Raisa Lardot: Jotain häikkää

Pihin naisen elämää -blogissa törmäsin Raisa Lardotiin. Hän ei ole minulle kirjailijana entuudestaan tuttu, joten ostin hänen viime vuonna ilmestyneen teoksensa Jotain häikkää (Schildts, 2011) ja ajattelin lyhyiden humorististen tarinoiden myötä tutustua hänen tuotantoonsa. Hän on kirjoittanut enemmänkin näitä pikku tarinoita, "raisoja", kuten Eläimellisiä tarinoita -teoksen takakannessa hauskasti kuvataan. Nämä yhden kahden sivun oivallukset olivat omiaan luettavaksi lukujumituksen aikana, sillä jutun juonesta saa kiinni nopeasti ja ennakkoluuloisten kertojien ja henkilöiden hajatuksia lukee sopivina annoksina sieltä täältä ilman että kokonaisuus kärsii, vaikkei koko teosta luekaan kerralla.

Jotain häikkää on 135-sivuinen teos, jonka jokaisessa tarinassa henkilöillä on nimensä mukaisesti jotain häikkää. Heillä on ongelmia parisuhteessaan tai naapureiden kanssa, he ovat ennakkoluuloisia maahanmuuttajia kohtaan tai muuten vain sekopäisen luulotautisia omasta olemassaolostaan. Osa on ärsyttävän sievisteleviä ja pikkusieluisia ihmisiä, joita ei voisi sietää, jos joutuisi omassa arjessaan kohtaamaan. Osa taas haluaisi olla avarakatseisempi, kuin mitä oikeasti pystyy tai luonnostaan osaa olla.

Se tapahtui Amsterdamissa. Olin juuri aikeissa ylittää vilkasliikenteistä katua ja toinen jalkani oli jo astumassa jalkakäytävän reunan yli, kun minuun tarraudutin äkkiarvaamatta rajusti takaapäin.
Käännähdin. Käsi piti minua yhä otteessaan.
Se oli musta.
Järkytys oli salvata hengitykseni.

Tilanne laukeasi nopeasti. Tajusin että mies oli riuhtaisullaan pelastanut minut viime hetkellä jäämästä auton alle. Kiitin häntä niin kauniisti kuin vapisemiseltani kykenin. Mies hymyili ja jatkoi matkaansa. Minä sen sijaan mietin vielä pitkään, ehtikö pelastajani nähdä kauhistuneen ilmeeni ja oliko hän tajunnut pelästykseni todellisen syyn.

Osa 65 tarinasta on niin nerokkaan hauskoja, sillä niissä näyttäytyy tuttu mielensäpahoittaja-ihminen, mutta Kyrön karvahattuiseen vanhaan mieheen verrattuna teoksen henkilöhahmojen runsaampi kavalkadi näyttää laajemmalla spektrillä ihmismieltä ihmetyttäviä asioita. Mutta niin kuin on hyviä, on myös huonoja. Tai ei niinkään huonoja, vaan mitäänsanomattomia ja helposti unohdettavia. Lukemisen aikana ehtii jo miettiä jotain muuta, vaikka kyse on vain parista sivusta. Jokin ei vain pidä otteessaan. Joskus sama vitsi ei vain jaksa naurattaa tai tarinan fokus on niin mielenkiinnoton, että sitä kuin varkain hyppää jo seuraavaan ja toivoo parempaa aloitusta. Repivämpää hauskuutta.

Onneksi niitä on, ja Lardotiin tutustuminen oli positivinen lukukokemus. Anne-Mari Ahosen suunnittelema kansi sopii teokseen kuin kirja kesään. Monenlaiset epäilevät kasvot tuijottavat toisiaan ja maailmaa luullen koko ajan olevansa kaiken sen epäluulon ja ennakkoluulon ulkopuolella. Lukiessani törmähtelin myös itse miettimään, että kenen mielestä olen epäilyttävä ja keitä itse tarkastastelen peitellysti tai peittelemättä asenteellisesti.

Neuroottinen teos, jonka tarinoita suosittelen sopivina parin tarinan annoksina.

Raisa Lardot: Jotain häikkää. Schildts, 2011. 135s. Kansi: Anne-Mari Ahonen.

Haastetilanne

Minun piti tehdä tämä bloggaus vasta 30.6., jotta saisin täyden puolen vuoden tilannekatsauksen haasteisiin, mutten millään malttanut olla tutkimatta, että missä vaiheessa mennään. En ole viikkoon jaksanut lukea kuin yhden kirjan (tämä jo itsessään kertoo, kuinka kipuisa olen erään leikkauksen jälkeen ollut), mutta olen jaksanut päässäni pyöritellä lukusuunnitelmia tulevan varalle. Minulla on kolme vuosihaastetta: yritän lukea mahdollisimman kattavasti kirjoja eri Euroopan maista, amerikkalaisia klassikkokirjoja eri vuosikymmeniltä ja kuusi kovaa kotimaista teosta omasta kirjahyllystäni. Lisäksi minut on haastettu lukemaan kirjoja asenteella "Ota riski ja rakastu kirjaan", eli toinen kirjabloggaaja on toivonut, että lukisin jonkun hänen pitämänsä teoksen ja mahdollisesti löytäisin itselleni uuden suosikkikirjan tai -kirjailijan. Minulla on myös jatkuvasti meneillään 100 kirjan -haaste, jossa tarkoitus on lukea teoksia omasta kirjahyllystä. Olen myös jossain vaiheessa luvannut lukea Finlandia-palkinnon voittaneita teoksia, mutta se on tässä vuoden aikana vähän unohtunut. Monen monta kirjahaastetta, mutta mitä olen oikeasti lukenut?

Pidän erityisesti Ikkunat auki Eurooppaan -haasteesta, sillä sen ansiosta tulee tutustuttua hyvin erilaisiin käännöksiin ja kulttuureihin. Tietysti tässä on aina se ongelma, että kaikkia eriskummallisimpia ja suomalaisille lukijoille haastavampia mahtiteoksia ei käännetä, sillä niiden tähteys täällä voi olla paljon himmeämpi kuin kotimaassaan. Olen saanut myös jonkin verran vinkkejä, mitä kautta löytäisin myös itselleni oudommista kielialueista ja maista käännettyjä kirjoja. Esimerkiksi Hreathmus vinkkasi Mansarda-kustantamosta, joka on erikoistunut slaavilaiseen kirjallisuuteen. On ollut helpompi haalia kirjoja Länsi-Euroopasta kuin idästä, ihan jo sen tähden, että ne ovat osuneet eteeni kuin vahingossa. Pitää syksyllä lähteä listan kanssa kirjastoon ja etsiä haastekirjoja urakalla, kohti itää siis.

---

Ikkunat auki Eurooppaan

Pohjois-Eurooppa:

    Islanti: Kristin Steinsdóttir - Omaa tietä
    Latvia: Inga Ābele - Jasmiini (kolminäytöksinen primitiivinen näytelmä)
    Liettua: Marius Ivaškevicius - Naapuri (liettualaisen nykydramaatikon absurdi komedia)
    Norja: Gaute Heivoll - Etten palaisi tuhkaksi
    Ruotsi: Ann Rosman - Noitavasara
    Tanska: Lotte & Soren Hammer - Kaikella on hintansa
    Viro: Mari Saat - Lasnamäen lunastaja

Itä-Eurooppa:

    Armenia: (En ole vielä löytänyt mitään mielenkiintoista teosta, hyvin vähän suomennoksia.)
    Azerbaidzan: Kurban Said: Ali ja Nino (rakkaustarina azerbaidzenilaisesta nuorukaisesta, joka rakastuu georgialaiseen prinsessaan.)
    Georgia (Lähinnä uskonnollisia tekstejä tai antologioita suomennettu, ei niin kiinnostavia)
    Kazakstan: Jaroslav Tichý - Lentävä matto: tarinoita Kazahstanista ja Uzbekistanista
    Moldova: Spiridon Vangeli - Guguze: pieni moldovalainen (lastenkirjallisuus, kansansadut)
    Ukraina: Marina Lewycka: Meidät kaikki on tehty liimasta tai Traktorien lyhyt historia (en ole vielä päättänyt, että kumpi olisi parempi. Innostuessani voisin lukea molemmatkin. Vinkkejä?)
    Valko-Venäjä: (Löysin vain Mihail Solohovin Aron kirjat I-II, eikä se vaikuta yhtään kiinnostavalle)
    Venäjä: Sergei Dovlatov - Meikäläiset, Vladimir Nabokov: Naurua pimeässä

Etelä-Eurooppa:

    Albania: Anilda Ibrahimi - Punainen morsian
    Andorra: Peter Camarron - Andorra
    Bosnia ja Hertsegovina: Igor Štiks - Elian tuoli (Mies etsii isäänsä keskellä Bosnian sotaa. Lisäksi intohimoisen ja tuhooontuomitun rakkauden kuvaus)
    Bulgaria: Helakukkula: bulgarialaista lyhytproosaa
    Espanja: Antonio Hill - Kuolleiden lelujen kesä
    Italia: Italo Calvino - Halkaistu varakreivi, Paolo Giardano - Alkulukujen yksinäisyys
    Kreikka: Victoria Hislop - Saari, Niko Kazantzakis - Kerro minulle, Zorbas,
    Kroatia: Téa Obrecht - Tiikerin vaimo
    Kypros
    Makedonia: Goce Smilevski: Keskustelu Spinozan kanssa (ensimmäinen suomeksi ilmestynyt makedoniasta käännetty teos)
    Malta: Oliver Frieggieri - Saaren ääni (maltalaista runoutta)
    Monaco: Giorgio Faletti - Minä tapan
    Montenegro
    Portugali: Jóse Saramago: Ricardo Reisin viimeinen vuosi (tai mikä tahansa muu lukematon Saramagon kirja)
    Romania: Herta Müller: Hengityskeinu, Sydäneläin
    San Marino
    Serbia: David Albahari: Syötti (Esittelytekstissä yksi lause pysäytti: "miksi tunnemme huonoimmin ne ihmiset, jotka ovat meille kaikkein lähimpiä". )
    Slovenia: Žarko Petan: Titon salattu elämä (Teos on tutkimus Titosta ja suorapuheinen tilitys hänen Jugoslaviastaan.)
    Turkki: Elif Shafak - Kirottu Istanbul
    Vatikaani (Monet jännärit vievät lukijan Vatikaaniin, mutta mikään niistä ei niin kiinnosta. Ehkä Jyrki Erra: Kaunasin sivut, sillä siitä saisi myös pisteen Liettuasta, mutta on toisaalta kotimainen kirja, joita luen jo muutenkin aika paljon.)

Länsi-Eurooppa:

    Alankomaat: Herman Koch: Illallinen (luettu, mutten bloggaa siitä, sillä olen ollut tekemässä kirjaa.)
    Belgia: Hergé: Tintti-sarjakuvat, Hugo Claus: Belgian suru, Amélie Nothomb: Vaitelias naapuri
    Irlanti: John Boyne: Nooa notkoniitty karkaa kotoa
    Iso-Britannia: Simon Lelic - Katkeamispiste,  Ian McEwan - Sementtipuutarha,
    Luxemburg
    Ranska: Claire Castillon - Kuplissa, Blain & Lanzax - Ulkoministeriö, Jean-Louis Fournier: Isä, mihin mennään?, Cécile Slanka - 101 tapaa jättää rakas

Keski-Eurooppa:

    Itävalta: Daniel Glattauer - Joka seitsemäs aalto
    Liechtenstein
    Puola: Anne Michaels - Routaholvi, Jaana Seppänen - Ljublinin taika, Tomek Tryzna - Mene, rakasta
    Saksa: Stefan Moster - Nelikätisen soiton mahdottomuus, Adnrea Maria Schenkel: Hiljainen kylä, Andrea Maria Schenkel - Bunkkeri
    Slovakia
    Sveitsi: Alain Claude Sulzer - Väärään aikaan
    Tsekki: Bohumil Hrabal: Tarjoilin Englannin kuninkaalle
    Unkari: György Spiró - Kevätnäyttely, Kristina Tóth - Viivakoodit, Julie Orringer - Näkymätön silta, Zándor Zsigmond Papp - Näkymättömät elämät, Ristiaallokossa (Café Voltaire -sarjaan kuuluva unkarin nykykirjallisuutta käsittelevä teos), István Örkény: Minuuttinovelleja, Vilmos Kondor - Budabestin varjot,  Vilmos Csaplár - Hitlerin tytär (Nyt on Unkarin juhlavuosi, niin paljon hyviä unkarilaisia kirjoja käännetään tänä vuonna. Olen mukana toimitamassa tai muuten mukana useammassa teoksessa, joten kirjoitan blogiini vain niistä, joita luen puhtaasti kirjabloggaajan silmin.)

Eli olen lukenut vasta 11/50. (Tai oikeastaan olen lukenut Hollantiin ja Unkariinkin, mutta kuten selitin edellä ne ovat toimittamiani kirjoja, joten en koe mielekkäänä blogata niistä)
Täytyy jatkossa välttää jo luettuja maita, selvästi pidän saksalaisesta ja ranskalaisesta kirjallisuudesta enemmän kuin vaikka kreikkalaisesta. (Luonnollisesti tämä johtuu siitä, että näistä maista käännetään kirjallisuutta enemmän.) Kaikkia en ehdi kuitenkaan lukea, mutta olisin tyytyväinen, jos saisin luettua vielä 20 eri maasta teoksia.

---

So American

Tämä haaste on edistynyt huonosti, vaikka olenkin siitä innoissani. Minun pitäisi vain suunnata kirjastoon ja etsiä klassikoita kovakantisina, sillä en oman hyllyni pokkareihin jaksa kuitenkaan tarttua. Olen ihmeellisen pokkarivastainen, sillä vaikka tajuan, että ne ovat kätevänkokoisia ja halpoja, niiden pieni printti ärsytää niin paljon, että hyllyssä nököttävät. (Tämä ei kyllä tarkoita, että kovakantisissa olisi aina suurempi fontti, mutta pääasiallisesti kyllä.)

Alakategoriat:
Black America 0/3, mutta minun on tarkoitus lukea Stocketin Piiat, Harper Leen Kuin surmaisi satakielen ja Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani.
Immigrant Background 4/3. Yksi suoritettu, mutta tarkoitus on haalia tähän vielä muutama piste. Jhumpa Lahirin ja Téa Obrehtin teoksilla.
Southern Fiction 0/3. Tämän saan suoritettua niin ikään lukemalla Stcoketin ja Harper Leen teokset + Karoliinan Ota riski ja rakastu kirjaan -haastaman Rebecca Wellsin Jumalaiset jajasiskot (minulla on tunne, että olen katsonut tämännimisen elokuvan joskus).
Dirty Realism 2/3. Fordia ja Franzenia voisin lukea lisääkin, mutta koska tarkoitus on tutustua monipuolisesti eri kirjailijoihin, niin voisin lukea Carveria tai McCarthya. En ole myöskään lukenut aiemmin Jayne Ane Phillipsin teoksia.
The Lost Generation 0/3. Ostin juuri Henry Millerin pienoisromaanin Hymy tikkaiden juurella, mutta se on takakannen mukaan erilaista Milleriä, joten en tiedä käykö se tähän kohtaan. Mutta kirjailijoita on lisääkin: Hemingway, Faulkner, Fitzgerald, Steinbeck. Sain klassikkokirjoja kysyessäni paljon hyviä vinkkejä, varsinkin Steinbeckin Vihan hedelmiä suositeltiin runsaasti.
Jewish-American Experience 1/3. Tähän aion lukea J.D.Salingerin Sieppari Ruispellossa. Minusta olisi myös mukava lukea paljon blogeissa esillä ollut Melissa Bankin teos Nyt nappaa! Muita mahdollisia: Bellow, Singer, Auster.
American Realism 0/3. Ostin tätä varten Mark Twainin Veren perinnön ja O. Henryn Neljä miljoonaa, pitää vain valita kolmas luettava teos tähän kategoriaan. Jack Londonia olen lukenut joskus koulua varten, joten voisin kokeilla nyt aikuisiällä, josko viihtyisin paremmin hänen kirjojensa äärellä. Tai sitten luen Henry Jamesin Naisen muotokuvan.
Post-World War II Classics 1/3. Olen kauan halunnut lukea Sylvia Plathin Lasikellon alla. Lisäksi Harper Leen teos käy myös tähän kategoriaan.
Modern Women Writers 2/5. Tähän kohtaan käy niin moni teos, mutta olen pian lukemassa Vendela Vidan Rakastavat ja Jennifer Eganin Aika suuri hämäys -teokset. En ole lukenut aiemmin Anne Tyleria tai Lionel Shriveriä, joten niihin aion myös tarttua.
Modern Men Writers 3/5. Mutta aion tutustua ensimmäistä kertaa Eugenideksen, Irvingin ja Cunninghamin teoksiin.

Kategorioita olisi vielä lisääkin, mutta niistä en ole niin kauhean kiinnostunut, eikä kaikkea ehdi millään lukea. Nytkin näyttää aika paljon puuttuvan. Muutama hyvä tärppikirja, joka käy useampaan kohtaan, mutta koska tämä on nimenomaan lukuhaaste, yritän myös lukea, enkä vain sumplia kirjoja pisteiden toiveessa. Tähän haasteeseen olisi kuitenkin noin 15 kirjaa luettava. Muutaman Eurooppa-kirjan voi hyväksilukea tännekin, joten siksi en laske nyt niitä uudelleen luettavaksi.

---

Kuusi kovaa kotimaista

Oijoijoi, olen jättänyt tämän ihan oman onnensa nojaan. Olen lukenut kuudesta vasta yhden teoksen, joten kirimistä on. Vielä 5 kirjaa luettavana vuoden loppuun mennessä.

Aila Meriluoto: Ateljee Katariina
Anja Snellman: Aura
Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata
Arne Nevanlinna: Marie
Kristina Carlson: Maan ääreen
Joonas Konstig: Ahneet ja viattomat

---

Ota riski ja rakastu kirjaan

Marjis haastoi lukemaan Maria Turtchaninoffin Arran ja Karoliina (kuten aiemmin jo sanoin) haastoi lukemaan Jumalaiset jajasiskot (tai sitten Eeva Tikkaa, jota en ole myöskään vielä lukenut). Jaana haastoi minut lukemaan Märta Tikkasen Emman ja Unon. Eli tästä haasteesta tulisi kaksi kirjaa vielä luettaviin (Jajasiskot laskettu jo So Americanin kohdalla).

---

100 kirjaa omasta hyllystä

Tälle haasteelle ei ole ollenkaan aikarajaa, mutta samalla tähän päivitän, että mikä on tilanne, niin voin sitten joskus myöhemmin taas seurata, kuinka paljon olen edennyt ja missä ajassa. Apua, olen lukenut vasta 5/100 kirjaa. Onneksi moneen muuhun haasteeseeni sopiva kirja löytyy omasta hyllystäni, joten vuoden lopulla tilanne on varmasti jo aivan toinen.

---

Vuoden loppuun mennessä minun tulisi lukea 44 kirjaa näihin haasteisiin, niin olisin tyytyväinen. Silloin olisin lukenut kiitettävästi klassikoita, tyhjentänyt omaa hyllyäni, löytänyt ihan uusia kirjailijoita ja valloittanut useampia maita. Moni kirja on sellainen, jonka olen halunnut lukea pitkään, mutta varsinkin Eurooppa-haasteen osalta moni on täyttä hakuammuntaa, sillä etsin sopivia kirjoja kirjaston tietokannoista. 44 kirjaa ei ole mikään mahdottomuus, mutta koska luen jatkossakin paljon muitakin kirjoja kuin haastekirjoja, niin voi olla että määrä osoittautuu vuoden lopussa ylimitoitetuksi. Rakas ystäväni julkaisee vielä tänä vuonna esikoiskirjansa Tammi-kustantamon kautta, joten olen halunnut lukea paljon muitakin esikoiskirjoja tänä vuonna tehdäkseni omaa vertailua. Luen myös työkseni paljon, mutta niitä en näihin haasteisiin aio sotkea (vaikka varsinaisesti niiden sääntöihin ei ole sisällytetty bloggauspakkoa).

Vuoden loputtua on mukava palata tämän tilannekatsauksen pariin ja vertailla kevään ja syksyn kirjalistoja toisiinsa.

Hélène Grémillon: Uskottuni

Sairausloman kipuinen ja tunkkainen olo katkesi totaalisesti mukaansatempaaavan Hélène Grémillonin Uskottuni-teoksen (Otava, 2012. Suomennos: Anna-Maija Viitanen) parissa. En ole viikkoon jaksanut lukea yhtään mitään, enkä ole kirjoittanut tänne blogiinkaan saati lukenut muiden juttuja, sillä en ole pystynyt istumaan koneen ääressä. Kesäfiilis on tavallaan ollut kateissa, kun ulos en ole päässyt, eikä sisälläkään jaksa muuta kuin nukkua, mutta eilen luin 264-sivuisen Uskottuni yhdeltä istumalta ja muistin, miksi lukeminen on aina parasta lääkettä.

"En tiedä miten sain luetuksi kirjeen loppuun.
Kun laskin sen käsistäni olin kalmankalpea ja voimaton, toistin toistamistani samaa elettä: sivelin sormellani niskakuoppaa ihan hiusrajasta.
Sen pikku kauneuspilkkua."




Camilla on juuri menettänyt äitinsä, ja avatessaan suruvalittelukirjeitä hänen käsiinsä osuu paksu kirjekuori. Siitä päivästä eteenpäin joka tiistai hän saa samankaltaisen kirjeen: tarinamuotoon kirjoitettu jatkokertomus toisen maailmansodan aikaisesta rakkaustarinasta. Camilla on hämmentynyt ja uskoo aluksi, että kirje on toimitettu väärälle henkilölle tai että se on jonkun kekseliään kirjailijaksi aikovan tapa lähettää hänelle, kustannustoimittajalle, romaaninsa pätkittäin. Näin hän on pakotettu lukemaan sitä, ja jatkotarina on yhtä kiehtova ja kiinnostava Camillasta kuin mitä se oli minusta.

Sopimaton rakkaus, epätoivo, mustasukkaisuus, kateus ja himo on kuvattu yhtä tarkasti kuin historialliset faktat on osattu lomittaa tekstiin itse päätarinaa katkomatta. Sodan etenemistä kuvaavat tarkat päivämäärät siellä täällä sitovat teoksen aikaan ja raamittavat ihmisten kohtaloita. Henkilökohtainen draama voi tuntua suuremmalta kuin jossain kaukana syttynyt sota. Kuinka sydänsuru ei katso aikaa saati mahdollisuutta. Miten ihminen voi kauhistella lukemattomia surmantöitä, joita sota aiheuttaa, mutta tuntea samalla murhanhimoista vihaa ja pettymystä läheistä ihmistä kohtaan. Uskottuni sekoittaa mukaansatempaavalla imulla historialliset tapahtumat ja miljöön päähenkilöiden tunteiden ja ajatusten piirun tarkkaan kuvaukseen. Kuvaukseen, joka on ajaton.

Uskottuni on Grémillonin esikoiskirja, ja se on herättänyt ihastusta useammissa maissa. Teoksen rakkaustarina on yleismaailmallinen, mutta sopivasti omissa uomissaan, niin ettei koe lukevansa jälleen kerran samaa tarinaa. Väistelen tässä arviossani puhumasta sen tarkemmin itse tarinasta, joka Camillan kirjeisiin sisältyy, sillä koska itse luin teoksen vailla mitään ennakko-odotuksia, tuntui pienien sivujuonteiden ja kertomuksen eri tasojen merkitys piristävältä, joten jätän kehyksen kuvailun hyvin minimaaliseksi. Teokseen kuuluu oma mysteerinen jännityksensä, kun kirje toisensa jälkeen kaikkien henkilöiden motiivit ja unelmat avautuvat.

Suosittelen teosta kaikella lämmöllä, sillä juuri tällaisista rakkaustarinoista itse sytyn. Ne ovat kekseliäästi rakennettuja, henkilöt ovat rikkonaisen eheitä ja uskottavia, heidän kohtaloistaan oikeasti välittää, eivätkä he ole yksiulotteisia litteitä hahmoja. Tarina etenee sujuvasti, eikä se jätä loputtuaankaan rauhaan. Ainoa miinukseni tulee kirjan viimeisistä sivuista, joillekin vihoviimeinen loppuratkaisu on piste iin päälle, minulle kokonaisuus olisi toiminut paremmin ilman tätä viimeistä silausta. Loistava rakkauskertomus, parempi mieli.

Mitä klassikoita pitää löytyä kirjahyllystä?

Voitteko auttaa? Olen utelias kuulemaan, että mitä klassikoita lukijani arvostavat niin paljon, että haluavat niiden löytyvän kirjahyllystään. Olen lukenut viime vuosina enemmän kotimaisia klassikkoteoksia ja niitä opintojen edetessä kirjahyllyyni haalinut. Erityisesti minua kiinnostaisikin kuulla, että mitkä käännöskirjallisuuden klassikot ovat niin tärkeitä teoksia, että niiden puuttuminen kirjahyllystä tuntuisi puutteelta.

Kirjahyllyn rakennusprojektin olen esitellyt aiemmin blogissani, ja järjestys on kaiken aikaa muutoksen alla. Kierrän mielelläni divareita ja kierrätyskeskuksia, ja pidän kirjalöydöistä, mutta haluaisin nyt etsiä kirjahyllyn kulmakiviä, superklassikoita, jotka takaavat sen, että kotoa löytyy aina hyvää luettavaa. Olen koko kevään lukenut hyvin uutuuskirjapainotteisesti, joten haluaisin kesälomallani tarttua itselleni uusiin klassikoihin. Niihin teoksiin, jotka ovat jättäneet jälkensä tuhansiin lukijoihin ja kirjalllisuuskenttään. Ne, jotka ovat luoneet uusia (ala)genrejä tai muokanneet olemassaolevia. Teoksia, joihin viitataan ja jotka ovat yhä keskustelun arvoisia.

Bloggauksen otsikko on tahallaan noin provokatiivinen, sillä klassikoita on niin paljon, ettei kaikkien haaliminen hyllyynsä ole mitenkään mahdollista. Haluan silti kuulla, että mistä kirjoista olette erityisen tyytyväisiä, mitkä jaksatte lukea kerta toisensa jälkeen ja mitkä ovat kirjallisuushistoriallisesti niin merkittäviä teoksia, että jokaisen itseäänkunnioittavan lukutoukan pitäisi ne lukea. 

Kirjallisuudenopinnot ovat kuljettaneet minua tiettyjä polkuja pitkin lukijana, mutta tiukan uutuuskirjaputken jälkeen kaipaan lukijana taas "uusia" tuulia. Sofi Oksanen on kuvannut Suomen Kuvalehdelle kustannustoimittajaansa Harri Haanpäätä näin: "Harri on aina kirjailijan ja kirjan puolella. Hänellä on vankka kirja-alan tuntemus ja tradition taju. Hän on lukenut ihminen. En kaipaa kustannustoimittajaa, joka on lukenut vähemmän kuin minä.”

Tuo kohta jäi vaivaamaan mieltäni viime joulusta asti, sillä lukemiseni kulkee sykleissä. Luen aina paljon, mutta se, mitä luen ja mikä kiinnostaa, vaihtelee aika ajoin paljonkin. Nyt tuntuu, että lukijana kaipaan takaisin tradition alkujuurille. Siksi tämä postauksin tuli mieleeni. Minulla on blogini kautta mahdollisuus kohdata satoja (vaikka niin moni tuskin tähän vastaa) lukeneita ihmisiä, joiden mieliklassikkokirjoista kuulisin mielelläni.

Minulle itselle tärkeä suunnannäyttäjä on ollut Tammen Keltainen kirjasto, mutta niistäkin olen viime aikoina lukenut enemmän nykykirjallisuutta. Itselle tärkeitä klassikoita ovat ne kirjat, joista olen kuullut luennoilla, kirjoittanut esseitä, puhunut muiden lukijoiden kanssa, joihin tehtyjä viittauksia tunnistan nykykirjallisuudessa, joista olen nähnyt loistavia elokuvia. Koska olen erikoistunut opinnoissani kotimaiseen kirjallisuuteen, löytyy hyllystäni nimenomaan Waltaria, Canthia, Ahoa, Lehtosta, Kilpeä, Salamaa, Saarikoskea, Sillanpäätä, Linnankoskea, Järnefeltiä, Jotunia, Katzia, Tikkasia, Kihlmania, Vartiota jne. Mutta tämä ei tarkoita, ettenkö kuulisi teiltä myös omien hyllyjenne tärkeistä kotimaisista klassikoista, hyllyn ylpeyden aiheista ja lukeneisuutenne kulmakivistä. Silti eniten neuvoja kaipaan maailmankirjallisuuden kanssa.

Yksi syy hyllyni läpikäymiseen ja klassikkohamuamiseen on se, että olen ostanut niin paljon hyviä kirjoja pokkareina, ja nyt huomaan etten oikeastaan halua lukea niitä niin pienellä fontilla. Arvostan kirjojani myös esineinä ja useissa pokkareissa on hienot retrokannet, mutta haluan silti ostaa/saada samat kirjat myös kovakantisina lukukokemuksen takia. Kuvassa osa omista aarteistani.

Muistin virkistykseksi Kirjamielellä-blogista voi vilkaista bloggauksen aiheesta: mikä on klassikko?

2 x ranskalainen välipalakirja

Sain Claire Castillonin Kuplissa-teoksen (Gummerus, 2012. Suomennos: Lotta Toivainen) hyvältä ystävältäni lainaan, sillä kaipasin jotain kevyttä ranskalaista kevääseen. Novellit olivat kepeän pirullisia ihmissuhdemonologeja, muutama sivu per puhuja. Niiden tyyli muistuttaa minua vähän aikaa sitten lukemistani jäähyväiskirjeistä, samanlaisella mustalla huumorilla näissäkin käsitellään uusi ja vanha rakkaus.

"Mies sytytti takkaan tulen. Mies ja nainen rakastelivat lampaantaljalla, joka oli tuota kuusi vuotta aiemmin Himalajan huipulta. He todistivat toisilleen, että heillä molemmilla oli jonkin verran kokemusta rakkaudesta, mutta he suosivat perinteisiä asentoja, jotta eivät olisi näyttäneet toisen silmissä irstailijoilta."

Kuplissa on hienosta ideastaan ja raikkaudestaan huolimatta minun makuuni sopiva välipalakirja, sillä se ei mielestäni sovellu kerralla luettavaksi. Monet muutkin bloggaajat ovat maininneet tämän saman asian: novellit ovat kuitenkin liian samankaltaisia, ne on nimetty tekstissä keskiössä olevan henkilön mukaan, joten nimetkään eivät riitä erottamaan tarinoita tarpeeksi toisistaan. Jos malttaisi lukea novellin sieltä täältä eri kirjojen välissä, teos toimisi olettamukseni mukaan silloin parhaiten.

"Kun mieheni ja sisareni saivat sisarenpoikani, he palauttivat minulle loputkin tavarani. Katsoin pussin pohjalle, josko he olisivat sujauttaneet sinne ohimennen pikku viestin, jossa ilmoitettaisiin, että minä olen lapsen äiti."

Katjan lisäksi teoksen ovat lukeneet ainakin Susa (joka muistuttaa, että näitä erilaisia kuplia lukiessa saattaa kokea hämmentäviä kurkistuksia johonkin tuttuun ja tunnistaa tarinoista heijastumia omista läheisistä), Morre (jonka mieleen ei jäänyt novelleista jälkikäteen mitään ja kehottaa lukemaan myös lyhytnovellit pieninä annoksina), Jenni (joka moittii sitä, että kokoelmasta puuttuu samankaltaisen iskevyyden takia rytmi), Kaisa (joka oli lukemisen jälkeen sekä surullinen että ärtynyt, mutta myös vaikuttunut), Noora (joka kuvaa tekstejä osuvasti: "[ne] ovat kuin sammakoita, jotka pompsahtavat ilmoille puhujan huulilta ennen kuin ajatus on ehtinyt kunnolla mukaan"), Erja (jonka mielestä novelleissa on jotain periranskalaista, että pohjoismainen nainen voi nauraa niille vapautuneesti), Sonja (joka kokee, että novelleissa on jotain sellaista, joka pitää itse lukemalla todeta, joista ei toisten tekstien kautta saa kunnon kuvaa), Päkä (joka koki, että novellit ovat riemustattavan ilkeitä luettavaksi), Aamunkajo (joka kuvaa kokoelmaa näin: "älykästä, mutta silti hyvin maanläheistä luettavaa"), Minna (kuvaa teosta pieneksi helmeksi), Rva Kepponen (jonka mielestä kirjailijan aiempi teos Äidin pikku pyöveli oli tätä teosta parempi), Maija (joka kehuu vielä erikseen kirjan hienoa kantta), Marissa (joka piti kokoelmasta, mutta kaipasi vaihtelua ja variaatiota monologeihin).

Kuten listasta huomaa, teos on ollut hyvin esillä blogeissa, useimpien kanssa lukukokemukseni oli hyvin samankaltainen. Pirullisuus viehätti, vinksahtuneisuus ja tiivis kerronta ovat teoksen parhainta antia, mutta monologien samankaltaisuus tylsistytti terävyyden ja se, mistä aluksi lukiessa kiittelee kääntyy loppua kohden kokoelmaa vastaan.

---

Toinen ranskalainen, jonka luin tänä keväänä (tiedän, nyt on jo kesä) ja jonka lukaisi nopeasti paksumpien romskujen välissä on Jean-Louis Fournierin Isi, mihin mennään? (Siltala, 2009. Suomennos: Ville Keynäs ja Anu Partanen.)  Kirjoittaja käy monia tunteita läpi kirjoittaessaan eräänlaisia tunnustuskirjeitä kahdelle kehitysvammaiselle pojalleen. Kirjeitä hän ei kuitenkaan pojilleen anna, vaan hän kirjoittaa niitä kuin terapiana itselleen ja noh, meille tuhansille lukijoille.

Ei ole mikään ihme, että isä on hyvin pettynyt ja katkera kun selviää, että hänen esikoispoikansa on kehitysvammainen, ja kun hänen toinen poikansakin todetaan myöskin sairaaksi: se on koko perheen maailmanloppu.

"Käsi pystyyn kaikki, jotka eivät ole koskaan pelänneet saavansa epänormaalia lasta.
Kenenkään käsi ei nouse. Kaikki ajattelevat sitä niin kuin ajatellaan maanjäristystä tai maailmanloppua, jotakin sellaista, mikä sattuu vain kerran.
Minulla on ollut kaksi maailmanloppua."

Se, mikä tekee kirjasta erityisen, on isän rehellisyys. Hän moittii ja haukkuu poikiensa käytöstä, älykkyyttä ja ulkonäköä, mutta kaikissa sanoissa kuultaa silti rakkaus läpi. Hän sanoo jotain sellaista, mikä tuntuu rikkovan sovinnaisuuden sääntöjä, mutta tyylin antaa hänelle anteeksi. Mutta kuten Castillonin kirjan kohdalla, niin myös tämän kirjan paras puoli kääntyy lopulta sitä vastaan. Kirjassa on valtavasti toisteisuutta, mutta jo tämän sanominen kaduttaa, sillä se on kuitenkin omaelämäkerrallinen teos yhden perheen arjesta. Totta kai siinä on silloin toistoa, mutta jos ajattelen teosta puhtaasti vain lukukokemuksen kannalta, niin jokin jää puuttumaan, että tämä nousisi erinomaiseksi. Mieleenpainuva se kyllä on, varsinkin kun en ymmärtänyt kuinka rehellinen Fournier sanavalinnoissa onkaan. Mutta sopiva välipalakirja, joka herättää ajatuksia. En mie ainakaan jaksa lukea vain lukemisen vuoksi, haluan tulla herätetyksi monenlaisin keinoin. Fournierin kirja pisti kyllä miettimään myös omaa suhtautumista kehitysvammaisiin lapsiin.

"Teidän ansiostanne sain tiettyjä etuja, joita normaalien lasten vanhemmilla ei ole. Minun ei tarvinnut huolehtia opiskelustanne tai ammatinvalinnastanne. Meidän ei tarvinnut valita luonnontieteellisen ja humanistisen uran välillä. Meidän ei tarvinnut pohtia, mitä te tekisitte myöhemmin, sillä me tiesimme sen jo: ette mitään. Ja ennen kaikkea sain monen vuoden ajan nauttia autoveron puuttumisesta. Teidän ansiostanne olen voinut ajaa isoilla amerikkalaisilla autoilla."

Musta huumori on Fournierin selviytymiskeino, mutta hän myös esittää hyviä kysymyksiä: Miksi kehitysvammaiselle lapselle ei saa nauraa tilanteissa, jotka terveemmän lapsen kohdalla aiheuttaisivat suun nykimistä? Mikä on oikea tapa selvitä yksinhuoltajana kahden kehitysvammaisen pojan kanssa, eikö jokainen tee omanlaisia ratkaisuja, jotta arjessa jaksaa? Saako olla välillä itsekäs ja miettiä vain omia tarpeitaan?

Hreathmus  olisi halunnut lukea kirjaa vielä toiset sata sivua lisää. Erja muistuttaa, että vaikka huumori on mustaa, se ei ole halventavaa.

"En pidä ranskankielen vammaista tarkoittavasta sanasta handicapé. Se tulee englannista ja kuulotsaa siltä kuin se tarkoittaisi 'käsi hatussa'. En myöskään pidä sanasta epänormaali, varsinkaan lapsista puhuttessa. -- Kun puhun lapsistani sanon, että he 'eivät ole kuten toiset'. Se jättää sijaa epäilykselle."

Toukokuun luetut + haasteasiaa

Toukokuu oli erikoinen lukukuukausi, sillä en ole aiemmin lukenut näin paljon yhden kuun aikana, vaikka loppukuusta keskityin lähinnä Downton Abbeyn ja Mad Men -sarjojen katsomiseen. Muhkea lukukuukausi johtuu kuitenkin siitä, että osallistuin kuun alussa Read-a-Thon-haasteeseen ja luin 24 tunnin aikana 9 kirjaa. Kiitos kaikille haasteeseen osallistuneille, kommentoijille ja tsemppaajille innostamisesta. Haaste oli mukava, ja aion jossain vaiheessa yrittää rikkoa oman ennätykseni. Minulla ei ollut mitään vaikeuksia lukea yhtä vuorokautta (unet ja tauot kyllä nautin hyvillä mielin), mutta kuun loputtua huomaan sen vaikuttaneen siihen, etten niin paljoa jaksanut lukea ja katsoin mieluummin tv-sarjoja. Jotain tuli kuitenkin myös toukokuussa luettua, sillä sivumäärä kipusi itselleni ennätyksellisiin mittoihin (toisaalta en ole kuin parina kuuna laskenut sivuja yhteen): luin 5276 sivua, joista 884 sivua tuli kuvien kera. Luin kaikkiaan 20 kirjaa ja 3 sarjakuvaromaania. Kuuntelin loppuun yhden äänikirjan.


Lukuhaasteen aikana luetut:

Taina Latvala: Paljastuskirja
Carlos María Domínguez: Paperitalo  
Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta 
Tuomas Kyrö: Miniä 
Kristín Steinsdóttit: Omaa tietä 
Maritta Lintunen: Sydänraja 
Sanna Eeva: Olot  
Simon Lelic: Katkeamispiste 
Kerstin Johansson i Backe: Näkymätön Elina 

Muut kuun luetut:

Philip Pullman: Rehti mies Jeesus & kieromieli Kristus
James Franco: Palo Alto
Lotte & Sören Hammer: Kaikella on hintansa
Antonio Hill: Kuolleiden lelujen kesä 
Patrick deWitt: Sistersin veljekset 
Chris Cleave: Little Been tarina

Sarjakuvat (näistä omat arviot tulossa):
Faith Erin Hicks: Friends with boys
Guy Delisle: Burma Chronicles
Guy Delisle: Jerusalem

Luetut, mutta ei blogattu:

Kirjablogisti Booksylla on mukava tapa kertoa kuun vaihteessa myös niistä kirjoista tarkemmin, joista hän ei muuten ole ehtinyt tehdä pidempää arviota. Mie ajattelin nyt napata häneltä tämän toimintavan, sillä muuten roikutan kuukausitolkulla kirjoja mielessäni, joista haluaisin kirjoittaa jotain, mutta ajan kuluessa se on aina vain vaikeampaa. En ehdi kuitenkaan kirjoittaa kaikista, joten Booksyn tapa on mielestäni mitä mainion, sillä haluan kuitenkin jotain kirjata itselleni muistoksi bloggaamattomistakin kirjoista.


Hugh Lupton: Tarinatie  (lastenkirja)

Tarinatie on suloinen lastenkirja, jonka tarinat tulevat kaikkailta maailmasta. Tarina kolmesta kilipukista ja sillan alla asustavasta peikosta oli tuttu, mutta en tiennyt sen olevan alkujaan norjalainen satu. Saksalainen satu ääriään myöten täynnä olevasta puuropadasta ja englantilainen tarina pienestä kirjavasta kanasta, joka pyytää jokaiseen pieneenkin työvaiheeseen apua naapureiltaan ja syö lopulta leivän itse, ovat minulle tutuimpia entuudestaan. Intialainen satu matkivista apinoista ja afroamerikkalainen tarina lumoavasta laulusta puolestaan oudompia. Luin teoksen yhden työasian vuoksi, mutta viihdyin kirjan parissa, vaikkei minulla ollutkaan etuoikeus saada lukea sitä jollekin lapselle ääneen. Hugh Lupton on kirjannut loppuun tiedot siitä, miten on törmännyt valikoituihin tarinoihin. Näihin on myös suomentaja tuonut osansa, sillä löysin esimerkiksi tiedon siitä, että kolmen kilipukin rohkeudesta on myös useita suomalaisia versioita.

Kuvitus on runsasta, mutta silti jokainen aukeama on oma rauhallinen saarekkeensa. En pitänyt valitusta comic sans -fontista, mutta antaahan se tarinaan oman pehmeän sävynsä. Fontti on vain niin loppuunkulutettu, että kavahdan sitä kaikkialla.

Ihan miellyttävä kosketus lastenkirjoihin, sillä en ole niitä nyt hetkeen lukenut.


Matias Riikonen: Nelisiipinen lokki

Minua harmittaa, että tämä teos jätti lopulta hyvin lyhyen muistijäljen mieleeni. Olin etukäteen odottanut sitä, sillä kirjailija on minulle luentokursseilta tuttu opiskelukaveri, mutta valitettavasti kirkkain idealamppu jäi minulta tämän teoksen osalta huomaamatta. Teos on oikeastaan kertomuskokoelma koulurakennuksen ja -pihan tapahtumista yhden päivän aikana. Erilaiset kertojat tuovat moniäänisenä mittelönä päivän erilaisia kohtauksia näkyviin, mutta kokonaisuuden kannalta tässä häviää eniten lukija. Tai ainakin tämä lukija, sillä välillä on vaikea löytää yksittäisten tarinoiden johtoajatusta ja sopivuutta kokonaisuuteen. Tiedän, ettei aina ole tarviskaan, mutta jonkinlaisen koheesion kannalta kaipasin kädenojennusta suuntaviivojen määrittelyyn.

Riikonen on rohkea kirjoittaja, eikä hänen esikoiskirjansa ole ihan sellainen, mitä olen tottunut esikoiskirjoista etsimään. Kokonaisuus on yhtä aikaa armollinen ja raaka; teos ei moralisoi ja opeta, vaikka koulumaailmassa siihen voisi helposti sortua, mutta se ei myöskään peittele heikkouksia, himoja ja väkivaltaa.


Petri Tamminen: Piiloutujan maa ja Enon opetukset

Pidän valtavasti Petri Tammisen kirjoista, ainoastaan Enon opetukset oli vähän tylsempi tuttavuus. Toisaalta sekin saattoi johtua siitä, että kuuntelin sen äänikirjana, enkä välittänyt kauheasti kertojan tyylistä. (Hänestä huomasi heti, koska oli pitänyt tauon ja ääni kulki innokkaasti eteenpäin ja loppulukua kohti ääni jo vähän mateli ja hinkui.)

Piiloutujan maa muistutti minua suosikistani Muita hyviä ominaisuuksia, sillä kirja ei ole vain kirja, se on olotila. Olen ollut nyt jonkin aikaa sairaana ja vähäjaksoinen, joten Piiloutujan maa kolahti tähän oloon ja tilaan vaivattomasti. Teos on täynnä piilopaikkoja ja ihmisiä, jotka kaipaavat piiloon. Se ei ole kuitenkaan kokoelma toisiaan toistavia ujoustarinoita, vaan lyhyitä katkelmia arjesta. Piilo on olotila, joka kuvastaa meissä tarvetta olla näkymätön: Kun ei haluaisi soittaa puhelimella, mutta aina toisinaan on vain pakko. Kun pää on sekaisin monista yhtäaikaisista tunteista, on parempi mennä jonnekin rauhoittumaan, yksin olemaan ja selvittämään langanpätkiä. Kun hälyn keskellä paras paikka olla yksin on rauhallinen inva-vessa. Minulle luettiin tätä ääneen, kun kipuilin eniten, tuntui että pääsin niihin tarinoihin hetkeksi piiloon.

Tammisessa minua viehättää, että teksti on niin vaivatonta. Hän sanoo paljon kauhean yksinkertaisesti. Eikä tuhlaa sanoja.


Saija Nissinen: Sitomisen taito

Mitä jää mieleen novelleista monta viikkoa lukemisen jälkeen? Ensiksi katoavat novellien nimet, en taida muistaa niitä edes lukiessani. Niihin täytyy toki palata, että pystyy tarkentamaan lukemaansa - kuin pistäisi kartalle nastoja, että täällä ja täällä olen käynyt, niin myös novellien nimiä muistelemalla mieli pyrkii etsimään tiettyä muistikuvaa ja miitä yksittäisessä novellissa sanottiin.

En kirjoittanut ylös yhdenkään novellin nimeä, mutta Sitomisen taito edusti sellaisia novellikokoelmia, joista pidän. Tarinat ovat mahdollisia kuvauksia arjesta, mutta silti niin absurdeja ja järjettömiä, ettei niitä meinaa uskoa todeksi. Siitä se taika syntyykin, se voisi tapahtua minulle, mutta onneksi niin ei käy. Mies, joka elää Elviksen lauluista, pesee sairaalassa osastolle joutuneita mielenterveyspotilaita. Hän on onnellinen arjessa, se kulkee kuin tanssi tai pikemminkin kuin laulu. Mutta aina on oltava joku, jolle tämmöinen tavanomaisuus ei kelpaa. Novellin särmää kiristetään huippuunsa, kun mukaan otetaan ihminen, joka ei voi hyväksyä moiseen yksinkertaisuuteen tyytymistä. Onni ei saa olla myötäsyntyinen olotila, vaan jokin asia, mitä pitää jatkuvasti tavoitella.

Jotain outoa on siinäkin, että tämä novelli jäi parhaiten mieleen. Osa katoaa taustahyminäksi vahvistamaan parhaimpien novellien tehoa. Outotunnelmaisia tarinoita, jotka Nissinen on sitonyt yhteen taidolla (tiesitte kyllä, että käytän tuon kortin jossain vaiheessa).


Markus Leikola: Naamakirja

Naamakirjan varasin kirjastosta, kun olin lukenut arviot täältä, täältä, täältä. Luin sen lentokoneessa, kun käväsin pohjoisessa lumitöissä äitienpäivän aikoihin. Minusta oli miellyttävä lukea pitkästä aikaa runoja, joissa merkitystä ei tarvinut metsästää, enkä tarkoita sillä että Leikolan proosarunot olisivat kertakulutusta vailla mitään syvällisyyttä. Ainahan sanat ovat latautuneet jollakin merkityksillä ja arvoilla, mutta Naamakirjaa lukiessa tottumatonkin runonlukija saa heti jutun juonesta kiinni.

Aktiivinen facebookin käyttäjä tunnistaa ne monet äänet, jotka hakevat kirjan sivuilta huomiota. Niissä on samaan aikaan huumoria ja traagisuutta, eikä lukiessa välttämättä tiedä uskaltaisiko niille antaa iloisen peukun. Ymmärtääkö ihan, mitä runon kulloinen puhuja etsii. Huumorin seassa on juuri se traagisuus, hetken aikaa on näytöllä yksittäisen ihmisen huomiota kaipaava kirjoitus. Pitääkö siihen jotenkin reagoida?

Jos mä laitan tähän että Ellu ja Jari on suhteessa
niin pitääkö sitten kun ero tulee niin
ensin olla että hieman epäselvää
vai ajaako saman asian että vaan poistaa sen kavereista
kuka tänkin osais kertoa
kun en mä edes tiedä paljonko se musta tykkää
ja sais ne menkat jo pikkuhiljaa alkaa

---

Sitten haasteasioihin.

Vastasin toukokuussa 11-kysymyksen haasteisiin, joka kiersi tiuhaan ainakin kirjablogeissa. Sain haasteen neljä kertaa, joten keräsin kaikki hyvin kirjapainotteiset kysymykset yhteen, mukava haaste, ja vastauksiani voi käydä vilkaisemassa tästä linkistä.

Sain pari päivää sitten Marjikselta Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen, jonka otan nyt ilolla vastaan. Hän on aiemminkin suositellut minulle Maria Turtschaninoffin Arra-kirjaa, mutta nyt haasteen myötä tartun kesällä tähän fantasiakirjaan. Yritän lukea mahdollisimman monipuolisesti erilaisia teoksia, mutta fantasian olen jättänyt hyvin vähälle huomiolle. Tämän myötä tulee korjattua tämäkin erhe.

Haasteen tarkoitus on kiertää eteenpäin ja vähän taaksepäinkin, sillä saan haastaa Marjiksen lukemaan oman suosittelemani kirjan. Hän tiesi jo haastaessaan minut, että sarjakuvan hän saa luettavakseen. Mutta tiedän, että hän tulee pitämään valitsemastani kirjasta. Sain joululahjaksi Craig Thompsonin Habibin, ja se on yksi kaikkien aikojen parhaista lukemistani sarjakuvista. En edes osannut sanoiksi pukea, mutta nyt luen mielelläni Marjiksen arvion teoksesta.

Haastan myös Kirjavan kammarin Karoliinan lukemaan Sergei Dovlatovin Meikäläiset, sillä odotin kovasti hänen lukevan sen maratoninsa aikana. Haastan myös Luettua-blogin Sannan lukemaan Petri Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia. Minua kiinnostaisi kovasti tietää, mitä mieltä hän olisi näistä novelleista, sillä hän on ennen inhonnut novelleita, mutta nyt selvästi lämmennyt niille kirja kerrallaan. (Päivitys: Hups. Karoliina oli haastettu jo, joten siirrän tämän haasteen sittenkin Jaanalle Täällä toisen tähden alla -blogiin. Hän on ainakin ilmaissut kiinnostuksensa kirjaa kohtaan.)


Haasteen säännöt tiedoksi myös haastetuille:
Mitä teet, jos sinut haastetaan Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteeseen?
1. Joudut lukemaan haastajasi sinulle määräämän kirjan. Jos olet jo lukenut sen, voit pyytää haastajalta uuden kirjan. 
2. Vastavuoroisesti sinä saat määrätä haastajallesi yhden kirjan luettavaksi. 
3. Samalla voit siirtää haasteen eteenpäin ja määrätä vähintään yhdelle kanssabloggarillesi kirjan luettavaksi. Hän puolestaan saa tämän jälkeen määrätä sinulle takaisin yhden luettavan kirjan. Jos olet todellinen riskinottaja, haasta niin moni kuin uskallat! Muista, että joudut myös lukemaan kirjat, jotka he määräävät sinulle.

Kun lähetät haasteen eteenpäin, kopioi mukaan myös säännöt ja haasteen kuva. Haasteesta saa myös kieltäytyä, jos on jo esimerkiksi ehtinyt tai ei vain halua osallistua. Silloin haastaja voi siirtää haasteen jollekulle toiselle.


Entä muut haasteet sitten? Tuntuu, että minun pitää näin kesän ja tulevan kesäloman (iiih, ensimmäiseni) kunniaksi vähän tarkistaa, että mikä tilanne on vuosihaasteissa, jotta tiedän vähän suunnitella tulevia lomapäiviä kirjamielellä. Tilanne vaatii tarkempaa valmistautumista ja teen haastetilanteesta erillisen postauksen lähipäivinä, sillä tämä bloggaus uhkaa karata nyt käsistä pituudellaan.

Chris Cleave: Little Been tarina

Chris Cleaven Little Been tarinan alussa on imua, ja sitä oli miellyttävä lukea viikonloppuna auringon lämmössä. Nyt tätä kirjoittaessani ulkona on kylmempää, ilma on viilentynyt samaa tahtia kuin lukukokemukseni romaanin loppua kohden. Etuliepeessäkin varoitellaan: "emme halua kertoa sinulle liikaa tämän romaanin tapahtumista. Tarina on niin hieno, että juonen paljastaminen voisi pilata lukukokemuksesi." Tämä jo riittää kertomaan, että teos nojaa pelkästään vahvaan tarinaan tai ideaan. Hyvässä tarinassa ei ole mitään vikaa, ja pidän myös viihteellisistä lukuromaaneista. Cleaven kirjan alku oli rakennettu niin taitavan koukuttavasti, joten petyin siihen, että loppuosassa oli niin valtavasti tyhjäkäyntiä. Myönnän myös, että nuo varoittelevat lauseet kasvattivat odotuksia kohtuuttoman korkealle, odotin tapahtumien olevan jotenkin epätavallisen oivaltavia ja idean kantavan ilman notkahduksia läpi kirjan.

Little Bee on 16-vuotias nigerialaistyttö, joka on paennut kotimaastaan säästääkseen henkensä. Hän joutui Englantiin tullessaan odottamaan kaksi vuotta säilöönottokeskuksessa turvapaikkaa, mutta epäonnekseen yhden himokkaan virkamiehen tekemän virheen vuoksi, hän joutuu ulos keskuksesta vailla virallista maassaololupaa. Tytöllä on mukanaan vain päällänsä olevat vaatteet ja erään englantilaisen miehen ajo- ja käyntikortti, josta löytyy myös miehen kotiosoite. Teoksen toinen minäkertoja Sarah on viihdelehden toimittaja, jonka elämä muuttuu täysin hänen kohdatessaan ensimmäisen kerran Little Been. Teoksen jännite rakentuu pitkälle näiden kahden naisen erilaisten maailmojen yhteentörmäyksestä ja pienien ja suurien ongelmien arvottamisesta. Alkupuolella esitetään monta arvoitusta. Miksi Sarahin sormi on poikki? Kuka oikein on Little Bee? Mitä tapahtui heidän kohdatessaan ensimmäisen kerran? Cleave on kirjoittanut tarinaansa sellaista imua, ettei sitä malta jättää kesken.

Mutta oikeastaan minulle tarinan imu lakkasi siihen kohtaan, kun sormi-motiivin salaisuus paljastui. Auttava käsi on rikki, ja niin rikkoutuu myös vetävä tarina. Loppua kohden juonta vain kuljetetaan, tunnelma latistuu ja dialogeissa on valtavasti tyhjäkäyntiä. Sarah (joka työkaveriensa mielestä kärsii jo 32-vuotiaana keski-iään kriisistä, pah) ja muut aikuiset jäävät hivenen yksinkertaisiksi hahmoiksi älykkääseen ja sanavalmiiseen Little Beehin verrattuna. Ymmärrän, että tärkeä aihe vaatii äänitorvensa, mutta toisinaan kontrasti dialogien mitäänsanomattomuuden ja tendenssimäisen saarnaavuuden välillä on kiusallisen ilmeinen ja teos solahtaa vakavamman Disney-tarinoinnin tasolle.

Puutteistaan huolimatta Little Been tarina on hyvä. Se on viihteellisempi lukuromaani, kun mitä aluksi odotin, mutta juuri epäuskottavien juonikuvioidensa tähden räjähtävä lukusukkula, sivuja kääntää innokkaasti eteenpäin, eikä lukemista malta lopettaa. Teoksella on ollut hyvä vastaanotto meidän suomalaistenkin lukijoiden keskuudessa. Kirjablogisteista suurin osa kehuu lukukokemusta, mutta monet mainitsevat myös etteivät jaksaisi lukea sitä uudelleen. Oletan sen johtuvan siitä, että muillekin teoksen ansiot ovat sen tarinassa sen mustavalkoisesta hyvis-pahis-asetelmasta huolimatta.
 

Chris Cleave: Little Been tarina

Gummerus, 2012

The Other Hand, 2008 

(tätä kirjatessani hoksasin kuinka nerokas alkuperäinen nimi on.)

Suomennos: Irmeli Ruuska

Sivuja: 375

Kansi: Sanna-Reetta Meilahti

Genre: Viihteellinen lukuromaani.