Arkkipiispa Kari Mäkisen media-aamiainen: Keskustelua uskon kielestä kirjallisuudessa

Vappuviikko alkoi kohdallani juhlavasti. Olin aamupäivän arkkipiispa Kari Mäkisen media-aamiaisella kuuntelemassa hänen ja kahden kirjailijan, Riikka Pulkkisen ja Anna Kontulan, keskustelua uskon kielestä ja Jumalasta kirjallisuudessa. Tilaisuuden katto-otsikko oli "Jumala rivien välissä – kirjailijat kirkon kielipeliä haastamassa".

Uskomattoman hienoa päästä tilaisuuteen mukaan muun median rinnalla, ja tämä osoitti, että kirjablogeja arvostetaan yllättävilläkin tahoilla. Käyn usein kirja-alan erilaisissa tapahtumissa kuuntelemassa, oppimassa tai tekemässä blogijuttuaj, mutta tällä kertaa kutsujataho oli sen verran erityinen, että ihan jännitti, millainen keskustelu oli luvassa. En pettynyt, tilaisuus oli erittäin mielenkiintoinen ja Mäkinen on selvästi kirjallisuuden ystävä.

Erittäin hyvät kirjailijavieraat hän oli keskustelemaan kutsunut, sillä molemmat ovat käsitelleet uskon kieltä ja uskonnollisuutta uutuuskirjoissaan. Riikka Pulkkisen Vieras (Otava) ilmestyi viime syksynä, samoin tutkija ja kansanedustaja Anna Kontulan Mistä ei voi puhua: Kirja uskosta ja uskonnosta (Into). En ole lukenut vielä kumpaakaan, mutta sain tilaisuudessa ystävältäni ja kirjabloggaajakollegalta Minnalta Kontulan teoksen omakseni.

Vieras-teoksen päähenkilö Maria on pappi, ja Pulkkinen kertoi aluksi keränneensä isoja teemoja, jotka liittyivät samaan problematiikkaan ja että hän halusi teokselleen sellaisen päähenkilön, jolla on suhde uskontoon myös aikuiselämässä. Pulkkinen on opiskellut filosofiaa yliopistossa, ja hän yhdistää uskosta puhumisen kaikkeen ihmisyyttä koskeviin kysymyksiin.

Anna Kontulan teos on dialogiromaani, ja vaikka hän painotti, että kirja on vain pieni yritys kirjoittaa uskosta. Kuten otsikkokin kuvaa, uskosta ei voi hänen mukaansa oikein puhua. Hänelle uskominen on kokemuksellisesti tapahtuva. Luterilaisuus nojaa paljon sanaan, sana on kuitenkin Kontulan mukaan hyvin köykäinen kuvaamaan uskoa. Kuitenkin hän kirjoitti teoksen, jossa yritetään sanallistaa uskoa ja hän kokikin haastavana yrittää pukea sanoiksi sellaista, mitä ei voi sanoiksi pukea. Häntä oli myös varoiteltu, että kirja voi olla polittiinen itsemurha, mutta se jää nähtäväksi tulevissa vaaleissa. Kontula naurahti myös, että kirjan myötä on selvinnyt, että vasemmistolaisten joukossa on kaappiuskovaisia ja vastavuoroisesti kirkon piirissä on kaappivasemmistolaisia. Kirjan myötä on enemmän uskallettu puhua henkilökohtaisesti uskosta myös sellaisissa tilanteissa, joissa yleensä uskosta on vaiettu.

Riikka Pulkkinen ja Anna Kontula

Uskosta puhutaan hyvin helposti taiteessa ja uskonnollissa piireissä kuin eri kielillä, eikä puhe kohtaa näiden eri ryhmien välillä riittävän hyvin. Keskustelua käydään erillään toisista. Kari Mäkinen sanoi ihan keskustelun aluksi, että hän kuuli näiden kirjailijoiden teoksissa eräänlaisen haasteen vuoropuhelun tarpeesta ja siksi hän on halunnut myös nämä kirjailijat tilaisuuteen kutsua.

Pulkkinen kertoi ihmetelleensä, että kritiikeissä ei juurikaan tartuttu Vieras-romaanin uskonnollisuuteen mutta teologit ovat kiittäneet, että kirjailija uskalsi sohia kristinuskon kysymyksiä. Muita teemoja käsiteltiin kritiikeissä paljon enemmän, ja Pulkkinen mietti, että puuttuiko kriitikoilta sko vai halu pohtia myös tätä puolta kirjassa. Ja ystäväpiirikin halusi kovasti varmistella, että mistä positiosta teos on kirjoitettu – kuin olisi tärkeä saada vahvistus sille, onko uskonkysymyksiä fiktion keinoin pohtiva kirjailija itse uskossa.

Minulle yksi parhaimmista luentosarjoista yliopistolla oli kurssi, jonka aikana luimme miltei kokonaan Raamatun läpi – nimenomaan kirjallisena teoksena – ja sen rinnalla kaunokirjallisia teoksia, joissa on erityisen paljon tai erityisen hyvää intertekstuaalisuutta Raamattuun. Minusta on hyvä tuntea tällainenkin pohjateksti, sillä länsimaalainen kirjallisuus lainaa paljon tarinoita, lauseita ja symboleita Raamatusta. Se on minulle lukijana yksi teema muiden joukossa, mutta tämän keskustelun myötä huomasin, että uskonnollisuus kirjallisuudessa voi olla myös koko teoksen filosofia.

Kirkolla on omat konventionsa puhua uskonnosta, mutta taide voi vapaasti lähestyä tai eriytyä tästä tavasta. Mutta uskosta puhutaan kyllä kirkonkin sisällä välillä kertomusten kielten kautta: metaforilla, symboleilla, eleillä, tarinoilla. Molemmat kirjailijat puhuvat teoksissaan muun muassa ulkopuolisuudesta suhteessa uskonnolliseen yhteisöön ja samalla teoksissa kuljetaan kristillisten traditioiden sisällä. Kristinusko tunnetaan käsitteinä ja syvinä kuvina, tunnistetaan tekstistä huomaamattakin.

Kari Mäkinen avasi mielenkiintoisesti myös sitä, miten erilaisia uskon kieliä käytetään yksittäisten kirkollisten toimitusten aikana. Liturgia on toistuvaa kieltä, joka kantaa perintöä, ja se on niin hioitunutta, että merkitykset kulkevat siinä mukana, eikä niitä merktiyksiä sen kummemin siinä hetkessä mietitä. Tämän lisäksi uskontunnustusten ja Isä meidän -rukousten aikana kieli luo yhteenkuuluvutta, kun yhdessä lausutaan tuttuja sanoja. Kolmas on vahvistava kieli, jota käytetään muun muassa saarnoissa. Se on samalla kommunikaation kieli, sanotetaan se, millaista on olla ihmisenä sillä hetkellä Jumalan edessä. Lopulta on vielä sisäinen kieli, jolloin ihminen itse mielessään rukoilee tai miettii asioita. Se on haparoiva, ristiriitainen, epäilevä, vahvistava, todellinen kieli, joka on jokaisen oma uskon äidinkieli.

En ole tämänkaltaisia asioita aiemmin miettinyt ja monella tapaa tilaisuus antoi kielestä ja kirjallisuudesta kiinnostuneelle lukijalle jotain uutta. Myös molemmilta kirjailijoilta sain jotain ajateltavaa siihen, miten eri tavoin henkilöhahmojen kieli, sisäinen puhe ja ruumillisuus voi romaanissa kertoa myös uskonkriisistä.

Mukava myös, että uskosta ja uskonnollisuudesta voidaan tämänkaltaisessa tilaisuudessa puhua myös taiteen ja kulttuurin sanoilla ja keinoilla.

Arto Salminen: Varasto

Arto Salminen: Varasto
WSOY, 1998
Sivuja: 167
Kansi: Olavi Hankimo
Suomalaista inhorealismia, yhteiskuntasatiiria, mustaa huumoria

Tämän arvion kirjoittaminen on antanut odottaa itseään viikkotolkulla, sillä luin Arto Salmisen Varaston jo maaliskuussa. Minun on kai jotenkin vaikea tunnustaa, etten pitänyt kirjasta juuri ollenkaan. Kyllähän teoksen siis ihan mielellän luki ja lainasin kuitenkin vielä Kalavaleenkin kirjastosta, sillä kirjailija on niin suosittu blogeissa – ja muuallakin! – että pakkohan on antaa toinen mahdollisuus. Tiedän monien jopa säästelevän Salmisen kirjoja, koska pitävät kirjailijan tyylistä niin paljon ja koska kirjailija on edesmennyt, ei häneltä ole uusia teoksia enää tulossa.

Minua kuitenkin häiritsi ihan tavattomasti se maailma, joka kirjasta välittyi. Ja se, että sitä katseltiin (minun mielestäni!) kuin ulkopuolelta naureskellen: katsokaa, tässä on ironista se, että tämä törkyisiä juttuja puhuva varastomies, joka huijaa ja laiskottelee töissä ja joka kutsuu naisystäväänsä mitä rumimmilla nimillä, oikeasti lukee myös kirjoja. Ja vielä häiritsi se, että minun olisi pitänyt ajatella Salmisen haastatteluiden perusteella, että kirjailija haluaa kirjoittaa työläisten arjesta, koska valtaosa suomalaisesta kirjallisuudesta on keskiluokkaisten kirjoittamaa tekstiä keskiluokkaisille. Ymmärrän, että törkyturpia löytyy kaikista yhteiskuntaluokista, mutta minun on vaikeaa antaa karkkia siitä, että kuvataan duunareiden olevan pelkästään ällöttäviä. Okei okei, myönnän, kyllä päähenkilö pohti kuluttamista, ihmisten eriarvoisuutta ja muita yhteiskunnallisesti tärkeitä kysymyksiä aina välillä. 

Mutta minulle tämä ei välity, enkä jaksanut ihastella sitä, että kirjaan kirjoitetaan niin paljon inhottavia ihmisiä ja sen pitäisi olla sitten sitä oikeaa arkea tai kääntäen yhteiskuntasatiiria.

Kaikki vielä meni, kunnes päähenkilön, Anteron raskaana olevan tyttöystävän äiti ensimmäisellä visiitillä alkaa puhua sinipunaiseksi purrusta kullista ja omista alapäämehuistaan. Just just. Kukaan kirjassa ei osaa käyttäytyä hyvin, mutta annan siitä kiitosta, että on vaikuttava tehokeino tehdä kaikista henkilöistä inhottavia ja toistensa kaltaisia.

Lukiessani mietin, että kuinkahan paljon kustannustoimittaja Harri Haanpäällä oli tyyliin vaikutusta. Salmisen kirjan tyylissä on samaa, mitä Juha Seppälän ja Rosa Liksomin kirjoissa. Ehkä Haanpäälle on valikoitunut samantyylisiä kirjailijoita tai sitten hän on vaikuttanut teoksiin jonkin verran. Tiedän hänen haastatteluja lukeneena, että hän uskaltaa kyllä rohkeasti tehdä kirjoihin muutoksia. Ehkä näihin kirjoihin on sitten jotain samanlaista tullut myös kustannustoimittajan kautta. Jälkikäteen huomasin, että Mika oli omassa blogissaan pohtinut samaa. Suosittelen Mikan arvion lukemista, todella hyvä ja ihan hävettää olla tykkäämättä Varastosta. Mutta niin paljon kuin haluaisin tästä kirjasta tykätä, en voi muuksi muuttua. Hyvää voi teoksessa nähdä, vaikka lukukokemus olisi yhtä banaali kuin kirjan kuvaama maailma.

Mutta nautin kirjan jälkeen suuresti muiden arvioiden lukemisesta, tuntuu kuin olisin saanut kirjastakin enemmän irti.

Salla kuvaa teosta näin: "Salmisen kirjat ovat siitä merkillisiä, että ne ovat syvällisiä, intensiiviä ja nopealukuisia. Tarinankuljetus on juohevaa, kirjoissa on erinomainen sisäinen dramaturgia, tapahtumien koukut nappaavat lukijan otteeseensa ja näkymättömistä kuoriutuu näkyviin uusia kerroksia." Myös Salmisen kieli saa kiitosta. Jaana nostaa omassa arviossaan erittäin kauniita kohtia esiin, joista olen samaa mieltä. Onneksi niitä nimittäin oli, sillä muuten kirja olisi jäänyt minulta lyhyyestään huolimatta kesken. "Salmisen kerronta ja kieli on äärimmäisen naturalistista ja pelkistettyä, ja hän höystää sitä melko mustalla huumorilla. Seasta on kuitenkin löydettävissä myös äärimmäisen kauniita ilmaisuja, jotka kaikkien eritteiden, vittujen ja muiden keskellä jopa hieman hätkähdyttävät."

Meillä on Jaanan kanssa sama lukunäytekin valittuna, sillä tästä pidin erityisen paljon, varsinkin lopusta:

"Lumisade ja pakkanen olivat yön aikana muuttaneet maailmaa. Mittasuhteet olivat tulleet ymmärrettäviksi ja välimatkat lyhentyneet. Äänet olivat hiljaisempia, mutta ne kuuli tarkemmin. Nastarenkaat ropisivat korvan juuressa niin, että pelkäsin niiden puraisevan palan poskesta. Menin töihin vartin liian aikaisin, sillä uusi varastomies oli tulossa. Halusin asettaa itse oman kuvani maisemaan. Ei sellaista vastuuta voinut jättää tuntemattomalle miehelle. "

Muita arvioita löytyy Ilselästä, Kaiken voi lukea -blogista, Satun luetuista, Tarukirjassa, Tavaus-blogissa ja Amman lukuhetkestä. Morre ei aio lukea Salmiselta muuta, sillä kirja ei oikein vakuuttanut häntä, taidan olla kaimaani "rohkeampi", sillä jo alussa mainitsemaani Kalavaleeseen tartun pian.

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta
Siltala, 2013
Kansi: Satu Ketola
Sivuja: 125
Kotimainen pienoisromaani, rakkaustarina, taideproosaa


On pakko aloittaa tämä arvio ihan ensimmäisenä nimestä: Se on niin nerokas. Suu ja sormet meinaavat väkisin muuttaa sen väärään muotoon, kirkkaat päivät ja illat, ja siksi nimeä on pakko makustella kunnolla. Tuntuu heti, että nimellä on joku erityinen merkitys ja lukiessa odottaa, koska merkitys selviää.

Romanttinen kohtaus juhannushäissä, päähenkilön, Iidan, paras ystävä vihitään, mutta Iidan ajatukset liitävät omiin toiveisin:

"Häät pidettin Kaarlon kotitilalla, kaikki ympärillä tuntui leijuvan, huntu ja sää ja ihmisten äänet. Varpu näytti siltä ettei hellittäisi Kaarlon käsikynkästä ikinä, ja kun pastori alkoi puhua, laskeutui Kaarlon päälaelle hetkeksi sudenkorento. Iida oli näkevinään miten se sulki ja levitti siipensä, tunsi liikkeen vatsassaan, sudenkorento sulki ja levitti siipensä hänen sisällään. Ja äkkiä hän irtosi ja kaikki oli niin kuin pitikin olla. Tänään Iida ja Elias aloittavat yhteisen elämän.
Hän vilkaisi Eliasta vierellään, se vilkaisi takaisin ja hymyili kerrankin ihan kunnolla niin että silmäkulmiin tuli pienet uurteet.
Seuratkoon onni polullanne, nouskoon elämänkaari korkeaksi kuin tämä hetki. Kestäköön rakkautenne läpi elämän...
– ... ja olkoot kirkkaat päivä ja ilta."

Kohtaus on hyvin romanttinen ja toivon, että nuo viimeiset lauseet lausutaan myös omissä häissäni ensi kesänä. Jotain vanhaa, jotain uutta, jotain kaunista, kirjallista ja lainattua. Ja jotain sinistä.

Kirkkaat päivä ja ilta -teoksen kannen tunnistaa Satu Ketolan tekemäksi. Se on utuisen kaunis, kuten Helmi Kekkosen teosten kannet. Sininen on pääväri, mutta kansi on silti lämmin, ja kun tarkemmin katsoo, pinta näyttää vanhalta valokuvalta. Sopii hyvin kirjan tunnelmaan ja Inka Nousiasen kuulaaseen kieleen.

Minulla kesti hetken tajuta, miten kirja oikein rakentuu. Kun keksin tunnistavan tekijän, millä erotan eri aikakaudet ja eri kertojien puheenvuorot, ratkaisu ihastutti. Tapahtumat sijoittuvat vuoroin 30-luvulle ja vuoroin nykyaikaan, päähenkilöt ovat monenikäisiä ja elävät keskenään hyvin erilaisessa elämäntilanteessa. Iida on nuori opettajatar, joka on paennut lapsuudenkotinsa tunnelmaa Helsingistä maaseudulle ja hänen elämäänsä kirkastaa ja varjostaa kielletty rakkaus salaperäiseen mieheen, jonka sukunimeäkään hän ei tiedä. Edla on vanha nainen, joka odottaa päivien kulumista samalla sitä peljäten. Viljamin on puolestaan vaikea käsitellä tulevaa isyyttään, sillä hän ei ole koskaan saanut tietää, millaista on edes olla isän poika. Kaikkien tarinat solmuttuvat jollain tavalla yhteen, ja jokainen heistä on yhtä tärkeä lukijalle.

Luin tätä teosta ennen Paula Havasteen Kolme käskyä -rakkausromaanin. Molempia näitä teoksia yhdistää rakkaus, joka täytyy pitää katseilta piilossa ja sota, joka tuntuu kirjoittavan ihmissuhteisiin aina saman katoamisen kaavan. Nousiaisen kirjassa kieli on vain niin erityistä. Siinä aurinko tanssii seinällä pitkäraajaisena hyönteisenä, kansakoulu uinuu hikisen hellepäivien tainnuttamana ja nimi pyörähtää kielen päältä kitalakeen pehmeästi kuin pallo.

Minulle Kirkkaat päivä ja ilta on hieno pienoisromaani rakkaudesta, hylätyksi tulemisesta, kateudesta ja sodasta. Ja leikillisestä sattumasta. Mitä olisi tapahtunut, jos kyy ei olisi purrut? Pienestä lähtee liikkeelle monia ihmisiä liikauttava tapahtumasarja, mutta hyvällä tahdolla ja merkittävillä teoilla liikeradan voi muuttaa positiiviseksi muutokseksi. Vaikka vuosikymmenten päästä.

Sara kirjoittaa omassa arviossaan tarkemmin teoksen ajankuvasta ja tarinasta. Hän piti laillani hyvin paljon kirjasta.

Kirja, joka mursi käteni (Tämä kirja muutti elämäni -tarina)

Kuvaaja: Jonas Tana

”Olen aina eläytynyt voimakkaasti kirjojen maailmaan. Kun olin kolmannella luokalla, koko pieni kyläkoulumme luki Angela Sommer-Bodenburgin Pikku vampyyri -sarjaa ja leikimme välitunnit kirjojen innoittamina vampyyreita. Kiipesin leikin tuoksinassa korkealle kaiteelle ja hyppäsin, sillä kuvittelin osaavani lentää. Kirja opetti ymmärtämään faktan ja fiktion eron. Käsi kipsissä jatkoin vampyyrikirjojen lukemista.”

Olen mukana yhtenä seitsemästä bloggaajasta Helmet-kirjaston Tämä kirja muutti elämäni -kampanjasta. Tänään monet kaveribloggaajat ovat jakaneet tätä pientä tarinaa, joka julkaistiin kuvan kanssa facebookissa. Käykää vilkaisemassa muidenkin bloggaajien tarinat ja kuvat tästä linkistä (vie facebookkiin).

Jossain vaiheessa Pikku vampyyri -kirjojen lukeminen jäi, enkä edes tiedä, montako kirjaa niitä lopulta oli. Entä jos sarja jatkuu vieläkin? Luin muutama vuosi sitten uudestaan ensimmäisiä kirjoja, mutta koska pidin lapsena niistä niin paljon, en halunnut pilata muistoa. Tuohon aikaan tosiaan leikimme välituntisin vampyyrileikkejä, hahmoja kirjoissa oli niin paljon, että jokaiselle riitti jonkinlainen rooli. Toisaalta pihalla taisi yhtä aikaa hypellä useampi Pikku vampyyri, ei se ollut niin tarkkaa, mutta tärkeä muisto tästä jäi. Kirja imaisi niin mukaansa, etten noinkaan vanhana tajunnut tuon taivaallista maan vetovoimasta, tärkeintä oli vain lentäääää...

TTT – Kirjoihin liittyviä uutisia

1.

Tänään vietetään Kirjan ja ruusun päivää. Suomalaisista kirjakaupoista saa tänään kaupan päälle Jari Tervon Jarrusukan, kun ostaa 10 eurolla kirjoja. Toivon, että ehdin tänään käymään kirjakaupassa, mutta onneksi bonuskirjan saa myös nettikirjakauppojen kautta. Koko päivän on ympäri Suomen erilaisia kirjatapahtumia: kirjailjahaastatteluja, flash mob -tempauksia, kirja-alennuksia. Mutta myös netin kautta voi seurata kirjajuttuja ja Jarrusukan arvioita. Monet kirjabloggaajat ovat varmasti etunenässä teoksen lukemassa  ja siitä ilmestyy todennäköisesti jo tällä viikolla arvioita blogeihin.

Jarrusukasta:
"Jari Tervon hulvattomassa uutuudessa pohditaan, mistä voisi liisata mukavan vauvan? Koulun joulujuhlaa valmisteleva maahanmuuttolähiön tuuraajaopettaja huomaa pian, etteivät markkinat vastaa tällaiseen vilpittömään kysyntään. Jarrusukassa opettajan on itse tartuttava toimeen, ja lopulta kysyntä kohtaa tarjonnan hämmästyttävällä tavalla."

2.

Pienet Miki-kirjat oudoksuttivat aluksi, mutta kun sain pari luettavaksi, niin kummasti se mieli vain muuttui. Mikit ovat todella käteviä ja täydellisiä Berliiniin mukaan otettavaksi.

Knausgårdissa on miltei tuhat sivua, mutta sitä voi silti lukea kätevästi yhdellä kädellä pidellen. Sivut muistuttavat virsikirjaa: sivut ovat ohuita, kestäviä ja teksti näkyy toiselta puolelta vain hintsusti läpi. Ainoa huono puoli on se, että sivuja on välillä yllättävänkin vaikea kääntää, mutta hyvänä päivänä sormien ja Mikin sivujen yhteistaival on jouhevaa.

Mikeistä lisää: Karoliinan, Liisan, Sallan, Katjan blogeissa.

3.

Tämä kirja muutti elämäni -kampanja HelMet-kirjaston sivuilla:

"Seitsemän päivää, seitsemän lukijaa, seitsemän tarinaa. Tämä kirja muutti elämäni -kampanjassa HelMet-kirjaston ja keskustakirjaston facebook-sivuilla 22.4.-29.4. teemme näkyväksi lukemisen vaikuttavuutta. Olemme kutsuneet mukaan kirjabloggarit, uudet ja uljaat kirjallisuuden sanansaattajat. Sarjassa he kertovat kirjoista, jotka ovat muuttaneet heidän elämänsä."

Olen itsekin mukana tässä kampanjassa, mutta en tiedä vieläkään, että minä päivänä oma tarinani ja kuvani kirjaston sivuille ilmestyvät.

Sarjaa voi seurata Helmetin fb-sivuilta, Keskustakirjaston fb-sivuilla ja Helmetin kotisivuilta. Kirjabloggaajat myös nostavat omille sivuilleen tästä kampanjasta uutisia. Tulkaa mukaan keskustelemaan omista tärkeistä kirjoista.

Blogissa myöhemmin lisää, kun oma juttuni julkaistaan!!

4.

Elisa Kirja avaa pelin, mutta säännöt jäivät vielä epäselviksi.

Elisa Kirja on luvannut julkaista kaikki tarinat (jotka eivät ole poliittisesti, uskonnollisesti tai muulla tavoin herjaavia ja kenekään oikeuksia ja yksityisyyttä loukkaavia jne.), joiden kirjoittaja allekirjoittaa heidän kanssaan sopimuksen. Julkaisusta unelmoivat saavat näin alustan, jossa myydä kirjoja ja saada teksteille mahdollisesti lukijoita. Laatu on varmasti monenkirjava ja paljon lukevana mietin, että miten löytää sieltä massasta juuri itseä kiinnostava teos. Hinta tuskin päätä huimaa, mutta tuskin sitten myöskään tekijänpalkkiot. Sopimuksen tarkempia tietoja ei ole julkisuuteen annettu, joten nähtäväksi vielä jää, kuinka hyvä diili tämä kirjoittajille lopulta on.

Kiinnostava juttu silti. Mielenkiinnolla seuraan, koska ensimmäiset tekstit julkaistaan ja mitä niistä kirjoitetaan.


5.

Viime viikon tiistaina listasin kymmenen faktaa lukemisesta. Ne liittyvät Lukukeskuksen Lukuviikkoon. Lukukeskuksen sivuilla viisi lasten- ja nuortenkirjailijaa (Mika Wickström, Salla Simukka, Vilja-Tuulia Huotarinen, Siri Kolu ja Aleksi Delikouras) kertovat, miksi lukeminen on tärkeää.

Videot löytyvät myös Kirjastokaistan sivuilta.

"Valtakunnallista lukemisen teemaviikkoa vietetään kouluissa ja kirjastoissa jälleen huhtikuussa, samalla viikolla Kirjan ja ruusun päivän kanssa. Lukukeskuksen järjestämä Lukuviikko sisältää tänä vuonna aiempaa enemmän faktaa, innostavia kilpailuja ja osallistavaa materiaalia lukemisesta.

Lukuviikon 2013 teemana on miksi kirjat ovat tärkeitä: Mitä kirjat merkitsevät nuorille? Miksi lukemiseen tulisi kannustaa? Minkälaisia ovat lasten ja nuorten lempikirjat ja -hahmot, mitä he ajattelevat lukemisesta? Lukukeskuksen valtakunnallista Lukuviikkoa vietetään vuonna 2013 kouluissa ja kirjastoissa ympäri maan 22.-28.4.2013."


6.

Syksyn ensimmäiset kirjakatalogit ovat ilmestyneet. Netistä löytyy enemmänkin, mutta kotiin on muutama paperinenkin löytänyt tiensä.

Vielä ei olla kesässäkään ja haaveilen jo syksyn kirjojen lukemisesta. Kirja-ala on tosin suunnitellut jo kevään 2014 listat ja seuraavaksi pitäisi tietää syksyn 2014 kirjat. Mutta heiheihei, eletään silti vielä ihan kiltisti kevättä 2013, syksy tulee ajallaan.

7.

Minun ja Katjan kirjablogikirja Rivien välissä ilmestyy kesäkuussa. Kirjablogit kiinnostavat onneksi muitakin kuin bloggaajia, joten semmoinen kiva pieni pöhinä aiheen ympärillä on kaiken aikaa. Kirjasta enemmän sitten kun se ja kansi ovat valmiita.

8.

Vanhan kirjallisuuden päivien tämänvuotinen teema on Kirjat – moraalin murtajia vai rakentajia?

Harmi, etten tänä kesänä ehdi ja voi osallistua Suomen kirjatapahtumiin, mutta Berliinistä löytyy varmaan hyviä vastaavia. Pari vuotta sitten kävin Vammalassa/Sastamalassa Vanhan kirjallisuuden päivillä ja olisin mielläni mennyt taas. Tästä linkistä voi lukea juttuni siltä reissulta.

9.

Lahden kansainvälinen kirjailijakokous jää samoiten tältä kesältä väliin. Kokouksen teema on tällä kertaa Murtuvat muurit. Kirjailijat muurinmurtajina. Kokous järjestetään 16.–18.6.

"Eri puolilla maailmaa rosoinen ja väkivaltainenkin aika suodattuu kaunokirjallisuuteen. Muureja on niin kirjailijoiden sisällä kuin ulkopuolella. Teemasta saapuu keskustelemaan kotimaisten runoilijoiden ja prosaistien lisäksi kirjailijoita jopa Japanista, Zimbabwesta ja Argentiinasta asti. Tähän mennessä tulonsa on vahvistanut 24 ulkomaista vierasta miltei yhtä monesta maasta"

10.

Luetut kirjat, joista kirjoitan pian blogiini. Tämä ei nyt varsinaisesti ollut mikään suuri uutinen, mutta itselleni hyvä motivaattori ehtiä tässä töiden ja kirjan kirjoittamisen ohessa myös blogata enemmän. Tosin tämänkin listauksen tekemiseen meni koko aamupäivä, joten oman aikansa bloggaukset aina ottavat. Mutta selittelyt sikseen. Nämä upeat teokset olen viime aikoina lukenut ja aion niistä kyllä blogata.

TTT – Kymmenen faktaa lukemisesta

Lukukeskuksella vietetään ensi viikolla lukuviikkoa, jonka kunniaksi halusin blogiinikin tuoda Top Ten Tuesday -teeman mukaisesti kymmenen faktaa lukemisesta. Kooste löytyy pidemmin osoitteesta www.lukuviikko.fi. (linkkiä klikkaamalla pääset lukemaan väittämien tarkemmat perustelut.)

1. Suomalaiset ovat lukukansaa – vielä
2. Lasten lukeminen sujuu, muttei maistu
3. Nuorten asenne lukemiseen käy kielteisemmäksi
4. Kymmenen tuhatta erinomaista, viisi tuhatta heikkoa lukijaa
5. Lukutaito on tasaista ja tasokasta
6. Poikien lukutaito jää koko ajan jälkeen tyttöjen tasosta
7. Luottamus lukutaitoon luodaan kotona
8. Varhainen lukeminen auttaa merkittävästi lukutaitoa
9. Suomalaiset hankkivat kirjat kirjastosta
10. Suomessa tuetaan heikosti lukemisen edistämistä 

Olen menossa toukokuussa Lappiin puhumaan 7-luokkalaisille ainakin lukemista, kirjabloggaamisesta, tekijänoikeuksista ja kirjabloggaajien nettiplagioinnin vastaisesta flashmob-tempauksesta. Minua suretti varsinkin tuo teesi, että nuorten asenne lukemista kohtaan on käynyt kielteisemmäksi. Toivon, että omalla pienellä panoksellani voisin luokalle välittää jotain tärkeää ja olennaista lukemisesta, mutta edes bloggaamisesta. Ehkä joku innostuu perustamaan johonkin rakkaaseen harrastukseen liittyvän blogin ja saa samalla tavalla iloa tärkeän asian jakamisesta kuten me kirjabloggaajatkin saamme tästä yhteisöllisestä lukuharrastuksesta.

Olen miettinyt nyt, kun näitä valheellisia kirja-arvioita on kopioitu koulutehtäviin ja niistä on jääty kiinni, että miksi nuorten täytyy lukea koulussa sellaisia klassikkokirjoja, jotka on kuitenkin tarkoitettu aikuisille. Miksi Seitsemän veljestä kuuluu niin monien koululaisten pakollisiin luettaviin, kun kirja avautuu monille paremmin vasta vanhempana? Eikö nuorten olisi hyvä saada lukea sellaisia kirjoja, joista he itse pitävät, jotta lukutaito kehittyy ja lukemisesta nauttii?

En ole opettaja, joten en tiedä, kuinka paljon nuoret saavat lukemisiaan valita, mutta hyvänä esimerkkinä ovat nämä flashmob-tempauksen kirja-arviot, joissa nuoret on pistetty lukemaan Kiveä, Haanpäätä, Canthia, Ibseniä ja niin edelleen ja joita he eivät itse halua lukea, vaan etsivät mieluummin valmiin arvion netistä. Voihan olla, että nämä samat tapaukset eivät lukisi edes Aku Ankkaa koulua varten, mutta miksi nuorten oletetaan lukevan aikuisten kirjoja kuin ei meitä aikuisiakaan pakoteta lukemaan lasten- tai nuortenkirjoja. Kun ei ole pakko, niin moni meistä tarttuu monipuolisesti erilaisiin kirjoihin – ilman ennakkoluuloja. En siis väitä, vaan kysyn.

Tärkeä pointti on tuo, että luottamus lukutaitoon luodaan kotona. Mutta myös se, että jos kotona arvostetaan kirjallisuutta, lukemista, luetaan lapselle ääneen ja annetaan hänen "laiskotella" kirjojen ääressä, niin kyllä tämä arvostus kirjoja kohtaan ja lukeminen tapana kulkee mukana läpi elämän.

Lukutaito syntyy lukemalla!

Katja Kallio: Elokuvamuisti

Katja Kallio: Elokuvamuisti
Otava, 2007
Kansi: Anu Ignatius (suunnittelu), Katja Lösönen (kuva)
Sivuja: 159
Lisäksi: Osta kirjan teksteistä perustuu TV-maailma-lehdessä julkaistuihin kolumneihin.
Suomalainen juttukokoelma

Haluaisin kirjoittaa juuri tällaisia juttuja kirjoista kuin Katja Kallio kirjoittaa Elokuvamuistissa elokuvista. Olen lukenut kymmenisin vuotta sitten viimeksi Kalliota, tosin sotken Sooloilua-teoksen lukukokemuksen samannimisen elokuvan katsomiseen. En muista edes, että pidinkö kirjasta kuinka paljon. Mutta vastavuoroisesti nyt voin sanoa pitäneeni Elokuvamuistista todella paljon.

"Elokuvan selittämätön paradoksi: ne ovat kokonaan ihmisen luomia maailmoja alusta loppuun. Ja kun ne ovat valmiita, ne siirtyvät kokonaan ihmisen ulottumattomiin."

Tämä pätee minusta hyvin myös kirjoihin, siksi  lukukokemukset ovat niin erilaisia ja siksi ainakin minulla nälkä kasvaa syödessä. Mitä enemmän luen, sitä enemmän luen. Elokuviakin katson mielelläni, mutta en voi väittää olevani sellainen elokuvatuntija kuin Kallio, eikä minulla valitettavasti ole niin huikeita muistoja, jossa joku tietty elokuva liittyy vahvasti tiettyyn elokuvateatteriin. En ole ulkomailla käynyt elokuvissa. Mutta monta hyvää elokuvavinkkiä kirjasta sain ja lupasin itselleni, että käyn varmasti Berliinissä ensi kesänä elokuvissa, jotta saan oman ulkomaanmakuisen elokuvamuistoni.

Woody Allenin elokuviin liittyviä juttuja on teoksessa muihin ohjaajiin verrattuna eniten. Sopivasti olenkin nauhoittanut teemalta Allenin elokuvia, sillä pääsiäisen aikoihin niitä näytettiin useampi. Elokuvamuistin hyvin kirjoitetut, lyhyet jutut ovat täynnä mielenkiintoisia näkökulmia elokuviin ja ohjaajiin. Woody Allen esimerkiksi saa ansaittua kiitosta teoksessa, vaikka Kallio kirjoittaajin tämän selvästi plagioinneen ihailemiaan ohjaajia, esimerkiksi Bergmania, ja viime aikoina myös omaa vanhaa tuotantoaan: "Vuoden 2004 Match Point oli harvinaisen tarkka remake vuoden 1190 Rikoksista ja rikkomuksista, repliikkejä myöten." Match Pointin olen nähnyt – itse asiassa kahteen kertaan – nyt pitäisi katsoa myös tämä edeltäjä ja huomata yhtäläisyydet itse.

Elokuvamuisti innostaa katsomaan elokuvia, mutta se on myös niin hyvä kokoelma, että ihan harmitti että se loppui niin nopeasti kesken. Usein huomaan tämänkaltaisia teoksia lukiessani kyllästyväni hyvän alun jälkeen tyylien ja aiheiden toisteisuuteen, mutta tätä lukiessa niin ei käynyt. Aiheet vain olivat niin yllättäviä ja nokkelia: Mille elokuvalle menetetään oikeasti neitsyys? Miksi mustasukkainen elokuvafriikki haluaa suojella parhaimpia teoksia muilta katsojilta? Miten ulkomailla nähty indie-draama muuttuu kotimaassa pierukomediaksi? Miksi Brooke on niin hyvä näyttelemään synnyttämistä?

Kepeää mutta ei höttöistä luettavaa. Lukisin mielelläni samanmoisen kirjoista.

Suosittelen tätä teille, jotka suunnittelette lukumaratonia: sopii hyvin romaanien väliin luettavaksi, nopealukuinen, sopivan kevyt ja hauska.
Suosittelen lisäksi hyvien kolumnien ja elokuvien ystäville. Tai työmatkakirjaksi!

Elokuvamuistista lisää ainakin näissä blogeissa: Luetut, lukemattomat, Lurun luvut, Aamunkajon lukukokemukset.

Käännöskritiikkiseminaarissa Tampereella

Tein eilen päiväreissun Tampereelle kirjabloggaajakollega Sallan kanssa. Kävimme kuuntelemassa Hyvän suomennoksen jäljillä -käännöskritiikkiseminaaria, joka oli erittäin mielenkiintoinen. Salla on blogannut aiheesta myös, joten suosittelen lukemaan lisää seminaarista hänen blogistaan.

Olen tyytyväinen, että lähdimme reissuun, sillä haluan jatkuvasti oppia uutta ja syventää opittua. Uskon, että kustannustoimittajana kehityn parhaiten olemalla avoin, kiinnostunut ja innostunut, kuuntelemalla muita alan ammattilaisia ja lukemalla paljon hyvää kirjallisuutta. Lisäksi olen huomannut, että kirjabloggaaminen, muiden lukijoiden arvioiden lukeminen, Parnasson kritiikkien tarkka tekstianalyysi yms. antavat luetuille kirjoille lisäarvoa ja -ymmärrystä siitä, miten muut ovat saman teoksen kokeenet ja mihin he ovat kiinnittäneet huomiota.

Olen tehnyt alalla töitä vasta kaksi vuotta ja ollut mukana (toimitus, oikoluku tai taitto) nopeasti arvioituna noin neljässäkymmenessä kirjassa, joten on tärkeää ja etuoikeutettua saada kuulla kääntäjäkonkareiden mietteitä työstä, kielestä ja kirjallisuudesta. Työni on juuri siksi niin mielekästä, ettei tässä koskaan tule valmiiksi ja monilta ihmisiltä voi oppia alasta. Tämä tällaisena alustuksena sille, miksi olin eilisestä seminaarista niin innoissani.


"Suomentaja on kirjoittanut käännöskirjan alusta loppuun"

Tilaisuus järjestettiin Tampereen yliopiston Linna-rakennuksen luentosalissa, ja yleisöä oli paikalla noin viitisenkymmentä. Tilaisuuden järjestäjä ja ideoija, suomentaja Laura Jänisniemi piti avauspuheenvuoron ja toivoi, että puheenvuorot siivittävät jonkinlaiseen vallankumoukseen: käännöskritiikeissä arvioitaisiin jatkossa enemmän myös kieltä ja pikkumokien sijaan tarkasteltaisiin laajemmin käännöksen laatua, hyvässä ja pahassa. Tämä on ihan hyvä pitää myös minunkin blogiarvioissani mielessä, sillä liian harvoin tulee käännöskirjojen kohdalla pohtineeksi kääntäjän tekemää työtä, vaikka aina muistankin kirjan tiedoissa kirjailijan lisäksi mainita kääntäjät, graafikot ja muut kirjan tietoihin lisätyt tekijät.

Ensimmäinen puhuja, taiteilijaprofessori ja suomentaja Kersti Juva näytti ensimmäiseksi havainnollistavan kuvan, joka heti tilaisuuden alkuun avasi todella silmäni. Miten taidekritiikki  arvioi eri tavalla kahden tulkitsijan roolia. Kun Pekka Kuusisto tulkitsee Benjamin Britteniä, ei kenellekään tule mieleen tehdä pistokokeita partituurista, että miten tulkinta eroaa alkuperäisestä, vaan esitystä seurataan ihan niistä lähtökohdista käsin kuin miltä se konsertissa kuulostaa. Entä kun kyseessä on käännöskirja? Huomioidaanko kääntäjän tekemä työ tarpeeksi hyvin kritiikeissä? Tai lukiessa kirjaa? Miksi kuvitellaan, että käännöskirjaa kriittisesti arvioidessa pitäisi tuntea myös alkuteksti? Hyviä kysymyksiä. Tietysti käännöskirjaakin pitää kritisoida ilman vertailun vaatimusta tai oletusta.

Juva painotti moneen kertaan, että käännöskirja on kokonaan suomentajan kirjoittama kirja. Takana on tietysti kirjailijan maailma, tarina ja tunnelma, mutta kieli on kääntäjän. Kirjallisuus on sanataidetta, joten kritiikeissä pitäisi Juvan mielestä nykyistä enemmän keskittyä kieleen.

Kersti Juva

"Mitä ei ymmärrä, sitä ei voi kääntää"

Seuraava kuva on hyvä esimerkki siitä, millaisten valintojen kanssa kääntäjä on kaiken aikaa tekemisissä. Seminaarissa puhuttiin välillä ratkaisuista, välillä strategioista mutta oikeastaan eniten kuitenkin vaistoista. Pelkkien vaistojen varassa ei voi kuitenkaan kääntää – vaikka kaunokirjallisuudessa onkin erityisen tärkeä saada teksti soimaan ja päästä tarinan maailmaan sisään.

Suomentajalta sopii odottaa kielitaitoa, valppautta, eläytymistä, tyylitajua, huumorintajua, tolkkua ja rytmitajua. Työ ei ole missän nimessä helppoa ja tarkkana saa olla: Vieras kieli vaikuttaa alitajuisestikin, sanat, impulssit ja rakenteet tarttuvat. Vieras voi olla myös liian vieras, sillä jos kääntäjä ei tunne tarpeeksi hyvin sitä maan kulttuuria, niin sävyt ja tekstiviittaukset voivat kääntyä väärin. Välillä voidaan myös kunnioittaa liikaa, jolloin ei uskalleta kääntää sellaista, mitä tekstissä oikeasti on ja ajatellaan, että eihän esimerkiksi ylhäinen englantilainen herrasmies voi puhua tällä tavalla. Kiire, laiskuus, arkuus ja ajattelemattomuus (eli se, ettei oikeasti ajattele, mitä kääntää) vaikuttavat myös käännöksiin.

Mitä mieltä olette noista Moby Dickin ensimmäisen virkkeen "Call me Ishmael" suomennosvaihtoehdoista?

Onko käännöskritiikki eksyksissä?

Kotuksen blogista voi lukea lisää Juvan ajatuksia kääntämisestä. Erityisen mielenkiintoinen oli juttu Sofi Oksasen uusimman teoksen Kun kyyhkyset katosivat kielestä ja millainen on kääntäjän arki ja miten esimerkiksi Julian Barnesin uusin suomennos Kuin jokin päättyisi muuttui raakakäännöksestä lopulliseen versioon ja millä perusteilla Juva teki valintansa.

Kaikki kääntäjät olivat samaa mieltä siitä, että pikku käännösmokia sattuu kaikille, joten niiden retostelu käännöskritiikeissä ei ole välttämättä kauhean hedelmällistä kenenkään kannalta. Ei lukija saa niistä mitään erityisarvoa, eikä niiden kautta käännöksen laatua mitata. Isot käännösvirheet aiheuttavat tekstiin tarpeettomia töyssyjä ja kankeaa käännöstä pitää koko ajan tulkita hyvällä tahdolla.

Päivän toinen varsinainen esiintyjä, suomentaja ja esseisti Tarja Roinila esitti toiveen, että tyyliasioihin ja käännöksen kieleen kiinnitettäisiin kritiikeissä enemmän huomiota. Kääntäjä on kuin näkymätön taikuri siellä taustalla, jonka roolista harvoin asianmukaisesti puhutaan.

Tilaisuuteen saatiin mukavasti vastapuheenvuoroja kriitikoilta – Kaisa Neimala, Sanna Nyqvist ja Erik Ahonen – vaikka esitettiinkin ajatuksia siitä, että käännöskritiikki on paikoin aika eksyksissä, niin monipuolinen ohjelma toi keskusteluun monia näkökulmia. Harmi vain, että Silja Hiidenheimo ei sairastumisen vuoksi päässytkään puhumaan, sillä kustantajan puheenvuoro olisi entisestään tuonut tilaisuuteen lisäarvoa ja -näkemystä.

Sanna Nyqvistin esitys oli hyvä ja puolusti kriitikin lainalaisuuksia, käytännön reunaehtoja ja että miten vastakkainasettelusta pitäisi pyrkiä vastavuoroisuuteen. Molemmat ammattikunnat ovat samassa asemassa, työ on aliarvostettua ja molemmat työskentelevät toisten kirjoittamien tekstien parissa. Tosin kriitikkous ei ole Suomessa sellainen ammatti, että se yksinään elättäisi. Hän halusi myös muistuttaa, että kritiikin tehtävä ei ole antaa palautetta tekijöille, vaan palvella lukijaa. Hän myös muistutti, ettei kukaan ole niin tarkka lukija kuin kääntäjä.

Kaisa Neimala

Hyvää käännöstä on iloa lukea!

Kriitikko Kaisa Neimala piti oikein valovoimaisen esityksen, suomennosten lukijan ja kirjojen suurkuluttajan näkökulmasta. Hän mainitsi, että usein hyvän teoksen vetovoima peittoaa suomennoksen heikkouden, mutta silti häntä kiusaa kankea kielenkäyttö, kielioppivirheet ja eloisa kieli, joka keikaroi ja rehvastelee. Erityisesti anakronismit kiusaavat häntä, esimerkkinä hän mainitsi Kjell Westön Missä kuljimme kerran -teoksen. Hän pitää tarinasta, mutta suomennokseen on jäänyt liikaa kuvattavaan aikaan sopimattomia sanavalintoja.

Neimala myös esitti itseäkin joskus pohdituttaneen kysymyksen, voiko suomentaja korjata, jos alkuperäinen kirjoittaja on käyttänyt kolmatta kieltä väärin. Paikalla olevat kääntäjät olivat ainakin sitä mieltä, että näin on suotavaa tehdä, vaikka suomentajan jälkisanojen muodossa. Neimala mainitsi kaksi esimerkkiä: Ann-Marie MacDonald on kirjoittanut Linnuntietä-romaanissa saksankieliset lauseet tarkoituksenvastaisesti väärin, eikä näitä ole suomentajakaan korjannut, mutta kriitikko kiitteli kääntäjä Kaijamari Sivilliä, joka oli korjannut Cormac McCarthyn Veren ääriin -teoksen väärinkirjoitetut espanjankieliset sanat.

Sallan blogista voi lukea Neimalan mainitsemia huonojen käännöskirjojen esimerkkejä, en ole lukenut niistä yhtäkään, joten en osaa sanoa asiasta omaa mielipidettäni.


Muita mietteitä

Olen huomannut, että tälläkin alalla eri osapuolet ja ammattiryhmien tekijät ovat välillä tahattomastikin vastakkain, vaikka yhteistyön perään kuulutetaan ja sen arvon päälle ymmärretään. Kirjailijat ja kääntäjät haluvat kustantajilta enemmän rahaa, kustantajat syyttävät kirjakauppojen ostopolitiikkaa, kauppiaat mediaa vähäisestä huomiosta ja ostavan yleisön puutteesta, kaikki tekijät journalismin murrosta, kriitikot kustannustoimittajia ja kääntäjiä pikkuvirheistä (isoista saakin huomauttaa), ostajat kustantajia ahneudesta ja kalliista kirjanhinnoista ja niin edelleen. Moitteen sijaa varmasti onkin, mutta asiaa vaikeuttaa varmasti se, että kakku on välillä turhankin pieni ja jaettavaa on paljon.

Eikä varmasti ymmärretä kuitenkaan tarpeeksi toisten osapuolten työtä, sillä väärinymmärrykset haittaavat yhteisymmärrystä. Tässäkin tilaisuudessa eräs henkilö halusi muistuttaa, kuinka yksikään suomentaja ei ole syntynyt valmiiksi suomentajaksi ja kuinka kaiken aikaa työssä oppii ja kehittyy, ja sitten hän melkein samaan hengenvetoon moitti, kuinka työuransa alussa olevat kustannustoimittajat voivat olla turhan epävarmoja ja hapuilevia kokeneen kääntäjän kanssa työskennellessään. Varmasti näinkin, mutta miksei samaa ymmärrystä riitä kääntäjältä kustannustoimittajalle, jonka perään hän kyselee kriitikoilta?

Päivän aikana heiteltiin myös ilmaan ajatuksia siitä, pitäisikö kääntäjien toimia kriitikoina ja onko soveliasta ruotia kollegan tekemää käännöstä. Lukisin kyllä mielelläni kääntäjien kirjablogeja tai yhteistä kirjallisuuteen liittyvää blogia, sillä niiden kautta varmasti avautuisi uudella tavalla eri teosten monet kielelliset taituroinnit ja kömmähdykset. Kääntäjillä on kuitenkin ihan erityinen ammattitaito ja näkemys kirjallisuuteen, joten on sinällään sääli, ettei aiheesta kauhean usein seminaarien ulkopuolella saa kuulla.

Muitakin mietteitä heräsi, mutta tämä raportti on kasvanut jo niin pitkäksi, että tyydyn kiittäämään sitä lukijaa, joka on tänne asti päässyt.

Lukuisten Tampere-kuvien sijaan päätän juttuni yhteen asiaan sopivaan kuvaan. Tampereen yliopisto on antanut Väinö-vainaalle uuden sukunimen: Linna-sali. (Kuvan huonosta laadusta vastaan mie.)

Hanna Hauru: Paperinarujumala

Hanna Hauru: Paperinarujumala

Like, 2013

Kansi: ?

Sivuja: 95

Kotimainen pienoisromaani

Hanna Haurun uusimman teoksen, Paperinarujumalan, lukee vajaassa tunnissa: sivuja on vähän ja taitto on niin ilmavaa, että pienoisromaaniksikin teos on hyvin lyhyt. Takakanteen oli valittu hyvä sitaaatti Aamulehdestä: "Haurun kirjat toimivat salakavalasti: ne ovat nopeita lukea, mutta niitä on vaikea unohtaa."

Kirjassa on todella hyvä idea ja koska luin kirjan vielä ääneen, niin sain makustella lyhyitä lauseita ja kiinnostavia sanavalintoja. Minkään hurmoshengen valtaan en kuitenkaan lukiessa päässyt, teoksessa oli kyllä kiinnostavaa tiivistystä ja tapahtumien kestolla leikittelyä, takaumia ja ennakointia, mutta aineksia olisi ollut kasvattaa tarinaa vielä vähän. Novellina hyvä, romaanina tuntui vähän torsolta.

Paperinarujumalan tarina perustuu löyhästi heinoslaiseen herätysliikkeeseen, joka toimi Oulussa 60-luvulla ja herätti valtakunnallista huomiota. Kirjan luettuani olikin ihan pakko lukea artikkeleita ja uutisointeja heinoslaisuudesta, sillä kirjassa oli niin paljon tyhjiä aukkoja, ellipsejä, jotka jäivät kaihertamaan mieltä.

"'Oulun profetia' sai alkunsa Laila Heinosen vuonna 1960 saamasta ilmoituksesta. Ellei kahden vuoden kuluessa löytyisi 800 tuhatta käännynnäistä, Jumala antaisi tämän kansan 'vihollisten käsiin'" (Yle, Elävä arkisto). Paperinarujumalassa Jumala puhuttelee Laina-nimistä päähenkilöä puhelimen kautta. Laina ei halua yhteyden loppuvan, joten hän leikkaa työpaikkansa puhelimen paperinarujohdon tyvestä irti ja pakkaa luurin laukkuunsa.

Kirja pohjautuu todellisiin tapahtumiin, kaksi sisarta johtaa rohkeasti uskovaisten joukkoa samalla peläten kadotusta, mutta oikeastaan kaikki aktiivinen herätysliikkeen toiminta tapahtuu lukujen välissä, tyhjissä kohdissa, ja teos keskittyy enemmän päähenkilöiden Lainan ja tämän siskon Lianan sisäisten voimien kuvaukseen. Millaisia muistoja heillä on lapsuudestaan, kun äiti on harras uskovainen ja isä yrittää hakata heistä kaikista uskon pois? Miltä tuntuu piilotella verhon takana, kun toimitsijajoukko saapuu kuin haaskalle? Miltä tuntuu sametti, pellava, puuvilla, pitsi?

Pidin siitä, että lukuja oli nimetty kangasmateriaalien mukaan, se johdatti lukemaan myös henkilön sisäisen puheen ja tapahtumat kyseisen materiaalin tuntemuksen kautta. Sametti tuo kohtaukseen luokkaeroja, frotee lämpöä, turvaa.

Hieno teos, jonka olisin suonut vielä vähän kasvavan.

Kustantamon sivuilla ja Adlibriksessä

Taskunovellit

Vilja-Tuulia Huotarinen (toim.): Taskunovellit
Karisto, 2013
Kansi: Tommi Musturi
Sivuja: 137
Useiden kotimaisten kirjoittajien hyvin lyhyistä novelleista koostuva kokoelma. Kulkee kuitenkin näppärämmin laukussa kuin taskussa.


Sain tämän teoksen kirjabloggaajakollegalta "haluan muuten vain ilahduttaa kaimaa" -lahjaksi. Vilja-Tuulia Huotarisen toimittama Taskunovellit-teos on ollut jonkin verran muissa blogeissa esillä ja koska pidän muutenkin novelleista paljon, niin mielenkiinnolla tartuin teokseen, johon on kerätty hyvin lyhyet novellit yhdeltätoista kirjailijalta ja yhdeltä sarjakuvataiteilijalta. Taskunovellit liittyy Nuoren Voiman Liiton Novelli palaa! -hankkeeseen, josta kirjoitin aiemmin otsikolla Oodi novelleille.

En täysin ihastunut kokoelmaan, sillä lukukokemus oli liian hajanainen. Välillä tuntui, että toive hyvin lyhyen tekstin kirjoittamisesta rajoitti liikaa, sillä osa novelleista oli melko täyteläisiä ja osa taas tuntui jäävän vähän kesken. Ja sitten on niitä, joissa on kutkuttava idea ja vähän naurattaakin, mutta silti lyhyt muoto jättää tarinan kuin kesken. Petri Tammisen "Erään ihailijan päiväkirjasta" on itseironiassaan herkullinen – fanaattinen ihailija kirjoittaa päiväkirjaansa rakkaudentunnustuksia kirjailijasta nimeltä Petri Tamminen ja välillä pohtii, että miksi kirjailija puhuu haastatteluissa aina vain ujoudestaan – mutta tarina olisi voinut vielä vähän kasvaa. Tuomas Kyrön "Kaksijakoinen Raimo" tuntui novellilta, joka kuin vähän nauraisi lukijalleen: luuletko, että tämä on tehty tosissaan. Ei se totinen tarina olekaan, enkä sellaista olettanutkaan, mutta kaikessa mahtipontisuudessaan novelli on kuitenkin aika lattea. Tiina Raevaaran "Puutarhurin tyttäret" oli lukujärjestyksessä ensimmäinen novelli, jonka luin heti uudelleen.

Mutta varmasti jokaiselle löytyy kokoelmasta suosikkinsa, niin erilaisia novellit keskenään ovat. Lyhyt muoto kannustaa lukemaan kiireisinäkin hetkinä. Kirja on kompakti, pidän kannesta, vaikka hämmästyin kovien kansien valintaa, sillä se tuntuu vähän kuin vesittävän idean siitä, että teos mahtuu taskuun.

Antologia-keskustelun kohdalla kiittelin sitä, että useiden kirjoittajien teksteistä kootuissa teoksissa on se hyvä puoli, että siten voi nopeasti tutustua itselleen uuden kirjoittajan tyyliin ja saada jonkinlainen ensikosketus uuteen tarinankertojaan. Opuscolon blogissa mainitaan myös, kuinka voi olla hankala hypätä tunnelmasta toiseen, jos novelleissa ei ole temaattista linkitystä. Mutta minun piti myös vähän ravistella näitä ennakko-oletuksiani pois, sillä voihan tekstin tosiaan lukea ihan yksittäisenä tekstinä eikä yrittääkään hakea kattoteemaa kaikille luetuille novelleille.

Olen samaa mieltä kuin Maria, että kokoelma on tervetullutta matalan kynnyksen novellilukemista ja kokoelma sopii erityisen hyvin nuorille lukijoille. Kirsi mainitseekin, että voisi ihan hyvin käyttää tekstejä kouluopetuksessa.

Kokoelman paras novelli oli Sirpa Kähkösen "Sorbettisydän". Pidin siitä, miten flip-flop-sanaparia toistelemalla tarinaan tuli kesää ja rytmiä.