Helsingin kirjamessuilla nähtyä

Kirjamessujen lukupiirissä Virpi Hämeen-Anttilan Minun Intiani -teos

Osallistuin messuperjantaina Virpi Hämeen-Anttilan Minun Intiani -tietokirjan lukupiiriin ja lupauduin kirjoittamaan siitä myös blogiini. Viime vuonna olin mukana vastaavanlaisessa tilaisuudessa, raportoin tuolloin Kjell Westön Kangastus 38 -romaanin lukupiiristä. Viimevuotiset kokemukset ovat selvästi olleet hyviä, sillä tänäkin vuonna järjestettiin lukuisia lukupiirejä kaikkina messupäivinä.

Kirsin Book Club -niminen lukupiiri veti salin etuosassa keskustelua. Jokainen lukupiiriläinen oli valinnut oman aihealueen runsaasta tietokirjasta. He alustivat kysymyksensä ensin lukukokemuksestaan kertoen ja muutamin tekstisitaatein. Minusta tämä oli oikein kiinnostava tapa, sillä lukupiiriläiset olivat selvästi suunnitelleet, mistä aikovat puhua ja kysymykset olivat kirjailijalle olivat monipuolisia ja meille kuulijoillekin mielenkiintoisia. Myös yleisökysymyksille jätettiin lopussa aikaa.

Lukupiiri on syntynyt siitä, että Kirsi pyysi sellaisen syntymäpäivälahjaksi palattuaan Thaimaasta Suomeen. 15 lukupiiriläistä on kokoontunut kuukausittain jo neljän vuoden ajan. Tilaisuuden aluksi jokainen heistä kertoi lyhyesti, miten on lukupiirin aikanaan liittynyt ja mitä lukeminen heille merkitsee.

Taululle Virpi oli kirjoittanut nimensä sanskriitiksi, ja hän kertoi ennen varsinaisen keskustelun alkamista, miksi halusi kirjoittaa tämän teoksen ja mikä on hänen suhteensa Intiaan, kieleen ja miksi kirjassa ei ole kuvitusta. Asiaa nimittäin moitittiin lukupiirissä, mutta Virpi on halunnut pitää kirjan kevyenä matkakirjana, sillä värikuvat tuovat kirjaan lisäpainoa. Jäin miettimään, että kovakantinen kirja kansipapereineen ei vieläkään erityisen matkustusystävällinen ole, mutta toisaalta teoksen todella kiinnostavat reitit tarinoineen ja sivupolkuineen kyllä puoltavat sitä, että teos kannattaa ehdottomasti ottaa Intian-matkalle mukaan.

Minun Intiani on hyvin runsas ja se vie lukijansa pidemmälle kuin, minne perinteisimmät turistikierrokset kuljettaisivat. Virpi kuvasi kirjaa niin, että se on kuin fiktiivinen kierros Intiasta hänen johdollaan, sillä jokaisella Intia on aina omanlaisensa -- hänellekin joka kerta maa näyttäytyy vähän erilaisena. Hakemisto on kattava, joten kirjaa ei tarivitse lukea kerralla vaan vaikka sieltä täältä ja kohdepaikkojen mukaan. Kirja on sellainen, jonka Hämeen-Anttila olisi itse halunnut lukea ennen kuin ensimmäistä kertaa matkusti maahan. Tuhti tietopaketti kuvaa rehellisesti myös Intian huonoja puolia mutta samalla halutaan poistaa niitä tavanomaisimpia pelkoja, mitä monilla Intiaa kohtaan on.

Pidin erityisesti yhdestä lainauksesta, jonka eräs lukupiiriläinen oli poiminut. Siinä kuvataan, kuinka Intia on välillä kuin tulinen chili, ettei sitä tottumattoman vatsa välillä kestä. En ole itse matkustanut koskaan Intiaan, mutta teoksen ja keskustelun myötä totta kai tuli halu kokea edes osa siitä kaikesta runsaudesta. Hämeen-Anttila on hyvä tarinoitsija niin kirjoittajana kuin lukupiirin edessä. Sillä kaikesta nureastakin huolimatta kirja ja keskustelu antoi hyvin positiivisen kuvan Intiasta.

Suosittelen lukupiiriä ensi vuonna, vaikka kirjamessuohjelmaa riittää enemmän kuin kylliksi. Silti kesken messukiireiden oli miellyttävä pysähtyä kuuntelemaan ja keskustelemaan omaan tilaan. Kirjasta saa paljon enemmän irti, kun sen jakaa tuoreeltaan muiden lukijoiden kanssa.

Torstai on messuohjelmaa täynnä

Tänään alkavat Helsingin kirjamessut, ja päivät ovat kyllä hyvin täysinäisiä sunnuntai-iltaan asti. Vielä juon laiskana aamukahvia sängyssä ja tutkailen messuohjelmaa. Minulla on tarkoitus kuvata paljon tänään Siltalan kirjailijoiden esiintymisiä ihan työroolin puolesta, mutta näiden lisäksi haluan kuunnella ainakin seuraavat ohjelma, joista kaksi näkyy tuossa kuvassakin.

Klo 12. Tulevaisuudessa jokainen julkaisee itse kirjansa – vai julkaiseeko? Miksi kustantajia tarvitaan julkisuudessa. Kullervo

Klo 13 Kustantamon kulisseissa. Aino

Klo 13.30 Minkälainen on hyvä tietokirja? Aleksis Kivi

Klo 14 Karanteeni. Kuinka aids saapui Suomeen. Hanna Nikkanen ja Antti Järvi. Kirjakahvila

Sen jälkeen kiiruhdan kuuntelemaan loppuun Esikoiset-ohjelman Kullervoon.

Klo 15 Nollapiste ja Lauantaiesseet. Hannu Raittila ja Antti Arnkil. Katri Vala

Klo 16.30 Taiteilijatoveruutta. Riitta Konttinen. Aleksis Kivi

Klo 17.00 Kriitikot vs. kirjabloggaajat. Kullervo


Tiukka ohjelma, joten pitää pakata eväät ja kamera mukaan. Nähdään messuilla! Yritän ehtiä blogata messutunnelmia viikonlopun aikana, mutta pidemmät jutut sitten messujen jälkeen. Ja tänä vuonna saan lauantaina ensimmäistä kertaa äidin ja isänkin tutustumaan kirjamessuhumuun. Jee!

Antti Arnkil: Lauantaiesseet

Antti Arnkil: Lauantaiesseet Siltala, 2014. Graafinen suunnittelu: Aleksi Salokannel. Sivuja: 175

Jos sinulla/teillä on jostain syystä aikaa vain yhteen esseeseen, niin suosittelen lukemaan Antti Arnkilin kokoelmasta Lauantaiesseet "Reko"-nimisen tekstin. Se on yhtä aikaa hauska, vähän nolo ja rehellisen surullinen. Ja lisäksi vielä inspiroiva, sillä minun oli pakko sen luettuani varata saman tien kirjastosta kaikki Reko Lundánin teokset. Yhden näistä ehdin jo lukeakin. Essee kiinnostaa minua myös ammatillisesta syystä, sillä harvemmin pääsee lukemaan kustannustoimittajan työstä ja siitä läheisestä suhteesta, mikä kirjailijan kanssa syntyy.

Essee on myös hyvä osoitus siitä, miten Arnkil kirjoittaa. Hän on samanaikaisesti pehmeä ja terävä, ja teksti on sujuvasanaista ja – saako näin edes sanoa kuulostamatta hupsulta – onnellista. Sillä ei tätä kokoelmaa missään nimessä kannata vain yhteen esseeseen jättää, niin lämminhenkisesti ja tarinallisesti Arnkil lähestyy kulttuurielämyksiä: kirjallisuutta, rock-musiikkia, elokuvia.

Joissakin esseissä on mielenkiintoista seurata Arnkilin mukana jonkin itselle tutun asian käsittelyä. Esimerkiksi Zaida Bergrothin Skavabölen pojat (2009) on jäänyt mieleeni hyvin vahvasti elokuvan jälkeen mieheni kanssa käydyn keskustelun tähden. Elokuva osui johonkin sielunsopukkaan niin, että siitä oli pakko puhua pitkään. "Äidin kuolema (24 kertaa sekunnissa)" kuvaa muun muassa sitä, miksi sitä on vaikea katsoa. Tunnistin ja nyökkäilin.

Mutta ei aiheen tarvitse olla tuttu, jotta sen lukemisesta nauttii. Vaikka erityisesti pidin kirjallisuuteen liittyvistä esseistä, niin yllätyin, kuinka paljon innostuin myös esseestä "Dave Grohlin taide", vaikken ymmärtänyt varmasti puoliakaan musiikkisanastosta. En tunne juurikaan bändin tuotantoa, muutamaa hittibiisiä lukuun ottamatta, enkä osaa itse soittaa mitään. Mutta minua nauratti, miten Arkil kuvaa vaikka, miten "Grohl ja Cobain ovat huutajina eri maata". Tai kuinka hän joutui puolustamaan loukkaantuneena baarikeskustelussa rakkauttaan Foo Fightersiin.

Esseekokoelmia on tänä syksynä yöpöydälle kertynyt useampi. Siinäkin mielessä Lauantaiesseet toimii hyvänä inspiraationa.

Kirja ja leffa – eri syistä yhtä hyviä

Kuva Finnkino

Elokuva: Gone Girl, 2014
2 h 29 min
Ohjaaja: David Fincher
Liput tarjosi SF Film Finland 

Kirja: Gillian Flynn: Kiltti tyttö
Wsoy, 2013
Suomennos: Terhi Kuusisto
447 sivua

Luin Kiltti tyttö -romaanin yli vuosi sitten, ja vaikka muistin pääosin juonen vielä ihan hyvin, ei kirja missään nimessä pilannut elokuvaa. Pidin elokuvasta valtavasti, ja hämmentävää kyllä, se ei hävinnyt kirjalle vaan oli eri syistä jännittävä.

Tarina on mutkikas ja käänteitä riittää, pelkästään niissä on syytä nauttia Gillian Flynnin hienosta teoksesta. Elokuva on pelkistetympi eikä se toista kaikkia tapahtumia, mutta äänimaiseman, robottimaisesti puhuvan päähenkilönaisen, mukaansatempaavuuden, näyttelijöiden vuorovaikutuksen ja hyvän leffaseuran vuoksi teatterissa on nautinto istua.

Lainaan muokaten itseäni, sillä kirjoitin kirjasta viime kesänä lehteen jotakuinkin näin:

"Gillian Flynnin psykologinen trilleri pitää otteessaan. Kirja alkaa aviomiehen puheenvuorolla, päivänä, jolloin hänen vaimonsa katoaa. Amyn kohtalo on mysteeri, mutta hän ei jää lukijalle vieraaksi. Päiväkirjamerkinnät tuovat vastapainoa miehen kertomukselle. Nick ja Amy toivovat kumpikin, että toinen osaisi lukea ajatuksia. Silti he tuntevat toisensa niin hyvin, että pystyvät manipuloimaan toisen sitä aavistamatta. Lukijalle salaisuudet tuntuvat selviltä alusta alkaen. Sitten tapahtuu käänne ja toinen – ja tarinaan on koukussa."

"Tarinan imu syntyy avioparin kertomusten välisestä jännitteestä, joka on yhtä kiihkeä ja ristiriitainen kuin heidän liittonsa. Väistämättä sitä ottaa jommankumman puolen, vaikka molemmat ovat yhtä epäluotettavia oppaita."

"Teos pistää pohtimaan, millaisilla ennakko-odotuksilla lähestymme tragedioita ja toteutuuko 'syytön, kunnes toisin todistetaan' -periaate poliisin, median, läheisten ja lukijan tarkastellessa tapausta."

Kirja on sanomaltaan rikkaampi, sillä henkilöt syventyvät lukiessa paljon enemmän ja lisäksi Flynn on jotenkin "terävä" kuvaamaan vaikka illanistujaisia. Elokuvassa lisäjännitettä tuo musiikki ja käänteiden nopeus. Minusta oli myös varsin ihanaa tarkkailla kesken kaiken vierustoverin reaktioita.

Sekä elokuvassa että kirjassa on parasta, miten näiden monien käänteiden myötä oletukset asetetaan jatkuvasti kyseenalaiseksi ja totuus hahmottuu pala palalta. Mieheni oli aivan äimistynyt, sillä hänellä ei ollut mitään ennakkotietoa ennen kuin elokuviin pääsimme.

Luin kesällä Flynnin Paha paikka -romaanin. Kolmas Sharp Objetcts pitää varmaan tilata ja lukea englanniksi, kun nyt en millään malttaisi odottaa suomennosta.

Kati Tervo: Sukupuu

Kati Tervo: Sukupuu. Wsoy, 2014. Kansi: Martti Ruokonen. 201 sivua. Oma ostos.

Täytyy myöntää, etten alkujaan uskonut, että Sukupuu on näin hyvä kuin mitä se on. Ajattelin, että teos on ironisen lämminhenkinen ja jotenkin arkiaskareista huumoria veistävä, sillä vähän tähän suuntaan viittaa Kati Tervon kirjailijaesittely etuliepeessä. Ystäväni kehui minulle kirjaa ja suositteli lukemaan, joten päätin sen ostaa, sillä meillä on hyvin samankaltainen kirjamaku. Kirja on todellakin kehunsa ansainnut, sillä näin pieneen pakettiin on saatu mahdutettua niin monta hienoa tarinalinjaa ja naishahmoa, ettei paremmasta väliä.

Sukupuu on kerrottu seitsemän naisen kautta. Tarinan aloittaa ja lopettaa Heidi Hukkanen, sukupuun nuorin. Alkulauseet jo hätkähdyttävät: "Mummu muuttuu sudeksi. Pelkään sen murinaa ja vieraskielistä rähinää." Kesti hetken päästä lauseiden rytmiin mukaan ja ymmärtää, millainen kertoja Heidi on. Seuraava osio on puolestaan vahvasti murteellinen. Kieli läpi kirjan on hyvin täsmällistä, lyhyttä lausetta ja vähän maalailua, ja samalla kaikilla kertojilla on omanlaisensa ääni ja persoona.

Lyhyet kohtaukset lomittuivat toisiinsa sujuvasti ja lukukokemus on intensiivinen, vaikka sivua kääntämällä siirtyisi välillä ajassa eteen ja taakse.

Tämä on sisarusten, anoppien, miniöiden ja äitien kirja. Kaksi sukua yhdistyy toisiinsa viime vuosisadan alkupuolella avioliiton kautta. Adele Schumacher rakastuu Johannekseen, kun poika asuu  Saksassa kahden kesän ajan Adelen perheen luona, ja kun sota Suomessa oli ohi ja valkoiset voittaneet, uskaltaa Adele matkustaa maahan, jota hän on oppinut ilman parempaa tietoa rakastamaan. Mutta uudessa kodissa odottaa myös hyvin vihainen anoppi, joka haluaisi niin monin eri tavoin päästää miniänsä hengiltä, ja mies, joka on sodan haurastama. Samaan aikaan Adelen siskot kulkevat kotoa hyvin eri suuntiin, kaikki kadottavat yhteyden toisiinsa mutta pitävät rakkaat sisaret lähellä muistoissaan.

Sukupuussa on paljon samaa kuin keväällä lukemassani Tommi Kinnusen hienossa esikoisromaanissa Neljäntienristeys. Molemmissa tapahtumia ja sukukertomusta lähestytään useamman sukupolven kautta. Molemmissa miehet ovat sodan lamauttamia, mutta Sukupuussa miehet ovat selkeämmin sivuosassa. Molemmissa näkyy, kuinka hankala on miniän ja anopin saman katon alla asua ja kuinka kauna ja lähelläolon vaikeus voi kiertyä ihmissuhteisiin vuosikymmenten ajaksi.

Jokaisella on oma tarinansa, mutta heistä valottuu jotain lisää muiden naisten kerronnan kautta. Jokaisella on myös oma totuutensa, mutta vain muiden kautta totuus täydentyy kiehtovaksi tarinaksi.

Hyvin taidokkaasti Tervo kertoo vähällä paljon.

Eunsun Kim: Pohjois-Korea – yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä

Eunsun Kim: Pohjois-Korea – yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä
Siltala, 2014. Suomennos: Pirjo Thorel. 195 sivua.

Luin viime viikonloppuna tämän pienen mutta kovin ihmeellisen teoksen Pohjois-Koreasta. Eunsun Kim on kirjoittanut (Sébastien Falletti on teoksen toimittaja) vaarallisesta matkasta, jonka hän teki äitinsä ja siskonsa kanssa pois kotimaastaan. Aliotsikko jo kertoo, että kaikkinensa matka Kiinan ja Mongolian kautta Etelä-Koreaan kesti yhdeksän vuotta. Aihe on todella kiinnostava, Pohjois-Korea kiinnostaa minua loputtomasti, mutta ei tämä teos mikään kirjallinen elämys ole. En sellaista kyllä nyt kaivannutkaan, sillä tarina on kaikessa hurjuudessaan tärkeä.

Kirja alkaa Eunsun Kimin lapsuusvuosista, millaisia hänen koulupäivänsä ja perusarkensa on ennen kuin 1990-luvun suuri nälänhätä tappaa hänen isänsä ja isovanhempansa. Perheellä on jonkinlainen asema yhteiskunnassa, missä kaikkein heikoimmista ei välitä kukaan, ja he pystyvät pitämään itsensä hengissä vähän pidempään kuin muut. Mutta maine on katoavaista, ja lopulta Eunsunin äiti joutuu toteamaan, että ainoa mahdollisuus selvitä itse ja pelastaa lapsensa on yrittää mahdotonta ja karata rajan yli Kiinaan. Siellä on ruokaa, mutta maanpakolaisten asema paperittomina on ihan yhtä huono kuin aiemminkin. Selviytymiseen vaaditaan sinnikkyyttä ja kekseliäisyyttä – ja onnea.

Onnen merkitystä ei voi kieltää, sillä vaikka he kohtaavat hyväksikäyttäjiä ja hirviömäisiä ihmisiä, muutaman kerran olosuhteet ja oikeanlainen ihminen pelastavat mahdottomalla hetkellä.

Muistelmien tarinallisuus ja vaihtuvien "juonikuvioiden" ihmeellisyys ovat teoksen parasta antia. Toisteisuus ja melko lapsellinen kerronta sen sijaan vievät paikoin liikaa huomiota. Esimerkki Eunsun Kimin elämästä kiinalaisessa kylässä:

"Olin saanut kylältä paljon ystäviä, jotka tulivat joskus talolle leikkimään. Useimmat olivat poikia, sillä kylässä oli hyvin vähän tyttöjä. Kiinahan oli aloittanut yhden lapsen politiikan välttääkseen ylikansoituksen. -- Koska enemmistö heistä halusi mieluummin pojan, lukemattomat äidit teettivät abortin jos odottivat tyttölasta. -- Kylässä oli siis vähän tyttöjä, kuten monissa muissakin kiinalaisissa maaseutukylissä."

Kaikki tämä yhden kappaleen aikana, vähemmälläkin selittämisellä asia olisi selvinnyt, mutta veikkaan, että näin on haluttu säästää koulunsa keskeyttämään joutuneen ja vasta aikuisiällä kouluun palanneen Eusunin ääni.

Pohjois-Korean lukee muutamassa tunnissa, mutta sen tarina jää mietityttämään pitkään. Se ei ole mikään sankaritarina, eikä kirjan motiivina ole oman sinnikkyyden kehuskelu, mutta se kertoo paljon siitä, kuinka suuren riskin ottaa ihminen, joka elää epätoivoisessa tilanteessa mutta jaksaa nähdä vielä vähän toivoa edessäpäin.

Kristina Ohlsson: Varjelijat

Kristina Ohlsson: Varjelijat (Änglavakter) Suom. Outi Menna. WSOY 2014, pokkaripainos. 520 s. Lahjaksi saatu kirja.

En ole lukenut Kristina Ohlssonin aiempia kirjoja, mutta onneksi se ei haitannut Varjelijat-romaanin kanssa yhtään. Kirja oli erittäin sujuva ja jännittävän monisyinen, juuri enempää en hyvältä dekkarilta osaa toivoakaan. Ja se koukku, joka kirjassa kantaa lähes loppuun asti, saa minut tarttumaan jatkossakin Ohlssonin kirjoihin. Pokkarin lopussa oli ote seuraavan Fredrika Bergman -jännärin, Paratiisiuhrit, alusta, ja ihan harmittaa, ettei minulla ole jo nyt seuraavaa osaa tässä hollilla.

Varjelijat liittyy nimensämukaisen vuosikymmeniä sitten kokoontuneen filmikerhon jäsenten toimintaan ja seurauksiin. Yksi heistä on vapaaehtoisesti mykkä kirjailija, joka asuu palvelutalossa ja joka muistetaan paitsi erinomaisista lasten- ja nuortenkirjoistaan, myös miehensä taposta. Salamyhkäinen hahmo, jonka poika on ollut kateissa vuosikausia, lähes yhtä kauan on kirjailija ollut hiljaa ja erakoitunut. Yhteys muihin kerhon jäseniin on katkennut – tiettävästi niin ikään vuosikausia sitten.

Fredrika Bergman palailee äitiyslomalta pikku hiljaa töihin, sillä häntä tarvitaan murhatutkinnoissa. Metsästä on löytynyt nuoren naisen paloiteltu ruumis, ja tutkimuksissa Fredrikasta on paljon hyötyä, mutta lopulta arvaamattomasta syystä myös haittaa.

Fredrika on siitä harvinainen naispoliisi, sillä ainakin tämän teoksen perusteella hän tuntui osaavan yhdistää perhe- ja työelämän, vaikka lapsenhoitoon kirjassa ei keskitytäkään, hän ei silti alinomaan pode jotain uranaisen syyllisyyttä. On ihana lukiessa solahtaa murhatutkintoihin mukaan ja luottaa siihen, että vauvakin kotona on tyytyväinen ilman päähenkilön jatkuvaa asian pähkimistä. Hienoa tarinan ja jännitteen kohoamisen kannalta.

Älykäs ja näppärä dekkari – ehdoton suositus muillekin rikoskirjallisuuden ystäville.