"Emmi ulkopuolisesta maailmasta, nautin viesteistäsi"
Seuraavana päivänä
Itävaltalaisen kirjailijan Daniel Glattauerin teos Kun pohjoistuuli puhaltaa (Atena, 2011) edustaa nykyajan kirjeromaanigenreä. Kirjeiden sijaan päähenkilöt Emmi ja Leo kirjoittavat toisilleen sähköposteja, koko teoksen ajan. Virkistävä lukea "uudella" tavalla rakennettu teos, jossa kertoja puuttuu täysin. Lukija saa tietää päähenkilöiden luonteista, perhesuhteista, ajatuksista ja tunteista sähköpostien kautta ja samaan aikaan kun toinen päähenkilö sitä "lukee". Mitään ylimääräistä ei teokseen ole laitettu ja asiat luetaan joko konkreettisesti viesteistä tai rivien välistä. Nopealukuista, mielenkiintoinen lähtökohta ja ihanan tirkistelevä olo läpi teoksen.
Kahdeksan minuuttia myöhemmin
Kiinnostuin teoksesta, kun luin siitä näytteen Atenan nettisivuilta. Jäin koukkuun hetkessä ja halusin vain tietää enemmän ja enemmän. Tarina alkaa siitä kun Emmi lähettää vahingossa viestin täysin tuntemattomalle ihmiselle, Leolle, koska on epähuomiossa kirjoittanut sähköpostiosoitteen väärin. Tämä jännä yhteydenotto poikii aluksi kovin virallisia ja etäisiä vastauksia, mutta niistä ketjuuntuu pikkuhiljaa läheinen ystävyys, jossa monenkirjavat tunteet räiskyvät. Mielenkiintoista lukijan kannalta on se, että hyvin pitkään lukija rakentaa kuvan Emmistä ja Leosta heidän kirjoitustyylinsä ja sanavalintojen mukaan, eikä heidän elämäänsä liiemmin taustoiteta. Minusta se tuntui kauhean luontevalta, sillä eivät toisilleen tuntemattomat ihmiset heti lähde kertomaan elämäntarinaansa, vaan se tutustuminen lähtee hetkittäisistä ajatuksista ja sanallisesta kisailusta.
Kaksi tuntia myöhemmin
Leo ja Emmi tuntuvat molemmat hirveän todellisilta ihmisiltä, eivätkä fiktiivisiltä kirjan hahmoilta. Vuoroin samaistuin heihin molempiin ja saatoin myös asettautua kiistoissa toisen puolelle. Tirkistely toi kirjaan lisävärettä, sillä kumpikaan päähenkilöistä ei oleta että joku muu lukisi heidän viestien vaihtoaan. Tätä tarkoitan todellisuuden tunnulla, että edes mietin näitä tirkistelyn tuntemuksiani kesken lukemisen. Sähköpostien välinen dialogi on samanaikaisesti hyvin rakennettu kulkevan tiettyjä polkuja pitkin, eikä tajunnanvirtamaista kirjoittelua esiinny, joten tekstiä on helppo seurata ja pysyä tarinan imussa.
Uskon, että yleensä ihmiset kirjoittavat rönsyillen ja monesta eri asiasta samassa viestissään, mutta niistä aineksista ei saisi kasattua toimivaa kaunokirjallista teosta. Kun pohjoistuuli puhaltaa tuntuu hyvin aidolle ja sen juonenkuljetus on uskottava.
Viikkoa myöhemmin
Vähitellen teoksen maailmasta avautuu lukijalle useampi taso. On Emmin ja Leon rakentama virtuaalinen todellisuus, jossa he ovat toisilleen olemassa kielen kautta rakentuneiden mielikuvien varassa. Lisäksi heillä molemmilla on kuitenkin myös oma elämänsä ja välillä se joutuu ristiriitaan virtuaalisen todellisuuden kanssa. Todellisuuden kohtaaminen ei ole aina helppoa, jos unelmat heräävät ja mielikuvien maailma houkuttaa enemmän. Samaan virtuaalisuuteen koukuttuu myös lukija, sillä lukemista ei voi lakata ennen kuin viimeinenkin sähköpostiviesti on luettu. Loppu jää kihelmöimään ja odotan kovasti toista osaa. Joka seitsemäs aalto ilmestyy vasta ensi vuonna.
Suosittelen sinulle, joka uskot virtuaalirakkauteen.
Atena, 2011
Sivuja: 259
Suomentanut: Raija Nylander
Kiehtova aihe! Olen aikaisemmin lukenut yhden nettideittikirjan, mutta se ei ihan kolahtanut ja siinäolikin aika varoittava sävy tyyliin et 'voi tietää millainen toinen on livenä.
VastaaPoistaItse ihan vahingossa rakastuin nettiystävään... ja tuolla se nyt hoitelee vauvaa...Ehkä siksikin että kyseessä ei ollut deittisivu, tuntui että todellista persoonaa suojaavat muurit oli helpompi ylittää kuin oikeasti joten tulimme tuntemaan toisemme syvätkin ajatukset ilman ns. koeaikaa. Joka tapauksessa, tämä aihe kiinnostaa ja mielelläni luen tämän kirjan.
Elma Ilona, meillä on kovin samanlainen rakkaustarina, paitsi että meillä vauvan sijaan talossa kiljuu kissa. :D
VastaaPoistaVaikuttipa kiinnostavalta!
VastaaPoistaTällaisissa kirjoissa on jännää mielestäni myös kertojien ns. epäluotettavuus eli koskaan ei voi varmasti tietää miten asiat oikeasti tapahtuvat koska kaikki kerrotaan omasta näkövinkkelistä, jolloin kaikkitietävä kertoja ei valota lukijalle mitään.
Tässä tosin vaikuttaa että ei epäilytä niin paljon. Viimeksi luin tämänkaltaisen kirjan lukiessani Joanne Harrisin Sinisilmää, joka kulki blogitekstien avulla. Tosin tämä sinun lukeasi vaikuttaa paljon mukavemmalta, Sinisilmä kun oli todella ahdistava. (Itse asiassa Harris oli jossain haastattelussa sanonut, että halusi kirjoittaa kirjan, jossa ei olisi yhtään mukavaa ja samaistuttavaa henkilöä. Minun mielestäni hän onnistui mutta kirjan lukeminen oli varsin epämiellyttävää.)
Linnea, tässä teoksessa en pohtinut tuota epäluotettavuutta juurikaan, sillä molemmilla päähenkilöillä oli halu tutustua toisiinsa. Vaikka he välttelivät kertomasta toisilleen yksityiselämästään ja ulkonäöstään, he silti halusivat ihmisinä tulla toisiaan lähelle. Paljonhan sähköposteihin mahtuu näin ollen valhettakin mukaan, mutta samalla siinä valehdellaan itselleen ja rakennetaan itsestä kuvaa puolitotuuksien päälle.
VastaaPoistaTodella mielenkiintoinen kirja!!
Sinisilmä kiinnostaa, jos se on rakennettu blogitekstien varaan. :)