Kesäkuun luetut

Kesäkuun pian päättyessä on hyvä miettiä taas, että mitä kuukauden aikana on tullut luettua.
Valmiita kirjoja on tullut tässä kuussa luettua aika vähän, enkä ole ehtinyt edes kaikkia lukemiani kirjoja tuoda blogiin työkiireiden ja kesäulkoilujen vuoksi. Olen aloittanut kuun alussa harjoittelun ja elän tällä hetkellä elämäni parasta kesää. Lukuinnostus vain kasvaa töitä tehdessä, mutta koska luen iltaisinkin töihin liittyviä kirjoja tai kässäreitä, niin aika ei vain riitä kaikkeen. Olen silti onnellinen, että olen saanut edes vähän luettua myös valmiita teoksia, sillä niitä lukiessa mieli rentoutuu hyvin eri tavoin, eikä tarvitse olla niin valppaana.

- Annelies Verbeke: Nuku! (Avain, 2010)
- David Nicholls: Sinä Päivänä (Otava, 2011)
- Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa (Teos, 2011)
- Meritta Koivisto: Poissa (Avain, 2011)
- Agatha Christie: Ikiyö (Wsoy, 1967) Lukupiiri-blogia varten luettu.
- Matti Suurpää: Parnasso. 1951-2011 (Otava, 2011) (osin)
- Raija Puukko & Marjo Koivumäki: Ekodeko (Atena, 2011)


Kuten linkityksistä voi huomata, olen ehtinyt kirjoittaa arvion vasta Nuku! -teoksesta. Muistuttaisinkin, että teoksen arvonta on käynnissä ensi viikon tiistaihin asti. Kysymykseen vastaamalla voi osallistua kovakantisen Nuku! -version arvontaan.

Parnasson tietokirjan innostamana aloitan pian blogisarjan nimeltä Päivän Parnasso. Olen keräillyt eri vuosikymmenten Parnassoja itselleni ja tykkään lueskella niitä omaksi huvikseni. Ajattelin, että voisin silloin tällöin nostaa esiin jostakin lehdestä kivoja juttuja muidenkin iloksi. 50-60 luvun lehtiä on ollut vaikea saada käsiin, joten jos nurkissasi pyörii tuon ajan ihanuuksia, niin olisin valmis niitä myös ostamaan. Lahjoittaakin saa. ;)

Olin juhannuksena Heinävedellä ja lueskelin rentoutuneena laiturilla muutaman kirjan. Kuvien kissat, Pulla ja Molli, osaavat ottaa myös ilon irti hyvästä säästä. Harmi, ettei Petjaa voinut ottaa matkalle mukaan. Osasimme kissojen kanssa yhdessä nauttia rennosta tunnelmasta ja molemmat tulivat viereen nukkumaan, kun luin noita yllälistattuja kirjoja. Oi onnea..

Annelies Verbeke: Nuku!

Annelies Verbeke: Nuku!
(Avain, 2010)
Suomentanut: Titia Schuurman
Sivuja: 156
Pisteet: Kolme ja puoli unetonta yötä.
Lyhyesti: Kiinnostava esikoinen, mutta kertojien sekoittuminen häiritsi. Nopealukuisena ja lennokkaana pitää hereillä.






Belgialaisen kirjailijan Annelies Verbeken Nuku!  on kummallinen ja kiehtova kirja. Ina suositteli aikoinaan kirjaa: Unettomille. Alle kolmekymppisille. Erilaista eurooppalaista kirjallisuutta etsiville. Sovin tuohon lokerikkoon muuten, mutta en ole nyt vuosiin kärsinyt kunnolla unettomuudesta. Lisäisin tuohon listaukseen vielä yhden luonnehdinnan: Niille, jotka uskovat rakkauden syttyvän myös järkkyneissä mielissä.

Halusin lukea teoksen ennen Verbeken Lahden vierailua, mutta sairastin pahaa flunssaa silloin ja matka Kansainväliseen kirjailijakokoukseen jäi minulta väliin. Sain onneksi kollegaltani Verbeken terveiset. Kirjailijalta ilmestyy syksyllä Kalanpelastaja -niminen teos, johon hän viittaa alla näkyvässä omistuskirjoituksessa.

Kirjassa on kaksi päähenkilöä, kaksi unetonta ihmistä, jotka elävät yhteiskunnan ulkopuolella, kykenemättöminä sopeutumaan muiden arjen rytmiin. Naishenkilö Maya on turhautunut tilanteeseen ja hän valvoo kulkien öisillä kaduilla ja välillä soittaen ihmisten ovikelloja, vain jotta voisi pilata myös toisten yöunet. Yössä hän kohtaa lopulta vanhemman miehen Benoitin, jolla on kova elämänkohtalo, paljon surua ja menetystä häiritsemässä unen tuloa. Molemmat kaipaavat normaalia elämää, vaikka samalla kääntävät sille selkänsä.

Nuku! sekoittaa unen ja todellisuuden. Aika ja paikka risteilevät epäkronologisesti ja epäjärjestelmällisesti, ja jopa henkilöiden kerronta sekoittuu täydentäen kahden unettoman mielen järkkymistä, aistihäiriöitä ja yhteistä tunnekokemusta kovin yksityisessä asiassa. Kuulostaa sekavalle, mutta jotenkin tarinasta saa silti kiinni. Ainoa moitteeni sekavuudesta tulee siitä, että Mayan ja Benoitin kerronnan vaihtuessa olisi lukijaa voinut herätellä esimerkiksi nimikoiduin otsikoin. Oli hengästyttävää kiriä kertojan perässä, kun ei ole varma, kumpi unettomista on saanut vuoronsa. Ymmärrän ratkaisun vaikuttavuuden ja tunnelman tähden, mutta silti ärsyynnyin välillä siihen, että luulin lukevani esimerkiksi Mayan elämästä ja yhtäkkiä huomaan Benoitin puhuvan.

Kieltä on kehuttu lakonisen runolliseksi. Lause on yhtä aikaa kuvailevaa, mutta säästeliästä. "Halusin nauraa hänen sydämensä ehjäksi" Paljon saa sanottua myös lyhyissä lauseissa.

Tämä on blogini 200.postaus ja sopivasti on myös yksi kymppitonnisen rajapyykkikin ylitetty, on siis arvonnan aika. Voitin kovakantisen version Inahduksen blogista, mutta koska sain Verbeken omistuskirjoituksen pokkariin, niin laitan tämän kovakantisen palkintokirjani nyt kiertoon.

Arvontaan voi osallistua vastaamalla kysymykseen:
Pidätkö kirjoista, joissa todellisuus ja uni/taru/magia/toinen ulottuvuus/jne.. sekoittuvat?  Lisäkysymys ihan vain uteliaisuudesta:
Tuleeko sinulle mieleen teoksia, joissa unikuvauksilla on teoksessa merkittävä asema?

Olen itse lukenut nyt tänä keväänä kaksi kotimaisen mieskirjailijan teosta, joissa kerronta viipyilee välillä unikohtauksissa: Antti Leikaksen Melominen ja Jaakko Yli-Juonikas Uneksija. Arvon kirjan viikon kuluttua. Arvontaan voivat osallistua myös anonyymit, mutta toivon, että keksitte jonkin nimimerkin tunnistamisen vuoksi.

"Kirjallinen pyhiinvaellus" -haaste

Kävin tosiaan juhannuksena Heinävedellä ja Valamossa. Hautausmaavierailulla etsin kamerallani Pentti Saarikosken ja Elina Karjalaisen haudat ikuistettavaksi blogiini. Innostuin sitten haastamaan myös muita kirjabloggaajia ikuistamaan kirjallisia kohteita joko sanallisesti tai kuvallisesti blogiinsa. Aikarajaa haasteella ei ole, ja tiedän jo muutaman kirjoittaneen paikkakuntansa "kirjallisista pyhiinvaelluskohteista", viimeksi niistä on kirjoittanut Amma. Kesällä monet liikkuvat ympäri Suomea, joten haastan teidät kanssabloggaajat nostamaan eri paikkakuntien kirjalliset pyhiinvaelluskohteet esiin. Itse lupaan kuvailla kesän aikana Helsingin kohteita.

Ihmiset olivat tuoneet Saarikosken haudalle kyniä. Kyseessä ei ole kuitenkaan kuulemma ortodoksinen tapa, vaan kaltaisteni fanien halu muistaa suurta runoilijaa ja kirjailijaa. Myös Elina Karjalaisen haudalle oli tuotu kyniä.
Alla olevassa kuvassa näkyy mielestäni hyvin, millaisessa luonnontilassa haudat ovat ja kuinka kaunis Valamon hautausmaa on.

"Ihana uni on sellainen jossa
taikakynän saisin.
Silläpä maailman kauneimman runon
heti kirjottaisin."
-Uppo Nalle-

Yövyin juhannuksena ihanan hirsitalon tornissa, olo oli kuin muumitalossa. Kuulin talon emännältä, että siinä samaisessa tornissa ovat yöpyneet ja kirjoittaneet mm. Mirkka Rekola ja Leena Krohn. Varsin runolliseksi heittäydyin kuvatessani jokaiseen ilmansuuntaan avautuvia, hyvin näyttäviä, ikonitaiteilijan koristamia ikkunaruutuja. Ensimmäisessä kuvassa näkyy ikkunoiden väriteemaa, mutta muut kuvat ovat vain pieniä otoksia kauniista pinnasta. Kokonaiset kuvat jääkööt "muumitalon" salaisuudeksi.

Juhannuskirjoja

Lähden juhannukseksi Heinävedelle ja Valamoon rentoutumaan. Pakkasimme mukaan viisi kirjaa sen kummemmin miettimättä, koska en halunnut suunnitella edes lukemista. Haluan vain olla hiljaisuudessa ja tarttua lähimpänä olevaan kirjaan, siispä laukkuun lähti viisi yöpöydällä lukemisvuoroa odottavaa kirjaa. Otan mukaan myös lehtiä, joita saa työpaikalta lainaan vapaasti. Aluksi mietin, että ottaisin myös vähän töitä mukaan luettavaksi, mutta taidan jättää ne suosiolla maanantaiksi. Muumit kuuluisivat Suomen suveen, mutta olen kaikki Muumi-kirjani lukenut, joten mukaani lähtivät ihan toisenlaiset kirjat. Kaikki ovat blogien mukaan hyviä teoksia, joten uskon, että summamutikkainen ratkaisu toimii ihan yhtä hyvin, kuin tarkkaan harkittu lukusuunnitelma.

Kaikille oikein ihanaa juhannusta!!
Palataan blogien pariin sunnuntai-iltana. Silloin on luvassa kirja-arvontaa, sillä voitin Inahdus-Inan arvonnassa Annelies Verbeken Nuku!-teoksen kovakantisena, mutta nyt sain ihanalta pomoltani Verbeken omistuskirjoituksen Lahdesta pokkaripainokseen. En tarvitse kahta samaa teosta, joten ensi viikolla arvion ohessa laitan hyvän kiertämään ja arvon belgialaista nykykirjallisuutta. Lukemisiin!

Tove Jansson: Muumit - sarjakuvaklassikot IV

Tove Jansson: Muumit - Sarjakuvaklassikot IV
Kustantaja: Wsoy, 2011
Sivuja: 111
Suomentanut: Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen (1990) 
Genre: Rakastettavan pohdiskelevaa sarjakuvaa
Arvio: Täydet viisi kultaista häntää!

Kirjoitin aiemmin talvella tunnustuksen Muumi-faniudesta ja nyt sarjakuvaklassikot ovat saaneet jatkoa. Olen keräillyt vanhoja klassikkosarjakuvia nimenomaan näinä uusina Wsoyn painoksina, joissa lopussa on Muumitutkijan Sirke Happosen kommentit albumin sarjakuvista. Kesäkuun alussa ilmestyi neljäs osa ja luin sen harkitun nautiskellen. Muumit kuuluvat suveen.

Erityisesti kiinnitin nyt lukiessani huomiota ihaniin ruutuja jakaviin persoonallisiin "viivoihin". Tove Jansson on taitavasti jakanut eri ruutuja erilaisilla esineillä, jotka sopivat kyseiseen strippiin.


Suosikkitarinani tästä albumista on Muumi ja velvollisuudentunto (1958), jossa Muumien elämänarvot asettuvat radikaalisti vastakkain muun ympäristön kanssa. Muumitaloon saapuu joku virkamies puhumaan velvollisuudentunnosta, työstä ja elämännautintojen kieltäymyksistä. Muumit herättävät pahennusta, koska he nukkuvat keskellä päivää ja tekevät asioita kuunnellen omia mielihalujaan. Täydellisessä maailmassa tämä olisi mahdollista myös muillekin kuin Muumeille. Aamuihmisten ja iltaihmisten arvottaminen näkyy tarinassa hyvin ja sopii mielestäni tähänkin aikaan. "Aikainen lintu madon nappaa" -ajatus tuntuu syyllistävän monia ihmisiä, varsinkin itseäni. Kuulun kesäisin aamuvirkkuihin, talvella -torkkuihin.

Tästä tarinasta sain myös uuden moton itselleni, joka sopii erinomaisesti tähän kesään: "Ajatella, että saa huvin työksi!"

Viimeisenä oleva sarjakuva muuttui jotenkin surulliseksi tarinaksi, kun luin Happosen kommentit siitä teoksen lopusta. Muumipeikko ja kultainen häntä (1958) on Tove Janssonin hyvästijättö muumisarjakuvien maailmalle. "Tarina käsittelee osuvasti julkisuuden kiroja ja sisältää viittauksia Toven omaan elämään, joissa ihailijakirjeisiin vastaaminen oli osa arkea." Tarinassa Muumipeikosta tulee kuuluisuus yhdessä yössä, kun hänen häntäänsä kasvaa kultainen tupsu. Ironisointi Toven omaan taiteilijuuteen tuntuu nyt selkeältä, kun tietää sarjakuvan taustat. Nuuskamuikkunen toimii tarinassa jälleen järjen äänenä, yrittäen pitää Muumipeikkoa maan pinnalla.

Ihmettelin albumia lukiessani, että miksi muut stripit oli allekirjoitettu pelkällä Janssonilla, kun viimeisessä tarinassa oli tuttu Tove Janssonin nimi. Muut olivat Toven ja hänen veljensä Larsin yhteistyötä ja vain viimeinen enää yksinomaan "muumimamman" tekemä.

Lars on käsikirjoittanut muiden sarjakuvien tarinat, mutta Tove on vielä piirtänyt ne tähän albumiin. Myöhemmin vastuu siirtyi kokonaan Larsille ja hän käsikirjoitti ja piirsi 16 vuotta Muumisarjakuvia. Happosen mukaan Lars toi Muumien elämään uusia maisemia ja toimintaympäristöjä, mikä näkyy tämänkin albumin tarinoissa. Muumipappa rakentaa vahingossa aikakoneen, joka kuljettaa Muumiperheen niin Villiin Länteen kuin valistusajan Ranskaan. Minulle kaikkein tärkeintä on Muumien elämänasenne ja -viisaus, joka tihkuu tarinoista ja vuorosanoista. Rakastan Muumien positiivisuutta ja elämästä nauttivaa -asennetta. Se tuntuu itselleni löytyvän helpommin näistä sarjakuvista kuin muista Muumikirjoista.

Onko teillä inhokkilaaksolaista? Mie haluaisin pitää enemmän Niiskuneidistä, sillä hänessä on jotain ihastuttavaa täpäkkyyttä ja hän on aidosti itsensä, romantiikankaipuussaan ja tyttömäisyyksissään. Silti aika ajoin minua ärsyttää se, kuinka huonosti hän tuntuu kohtelevan Muumipeikkoa. Samasta syystä en lapsena pitänyt Iines Ankasta, sillä hän tuntui arvostavan Akussa aina vain ulkoisia asioita, hienoa uraa, mainetta tai kallista autoa. Kai mie olen lapsesta asti kokenut jotenkin epäreiluksi sen, että kumppaniaan haluaisi kovasti muuttaa, eikä se tunne tunnu aikuisena lukijanakaan antavan periksi.

Muumien viehätys ei onneksi katoa..

Lahden kansainvälinen kirjailijakokous - Sanomatalo

Lahden kansainvälinen kirjailijakokous avattiin tänään Sanomatalolla. Olin kuuntelemassa näitä muutamia tilaisuuteen saapuneita kansainvälisiä tähtiä, kun he lukivat otteita teoksistaan. Sen jälkeen heidän suomentajansa luki saman kohtauksen suomeksi. Tilaisuuden juonsi Jukka Petäjä Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksesta.

Itse olin alunperin kiinnostunut näkemään Eleanor Cattonin, sillä hänen teoksensa Harjoitukset on jäänyt nakuttelemaan päähäni pitkiksi ajoiksi lukemisen jälkeen. Siinä on jokin omituinen veto ja koukku, eikä kirjaa pysty nielaisemaan kerralla ilman vahvaa jälkimakua. Catton luki teostaan ihanan pehmeällä ja selkeällä äänellä. Oli miellyttävä kuunnella häntä, kun kirja oli etukäteen tuttu. Toisessa kuvassa Catton sopii suomentajansa Tero Valkosen kanssa sopivaa kohtaa, jonka he molemmat lukevat.

Kiinnostuin ranskalaisen Véronique Ovaldén teoksesta Mitä tiedän Vera Candidasta, että kävin ostamassa sen itselleni tilaisuuden jälkeen. Harmittaa, etten osaa ranskaa, sillä kirjailijan luennasta olisi ollut mielenkiintoista ymmärtää jotain. Suomennoksessa esiin tullut kepeys jäi kiinnostamaan. Kirjailija oli myös niin tyylikkään ja ranskalaisen oloinen, että ajattelin kirjan muistuttavan häntä. Enemmän kirjasta myöhemmin, kun olen sen lukenut.

Kesken tilaisuuden näin yleisön joukossa belgialaisen kirjailijan Annelies Verbeken. Olen juuri lukemassa hänen teostaan Nuku!, ja minulla sattui olemaan kyseinen teos vielä laukussa mukana. En kuitenkaan nähnyt kirjailijaa enää tilaisuuden jälkeen, jotta olisin voinut kysyä omistuskirjoitusta. Ehkä minulla on huomenna Lahdessa parempi tuuri.

Neljäs kiinnostava kirjailijakohtaaminen oli saksalainen Kathrin Schmidt, jonka omaelämäkerrallinen romaani Et sinä kuole on jo etukäteen kiinnostanut minua kovasti. Siinä tunnutaan liikkuvan toden ja kuvitellun rajamailla. Vaikka teema on hyvin käytetty, tunnun silti aina innostuvan tällaisista kirjoista, joista ei ihan tiedä, että mikä on totta ja mikä kuviteltua. Enemmän kirjasta, kun olen sen lukenut.

Nimikirjoituksia metsästämässä oli pari innokasta keräilijää

Minusta oli ihanaa saada monille tutuille uutuuskirjoille kasvot. Olen huomenna menossa Lahteen kuvaamaan myös muita kirjailijoita, mikäli tämä yllättäen iskenyt flunssa antaa myöten. Olen harvoin nykyisin sairaana ja harmittaa tosissaan, mikäli minulta jää odotettu päiväreissu väliin. Huomenna on puhumassa ainakin Wolfram Eilenberger, jonka yllättävän hauskasti kutkuttavasta kirjasta Minun suomalainen vaimoni pidin kovasti. Huomenillalla lisää kirjailijakokouskuulumisia.

Daniel Clowes: Wilson

Daniel Clowesin Wilson (Like, 2011) tarttui mukaani kirjastosta, koska pidin paljon hänen Ghost World -teoksestaan. Ghost worldin keskeiset hahmot olivat kipakoita, elämäänsä kyllästyneitä, melko tyypillisiä teinityttöjä. Wilsonissa puolestaan nimihenkilö on katkera, pahantuulinen, misantropisti. Herttaisia hahmoja Clowesin kädessä ja mielessä syntyy, mutta huumori kulminoituukin epämukavien ihmisten karkeissa kommenteissa. Toimii!

Wilsonista ei voi olla pitämättä, vaikka hänestä ei voi pitää.

Wilsonin silmiinpistävin ja kiinnostavin puoli on hahmon piirrostyylin muuttuminen joka sivulla. Välillä hän on karikatyyri itsestään, välillä mahdollisimman tarkkakynäisesti ja realistisesti piirretty hahmo. Kertomus etenee kronologisesti sivuja kääntäen, mutta tyyli, väritys ja tunnelma kuvissa vaihtuvat tiuhaan. Omasta mielestäni en löytänyt yhtään samanlaista Wilsonia eri "stripeistä".

Vuodet vierivät sivujen kääntyessä ja aukkokohdat tuntuvat ihan yhtä mielenkiintoisilta kuin varsinainen kerronta. Kehittyykö Wilson ollenkaan? Miten häneen vaikuttaa isänsä kuolema tai yhteenpaluu entisen vaimonsa kanssa? Entä millaisen tunnekuohun hän kokee tavatessaan tyttärensä, josta hän ei ollut aiemmin kuullutkaan?
Alle olen kerännyt muutamia esimerkkejä teoksen kuvituksesta.Yhdelle sivulle on aina aseteltu pieni tarina sopivan otsikon alle, ja tarinoita voi lukea myös yksittäisinä ilman suurempaa kokonaisuutta. Viihdyin teoksen parissa ja ihastelin Clowesin taituruutta ja uutena sarjakuvakeräilijänä tämä on itselleni pakkohankinta.

Kuvista saa vähän käsitystä myös Wilsonin asenteista ja kielenkäytöstä, mutta en halua osoitella liiaksi hänen parhaita puoliaan. Sivujen vitsit vain syntyvät yleensä siitä, että Wilson tokaisee jotain aggressiivisesti toisille ihmisille tai on tavattoman säälittävä, yksinäinen ja epäsovinnainen muita lähestyessään.

Todella kiinnostava sarjakuvakertomus ja annan tälle neljä ja puoli änkyrää miestä.

Daniel Clowes: Wilson
Like, 2011
Sivuja: 79
Suomentanut: Petri Stenman

Avaimella kesäinen kirja-arvonta

"Osallistu arvontaan ja voita kesälukemista! Tykkäämällä Avaimen Facebook-ryhmästä osallistut kesäisen kirjapaketin arvontaan. Paketissa mm. Rebecca Stottin Korallivaras, Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta sekä Meritta Koiviston uutuusromaani Poissa. Arvomme yhteensä kolme kirjapakettia kesäkuun lopussa."

Tämä vinkkinä blogini lukijoille, joita kirja-arvonnat kiinnostavat. :)

Olen huomannut, että monien kustantamoiden facebook-sivujen kautta linkitetään myös mm.kirjablogien arvosteluja. Mukava nähdä siellä aina tuttuja blogeja ja hyviä arvioita linkitettynä. :)

Kesäkuumaa, kissa huokaa

Francesc Miralles & Álex Rovira: Lopullinen vastaus

Lopullinen vastaus (Atena, 2011) on melkein kuin Da Vinci -koodi, siinä vain etsitään Graalin maljan sijaan Albert Einsteinin suurinta yhtälöä, jonka ajatellaan löydettäessä vaikuttavan koko ihmiskuntaan. Molemmissa trillereissä seikkailee pääosassa asiantuntijaroolissa toimiva mieshenkilö Javier ja salaperäinen, upea ja sensuelli nainen Sarah, jolla on mysteerinen suhde taustalla häilyvään salaseuraan. Molemmissa on jännittävästi rakennettu, alati kiihtyvä ja monimuotoinen trillerikuvio historiallisine faktoineen ja salaliittoteorioineen.

Valitettavasti molemmissa on myös lopulta aika lässähtänyt lopetus. Kaiken sen kirimisen ja kiihkoilun jäljiltä on vaikea kuroa tyydyttävä loppu kasaan. Odotukset ovat korkealla, tiheä tunnelma on tarttunut ja sisällä on silti alati kasvava pelko siitä, että juoni kasvoi itseään suuremmaksi. Harmittavaa törmätä pumpuliseinään.

Joka luvun lopussa on mieletön "Kunpa hän olisikin tehnyt tarkistuksen jo silloin"- tai "Jos hän olisi tiennyt, mitä tuleman piti, hän olisi tehnyt toisenlaisen valinnan" -cliffhanger. Kyllä tämä tapa kutkuttelee jatkamaan lukemista ja teos pitää otteessaan. Mutta jos ollaan kivuttu niin korkealle mäenhuipulle, ettei maata enää näy, harmittaa lopulta laskea alas kuoppaista tietä.

Vaikka sateenkaaren toiselle puolen ei olekaan aarretta, niin onneksi itse matkanteko on jännittävä. Einsteinin jalanjälkien perässä kuljetaan läpi Eurooppaa ja Amerikkaa. Lopullinen vastaus on pullollaan kiinnostavia anekdootteja ja neronleimauksia suoraan Einsteinin henkilöhistoriasta. Mielenkiintoisin anti onkin Einsteinin elämänvaiheiden läpikäyminen, ei niinkään hänen viimeinen salaisuutensa. Minulle Einsteiniin liittyvät tarinat olivat uusia ja niiden kautta teokseen tuli mukaan vähän huumoria. En edes tiedä, ovatko ne kaikki tosia vain kirjailijoiden kuulemia urbaaneja legendoja tästä omalaatuisesta nerosta. Jännitystäkin on luvassa, vaikka pahiksen arvaa melko nopeasti.

Mietin lukiessani, että tuntuuko tekstissä kahden eri tekijän kirjoitustyö, mutta mielestäni teksti oli samantyylistä kaiken aikaa. Leikittelin ajatuksella, että toinen kirjoittajista halusi keskittyä enemmän Sarahiin ja toinen Javieriin. Aina kun Sarahin ulkonäköä hehkutettiin teoksessa, ajattelin että se on nimenomaan toisen kirjoittajan valinta, kun taas toinen olisi halunnut tehdä hänestä vähemmän upean, mutta hävisi pitkässä tikussa. Kaikenlaista sitä tuleekin mietittyä lukiessa.

Oikean Einsteinin arvoituksen voi löytää tästä linkistä. Törmäsin googlettamalla Einsteinia. :)

Annan Lopulliselle vastaukselle kolme suhteellisuusteoriapistettä.

Francesc Miralles & Alex Rovira: Lopullinen vastaus
Atena, 2011
Sivuja: 400
Suomentaja: Anne Dougan

Teoksen kesäjuhlat

Olimme aivan kesäkuun alussa muutaman kirjabloggajan (kiitos vain Marjikselle, Karoliinalle ja Katjalle seurasta) kanssa Teoksen kesäjuhlilla. Tokoinrannalle oli pystytetty suuri katos, jonka alla oli lokoisa jutella muiden vieraiden kanssa. Auringonpalvojat saivat istua lavan edessä tyynyjen keskellä. Todella lämmin tunnelma ja hienot puitteet kiittää keväästä, nauttia kesästä ja tähyillä tulevaa kirjasyksyä. Nappasin kuvan teltasta ja tyynykeitaasta ennen kuin suurin osa vieraista tuli paikalle.

Aiemmista kirjatapahtumista, joissa olen käynyt, poiketen kirjailijat puhuivat melko vähän ja syksyn kirjojen tarkempi esittely jätettiin katalogin varaan. Kirjailijat saivat olla tilaisuudessa rennommin ja kaikilla vierailla oli mahdollisuus vapaaseen keskusteluun, sillä ohjelmaa ei ollut järjestetty liikaa. Välillä lavalla esiintyivät mm. Tomi Kontio ja Iiro Rantala.

Ihana kesäinen ilta, hyvä tarjoilu, rento tunnelma.

Mitkä kirjat sitten nousivat katalogista ylitse muiden? Juttelin Marjiksen kanssa Johanna Sinisalon Enkelten verta -teoksesta, sillä tiesin heti sen nähtyäni, että se on hänen kirjansa. Minulla on vielä lukematta hänen Finladia-palkittu teoksensa Ennen päivänlaskua ei voi, mutta aion tämän paikata ennen kuin luen hänen syyskuussa ilmestyvän maagisen tarinan mehiläiskadosta. Olen tänä kesänä miettinyt, että kuinka vähän olen nähnyt mehiläisiä ja kimalaisia. Kirja vaikuttaa todella kiinnostavalle sen eettisen kannanoton ja aiheen takia.

Jenni Linturin Isänmaan tähden -teoksessa on upea kansi ja hän näyttää katalogiin napatussa kuvassaan erehdyttävän paljon Alexandra Salmelalta. Kiinnostun näistä ulkokirjallisista syistä tutustumaan Linturin esikoiseen tarkemmin. Yleensä sotakirjat eivät kauheasti kiinnosta minua. Tai oikeastaan perun heti sanani. Pidän Linnasta, Merestä, Katzista, Eeva Kilvestä jne. Pidän siitä, että sotaa lähestytään eri kanteilta ja kirjoissa saa olla opettavainenkin sävy. Pidän kirjoista. Joka tapauksessa Linturin esikoista kuvataan sanoilla "ei aivan tyypillinen sotakirja". Kiinnostavaa, sillä niin sanottiin myös Hilvon Viinakortista ja se oli minusta upea teos.
"Kumpi on järkyttävämpää, kammottavat teot vai niiden elinikäinen taakka? Henkeäsalpaavalla kielellä ja taidokkaalla kerronnalla Linturi näyttää lukijalle, kuinka sodasta ei aina palaa, ei vaikka jäisi henkiin."

Johanna Holmströmin novellikokoelmaa Camera Obscuraa kuvataan sadunkaltaiseksi ja psykologiseksi teokseksi. Sitä voi lukea myös episodiromaanina. "Kenet kohtaisit metsässä mieluummin, suden vai nuoret ympäristöaktivistit jotka ovat valmiit kuolemaan vakaumuksensa puolesta?" Jotenkin kiinnostavia pieniä ja koukuttavia "tiisereitä" on saatu kasattua kirjaesittelyihin. Näinhän se toki pitääkin olla, sillä on kiinnostava tutustua teokseen etukäteen ja sovittaa näitä tekstikatkelmia teoksen kanteen ja siitä syntyvään mielikuvaan.

Teos tarjoaa syksyllä taas naisvoimaa esseissään. Keväällä ilmestynyt Anu Silfverbergin Luonto pakastimessa on vielä minulta lukematta, mutta olen kuullut siitä paljon kehuja. Syksyllä ilmestyy Kaarina Hazardin Julkinen poru ja Rosa Meriläisen Hyvät miehet ja herrat!. Tiivistäen, Hazard kirjoittaa uutisista ja Meriläinen miehistä.

Tässä muutamia itseäni kiinnostavia poimintoja Teoksen syksystä. Aika naisvoittoinen lista.