Jean Kwok: Käännöksiä

Jean Kwokin Käännöksiä (Bazar, 2011) linkittyi mielessäni vahvasti aiemmin lukemaani Tiikeriäidin taistelulauluun, sillä molemmissa on pätevä, ahkera ja älykäs kiinalaistyttö, joka pyrkii elämässä eteenpäin. Muuten kirjoja ei voi yhdistää, sillä aihe on hyvin erilainen. Siinä missä tiikeriäidin pienokaiset ahkeroivat suurilta osin totellakseen äitiään, Käännöksiä-teoksen Kimberly haluaa tehdä sen kiitollisuuttaan äitinsä tähden.

Kävin alkukeväästä Bazarin kevätpressissä kuuntelemassa Kwokia hänen kertoessaan esikoiskirjastaan ja omista taustoistaan. Hyvin paljon teoksessa ja Kwokin elämässä on yhteyksiä ja lopulta lukiessa päähenkilön Kimberlyn ulkonäkö sekoittui mielessäni kirjailijan olemukseen.

Hongkongilainen Kimberly muuttaa äitinsä kanssa New Yorkiin paremman elämän toivossa, mutta he päätyvät raatamaan tehdastyössä ja asumaan erittäin alkeellisissa ja kurjissa olossa. He ovat aluksi täysin kielitaidottomia ja eräs kiinnostavimpia piirteitä on ensimmäisessä persoonassa toimivan kertojan käyttö. Kwok on halunnut tällä tavalla näyttää, kuinka ulkomaalainen voi vaikuttaa typerälle, kun hän yrittää puhua vieraalla kielellä, mutta kuinka älykkääksi hän muuttuu hänen puhuessaan omaa äidinkieltään. Kimberlyn äiti osaa vain muutamia sanoja englantia ja hänen hokiessaan niitä, tulee puheeseen tahatonta komiikkaa. Kun hän puhuu tyttärelleen kiinaa, muuttuu lukijan silmissä henkilön olemus ihan täysin.

Tehokas ratkaisu kirjailijalta.

Sitä mukaa kun Kimberly oppii englantia, sitä mukaa lukijakin pääsee selvyyteen, mitä hänen ympärillään olevat ihmiset puhuvat. Minusta tämä on mielenkiintoinen tapa tuntea päähenkilön kasvutarina ja kehitys.
En ole tosiaan lukenut tätä englanniksi, mutta suomennoksessa on omaan makuuni saatu tämä kielellinen kömpelyys ja kehittyminen toimimaan loistavasti.

"Etkö puhu englantia? He sanoivat, että puhut" Opettaja sanoi sen jotenkin marisemalla. Keistä "heistä" hän oikein puhui? Hän veti ilmaa keuhkoihinsa. "Miksi sinä olet myöhässä?". Sen ymmärsin. "Olen pahoilla, herra. Koulu hukassa."

Käännöksiä on epäoikeudenmukaisesta ja ihmisriistoisesta aiheestaan huolimatta hyvin elämänmyönteinen ja positiivinen kirja. Köyhyys ja rikkaus kulkevat teoksessa rinnakkain, vaikka paikoin alleviivataan liiallisesti rikkaiden tietämättömyyttä köyhien oloista, koin tarinan puitteet silti uskottaviksi. Kurjia oloja ei osoitella jatkuvasti sormella, mutta kyllä täytyy olla kivestä tehty, ellei sydänalassa värähdä lukiessa tehdastyöläisten arjesta. Pidin siitä, että kauhistelulle jätettiin kuitenkin teoksessa vähän tilaa ja elämänhaluisuus ja tarmokkuus kukoistavat Kimberlyn ja hänen äitinsä elämässä ja heidän keskinäisissä väleissään.

Kirjan loppu on kiinnostava, ja voin uskoa sen jakavan ihmisiä. Osalle se on nimenomaan se väärä loppu, kun taas itselleni se sopi hyvin ja pelkäsin jo toisenlaista ratkaisua. Enempää en halua paljastaa.
Lopussa hypätään yllättäen tarinassa 12 vuoden päähän ja lukijalle näytetään, mihin nuori Kimberly lopulta päätyy.

Kutkuttava ratkaisu jälleen.

Teoksessa on monia hyvin toimivia ja kiinnostavia keinoja ja odotan kovasti hänen toista teostaan, jonka hän kertoi olevan myös omaelämäkerrallinen. Kwok työskenteli opiskeluaikanaan myös yläluokkalaisten keskuudessa ammattilais-salonkitanssijana ja hän on näiden kokemusten ympärille kirjoittamasta uutta teosta.

Teokseen sopii hyvin suomalainen sananlasku: Ahkeruus kovankin onnen voittaa.

Kwokin esiintyminen Bazarin kevätpressissä löytyy mm. Youtubesta. Blogimaailmassa kirja on pyörinyt ainakin Mari A.n ja Katjan käsissä.

Jean Kwok: Käännöksiä
Bazar, 2011
Sivuja: 280
Suomentanut: Ulla Lempinen

Maailman kirjat

Viikonloppu meni nopeasti kirjateltassa pyöriessä, mutta ehdin nähdä onneksi myös muitakin "maailman kyläläisiä", mutta pahaksi onnekseni kamera ei sattunut sinne mukaan. Saatte vain uskoa, että sateisesta säästä huolimatta oli ihanan tunnelmallista. Paljon erilaista ruokaa, musiikkia ja käsitöitä oli esillä. Lisäksi järjestöt ja yhdistykset olivat tuoneet pisteensä Kaisaniemeen isolle teltalle. Näin useiden ihmisten keräävän joka pisteestä ilmaisia lehtiä kotiin, toivottavasti ihan luettavaksi asti.

 

Kirjateltalla riitti vilskettä myös.

Ihmisistä näkee melko nopeasti, ketkä ovat kirjaihmisiä ja ketkä vain paikalle pöllähtäneitä selailijoita. Kirjaa kohdellaan niin eri tavoin. Osa nappaa pöydällä olevan pehmeäkantisen kirjan ja plärää sitä nopeasti, jolloin kirjan kansi ja sivut taittuvat. Laskee teoksen takaisin pöydälle ja jatkaa matkaa seuraavaan "kojuun". He eivät tutustu kirjaan muuten kuin taittaen sitä sekunnin ajan.
Osa taas tulee pöydän ääreen tarkkaillen kiinnostuneena eri otsikoita. Lopulta tarttuvat johonkin kirjaan syventyen joko takankanteen tai sisällä oleviin liepeisiin. Sitten he avaavat kirjan rauhallisemmin ja tutkivat sieltä täältä sisältöä, kirjainten kokoa lukumukavuuden tähden jne. Heidän kanssaan on myös mukava jutella kirjoista, sillä useimmiten heillä on niistä myös jotain sanottavaa.

Kirjaihmiset, helliä rakastajia. ;)

Päivät menivät varsin nopeasti, enkä ehtinyt käydä juurikaan kuuntelemassa kirjailijoiden haastatteluja. Sieltä täältä kuului haastattelupätkiä, mutta ihan kirjateltan nurkassa olevan lavan eteen pääsin vain kerran. Leo Stranius ja Tom Henriksson ovat tehneet kiinnostavan teoksen Ekopop! Ekologisen ja onnellisen elämän opas (Avain, 2011). En ole vielä päässyt lukemaan teosta itse, mutta haastattelun perusteella siinä kiinnostavat konkreettiset neuvot ja saarnaamaton, keskusteleva tyyli. Kirja jakautuu useampaan osioon, joissa käsitellään mm. ruokaa, kuluttamista, asumista ja ei vähempää kuin onnellisuuden avaimia. Teoksessa on kuitenkin haluttu avata helppoja ratkaisuja ekologisempaan arkeen. Palaan kirjaan paremmin, kunhan saan sen käsiini.

Amy Chua: Tiikeriäidin taistelulaulu

Amy Chuan Tiikeriäidin taistelulaulu (Siltala, 2011) alkaa rohkealla, ärsyttävällä ja provosoivalla tavalla. Mutta tempaisee heti teoksen imuun. Hän selvittää heti alkuun, millainen on kiinalainen äiti ja miten kiinalainen malli toimii kasvatuksessa.

"Monet ihmettelevät, kuinka kiinalaisten vanhempien lapsista kasvaa niin stereotyyppisen menestyviä. Minulla on heille vastaus, sillä olen kasvattanut menestyviä lapsia kiinalaisen mallin mukaan. Tässä on muutamia asioita, joita tyttäreni Sophia ja Louisa eivät koskaan saanet tehdä:

- käydä yökylässä
- kutsua leikkikavereita kotiin
- osallistua koulunäytelmään
- valittaa siitä, että jäivät koulunäytelmän ulkopuolelle
- katsoa televisiota tai pelata tietokonepelejä
- valita itse harrastuksiaan
- tuoda koulusta kymppiä huonompia arvosanoja
- jäädä kakkoseksi missään muussa aineessa kuin liikunnassa ja ilmaisutaidossa
- soittaa muita instrumentteja kuin pianoa tai viulua
- olla soittamatta pianoa tai viulua  "
 

Mikä röyhkeys! Mikä aihe!

Tiikeriäidin taistelulaulu (Battle Hymn of the Tiger Mother) ilmestyi tämän vuoden alussa ja sai aikaan melkoisen mekkalan, sillä monet suuttuivat Chuan tavasta kirjoittaa länsimaalaisten ja kiinalaisten vanhempien kasvatuseroista. Mahtavaa, että Siltala on kääntänyt teoksen näin nopeasti suomalaistenkin luettavaksi, sillä on mielenkiintoista lukea myöhemmin, millaisen vastaanoton teos saa meillä. Helsingin Sanomat on ainakin jo ehtinyt tehdä kirjasta jutun otsikolla: Yale-professorin kasvatusmetodi: Jos et soita oikein, poltan pehmoeläimesi 

Luin teoksen siltä istumalta, se on kirjoitettu niin kärkkäästi ja vetävästi, etten voinut lakata sitä lukemasta. Aluksi ajattelin, että teos on jonkinlainen provokatiivinen elämäntapaopas oikeaoppiseen kasvatukseen, mutta se on paljon enemmän. Se on tarina erään perheen tavasta toimia kahden eri kulttuurin risteytyessä, kiinalaisen kasvatusmallin mukaisesti juutalaiseen uskontoon amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Kirja on kertomus erään äidin tavasta puskea lapsiaan eteenpäin, paikoin varsin kiusallisillakin metodeilla, missä sekä äiti että lapset kehittyvät eri tavoilla.

Chua perustelee kyllä kärjistävän kahtiajaon lännen ja idän välille ja teoksesta löytyy myös lähdeluettelo tutkimuksiin, joilla osoitetaan "kiinalaisen mallin" (tähän hän laskee kaikki ankarasti ja tiukasti kasvattavat vanhemmat, muualtakin kuin Kiinasta) tuovan enemmän mm.musikaalisia tähtiä. Hänen tavastaan kirjoittaa näkyy myös se antaumuksellisuus ja kiinnostus aiheisiin, sillä asioita perustellaan ja pyöritellään taitavasti. Kun perheeseen tulee ensimmäinen koira, Chua intoutuu käyttämään tähänkin samoja kasvatusmalleja, tässä kuitenkaan onnistumatta.

Tiikeriäidin taistelulaulu ei kuitenkaan käsittele sitä, kuinka lapsia murretaan tai henkisesti pahoinpidellään. Vaikka toki sen voi myös sillä tavalla aluksi lukea. Kaikkia Chuan kasvatustapoja en tule varmaan koskaan ymmärtämään, mutta kulttuurien erilaisuus ja hyvin erilaisen näkökulman näyttäminen kiinnostavat. Tuloksetkin ovat huimia, sillä molemmat tytöt menestyvät erinomaisesti sekä koulussa että musiikin parissa. Minusta näitä tuloksia ja tapoja kiinnostavampaa on lopulta kirjoittajan tyyli esittää aluksi jotain kärjistäen totena ja toisessa hetkessä muuttua ja pehmentyä, vähän. Hän löytää lopulta myös länsimaalaisesta, rennommasta lellittelykulttuurista jotain hyvää, mutta teos ei onneksi ole mikään länsimaalaisuuden voitto idästä. Tai päinvastoin. Se on taistelua ja vääntöä, mutta ennen kaikkea erään aika erikoisen ja taloudellisesti yläluokkaisen, akateemisen perheen arkea.

Mutta entäpä sitten onnellisuus?
Siihenkin Chua ottaa kantaa, sillä vaikka hän kieltää sen, etteivät kiinalaiset äidit mieti lapsensa onnellisuutta, hän silti usein miettii rajoja ja sitä onko hän kuinka pahasti ylittänyt ne. Vanhempi tytär Sophia on äidin mukaan tyypillinen siirtolaisperheen esikoinen - enkelimäisen kuuliainen ja tottelevainen. Nuorempi Lulu kapinoi äitiään vastaan rankasti ja tästä nousee kirjan yksi kiinnostavimmista jännitteistä. Äidinrakkautta ei voi silti koskaan kiistää, vaikka välillä lukiessa häkeltyy ihan täysin siitä, millaisia vaatimuksia Chualla lapsiaan kohtaan on. Saadessaan lapsiltaan syntymäpäiväkortteja, hän palauttaa nekin takaisin, koska haluaa niistä paremman version.

Onnistuessaan kiinalainen kasvatusmalli on tehokas ja vertaansa vailla, mutta entäpä jos kaikista ei ole menestyjiksi? Länsimaalainen kasvatusmetodi ei takaa sen onnellisempia lapsia, mutta näiden kulttuuristen eroavaisuuksien edessä on vaikea kunnioittaen kumartaa. Kiinnostuen nostan silti hattua.

Todella mieleenpainuva teos.

Amy Chua: Tiikeriäidin taistelulaulu
Siltala, 2011
Sivuja: 243
Suomentaneet: Auri Paajanen ja Susanna Tuomi-Giddings

Annakaisa Iivari: Tyttöministeri

Annakaisa Iivarin teos Tyttöministeri (Otava, 2011) on mainio hyvän tuulen kirja. Kiinnostuin kirjasta ollessani alkukeväästä Otavan kevätpressissä kuuntelemassa kirjailijan muutaman minuutin esitystä kirjastaan. Jotenkin kirjailijan hyväntuulinen ja innostunut esiintyminen tarttui ja tunnistin saman huumorin lukiessani nyt Tyttöministeriä.

Kirjan päähenkilö on Iiris Luoto, pienen paikkakunnan ruotsin kielen opettaja, jolle ei tunnu tapahtuvan mitään erityistä. Hän valittaa päivittäin elämästään Pohjois-Suomessa asuvalle energiselle ja elämänmyönteiselle sisarelleen, mutta muille ihmisille hän pystyy puhumaan vain miehensä tai kahden poikansa tekemisistä. Iiriksen mies Paavo on varsinainen oman elämänsä sankari ja hänen mielitekojensa tähden joutuu koko perhe muutoksen eteen. Suurin paukku arkeen tulee kuitenkin Iiriksen pyrkiessä eduskuntaan perinteisiä arvoja ajavan puolueen riveistä. Kirjan nimi paljastaa lukijalle kyllä sen verran, että miten vaaleissa käy.

Iivari työskentelee sosiaali- ja terveysministeriössä neuvottelevana virkamiehenä ja vaikka fiktiivistä tarinaa on väritetty huumorilla ja kevyellä satiirilla, tuntuu teoksen maailma silti uskottavalle, sillä tiloja, virkoja ja tapoja kuvataan tarkasti. Teoksen kuvaama poliittinen peli on yhtä kähmimistä ja kepulointia, sillä kulisseissa juonitellaan ja taistellaan paikasta auringossa ihan puolueen omien toimijoidenkin kesken. Näin vaalien jälkeen, hallituksen hakiessa vielä muotoaan, on mielenkiintoista lukea tällaista poliittista satiiria päätöksenteosta, eduskuntaryhmien järjestäytymisestä ja hallituksen sopupeleistä saunailloissa. Nurinkurisesti myös perinteiset arvot -puoleen Iiris Luoto toimii lopulta lakkautetun peruspalvelumisterin toimen sijaan itsepalveluministerinä ajaen julkisia palveluita alas.

Ostin lisäksi Iivarin esikoisen Juhannus italialaiseen tapaan, sillä viihdyin lomalla ollessani Tyttöministerin parissa hyvin. Se oli lokoisa, mutta tapahtumarikas lomakirja. Yhtä aikaa viihteellinen ja pureva. Pidin siitä, että teosta oli lämmitetty myös moniäänisyydellä, vaikka useampi henkilöistä sai vain sen muutaman sivun verran tilaa tuoda persoonaansa esiin. Iiris on hykerryttävä päähenkilö, sillä hän ei tunnu kehittyvän teoksen aikana juuri lainkaan. Marmatus sisarellekin jatkuu Brysseliin asti. Iiriksestä on vaikea olla pitämättä, niin kuutamolla hän tuntuu olevan.

Blogistaniassa Tyttöministeri on pyörinyt ainakin Mari.A:n ja Susan käsissä.

Annakaisa Iivari: Tyttöministeri.
Otava, 2011. Sivuja: 315

Entä jos kaiho ei herääkään?

Otsikkoni liittyy aiempaan kirjoitukseeni lapsuuteni suosikkikirjoista. Lähdin innoissani nostalgian jäljissä etsimään kadotettuja ja unohdettuja lukumuistoja, mutta lopulta huomasin haasteen hankalaksi näiden teosten osalta. Aikaa oli kulunut luultavasti liikaa ja halusin niin kovasti löytää jotain sykähdyttävää niistä, mutta lopulta en päässyt millään eroon siitä tunteesta, että koin ajan ajaneen niistä kylmin sydämin ohi.

Ei tosin kaikista. 

Lois Lowryn Anastasia hermoromahduksen partaalla (Otava, 1990)  oli mielestäni edelleenkin hyvä kirja, enkä kokenut sitä mitenkään vanhanaikaiseksi tai väsähtäneeksi, jolle pitäisi antaa kauheasti anteeksi hyvien muistojen nimissä. Anastasia oli juuri niin pikkuvanha kuin muistin, mutta jotenkin humoristisella tavalla. Nyt luettuna minusta tuntui, että teini-ikäisyyteen ja mielenkuohuntoihin suhtaudutaan kirjassa jopa vähän ironisoiden. Anastasia analysoi tarkkaan omia tunteitaan ja sitä, missä kohdin hän on murrosikäisyyden eri vaiheissa menossa. Muistelisin, että nuorempana olisin pitänyt enemmän hänen vanhemmistaan, sillä he olivat jotenkin ihanan avomielisiä ja rentoja. Nyt luettuna minusta tuntui jopa, että he antoivat liiaksikin vapauksia, eivätkä miettineet liioiksi tekojensa ja sanojensa seurauksia. Johtuisikohan tämä näkemysero ihan vain omasta ikääntymisestä? ;)

Haluan ehdottomasti lukea muutkin osat ja Reeta Karoliinan muistutuksena Sata syytä pitää Carolinesta.

( Kuvassa taustalla tukena oleva pullo ei liity teoksen symboliikkaan mitenkään. )


Merja Jalon teoksista luin eilen Hevosparonin koston (Otava, 1991) ja tietyllä tapaa toivon, etten olisi sitä lukenut. Mie muistin Nummelan ponitallin tapahtumat jotenkin jännittävimpinä ja henkilöhahmot kiinnostavimpina. Oikeastaan lukiessa huomasin, että pidin nimenomaan jännittävänä sitä elämää, johon hevoset ja niiden hoito kuuluvat kiinteästi. Enää en edes muista hevosenhoitoon tai hevosen värityksiin liittyviä sanoja ja se teki välillä lukemisesta tahmeampaa, kun mitä se varmasti oli nuorempana. Nämähän ovat kaikki vain jälkikäteistä arvelua, sillä ei minulla ole ihan tarkkaa muistikuvaa siitä, että mikä kirjoissa veti niin voimakkaasti puoleensa. Miksi juuri  Merja Jalon hevoskirjat olivat minulle se suurin juttu. Nykyisin ehkä kaipaisin henkilöihin lihaa luiden päälle, motivointia tekoihin ja poikkeamia kaavamaisesta kerronnasta. Jälkiviisastelua, mutta minulle nämä kirjat kuuluvat ehdottomasti menneisyyteen.

Mitäpä sitten sanoisin Anni Polvan teoksesta Taidat uhota, Hanna-Leena (Karisto, 1992). Ensinnäkin en ymmärrä yhtään tuota nimeä, sillä varsinaisesti tähän teokseen se ei niinkään sopinut. Minusta Hanna-Leena oli melko samanlainen judoa taitava tyttö, joka kamppaa mielellään otteillaan pojat maahan kuin muissakin teoksissaan. Hän ei uhoa mitenkään erityisen paljon. Myöskään teoksen nimi ja kansikuva eivät sovi yhteen.

Ikävintä oli kuitenkin huomata, että Hanna-Leenasta on aika ajanut armottomasti ohi. Teoksen maailma on melkoisen vanhahtava perheen arjen ja koulumaailman kuvauksissa. Myöskin tämä Hanna-Leenan erinomaisuuden korostaminen juuri poikamaisten luonteenpiirteidensä kautta alkoi näinkin lyhyessä teoksessa kyllästyttää melko nopeasti. Mie muistin kannen perusteella, että olisin pitänyt tätä jotenkin paljon romanttisempana teoksena, mutta lopulta suudelmakin oli melko vaisu ja väritön kohtaus.

Nostalgia tarkoittaa menneen ikävöintiä, kaihoa ja haikeutta. Näiden kirjojen kautta en tuntenut kauheasti haikeutta ja suurin tunne-elämys taisi kuitenkin tulla siitä, että löysin nämä varastosta ja tutkailin kansia. Mietin omaa lapsuuden kirjahyllyä ja miten nämä kirjat olivat siellä esillä. Tarinat jättivät lopulta melko kylmäksi ja päätin, että Nostalgian jäljillä -haaste sopii paremmin myöhemmän ajan kirjoille. Seuraavaksi täytyy hakea siten teoksia pimeältä keskiajalta, eli teinivuosien suosikit esiin!

Mitä jos kaiho ei herääkään? Sitten luetaan jotain muuta.

Nostalgian jäljillä..

Järjellä ja tunteella -blogin Susa vyörytti kirjablogeihin haasteen kaivella lukumuistoja ja rakkaita menneisyyden kirjakokemuksia esiin. Moni on tähän jo tarttunut ja esitellyt kirjamuistojaan. Olen tällä hetkellä lapsuuteni kodissa Lapissa ja siivosin eilen varastosta kirjakasoja. Yhtäkkiä käsissäni oli lapsuuden ja varhaisteini-iän kirjahyllyni aarteita ja tiesin, että tartun haasteeseen niiden avulla. En edes muistanut suurinta osaa niistä kirjoista, ennen kuin näin ne siinä edessäni. Sitten yhtäkkiä kaikki kirjat tuntuivat suurilta aarteilta. Olin siis jo alkanut matkani Nostalgian jäljillä..

Meille tuli kotiin kissa, kun olin 8-vuotias, mutta en muista lukeneeni kissakirjoja. Koirakirjoja löysin varaston kätköistä ja erityisesti muistan tuon Tonna-kirjan kanteen liimaamani tarrat. Miltä niiden pinta tuntui sormissa. Tarinoista en muista mitään, mutta kansista ja niiden paikasta kirjahyllyssäni muistan välähdyksiä. Jännittävää todella yrittää puristautua omiin muistilokeroihinsa kirjojen avulla.

Olen aina rakastanut eläimiä, erityisesti koiria, kissoja. Olin myös aikoinaan parantumaton heppatyttö. Tipahdin kyllä aikoinaan pahasti hevosen selästä, jouduin olemaan pitkät ajat sairaalassa ja käymään läpi vaikean leikkauksen, mutta ei se intoani hevosiin ja hevoskirjoihin lopettanut. Sen teki lopulta, tylsästi, ikä ja tärkeysjärjestyksen muuttuminen. Kaikista eniten Nostalgia-haasteessa minua pelottaa kaivella näitä heppakirjojen muistoja, sillä minun on hyvin vaikea uskoa, että Merja Jalon ahmittavat sarjakirjat tuntuisivat mitenkään enää samalta.

Muistan, että suosin Merjaa paljon enemmän kuin tämän sisarta. Enkä löytänyt kirjakätköistä yhtään Marvi Jalon kirjaa. Tiedän silti, että olen niitä lukenut. Jälkikäteen viisastellen voisi ajatella, että minua viehätti enemmän Merjan teosten sarjamaisuus ja juonen toisteisuus teos toisensa jälkeen. Muistan kuinka luin lapsuuteni parhaan ystävän Marian kanssa kirjoja kilpaa. Meillä oli isot kasat kirjoja vieressä ja kilpailimme sillä, kumpi ehtii lukea enemmän ja nopeammin. Kirjojen kerskakulutus ei ole nykyisille lukutavoillenikaan mikään vieras käsite. Näistä valitsen haasteeseen Hevosparonin koston, sillä sen kansi jo herättää paljon muistikuvia.

Luin paljon Tuija Lehtisen kirjoja ja niistä on myös selvimmät muistot. Tämä on aika luonnollista, koska niitä lukiessa olin jo paljon vanhempi kuin koira- ja hevoskirjoja ahmiessani. Nostalgia-haasteeseen sopii todella hyvin, joku Lehtisen kirjoista. Vaikka kuvassa näkyy Asvalttisoturi, taidan silti valita Roskisprinssin.

Luin myös Bertin päiväkirjoja, koulumaailmaan sijoittuvia nuortenkirjoja, erityisesti Hullu luokka -kirjoista pidin. Rakkaus on ihana tauti oli varhaisteininä minulle hyvin tärkeä, sillä laskin kaiken maailman kaavojen mukaan mahdollisuuksiani päästä naimisiin sen hetkisen poikakaverin kanssa.

En muistanut ollenkaan Lois Lowryn kirjoja, mutta heti kun tartuin tuohon kuvassa olevaan teokseen Anastasia hermoromahduksen partaalla, tuli hyvin vahva muisto niistä. Muistan vain näsäviisaan ja pikkuvanhan tytön, joka kokee tarvitsevansa psykoanalyysia ja puhui ongelmistaan ostamalleen Freudin päälle. Valitsen tämän kirjan toisena ehdokkaana Nostalgia-haasteeseen.

Luin tottakai myös tyttökirjoja. Anni Polvalta luin Tiina-kirjoja, mutta yllättäen kätköistä löytyi enemmän Hanna-Leenoja. Näin se muisti pettää ja monet lukutottumukset voivat olla jälkikäteen rakennettuja. Kirjojen kannet merkitsevät kyllä todella paljon, sillä niiden avulla helpottuu monen muistilukon avautuminen. Hanna-Leenoja Polva kirjoitti hyvin paljon vähemmän kuin Tiinoja, joten uskon että siksi nämä olivat painuneet minulta unholaan. Tämä haaste on sikäli mielenkiintoinen, sillä valitsin aika paljon kirjoja, jotka olin unohtanut ja joista tuli kannen perusteella vahvoja mielikuvia. Voi olla, että luettuani huomaan, että joudun tarttumaan vähän uudempiin kirjoihin, mikäli muistikuvia ei synnykään tämän enempää. Näistä valitsen Taidat uhota, Hanna-Leena.

Inhosin aiemmin kaikkia kirjoja, hahmoja ja jopa niitä kuuluisia leivoksia, missä toistuu oma nimeni. Kadehdin nuorempana sisareni nimeä, sillä se on paljon erikoisempi kuin omani. Henni-nimisiä tyttöjä ei vilahdellut kirjojen tarinoissa ja pidin siitä nimestä erittäin paljon. Myöhemmin olen hyväksynyt nimeni ja ajattelin myöhemmin kasata jonkinlaista lukuhaastetta omien nimiemme mukaan.

Maailman kirjat 28.- 29.5

 

Toukokuun viimeisenä viikonloppuna on Maailma kylässä -festivaalit Helsingissä ja samalla järjestetään siirtolaisuus teemalla Maailman kirjat -tapahtuma rautatiemtorilla kirjateltassa. Järjestäjinä toimivat Demokratiafoorumi VK ja Into kustannus. Lisäksi noin 40 kustantajaa ja järjestöä esittelee kirjallista tuotantoaan ja myy kirjojaan.

Ohjelmaan pääsee tästä.

Kirjateltta on avoinna
lauantaina 28.5. klo 11–20 ja
sunnuntaina 29.5. klo 11–18.

Tilaisuuteen on vapaa pääsy.

Itse en taida ehtiä kirjailijahaastatteluja ja ohjelmia sen kummemmin kuuntelemaan, vaikka paljon mielenkiintoista olisi luvassa. Minua voi tulla moikkaamaan kirjateltalle sekä lauantaina että sunnuntaina, sillä olen töissä Avaimen tiskillä.

Käsityökirjoja

Opettelin jouluna vähän kutomaan. Tein innoissani sukkaparin, useamman muhkean kaulurin ja aloittelin toista sukkaparia. Sitten loma olikin ohi ja palattuani Lapista Helsinkiin unohdin täysin, että miten niitä kantapäitä oikein tehtiinkään. Netissä on paljon ohjeita, mutta mikään ei voita sitä, kun voi näyttää työnsä kärsivälliselle opettajalle, äidille. Hän neuvoo sen tavan, miten hän on tottunut sukkia kutomaan. Aloittelevana käsityöharrastajana saan paljon iloa myös käsityökirjoista. Niitä on monentasoisia, osa sopii suoraan aloittelijoille ja osasta voi inspiroitua suunnittelemaan omia mallejaan.

Minulla on käytössä Neulontapäiväkirjani-teos (Wsoy, 2011). Kovakantinen, mutta kierrevihkon tapainen päiväkirja pitää sisällään neulomisen eli kutomisen (!) perusvinkkejä. Ensiksi tutustutaan ihan erilaisiin lankatyyppeihin ja silmukoihin. Neulontapäiväkirjassa on osiot lankavaraston kirjanpitoa varten ja lopussa on oma erillinen osio projekteille. Sinne kerätään tietoja kudontatöistä ja näin vasta-alkajana koen aika innostavaksi heti alusta asti kirjata näitä pieniä projektejani. Kokeneempi kutoja käyttää varmasti enemmän näitä päiväkirjaosioita kuin teoksen niksejä, mutta testautin tätä teosta ystävälläni, joka on himokutoja ja hän sanoi löytävänsä teoksesta silti näppäriä pikkuvinkkejä.

Sen sijaan toiseen käsityökirjaani hän ihastui. Itselleni se oli vähän pettymys, koska koin sen vielä turhan haastavaksi. Claire Montgomerien Luonnonvärien lankapaketti (Wsoy, 2011) jakautuu kolmeen pääosioon: Lanka ja väri, Väripaletit sekä Lankakartasto. Ensimmäisessä osiossa käsitellään inspiraation lähteitä ja tähän ystäväni juuri ihastui. Hän värjää itse lankoja ja piti inspiraatio-osuuksien värikkyydestä. Teoksessa on tunnelmatauluja, joiden avulla voi sovitella toisiinsa sopivia värejä omaan kutomismalliinsa. Tämä voi auttaa lankavaihtoehtojen punnitsemisessa.


Väripaletteja on kuuden eri teeman mukaan Meren sinisestä Lumottuun metsään. Kunkin teeman kohdalla on kuvitettuja projektiehdotuksia. Näistä kuvista voi taas inspiroitua oman mallin kanssa.
Lankakartastossa näytetään erilaisia lankoja oikeassa koossa ja ne on jaoteltu vahvuuden mukaan. Jokaisesta langasta annetaan täydelliset tiedot: valmistaja, paino, värin nimi ja langan materiaali.

Teoksen alussa on oma kappaleensa luomisprosessille ja oman tunnelmataulun tekemiselle. Sen verran hän kuitenkin antoi teokselle moitetta, että siitä puuttuu hyvät mallikuvat itse työvaiheista. Kukaan ei jaksa seurata pitkiä ohjeita kierros kerrallaan ohjeistettuna. Sain onneksi tuota toista kirjaa varten vähän keskusteluapua, sillä olin aluksi pettynyt siihen koska se ei kauniista kuvista huolimatta vastannut vielä ihan omaa taitotasoani. Nyt olen kuitenkin onnellinen, että hankin sen. Voin antaa sen samaiselle ystävälleni lahjaksi. ;)

Käsityöihmiset, luetteko paljon erilaisia käsityökirjoja vai katsotteko mieluummin ohjeita käsityölehdistä ja/tai netistä?

Tiedän, että kirjabloggaajissa on paljon lukijoita, jotka nauttivat monenlaisista käsityö-, sisustus-, puutarha- ja harrastekirjoista. Itse olen vasta nyt kiinnostunut lueskelemaan tämäntyyppisiä tietokirjoja. Ostin huuto.netistä näiden kaveriksi Wsoylta 70-luvulla ilmestyneen käsityökirjasarjan Kauneimmat käsityöt. Niissä vasta olikin mielenkiintoisia kuvia.

Kuvat ovat vähän huonolaatuisia, koska kuvasin yöllä tosi huonossa valossa ennen tänne Lappiin tuloa. Pahoitteluni.

Kirjahyllyn uudet tulokkaat

Kävin viime viikolla Tammen ja Wsoyn ystävämyynneissä. Mukaani tarttui muutama mukava kirja.

Olimme Katjan kanssa Tammessa ja mukaani tarttui kympillä kolme keltaista pokkaria: Jayne Anne Phillipsin Suojelus, Antonio Munoz Molinan Sefarad ja Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani. En ole yhdeltäkään kirjailijalta lukenut vielä mitään, sillä Morrisonin teos Jazz jäi aikanaan jostain syystä kesken. Muihin teoksiin tartuin Katjan inspiroimana. Yhdessä pähkäiltiin, että mitä ottaisimme ja näihin päädyin.

Wsoylta sai puolestaan viisi pokkaria kympillä. Kuvassa nimet eivät näy kunnolla, mutta valitsin itselleni Veikko Huovisen Joe-sedän, Lisa Genovan Edelleen Alice, Maritta Lintusen Ovisilmä, Katja Ketun Surunkerääjä ja Goscinny-Sempén Nikke palaa lomilta. Huovisen tosin ostin K-blogin Jennille, sillä hän pitää Huovisen teoksista. Myös Salla on lukenut paljon Huovista, mutta kumpikaan ei ole tehnyt arviota tästä Joe-sedästä. Jennin innoittamana ostin myös tuon Edelleen Alicen, sillä hän kirjoitti siitä hyvin kauniisti.

Lintuseen ihastuin, kun luin hänen uusimman novellikokoelmansa Mozartin hiukset. Katja Ketun teos oli heräteostos. Nikke taas.. Noh, luin lapsena aivan hurjasti Niken tarinoita. Tämä olisi tarkoitus sopia Susan Nostalgia-haasteeseen, mutta sitten huomasin että teos sisältääkin aivan uusia tarinoita. Joudun vähän sorvaamaan haastetta tältä osin, että saan Niken sinne mahtumaan.

Kirjablogit vaikuttavat paljon näihin kirjavalintoihin. Lukupiiri-blogissa luettiin tässä kuussa Leena Krohnia ja hänen teksteihinsä ihastuneena ostin itselleni samaisesta Wsoyn ystävämyynnistä itselleni kaksi pientä Krohnia, Daturan ja Pereat Munduksen. Marjis sai minut kiinnostumaan Leonie Swannin kirjasta Murha laitumella. Kävimme Jennin ja Saran kanssa jonkin aikaa sitten Villa Kivessä kuuntelemassa nuorisokirjailijoita ja mm.Raili Mikkanen oli siellä puhumassa. Sara on lisäksi kirjoittanut blogissaan Raili Mikkasesta, joten ostin kirjailijasta kiinnostuneena hänen teoksensa Pähkinäpuinen lipas. Fredrik Långin Minä, dosentti ja Jane ja Merete Mazzarellan vuoden 2008 tiedekirja Fredrika Charlotta o.s. Tengström. Kansallisrunoilijan vaimo kiinnostavat puolestaan ihan luennoilta saatujen tärppien kautta.

Paljon siis tulee blogien kautta vinkkejä. Oli myös mukava pyöriä ystävämyynneissä ja sain pilkkahintaan hyviä kirjoja.

Kirjoista olisi ollut parempiakin kuvia, mutta Petja halusi taas linssiluteena varastaa shown.

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa

Irlantilaisen kirjailijan John Boynen teos Poika raidallisessa pyjamassa (Bazar, 2008) on surullisen koskettava. Enkä halua olla mitenkään imelä puhuessani tästä koskettavuudesta, sillä mikäpä Holokausti-kirja ei tuntuisi lukijan sisimmässä aiheensa takia. Boynen kertoja näyttää tapahtumat 9-vuotiaan Brunon kautta ja tämä tapa tuo teokseen näennäisen kepeän tunnelman, mutta ennen kaikkea se toimii kirjailijan keinona kertoa vaikeasta asiasta nykyaikaisesta perspektiivistä kunnioittavasti naiivin lapsen kautta.

Minusta oli mielenkiintoista, että Bruno oli tosiaan hyvin naiivi tarkkaillessaan "Aus-vitsin" tapahtumia ja jopa todella ärsyttävä ollessaan niin totaalisen tietämätön lähiympäristön ihmisten surusta. Mietin paljon, että miksi juuri Brunosta on tehty niin hämmästyttävän tietämätön, mutta ajattelin että siitä on tehty nimenomaan kirjan tehokeino, vaikka paikoin se tuntuu hyvin epätodennäköiseltä. Hitler on Hilleri, eikä tätä virhettä kukaan edes korjaa. Brunon yksinkertaisuus yhdistyy hänen yksinäisyytensä. Häneen kiinnitetään melko vähän huomiota ja siksipä tarve ystävien löytämiseen on kova. Siksi hän eräänpä päivänä eksyy seikkailureissullaan piikkiaidan luo ja löytää ikäisensä pojan ja kiinnittyy tähän heti.

Bruno kyllä huomaa, kuinka ystävä aidan takana laihtuu, mutta hän ei kyseenalaista tätä mitenkään. Kirjan koukku tuleekin Brunon tekemistä havainnoinnista ja itsekkyydestä, joka ei ole silti mitään verrattuna ympäristössä häilyvään pahuuteen. Bruno on todella herttainen lapsi, mutta hän on silti, noh, vasta lapsi.

Lukija tietää koko ajan enemmän kuin Bruno, vaikka nimenomaan Brunon kautta teoksen tapahtumat tulevat ilmi. Historia kuitenkin häilyy tekstin taustalla muistuttaen itsestään. Pidin kuitenkin, että suurimmalta osin ne vain häilyvät taustalla ja Brunon tarina elää omaa tasoaan. Teos on haikea, mutta ei mässää massamurhilla. Teos on surullinen, mutta ei ahdista detaljeillaan. Teos luottaa lukijaan. Poika raidallisessa pyjamassa on muistutus, ei ukaasi.

"Yhtenä päivänä Bruno kysyi, miksi Shmuel ja kaikki muut ihmiset sillä puolen aitaa käyttivät samanlaisia raidallisia pyjamia ja kangaslakkeja. 
-He antoivat ne meille kun tulimme tänne, Shmuel selitti. -He ottivat pois meidän omat vaatteemme.
-Mutta etkö koskaan herää aamulla ja halua panna päällesi jotakin muuta? Täytyyhän sinun vaatekaapissai olla jotain muutakin.
Shmuel räpytti silmiään ja avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta muutti sitten mielensä."

Kirjasta ovat tehneet arvion myös ainakin Susa, Kirjapeto ja Elma Ilona

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa
Bazar, 2008
Sivuja: 206
Suomentanut: Laura Beck

Rauha S.Virtanen: Lintu pulpetissa

"Totuus hämärtyy helposti. Meidän on tarkastettava se omalla kohdallamme joka päivä, joka asiassa. Jo koululaisina meidän täytyy selvittää itsellemme, mitä asiaa me kannatamme ja kenen puolella olemme. Olemmeko heikomman puolella vai lyömmekö häntä vahvan kanssa yhdessä, etsimmekö totuutta vai sitä, mistä on meille hyötyä"

Muutama päivä sitten sopivasti facebookin Lue kirja -ryhmässä mainittiin, että Rauha S.Virtanen on aina ajankohtainen. Varmasti näin on, mutta minulla on kokemusta vain hänen teoksestaan Lintu pulpetissa vuodelta 1972. Se on mielenkiintoinen teos, mutta ehdottomasti aikansa tuote. Pirteä tuulahdus nuorten yhteiskunnallisesta heräämisestä, mutta teoksessa on silti jotain nykylukijaa vaivaannuttavaa. Harvoin olen törmännyt nuortenkirjaan, jossa olisi näin vahva vasemmistomyönteinen tendenssi. Neuvostoliitto on suurin ja mahtavin, eikä siellä voi tapahtua mitään pahaa. Kaikenkaikkiaan Lintu pulpetissa on todella herkullinen analysoitava kirjallisuudenopiskelijan käsissä ja teinkin teoksesta kandidaatintutkielman.

Virtasen mukaan Lintu pulpetissa on dokumentaarinen romaani omien lastensa kouluvaaleista, mutta minua ei niinkään kiinnostanut tutkia tätä dokumentaarisuutta, vaan nuorison yhteiskunnallista heräämistä ja muita teemaa tukevia motiiveja teoksessa. Virtasen mukaan teini-ikäisten koululaisten on tiedostettava poliittinen todellisuus ja ratkaistava omakohtaisesti puoluesidonnaisuutensa. Teos tarjoaakin aikamoisen annoksen ajan aatteita ja ideologioita, joita lähtee lukiessa tarkastelemaan ja arvottamaan.

"Ismo hymyili ystävällisesti ja alkoi puhua hiukan tärkeilevään tyyliinsä: - Mä selitän. Porvarismi on vapautta, yksilökeskeisyyttä, moniarvoisuutta. Se on jatkuvaa kritiikkiä. Tilanteen uudelleenarviointia. Marxismi taas on ikivanhaa autoritääristä oppia, sillä ei ratkaista nykyajan pulmia."

Lintu pulpetissa -teoksessa on paljon yhteiskunnallisia aiheita ja motiiveja, kuten esimerkiksi koululaisten olot, kouluopetuksen vääristyneisyys, työväestön työolot ja työperäiset sairaudet, eläkkeet, terveys ja sairaus yhteiskunnassa, Vietnam ja sekä sota ja rauha. Teokseen on saatu lisäksi sijoitettua suuri määrä yhteiskunnallisia ja ideologisia perusoppeja kristinuskosta marxismiin sekä molempien koululaisryhmien, kokoomuksen ja yleisdemokraattien, käsityksiä kansalaisten eriarvoisuudesta. Mielenkiintoisin anti minulle oli tutkia intertekstuaalisia viittauksia esimerkiksi Bertolt Brechtiin tai Jacques Prévertiin. Tai kuinka kiinnostavasti teoksen nimessäkin oleva lintu pulpetissa "laulaa politiikasta" Aanin aineen kautta.

"Koululainen on vanki. Lintu, joka tukahduttavilla tunteilla laulaa hänen pulpetissaan, on unelma, toive, mielikuvitus. Se ottaa siivilleen ja vie vapauteen, vihreille niityille, lintujen luo liitukalliolle. Tämä lintu on laulanut pulpetissa niin kauan kun koululaitos on ollut olemassa ja tulee laulamaankin niin kauan kun koulu saa oppilaan tuntemaan itsensä vangiksi"

Voih, näistä olisi niin mielenkiintoista keskustella.

Kirjaa voi lukea myös päähenkilön, Aanin, kehityskertomuksena, mutta toisaalta teokseen valittu näkökulmatekniikka tukee hyvin kirjan ajavia aatteita: monitahoista joukkotoimintaa, "yhdessä olemme vahvat" -henkeä, aatetoveruutta ja nuorten yhteiskunnallista heräämistä. Kirjassa nuorten poliittinen ryhmä edustaa energiaa ja vaikuttamisen halua ja Aanin kautta kuvataan yksilön tunteita osana tuota ryhmää, mitä ovat yksilön epäilykset ja omatunto ryhmän toimiessa.

Kirjan rakenne on rikottu. Varsinaista juonta kuljetetaan takaumien kautta ja useiden henkilöiden näkökulmasta. Tilanteista kerrotaan molempien leirien, sekä kristillisen teinikillan eli kokoomuksen että yleisdemokraattisen rintaman kannattajien näkökulmasta, mutta kuitenkin detaljeja näyttävästi alleviivaten niin, että sosialistishenkisestä perussanomasta ei tule hetkeksikään epäilystä. Kirjan pääjuonena on Aanin yhteiskunnallisen ja poliittisen tiedostamisen herääminen ja kehitys rippileirillä uskoon tulleesta kiltistä tytöstä koulun tulipunaiseksi yd-aktiivien ydinryhmäläiseksi.

"Pitäiskö mun sitten vastustaa niitä? kysyi Anna Lea ärtyneesti. –Mä en kannata riitaa ja rettelöimistä. Etkä kai sinäkään? Hän katsahti Eskon rinnassa komeilevaa Jeesus-merkkiä. Mutta Esko sanoi heti, silmissään tuttu hurmahenkinen välähdys: -Jeesustakin pidettiin rettelöitsijänä,muistatsä? (--) Esko oli oikeassa, Jeesus ei ollut mikään sovittelija, hän ei halunnut painaa vääryyttä villasella. Hän sanoi asiat halki."

En ole lukenut Seljan tyttöjä, mutta olisi todella mielenkiintoista kuulla, että miten Selja-fani suhtautuisi Lintuun. Onko se samassa linjassa kirjailijan muun tuotannon kanssa, vai selvästi erikoisempi. Olen kyllä tavattoman kiinnostunut Rauha S.Virtasesta, mutta koska pidin Lintua niin tavattoman mielenkiintoisena, en haluaisi törmätä kymmeneen samantapaiseen teokseen. Ristiriitaista. Haluaisin lukea lisää, mutta silti en haluaisi. Suosittelen Lintua nimenomaan aiheensa takia, muuten se on melko tavanomainen nuortenkirja rakastumisineen ja sydänsuruineen.

Katsaus Gummeruksen syksyyn

Olin eilen Kulttuuriareena Gloriassa Katjan, Marjiksen ja Jorin kanssa Gummeruksen ensimmäisillä Kukanpäivän kutsuilla tutustumassa kesän ja syksyn kirjauutuuksiin. Tilaisuus oli mukavan rento, kirjailijahaastattelut olivat mielenkiintoisia ja tuleva syksy tuntuu kiinnostavalle.

Nyt esitellyistä kirjoista minua jäi kiinnostamaan eniten Mike Pohjolan Ihmisen poika ja  Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun.

Ihmisen pojasta on myyty jo elokuvaoptiot Hollywoodiin. Teoksessa kiinnostaa etukäteen sen raflaava aihe teinipojasta, joka uskoo olevansa Jeesuksen uusi tuleminen. Tarinan teemoja ovat uskonnon lisäksi politiikka ja korruptio, seksuaalisuus, roolipelit ja identiteetti, sekä 80- ja 90-luvuilla kasvaminen. Päähenkilö rakentaa maailmankuvaansa  Raamatulla ja Star Trekillä.

Vilpittömästi sinun on Imagessa toimituspäällikkönä työskentelevän Hiltusen esikoiskirja. Se on psykologinen trilleri suomalaisten naisten ystävyydestä ja taitavasti tehdyistä huijauksista. Hiltunen palkittiin juuri vuoden 2010 kirjoittavaksi toimittajaksi ja hän kertoi, että on ollut virkistävää kirjoittaa fiktiivistä tekstiä, sillä siinä on vastuussa vain itselleen ja omalle idealle. Asiatekstejä kirjoittaessa on vastuussa aiheelle. 

Schwarzmannin teos toi mieleeni vähän aikaa sitten lukemani Wolfram Eilenbergerin teos Minun suomalainen vaimoni. Amerikkalainen stand up-koomikko oli hauska esiintyjä ja kirja tuntui etukäteen kiinnostavalle katsaukselle Suomesta ulkomaalaisen tarkkailijan silmin. Monet suomalaiset haluavat tietää, mitä ulkomaalaiset meistä ajattelevat ja Schwarzman lupaa vastata muutamiin ihmetystä herättäviin asioihin kirjassaan. Hän testaa vitsejään twitterissä. En vain tiedä, että onko kirja liian samanlainen Eilenbergerin tai Roman Schatzin teosten kanssa.

Lisäksi kotimaisista kiinnostaa: Elina Tiilikan uutuus Myrsky. Luin aiemmin hänen esikoisensa Punainen mekko, joka oli makuuni "ihan kiva", mutta jätti silti odottavan olon saada lukea kirjailijalta lisää.

Odotan myös ainakin seuraavien ulkomaan ihmeiden julkaisua:
- Chris Cleave: Little Been tarina. Saimme tämän kirjan tilaisuudessa, joten tulen piakkoin tekemään siitä arvion blogiini. Kirjan kansi on esillä ensimmäisessä kuvassa.
- Michael Cunningham: Illan tullen. Pidin Tunnit-teoksesta paljon, joten odotan kovasti tätä uutuutta.
- Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä. Ostin divarista aiemmin hänen aiemmin suomennetun teoksensa Poltetut varjot ja aion sen kesän aikana. Se on ollut todella kehuttu teos blogeissa.

Todella kiinnostavia teoksia ja lisää tulevia julkaisuja voi vilkuilla Gummeruksen katalogista.

Perjantai 13.päivä

Eilinen juttuni Gummeruksen Kukanpäivän juhlista on kadonnut taivaan tuuliin bloggerin päivitysongelmien tähden. Toivon mukaan juttu vielä löytyy ja palautuu blogiini. Mikäli näin ei tapahdu, teen uuden pikku reportaasin ja paljastan syksyn suosikkiuutuuksia.

Ihanaa, että blogipohjia päivitetään ja tulee uusia ominaisuuksia, mutta inhottaa jos samalla jutut katoavat. Pitäisi varmaan tehdä myös varmuuskopioita jutuista, sillä tuntui pahalle, kun blogiin ei aluksi edes päässyt ollenkaan ja säikähdin, että blogini on hävinnyt kokonaan. Rakas harrastus olisi kadonnut kartalta kokonaan. Huih.

Ihana päästä pian lukemaan muidenkin päivityksiä.

Mukava viikonloppua kaikille!

Lisävinkki BlogiHaltuun.net-blogista: Mitä tehdä kun blogi on rikki?

Linkistä löytyy blogin varmuuskopiointiin neuvoja.

Kirjat lähtevät pian matkaan.. (Arvontatulokset)

Olen nyt arponut lukija-arvonnassani kolmelle kirjalle uudet kodit. Jännityksen lisäämiseksi olen piilottanut vastaukset linkin taakse. Eli voittajan saa selville klikkaamalla kirjan nimeä, jolloin voittoreitti kulkee suoraan voittajan blogiin. Kiitos kaikille osallistujille!!

Voittajat ottakaa yhteyttä minuun sähköpostilla, niin laitan teille kirjat tulemaan pian. :) Osoite on kirjaintenvirrassaPOISTA@gmail.com

Palkintokirjat:
- Jussi Siirilä: Historia on minut vapauttava (Gummerus, 2010)
- Hannele Mikaela Taivassalo: Viisi veistä Andrei Kraplilla. (Teos, 2008)
- Saara Kesävuori: Tarvitse minua (Tammi, 2010)

Kirjoja, kirjoja..

Moni kirjafani on voinut nämä kirja-alennusmyynnit huomata omin päin, mutta laitan silti blogiini muistutuksen ystävämyynneistä ja muista kirjavinkeistä.

Tammella on ystävämyynti 12.-13.5.

"Tarjolla runsaasti hyvin edullisia löytöjä lahjaksi tai
omaksi iloksi. Mukana niin lasten- ja nuortenkirjoja
kuin kauno- ja tietokirjoja."

Paikka: Tammitalo, Korkeavuorenkatu 37, Helsinki

 Wsoyn ystävämyynti on 11.-14.5


"Tule penkomaan kaiken maailman lasten- ja nuortenkirjoja, kaunokirjallisuutta, historiaa ja muistelmia, äänikirjoja, pokkareita ja tietokirjoja! Hinnat eivät päätä huimaa: 1€, 2€, 3€, 5€, 10€...

Autotalli auki
keskiviikosta perjantaihin kello 10.00-18.00
lauantaina 10.00-15.00"

 SKS:n Muuttomyynti Kirjatalossa 9.-20.5.2011

"SKS:n entisessä kirjamyymälässä tehdään tilaa remontille: maanantaina 9.5. alkaen kaikki kirjat -50 %, lisäksi kasoittain kirjoja alkaen 1 €. Myynnissä on tuhansia tieto- ja tiedekirjoja!

Kirjatalo on avoinna 9.-20.5. ma, ti, to 11-17, ke 11-18 ja pe 11-16.

Tervetuloa tekemään todellisia löytöjä!"

Fazer ja Bookplus järjestävät toukokuun loppuun asti voimassaolevan yhteiskampanjan, jossa suklaata syömällä saa ilmaisen pokkarin.

"Osta nyt 5 eri makuista Fazer 200g suklaalevyä ja saat pokkarin kaupan päälle!"

Itse osallistuin pääsiäisenä ja sain postiini John Boynen: Poika raidallisessa pyjamassa-pokkarin, josta innostuin luettuani Järjellä ja tunteella- blogin Susan arvostelun. Kohta olen itsekin lukenut sen loppuun ja teen arvion blogiini. Tässä kampanjassa saa sekä lukea, että syödä suklaata hyvällä omallatunnolla.





Nämä eivät ole sitten mitään maksettuja mainoksia, vaikka blogitilaa käytän mainostamiseen. Halusin vain jakaa näitä vinkkejä muillekin lukutoukille. :)

Agatha Christie: Totuus Hallavan hevosen majatalosta

"Rikollinen haluaa olla tärkeä, mutta ei ole koskaan tärkeä, koska hän on aina jotakin vähemmän kuin ihminen."

Luin tänään ihanassa auringonpaisteessa itselleni melko erilaisen Agatha Christien dekkarin Totuus Hallavan hevosen majatalosta (Wsoy, 2010). Erilaisen siinä mielessä, että yleensä luen mieluiten Hercule Poirotin tai Miss Marplen tapauksista, mutta tässä teoksessa ei esiintynyt kumpikaan. Teos oli pikemminkin jännityskirja kuin salapoliisiromaani. Kesän tullessa murhanhimoni vain yltyy ja haluan lukea enemmän dekkareita kuin yleensä. Talvella nautin ruumiini mieluiten tv-sarjojen muodossa. Murha päivässä piristää kummasti. ;)

Olen aiemmin kirjoittanut Agatha Christien juhlavuoden teos-sarjasta ja nyt lukemassani teoksessa on yhtä ihastuttavalla tyylillä tehty kansi kuin Neiti Lemon erehtyy-teoksessa. Pidän väreistä, fonteista ja kannen hahmosta, jolle en löydä kyllä mitään yhteyttä itse teokseen.

Kannen on tehnyt Heikki Ahtiala, ja löysin googlettamalla lisää hänen retrokansiaan mm. Korppi- ja Sapo-sarjoista.




Totuus Hallavan hevosen majatalosta on klassisesta salapoliisiromaanista poikkeava, sillä tähän teokseen Christie on ladannut paukkuja myös voodoo-taioista ja mystiikasta. Voivatko noidat olla palkkamurhaajia?

Ihmisiä kuolee luonnollisiin syihin, eikä heitä tunnu yhdistävän mikään asia. Paitsi siellä täällä liikkuvat huhut majatalosta. Murhasarjaa tutkii teoksen kertoja Mark Easterbrook, mutta hän saa apua mm. Christien alter egolta rikoskirjailija Ariadne Oliverilta. Christie on selvästi kokeillut erilaista tyyliä, mutta en voinut sille mitään, että Poirotin poissaolo häiritsi kovan luokan fania. Tarina oli kelpo, mutta odotin suurempaa herkkuateriaa, mikä lopulta kuvun alta paljastui.

Dekkarin nälkäni vain kasvoi...

Minna Canth: Salakari, Köyhää kansaa, Kauppa-Lopo

Lupasin aiemmin tehdä blogiini pientä arviota lukemistani Minna Canthin teoksista. Luin Salakarin, Köyhää kansaa ja Kauppa-Lopon vähän aikaa sitten tenttiä varten ja niiden lisäksi teoreettista pohjaa teoksille sain Minna Maijalan väitöskirjasta "Passion vallassa. Hermostunut aika Minna Canthin teoksissa." Aiemmin jo suosittelin sitä huhtikuun lukemisiani listaavassa postauksessa, mutta jos joku ei tätä suositusta nähnyt, niin teen tässä ovelan kertauksen. Minusta siinä on kiinnostava näkökulma, koska omaa mieltä on jo ennen teoksen lukemista painanut Canthin naishahmojen hysteerisyys ja surulliset kohtalot.

Lainaan itseäni:
Mielenkiintoisesti Canth aina kurittaa langenneita naisiaan lasten kautta. Anna Liisa surmasi oman lapsensa hädissään nuoruuden hairahduksestaan. Salakarin Alma Karell menetti lapsensa juuri sillä samaisella hetkellä kun hän teki aviorikoksen. Kauppa-Lopo on parantumaton varastelija, mutta hyväsydäminen nainen, jonka ulkomuotoa kuvataan hyvin rujosti. Hän ei kuitenkaan ole enää oman lapsensa kanssa tekemisissä, koska hänen elämäntapansa ovat arveluttavat. Kauppa-Lopon moraalittomuutta tarkkailee teoksessa eräs lapsi. Köyhää kansaa-teoksen Mari menettää myös lapsensa, mutta ei oman moraalittomuutensa tähden. Hän on vain olosuhteiden ja yhteiskunnan kylmäkiskoisuuden uhri.

Miksiköhän Canth on naishahmoilleen niin ankara? Vaikka häntä selvästi on kiinnostanut ajan lääketieteelliset ajatukset hysteriasta, yhteiskunnallisten olojen vaikutus ihmisen mahdollisuuksiin selvitä elämässä, rikoksen ja rangaistuksen pohdinta, psyykeen kuvaus ja elämän varjopuolien esiin nostaminen, niin silti koen hänen asetelmansa kerta toisensa jälkeen epäreiluna ja epäoikeudenmukaisena.

Canth koskettaa kerta toisensa jälkeen. Hän myös kiukuttaa, sillä toivoisin että edes kerran joku mieshahmoista saisi kunnolla turpaansa. Tai edes kunnon tervaa ja höyheniä löylytyksen. Hienoa silti tuntea vahvasti vanhemmankin tekstin ääressä. Oikeudenmukaisuuden sielun sopukkaan on isketty ja haaveilen koko Canthin tuotannon omistamisesta. Haluaisin erityisesti noita SKS:n versioita, sillä niissä on mahtavat esipuheet ja lopussa aikalaiskritiikkejä tai Canthin omia lehtikirjoituksia. Mutta tuo Kauppa-Lopon vanha versio on mielestäni kaikessa karuudessaan todella kaunis.

Kirjallisia vinkkejä ja linkkejä

Kuva

Bloggasin jo aiemmin radion kirjaohjelmista, mutta koska olen kirjoihin ihan höperöitynyt, niin kuuntelen paljon kirjoihin liittyviä keskusteluja nettiradioista ja mieluiten lataan ne omalle mp3-soittimelleni. Ajattelin vähän listata kiinnostavia kirjallisia vinkkejä ja mieluusti otan vastaan sellaisia, joita en ole itse löytänyt. Tässä postauksessa vilisee linkkivinkkejä. :)

Olen tosi kiinnostunut kirjakeskusteluista ja niistä saa mukavaa vastapainoa omaan lukemiseen, harrastukseen ja kirja-alalle halajavan opiskelijan tietotaitoon. Innostus kirjoja kohtaan ei siis kohdistu pelkästään lukemiseen, vaan käyn mielelläni kuuntelemassa kirjailijoita, kuuntelen ja katselen kirjaohjelmia ja luen monien ihanien kirjaihmisten blogeja. Kustantamot päivittävät myös facebook-sivuillaan hyviä vinkkejä, missä heidän kirjailijat ovat puhumassa.
Tässä joitain linkkejä, joista itse pidän.





Kuunnelmat:

Marja-Leena vinkkasi tänään, että on enää 10 päivää aikaa kuunnella Peter Franzénin lukemana hänen uutuusteoksesta Tumman veden päällä (klik). Kävin heti lataamassa kaikki osat koneelleni, josta siirrän ne kuunneltavaksi soittimelleni. Olen kirjan jo lukenut ja siitä tehnyt myös arvion, mutta kirja kiinnostaa kuulla myös kirjailijan itsensä lukemana. Suosittelen lataamaan podcastit koneelle, mikäli ette ehdi kuunnella suoraan koko kirjaa ennen määräajan umpeutumista.

Toinen kuunnelmavinkki(klik) liittyy Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta -teokseen. Lukijana on iki-ihana Vuokko Hovatta. Hän on lukenut vasta kaksi osaa kirjasta. Lisään kuunnelmat koneelle klikkaamalla hiiren oikealla napilla mediatiedoston kohdalla ja tallennan kohteen levylle. Minulla on koneella erikseen oma kansio näille kirjasarjoille.

Ylen radioteatterin päivittäisluentana voi kuunnella suomalaisia klassikkoromaaneja. Tulossa on mm. Minna Canthin Hanna, jota odotan erityisesti. Äänikirjat löytyvät Areenalta (klik)
"YLE Areena tarjoaa suomalaisten kirjailijoiden klassikkoteoksia äänikirjoina kuunneltavaksi ja ladattavaksi milloin tahansa. Tällä hetkellä YLE tarjoaa ladattavaksi kahdeksan klassikkoa, mutta määrää lisätään tästä lähtien kahden teoksen verran kuussa."

Ylen Elävästä arkistosta (klik) voi puolestaan kuunnella audioleikkeitä Suomen kirjallisuuden historiasta.


Kirjakeskustelut:

Lataan kuunneltavaksi myös Ylen kirjakerhon keskusteluja. Pidän Seppo Puttosen tyylistä kauheasti ja olen ennenkin tunnustanut olevani hänen suoranainen faninsa. Seuraan Aamun kirjan televisiointeja ja lisäksi kuuntelen iltaisin näitä keskusteluja soittimeltani.

Vielä on jonkin aikaa mahdollista kuunnella ja ladata seuraavat kirjakerhon keskustelut:

- Essi Tammimaa: Paljain käsin ja Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri, joista olen lukenut Tuurin teoksen ja tehnyt siitä arvion aiemmin (klik)
- Antti Leikas: Melominen ja Pia Pesonen: Urho Kekkonen straßejoista olen lukenut Leikaksen teoksen (klik)
- Jaakko Yli-Juonikas: Uneksija ja Janne Oras: Tähtien suojatti. Luin Uneksijan ja tein siitä arvion (klik)

Tulossa on ihanista naiskirjailijoista keskusteluja, mm. Alice Munro, Carol Shields, Herta Müller ja Margaret Atwood saavat omat ohjelmansa.

Lisäksi pidän Nadjan huone- ohjelmasta, mutta valitettavasti niitä ei saa ladattua soittimelleni. Kuuntelen kirjaohjelmia mieluusti juuri liikkuessa tai ennen nukkumaanmenoa.

Yle Kirjakerholla on myös omat facebook-sivustonsa, jonka kautta hyvin tiedotetaan kirjaohjelmista niin television kuin radion puolella.


Television kirjaohjelmat:

- Kirjakausi (vajaan puolen tunnin ohjelmia kirjoista hyvin erilaisten lähestymistapojen kautta.)
- Kirjamaa (matkataan ympäri Suomea kirjojen ja kirjailijoiden perässä. Sarja on tosin päättynyt, mutta pari viimeisestä jaksoa näkyy vielä netin kautta. Teema uusii vielä kaikki osat, lähetysajat näkyvät linkissä)
- Aamun kirja (Yle Areenan kautta näkyy vanhoja keskusteluja)


Muita kivoja:
- Kirjastokaista
- Helsingin juhlaviikkojen kirjailijablogi
- Maailmankirjat
- Grafomania
- Kirjailijoiden blogit, joista listausta Parnasson sivulla
- Lukukeskus
- Prosak- proosaklubi
- Kiiltomato
- Nuoren Voiman liitto
- Lumooja - Virkee kirjallisuuslehti
- Kirjavideo
- Kirjaseuranta

Ihania kirjablogeja voi katsella tuon blogini oikeassa laidassa löytyvän listan kautta.

Kirja-arvonta lukijoille!

Järjestän jälleen pienen kirja-arvonnan lukijoille kiitokseksi siitä, että taas oli uusi rajapyykki blogini vilkaisuissa ylitetty. Olen kiitollinen, että täällä käy aktiivisesti lukijoita ja ihmiset jaksavat kommentoida kirjoituksiani. Bloggaaminen on sosiaalista puuhaa ja olen onnellinen, että tätä kirjarakkautta ja lukemisharrastusta on niin moni minun kanssani jakamassa.

Viimeksi kirja-arvonnassani voitti anonyymi kommentoija, joka ei koskaan ilmoittanut itsestään ja palkinto jäi lunastamatta. Päätin, että tällä kertaa arvontaan voi osallistua vain olemalla blogini virallinen lukija. Palkintoina on 3 kirjaa ja arvon täten myös 3 voittajaa, onhan täällä käyty jo yli 30 000 kertaa. Lupasin itselleni, että järjestän tämmöisiä juhla-arvontoja aina kun uusi "kymmenluku" pyörähtää blogissani kiitokseksi lukijoiden aktiivisuudesta. Minusta on myös mukava arpoa. :)

Blogiin osallistutaan siis kommentoimalla, että mistä näistä kolmesta kirjasta on eniten kiinnostunut ja siten pääsee yhdellä arvalla sen kirjan arvontaan mukaan. Toisen saa, kun linkittää arvontani blogissaan.
Arvonta päättyy 10.5 ja suoritan arvonnan seuraavana päivänä.

Arvon siis yhden kirjan kolmelle eri voittajalle.
Palkintoina ovat:
- Jussi Siirilä: Historia on minut vapauttava (Gummerus, 2010)
- Hannele Mikaela Taivassalo: Viisi veistä Andrei Kraplilla. (Teos, 2008)
- Saara Kesävuori: Tarvitse minua (Tammi, 2010)

Saara Kesävuorelta tulee ensi syksynä uusi teos Äidin rakkaus, joten ennen sitä voi tutustua tähän. Jussi Siirilän teosta on puolestaan kovasti kehuttu kirjablogeissa. Taivassalon kirjan poimin tänään mukaan arvontaa varten, sillä sitä kehuttiin kauhuromanttiseksi teokseksi. Ajattelin sen vetoavan lukijoihini. Kaikki kirjat ovat käytettyjä (luettuja), mutta hyväkuntoisia.

Iida Rauma: Katoamisten kirja

"Sitten hän kysyy nimeäni. Sanon ensimmäisen, joka tulee mieleeni."

Kuva

Iida Rauman Katoamisten kirja (Gummerus, 2011) on todella monitasoinen esikoiskirja. Nyt kun olen lukenut viime aikoina vanhempia 1800-luvun loppupuolen naturalistisia teoksia, niin Katoamisten kirja oli aika sopivasti lajisukulainen nykykirjallisuuden puolelta. Teos kuvailee elämän varjopuolia, eikä yksikään henkilö ole onnellinen saati tasapainoinen itsensä kanssa.

Kirjan nimi on enne. Päähenkilö, joka jää nimettömäksi, on kadoksissa itsensä, perheensä ja oman menneisyytensä kanssa, mutta virkistävästi hänen lesbosuhteitaan ei problematisoida. Seksuaalisuus onkin yksi vakaimmista asioista hänen elämässään, vaikka hänellä onkin vaikeuksia tunnetasolla vahvasti sitoutua muihin ihmisiin. Päähenkilön isä on kateissa ja äiti on kadonnut suruun ja menneisyyteen. Hän etsii punakaartilaisten jälkiä historiallisista arkistoista ja kaivamalla maaperästä.

Kirjan sanoma tuntuu olevan se, että olemme menneisyyden tapahtumien ja sattumusten jälkiä. Jokainen henkilö kärsi traumoista, joita ei ole osattu aikanaan työstää ja jäljelle on jäänyt vain kivulias sisin ja kuori, jonka avulla yritetään jaksaa.

Kirja kulkee kahdessa aikatasossa. Nykyisyydessä päähenkilö työskentelee vanhainkodilla, tainnuttaa itsensä rauhoittavilla ja nukahtamislääkkeillä ja kärsii siitä klassisesta "kun mikään ei tunnu miltään"-oireesta. Välillä kerronta viipyilee pieniä hetkiä menneessä, kuin muistotakaumina päähenkilön ja tämän tyttöystävän Sofian kouluajoissa, jolloin he molemmat olivat sekä luokkakavereiden että opettajan silmissä hylkiöitä. Tästä tuntuu piirtyvän vahva syy-ja seuraussuhteen kehä. Kun pahoja asioita tapahtuu, pahoja asioita tapahtuu lisää. Parisuhteessa on ongelmia, kun kummallakaan osapuolella ei ole itsensä kanssa hyvä olla. Menneisyys ei jätä rauhaan, vaan se kummittelee selvittämättöminä tunteina ja psyykkeen murusina.

Aihe oli kiinnostava, mutta mielestäni teoksen ansiot olivat kuitenkin tunnelman luomisessa ja kielen soljuvuudessa. Voisin käyttää paljon tilaa teoksen naishahmojen kuvailuun, mutta lopulta pystyn sanomaan vain muutaman sanan. Jokaisella tuntuu olevan samanlainen kohtalon viiva käsissään. Mennyt ei jätä rauhaan ja tulevan varaan on vaikea rakentaa. Lopulta vain kosovolainen Zorka, päähenkilön työkaveri vanhainkodista tekee tiliä menneisyyden tunteiden kanssa ja uskaltaa kulkea eteenpäin. Hänessä näin vähän valoa teoksen muuten melko toivottomassa ilmapiirissä.

Ahdistavuudesta on kuitenkin tehty tässä jotenkin arkista. Välillä mietin, että onko tarpeen toistaa niin monessa eri hahmossa tätä samaa katoamisen kaavaa, mutta silti jokainen henkilöhahmo puolustaa paikkaansa. Uskon, että Iida Rauman Katoamisten kirja on ensi syksynä Hesarin esikoiskirjapalkintoehdokkaana, sillä hän oli onnistunut kirjoittamaan arkisiinkin asioihin kiinnostavia koukkuja. Isän katoamista ei selitetä täysin auki, mutta pienen pienistä muistoista piirtyy hänestä kuva ja katoaminen tuntuu kiusallisen loogiselta.

Katoamisten kirja on teemaltaan ja tunnelmaltaan ehyt. Sitä ei ole kuitenkaan kiillotettu liikaa, vaan säröjä ja särmää löytyy. Vaikka olenkin nyt naturalismista saanut yliannostuksen, tunnistan teoksen ansiot. Odotan jo seuraavaa teosta.

Kirjaan ovat ihastuneet myös muutama muu bloggaaja: Susa, Katja/Lumiomena, Morre, Mari A, Susan kirjasto, Sanna, Zephyr ja Laura

Iida Rauma: Katoamisten kirja
Gummerus, 2011
Sivuja: 377