Entä jos kaiho ei herääkään?

Otsikkoni liittyy aiempaan kirjoitukseeni lapsuuteni suosikkikirjoista. Lähdin innoissani nostalgian jäljissä etsimään kadotettuja ja unohdettuja lukumuistoja, mutta lopulta huomasin haasteen hankalaksi näiden teosten osalta. Aikaa oli kulunut luultavasti liikaa ja halusin niin kovasti löytää jotain sykähdyttävää niistä, mutta lopulta en päässyt millään eroon siitä tunteesta, että koin ajan ajaneen niistä kylmin sydämin ohi.

Ei tosin kaikista. 

Lois Lowryn Anastasia hermoromahduksen partaalla (Otava, 1990)  oli mielestäni edelleenkin hyvä kirja, enkä kokenut sitä mitenkään vanhanaikaiseksi tai väsähtäneeksi, jolle pitäisi antaa kauheasti anteeksi hyvien muistojen nimissä. Anastasia oli juuri niin pikkuvanha kuin muistin, mutta jotenkin humoristisella tavalla. Nyt luettuna minusta tuntui, että teini-ikäisyyteen ja mielenkuohuntoihin suhtaudutaan kirjassa jopa vähän ironisoiden. Anastasia analysoi tarkkaan omia tunteitaan ja sitä, missä kohdin hän on murrosikäisyyden eri vaiheissa menossa. Muistelisin, että nuorempana olisin pitänyt enemmän hänen vanhemmistaan, sillä he olivat jotenkin ihanan avomielisiä ja rentoja. Nyt luettuna minusta tuntui jopa, että he antoivat liiaksikin vapauksia, eivätkä miettineet liioiksi tekojensa ja sanojensa seurauksia. Johtuisikohan tämä näkemysero ihan vain omasta ikääntymisestä? ;)

Haluan ehdottomasti lukea muutkin osat ja Reeta Karoliinan muistutuksena Sata syytä pitää Carolinesta.

( Kuvassa taustalla tukena oleva pullo ei liity teoksen symboliikkaan mitenkään. )


Merja Jalon teoksista luin eilen Hevosparonin koston (Otava, 1991) ja tietyllä tapaa toivon, etten olisi sitä lukenut. Mie muistin Nummelan ponitallin tapahtumat jotenkin jännittävimpinä ja henkilöhahmot kiinnostavimpina. Oikeastaan lukiessa huomasin, että pidin nimenomaan jännittävänä sitä elämää, johon hevoset ja niiden hoito kuuluvat kiinteästi. Enää en edes muista hevosenhoitoon tai hevosen värityksiin liittyviä sanoja ja se teki välillä lukemisesta tahmeampaa, kun mitä se varmasti oli nuorempana. Nämähän ovat kaikki vain jälkikäteistä arvelua, sillä ei minulla ole ihan tarkkaa muistikuvaa siitä, että mikä kirjoissa veti niin voimakkaasti puoleensa. Miksi juuri  Merja Jalon hevoskirjat olivat minulle se suurin juttu. Nykyisin ehkä kaipaisin henkilöihin lihaa luiden päälle, motivointia tekoihin ja poikkeamia kaavamaisesta kerronnasta. Jälkiviisastelua, mutta minulle nämä kirjat kuuluvat ehdottomasti menneisyyteen.

Mitäpä sitten sanoisin Anni Polvan teoksesta Taidat uhota, Hanna-Leena (Karisto, 1992). Ensinnäkin en ymmärrä yhtään tuota nimeä, sillä varsinaisesti tähän teokseen se ei niinkään sopinut. Minusta Hanna-Leena oli melko samanlainen judoa taitava tyttö, joka kamppaa mielellään otteillaan pojat maahan kuin muissakin teoksissaan. Hän ei uhoa mitenkään erityisen paljon. Myöskään teoksen nimi ja kansikuva eivät sovi yhteen.

Ikävintä oli kuitenkin huomata, että Hanna-Leenasta on aika ajanut armottomasti ohi. Teoksen maailma on melkoisen vanhahtava perheen arjen ja koulumaailman kuvauksissa. Myöskin tämä Hanna-Leenan erinomaisuuden korostaminen juuri poikamaisten luonteenpiirteidensä kautta alkoi näinkin lyhyessä teoksessa kyllästyttää melko nopeasti. Mie muistin kannen perusteella, että olisin pitänyt tätä jotenkin paljon romanttisempana teoksena, mutta lopulta suudelmakin oli melko vaisu ja väritön kohtaus.

Nostalgia tarkoittaa menneen ikävöintiä, kaihoa ja haikeutta. Näiden kirjojen kautta en tuntenut kauheasti haikeutta ja suurin tunne-elämys taisi kuitenkin tulla siitä, että löysin nämä varastosta ja tutkailin kansia. Mietin omaa lapsuuden kirjahyllyä ja miten nämä kirjat olivat siellä esillä. Tarinat jättivät lopulta melko kylmäksi ja päätin, että Nostalgian jäljillä -haaste sopii paremmin myöhemmän ajan kirjoille. Seuraavaksi täytyy hakea siten teoksia pimeältä keskiajalta, eli teinivuosien suosikit esiin!

Mitä jos kaiho ei herääkään? Sitten luetaan jotain muuta.