Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus

Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus
Die Unmöglichkeit der vierhändigen Spiels, 2009
Siltala, 2011
Suomentaja: Helen Moster
Sivuja: 526
Kansi: M-L Muukka
Lyhyesti: Mahtipontinen, monikerroksinen romaani musiikista, eriytymisestä ja jälleenlöytämisestä, pysähtymisestä ja pakenemisesta. Kasvaa loppua kohden lunastamaan kaikki odotukset, eikä psykologinen tarkkuus lässähdä lukijan toiveita täyttäessä. Kertakaikkisen ihana!

”Eikö olekin kaunista? sanoi Madeleine.
Surullista.
Kirjallisuudessa se on sama asia.
Vain surullinen on kaunista?
Niin. Ei. En tiedä. Tai voihan sen sanoa että: vain surullinen lohduttaa.”

Kirjoitin aiemmin kirjallisuuden tuomasta lohdusta ja millainen merkitys lukemisella on itselleni. Lukunautintoa edesauttaa moni asia, mutta teoksen tuoma lohtu on itselleni yksi merkittävimmistä. On oikeasti sisintä lämmittävää löytää tässä kirjojen suurkulutusvimmassa teos, joka oikeasti pysäyttää ja koskettaa. Pidän hyvin laajalla skaalalla erityylisistä kirjoista, olen helposti mukautuva lukija ja kuuntelija eri tarinoiden äärellä. Janoan silti aina uudelleen sitä tietynlaista kosketusta tekstiin, tunnetta, että jokin todella sisimmässä liikahtaa. Näin käy onneksi silloin tällöin ja koska olin niin vaikuttunut Nelikätisen soiton mahdottomuudesta, pystyn purkamaan lukukokemusta blogiini vasta kuukauden lukemisen jälkeen.

Suomalaisen kirjallisuuden saksantajan Stefan Mosterin esikoiskirja on monimerkityksinen jättiläinen. Se kasvaa lukiessa vielä kokoaan suuremmaksi, isoksi risteilyalukseksi, jossa mukana matkustaa koko nyky-Saksa pienoiskoossa. Kuten jättimäisessä laivassa on lukuisia erilaisia hyttejä ja sokkeloisia käytäviä, niin myös teos on täynnä päällekäin rakentuvia merkityksiä.

On päätarinalinja, joka kertoo äidistä ja pojasta. On sivujuonteita, joissa kommentoidaan yläluokan ja alaluokan oloja laivan eri kerroksissa. On taso, jossa yhdistyy vanha DDR modernimpaan Saksaan. On musiikki, kirjallisuus ja kulttuurihistoria. On teoksen sisäinen maailma, sen moraalinen ja empaattinen taso, joka kommentoi henkilöhahmojen kautta kaikille tuttuja, riipiviä tunteita, vaikeutta päästä toista ihmistä lähelle, vieraantumisen ja uudelleenlöytämisen kaihoa, tuskaa. Sitten on vielä lukijan oma lataus, kaikki ne merkitykset, joita Mosterin tarkka kuvaus herättää. Miten tekstin ääreltä ei voi paeta, vaikka juuri se teema toistuu ja toistuu aaltojen iskiessä risteilyaluksen kylkiä pitkin.

Almut ja Sebastian Schäfer ovat äiti ja poika. He vuorottelevat tarinan kertojina, mutta tahtipuikkoja taustalla heiluttelee entinen Stasi-upseeri ja risteilyaluksen henkilöstöpäällikkö Bernd Gaus, joka on kutsunut nämä toisistaan vieraantuneet perheenjäsenet samaan laivaan töihin. Almut toimii laivassa psykologina ja Sebastian pianistina. Äidin sairaanloinen takertuvaisuus tukahdutti pojan, joka on lähtenyt kotoaan pakoon kiinnikasvamista.

Moster yhdistää upeasti musiikin kolmen keskushenkilön luonteenpiirteisiin. Almut ei ymmärrä Sebastianin halua soittaa kurittomasti, rajoja rikkoen, nuottien ulkopuolelta. Hänen oma soittonsa on hallittua, Sebastianin irtautumista konventioista. Bernd Gausin päivittäinen soitto Almutin työhuoneessa on pöyhkeää, tilansa ottavaa ja täynnä tarinoita, joiden yksityiskohdissa toistuu vaatimus säntillisyys ja tarkkaavaisuus. Hän voi jopa esittää Almutille kompakysymyksiä tarkistaakseen, että häntä todellakin kuunnellaan.

Palaan alun lainaukseen. Vain surullinenko kirjallisuudessa lohduttaa? Minua lohduttaa yhteiskuntaa arvottava kommentointi, joka ei sorru paasaukseen. Kaunis, ihmisyyttä inhimillistävä tarina, joka ei sorru sosiaalipornoon. Tarkasti kuvaileva kieli, joka on yhtä aikaa kaunista, mutta niin todellista, ettei tekstin ääreltä pääse irtoutumaan. Ajatuksia herättävä, maailmaa selittävää, tärkeää. Lukeminen tuntuu lukemiselta, eikä teoksen parissa viihtyminen vertaudu helppolukuisuuteen, sanan ikävässä merkityksessä. Missään nimessä Mosterin kirja ei ole raskassoutuinen, vaan paatti kulkee aalloilla kuin teoksen pianonsoitto. Almutin käsissä varmemmin, Sebastianin myötä uhkarohkeammin.

Kuten Ilse, myös minäkin haluaisin vain lukea vain tällaisia kirjoja. Kuten Katja, koin tämän olevan ihmisarvoa kunnioittava romaani. Kuten Arja, ajattelin, että äidin ja pojan väistämättä tapahtuva kohtaaminen lopussa oli kirjan huippukohta, johon koko alku tähtäsi ja jota loppu selitti.

Siltalan syyskauden avajaiset

Hotakaisen tuoreesta uutuuskirjasta Jumalan sana oli tänään Metro-lehden välissä aukeaman kokoinen kirjaesittely mm.kirjan hahmoista.

Olin tänään juhlistamassa Siltalan syksyn avausta Ravintola Siltasessa. Tilaisuus ei ollut mitään ikävää pönötystä, vaan rentoa terassihengailua, ja kohtasin todella mukavia kirja-alan ihmisiä, kirjailijoita, toimittajia, kääntäjiä, graafikoita. Huomasin, että minun oli helpompi lähestyä nais- kuin mieskirjailjoita. Tänään jäi siis Tuomas Kyrö ja Kari Hotakainen kuvaamatta, mutta mieskauneuttakin on postauksen kirjailijakuvissa luvassa. Sain silti Kyröltä pyydettyä omistuskirjoituksen mukanani kuljettamaani Mielensäpahoittajaan (Wsoy, 2010), mutta muuten tämä fanityttö pysytteli taustalla.

Esikoiskirjailijat Helen Moster ja Antti Leikas

Helen Mosterin Hylkyä (Avain, 2011) on kiitelty monissa kirjablogeissa ja teos odottaa myös minun kirjapinossani lukuvuoroaan. Antti Leikaksen Melomisen (Siltala, 2011) olen puolestani ehtinyt jo lukea ja tein siitä arvion aiemmin blogiini.

Stefan Moster, Helen Moster ja Marjo Heiskanen

Ulkona kyselin Mostereilta kirjavinkkejä käännetyistä saksalaisista nykykirjoista. Helen suositteli minulle äkkiseltään Ferdinand von Shirachin Rikoksia (Atena, 2011) ja täytyypä teokseen tutustua sillä meillä oli muutaman teoksen perusteella samanlainen maku. Stefan Mosterilta on juuri ilmestynyt esikoisromaani Nelikätisen soiton mahdottomuus, vaimonsa Helenin kääntämänä. Teos on ollut suosittu Saksassa, ja toivon sille menestystä myös täällä Suomessa.

Marjo Heiskanen on tuttu Siltalan kirjailija bloginsa kautta. Hän kirjoittaa toisen kirjailijan, Johanna Hulkon, kanssa vuorotellen kirjoittamisesta, kirjailijuudesta ja kirja-alan tapahtumista.
Kuulin Heiskaselta kirjallisuustapahtumasta Kirjakantista, jota hän on vetämässä ja joka järjestetään 18.-20.11. Tapahtuman nettisivuilla ei ollut vielä tarkempaa tietoa ohjelmasta, mutta syksyn mittaan se rakentuu, joten kuopiolaiset kirjafanit huomio, sinne siis!

Jussi Karjalainen, graafikko ja Laura Honkasalo

Laura Honkasalo oli ystävällinen ja piti minulle seuraa, kun saavuin yksin ja olin aluksi ihan hämmentynyt kaiken keskellä. Oli mukava puhua menestyneen kirjailijan kanssa blogeista, lukemisesta, esiintymisjännityksestä ja nuortenkirjoista. Häneltä sainkin lukuvinkkinä Vilja-Tuulia Huotarisen nuortenkirjan valoa, valoa, valoa (Karisto, 2011).

Tapasin myös ihanan Aulikki Oksasen, mutta hänestä lisää enemmän Kolmas sisar -runokirja-arvion yhteydessä.

Minulla oli oikein ihana kirjallinen iltapäivä eikä tilaisuudessa turhia stressattu. Aurinko paistoi, uusia kirjoja oli taas ilmestynyt ja lukuvinkkejä sateli. Lukutoukan unelmakestit.

Salla on kirjoittanut tänään myös Siltalan juhlista.

Lyhyesti omat Siltalan syksyn kirjavinkkini ovat:
- Kari Hotakainen: Jumalan sana
- Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis
- Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus
- Jonathan Franzen: Vapaus
- Amy Chuan Tiikeriäidin taistelulaulusta ehdinkin kirjoittaa jo aiemmin.

Avaimen kirjakevät 2011

Kävin eilen vierailemassa Ravintolalaiva Wäiskissä Avain-kustantamon kutsumana. Siellä oli kolmen, kotimaisen uutuuskirjan julkistamistilaisuus: Helene Mosterin esikoisteos Hylky, Petteri Paksuniemen novellikokoelma Jouten ja Harri István Mäen aikuisille suunnattu surrealistinen mysteerisatu Kraatterin lapset. Hyvin erityylisistä kirjoista oli kyse, mutta jokainen tuntuu kiinnostavalta kirjailijoiden esitellessä ajatuksia teosten takana ja työprosessiaan. Ihailen aina näissä kustantamoiden tilaisuuksissa kirjailijoiden esiintymistä. Välillä pitää ehtiä esittää olennainen muutamassa minuutissa ja välillä taas pitää puhua pidempiäkin aikoja. Voin vain kuvitella, kuinka tunteellinen hetki on puhua teoksesta, johon on käyttänyt tuhansia tunteja aikaa elämästään ja siinä samalla pitäisi vakuuttaa suuri yleisö teoksen kiinnostavuudesta. Minut ainakin saivat vakuuttuneeksi.


Helen Moster on kirjoittanut Hylyn sanomasta jutun haastattelutyyliin, mutta tiivistän samassa hengessä tähän pienen esittelyn teoksesta eilisen perusteella. Miksi kirja kiehtoo lukijaa ennen kuin sivuakaan on avattu?
- Koska Moster on toimittaja ammatiltaan ja on tehnyt valtavan suuren taustoitustyön ja on kypsytellyt esikoiskirjaansa vuosikausia
- Koska kirjailija ei ollut etukäteen kiinnostunut sukelluksesta, eikä hän voisi kuvitella itse sukeltavansa, mutta silti hän kirjoitti kirjan hylkysukelluksesta.
- Koska teoksen rakenne on haastava ja siinä on useita henkilöhahmoja, aikatasoja ja tarinaan on yhdistetty niin monia erilaisia aineksia: mm.Venäjän hovi, posliinimaalaus, sukellus ja taidemaailma
- Koska olen lukenut Mosterin kääntämiä teoksia
- Koska olen hulluna hyvin kypsyteltyihin esikoisiin ja haluan tietää enemmän!

Petteri Paksuniemen novellikokoelma Jouten kertoo nimensä mukaisesti joutilaista ihmisistä, jotka eivät ole tyhjäntoimittajia. "Asialliset hommat hoidetaan, mutta muuten ollaan kuin ellun kanat" Joutilaisuudesta tehdään hyve aikana jolloin tehokkuus ja hektisyys näkyvät kaikkialla. Paksuniemi oli hyvin hauska puhuja ja hän halusi tähdentää etteivät novellit ole silti mitään tendenssikirjallisuutta, vaikka sanoma on selkeä - Ei jatkuvalle kasvulle, Ei kiihtyvälle kehitykselle. Elämässä pärjää vähemmällä stressaamiselle ja joka paikkaan hytkymisellä, jouten on hyvä olla.



Harri István Mäen teos Kraatterin lapset on nimenomaan tarkoitettu aikuisten fantasiakirjaksi. Kirjailija kuvaa työtään, että hän ei itsekään tiennyt että mihin se lähtee viemään ja teos oli mysteeri hänelle itselleenkin. Kirjan keskiössä ovat silti lapset, jotka tanssin pyörteissä unohtuvat tanssin maailmaan kadottaen itsensä. Kustantaja Anna-Riikka Carlson mainitsi, että samalla kun kirjailija tällä teoksella valtaa uuden alueen aikuiskirjallisuuden puolella, Kraatterin lapset tuo myös monelle tapaa suomalaisen kirjallisuuden kentälle uudenlaista maagista kerrontaa.

Kiinnostavia kirjoja ja koko tilaisuus oli mukavan rento. Ruoka oli laivaympäristöön sopivan merellinen.
Minulla oli myös oikein mukava jutella muiden blogistien kanssa kirjoista ja bloggaamisesta. Menossa mukana olivat Salla, Jenni, Marjis, Jori, Rooibos, Sara ja Arja. Kiitos seurasta kaikille!
Työnsä puolesta myös Ina ja kirjailijakollegoitaan tsemppaamassa Seija Vilén.
En halunnut kuvata blogiini ihmisiä, joten tunnelma välittyköön näistä hetkittäisistä napsautuksista. Vaikka puhuin nyt Avaimen kirjakeväästä, niin syksyn uutuuksiin pääsee kurkkaamaan tästä.