Arto Salminen: Kalavale

Arto Salminen: Kalavale – Kansalliseepos
Wsoy, 2005
Sivuja: 246
Kansi: ?
Mistä: kirjastosta
Kotimaista proosaa

Kalavale on toinen ja viimeinen kirja, jonka olen Arto Salmiselta lukenut. Ei viimeisin vaan viimeinen. Otan ennemmin selkääni kuin luen enää yhtään enempää Salmisen kirjoja. Varasto ei ollut mieleeni, mutta Kalavale oli kuin tikkua kynnen alle, joten tiedän nyt, että tämä tyyli ei minuun uppoa.

Ennen kuin jatkan pidemmälle, niin kerron mitä mieltä muut bloggaajat kirjasta ovat olleet, sillä huomaan, että olen soraäänieni kanssa vähemmistössä. Salla harmittelee, että kirja oli niin nopealukuinen ja halusi lukea sen heti uudelleen ja jatkaa: "Toisaalta kirja oli niin intensiivinen, että lyhyys ei haitannut. Pienessä tilassa mahtui kertomaan paljon asioita." Jori toteaa puolestaan: "Olen aiemmin maininnut, etten lue kirjoja uudestaan. Jos siihen joskus kuitenkin päädyn, niin tiedän mistä aloittaa." Booksy on aivan haltioitunut: "Arto Salminen on hyvä. Aivan helvetillisen hyvä. Niin hyvä että sieluun sattuu ja silmiä särkee ja kurkkua kaivelee kitkerä nauru." Krista antoi kirjalle täydet pisteet. Savannilla-blogissa uskotaan vahvasti teoksen kestävän aikaa. Valopolku-blogissa annetaan teokselle kansalliseepoksen arvo.

Vain Ina tuntuu olevani kanssani samoilla linjoilla: "Sanottakoon, että kirja ei mielestäni ollut ihan niin ihmeellinen ja veitsenterävä kuin odotin."

Halusin kirjata heti arvioni alkuun näitä vastakkaisia mielipiteitä, sillä omani on varsin jyrkkä, enkä voi hyvällä tahdollanikaan väittää, että löytäisin teoksesta sen satiirisen nerokkuuden ja tarinankertojan taituruuden, jonka muut ovat siinä ilmiselvästi nähneet. Minusta kirja oli ennen kaikkea todella tylsä. Vaikka siinä oli hurja aihe, groteski tunnelma, ruma dialogi, epämieluisat, ahneet ja huorahtavat henkilöt, sekä katse, joka tarkastelee kaikkia ja kaikkea armottamasti.

Silti Kalavale oli minusta tylsä kirja.

Mutta on kirjassa muutama oikein kaunis kohta. Esimerkiksi teoksen ihan ensimmäiset virkkeet: "Rikotut pullot eivät hajonneista poikenneet. Sirpaleet makasivat mykkinä bussipysäkin katoksen alla. Kohtalo niillä oli, mutta ei kieltä. Siksi niiltä jäi mennyt selittämättä, siksi niiltä jäi tuleva tekemättä.

Kauniit kohdat korostuivat kirjassa ja vaikuttivat vielä paremmilta kuin tavanomaisemman proosatekstin seassa, mutta eivät riittäneet valitettavasti korjaamaan sitä, mistä en kirjassa pitänyt. Esimerkkiotos sivulta 91:

"– Lopeta toi vittuilu, mä sanon. – Tai mä lähden. Sä saat jäädä siihen yksin nuolee rikkinäistä kynttäs.
– Joo, lähe vaan, Minttu huutaa. – Mee nuolee Hanskin munaa, mee latkii sen vanhan sian mäihää ni saat lisää fyrkkaa.
Mua rupee vituttaa Minun naama, mua rupee tosissaan vituttaa.
– Mee itte imee trokarin kyrpää, mä huudan ja mä huudan kovaa. – Ime niin saatanasti, ime niin et sperma pursuu korvista. Ime ni se antaa sulle pollee. 
– Haista sä huora vittu, Minttu huutaa. – Sä et oo yhtään sen parempi kuin mäkään. Kyl mä tiedän sun imemiset. Ja neulaa säki oot työntäny nahan alle.
– Nyt sä vittu valehtelet!"

Näin keskustelevat kirjan toinen päähenkilö ja kertoja Oona ja hänen narkkarisiskonsa Minttu. Oona on tosi-tv-ohjelman juontaja ja kirjan toisen kertojan Fisu-Hanskin eräänlainen tyttöystävä. Oonalla on toinen poikaystävä, jonka kanssa hän on munanpuutteensa vuoksi, Hanski mahdollistaa puolestaan rahakkaan elämän ja työn televisiossa. Perinnönkin hän on Oonalle luvannut. Hanskin puheenvuorojen aikana "meno" on vähän leppoisampaa ja terveyden, kuoleman ja muiden ihmisten elämänmenon tarkastelussa on kirkkautta. Tämä asetelma on tuttu minulle jo Varastosta. Miehillä on jotain sanottavaa, naiset ovat tyhmiä bimboja, jotka nussivat ketä vain, jos hyötysuhde on kohdillaan.

Kirjassa seurataan Auschwitz-nimisen tosi-tv-ohjelman vaiheita. Aluksi täytyy löytää 12 kilpailijaa, jotka ovat valmiita tekemään mitä tahansa kameran edessä. Itä-Helsingin työttömistä löytyy potentiaalisia kilpailijoita, sillä 200 000 voittorahojen edestä moni on valmis leikkimään televisiossa. Esittämään ja samalla näyttämään kaiken televisiokameroiden edessä. Ihmisluonto tuntuu olevan sellainen, ettei tuotantoyhtiön tarvitse paljoakaan maanitteluja tehdä, kun vartijat jo kiduttavat ja pahoinpitelevät vankeja. Tietysti myös kaikki harrastavat villejä yömenoja kameroiden edessä.
Lopussa kaksi yleisönsuosikkia kisaavat siitä, kumpi kestää kovempia ja pidempään sähköistuja sähkötuolissa. Yleisöä villitään lööppiuutisoinneilla. Tuotanto maksetaan sponsorointirahoilla: kondomimerkit ja stringit näytetään tarkkaan.

Vaikka selvää on, että tämänkaltaista tosi-tv-villitystä, lööppiuutisointia ja ahneutta paheksutaan, en ole silti ihan varma siitä, missä se terävin satiiri oikein on. Kierroksia on liikaa, ja minusta se vei sanalta tehoa. Runkkurealismi, vittudialogi, ylitouhukas kapitalisti, räkäidioottimainen köyhälistö, epätodentuntuinen ja sekunnissa nollasta sataan kiihdyttävä ohjelmaformaatti tuntuvat latteilta. En tunnista, kenelle tässä nauretaan, kenen pitäisi hävetä ja ketä katsomme kirjan kanssa ylhäältä alaspäin. Idiootteja totta kai, mutta ketä kiinnostaa! Varma kohde on tämä BB-todellisuus, mutta ehkä se oli suurta ennustamista vuonna 2005, mutta nyt tämän ilmiselvän maalin ampuminen lähinnä haukotuttaa.

Silti tuntuu, että näin ei saisi kirjasta ajatella. Kirjailija on edesmennyt, hänestä pitävät kriitikot ja muut lukijat, hänellä on todellisen yhteiskuntakriitikon maine. Minun on oltava silti rehellinen, sillä minusta kirjan pinta on niin höttöinen, etten jaksa kaivella liian syvältä sitä sanomaa. Näen päivänselvän vastauksen, mutta en jaksa lukea tämänkaltaisten ihmisten ajatuksia.

Kirjallisuuden mahti on siinä, että lukemalla pääsee tutustumaan itselle aivan vieraiden ja hyvin erillä tavalla ajattelevien ihmisten ajatuksia. Todella tuntemaan sen päänsisäisen pohdinnan ja oppimaan ihmisyydestä monipuolisesti. Sinä ajattelet näin, minä näin, lukemalla näen molemmat maailmat. Näiden kahden kirjan perusteella olen oppinut jotain tästä Salmisen ihmiskuvasta ja huonosti elämänsyrjässä kiinni olevien ihmisten ajattelusta. En pidä näistä ihmisistä, ja uskon kirjailijan tyylin toistuvan kirja toisensa jälkeen samankaltaisena, joten jätän loput teokset niille, jotka enemmän Salmista arvostavat.

Arto Salminen: Varasto

Arto Salminen: Varasto
WSOY, 1998
Sivuja: 167
Kansi: Olavi Hankimo
Suomalaista inhorealismia, yhteiskuntasatiiria, mustaa huumoria

Tämän arvion kirjoittaminen on antanut odottaa itseään viikkotolkulla, sillä luin Arto Salmisen Varaston jo maaliskuussa. Minun on kai jotenkin vaikea tunnustaa, etten pitänyt kirjasta juuri ollenkaan. Kyllähän teoksen siis ihan mielellän luki ja lainasin kuitenkin vielä Kalavaleenkin kirjastosta, sillä kirjailija on niin suosittu blogeissa – ja muuallakin! – että pakkohan on antaa toinen mahdollisuus. Tiedän monien jopa säästelevän Salmisen kirjoja, koska pitävät kirjailijan tyylistä niin paljon ja koska kirjailija on edesmennyt, ei häneltä ole uusia teoksia enää tulossa.

Minua kuitenkin häiritsi ihan tavattomasti se maailma, joka kirjasta välittyi. Ja se, että sitä katseltiin (minun mielestäni!) kuin ulkopuolelta naureskellen: katsokaa, tässä on ironista se, että tämä törkyisiä juttuja puhuva varastomies, joka huijaa ja laiskottelee töissä ja joka kutsuu naisystäväänsä mitä rumimmilla nimillä, oikeasti lukee myös kirjoja. Ja vielä häiritsi se, että minun olisi pitänyt ajatella Salmisen haastatteluiden perusteella, että kirjailija haluaa kirjoittaa työläisten arjesta, koska valtaosa suomalaisesta kirjallisuudesta on keskiluokkaisten kirjoittamaa tekstiä keskiluokkaisille. Ymmärrän, että törkyturpia löytyy kaikista yhteiskuntaluokista, mutta minun on vaikeaa antaa karkkia siitä, että kuvataan duunareiden olevan pelkästään ällöttäviä. Okei okei, myönnän, kyllä päähenkilö pohti kuluttamista, ihmisten eriarvoisuutta ja muita yhteiskunnallisesti tärkeitä kysymyksiä aina välillä. 

Mutta minulle tämä ei välity, enkä jaksanut ihastella sitä, että kirjaan kirjoitetaan niin paljon inhottavia ihmisiä ja sen pitäisi olla sitten sitä oikeaa arkea tai kääntäen yhteiskuntasatiiria.

Kaikki vielä meni, kunnes päähenkilön, Anteron raskaana olevan tyttöystävän äiti ensimmäisellä visiitillä alkaa puhua sinipunaiseksi purrusta kullista ja omista alapäämehuistaan. Just just. Kukaan kirjassa ei osaa käyttäytyä hyvin, mutta annan siitä kiitosta, että on vaikuttava tehokeino tehdä kaikista henkilöistä inhottavia ja toistensa kaltaisia.

Lukiessani mietin, että kuinkahan paljon kustannustoimittaja Harri Haanpäällä oli tyyliin vaikutusta. Salmisen kirjan tyylissä on samaa, mitä Juha Seppälän ja Rosa Liksomin kirjoissa. Ehkä Haanpäälle on valikoitunut samantyylisiä kirjailijoita tai sitten hän on vaikuttanut teoksiin jonkin verran. Tiedän hänen haastatteluja lukeneena, että hän uskaltaa kyllä rohkeasti tehdä kirjoihin muutoksia. Ehkä näihin kirjoihin on sitten jotain samanlaista tullut myös kustannustoimittajan kautta. Jälkikäteen huomasin, että Mika oli omassa blogissaan pohtinut samaa. Suosittelen Mikan arvion lukemista, todella hyvä ja ihan hävettää olla tykkäämättä Varastosta. Mutta niin paljon kuin haluaisin tästä kirjasta tykätä, en voi muuksi muuttua. Hyvää voi teoksessa nähdä, vaikka lukukokemus olisi yhtä banaali kuin kirjan kuvaama maailma.

Mutta nautin kirjan jälkeen suuresti muiden arvioiden lukemisesta, tuntuu kuin olisin saanut kirjastakin enemmän irti.

Salla kuvaa teosta näin: "Salmisen kirjat ovat siitä merkillisiä, että ne ovat syvällisiä, intensiiviä ja nopealukuisia. Tarinankuljetus on juohevaa, kirjoissa on erinomainen sisäinen dramaturgia, tapahtumien koukut nappaavat lukijan otteeseensa ja näkymättömistä kuoriutuu näkyviin uusia kerroksia." Myös Salmisen kieli saa kiitosta. Jaana nostaa omassa arviossaan erittäin kauniita kohtia esiin, joista olen samaa mieltä. Onneksi niitä nimittäin oli, sillä muuten kirja olisi jäänyt minulta lyhyyestään huolimatta kesken. "Salmisen kerronta ja kieli on äärimmäisen naturalistista ja pelkistettyä, ja hän höystää sitä melko mustalla huumorilla. Seasta on kuitenkin löydettävissä myös äärimmäisen kauniita ilmaisuja, jotka kaikkien eritteiden, vittujen ja muiden keskellä jopa hieman hätkähdyttävät."

Meillä on Jaanan kanssa sama lukunäytekin valittuna, sillä tästä pidin erityisen paljon, varsinkin lopusta:

"Lumisade ja pakkanen olivat yön aikana muuttaneet maailmaa. Mittasuhteet olivat tulleet ymmärrettäviksi ja välimatkat lyhentyneet. Äänet olivat hiljaisempia, mutta ne kuuli tarkemmin. Nastarenkaat ropisivat korvan juuressa niin, että pelkäsin niiden puraisevan palan poskesta. Menin töihin vartin liian aikaisin, sillä uusi varastomies oli tulossa. Halusin asettaa itse oman kuvani maisemaan. Ei sellaista vastuuta voinut jättää tuntemattomalle miehelle. "

Muita arvioita löytyy Ilselästä, Kaiken voi lukea -blogista, Satun luetuista, Tarukirjassa, Tavaus-blogissa ja Amman lukuhetkestä. Morre ei aio lukea Salmiselta muuta, sillä kirja ei oikein vakuuttanut häntä, taidan olla kaimaani "rohkeampi", sillä jo alussa mainitsemaani Kalavaleeseen tartun pian.