26.6.2014

Françoise Sagan: Tervetuloa, ikävä


Françoise Sagan: Tervetuloa, ikävä
Tammi, 2001 (ensimmäinen painos 1955)
Bonjour tristesse, 1954
Suomennos: Lea Karvonen
Sivuja: 131
Ranska, aikansa kohuteos

Tämä teos valikoitui luettavakseni kaikkein kummallisimmasta syystä kuin mikään kirja aiemmin. Huomasin, että sosiaalisessa mediassa eräs ystäväni jakoi vanhan naistenlehtikuvan kirjailijasta (Me Naiset, 1968), johon alle oli kirjoitettu ihan käsittämätön kuvateksti: "Francoise Sagan on ruma, mutta jostain käsittämättömästä syystä hän nauttii rumuudestaan eikä meikkaa kasvojaan." Olin ihan äimänä, että tällaista on voinut lehteen laittaa, mutta kiinnostuin kyllä myös lukemaan Sagania. Ja onneksi näin kävi, sillä pidin hänen esikoisteoksestaan paljon.

Tervetuloa, ikävä aiheutti ilmestyessään kohun. Sagan oli tuolloin 18-vuotias, ja hän kuvaa nuoren päähenkilön 17-vuotiaan Cécilen seksielämää ja uhkamakasta elämänasennetta raikkaasti ja ilman moralisointia. Cécile nauttii elämästä ja joutilaisuudesta leskeksi jääneen isänsä kanssa kesähuvilalla, isä on pikemminkin tyttärensä ystävä kuin kasvattaja. Hän on keskittynyt naisystäviinsä ja juhliin, eikä paheksu Cécilen suhdetta tai sitä, että tytär elää hetkessä eikä mieti opintoja ja tulevaisuutta.

Kirjassa onkin hyvin virkistävä asetelma. Vaikka tytär harrastaa seksiä, juonikäänteisiin ei ole pakkoliitoksena aseteltu vahinkoraskautta. Isäkin on omien viettiensä ja erinomaisuutensa vietävissä, sopivalla tavalla nuhjuinen ja huikentelevainen. Ja isän uusi naisystävä Anne on niin ikään hieno hahmo. Hän tahtoo tuoda perheeseen kuria ja järjestystä, tolkkua haahuiluun, vaikka on itsekin pikarakastunut ja tehnyt jotain itselleen epätyypillistä.

Suhdesopassa on myös isän entinen tyttöystävä ja Cécilen rakastaja, samanikäinen poika kuin tyttö itse. Henkilöiden väliset suhteet on hienosti kuvattu, ja Cécile minäkertojana villi ja valloittava. Tarina ei ollut kuitenkaan minulle tärkein, vaan se tunnelma, joka välittyi tästä kaikesta.

Kirja sopii kesään. Se ei tunnu enää nykylukijasta mitenkään riettaalta, mutta tarinassa on semmoista hehkua, että tuntee olevansa auringonlämmössä. Luru osuvasti yhdistää teoksen Fitzgeraldin Kultahattuun ja kesäcocktaileihin. Mia kertoo puolestaan arvioissaan myös siitä, mitä mieltä Sagan itse oli kohusta.

Kirjaan liittyy myös vielä yksi kiinnostava seikka, jonka opin googlettamalla suomentajan nimeä. Lähteenä siis wikipedia:  

"Lea Karvonen on yhteinen salanimi, jota useat kustannusosakeyhtiö Tammelle työskennelleet kääntäjät käyttivät erityisesti 1950–1960-luvuilla. Salanimeä käytettiin pääasiassa naisille suunnatun viihteen sekä lasten- ja nuortenkirjallisuuden suomennoksissa. Nimen käyttöön voitiin päätyä esimerkiksi siinä tapauksessa, että kääntäjä – joista monet loivat pääasiallista uraansa kirjailijoina – ei halunnut omaa nimeään yhdistettävän alempiarvoiseksi koettuun viihdekirjallisuuteen. 

Aina salanimen käyttämisen syynä ei ollut kirjan viihteellisyys. Esimerkiksi syksyllä 1955 Tammi halusi julkaista mahdollisimman nopeasti käännöksen Françoise Saganin kohuromaanista Bonjour tristesse (Tervetuloa ikävä). Pätevää ranskantaitoista kääntäjää ei kuitenkaan ollut juuri silloin tarjolla, joten Eeva Joenpelto suostui suomentamaan teoksen ruotsinnoksen pohjalta. Ruotsin käyttämistä välikielenä ei kuitenkaan haluttu paljastaa, eikä Joenpelto tunnetusti osannut ranskaa, joten suomentajan henkilöllisyys salattiin Lea Karvosen nimimerkillä."

25.6.2014

Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta


Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta
Tammi, 1986
Suomennos: Raija Mattila
Mistä: kirjastosta
novellikokoelma

Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta on juuri sellainen novellikokolma, josta pidän. Se on tasapainoinen, eheä, vahvasti tarinallinen ja tematiikka toistuu yllättävälläkin tavalla novellista toiseen, loput ovat avoimia ja tarinoissa riittää tasoja. Yllätyin kuitenkin, että tämä suomennettu teos ei olekaan ilmestynyt tällaisenaan alun perin, vaan Keltaisessa kirjastossa ilmestynyt painos on kasattu kolmen Raymond Carverin teoksen teksteistä. Eli oikeastaan tässä pitää kiittää hyvästä kokonaisuudesta myös sitä henkilöä, joka on valinnut tekstit tähän teokseen.

Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta on nimensä mukaisesti kokoelma novelleja, jotka liittyvät rakkauteen. Romantiikkaa, vanhemman ja lapsen suhdetta, eroja, ystävyyttä. Yksi kiinnostavimpia tarinoita on niminovelli "Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta", jossa aviopari kuvaa ystävilleen vaimon entisen miehen käytöstä ja hurjaa tekoa. Vaimon mielestä tämä on osoitus suuresta rakkaudesta, miehen mielestä kyse on vain hulluudesta, jopa pahuudesta. Tälla tavalla asiaa pyöritellään ja on kiinnostava lukea kahdenlaista näkökulmaa, seurata keskustelua kuin oikeasti olisi huoneessa mukana.

Novelleissa on hypnoosia. Niitä tekee mieli lukea, ne ottaa omakseen ja silti suru ja ahdistus tarinoiden taustalla pakottaa laskemaan kirjan välillä käsistä ja antamaan sille aikaa. Luin kirjaa monta viikkoa. Ja loppua kohden novellit vain paranevat.

Alun perin nappasin kirjastosta mukaani sen siksi, että hyvä ystäväni kertoi luetuttavansa "Miksi, kulta?" -novellia oppilailleen. Halusin tietää, miksi se on oivallinen novelli nuorten lukea ja analysoida. Huikean hyvä se on. Ihan tekisi mieli lukea niitä oppilaiden mietteitä siitä, millainen suhde on novellin äidillä ja pojalla heidän mielestään. Ja mitä pitävä kirjetyylisestä novellista.

Erilaiset tyylit viehättivät tässä kokoelmassa. Yllä mainitussa kirjeen muotoon kirjoitetussa novellissa pidin minäkerronnasta, toisissa kesti hetken tottua siihen. Kolmannen persoonan kautta kerrotut novellit toimivat sen sijaan alusti asti.

Välillä on ihana lukea novelleja, joihin mahtuu muutamiin sivuihin koko ihmiselo. Monien kohdalla ihailin, miten Carver osaa kuljettaa muutamilla lauseilla elämää ja vuosia eteenpäin, tarkkaan ja silti uuvuttamatta. Monen tarinan keskiössä oli hyvin lyhyt hetki elämässä, mutta "pohjustuksella" menneisyyteen henkilöt tulivat tutuksi ja kyseinen lyhyt hetki tuntui todella käänteentekevältä. Uskoin ja vaikutuin. Ja tunsin lukiessa surua, vaikken osaa paikantaa mistä syystä. Pidin novelleista vain niin paljon.

Minun lisäkseni Carverista ovat nauttineet ainakin: Leena, Linnea, Suketus, Jenni.

23.6.2014

Lukumaratonin jälkipuinti

Lukumaraton sujui oikein hyvin, vaikka olin sen jälkeen sen verran väsähtänyt, että jaksoin palata blogin pariin vasta nyt viikon alusta. Tänään on ihan toisenlainen intensiivinen lukupäivä, joten onkin oikein mainio aloittaa päivä purkamalla ajatuksia edellisestä lukumaratonista.

Luin keltaisen vuorokauteni aikana viisi kirjaa:
  • Kim Echlin: Kadonneet, 2009 (Suomentanut Sirkka Aulanko)
  • Heinrich Böll: Ei sanonut sanaakaan, 1972 (Kristiina Kivivuori)
  • Saul Bellow: Ainoa oikea, 1997 (Kristiina Rikman)
  • Italo Calvino: Halkaistu varakreivi, 1970 (Jorma Kapari)
  • Jhumpa Lahiri: Tuore maa, 2008 (Kersti Juva)
Yhteensä luin 1309 sivua. Tauotin aika paljon ja nukuin yöunet ja olisin voinut tiristää sieltä täältä, jotta olisin päässyt lähemmäs ennätystahtiani, mutta olen oikein tyytyväinen kirjamäärään. Aika erilaisia näin äkkiseltään, vaikka maratonin aikana löytyikin yhteistä tematiikkaa lukemiston välillä.

Italialaista, intialaista, saksalaista, yhdysvaltalaista, kanadalaista. Tarinatkin sijoittuvat sinne tänne. Tyylilajeiltaan hyvin erilaista. Pienoisromaaneja, novelleja, romaaneja. Mies- ja naiskirjailijoita 1970-luvulta ihan lähelle 2010-lukua.

Ennen kaikkea oli mukava olla mukana lukijoiden yhteismaratonilla. Samalla seurasin muiden suorituksia -- lähinnä facebookista ja twitteristä. Myöhemmin sitten myös blogeista. Tämmöinen sosiaalisuus ja yhteistoiminta sopii hyvin lukemisen extreme-lajiin. Kaikki maratoonarit tarvitsevat kannustusta ja ilakointia. Eihän tällaista muuten jaksaisi, vaikka yllättävän koukuttava tapa lukea kirjoja. Näköjään toteutan tämän muutaman kerran vuodessa. Saa nähdä, ehdinkö Blogistanian seuraavaan lukumaratoniin mukaan, joka on nähtävästi heinäkuussa. Ainakin tekisi kovasti mieli osallistua taas.

Parhaat kirjat olivat Tuore maa ja Halkaistu varakreivi. Lahiria minulla ei ole enää yhtään luettavana, mutta onneksi Calvinoa löytyy hyllystä vielä useampi teos!



19.6.2014

Lukuhaaste: keltainen vuorokausi


Viiden maissa starttaa kirjablogini 5. lukumaraton. Viime vuonna luin vuorokauden ajan kirjoja ihanaisessa Berliinissä ja nyt talvella minulla oli oikein lokoisa lukuretriitti mökillä. Kaikkein ensimmäisessä lukumaratonissani tein ennätyksen, jota en ole pystynyt tai voinut rikkoa. Luin 24 tunnin aikana 1801 sivua, kaikkinensa 9 kirjaa.

En lähde tavoittelemaan tälläkään kertaa ennätystä, oikeastaan kuulostelen, miltä tuntuu pitkästä aikaa lukea ilman työpainotusta. Vaikka töitä onkin odottamassa, ja vaikka keskiviikkona on vielä se tentti. Järkevää olisi lukea kirjoja, jotka kuuluvat tenttiin, mutta olen niin rättipoikkiväsynyt, että haluan lukea vapaammin, ilman myöskään opiskelupainotusta.

Olen juhannuksen yksin kotona, mies lähti jo viikko sitten Lappiin rakennuspuuhiin ja viettää juhannuksen muun perheeni kanssa. Jäin tänne, jotta saan tehtyä paljon töitä, jotta voisin pitää jonkinpituisen kesäloman. Lukumaraton ei siis varsinaisesti mitään työtä ole, mutta se on juuri sitä, mitä nyt kaipaan ja tarvitsen. Toinen vaihtoehto olisi katsoa vuorokausi putkeen tv-sarjoja tai jalkapalloa, mikä ei myöskään edistäisi valmistumistani tai toimitustöitä. Heh.

Yksi syy maratonille on myös se, että meillä on kirjabloggaajien ja muiden lukijoiden kanssa maratonin yhteislähtö viimekesäiseen tapaan. Anna minun lukea enemmän -blogista löytyy lisätietoja maratonista.

Säännöt löytyvät myös tästä:

  1. Kaikki 24 tunnin aikana luettu kirjallisuus lasketaan mukaan maratoniin.
  2. Aloittaa voi mihin kellonaikaan hyvänsä ja lukea haluamansa ajan ja määrän kuitenkin niin, että enimmäisaika on 24 tuntia. (Esim: aloitus 19.6. klo 18.00 ja lopetus 20.6. klo 18.00.) Maratonin saa aloittaa halutessaan myös jo 18.6., kunhan osa maratonista luetaan 19. päivän puolella. Näin siksi, että maratoonareilla on erilaisia elämäntilanteita, jotka halutaan ottaa huomioon. Tankkaus-, lepo- yms. taukoja saa pitää vapaasti, mutta ne lasketaan mukaan suoritusaikaan.
  3. Merkitään ylös luettu sivumäärä ja ilmoitetaan se julkisesti blogissa.
  4. Lukea saa mitä tahansa, missä ja miten tahansa!
  5. Lukumaratonista saa kirjoittaa blogiinsa etu- ja jälkikäteen ja mielellään myös maratonin kuluessa.
  6. Lukumaratonin hashtagina somessa on #lukumaraton.


Keltaisen kirjaston kirjoja on kerääntynyt kirjahyllyyni paljon, ja tähänkin keräsin suht hoikkaisia teoksia. Lahirin ja Tóibínin teokset ovat hyviä siinä mielessä, että novelleja voi lukea kirjojen välissä. Tänään hain myös kirjastosta muutaman keltaisen lisää, jos tekeekin mieli tarttua niihin. Vaihtoehtoja siis on, kuten kuvasta näkyy. Eväät hain lempiravintolastani Silvopleesta, ostin lisäksi valkkaria ja herkkuja. Teetä on. Vissyä on. Maukuva katti on. Ja ennen kaikkea oikein hyvä lukusää!

Hyvää juhannusta itse kullekin säädylle. Mie alan pian lukea, ja päivitän tänne fiiliksiäni pitkin matkaa. Jos siellä ruudun toisella puolella vielä joku on, niin saa tsempata ja olla mukana tässä lukuilon viestissä.

En ole vielä päättänyt mistä kirjasta aloitan!


Pääsin aloittamaan maratonin sittenkin vasta 18:00. Minulla kesti jonkin aikaa ennen kuin päätin, millä kirjalla aloitan. Huh, ja mikä kirja valikoituikaan ensimmäiseksi. Kim Echlinin Kadonneet oli niin surullinen, etten tiedä, mitä voin tämän jälkeen lukea, mikä tarina veisi tämän tunteen nyt pois.

Aluksi minua häiritsi kirjassa oikolukuvirheet, se kertoo enemmän siitä, kuinka vaikea pitkän työputken jälkeen on rentoutua vain lukemiseen. Sitten kerronta välillä valloitti, välillä tuskastutti. Näkökulma heittelehtii erikoisella tavalla, päähenkilö puhuttelee rakkaimpaansa, silti hetkittäin äänessä on kuin kaikkitietävä kertoja tai jopa mies, jonka kotimaan ja tragedian vuoksi, rakkaus ei lopulta voitakaan kaikkea. Pidin tyylistä, vaikka myönnän, että välillä se oli turhan vaikeaselkoinen.

Kadonneet-romaanin tarina on hurja. Kirja ei vastannut ollenkaan sitä, mitä kuvittelin sen olevan alun perin. 16-vuotias kanadalaistyttö ihastuu muutaman vuoden vanhempaan opiskelijapoikaan, eikä välitä enää isänsä neuvoista, kielloista ja huolenpidosta. Hän haluaa vain olla miehen kanssa, rakastaa ja olla ikuisesti yhdessä. Rakkaustarina tämä onkin, mutta niin surullinen ja ahdistava. Teos sijoittuu Kambodžan kansanmurhan aikaan, eikä yhden naisen rakkaus ja lähes pakkomielteinen halu pelastaa mies historialtaan pysty muuttamaan kaikkea. En osaa edes sanoja nyt valita oikein. Aluksi siinä oli imua, jossain vaiheessa minua tuskastutti ja väsytti sen lukeminen, lopussa minua suretti niin paljon, että olin jättää lukumaratonin siihen.

Seuraavaksi täytyy kokeilla valita toisenlainen tarina, ehkä yksi novelli tähän väliin.


Kiitos Jhumpa Lahiri, sain taas maratonille lisää intoa. Tuore maa -kokoelman ensimmäinen novelli "Tuore maa" oli niin sujuvalukuinen ja tarinaltaan hyvin tuttu, että 82 sivua meni nopeasti. Lahirilla on kyllä paljon samankaltaisia tarinoita näissä teoksissaan. Novelli muistuttaa paljolti Tulvaniittyä ja Kaimaa, jotka luin ihan vastikään.

Taidan lukeakin yhden novellin jokaisen kirjan välissä, niin saan tuon paksun kokoelman luettua maratonin aikana. Tähän mennessä olen lukenut 360 sivua. Seuraavaksi taidan lukea Heinrich Böllin Ei sanonut sanaakaan -romaanin, sillä Böllin tyyli on taas aivan toisenlainen kuin Echlinin, ja romanin avioliittokuvaus oletukseni mukaan toisenlainen kuin Lahirin.

Klo 00:57

Yöväsymys. Böllin lukemiseen meni aikaa, vaikka sivuja oli vain 203. Teksti oli tiheää ja hidaslukuista. Pidin kyllä siitä, että avioliittoromaanissa vuorotellen kertovat mies ja vaimo. Lohdutontahan se vain on köyhän elo, mieskin pieksee lapsiaan väsyneenä, joten siksi asuu toistaiseksi muualla ja aviopari tapaa hotelleissa silloin tällöin. Rahaa tarvitaan hotelliin, joten mies joutuu pyytämään sitä tuttaviltaan. Naisen kerronta vetosi minuun enemmän, hän havannoi jotenkin enemmän itseään ja tilannetta, mies ympärillä näkyviä ihmisiä ja kuinka kurjaa on olla köyhä.

Viimeiset sata sivua olivat tahmaisia, mutten halunnut jättää loppukirjaa aamulle. Mukavampi aloittaa uudella tarinalla. Lukujärjestyksessä Böllin teos olisi voinut osua parempaan ajankohtaan, sillä nyt paikoitellen hidastempoisuus tuntui turhanaikaiselta.

Jos Lahirin seuraava novelli on lyhyt, niin ehkä kokeilen lukea sitä vielä, kun kerran virkosin tässä blogatessa vähän. Petja on vihdoin nukahtanut, maukui ja kerjäsi huomiota monta tuntia alkuyöstä.


Voi sianleuka, kuinka minua väsyttää, vaikka nukuin kahdeksaan asti. Aamulla luin Lahirin "Hell-Heaven"-novellin loppuun ja heti sen perään Saul Bellowin Ainoa oikea -nimisen romaanin. Lahirin novellit vetävät parhaiten ja on mahtava palkita itsensä aina niillä, kun on lukenut jonkun muun kirjan välissä.

Bellowin kirjaa lukiessani mietin, kuinka erilaisia rakkaus- ja avioliittokuvauksia kaikissa näissä minun lukemissani kirjoissa onkaan. Echlinin kirjassa rakkaus on sellainen voima, että sen nimissä uskaltaa vastustaa vaikka kiduttajaansa ja jonka tähden koko elämä on kuin rakkaudenvarjo. Millään muulla ei ole väliä kuin yhdellä ihmisellä. Lahirin novelleissa avioliitot ovat järjestettyjä, niissä on tietynlaista mukavuutta, mutta molemmissa novelleissa kotiäidit kaipaavat silti jotain muutakin, asuvat vieraassa maassa ja omistautuvat lapsilleen. Böllin romaanissa avioliitto on köyhyydestä särkynyt, mutta vaikka aviopari ei sillä hetkellä voi ja halua asua yhdessä, he silti tapaavat mielellään hotelleissa. On jännä, miten lapsia pieksevä isä on kuitenkin äidille paras rakastaja. Bellowin kirjassa päähenkilö on rakastanut yhtä ja samaa naista vuosikymmeniä, mutta vasta kirjan viimeisillä sivuilla hän uskaltaa kertoa tälle rakastavansa naista. Tämä jää kuitenkin yllättävän vaimeaksi, sillä heidän vuorovaikutuksensa on jotenkin laimeaa.

Kello on nyt 10:00. Seuraavaksi luen Lahirin novellin ja sen jälkeen tartun luultavasti Italo Calvinon kirjaan. Meillä on hylly täynnä hänen kirjojaan, enkä ole vielä koskaan lukenut yhtään.


13:50 Innostuin lukemaan Lahiria useamman novellin, sillä ne ovat vain niin hyviä – samankaltaisia mutta hyviä. Kokoelmasta pitää tehdä kyllä oma erillinen bloggaus, koska enemmänkin haluan pohtia näitä teemoja ja aiheita, jotka tuntuvat toistuvan Lahirilla tarina tarinalta.

Onnistunut lukukokemus oli myös Italo Calvinon Halkaistu varakreivi. Se oli oikein hauska – ei siis mitään ääneennaurettavaa hohotuskamaa vaan veikeä ja ilkamoiva – ja ihmettelen todella, miten olen näin pitkään ollut lukemattakin Calvinoa. Sadunomainen tyyli, fabuloivan lennokas. Hyvä ja paha kreivi taistelevat samasta pyylevästä piikatytöstä, molemmat ovat saman henkilön puolikkaita, mutta taistelun tiimellyksestä keskeltä menneet halki. Salaviisas tarina rakkaudesta ja avioliittohaaveista tämäkin. Sopii oikein hyvin lukumaratonini tematiikkaan.

Minulla on enää neljä tuntia jäljellä, pari Lahirin novellia ja ehdin luultavasti lukea vielä yhden kirjan. Kävin jo ulkoilemassa ja lukemassa puiston penkillä, sillä vaikka ilma ei ole mitenkään kaunis, on se raikas ja piti minut hereillä. Lukuhaluja riittää, vaikka väsymys painaakin. Täytyy valita seuraavaksi yhtä hyvä kuin Calvino.


Luin Toni Morrisonin Koti-romaanin. Se oli kyllä väkevä, vähän groteski ja vähäeleinen. Sisaren ja veljen surullinen elämä erillään saa lämpimän vastapainon siitä, millainen keskinäinen suhde heillä vuosien jälkeenkin on ja miten aikuisiän tragediat yhdistävät yhtä paljon kuin onneton, jaettu lapsuus. Tässäkään romaanissa liitot eivät ole onnellisia. Cee on hyvin vähän aikaa naimisissa, mies huijaa tältä auton. Veli Frankillakin on Lilynsä, joka on oikeastaan huojentunut, kun Korean sodan traumattama Frank lähtee pelastamaan sisarensa kuolemanuhalta.

Parasta romaanissa on rakenne, joka vahvistaa sisarrakkauden kuvausta, ja tarinan tasolla toverillisuus kyläläisten kesken, vaikka Ceetä hoitaessa naiset kuulostavat julmilta, he kuitenkin auttavat ja tukevat yhtä joukostaan. Oli outoa löytää lohtua näennäisen ilkeistä sanoista, kun kaikki siihen asti oli ollut niin satuttavaa ja julmaa. Frankin syyllisyys, Ceen onneton elämänkulku, köyhyys ja petollisuus.

Vahva teos, jonka jälkeen jälleen vaikea lukea enää mitään. Minulla on enää Lahirin viimeiset novellit jäljellä ja sitten tämä lukumaraton on valmiiksi taputeltu. Loppukoonti jää varmasti huomiselle tai myöhempään iltaan. Mieleni tekee väsymyksestä huolimatta lukea lisää Keltaisen kirjaston kirjoja.


11.6.2014

Shelfie – kaunis kirjahyllyvideo

Juri teki minulle näin ihanan kirjavideon. Hän on kuvannut jonain aurinkoisena aamuna kirjahyllymme suosikkiteoksia ja säveltänyt tunnelmaan sopivan sävelen. Rytmin hän äänitti vanhasta kirjoituskoneestani, joka näkyy muuten myös edellisessä bloggauksessani. Siitä varmaan idea osin syntyikin..

Toivottavasti nautitte videosta yhtä paljon kuin mie. Minusta se on oikein kaunis ja rentoutti kovin levottoman mieleni. Nyt tekee mieli lukea ja ihailla hienoa kirjahyllyämme. :)

Kunnon shelfie!




Jos yllä oleva video ei näy tai sitä ei saa auki, niin tässä vielä linkki siihen. Varmasti monelle tuttuja kirjoja esillä, myös kahden ystäväni (Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta ja Karoliina Timosen Aika mennyt palaa) on löydetty hyllystä mukaan. Molemmilla kirjoilla on muuten aivan mielettömän kekseliäs nimi.



Erityisen ihanaa, että hän ajatteli myös tätä pikkuista blogiani, joka kaipaa jo vähän virtaa kirjaimiin

2.6.2014

Kesäkuun lukusuunnitelmia

Minulla on kesäkuun loppupuolella yliopistourani viimeinen tentti – mikäli siis läpäisen sen. Gradusta puuttuu kymmenisen sivua, mutta siitä on kyllä tulossa minimimittaa pidempi, joten työtä on vielä jonkin verran jäljellä. Aikaa sen tekemiseen ei vain oikein taaskaan ole, mutta aion kyllä selättää sen siitä huolimatta.

Tenttiin minun pitää lukea 21 kirjaa, joista 20 on kaunokirjallista teosta ja yksi teoriakirja. Moni näistä kirjoista on vielä aikamoinen tiiliskivi, mutta taisin tilata, sillä tein tenttilistan ihan itse. Kotimaisen kirjallisuuden syventäviin opintoihin kuuluu tenttiä 40 kaunokirjaa ja teoriat päälle omaan graduun sopivista teoksista.

Toukokuussa tentin ekan satsin, lähinnä venäläistä kirjallisuutta ja Rosa Liksomin teokset. Kesäkuun kirjoina on paljon Finlandia-kirjoja, ehdokkaita ja voittajia. Sen lisäksi muutama venäläinen kirja, kotimainen teos, joka liittyy Venäjään, junamatkustamiseen tai muuten teemaltaan graduuni. Kuten kuvista näkyy, luettavaa on paljon. Näiden lisäksi kaksi teosta, joita minulla ei ole muuten kuin sähköisenä kirjana: JP Koskisen Ystäväni Rasputin ja Tuula-Liina Variksen Että tuntisin eläväni.

Aika kiireistä tulee, joten pitää nautiskella lukemisesta muutaman lukumaratonin verran, että ehdin lukea kaikki – osan olen onneksi näistä jo ehtinyt lukea aiemmin! – tenttiä varten.

Tällä hetkellä minulla on parikin toimitettavaa kirjaa kesken ja sen sata kässäriä, joten voin sanoa, että kesäkuusta tulee yksi vilkkaimmista lukukuukausista hetkeen. Toivottavasti ehdin blogin puolellekin kirjoista tunnelmoimaan. Minulla on vielä toukokuisten tenttikirjojen lukufiilikset kirjaamatta. Olin onnistunut kirjavalinnoissa, sillä huonoja ei tarvinnut tenttiä.  

Mitä mieltä olette näistä kirjoista? Minusta aika uskottavan päheä kattaus monipuolista ja hyvää kirjallisuutta.