Craig Thompson – joululahjakirjoja

Sain joululahjaksi Jurilta kolme Craig Thompsonin sarjakuvaromaania. Ihastuin jo aiemmin Blanketsiin (2003) ja halusin lukea myös Thompsonin muuta tuotantoa. Joulupaketista paljastui kolme ihanaa sarjakuvateosta.

Blankets pelkästään olisi riittänyt minulle, sillä halusin joka tapauksessa lukea sen uudelleen. Minua viehättää Thompsonin runollinen piirustusjälki. Autobiografinen, 600-sivuinen ja useasti palkittu Blankets on samaan aikaan kaunis ja surumielinen tarina nuoren pojan kasvusta uskonnollisen kodin vaatimusten ja omien tuntemusten ristipainissa. Tarkempi arvio teoksesta löytyy Sallan blogista.

Carnet de Voyage on Thompsonin matkapäiväkirja, kun hän kolmen kuukauden ajan matkusti ympäriinsä tehden tutkimusta ja pohjatyötä tulevaa teostaan Habibia varten. Piirustustyyli ja kerrontatapa tuntuu vaihtelevan enemmän kuin pitkissä sarjakuvaromaaneissa. Kavereitaan ohkaisemi Carnet de Voyage on kiinnostava luettava sen erilaisen tyylin, aiheen ja koon takia.

Blanketsia tai Carnet de Voyagea ei ole suomennettu, mutta uusin teos Habibi (2011) julkaistaan ensi keväänä Like-kustantamon kautta. (Kiitos tästä, toivottavasti myös aiemmat teokset suomennetaan!)

En ole vielä Habibia ehtinyt lukea, mutta se oli toinen järkälemäinen teos paketissani. Thompson aloitti tämän teoksen tekemisen vuonna 2004, joten aikaa on käytetty runsaasti ja uskon sen näkyvän myös lähes 700-sivuisen teoksen jäljessä. Teos keskittyy arabilaiseen kulttuuriin ja islamin uskoon. Molemmissa teoksissa uskonto on siis vahvasti mukana teemoittaimassa tarinaa. Teoksen kansi on aivan upea, mutta koska minulla ei ollut eilen jalustaa mukana, kuva on vähän epätarkka. Silti tulen loimusta kanteen piirtyy jännittävää mystiikkaa.

Näin kauniin kannen tekeminen on kallista, mutta toivon, että suomennetussa versiossa on yhtä upeaa kohokuviointia ja pienen pieniä detaljeja mukana. Tämmöinen nostaa teoksen arvoa vielä entisestään. Upea jo ensivilkaisulta, tarkemmin arvioin kunhan saan teoksen luettua kokonaan.

Lukutoukan katsaus vuoteen 2011

Susa heitti joulukuun alussa haasteen: Lukutoukan katsaus vuoteen 2011, johon lupasin vastata nyt vuoden lopulla, kun luetut kirjat alkavat olla tälle vuodelle tässä. Minun on aina ollut vaikea tehdä listoja ja valita sopivia teoksia, mutta aion silti yrittää, silläkin uhalla, että valitsen lopulta "väärin." Tiukempaa analyysia vuoden luetuista kirjoista on luvassa vähän myöhemmin, sillä tämän haasteen tarkoitus on nimetä vain kirja. Joidenkin osalta joudun kuitenkaan perustelemaan vähän enemmän valintaani.


1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?
Petri Tamminen: Mitä onni on

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken ?
Jätän harvoin kirjoja kesken, mutta tänä syksynä muutama jäi odottamaan lopullista tuomiotaan toiseen kertaan, sillä mielenkiinto lopahti kesken lukemisen syystä tai toisesta. Tässä kuitenkin kysytään teosta, jonka luin, mutta olisin voinut yhtä hyvin jättää myös kesken. Epäsopivia kirjoja on nyt viime aikoina tullut eteeni useita, mutta valitsen silti tämän vuoden huonoimman lukukokemukseni, jonka sain silti sisulla luettua loppuun: Anna Gavalda: Karkumatka

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?
Minna Canthin teokset Kauppa-Lopo ja Köyhää kansaa.

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?
Miika Nousiainen: Metsäjätti. Odotan jo seuraavaa.

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja?
Philip Teir: Donnerryhmä

7. Mikä kirja oli suurin pettymys?
Etukäteisodotukset olivat korkeat molemmissa David Foenkinoksen kirjoissa. Molemmat olivat minulle pettymyksiä. Näistä ei ole edes bloggausta vielä. Eli Vaimoni erottiinen potentiaali ja Nainen, jonka nimi on Nathalie.

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi?
Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana. Tämä tuli ensimmäisenä mieleen, haluaisin lukea uudelleen.

9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?
Marisha Rasi-Koskinen: Katariina

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?
Kari Hotakainen: Ihmisen osa

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty?
Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin?
Sarjakuvat

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä?
Joel Haahtela: Katoamispiste. Jäin kerralla koukkuun. Olen kerännyt nyt Haahtelan kirjoja itselleni, mutta en raski lukea niitä.

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista?
Helmi Kekkonen: Valinta. Tunnelma jäi elämään mieleen.

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille?
Alan Bennett: Epätavallinen lukija. Lukijuus kiinnostaa varmasti muitakin.



Olipa vaikeaa, en halunnut käyttää samaa vastausta kahdesti, vaikka moni näistä kirjoista olisi sopinut toiseenkin kohtaan. Toisaalta on kiinnostava käydä vuotta läpi näin jälkikäteen haasteen muodossa. Selvästi syksyn kirjat tuntuivat nousevat korkeammalle kuin kevään kirjat. Aika tekee tehtävänsä, siksi pidän blogia, että tunnelmat jäävät pidemmiksi aikaa mieleen.

Hyvää joulua!

Tuomas & Antti Kyrö: Pukin paha päivä

Tuomas & Antti Kyrö: Pukin paha päivä (Wsoy, 2011) Sivuja: 111

Joululuettavaksi valikoitui Kyrön veljesten moderni joulusatu Pukin paha päivä. Tuomas Kyrö vastaa tarinasta ja pikkuveli Antti kuvituksesta. Joulupukki ei asu tarinassa korvatunturilla vaan Helsingissä kerrostalossa. Naapuri ei arvosta tonttujen touhuja ja lahjojen valmistamisesta aiheutuvia ääniä, mutta punanuttuja ei silti häätö uhkaa. Pieni Manu Kössilö pyytää pukilta aikuisille sellaisia lahjoja, että nämä pysyisivät pois lasten tieltä. Toimittajatontto Pamelan tutkimuksissa selviää, että vain lehtiä lukemalla aikuiset keskittyvät joulun aikaan muuhun kuin lasten saamiin leluihin. Siispä jouluväen agendana on tehdä niin upea Joulun-Sanomat, että koko perhe on lahjoihin tyytyväinen ja sopu syntyy taloon kuin taloon.

Tuomas Kyrö on kyllä taitava jutuniskijä, vaikka näinkin lyhyessä tarinassa hänen tarinaan upotetut kielelliset maneerit kävivät ärsyttämään. Kuinka monta kertaa täytyy yhdessä tarinassa käyttää sanaa elikkä, niin että vitsi ei kulu elikkä haihdu. Kyllä lukija elikkä minä vähemmälläkin uskoo, että tarkoitus on olla naseva elikkä hauska. Puhh..

Pukin paha päivä ei ole kuitenkaan sellainen tarina, jossa pukki goes bad, vaan vuoden tärkein päivä uhkaa peruuntua kokonaan. Satu on varsinainen seikkailukertomus, jossa neuvokkaat tontut luotsaavat möhömahaisen pukin pikkukylään ostaman lahjapainokonetta. Antti Kyrön kuvitus on sarjakuvamainen ja ajassa kiinni. Kannessakin näkyy ABC-kyltti ja Joulun-Sanomat muistuttaa tarkkaan iltapäivälehtien tyyliä.

En osaa tarkkaan arvioida, minkä ikäisille Pukin paha päivä sopisi parhaiten, mutta vaikka siinä on päähenkilönä oikea joulupukki, niin kyllä siinä leikitellään alussa myös pukin olemassaololla ja joulusta kertomisen konventioita rikotaan. Minusta se on tervetullutta, mutta pitkä tarina ei muutenkaan jaksa ihan perheen pienimpiä kiinnostaa. Veikkaisin.

Hauskuttelua kirjassa on paljon, sillä siinä kohelletaan mennen tullen. Pitkäksi iltasaduksi tai lapsille, jotka lukevat jo itse. Aikuisiakin tarina viihdyttää, mutta vaikka Mielensäpahoittajakin oli täynnä toisteisuutta, siinä hokemat toimivat aikuiselle paremmin. Parasta kuitenkin on, ettei kirja ole pelkästään tämän vuodenajankirja, kyllä kohkaaminen ja seikkailu jaksaa kiinnostaa myös suvena.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa (Karisto, 2011) 175s.

Ostin Finlandia Junior voittajan, Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa -teoksen kummitytölleni joululahjaksi, mutta en malttanut olla sitä itse lukematta. Lopulta päädyin sitten säästämään sen itselläni, vaikka tämä olisi varmasti hänellekin sopinut. En raskinut kuitenkaan luopua, sillä tässä Valoa valoa valoa alkaa niin mahtavasti, että haluan palata siihen vielä uudelleen, vaikka en koko teosta enää lukisikaan.

Kirja puhuttelee lukijaa konkreettisesti, sillä heti alussa käydään läpi suosittujen kirjojen alkuja ja sitä millainen olisi hyvä aloitus. Pysäytetään, käsketään jatkamaan lukemista, osoitetaan uuden alun paikka, viedään matto jalkojen alta ja ravistellaan. Hyvin postmodernia ja tehokasta.

Kertoja on tietoinen roolistaan ja paikastaan teoksessa, on välillä hyvin reipas ohjaaja valitsemallaan näyttämöllä ja toisinaan niin epävarma, että tuntuu kuin lukisi salaa nuorten päiväkirjaa. Hän perustelee myös tekemiään valintoja pitkin kerrontaa, en voi kertoa tätä kaikkien näkökulmasta, kuin pahoitellakseen, että ihmisten välisisistä vuorovaikutuksista on vaikea saada yhden suulla kaikki äänet kuuluviin.

Minua kiinnosti teoksessa enemmän rakenne, tyyli, kieli ja typografia kuin itse tarina. Huotarisen teos on kirjallisuuden opiskelijan unelmien harjoittelualusta. Sen pitäisi olla pääsykoekirjana tai tenttikirjana, sillä siinä on nähtävillä ja piilossa niin paljon kiinnostavia tasoja, joista irtoaa esimerkkejä ja analysoitavaa.

Entä tarina sitten.
Se on tarina tyttöjen välisestä ystävyydestä. Ja Tsernobylista. Enemmän ensimmäisestä kuin jälkimmäisestä.

Suosittelen tutustumaan ainakin alkuun, sillä siitä saa hyvän kuvan teoksesta. Minusta teos sopii niin aikuisille kuin nuorille lukijoille, mutta toisaalta olen sitä mieltä, että aika moni muukin sopii kaikenikäisille. Mietin aluksi, että onko tämä liian haastava varhaisteineille, mutta koska en tarkkaan tiedä, niin en alennu nyt aliarvoimaan ja oletan, että tämä maistuu juuri nuorille lukijoille, vaikka olisi voinut hyvin kisata myös "aikuisten kisassa".

Valoa valoa valoa on ollut esillä myös näissä blogeissa: Sonja, Lastenkirjahylly, Luen ja kirjoitan.

Saran kirjat -blogista kannattaa vilkaista muutenkin keskustelua nuortenkirjoista ja Blogisisko on analysoinut tarkemmin mm.teoksen postmoderneja piirteitä.

Joululahjavinkki: Kirja kehitysmaan lapsille

Löysin tänään Saran ja Marjiksen kirjablogeista hyvän joululahjavinkin ja haluan jakaa sen myös oman blogini lukijoiden kanssa.

Lainaan Saraa:
Jos ei keksi lahjaa ihmiselle, jolla on jo kaikkea, hyvä ja ennen kaikkea hyvää tekevä lahja voisi olla tämä World Visionin jouluinen kirjalahja kehitysmaan lapsille.

Tarinat ja tieto tuovat toivoa ja iloa kaikille. Kehitysmaissa lapsilla on usein vain koulukirjoja tai kopionippuja. Sri Lankan maaseudulla lapset voivat lainata kirjoja kyliä kiertävistä minikirjastoista. Kenian Kapnasuun on kohonnut kirjastorakennus, johon valtio on sitoutunut palkkaamaan työntekijät. Lahjasi kartuttaa näiden kirjastojen valikoimaa ja tuo tarinat yhä useamman pikkulukijan ulottuville.

 
Kirjalahja kartuttaa kehitysmaiden kiertävien kirjastojen valikoimaa ja tuo tarinat yhä useamman pikkulukijan ulottuville. Ihana joululahjaidea ja toivon, että moni teistä innostuu osallistumaan mukaan.

Miten luet: Kirjoja sieltä, missä kuljit...

Olen lähdössä kuukaudeksi Lappiin, Kolariin, kotiseudulleni joululoman viettoon. Pystyn tekemään töitä myös etänä ja alunperin tarkoitukseni oli kirjoittaa gradua siellä, mutta koska jouduin suureksi epäonneksi vaihtamaan jo aloitettua aihetta, (sillä juuri palautettiin samasta kirjasta, samasta näkökulmasta ja aiheesta tehty gradu, eikä tiedonvälitys proffien välillä ollut oikein kulkenut), minulla on myös enemmän aikaa nyt lomailla ja miettiä uutta aihetta. Ja lukea.

Aion myös lukea kovasti kehutut lappilaiset teokset: Rosa Liksomin Hytti nro 6, Katja Ketun Kätilön ja Pia Pesosen Urho Kekkonen Strasse. Olen Pesosen jo aloittanut, mutta halusin säästää loput oikeaan miljööseen. Muita mieleeni tulevia lappilaisia kirjailijoita ovat Paula Havaste ja Jari Tervo, mutta heiltä en ole lukenut vielä mitään. Äitini kovasti kehui Havasten kirjaa Kaksi rakkautta, joten voihan olla, että myös sen luen joululomalla.

Mukavasti nyt tänä vuonna on tullut kiinnostavia lappilaisia kirjoja, joten pääsen ahmimaan teokset kerralla. Vaikka olen kyllä miettinyt, että en tunnista kirjallisuuden Lappia ja hämmennyn välillä lehtikritiikeistä, joissa kehutaan teosten erinomaista lappikuvausta. Näissä kohdin mietin usein, että on luontevaa, etten tunnista kaikkea, sillä eihän koko Lappi näyttäydy samanlaisena, eikä kirjallisuus pyri toistamaan realistisesti kaikkea nähtyä-kuultua-naitua-maistettua-tunnettua, vaikka näin täällä etelässä joskus ehkä lipsahdetaan ajattelemaan. Silti nyt tuleviin teoksiin liittyy jo etukäteen jonkinlaista nostalgisuutta, sillä lähdenhän lukemaan niitä nimenomaan lappilaisten kirjailijoiden kirjoina ja haluan lukea ne kotiseudulla ollessani.

En silti yleensä metsästä nimenomaan kotiseutuni kirjallisuutta, mutta lämmittäähän se nähdä tuttu paikka ja nimi kirjassa. Kyrön kerjäläinen tutulla juna-asemalla, juuri divarista ostetussa lastenkirjassa päätepysäkkinä tuttu tunturi, suositussa kotimaisessa elokuvassa tutut maisemat. Kyllä se tuntuu silti lämpimältä.

Tästä herääkin kysymys, että miten te muut lukijat, luetteko kotiseutuunne liittyvää kirjallisuutta? Harjukaupungin blogiväki ainakin innostui Pasi Ilmari Jääskeläisen uusimmasta ja sai innostettua monet lukijat teoksen pariin. Mansikkakarnevaali-arvion kohdalla Katja jo tätä samaa asiaa kyseli, sillä hänen ajatuksensa teos vei nuoruuteen. Tuleeko muita esimerkkejä mieleen blogeista tai henkilökohtaisista lukumotivaatioista?

Onko kotiseuturakkaus yksi peruste valita kirja? Vai syy vältellä teosta? Haluatko lukea mieluummin tutuista paikoista vai mieluummin mahdollisimman kaukaisista? Tuleeko mieleen yhtään lukumuistoa, jossa tuttu paikkakunta olisi kuvattu mielestäsi täysin väärin?

Vielä hurjempaa yleistämistä.
Millaista on kotiseutusi kirjallisuus?

Lisäkysymys kirjoittajille: Koetko, että jotain kotiseudustasi näkyy teksteissäsi?

Lappiin sijoittuva kuvaus hakee yleensä teokseen jotain mystiikkaa tai rujoa alastomuutta. Ollaan joko kodassa noet naamalla ja manataan karhuja kavereiksi tai juostaan sääskiä pakoon aatamin ja eevan asuissa, mutta kaatokännissä, totta kai. Miten vain, aina manataan.

Copycat-kirjankansi

Amman lukuhetkessä heitettiin vähän aikaa sitten haaste ilmoille. Leikkimielinen kansikisa vei katseen kirjahyllyyni ja mietin, että mikä olisi hyvä ja toteuttamisen arvoinen idea. Ideaa en keksinyt lopulta itse, koska keskityin lähinnä ihailemaan kaikkia upeita kansia ja tuskailemaan, etten pysty toteuttamaan näistä mitään. Onneksi apu ja tuki ja turva tähänkin haasteeseen löytyi kotoa. :)

Halusin toteuttaa haasten kuitenkin ja tavoitella enemmän huumoriarvoa kuin kaunista kantta. Amma toivoi kisaan leikkimielisyyttä, joten pilke silmäkulmassa tarjoilen lukijoilleni Agatha Christien Esiripun kertaa kaksi.

Kiitän Ammaa ihan mahtavasta ideasta, sillä oli hauska askarrella sopivia Poirot-viiksiä haasteen siivittämissä fiiliksissä.

Muita haasteeseen osallistuneita kansia voitte vilkuilla ainakin Lumiomenan, Leena Lumin, Järjellä ja tuntella, Silkkiä samettia ja Vielä yksi rivi -blogeista.

Kirjabloggaajien matkakirjavinkit

Minulta pyydettiin (eli ei palkattu) kirjoittamaan pieni matkakirjavinkki Rantapallo.fi-sivustolle. Sieltä löytyy myös melkein kaikkien muiden Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinnon saaneiden kirjabloggaajien vinkit. Tarkoitus oli vain kirjoittaa pieni esittely kirjasta, jota lukiessa tekee mieli lähteä matkalle. Minulla oli vaikka kuinka monta kirjaa mielessä, mutta lopulta päädyin Adichieen, sillä se on ollut monta kuukautta lukemisen jälkeen mielessäni ja ihastuin kirjaan todella. Varsinaisesti mieleni ei tee kirjaa lukiessa lähteä matkalle, joten ehkä tavallaan kirjoitin vähän otsikon ohi, mutta mielestäni se on edustava ja uskottava teos sekä Afrikan eri maista kuin siirtolaisten elämästä Yhdysvalloissa.

****

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana


Kirjainten virrassa -blogissaan nykykirjallisuudesta bloggaava Hanna Pudas kertoo suosikikseen Chimamanda Ngozi Adichien teoksen Huominen on liian kaukana.


“Nuoren afrikkalaisen naisen novellikokoelma vie lukijan matkoille niin Afrikkaan kuin Yhdysvaltoihinkin. Afrikka ei näyttäydy pimeänä eikä yliromantisoituna maana, vaan kokoelma näyttää, että maanosaan mahtuu monenlaista maata ja tarinaa. Yhdysvaltoihin sijoittuvissa novelleissa kaipuuta kotimaahan käsitellään ruuan kautta. Adichien naispäähenkilöt ikävöivät tuttuja mausteita uudessa maassa. Tarinoissa mennyt muistuu suussa, ja toisinaan integroituminen uuteen kulttuuriin näkyy konkreettisesti siinä, että hylätään vanhat, rakkaat reseptit.


Minusta kaikkien tarinoiden ei tarvitse jatkua ikuisesti, vaan yksi taidonnäyte on saada eheä tarina tiivimpään tilaan, niin että se silti hengittää ja jättää lukijalle jotain omaakin löydettävää. Adichie osaa tämän täydellisesti.”
****

Käy kurkkaamassa myös Morren, Sallan ja Jessican vinkit sivustolta.

Kirjallisuus elokuvissa (eli etsitään hyviä elokuvavinkkejä!)

Marjis vinkkasi tänään elokuvasta, jossa päähenkilö kuulee kertojan ääneen ja huomaa elävänsä tämän kirjoittamassa romaanissa. Olipa kiinnostava katsoa Aidosti outoa, sillä kirjat kiinnostavat minua myös elokuvissa.

Tästä heräsikin ajatus, että mitäköhän muita elokuvia on, jossa kirjallisuus, kirjat, kirjailijat, kirjoittaminen ja lukeminen olisivat merkittävässä roolissa. En hae nyt leffavinkkejä, jotka ovat kirjoista tehtyjä filmatisointeja. Tai toisaalta, mikäli niissäkin on näitä etsimiäni avain-sanoja merkittävissä rooleissa, niin totta kai otan niistäkin hyviä elokuvasuosituksia vastaan. Suosituksista keräisin itselleni sitten ensi keväälle hyvän elokuvahaasteen. Millaisia kirjallisuusaiheisia elokuvia suosittelisitte?

Olen pitänyt viikon blogihiljaisuutta, sillä olen ahkeroinut graduni kanssa. Olen kuitenkin lukenut kirjoja, joista haluaisin kirjoittaa blogiini ensi viikolla. Harmillisesti en vain ole ehtinyt lukea muidenkaan blogeja, sillä töiden, lukemisten ja gradun ohella aika on riittänyt vain toiseen elokuvahaasteeseeni: katsomme vuodesta 1950 eteenpäin kaikki parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittaneet filmit. On tämä bloggaaminen silti villi harrastus, kun on viikon poissa, niin tuntee huonoa omaatuntoa siitä, ettei ole ehtinyt kirjoittaa tai lukea muiden arvioita.

Gradussani analysoin Eeva Kilven Elämä edestakaisin -teoksen nostalgiaa. Olen luvannut itselleni, että joulukuussa kirjoitan yhden luvun ja lähden sen vuoksi puolentoista viikon päästä Lappiin lukemaan ja kirjoittamaan. Nyt olen lähinnä lukenut lähteitä, kirjoittanut tutkimussuunnitelmaa ja analysoinut lähemmin tekstiä. Tällä hetkellä olen jopa innoissani gradusta, mutta on virkistävä lukea kaiken aikaa kaikkea muutakin.