Tuula-Liina Varis: Että tuntisin eläväni

Tuula-Liina Varis:
Että tuntisin eläväni
Wsoy, 2013
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 180
Mistä: arvostelukappale
Kotimainen novellikokoelma

"Ester elää lyhyeen loppuvaa onneaan 1920-luvun Suomessa, Sylvian kaiken kestävä ja kärsivä rakkaus syttyy välirauhan aikana, Militsa hautaa palvomansa puolison 2000-luvun Suomessa. Vuosikymmenet vaihtuvat, yhteiskunta muuttuu, ihmiset pettyvät ja pettävät, mutta aina kaikki rakastavat, sillä rakkaus on se voimavara, jonka varassa tunnemme olevamme elossa."


Poikkeuksellisesti lainaan heti blogijuttuni alkuun takakannen tekstiä, sillä se on minusta todella hyvin kirjoitettu ja tiivistää Että tuntisin eläväni -novellikokoelman idean taitavasti. Minulla meni koko päivä kirjan lukemiseen, vaikka se ei ole mikään tiiliskivi. Tekstit koskettivat minua ja halusin viipyillä kirjan parissa pitkään. Luin samoja kohtia uudelleen, vaikka pitkät virkkeet soljuivat nopeasti eteenpäin eikä teksti ollut yhtään tahmeaa ja vaikeaselkoista. Luin uudelleen, koska halusin pitää kiinni näistä kertojista ja rakkaustarinoista, sukupolvien ketjuista ja naisista, jotka pitävät kodista ja arjen pyörityksestä huolen ja rakastavat miehiään, vaikka ne olisivat sairauden tai sodan raihnauttamia sänkypotilaita.

Tuula-Liina Variksen novellikokoelma on kuin romaani, ja suosittelen sitä lämpimästi niillekin, jotka syystä tai toisesta välttelevät novellien lukemista. Usein perustelu on siinä, että novelleissa tarina loppuu liian lyhyeen tai kokoelma tuntu epäyhtenäiseltä, yksittäisen aiheen tai teeman ympärille löyhästi sidotuilta, eivätkä novellit siksi jaksa kiinnostaa. Ymmärrän perustelut, vaikka itse pidän ihan vain yksittäisistäkin novelleista, enkä aina kaipaa mitään kattoteemaa kertomusten välille. Mutta kyllä se auttaa lukemisessa ja kokoelmasta kokonaisvaltaisemmin nauttimisessa, sen myönnän.  

Että tuntisin eläväni on erinomainen teos novellipelokkaille, sillä tarinat nivoutuvat hienolla tavalla toisiinsa ja tuttuihin henkilöhahmoihin viitataan siellä täällä.

Tarinat todella koskettavat, vaikka ne ovat ihan tavanomaisia. Tai ei vaikka, vaan pikemminkin siksi että. Vuosikymmenet vaihtuvat, Suomen historian ja suomalaisen yhteiskunnan kipupisteet näkyvät perheiden arjessa ja rakkauden haasteina.

Ajan kuluminen näkyy myös kielessä, henkilöiden välisissä keskusteluissa. Nämä keskustelut on hienosti ketjutettu tekstin sekaan, eikä vuorosanaviivoja tai lainausmerkkejä käytetä. Lukemalla kustantajan sivuilta löytyvän lukunäytteen voi helposti tutustua tyyliin ja kokoelman ensimmäiseen päähenkilöön Esteriin. Näyte jää kyllä ikävästi kesken kesken lauseen, mutta vinkkaan siitä silti, sillä olin jo alkusivuja lukiessani varma, että käsissäni on kirja, jonka luen varmasti uudelleen.

Tuula-Liina Varis: Vaimoni

"Tässä on vaimoni Pippa, hän potee elefanttitautia ja kroonista apatiaa."

Tuula-Liina Variksen teos Vaimoni (Wsoy, 2004) oli todella mielenkiintoisesti rakennettu, jännityskertomuksen muotoon, mutta loppu jätti minut kylmäksi. Se oli vähän liian "saippuaoopperamainen" minun makuuni. Oli nautinnollista lukea teos miehen näkökulmasta, miten tuska ja epätoivo lisääntyivät tarinan edetessä, kun miehen syvästi halveksima vaimo päättää lähteä kotoa sanaakaan sanomatta. Vaimoni sai  Suomen Dekkariseuran Vuoden Johtolanka -palkinnon vuonna 2005, mutta en kyllä lukemani perusteella osaisi tätä "puhtaana" dekkarina pitää.

"Mies on menestyvä journalisti, jonka elämässä sujuu kaikki muu paitsi avioliitto. Valtavan lihava vaimo on miehen elämän salattu häpeä. Avioliiton lyhyen onnen on katkaissut vammaisena syntynyt, varhain kuollut lapsi. Mies pakenee tragediaa uraelämään, vaimo hukuttaa surunsa syömiseen."

Vaikka mies oli sikamainen vaimolleen, "sympatiseesarin" koko tarinan ajan miestä ja hänen koettelemuksiaan. Ollessaan roskalehden päätoimittaja ja kiinteästi kiinni pintaliitoelämässä, hän oli harhautunut uskomaan, että kaikille ihmisille vain pinta on tärkeää. Hän häpesi kuollakseen lihavaa vaimoaan ja tämä häpeä yhdistettynä avioliittoon, jossa ei lapsen kuoleman jälkeen osattu enää kommunikoida, sai  miehen toivomaan eroa ja vaimon katoamista. Sinä päivänä kun näin tapahtuu, jäljelle jää kuitenkin kaipaus ja epätoivo.

Vaimoa kuvataan miehen näkökulmasta ja siten hänestä piirtyy lukijalle säälittävä ja epätoivoinen kuva. Tuntuu, että alussa on jopa helppo ymmärtää miestä ja hänen haluaan paeta toimimatonta avioliittoa työhönsä. Olen lukenut enemmän teoksia, joissa pettäminen ja suhteen päättyminen kuvataan naisen kautta, Vaimoni miesnäkökulma toimii ilahduttavan hyvin. Kirjan yksi mielenkiintoisimpia teemoja on ulkonäkökeskeisyys, onko avioliitossa tärkeintä vain toimiva ulkokuori vai kahden ihmisen välinen yhteys, huolimatta siitä, miltä se ulkopuolisesta näyttää.

Varikselta lukemani suosikkikirjani on Kilpikonna ja olkimarsalkka, fiktiivinen tarina hänen omasta epäonnistuneesta liitostaan Pentti Saarikosken kanssa.

Tuula-Liina Varis: Vaimoni
Wsoy, 2004
Sivuja: 378










Hups: Vanha arvioni nousikin nyt uutena bloggauksen pienen otsikkopäivityksen myötä.

Tuula-Liina Varis: Muotokuvamaalarin tytär

"Sukupolvien yli kurotetaan ja vaikeaa on"

Ajattelin aluksi, että luen vain yhden novellin Tuula-Liina Variksen novellikokoelmasta Muotokuvamaalarin tytär, ihan maistiaiseksi ja lepuuttaakseni ajatuksia kesken olevien raskaampien kirjojen parista. Mutta hotkaisinkin koko teoksen kerralla, enkä heti sen jälkeen saanutkaan unta, joten tulin kirjoittamaan koneelle arvion lukemastani. Aiemmin olen lukenut Varikselta Vaimoni ja Kilpikonna ja olkimarsalkka teokset. Lukemista odottavat divarilöytöinä Irma, Rakas, Pikku naisia ja Toshiro Mifunen tiikeri hyllyssä. Pidän Variksen kirjoista, mutta tuntuu että luen enemmän kirjoja, jotka löydän kirjastosta, kuin niitä, joita olen joskus jo hyllyyni ostanut.

Tästä uusimmasta pidin erityisen paljon. Novellikokoelma on jaettu neljään osaan, josta ensimmäinen käsittelee kasvukipuilua ja perusyksinäisyyden tunnetta. Seuraava osio piti sisällään kokoelman lempinovellini, joissa kipuillaan puolestaan sukupolvien välisissä kohtaamisissa. Erityisesti pidin Paskiaisesta, sillä se onnistui yllättämään minut. Niminovelli oli myös mielenkiintoinen, vaikka en ihan ymmärtänyt, miksi se oli valittu koko teoksen nimeksi. Nämä olivat novelleita, jotka riittivät sellaisinaan. Usein kaipaan novelleille jatkoa, mutta näissä oli sellaista taidokkuutta, että tunsin saaneeni tarinan kokonaiseksi nimenomaisesti juuri novellimuodossa. Pidin tahdista lukiessa, siitä miten novellit rakentuivat ja teos eteni kuin hyvänkin rytmimusiikin tahdissa. Seuraavan sopivan rentoutumishetken aikana luen kyllä Toshiro Mifunen tiikerin (2005), joka oli ehdolla Savonia-palkinnon voittajaksi, koska pidin Variksen tavasta rakentaa novelleitaan. Eivät ole liian pitkiä, eivätkä yritä olla liian nokkelia. Monella tapaa tarinat ovat surullisia, mutta niihin tartutaan kauniisti ja lukijaa väsyttämättä. Suosittelen!

Muotokuvamaalarin tyttären kolmannessa osiossa Varis käsittelee erilaisia mummotarinoita. He ovat kaikki omaperäisiä ja lennokkaita, mutta samalla vanhoja ihmisiä, jotka tarvitsevat hoivaa ja huomiota. Koskettavimpia olivat tarinat, joissa tunnistan piirteitä omista, jo edesmenneistä, mummoistani ja hauskin taisi olla dementtiansa takia irstautunut rääväsuumummo-novelli. Surullisesta hauskaa osaa tehdä mummo, joka näyttelee sopivasti dementoitunutta, kun juopunut lapsenlapsi tulee ryyppyporukkansa kanssa rahankerjuuretkelle mummolaan.

Neljännessä osiossa Varis puolestaan pohtii kirjoittamisprosessia, lukemaansa ja tuntemaansa, päivän tuntemuksia ja luonnonääniä. Neljäs osio ei kata ollenkaan novelleita, vain Variksen sen hetkisiä ajatuksia ja työpäiväkirjan pitoa.

Tuula-Liina Varis: Muotokuvamaalarin tytär
Wsoy, 2010
Sivuja: 217