut. Grendelliltä ei ole suomennettu mitään muuta teosta, joten kaikki tietoni tästä kirjailijasta on yhden novellin varassa. Tuntuu seikkailulta lähteä tutustumaan uuteen kulttuuriin kirjallisuuden kautta, sillä kuten aiemmin blogissani kerroin, en ole lukenut aiemmin yhtään unkarilaista teosta. Tänä syksynä tulen lukemaan useamman novellin ja muutaman romaanin. Unkarilaista kirjallisuutta on luonnollisesti käännetty vähemmän kuin esimerkiksi saksalaisia ja ranskalaisia teoksia, joten tutustumalla uuteen maahan on melkein mahdollista lukea kaikki suomennetut teokset. En väitä, että tämä olisi tarpeen, mutta jotain kiehtovaa ajatuksessa on.

Novellin tapahtumat lyhykäisyydessään:
Tapahtumapaikkana on eräs kerrostalo. Henkilöinä nimettöminä pysyvät asukkaat. Pääroolissa ovat asukastoimikunnan puheenjohtaja ja talonmies, joista viimeksi mainittu käy neuvotteluita kellarissa majailevien asejoukkojen kanssa. Nämä miehet uhkaavat räjäyttää koko talon, mikäli asukkaat eivät lähde sovinnolla evakkoon kodeistaan. He väittävät käyvänsä sotaa vihollista vastaan. Koskaan ei selviä, kuka tämä todellinen vihollinen on, eikä sillä tunnu lopulta olevan kellekään mitään väliä. Poliisi ja media eivät ole kiinnostuneita tapauksesta. Poliisiasemalle soittaessa vastaaja vain lopulta tokaisee, että poliisi on kiireinen tutkiessaan rikoksia. Novellin nimi on kiinnostava, Tätä et kuullut uutisissa. Mitä kaikkea oikeille ihmisille tapahtuu, vaikka kuinka absurdiakin, mediaa se ei välttämättä kiinnosta pätkääkään. Lopulta asukkaat yhtyvät miehittäjiin, koska hekin haluavat käydä sotaa vihollista vastaan.

Lajos Grendel on kiinnostava kirjailija, sillä hän toimii niin monessa roolissa kirjallisuuskentällä. Hän on  kirjallisuudentutkija, opettaa unkarilaista kirjallisuutta Bratislavan yliopistossa, toimii kriitikkona ja kirjoittaa monia eri tekstilajeja. Hän on ollut aktiivinen politiikassa ja ollut mm. kansanedustajan. Hän on perustanut Slovakiaan merkittävän kirjakustantamon, jossa on toiminut kustannustoimittajan ja kustannuspäällikkönä. Hän on perustanut tärkeän kirjallisuuslehden, jossa on toiminut päätoimittajana. Hänellä on kaiken tämän lisäksi laaja, mutta kuulemma epätasainen, tuotanto. Kiinnostava henkilö, jonka teoksiin voin tutustua vain tämän novellin verran. Ellen sitten etsi hänen mahdollisia englanninkielisiä käännöksiään.

Novellissa minua kiinnosti sen tarinallisuus. Ironiset piikit tuntuivat, vaikka moni varmasti meni ohi, koska en ole slovakialainen enkä unkarilainen. Se oli ymmärrettävä, mutta samalla melko absurdi. Ihmiset liittouvat hyökkääjiensä kanssa, sillä heistä tulee yhtäkkiä samaa puolta, vain koska he asuvat samassa talossa kuin he. Ihmisen luonto tarttua aseeseen ilman sen kummallisempia perusteluita. Vaikka he eivät näe tai tunne vihollista, heille riittää, että se vain osoitetaan olemassaolevan. Harva uskaltaa tai ymmärtää kyseenalaistaa järjettömyyden.

Aion lukea syksyn mittaan myös muiden kielialuieiden novelleja, irrottaen ne kokonaisuudesta, vain mielenkiinnosta. Haluan kokeilla novellin, tiiviin kerronnan vaikutusta, kun siltä erotetaan kaverit ympäriltä. Miltä maistuu novelli ilman kokoelmaa. Ainakin Grendellin novelli itsessään antoi paljon pureksittavaa, kun se jäi ainoaksi herkuksi. Lyhyempi muoto, hitaampi lukutapa -kokeilu jatkuu myöhemmin.

Lukupiiri-blogi etsii uusia vetäjiä!

Kiinnostaisiko nettilukupiirin vetäminen? Tartu tilaisuuteen! 


Lukupiiriblogissa etsintäkuulutus:

Olemme nyt pyörittäneet Lukupiiri-blogia vajaan vuoden ajan. Keskustelua on käyty niin uudemmista kirjoista kuin etenkin vanhemmista klassikoista, yleisön toiveesta. Lukupiirin idea on pysynyt alusta lähtien samana: joka kuukauden 10. päivä keskustellaan luetusta kirjasta ja 15. päivä julkistetaan uusi kirja. Joskus olemme järjestäneet äänestyksen seuraavasta kirjasta tai sen aihepiiristä, toisinaan taas päättäneet seuraavan kirjan keskenämme. Kokemus on ollut mukava ja blogilla on kivasti lukijoitakin.


Tänä syksynä meillä on kuitenkin työ- ja opiskelukiireitä... Etsimmekin siis uutta väkeä joukkoomme! Jos olet yhtään kiinnostunut vetämään kuukauden kirjakeskusteluja, pistä viestiä osoitteeseen kokolaillaATgmail.com (tämä on Jennin sähköpostiosoite). Ei haittaa, vaikka kiinnostuneita tulisi useampiakin. Olemme huomanneet, että kolme on hyvä vetäjien minimäärä, mutta voisi vetäjiä olla vaikka neljäkin, ehkä enemmänkin. Me olemme hoitaneet kaiken "blogisuunnittelun" sähköpostitse, se on ollut toimiva ratkaisu (emme edes tunteneet toisiamme, kun perustimme blogin!).

Pentti Saarikoski: Onnen aika

Löysin vähän aikaa sitten luottodivaristani tämän kauniin Pentti Saarikosken runokirjan Onnen aika (Otava,1971) ja olen nyt lueskellut sitä monena päivänä. On ollut raskaampi olo tarttua nyt romaaniin, joten runojen makustelu on tuntunut hyvälle. Halusin myös osallistua Jennin runohaasteeseen.

Runot ovat kokoelmassa hyvin lyhyitä, kahdesta kymmeneen säettä per sivu. Osa lyhimmistä tuntui omaan makuuni enemmän aforismeilta kuin runoilta, enkä tarkoita tätä moitteena. Tiivistys on kaunista, mutta tunnelma saattaa siinä vähän kärsiä.

Pidin kokoelman lämmöstä ja optimismista, jollaiseen luentaan oma olotilani ja teoksen nimikin ohjasivat, vaikka sanasto pyöri synkempien aiheidenkin ympärillä. Paljon luontokuvausta, vähemmän poliittisuutta kuin aiemmin lukemissani. Herättävää silti! Sopi onneeni, tähän tunteeseen, missä vellon päivittäin. Seuraavassa runoesimerkissä näen kyllä myös sen monitulkintaisuuden, kuinka onnen hetkillä voi miettiä ainaista syksyä. Mutta minun luennassani kokoelma tuntui keskittyvän armollisiin, lempeisiin asioihin.
 
"Raitiovaunu meni puiston läpi,
aina oli syksy,
ja ilma, aina yhtä kaunis,
sitä minä muistelen onnen aikana!"


"Isäni oli sitä mieltä
että elämästä on saatava jotakin irti,
jotakin piirongin päälle pantavaa!
Kun hän on kuollut, 
minä haen itseni pois
ja katselen tuota lahjakasta poikaa aivan samalla
                                                                 silmällä."


Leikittelin myös runoilla. Tuntui, että tässä nyt sitä luetaan runoja ja haetaan itsestä tuntoja. Välillä tuskastutti, olenko tyhmä, kun ei sytytä. Sitten tulee jokin hupaiseva hetki. Jokin loksahtaa ja tajuan, että miksi on hyvä lukea välillä itsekseen runoja. Ei itseään tarvi ottaa niin vakavasti:

"Istuin meren rannalla
häpeissäni:
mitään en,
vaikka korva tarkkana
kuuntelin, ymmärtänyt."

Miten luet: Maakohtaiset odotukset

Onko teillä kirjallisuudessa lempimaata, jonne haluatte aina matkustaa uudelleen ja uudelleen? Miksi joku tietty maa vetää puoleensa? Entä minkä maan kirjallisuus ei vedä puoleensa? 

Nyt keskustellaan kirjallisuuden maakohtaisista stereotypioista, todesta ja luulosta.

Kuva

Tässä muutamia heti mieleeni nousevia yleistyksiä. 
Jos puhutaan ruotsalaisesta kirjallisuudesta, niin en voi sille mitään, että ajattelen vain dekkareita. Dekkareidenkin osalta ajattelen saavani aina samanlaisen tarinan, semi-alkoholisti rikostutkija, joka ei ole koskaan selvinnyt avioerostaan eikä tule toimeen lastensa kanssa, mutta joka omistautuu työlleen ja ratkaisee kaiken. Tuttuus vetää toisaalta puoleensa, mutta myös estää näkemästä metsää puilta.

Entä ranskalainen kirjallisuus sitten. Eteerisiä runotyttöjä korkokengät kopisten kulkemassa pitkin Pariisin katuja. Heissä on yhtä aikaa jotain täydellisen huoliteltua olemuksessa, mutta samalla jotain outoa käytöksessään.

Entisten siirtomaiden nuoret naiskirjailijat purkavat aina menneisyyden kahleita, kansallista sortoa, ristiriitoja minäkuvan ja kasvatuksen välillä.

Suomalaisissa kirjoissa aina ryypätään ja perheet ovat rikkinäisiä.

Pohjoisamerikkalaiset naiskirjailijat kirjoittavat aina sitä samaa "särmätöntä angloamerikkalaista tositarinaihmissuhdelukuromaania."(Termi K-blogin Jenniltä)

Japanilaiset kirjat ovat omituisia. Lampaat tunkeutuvat ihmisten sisään. Kukaan ei puhu suoraan. Asioita pitää aina tulkita.

Saudiarabialaiset naiset kirjoittavat aina raaoista uskonmurhista, lapsikaappauksista ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Kärjistäen. Tuntuuko silti mikään ajatus tutulle?


Kuinka paljon omat konkreettiset muistot maasta kulkeutuvat lukukokemukseen? Saksalainen kirjallisuus vie minut muistoissani joko Berliiniin, Bonniin tai Kölniin. Tai Marienhofin maisemiin. Muunlaista saksaa en ole nähnyt. Parhaimmillaan kirja onnistuu tuomaan päähäni tuttuja tuoksuja ja ääniä, samalla kuitenkin rakentuu ihan uusi maailma, jonkinlainen yhdistelmä kirjan kuvausta ja omia muistoja. En pidä liian tarkasta kuvailusta, sillä haluan vapaasti assosioitua. Jotain vanhaa, jotain uutta. Jotain lainattua.

Kun omasta lukukokemuksesta on eritelt selvimmät stereotypiat, niin jääkö jäljelle myös puhtaita odotuksia. Kun tartun eteläamerikkalaisen kirjailijan hengentuotteeseen, niin petynkö, jos kirjassa ei olekaan yhtään kaipaamaani eksotiikkaa ja maagista realismia.


Mietin tätä nyt paljon, kun olen kohta aloittamassa Unkarin nykykirjallisuuden opinnot. Mikä ennakkokäsitys tai puhdas maakohtainen odotus minulla on unkarilaista kirjallisuutta kohtaan. Minusta tuntuu, että teoksissa puretaan toisen maailmansodan traumoja ja suhdetta sosialismiin, mutta ei realismin keinoin, vaan lukijalta vaaditaan paljon tulkintaa. En ole lukenut vielä yhtään unkarilaista kirjaa, mutta ostin kesällä György Dragomannin Valkoisen kuninkaan. Kun ottaa uuden maan haltuun, on mielestäni kiinnostava huomata, kuinka paljon ensimmäinen kirja ohjaa muita maakohtaisia odotuksia.


Liuta kysymyksiä, ja keskustelu laajenee varmasti kommenteissa taas lisää.

Bazarin syksy 2011

 

Olin tänään Seurahuoneella Bazarin lehdistötilaisuudessa kuuntelemassa syksyn uutuuskirjoista. Tein samanlaisen jutun keväällä. Tänään paikalla oli keväistä tilaisuutta vähemmän kirjailijavieraita, mutta keskityin sitäkin enemmän ruotsalaiskirjoittajiin. Kirjoitin paljon muistiinpanoja, sillä kiinnostuin yllättäen ennakko-odotuksistani poiketen kirjasta. Kun sitä on nähnyt niin paljon ruotsalaisia tv-sarjoja, luulee ettei ole enää mitään uutta odotettavissa. Ehkä ei olekaan, mutta kahden kirjoittajan yhteistyö kiinnostaa. Heidän puhuessaan päähenkilöstä halusin lopulta lukea teoksen itse. Mies joka ei ollut murhaaja aloittaa dekkarisarjan, ja tekijäkaksikko Michael Hjorth & Hans Rosenfeldt suunnittelevat kirjoittavansa joka vuosi uuden osan rikospsykologi Sebastin Bergmanin ympärille. Ruotsissa on julkaistu jo kaksi kirjaa, ja kolmeen seuraavaan osaan heillä on jo idea juonesta valmiina.

Michael Hjorth & Hans Rosenfeldt

Epämiellyttävän päähenkilön vetovoima

Molemmat kirjailijat tiesivät etukäteen, että ruotsalaisen dekkarin tie on valmiiksi poljettu, mitä uutta he voisivat tuoda sille polulle. Erityisesti Hansia kiehtoi rakentaa päähenkilöstä mahdollisimman epämiellyttävä, josta lukijoiden ja katsojien olisi vaikea pitää. Hän on sovinistinen, uppiniskainen ja itsekäs päähenkilö, jonka tekoihin on vaikea samaistua. Eräänlainen antisankari siis. Seuraavien kirjojen yksi suurimmista haasteista kirjoittajille on pitää päähenkilö epämukavana, sillä kirjoitusprosessin aikana sitä oppii pitämään hahmosta, johon on tottunut ja tämän tekoja ja sanoja alkaa kaunistelemaan. He keskustelevat tästä paljon, sillä erityisesti Hans Rosenfeldt haluaa pitää kiinni epämiellyttävän päähenkilön vetovoimasta.

Kirja(yhteisö) on ystävällisempi kuin TV

Kirjoittajat tutustuivat 1992 televisioprojektin kautta. He ovat molemmat tehneet uraa televisio- ja elokuva-alalla ja tottuneet työskentelemään käsikirjoitusten parissa. Kirjan tekemisessä he nauttivat siitä, että kaikista muutoksista kustantamo keskusteli kirjoittajien kanssa, kun televisiossa muutokset tehdään neuvottelematta ja nopeasti. Mies joka ei ollut murhaaja -teosta tehdessä molemmat kertoivat nauttineensa erityisesti tekstin uudelleen ja uudelleen kirjoittamisesta, palautteen perusteella tekstin  muokkaamisesta.

Heillä yhteistyö on sujunut kuin toimiva parisuhde. Kompromisseja ei tarvitse tehdä, koska sen kanta juonen ja hahmojen kehittelyssä voittaa, joka osaa perustella paremmin. Yhdessä rakennetaan kehys ja juonikehikko, jonka varaan molemmat tahoillaan kirjoittavat osuutensa. Puheyhteys toimii kaiken aikaa, ja työprosessia kuvataan virtaavaksi flow-tilaksi. Yhteinen ääni löytyy yhteistyössä ja luottamuksessa. Michael Hjorth kehui työskentelyn psykologista puolta. Aina kun tuntee, ettei oma teksti kulje ja on jotenkin tukossa, niin on merkittävää kuulla, että toinen on työstänyt tekstiä eteenpäin. Näin ollen, ei tarvitse pelätä valkoista, tyhjää paperia kauan.

Kirjoittajien vuoropuhelu työskentelyn rytmityksestä kuulosti niin kiinnostavalle, että kiinnostuin lukemaan teoksen sen epämukavan päähenkilön ja vuorokirjoittamisen tähden. Minulla ei ole juurikaan ennakkotietoja kirjan juonesta, mutta lukemalla selviää onnistuuko tämä ensimmäinen osa vetämään minut sarjan pauloihin, vaan jääkö tämäkin ruotsalainen murhasarja televisiofilmatisointien varaan. Niin olen nauttinut Beckit ja Wallanderitkin.

Muitakin syksyn kirjoja oli esillä, ja kuvasin suihkulähteen ympärille rakennettuja kirjakekoja blogiini muistoksi. Kirjakasoissa on jotain todella rauhoittavaa, mutta toisaalta myö syyllistävää. Tuntuu, että aina haluaisi lukea enemmän ja enemmän, mutta aika ei vain riitä kaikille. Tilaisuuksissa kuulee kirjailijoiden työstä ja näkee heidän tyytyväisen naamansa tuoreen kirjan äärellä. Vaikkei jokaista kirjaa ehdi lukea, on upea inspiroitua kirjailijakohtaamisista. Bazarin väki kertoi, että Mies joka ei ollut murhaaja on ollut nopeasti myyntimenestys ja että siitä otetaan jo toista painosta. Ruotsalainen dekkari vetää meitä suomalaisia puoleensa.

Bazar julkaisee John Boynelta tänä syksynä kaksi teosta ja irlantilainen kirjailija tulee myös Helsingin kirjamessuille esiintymään. Luin vähän aikaa sitten Poika raidallisessa pyjamassa ja pidin siitä – epämukavasta päähenkilöstä huolimatta. Boynen Nooa Notkoniitty on nuortenkirja, jonka tarinan tulisi avautua kuitenkin aikuislukijalle erilaiselle tasolle. Tarkoin vartioitu talo puolestaan kuljettaa lukijaa kahdella aikatasolla, päähenkilön vanhuusvuosiin ja tämän muistoihin, Romanovien Venäjän aikoihin.

Katjalta voi kurkata lisäinfoa

Kesä kustantamossa

Nyt on työharjoittelu virallisesti ohi ja samoin tein hyvästelen ihanan kesän. Olin Avain-kustantamossa työharjoittelussa 3kk ja tein lähinnä kustannustoimittajan töitä. Kirjallisuudenopiskelijalle blogini tarjosi kiinnostavan lisän hakemukseen ja siten myös mahdollisuuden päästä työharjoitteluun omalle alalle. Koska aiemmin kesällä lupasin kirjoittaa harjoittelusta pienen raportin blogiini, niin teen sen nyt, kun harjoitteluvaihe on ohi.

Minusta oli todella mielenkiintoista nähdä se tekemisen rytmi, millä kirjoja tehdään. Kuinka moni ihminen osallistuu kirjan synnyttämiseen luonnollisesti kirjailijan ohessa. Mihin aikaan tehdään syys- ja kevätkirjoja. Kuinka paljon käsikirjoituksia tulee, ja minkätyylisiä tekstejä tarjotaan kustannettavaksi. Miten käännösoikeuksia tarjotaan ulkomaille. Kuinka aikaisin kirjamessujen eteen tehdään paljon töitä. Loputtomasti erilaisia asioita tuli eteen, ja kiinnostuneena kyselin.

Minulle Avain oli sopivan kokoinen kustantamo ja täydellinen harjoittelupaikka nähdä, että sovellunko alalle. Kirjojen toimittamista ei ole jaoteltu erillisiin osastoihin, joten pääsin mukaan niin kirjastoammatillisten kirjojen kuin lastenkirjojen tekoon, kaunon ja tietokirjojen toimittamiseen. Huomasin, että minua kiinnostaisi opiskella kirjallisuuden lisäksi edes vähän graafiselta puolelta taittamista ja typografioita, jotta ymmärtäisin paremmin graafikoiden työtä. Asioita, josta en tiennyt aiemmin mitään.

Olen lukenut tänä kesänä enemmän kuin koskaan, mutta blogissani tämä ei ole juurikaan näkynyt. Kirjoista, joiden työstämisessä olen itse mukana, on vaikea kirjoittaa, enkä koe, että se olisi niin kauhean soveliastakaan. Suhde siihen tiettyyn kirjaan on kuitenkin värittynyt, ja sen on lukenut hyvin hitaasti, keskittyneesti ja täysin erilaisella tavalla. Kirja on tällöin työtä ja lukeminen työskentelyä. Blogissani lukeminen on harrastus. Vaikka ennenkin kirjoja on valikoitunut blogiini "pakon" eli tutkintovaatimusten tähden, olen aina maininnut niistä, että lukemiseen on vaikuttanut myös luennoitsijalta saatu tieto. Luen myös paljon uutuuskirjoja, koska haluan tietää, millaisia kirjoja Suomessa kustannetaan ja mitä alalla tapahtuu.

Työharjoittelujakso päättyi osaltani erittäin onnekkaasti, sillä jatkan osa-aikaisena Avaimessa. Teen sekä kustannustoimittajan että tiedottajan töitä. Gradu ottaa oman aikansa, mutta kirjojen parissa työskentely tuntuu omalle jutulle, ja olen onnellinen mahdollisuudesta jatkaa alalla. Blogiini tämä vaikuttaa luonnollisesti niin, että tulen melko harvoin kirjoittamaan oman talon kirjoista, varsinkin jos olen ollut niiden tekemisessä mukana. Muuten pidän blogiani kuten tähän asti, rakkaana harrastuksena ja arvioin kirjoja ihan yhtä rehellisesti ja sitä mukaa, kun ehdin lukea ja niistä kirjoittaa. 

Kesä on ollut todella kiireinen, enkä ole ehtinyt päivittää blogiani niin usein kuin olisin halunnut. Enkä ole myöskään ehtinyt seuraamaan muiden kirjablogeja niin aktiivisesti kuin ennen. Kiitos kaikille, kun olette käyneet silti täällä kommentoimassa ja lukeneet kirjajuttujani. :)