Löysin vähän aikaa sitten luottodivaristani tämän kauniin Pentti Saarikosken runokirjan Onnen aika (Otava,1971) ja olen nyt lueskellut sitä monena päivänä. On ollut raskaampi olo tarttua nyt romaaniin, joten runojen makustelu on tuntunut hyvälle. Halusin myös osallistua Jennin runohaasteeseen.
Runot ovat kokoelmassa hyvin lyhyitä, kahdesta kymmeneen säettä per sivu. Osa lyhimmistä tuntui omaan makuuni enemmän aforismeilta kuin runoilta, enkä tarkoita tätä moitteena. Tiivistys on kaunista, mutta tunnelma saattaa siinä vähän kärsiä.
Pidin kokoelman lämmöstä ja optimismista, jollaiseen luentaan oma olotilani ja teoksen nimikin ohjasivat, vaikka sanasto pyöri synkempien aiheidenkin ympärillä. Paljon luontokuvausta, vähemmän poliittisuutta kuin aiemmin lukemissani. Herättävää silti! Sopi onneeni, tähän tunteeseen, missä vellon päivittäin. Seuraavassa runoesimerkissä näen kyllä myös sen monitulkintaisuuden, kuinka onnen hetkillä voi miettiä ainaista syksyä. Mutta minun luennassani kokoelma tuntui keskittyvän armollisiin, lempeisiin asioihin.
"Raitiovaunu meni puiston läpi,
aina oli syksy,
ja ilma, aina yhtä kaunis,
sitä minä muistelen onnen aikana!"
"Isäni oli sitä mieltä
että elämästä on saatava jotakin irti,
jotakin piirongin päälle pantavaa!
Kun hän on kuollut,
minä haen itseni pois
ja katselen tuota lahjakasta poikaa aivan samalla
silmällä."
Leikittelin myös runoilla. Tuntui, että tässä nyt sitä luetaan runoja ja haetaan itsestä tuntoja. Välillä tuskastutti, olenko tyhmä, kun ei sytytä. Sitten tulee jokin hupaiseva hetki. Jokin loksahtaa ja tajuan, että miksi on hyvä lukea välillä itsekseen runoja. Ei itseään tarvi ottaa niin vakavasti:
"Istuin meren rannalla
häpeissäni:
mitään en,
vaikka korva tarkkana
kuuntelin, ymmärtänyt."
