Kansallisteatteriin tutustumassa

Hetkeni lavalla

Olin viime viikolla tutustumassa Kansalliskirjaston sisuksiin; sain nähdä lempiteatterini "takahuoneita" ja seisoa muun muassa päälavalla valokuvaamassa näkymää, mitä harvoin teatterivieraana saa nähdä. Meitä oli toki muitakin, suurehko kourallinen kirja- ja kulttuurialan bloggareita. Tutustumiskierros järjestyi Bonnierin ja Kansallisteatterin yhteisesti järjestämän bloggariklubin ansiosta. Käyn muutenkin mielelläni teatterissa – ja aion jatkossa siirtyäkin kirjabloggaajan tontillani vähän enemmän myös muuhun kulttuuriin – ja ilahduin suuresti, kun tämä kirjallisuutta ja teatteria yhdistävä bloggariklubi lanseerattiin.

Lumiomena-blogin Katja Jalkanen kuvaa myös kaunista kattoa

Olen pari kertaa aiemminkin osallistunut bloggariklubin tapahtumiin mutta olen aiemmin vain noiden muiden somekanavieni kautta jakanut kokemuksiani kuvin ja sanoin. Vähän nyt harmittaa, etten ole ehtinyt blogannut aiemmin ja laajemmin, sillä olisi ollut kiinnostava säilyttää jokainen vierailu täällä "välimuistissa" – nimitys tuntuu sopivan blogilleni siinäkin mielessä, sillä muistan yleensä vuosien jälkeen kirjoistakin parhaiten ne, joista olen blogannut – varsinkin kun nämä bloggariklubit ovat todella hyvin suunniteltu ja jokaisella kerralla oppii jotain uutta teatterimaailmasta. Viimeksi saimme keskustella ja kuunnella dramaturgin työstä, Jukka-Pekka Pajunen puhui Onnellisuuden tasavallan tekovaiheista. Hyvin kiinnostavaa, ja on yleensäkin aina mielekästä kuunnella teatterityöstä ja sitten vähän verrata eri vaiheita omaan työhöni kustannustoimittajana. Vaikka ei näitä yks yhteen tietenkään voi verrata, niin joitakin kiinnostavia sidoslankoja näiden välille voi kuitenkin punoa.

Kurkkaus takahuoneeseen

Mysteerihissistä

Tällä kertaa saimme tutustua Kansallisteatterin rakennukseen ja kuulimme lavastajan ja puvustajan töistä. Kati Lukka ja Tarja Simonen valaisivat Nummisuutarit-näytelmään tekemiään valintoja. Miksi puut roikkuvat väärinpäin, miksi Nummisuutareiden Eskolla on hihaton suomieijonapaita päällään, mitä vanhaa ja perinteikästä lavastukseen on otettu mukaan... Tietyllä tapaa näihin kysymyksiin tulee kyllä vastaus näytelmää katsomalla, mutta pidin siitä, että ennen Nummisuutareiden katsomista minulla oli jo jotain pureskeltavaa ja olin virittäytynyt katsomaan tarkemmin myös asuja ja "tiloja". Heidän puheenvuoronsa saivat vielä lisäsävyjä siitä, että olimme hetkeä aiemmin käyneet katsomassa nykyisten näytelmien ja vähän tulevienkin lavastuksia ja pukuja. 

Slavan kirjakasoja. Nämä muistan, ne luonnollisesti jäivät mieleeni jo lavalla.

Pienen näyttämön penkkirivit

Kirjavan kammarin Karoliina Timonen kuvaa puvustusta

Ennen Nummisuutareiden alkua saimme vielä kuulla Katja Ketun ja hänen kustannustoimittajansa Lari Mäkelän puheenvuoroja paitsi Ketun uusimmasta teoksesta Yöperhosesta myös siitä, millaista kirjailijan oli kokea, kun oma teos siirtyy teatterin lavalle. Kettu on valloittava esiintyjä, ja ihan harmittaa, etten Ouluun koskaan matkustanut Kätilöä katsomaan.

Harmittaa myös (vähän), etten kirjoittanut mitään muistiinpanoja kierrokselta ja esiintyjien puhuessa työstään, sillä en pysty täysin blogiini nyt välittämään, kuinka mieletön kokemus tämä kaikkinensa oli. Toivottavasti nämä vähän hätäisesti räpsäistyt instagram-kuvat valaisevat vähän sitä, mitä sanomatta jää.

Lahjoita lukutaito – vielä ehdit mukaan!

Kuva: Mikko Takkunen

Tänään on viimeinen päivä osallistua Mesenaatti-sivun kautta Suomen Pakolaisavun järjestämään Lukutaitokampanjaan.

Me kirjabloggaajat olemme olleet mukana jo kolmena vuonna keräämässä rahaa kampanjaan, bloggaamalla aiheesta ja monella muulla tavalla somekanaviemme kautta pitäneet ääntä aiheesta.

Minimitavoite on mesenaattisivun mukaan jo täynnä, mutta päätavoite on vielä kaukana. Muutakin kautta on voinut lahjoittaa kuin tuon sivun kautta, mutta minusta oli hauska, että pystyin osallistumaan esimerkiksi kummityttöni nimissä ja näin hänelle tulee myöhemmin kortti, kuinka moni koululainen on saanut koulutarvikkeet niillä rahoilla. Toivottavasti hän ilahtuu erilaisesta synttärilahjasta.

Tällä kampanjalla pyrimme hankkimaan lukutaidon 450 konflikteja paenneelle ihmiselle. Osallistu kampanjaan ja autat sodan haavoittamaa tavoittamaan paremman huomisen. Voit lahjoittaa lukutaidon jo 52 eurolla. Summa mahdollistaa yhdeksän kuukauden pituisen lukutaitokoulutuksen, jossa ei pelkästään opetella numeroita ja kirjaimia, vaan lisäksi keskustellaan mm. hygieniasta, sairauksien ehkäisemisestä, pienyrityksen pyörittämisestä, ihmisoikeuksista ja rauhanomaisesta konfliktin ratkaisusta. Toki pienempikin lahjoitus vie kohti tavoitettamme ja kampanjaa voi tukea myös kertomalla siitä omassa tuttavapiirissään. 

Yhdessä saamme aikaan enemmän.

Lukusukkuloiden ahmintaa

Olen nyt viime aikoina lukenut paljon, mutta erityisesti olen nyt nauttinut näiden lukusukkuloiksi nimittämieni kirjojen lukemisesta. Viihdekirjoja ne tietysti ovat, mutta koska viihdyn niin monien kirjojen parissa, kutsun tällaisia mielettömän nopealukuisia ja ahmittavia kirjoja mieluummin tällä keksimälläni sanalla. Englanninkielinen termi page-turner olisi myös hyvä, mutta, noh, se ei ole suomea.

Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää (suomennos: Heli Naski, Gummerus 2015) on pokkarina lähes 500 sivua pitkä. Luin sen miltei kokonaan sunnuntaina, olin ehtinyt vähän jo aloittaa launtaiyönä. Tarina on tunteisiin vetoava, kiinnostava, romanttinen epätavallisemmalla tavalla kuin mitä odotin ja siinä ei ollut ärsyttäviä henkilöitä (Jee!). Yksiulotteisiin hahmoihin, manipuloivaan juonenkuljetukseen ja lässytykseen yleensä kyllästyn ensimmäisenä viihteellisimmissä rakkauskirjoissa.

Olin lukenut blogiarvioita, joissa väitettiin lukemisen aiheuttaneen vähän itkumaisia olotiloja, mutten odottanut, että näin kävisi myös minulle. En ole itkun yläpuolella, mutta eivät kirjat minua yleensä itketä ja olin varautunut tunnemanipulointiin. Liikutuin lähinnä siitä, että kirja päättyi tarinan kannalta juuri oikein, vaikka olisin voinut tunnekuohuissani hyväksyä toisenlaisenkin lopetuksen.

Aurinko paistoi kalliolla, tarina kulki, ihana olotila elämästä muutenkin. Lukusukkula on omiaan paikkaamaan eräänlaisen työuupumuksen ja "remonttimuuttokesän" aiheuttamaa kirjaköyhiötä eloa. Olen koko elokuun taas nauttinut lukemisesta ja uppoutumisesta, saanut työvaihemoodin pois päältä vapaa-ajalla, enkä koko ajan mieti, miten tekisin/muokkaisin tämän ja tämän kohdan kirjasta. Ihanaa. Lukeminen on niin rentouttavaa.

Eilen tulin lukeneeksi toisen paksummanpuoleisen kirjan vähän vahingossa, kun päivään liittyi paljon  yleisluontoista odottelua eri tiloissa (en puhu päänsisäisistä asioista nyt). Australialaisen Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet (suomennos: Helene Bützow, Wsoy 2015) on lähes 450-sivuinen, enkä voinut lopettaa sen lukemista, kun pääsin heti alkusivuilla tarinaan mukaan. Traagisista puolista (väkivalta, koulukiusaaminen, seksirikokset, kuolema) huolimatta kirja on enemmän hauska kuin totinen.

Ihan pienellä rakenteellisella ratkaisulla ylemmän keskiluokan koulun juhlissa tapahtuvaan kuolintapaustutkintaan tulee pirullista moniäänisyyttä mukaan. Eikä tämä mikään dekkari ole, eikä erään kuolema ole pääasia, siihen päästään oikeastaan vasta ihan lopussa. Pikemminkin tämä on sujuvasanainen tarina siitä, miten tilanne kärjistyi pikkuasiasta niin pahaksi. Hyvin viihdyttävää.

Lähes 1000 sivua kahdessa päivässä, vaikka päiviin mahtui toki muutakin, kertoo vahvasta tarinaan uppoamisen tarpeesta. Molemmissa on aika erikoinen tarina vielä, joista annan kiitosta. Tällä hetkellä on kaksi muuta kirjaa kesken, joista pitää lukea Huumasema Zoo ensin loppuun, sillä siitä päättyy laina-aika ihan lähipäivinä.

Ulkona luettu Kuiva kausi

Elokuussa on ollut niin ihana olla ulkona. Ja on yhä, vaikka nyt naputtelenkin blogiani sisätiloissa. Olen tutustunut uuteen alueeseen ja nauttinut maisemista, kesästä, hyvistä kirjoista ja tästä kokonaisvaltaisesta onnesta, että saan asua täällä ja laittaa kotia. En ollut aiemmin juurikaan täälläpäin liikkunut, mutta minulla oli hyvä tunne, että juuri tänne Roihuvuoreen haluan muuttaa. Ja tietysti sain täällä jo asuvilta kavereiltani lisätietoa ja kannustusta muuttoaikeisiin.

Olen tehnyt nyt vähemmän töitä, sillä varsinainen loma meni rempatessa ja muuttaessa. Yrittäjyyden hyvä puoli on juuri tässä, että voin ottaa vähän omaa lomaa, mutta toki se näkyy sitten myös lompakossa. Olen kasvattanut kuitenkin toisenlaista pääomaa ja lukenut paljon kirjoja, sillä haluan ehtiä lukea myös muitakin kuin käsikirjoituksia ja omia, toimitettavia kirjojani.

Lukeminen on niin ihanaa! Ja hyviä kirjoja on valtavasti.

Olen vieraillut Roihuvuoren sympaattisessa pikkukirjastossa yhtenään, itse asiassa tämän bloggauksen jälkeen ajattelin mennä taas kirjastokäynnille palauttamaan lainat ja hakemaan uusia varauksia.

Palautan myös tämän Carol Shieldsin ja Blance Howardin yhteisesti kirjoittaman kirjeromaanin Kuiva kausi (Otava 2015, suomennos: Hanna Tarkka).

Kuiva kausi sopi ulkoilukirjaksi rakenteensa vuoksi hyvin, sillä kirjeitä oli kätevä lukea myös kävellessä. Minullahan on tämä jännä tapa, että käyskentelen kirjan kanssa. Mutta pääasiassa luin kirjaa kalliolla, rannalla ja puistonpenkeillä. Etukäteen ajattelin, että pitäisin tarinasta ja teoksesta enemmän, mutta valitettavasti minusta se oli turhan kuivakka ja staattinen.

Kirjasta ei huomannut, että se on kahden kirjailijan teos. Se oli juuri oikealla tavalla yhtenäinen ja etäällä toisistaan asuvien aviopuolisoiden äänet juuri oikealla tavalla erilaiset. Pidin miehen kirjeistä enemmän kuin naisen, sillä vaimon poliittiset höpinät ja uraansa liittyvät asiat eivät olleet niin kiinnostavia kuin kotiin teini-ikäisten lasten kanssa jääneen miehen kuulumiset.

Kirjeromaanin muoto tekee sen, että henkilöt jäävät vähän etäisiksi, sillä ei kai kukaan kirjoittele omalle pitkäaikaiselle puolisolleen kirjeitä siitä, millainen on ollut ennen. Mutta eivät he kuitenkaan niin etäisiksi jääneet, etteikö heidän liitostaan ja nykyisestä arjestaan saisi lukiessa pikkuhiljaa jotain irti. Pidin siitä, miten itsekkäitä he olivat, kun kaipasivat huomiota ja kehuja toisiltaan.

Vaikea sanoa tarkalleen, miksi en luetusta kuitenkaan niin paljon innostunut, että olisin välittänyt tarpeeksi, mitä välimatka tekee heille. Ei huono muttei niin hyvä kuin aiemmat Shieldsiltä lukemani kirjat.

Kirjahylly järjestyksessä

Tai ainakin ensimmäinen niistä. Vanhat, Jurin tekemät, kirjahyllyt sopivat tähänkin asuntoon, vaikka vähän puu on elänyt matkan varrella ja jouduimme rikkomaan hyllyn oman fengshuin, jotta saimme puutavaran mahtumaan muuttokuorman mukaan.

Kuvasta huomaa, että meillä ei ole vielä edes kahvat ovissa paikoillaan. Maalasimme vanhat ovet ja ostimme uudet kahvat, ja jossain täällä asunnon kätköissä ne raukkaparat lymyävät. Luultavasti työhuoneen kaapissa, mutta on ollut monta muutakin fiksattavaa, joten kahvat ovat kaukana jononhännillä. Meillä puuttuu keittiönkaapeistakin kahvat, ja niitä on pirullisempi avata sormenpäillä.

Kaipaan kovasti tauluja ympäri asuntoamme, joten laitoin kortteja hyllyn viereen tuomaan lisäväriä. Aivan kuin kirjojen selkämyksissä ei kirjoa olisi kylliksi. Erh.

Olen värikylläinen, valkoiset hyvät seinät riittävät – paitsi keittiössä on ihana keltainen! – kunhan vain saadaan taidetta ja tekstiilejä talon ja mielten iloksi.

Laitoin ennen muuttoa valtavasti kirjoja kiertoon, mutta silti täällä on useampi sata teosta luettavana. Ei koti ole mitenkään ähkytäynnä silti. Kirjathan ovat siitä käteviä, että niitä voi olla asunnossa kaikkein eniten ja ne mahtuvat yhdelle, kahdelle seinälle nätisti. Muusikon työhuoneessa kirjat ovat hyvä akustiikka-apu, joten ei täällä kirjat toimettomina loju. Heh.

Välillä kyllä mietin, miksi minulla on lukemattomasti lukemattomia kirjoja lukematta. Joitakin olen voinut pitää vuosia hyllyssäni, enkä silti löydä niille sopivaa rakoa. Silti pidän niitä yhä uskollisesti elämässäni mukana, sillä uskon, että jossain vaiheessa luen vielä. Joistakin kirjoista sen vain tietää, ja ne muut olen sitten laittanut kiertämään toisiin koteihin.

Kirjoissa on jotain maagista, sillä vaikka en ole ehtinyt paljon lukea, niin olen silti ehtinyt käydä jo kolmesti muuton jälkeen kirjastossakin pyörähtämässä. Vaikka tosiaan täällä omassakin hyllyssä luettavaa riittää...

Kirjat ovat muuton painajainen

Mutta kodin sisustaminen alkaa tutun ja rakkaan kirjahyllyn pystytyksellä.

Kohta täällä järjestellään KIRJOJA. Se on poka ihanaa!

Olen myös hankkinut uuteen kotiin hauskoja, erilaisia kirjahyllyjä. Kuvaan niitä blogiini, kunhan vain saamme ne ensiksi seinille.

Luovuin useista kirjoista ennen muuttoa, ajattelin, että se helpottaa muuttoa ja lisäksi antaa mahdollisuuden hankkia sitten uusia kirjoja uuteen kotiin.  Silti tänne uuteen kotiin marssi satojen ja satojen kirjojen kunnia-armeija vartioimaan meitä mielikuvituksettomuudelta ja ilahduttamaan myös uudessa kodissa eloamme päivittäin.

Uuden yrittäjän kesäloma

Pitkästä aikaa ehdin bloginkin puolelle kirjoittamaan kuulumisia. Heinäkuu on jo pitkällä, ja olen ollut jonkinlaisella kesälomalla kaksi viikkoa, loman aikana olen aika paljon remontoinut uutta kotia, tehnyt parina päivänä rästitöitä, hoitanut ihan vähän uuden yritykseni paperiasioita – ja levännyt. Voi kuinka olenkaan levännyt aina silloin kun olen vain ehtinyt.

Tämmöistä kevättä, kuin viime kevät oli, minulla ei ole ollut koskaan. Koko kevään aikana minulla ei ollut kahta perättäistä vapaapäivää. Vaikka kävimme huhtikuussa iki-ihanassa Istanbulissa matkalla, niin tein sielläkin etänä joka "lomapäivä" töitä.

Mutta työnteko on kantanut sellaistakin hedelmää, että Kirjainten virrassa on nyt myös yritys. Teen toiminimeni kautta samoja kustannustoimittajan töitä kuin tein freelancerinakin, mutta yritystoiminta mahdollistaa kuitenkin jatkossa myös toisenlaisiakin työtehtäviä. Pääsääntöisesti teen kustantamoille töitä, mutta muutama kirjailija on jo nyt palkannut minut yksityisenä tai oman yrityksensä kautta kustannustoimittajakseen. Ja koska maksoin y-tunnuksettomana yel-maksuja myös freelancerina, niin ei yritystoiminta minulle lisäkulujakaan tuo, uusia mahdollisuuksia vain. Pitää vain olla kärryillä alveista ja vähennyksistä ja muista veroasioista, mutta niissä minua auttaa oikein hyvä kirjanpitäjä.

Ja ostimme tosiaan vielä loppukeväästä oman kodin, remonttikohteen, jonka parissa on sitten saanut puuhata vapaa-ajalla aika tavalla. Onneksi mieheni on pääsääntöisesti hoitanut tätä nakkia, sillä hän on myös paljon pätevämpi remppaaja kuin mie. Pääsemme kuitenkin ensi kuussa viimein muuttamaan uuteen, on ihana ottaa uusi kaupunginosa ja alue haltuun. Muuttaa samalla vähän omia ympyröitä ja kirjankuvauskohteita. Hymiö.

Olen lukenut tänä vuonnakin paljon mutta ilman työvelvoitetta melko vähän. Loman alussa halusin mieluummin katsoa tv-sarjoja ja ulkoilla sen mitä säät ovat sallineet. Vasta nyt on tehnyt mieli lukea enemmän ja heittäytyä taas tekstin vietäviksi. Pää oli niin ylivirittynyt, että peruslukemisesta ei tullut mitään, kun aloin koko ajan miettiä, miten tätä editoisin. Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta -kirja oli toinen teos, johon tartuin, enkä oikeastaan muista siitä juuri mitään, vaikka lukemisesta on, eh, viikko. Teatterimiljöössä ja henkilöissä oli jotain vangitsevaa, mutta pääni ja teoksen maailma olivat kuitenkin sellaisessa ristiriidassa keskenään, että minusta kirja junnasi aika paljon, enkä ollut siitä niin innostunut kuin ennakolta oletin.

Kirjasta on kuitenkin niin suloinen kuva, joten en malta olla sitä tähän lisäämättä, vaikka itse "kirja-arvio" ei ole tämän kummoisempi. Aion muutenkin vähän vaihtaa bloggaustyyliä, mikäli aion pitää harrastuksestani kiinni, sillä matala kynnys on helpompi ylittää kiireisenä.

Syksymmällä on luvassa muitakin muutoksia työrintamalla, joten jos haluan ennättää tehdä kaiken sen, mitä uutena yrittäjänä urapolulleni suunnittelen, on parempikin pitää harrastukset kivoina ja helppoina. Siispä jatkossa on luvassa enemmän tunnelmia, kirjajuttusia ja valokuvia kuin enää samankaltaisia pidempiä kirja-arvioita kuin ennen – joskin olen näistä aina vähän liusunut sinne ja tänne, tekstityylistä toiseen. Nämä sanat ovat kuitenkin lähinnä omaksi lohdutuksekseni, en siis kuvittelekaan, että kukaan lukija on hirressä roikkuen odottanut kirjoituksiani, mutta minusta on mukava ajatella, että blogiharrastus ei jää, vaikka suurin into ja aikarako on hiipunut "tähtivuosista".

Pitkästi osaan kuitenkin vieläkin sanailla, näin ikävä bloggaamista minulla on ollut. Palataan! ♥

Dekkariviikko kirjablogeissa 8.–14.6.

Istanbulin kissat

Pääsiäisenä luetut

Kuvasta jäi uupuumaan vaikuttava Elena Ferranten esikoisromaani Amalian rakkaus ja itse asiassa Jeffrey Eugenidesin kirja Naimapuuhia on vieläkin kesken, sillä se oli pääsiäisloman viimeinen kirja, enkä ehtinyt lukea sitä loppuun ennen kuin työkiireet taas alkoivat.

Hupsua tietysti edes kuvata ja listata pääsiäiskirjoja nyt, kun pääsiäisestäkin on jo jonkin aikaa, mutta edes kuvamuodossa on mukava blogiin ikuistaa hienojen kirjojen satsi.

Reeta Paakkisen kirja Kotona Istanbulissa oli etukäteisherkkuna tänä päivänä alkavalle Istanbulin-matkalleni. Pamukin Istanbul lähtee mukaan matkakirjaksi.

Kiire jo on, kiire jo on.. Joten tällä kertaa vain kirjakuva ja moikka!

Riikka Takala: Ole hyvä

Riikka Takala: Ole hyvä. Atena 2014. Kansi: Elina Warsta. 152 sivua.

Olen sen verran myöhässä monien näiden bloggausteni kanssa, että luin itse asiassa tämän Riikka Takalan teoksen aivan tammikuun alussa, kun matkustin junalla Lapista Helsinkiin. Ja nyt tämän kirjoituksen aikana olen uudemman kerran kotiseudulla käymässä. Joten ihan tuoreesta lukukokemuksesta ei ole kysymys. Halusin kuitenkin kirjasta jotain mietteitä blogiini kirjoittaa, sillä Ole hyvä oli miellyttävä matkakumppani ja nopealukuinen teos junamatkan aikana.

Pidän kirjan nimestä, sillä se viittaa kolmen päähenkilönaisen pyrkimykseen tehdä jotain hyvää vieraalle ihmiselle, vaikka heidän oma elämänsä on monella tapaa melko solmussa. Nimi viittaa myös kiitollisuuteen ja kohteliaisuuteen, joka näyttäytyy heissä kaikissa. Sain kirjasta vinkin yksillä syntymäpäivillä, kun tuttu suomentaja kiitteli teosta ja sanoi, että haluaisi tehdä siitä valitsemalleen kielelle näytekäännöksen. Ostin sitten kirjan seuraavalla viikolla, mutta en ihan heti kirjaa kuitenkaan ehtinyt lukea.

Pidin kirjassa enemmän teoksen henkilöistä ja siitä, miten Takala kirjoittaa arkisisten asioiden kautta syvemmistä tunnetiloista. Tarinasta en lopulta välittänyt niinkään paljon, enkä siitä hyväosaisuuden ja hyväntahtoisuuden painiskelusta. Naisystävykset ovat vähän erikoisia mutta kaikkiin heihin tutustuisin mielelläni, sillä heissä on niin paljon hyvää vaikka huolia riittää. Pidin myös ystäväkuvauksista, sillä he näkevät virheitä toisissaan ja osaavat arvostaa omia puoliaan ja vastaavasti taas nähdä toisissa arvokkaana niitä piirteitä, joita he itse eivät ehkä aina itsessään näe. Monipuolisia hahmoja, ja kiinnitin heihin enemmän huomiota kuin juoneen.

Viihdyttävä kirja, jossa oli paljon oivallisesti sanottuja sanoja ja kerrottuja kohtauksia.

Jari Järvelä: Särkyvää

Jari Järvelä: Särkyvää. Tammi 2014. Kansi: Markko Taina. 221 sivua.

Tyttö ja pommi oli todella päräyttävä jännäri, ja minulla oli valmiiksi paljon odotuksia tämän Jari Järvelän seuraavan, joskin tyyliltään ja tarinaltaan täysin erilaisen, romaanin suhteen. Kirjasta olin ennalta lukenut myös kiittäviä arvioita, siksipä teoksen joululoman lukupinooni mukaan valitsin.

Esimerkiksi Katjan todella hieno bloggaus loppukiteytyksineen vakuutti:
"Teemun ja Agnesin on the road -kertomus on tragikomediaa parhaimmillaan. Se on samalla kertaa hullu, absurdi ja lähestulkoon runollinen. Kokonaisuus naurattaa ja hirvittää, loppu saa täydellisyydessään miltei kyyneliin. Jos oppisin joskus jotain kiteyttämään, sanoisin että Särkyvää on ihan helkkarin hieno romaani."

Tiedän. Tuntuu aika typerryttävälle puhua joululomalla luetuista kirjoista maaliskuun puolivälissä, mutta näin vain olin kiireinen alkuvuoden, että pitkällä hännällä näitä blogijuttuja kirjoitetaan. En halunnut jättää kirjaa blogissani pimentoon,  sillä haluan lukea myös muutkin Järvelän teokset, joten mukava kerätä koko suora aikojen saatossa blogini historiaan. Heh.

Särkyvää on siis oiva kertomus onnesta ja sen puutteesta, mutta en voi silti väittää aivan täysin lumoutuneeni siitä. Varmasti pitkälti senkin vuoksi, että kirja vertautui mielessäni Petri Tammisen Mitä onni on -romaaniin. Lisäksi tarinan liftarityttö Agnes toi mieleen Tytön ja pommin tytön, mutta jotenkin valjumpana versiona.

Liikaa vertailua siis ja liian vähän itse tarinaan solahtamista.

Kirja koostuu osittain myös otsikoiduista tekstipätkistä, jotka on päähenkilö Teemu kirjoittanut omaan blogiinsa. En välittänyt näistä osioista niin paljon, vaikka tietysti bloggausten kautta saatiin kuvattua syitä siihen, miksi Teemu on niin hajalla. Ja miksi hän päätyy ajamaan ladallaan kohti Espanjaa aikomuksenaan päättää päivänsä mahdollisimman miehekkäällä tavalla: sonnilauman seivästämänä.

Lukukokemus jäi kuitenkin positiivisen puolelle, vaikka kirja ei täysin minua mukaansa saanut. Aihe oli mainio ja vähän hulvaton. Tekstissä oli myös hienoja kohtia, joita pysähdyin lukemaan tarkemmin. Niinkin pienistä asioista kuin vaikka, millä tapaa omena leikataan kahtia – mikä oivallus: vaakasuora leikkaus paljastaa omenan sisään kätketyn tähden.

Harri Sirola: Abiturientti

Harri Sirola: Abiturientti. Wsoy 1987, 3. painos. Koulun peruskirjasto -kirjasarja. 302 sivua.

Hyvä ystäväni, jolta sain Abiturientista lukuvinkin, kysyi minulta jo alkupuoliskon ohitettuani, onko kirja niin rivo kuin hän sen nuorena koki. Hänelläkin kirjan lukemisen jälkeen on kulunut useita lukuvuosia ja satoja kirjoja, mutta nuoruuden lukumuistosta kuultaa yhä jonkinlainen hauska ohostelu. Minulle lukukokemus oli mieluisin juuri siksi, että luin läheisen ihmisen nostalgiakirjaa. Hän on tosin niin lukenut ihminen, että näitä nuoruusajan kirjojakin on kertynyt lukuisia nostalgisointiin asti.

En enää oikein tarkkaan muista, miksi päädyimme puhumaan Harri Sirolan Abiturientista. Ehkä se johtui siitä, että Sirolan vuonna 1991 julkaistu Kaksi kaupunkia -teos on julkaistu tämän vuoden alussa uudestaan. Vai tulikohan meillä sittenkin puhe Anja Kaurasen (nyk. Snellman) omaelämäkerrallisesta Syysprinssistä, joka kertoo muun muassa Sirolasta. Tai sitten meidän keskustelumme kulki kirjoihin, joita on aikanaan pidetty riettaina tai muulla tavoin kohahduttavina, ja silloin hän ehkä mainitsi minulle Abiturientin samaan syssyyn kun puhuimme Sonja O. kävi täällä -romaanista, Tamarasta ja Jojosta.

No oliko kirja sitten rivo?

Oikeastaan taisin odottaa 18-vuotiaan abiturientti Ville Siikalan revittelevän vieläkin enemmän, mutta kyllä hän kiitettävästi hankki sekä naiskokemuksia että kuusi laudaturia viimeisenä lukiovuotenaan. Ville on mainio hahmo, sillä hän on niin itseriittoinen, fiksu mutta vaikka hän piti itseään kaikkia tyttöystäviään älykkäämpänä ja kokeneempana, eivät tytöt ole niin typeriä kuin hän olettaa ja antaa lukijankin kuvitella. Virkistävää lukea tietysti suorasukaisen nuorukaisen minäkerrontaa, jossa minä on aina edellä sinää.

Nimen mukaisesti kirjassa liikutaan koulumaailmassa ja siinä ajanjaksossa, jolloin vielä pinnataan tunneilta mutta samalla haaveillaan jo jatkokoulutuksesta ja hyvästä urasta. Ville lääkäriperheen kasvattina pähkäilee paljon myös oman tulevaisuuden urapolkunsa kanssa. Hän käy eliittikoulua ja paljolti kirjassa tietysti näytetään myös sitä, millaiset mahdollisuudet kyseisessä koulussa on ja miten se on poikkeuksellinen muihin kouluihin verrattuna, millaiset paineet siellä syntyvät jne. Paljon tässä on sellaista tuttua omiin lukiovuosiin, vaikka sitten toisaalta aika on nakertanut puitteita ja ajan ilmiöiden kritiikkiä. Mutta ihmisyys, nuoruus, unelmat, rakastuminen, himo, itsekkyys, laiskuus.. mikäpä näistä olisi koskaan vierasta.

Rivouden sijaan kiinnitin huomioni rajuun itsekritiikkiin, suoranaiseen inhoon jopa. Varsinkin kun se yhdistyi minäkeskeisyyden toiseen ääripäähän, kaikkivoipaisuuteen ja itserakkauteen. Herkullisia ajatusrakennelmia, kun mielialat päähenkilöllä heittelehtivät ja hän yritti oikeuttaa itselleen milloin minkäkin halun ja teon. Kypsymättömyys on kuvattu kirjassa hienosti.

Hyvä lukukokemus, vaikka välillä teksti puudutti ja kadotti teränsä. Mutta sitten yhtäkkiä tempauduttiinkin taas tunnemyrskyn voimalla vetävään kohtaukseen.

Ulla-Lena Lundberg: Suureen maailmaan

Ulla-Lena Lundberg: Suureen maailmaan. Gummerus 1991. Stora världen 1991. Suomennos: Leena Vallisaari. 304 sivua.

Suureen maailmaan on ensimmäinen lukemani Ulla-Lena Lundbergin kirja. Finlandiavoittaja Jää on edelleen hyllyssäni lukematta, ja omistan myös muun muassa Leon, joka on tämän kyseisen teoksen edellinen osa. Työtehtävän myötä päädyin sitten aloittamaan Lundbergin tuotantoon tutustumisen vuonna 1991 julkaistusta teoksesta, joka nimensä mukaisesti vie lukijan kauas suureen maailmaan ja sitten niin lähelle, mutta ainakin minulle aina niin eksoottiseen Ahvenanmaahan.

Itse asiassa Suureen maailmaan on Ahvenanmaa-trilogian toinen osa, päätösosassa Mitä sydän halajaa eletään ilmeisesti jo kirjoittamisajankohdan nykyaikaa, 1990-luvun loppua. Leo sijoittuu 1800-luvulle, lukemani kirja lyhyempään ajanjaksoon mutta historiallisesti monella tapaa merkittävään murroskohtaan 1900-luvun alusta 30-luvulle asti.

Kirjan voi lukea kyllä täysin itsenäisenäkin, sillä minulle ei tullut juurikaan tunne, että pitäisi tuntea henkilöiden taustoja, mutta kiinnostuin heistä kyllä sen verran, että haluan lukea koko trilogian, ehdottomasti. Vaikka pakko kyllä myöntää, että luulen Lundbergin kehittyneen kirjoittajana ja tarinankertojana huimasti, sillä oletukseni muiden lukukokemusten perusteella on, että Jää on todella upea teos. Suureen maailmaan on kyllä hieno lukukokemus, mutta ei vielä mitenkään poikkeuksellinen historiallinen romaani. Tarina on monisyinen, sillä tietysti ajankohta tarjoaa jo jännitystä mutta lisäksi elämänmenon kuvaus neljän veljeksen ja yhden vävypojan kautta maalla, merellä ja usealla eri mantereella tuo väriä, tapahtumia ja uusia ajatusvirtoja tekstiin. Henkilöitä on heidän lisäkseen runsaasti muitakin, sukua, kyläläisiä – kateellisia ja myötämielisiä.

Pidin erityisesti liioittelevan ja vähän ilkikurisen Leonardin osuuksista. Hänen Amerikan-matkallaan teos myös alkaa, ja Suomessakin hän elää vielä kuin pieni amerikanherra taskussaan. Vakavamielisempi, itseään tuhlaajapojan veljeksi kutsuva pappismies Isidor on toinen suosikkini. Ja ihan päinvastaisesta syystä kuin Leonard. Hän on taas realistisempi toimisssaan mutta ei mitenkään synkkämielinen hahmo, jonka kerronta olisi tympeää tai valjua. Isidor joutuu pitämään monia lankoja käsissään ja silti tuntuu, että hän on tunteiden edessä saamaton nahjus. Merikapteenina toimivien kaksoisveljien tarinat ovat ihan mielenkiintoisia, mutta selvästi en niin laivan kyytiin halaja, sillä juuri heidän osuutensa olivat paikoin pitkästyttäviä.

Leonardin kautta tulee myös sisällissotakuvaukseen poikkeuksellinen näkökulma. Entä jos ei ole kenenkään puolella vaan oikeastaan viihtyy kaikkien seurassa työläisistä maanomistajiin. Tarvitseeko silloin pelätä ketään vai oikeastaan vähän kaikkia?

Kiinnostava teema, joka tuntuu taustalla ja henkilöiden puheissa on se, kuinka yhteisöllisyys ja kylämäisyys alkaa kadota ja ihmisiä riepottelee paitsi sodat ja muut yhteiskunnalliset murrokset, niin myös halu lähteä kotoa merta edemmäs.

Per Petterson: Hevosvarkaat

Per Petterson: Hevosvarkaat. Otava 2009. Ut og stjæle hester, 2003. Suomennos: Katriina Huttunen. 214 sivua.

Vaikka Petjan ilme kuvassa on vähän närkästynyt laatikkorauhan rikkomisesta, tarkoitukseni on kuitenkin välittää huvittavalla kirjakuva-asetelmalla, kuinka Per Pettersonin Hevosvarkaat sopii kaikille, kunhan vain lukija on valmis lähtemään Norjan jylhiin maisemiin verkkaisen taian tahtiin kulkemaan ja lumoutumaan tutun asetelman hyvin taidokkaaseen kuvaukseen.

Takakansi kertoo: "Palkitun norjalaisen kirjailijan maagisen väkevä romaani isästä ja pojasta – rakkaudesta ja luopumisesta." Lisäksi siellä on maininnat jalokivestä, mestarillisesta tarinankertojasta, Pohjoismaisen neuvoston kirjallisuuspalkinnon voitosta. Magiikkaa ja tekstisuitsutusta riittää siis sisuksissa ja kuoressa. Mitäpä sitä osaisi näin jälkijunassa vielä lisätä. Jotain kuitenkin on yritettävä sanallistaa omasta ei-niin-tuoreesta lukukokemuksesta, ettei jää vain huokailuksi.

Tämän viikon bloggauksissani on näkynyt nyt aimo annos käännöskirjaillisuuden helmiä. Petterson sopii Lessingin ja Oatesin joukkoon, sillä hän niin ikään kuvaa ihmismieltä ja perhesuhteiden dynamiikkaa tavalla, ettei kaiken vaikuttavuutta tajua hetkessä. Mieltä jää askarruttamaan, joka on juuri hyvän kirjan vetovoimaa. Kaikki ei paljastu saman tien vaan jokin jää resonoimaan lukijan sisällä ja kerronnan vahvuus on sekä tarinassa että sen jättämässä jäljessä.

Kerronta tapahtuu kahdessa aikatasossa. Nykyajassa Trond on 67-vuotias leskimies, joka asuu miltei erakkona syrjäseudulla. Lapsuusajan maisemissa seuraa pitää vain uskollinen koira. Menneessä ollaan Trondin nuoruusvuosissa, kesässä, jolloin hän ystävänsä kanssa käy öisin salaa naapuritilan hevosilla ratsastamassa ja tekee ankarasti isänsä kanssa päivisin töitä.

Isän hahmo on etäisempi kuin pojan, sillä hän näyttäytyy lukijalle vain pojan kertoman kautta. Mutta yhtä paljon kuin isä vaikuttaa pojan kasvuun ja elämänkiertoon, hän tuntuu myös jokaisella sivulla.

Pidin siitä, miten vähällä tapahtuu paljon ja miten kaikki paljastuu pikkuhiljaa kerroksittain kuin sipulia kuorisi. Isompia ja pienempiä palasia irtoaa ja lukiessa liikuttuu.

Karoliina kuvaa bloggauksessaan romaanin norjalaisuutta, ja samat kirjailijat tulivat minullekin mieleeni: "Olen tunnistavani Pettersonin tekstissä norjalaisuuden. Jo isäsuhteen tunnustuksellinen (joskin tässä tapauksessa ilmeisesti fiktiivinen) käsittely tuo mieleen Karl Ove Knausgårdin nuoruusmuistelot. Äänessä kuulen myös häivähdyksen Gaute Heivollia, tai varmasti paremminkin toisin päin."

En osaa pistää Hevosvarkaita ja uudempaa suomennosta En suostu -romaania paremmuusjärjestykseen, sillä vaikuttavia ovat molemmat. Vielä on lukematta Ajan katoava virta, jonka olen kyllä kirjahyllyyni jo valmiiksi odottamaan ostanut. Valmistaudun ihastumaan siihenkin.

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa. Tammi, 2015. Le Liseur du 6h27, 2014. Suomennos: Kira Poutanen. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti. 189 sivua.

Olen tällä viikolla julkaissut jo kaksi bloggausta. Doris Lessing ja Joyce Carol Oates kuuluvat lempikirjailijoihini, kummankaan kirjoista en saa tarpeekseni ja iloitsen sitä, kuinka paljon minulla on vielä molemmilta lukematta. Hutejakin saa tulla, sillä sekä Putous että Ruoho laulaa olivat hienoja teoksia.

Jean-Paul Didierlaurentin Lukija aamujunassa oli minulle vähän kuin "heräteostos" kirjaston verkkosivujen uutuushyllystä. Varasin kirjan, sillä ajattelin sen olevan samankaltainen hieno lukemisen ylistys hyvällä tarinalla, kuten esimerkiksi Alan Bennettin Epätavallinen lukija tai Carlos María Domínguezin Paperitalo, mutta harmi kyllä "viehättävä aikuisten satu lukemisen taikavoimasta" ei kyllä sopinut minulle. Kirja on saanut kyllä jo valtavasti kehuja, mutten vain virittynyt tarinan ja kerronnan kanssa yhtään samalle taajuudelle.

Lukija aamujunassa on aiheeltaan kiinnostava mutta makuuni kerronta oli turhan lapsekasta ja suoraviivaista. Päähenkilö Guylain käy töissä kirjojen kierrätyslaitoksessa, jossa päivittäin makulointikone tuhoaa myymättä jääneitä kirjoja. Aamuisin hän lukee junassa ääneen näitä koneen sisuksista tuhoamatta jääneitä irtosivuja, ja kanssamatkustajat osaavat jo odottaa näitä lukuhetkiä. Yhden junamatkan aikana hänelle tarjoutuu kuitenkin tilaisuus päästä lukemaan toisen ihmisen päiväkirjamerkintöjä, ja niistä teksteistä hän todella lumoutuu.

Minulla on aina sama ongelma näiden ranskalaisten pinnalta kevyiden, syvältä syvien -romaanien kanssa. Pitkästyn ennen kuin jaksan lukea syvempiä merkityksiä. Luin kirjasta kuitenkin Ompun hyvän bloggauksen, ja vaikka oma lukukokemukseni jää enemmän seitinohuen puolelle, oli hyvä huomata, että elämänpainoa kirjassa myös on. Ompun luonnehdinta kirjan lopusta saa minut vähän harmittelemaan, että oman bussi- ja metromatkani aikana harpoin nopeiden silmien kanssa teoksen viimeiset sivut.

Doris Lessing: Ruoho laulaa

Doris Lessing: Ruoho laulaa. Tammi 2007. The Grass is singing, 1950. Suomennos: Eva Siikarla. Kansi: Markko Taina. 281 sivua.

Päällimäisin tunteeni kirjan luettuani oli varmasti tiivistetysti jotakuinkin: vau. Lukemisesta on tosin kulunut jo yli kuukausi, joten on vähän hölmöä puhua enää päällimmäisistä tunteista, mutta eipä tuo kokemus ole ajan kuluessa haperoitunut. Doris Lessingin Ruoho laulaa on yksi parhaista lukukokemuksista sitten Doris Lessingin Viides lapsi -romaanin.

Ruoho laulaa on Lessingin esikoisromaani, ilmestynyt 50-luvulla, ja romaani sijoittuu kirjailijan lapsuudenmaisemiin Rhodesiaan (nykyisin Zimbabwe). Kirja käsittelee rohkeasti rotujen välisiä jännitteitä, orjuuttamista, miehen ja naisen epäsuhtaista avioliittoa, mielen järkkymistä, rasismia, ennakkoluuloja ja ihmisen elämän arvoa.

Jotain kirjan rakentumisesta ja taidokkuudesta kertoo sekin, että heti luettuani viimeisen sivun, aloitin kirjan alusta ja luin noin nelisenkymmentä sivua uudelleen. Innostuin alun perin kirjasta Suketuksen bloggauksen jälkeen, mutta en silti voinut uskoa, kuinka hieno kirja onkaan kyseessä. Lessingin taito kuvata epämiellyttäviä tunteita ja luonnotonta vihaa ja pelkoa tuli tutuksi jo Viides lapsi -kirjan kohdalla, mutta silti sitä aina häkeltyy hyvän tekstin parissa.

Kirja alkaa tapolla, käynnistyy salakavalasti vähän toisella tapaa kuin kirjaa lukiessa muistinkaan (siinä myös yksi syy lisää, miksi halusin lukea alun uudelleen), ja kerronnan keskiössä on alun alkaen vaatimattoman oloinen Mary, jota kaikki ystävät pitävät hauskana ja miellyttävänä ihmisenä. Mary ei myöskään uhkaa kenenkään rakkaussuhteita, sillä harva uskoo, että Mary koskaan menee naimisiin.

Kun Mary kuitenkin yhteen kosintaan suostuu, päätyy hän tilanteeseen ja ympäristöön, joka rampauttaa hänet tavalla, joka tekee hänestä kaikkea muuta kuin miellyttävän henkilön. Hänen kauttaan peilautuu tekstiin niin paljon ikäviä sävyjä, että on vaikea edes kirjoittaa lukukokemuksesta ja kirjan vaikuttavuudesta niin, että tekee oikeutta kaikille näille psykologisille kerroksille ja sävyille. Hänen mielensä rinnastuu sivu sivulta taloon, jossa hän asuu miehensä kanssa.

Lessingin Kultaista muistikirjaa luonnehditaan usein feministien raamatuksi. Olen sen pari kertaa aloittanut, mutta jättänyt melko pian kesken. Tuntuu kuitenkin nyt näiden kahden vavahduttavan lukukokemuksen jälkeen, että olen Kultaisellekin valmis. Mutta kirjailijalta on näiden lisäksi suomennettu todella paljon muutakin, kun vain tietäisi tarkkaan, mikä olisi sopiva kirja seuraavaksi.

Joyce Carol Oates: Putous

Joyce Carol Oates: Putous. Otava 2006. The Falls, 2004. Suomennos: Kaijamari Sivill. 566 sivua.

Olen aiemmin kiireisinä aikoina suosinut pienoisromaaneja, novellikokoelmia ja muita lyhyempiä kirjoja. On tuntunut siltä, että on mielekkäin lukea paljon ja aloittaa kirjan, jonka saa lähiaikoina luettua loppuun. Mutta kun aloitin Joyce Carol Oatesin Putous-tiiliskiviromaanin, tajusin, että on oikeastaan nyt paljon ihanampi palata joka ilta tutun tarinan pariin kuin aloittaa aina uusia ja uusia kirjoja. Varsinkin kun koko päivä on ollut lukemista, niin ennen nukahtamista on ollut miellyttävämpi paneutua tuttuun maailmaan, joka kylläkin laajeni henkilöiden ja ajankulumisen myötä suureksi perhekertomukseksi.

Putous oli paikoin vähän junnaava, mutta sekään ei minua suuremmin haitannut, sillä se tarjosi upean lukuelämyksen ja tarinan, jota mietin myös silloin kun en kirjaa päässyt lukemaan. Lisäksi päähenkilö Ariah, jonka ensimmäinen mies hyppää hääyötä seuraavana aamuna Niagaran putoukseen, aloitti haahuilevien ja mieleltään herkkien naishenkilöiden sarjan. Näistä lisää myöhemmin, mutta oli vain mielenkiintoinen huomata, miten luettujen kirjojen välissä usein kulkee kuin jokin maaginen silta tarinasta toiseen, linkki, jonka huomaa joko saman tien tai sitten vasta myöhemmin. Nyt minulla on selvästi hauraan itsekkäiden ja yksinoloon pyrkivien naisten sarja meneillään.

Ja lisäksi huomaamattaan linkki voi olla lukijoiden välillä, sillä Lumiomena-blogin Katja luki kirjaa minun kanssani samanaikaisesti, mutta hän bloggasi kirjasta jo tuoreeltaan.

Tarinasta voi kertoa paljonkin, mutta tiivistetysti Putous on pitkä kertomus erään perheen elämästä Niagaran putousten läheisyydessä. Ariahin toinen avioliitto on ensimmäistä onnellisempi, mutta onnea varjostaa Ariahin jatkuva epäilys siitä, että tämäkään onni ei voi kestää. Hänen lapsensa sietävät hyvin eri tavoin äidin omalaatuista käytöstä, asianajajaisän uran tärkein juttu jättää erilaisen mutta yhtä lailla haavoittavan jäljen heidän elämäänsä myös aikuisina.

Jokainen perheenjäsen saa äänenpainon kirjassa, silti minulle kirja oli vahvimmin Ariahin tarina. Juuri alku 50-luvun yhdysvaltalaisine perhearvoineen ja ongelmallisine ihmissuhteineen koukuttaa ja sitten taas kirjan puolivälin jälkeen kahden pojan kerronnat nostavat uudelleen kierroksia. Kuten jo sanoin, välillä vähän junnataan, mutta hidasta lukijaa ja paksunkirjan lumoamaa se ei juurikaan haitannut.

Oates on huippuhyvä tarinankertoja, vaikka olen vasta kaksi hänen kirjaansa lukenut. Haudankaivajan tytär löytyi kirjaston poistohyllystä viime viikolla. Jälleen siis yksi ihastuttava linkki tai ehkä pikemminkin kehotus lukea lisää hyvää kirjallisuutta.

Millainen bloggaaja ei bloggaa?

Tätä olen joutunut kysymään itseltäni jonkin aikaa – oikeastaan jo yli vuoden. Olen jonkin verran saanut puhua julkisesti eri tilaisuuksissa kirjabloggaamisesta. Tietysti senkin vuoksi, että teimme Katjan kanssa Rivien välissä -kirjablogikirjan. Olen sivunnut enemmän ja vähemmän aihetta paneelikeskusteluissa, messuilla, lehtijutuissa, koulu- ja kirjastovierailuilla, kustantamoiden tilaisuuksissa, haastatteluissa. Kun puhun ja puhun ja puhun kirjoista kustannustoimittajana, on minulla myös tämä toinen roolini, eli harrastan virallisesti lukemista ja pidän avointa kirjablogia. Ja välillä tästä tulee nykyisin vähän falski olo, sillä en ole mikään kummoinen kirjabloggaaja, ainakaan enää, sillä ehdin oman ja muiden blogien pariin hyvin harvakseltaan.

Luen kyllä edelleen, mutta koko ajan enemmän ja enemmän vapaa-ajan kirjatkin ovat yhtä kuin työkirjoja. Varsinkin kun koko työkuvioni on niin moninainen ja virallista rajaa työ- ja vapaa-ajan välillä ei ole ollut enää vuosiin.

Viime viikolla olin puhumassa Ylen Aikaisen radio-ohjelmassa Lukurauhan päivästä kirjailija Karo Hämäläisen ja Otavan kustannustoimittajan Lotta Sonnisen kanssa. Minut esiteltiin ohjelmassa myös kirjabloggaajana, joka tietysti myös olen, mutta tunnen aina pienen vihlaisun sisimmässäni, sillä minua pätevämpiä kirjablogikentän tuntijoita olisi muitakin. Toki olen blogannut noin neljä ja puoli vuotta ja bloggaan edelleen, enkä ole suunnitellutkaan harrastuksen hylkäämistä.

Mutta.
Minulle bloggaaminen on aina ollut vahvasti yhteisöllistä ja aktiivista yhteisöön kuulumista, enkä enää pysty, vaikka kuinka haluaisin, enää samanlaiseen aktiivisuuteen kuin pystyin blogini alkuaikoina. Blogeja on tullut jo tuon meidän kirjammekin jälkeen runsaasti, ja samalla myös vanhoja  tuttuja on uinahtanut. Osa kyllä porskuttaa reippaasti vuodesta toiseen, oli elämä kiireistä tai ei. Hyvä näin. Kirja tarvitsee myös julkilukijansa ja blogikenttä myös kirjablogien moninaisen joukon.

Mutta.
Kirjoista kirjoittaminen ei ole ihan samanlaista kuin blogin alkuaikoina. En koe ehkä enää samanlaista tarvetta pureskella lukukokemusta monisanaisesti ja monilta eri kantilta. Olen vain niin iloinen, kun ehdin oikein ahmaista kirjan, josta en tee lehtijuttuja, jota en oikolue, josta en tee lausuntoa, jota en toimita, johon minun ei tarvitse ottaa kantaa millään tavalla kustannustoimittajana.

Ja sitten tuleekin vastaan tämä, kuinka paljon kirjablogini velvoittaa minua ottamaan kantaa siihen kirjoittavana (vertais)lukijana. Yli vuoden ajan olen jättänyt kirjoittamatta yli puolesta lukemistani kirjoista usein juuri ajanpuutteen vuoksi. Lukea ehtii helpommin kuin blogata, varsinkin kun haluan aina myös valokuvata bloggauksen oheen kirjasta jotain. Silti kerään bloggaamattomien legioonaa yöpöydälleni odottamaan omaa arvoistansa vuoroa. Eli yhä haluan kuitenkin blogatakin, sillä pääosin tämä on hyvin hauska harrastus.

Mutta.
Nykyisin on myös muita aivan yhtä rakkaita harrastuksia, jotka eivät liity lukemiseen. Esimerkiksi jos teen viikon jokaisena päivänä kirja-aiheisia töitä, niin välitauoilla ei tee mieli ottaa kirjaa käteen vaan painua lenkille tai salille. Kroppa ja mieli kiittää. Ja lisäksi työkirjat, sillä vireystila ja oma luovuus katoavat tyystin, jos kirjaimet alkavat hyppiä liikaa silmissä.

Mutta.
Minulla ei ole oikeastaan enää niin huonoa omaatuntoa bloggamattomista kuin oli vielä viime vuonna, sillä olen jo tottunut siihen, että blogini on välillä hunningolla mutta hyvin usein silti ajatuksissani. Käyn edelleen lukemassa säännöllisesti sopivina annoksina suosikkiblogieni juttuja. Minulle nykyään luontevampi tapa on kommentoida lyhyesti facebook-linkkauksen alle kuin enää kirjautua itse blogiin jutustelemaan. Tämä on selkeästi yleistynyt tapa myös muilla. Tiedän, että tännekin ajautuu aina välillä luottolukijoita kurkkimaan juttujani, kiitos teille kaikille siitä.

Haaveilen yhä päivästä, jolloin bloggaisin kaikki rästit pois. Tämä on jokin hassu fantasia, sillä en suhtaudu bloggaamiseen näin suorituskeskeisesti – enemmänkin kyse on eräänlaisesta flow-tilan kaipuusta. Mie en halua (enkä osaa/pysty/kykene) kirjoittaa kirjoja, olen hyvin mielelläni kustannustoimittaja ja kirjailijan tuki. Mutta blogini edustaa tällaista kirjallista leikkikenttää minulle, johon pistän vähän itseäni tekstiin ja hyvin paljon vain kirjan maailmasta syntyneitä ajatuksia suunnittelematta etukäteen lopputulosta. Tämäkin juttu vain lähti siitä, kun taas kerran tuskailin tuota kuvassakin näkyvää upeiden kirjojen pinoa ja mietin, miksen muka ehdi. Otin kameran käteen, nappasin kasasta kuvan Petja-kissan vieressä ja päätin purkaa vähän päällimmäisiä ajatuksiani tänne. Ja tekstiä onkin syntynyt jo aika mitalla.

Olen edelleen samaa mieltä kuin blogini alkuaikoina, silloin kun kirjoitin tuon esittelytekstin alkuluonnehdinnan itsestäni ja bloggaamisesta: Kirjablogi on edelleen minulle kiva harrastus. Ei vain enää niin aktiivinen.

Alain Claude Sulzer: Irti liitoksistaan

Alain Claude Sulzer: Irti liitoksistaan, Lurra Editions 2014. Aus den Fugen 2012. Suomennos: Helen Moster. Kansi: Rax Rinnekangas. 287 sivua.

Ihastuin ikihyviksi muutama vuosi sitten Alain Claude Sulzerin aiheeltaan ja tematiikaltaan vahvaan romaaniin Väärään aikaan. Tiesin heti, että tulen lukemaan kirjailijalta kaikki seuraavatkin suomennokset, sillä niin hieno romaani se oli. Irti liitoksistaan on tarinaltaan hyvin erilainen, mutta siinä on samaa psykologisen tarkkaa kuvausta, joka niin viehätti minua edellisenkin teoksen kohdalla.

Kirjan maailmassa liikutaan kaupungissa, jota niin kovasti rakastan. Huippupianisti Marek Olsberg on saapunut kaupunkiin soittamaan loppuunmyydyssä konsertissa. Kirja alkaa valmistautumiselle tähän konserttiin ja kertojan esitellessä lukijalle myös tämän maailmankuulun soittajan. Irti liitoksistaan on moniääninen, sillä näkökulma kulkee kronologisesti muutamiin ihmisiin, Marekin avustajasta konserttivieraisiin, jotka saapuvat tai syystä tai toisesta jättävät saapumatta poikkeukselliseen tilaisuuteen.

Pidän erityisesti siitä, miten kirja rakentuu. Näkökulmien vaihtumisella syntyy monipuolinen, joskin monilta tarinoiltaan melko ennalta-arvattava, keitos. Kenellekään ei kuitenkaan anneta minäkertojan asemaa, jolloin henkilöissä pysyy kiinnostava etäisyys. Näkökulmien vaihtuessa ja romaanin edistyessä osa tulee tutummaksi, osa jää häilyväisemmäksi -- tarkoituksella tai omasta lukukokemuksesta johtuen. Kirja kulkee eteenpäin silti sujuvasti, kaikki tapahtuu melko lyhyessä ajassa, mutta aikatasolla ei hypellä sinne sun tänne.

Käännekohtia on useita, vaikka yksi kaikkiin henkilöihin vaikuttava on hetki, jolloin Marek lopettaa konserttinsa yhtäkkisesti. Täydellisiä irtiottoja kirjassa näkyy sitten itse kunkin kohdalla. Tapahtumiakin kiinnostavampi on se, miten kaikki kulkee ja miten se lukijalle välittyy.

Hieno käännösromaani, ja toivon, että sveitsiläisen Sulzerin kirjoja suomennetaan jatkossakin.

Pirkko Saisio: Signaali

Pirkko Saisio: Signaali. Siltala 2014. Kansi: Elina Warsta. 296 sivua.

Saisio on lempikirjailijoitani. Olen opintojeni aikoihin ja blogini alkuaikoina kirjoittanut Saision luennosta pitkän bloggauksen, ja hän on tehnyt minuun selvästi suuren vaikutuksen myös puhujana ja esiintyjänä, vaikka tietysti tutuin hän on kirjojen ja teatteriesitysten kautta. Olen jopa lukenut muutaman näytelmän. Hän on kirjoittajana todella omaleimainen, joten tekstin kyllä tunnistaa hänen kirjoittamakseen monien tekstinäytteiden joukosta, jos sellainen "makutesti" joskus pidettäisiin.

Signaali on komea tarinakokoelma uusia tarinoita Pirkko Saisio -nimisen kirjailijan kertomana. Vaikka tarinat ovat uusia, tuntuu kuitenkin kuin lukisi tuttua, mielekästä tarinavirtaa. Jatkumoa monille lempikirjoille, mutta lisänä on enemmän lempeää ironiaa ja huumoria. Naurahdan usein lukiessani. Kertoja on niin tarkkanäköinen tarinoitsija, pirullinen ilman ilkeyttä ja hyvä suustaan.

Ilselän Minna on luonnehtinut teosta osuvasti: "Signaali on elämäkerrallinen mutta kronologiaa karttava ja erittäin kaunokirjallinen muistelo. Saisio tarinoi, vaihtaa suuntaa, pakittaa ja kääntyykin taas eri suuntaan, kysyy itsekin: mitähän varten minä tällaisia kirjoitan?"

Ja hän vyöryttää tarinaa eteenpäin, tuo lyhyisiin lauseiisin ja kohtauksiin paljon hauskuutta  ja näennäisen kepeää sanottavaa. Painokkuus voi löytyä vaikkapa siitä, että joku ajatelma on lukijallekin tuttu -- hän ei ole vain tajunnut sitä vielä niin ajatella tai havannoida. Herkullista luettavaa siis.

Signaali on mieleeni, ja luen sen vielä varmasti uudelleen.

Kirjan vuosi 2015

Vielä en ole ehtinyt tutkailla ja sen kummemmin analysoida kirjablogini viime vuotta, mitä tuli luettua ja mitkä olivat edellisen kirjavuoden parhaat lukukokemukset. Mutta ehtiihän sen vielä. Nyt ollaan kuitenkin jo vahvasti kiinni tässä vuodessa. Vuosi 2015 on Kirjan vuosi, ja tähän vuoteen voi kuka tahansa osallistua lukemalla, käymällä Kirjan vuoden tapahtumissa tai vaikka lukemalla kirjablogeja. Mie aion osallistua ainakin pariin kirjabloggaajien tempaukseen, käydä entiseen tapaan kirjallisuustapahtumissa, ja yksi lukuhaastekin kiinnostaa kovasti.

Kirjan vuonna on tarkoitus edistää kirjan ja kirjallisuuden asemaa ja kirjojen lukemista. Ensimmäistä kertaa kaikki kirja-alan toimijat kustantajista kirjastoihin, kirjailijoista lukijoihin ja järjestöistä läänintaiteilijoihin bloggaajiin ja lukuisiin muihin tahoihin järjestävät koko vuoden ajan kirjan hyväksi toimintaa. Kaikesta tästä syntyy hyvää kirjapöhinää ja kulttuuritahtoa kirjallisuuden hyväksi.

Kirjan vuosi jatkaa suomalaisen kirjallisuuden juhlintaa, joka alkoi Frankfurtin kirjamessuilla vuonna 2014, missä Suomi oli teemamaana. Kirjan vuosi houkuttelee ja innostaa myös uusiin avauksiin. Sen tarkoitus on rohkaista uusia tahoja liittämään kirjat ja kirjallisuus osaksi omaa toimintaansa.

Kaikki voivat osallistua Kirjan vuoteen, oman tapahtumansa voi lisätä tapahtumakalenteriin. Sieltä löytyy myös vinkkejä tapahtumista, joihin voi ottaa osaa menemällä paikan päälle, kuuntelemalla esityksiä tai lukemalla kirja-aiheisia juttuja – hyvänä esimerkkinä on tänään kirjabloggaajien tempaus Anni Polvan kirjoista.

Hyvää alkanutta kirjan vuotta kaikille!