Amy Chuan Tiikeriäidin taistelulaulu (Siltala, 2011) alkaa rohkealla, ärsyttävällä ja provosoivalla tavalla. Mutta tempaisee heti teoksen imuun. Hän selvittää heti alkuun, millainen on kiinalainen äiti ja miten kiinalainen malli toimii kasvatuksessa.
"Monet ihmettelevät, kuinka kiinalaisten vanhempien lapsista kasvaa niin stereotyyppisen menestyviä. Minulla on heille vastaus, sillä olen kasvattanut menestyviä lapsia kiinalaisen mallin mukaan. Tässä on muutamia asioita, joita tyttäreni Sophia ja Louisa eivät koskaan saanet tehdä:
- käydä yökylässä
- kutsua leikkikavereita kotiin
- osallistua koulunäytelmään
- valittaa siitä, että jäivät koulunäytelmän ulkopuolelle
- katsoa televisiota tai pelata tietokonepelejä
- valita itse harrastuksiaan
- tuoda koulusta kymppiä huonompia arvosanoja
- jäädä kakkoseksi missään muussa aineessa kuin liikunnassa ja ilmaisutaidossa
- soittaa muita instrumentteja kuin pianoa tai viulua
- olla soittamatta pianoa tai viulua "
Mikä röyhkeys! Mikä aihe!
Tiikeriäidin taistelulaulu (Battle Hymn of the Tiger Mother) ilmestyi tämän vuoden alussa ja sai aikaan melkoisen mekkalan, sillä monet suuttuivat Chuan tavasta kirjoittaa länsimaalaisten ja kiinalaisten vanhempien kasvatuseroista. Mahtavaa, että Siltala on kääntänyt teoksen näin nopeasti suomalaistenkin luettavaksi, sillä on mielenkiintoista lukea myöhemmin, millaisen vastaanoton teos saa meillä. Helsingin Sanomat on ainakin jo ehtinyt tehdä kirjasta jutun otsikolla: Yale-professorin kasvatusmetodi: Jos et soita oikein, poltan pehmoeläimesi
Luin teoksen siltä istumalta, se on kirjoitettu niin kärkkäästi ja vetävästi, etten voinut lakata sitä lukemasta. Aluksi ajattelin, että teos on jonkinlainen provokatiivinen elämäntapaopas oikeaoppiseen kasvatukseen, mutta se on paljon enemmän. Se on tarina erään perheen tavasta toimia kahden eri kulttuurin risteytyessä, kiinalaisen kasvatusmallin mukaisesti juutalaiseen uskontoon amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Kirja on kertomus erään äidin tavasta puskea lapsiaan eteenpäin, paikoin varsin kiusallisillakin metodeilla, missä sekä äiti että lapset kehittyvät eri tavoilla.
Chua perustelee kyllä kärjistävän kahtiajaon lännen ja idän välille ja teoksesta löytyy myös lähdeluettelo tutkimuksiin, joilla osoitetaan "kiinalaisen mallin" (tähän hän laskee kaikki ankarasti ja tiukasti kasvattavat vanhemmat, muualtakin kuin Kiinasta) tuovan enemmän mm.musikaalisia tähtiä. Hänen tavastaan kirjoittaa näkyy myös se antaumuksellisuus ja kiinnostus aiheisiin, sillä asioita perustellaan ja pyöritellään taitavasti. Kun perheeseen tulee ensimmäinen koira, Chua intoutuu käyttämään tähänkin samoja kasvatusmalleja, tässä kuitenkaan onnistumatta.
Tiikeriäidin taistelulaulu ei kuitenkaan käsittele sitä, kuinka lapsia murretaan tai henkisesti pahoinpidellään. Vaikka toki sen voi myös sillä tavalla aluksi lukea. Kaikkia Chuan kasvatustapoja en tule varmaan koskaan ymmärtämään, mutta kulttuurien erilaisuus ja hyvin erilaisen näkökulman näyttäminen kiinnostavat. Tuloksetkin ovat huimia, sillä molemmat tytöt menestyvät erinomaisesti sekä koulussa että musiikin parissa. Minusta näitä tuloksia ja tapoja kiinnostavampaa on lopulta kirjoittajan tyyli esittää aluksi jotain kärjistäen totena ja toisessa hetkessä muuttua ja pehmentyä, vähän. Hän löytää lopulta myös länsimaalaisesta, rennommasta lellittelykulttuurista jotain hyvää, mutta teos ei onneksi ole mikään länsimaalaisuuden voitto idästä. Tai päinvastoin. Se on taistelua ja vääntöä, mutta ennen kaikkea erään aika erikoisen ja taloudellisesti yläluokkaisen, akateemisen perheen arkea.
Mutta entäpä sitten onnellisuus?
Siihenkin Chua ottaa kantaa, sillä vaikka hän kieltää sen, etteivät kiinalaiset äidit mieti lapsensa onnellisuutta, hän silti usein miettii rajoja ja sitä onko hän kuinka pahasti ylittänyt ne. Vanhempi tytär Sophia on äidin mukaan tyypillinen siirtolaisperheen esikoinen - enkelimäisen kuuliainen ja tottelevainen. Nuorempi Lulu kapinoi äitiään vastaan rankasti ja tästä nousee kirjan yksi kiinnostavimmista jännitteistä. Äidinrakkautta ei voi silti koskaan kiistää, vaikka välillä lukiessa häkeltyy ihan täysin siitä, millaisia vaatimuksia Chualla lapsiaan kohtaan on. Saadessaan lapsiltaan syntymäpäiväkortteja, hän palauttaa nekin takaisin, koska haluaa niistä paremman version.
Onnistuessaan kiinalainen kasvatusmalli on tehokas ja vertaansa vailla, mutta entäpä jos kaikista ei ole menestyjiksi? Länsimaalainen kasvatusmetodi ei takaa sen onnellisempia lapsia, mutta näiden kulttuuristen eroavaisuuksien edessä on vaikea kunnioittaen kumartaa. Kiinnostuen nostan silti hattua.
Todella mieleenpainuva teos.
Siltala, 2011
Sivuja: 243
Suomentaneet: Auri Paajanen ja Susanna Tuomi-Giddings
Voi miten hyvä että muistutit tästä, olen ollut aikeissa laittaa tilaukseen tämän, mutta se on aina unohtunut. Kiinnostaisi lukea siksikin että olen törmännyt pariinkin tiikeriäitiin ja heidän "pentuihinsa". Yksi aikuisista tiikerinpennuista sanoi suoraan kadehtivansa suomalaislapsilta heidän vapauttaan, heillä kun keskityttiin opiskelemaan eikä leikkimään... Esim. telkkaria sai katsoa vain viikonloppuisin.
VastaaPoistaTämä kulttuurienväliset erot ovat kyllä mielenkiintoisia, odotan sitä että saan tuon kirjan hyppysiini. Josko sitä sitten ymmärtäisi taas paremmin maailmaa ympärillään. :)
No kyllähän tämä alkaa entistä enemmän kiinnostaa tällaisen innostavan arvion jälkeen. Jäin kyllä vielä miettimään tuota, että "onnistuessaan kiinalainen kasvatusmetodi on tehokas ja vertaansa vailla" - niin, mutta missä? Siis mietin vain, että onko se tavoittelemisen arvoista, että lapsesta tulee jonkun alan huippuosaaja? Ei minusta, mutta ilmeisesti moni on eri mieltä.
VastaaPoistaHmm, mistähän saisin tämän kirjan lainaan...? *viheltelee*
Varsinkin tämän esittelyn jälkeen jätän tämän kyllä suosiolla hyllyyn. Niin paha olo tuli jo tästä lyhyestäkin esittelystä (en siis tahdo moittia blogitekstiäsi!).
VastaaPoistaEn väitä, ettäkö länsimainen tapa (siis mikä? onko länsimailla joku yhteinen kasvatustapa?) olisi kaikkein paras, mutta ei tuokaan minusta terveeltä kuulosta.
En kiistä, etteikö tulisi menestyjiä, mutta vaikeaa on kuvitella että lapsesta kasvaa noilla metodeilla onnellinen ja tasapainoinen aikuinen.
On kuitenkin hyvä, että tällaisia kirjoja julkaistaan. Se antaa näkökulmaa eri kasvatuskulttuureihin ja haastaa pohtimaan omia tapojaan.
Siltikään en aio lukea tätä.
Samoilla linjoilla Karoliina ja Morren kanssa. Lähtökohtaisestikin sellainen "kasvatuskulttuuri", jossa jokaisen lapsen pitäisi olla paras kaikessa, kaatuu omaan mahdottomuuteensa... Mieluummin kasvatan onnellisia, leikkiviä ja omat vahvuutensa löytäviä lapsia kuin koneita. Mielenkiinnosta voisin kyllä kirjaa lueskella, jos se tulisi vastaa. Kiitos esittelystä, Hanna!
VastaaPoistaOn kyllä hurja aihe!! Toisaalta kiinnostaa, mutta en tiedä miksi (vaikka luen yleensä hyvinkin rankkoja kirjoja joissa ahdistavia lapsikohtaloitakin) tämä jotenkin tuntuu siltä, etten tiedä voinko lukea. Lapsen noin määrätietoinen kasvattaminen johonkin hyvin suppeaan muottiin (vaikkakin menestyneeseen/lahjakkaaseen) sotii niin ajatuksiani vastaan. Että viis lapsen omista taipumuksista ja haluista, hänet väkisin tehdään joksikin.
VastaaPoistaMutta siis hienoa, kun toit tällaisenkin kirjan esittelyyn, sillä tämä varmasti herättää keskustelua!!
Kiitos mielenkiintoisesta kirjavinkistä. Pitänee laittaa lukulistalle.
VastaaPoistaNo siis pakko lukea tämä(kin)! Mulla onkin sellainen puolikiinalainen tuttavalapsi, mutta veikkaan, että häneen ei ihan tiikeri-metodeja ole käytetty ;D
VastaaPoistaMusta tuntuu, että miljardin asukkaan Kiinassa on vähän pakko tsempata niitä lapsia taistelemaan paikastaan yhteiskunnassa, että edes vähän pärjäisivät.
Mä taas aina vähän uskon sellaiseen kompromissiin. Kouluissa olen nähnyt, että nämä meidänkään kasvatusmenetelmät eivät välttämättä ole ihan hyviä. Palaan asiaan, kun olen tutustunut tiikereihin. Toistaiseksi tunnen vain itseni eli leijona-äidin menetelmät ;D
Kirja on tosiaan mielenkiintoinen lajissaan, sillä sen kautta avautuu melko erilainen maailma ja samalla se jotenkin muistutti minua japanin kielen opinnoista. En ollut tarpeeksi kurinalainen siihen tahtiin ja jäin auttamatta jälkeeni ja aikuisiälläkin siitä tuli todella syyllinen ja epäonnistunut olo.
VastaaPoistaChua tosiaan painottaa, ettei hänen mielestään länsimaalaisella tavalla tule sen onnellisempia lapsia. Hän käyttää näitä termejä väljästi, missä kiinalainen tapa tarkoittaa kurinalaisuutta ja suoranaista pakottamista ja länsimainen tapa päähän taputtelua ja kiittelyä pienistäkin asioista.
Kirjan vetovoimaisuus tulee kyllä siitä, että vaikka sillä mallilla saisi hyviä tuloksia aikaan. Toinen lapsista miettii nyt, että meneekö Yaleen vai Harwardiin ja on mestaripianisti ja toinen on kehittynyt tenniksessä hyvin. Niin silti hän joutuu yhteentörmäykseen ajallisenkin muutoksen kanssa, lapset ja ympäröivä yhteiskunta eivät ajattele enää kuten hänen ja hänen vanhempiensa nuoruudessa.
Jäin vielä miettimään tätä aihetta, on se sen verran mielenkiintoinen.
VastaaPoistaKuten Mari A. kirjoitti, toisaalta sen Kiinan tyylisessä maassa ymmärtää, jossain määrin, ettei kasvatus voi olla ehkä niin vapaata kuin monissa muissa maissa.
Siinä määrin tämä nyt jäi mieleen pyörimään, että taidan varata kuitenkin kirjastosta jos siellä jo on, ja lukea kesän aikana.
Toivon tosissani, että tähän kirjaan tartutaan, sillä se ei ole kuvottava ja raaka, vain hyvin erilainen.
VastaaPoistaNorkku, mahtavaa että hankit tämän teoksen, jään odottamaan sinun mietteitäsi teoksesta ja sen kuvaamasta maailmasta.
Karoliina, ehkä joku tuo sen keskiviikkona mukanaan. ;)
Tuo onnistumisajatus on Chuan suusta, hän joutuu kohtaamaan myös sen tosiasian, että hänen toiveensa menestymisestä eivät ole muiden ajatuksia menestyneestä elämästä. Tehokas se on hänen mielestään juuri siinä, että voidaan tilastoida ja mitata musikaalisesti lahjakkaita lapsia kasvatusmetodeihin suhteutettuna.
Morre, Hyvä ettei moite kohdistu minuun. Hih. ;) Minulla ei itselläni ole vielä lapsia, joten en tiedä olisinko lukenut tämän eri tavoin äitinä. Nytkin suututti, mutta kirja kiehtoi valtavasti. Tuskin tulen nopeasti tätä unohtamaan. Todellakin on hyvä, että erilaisia kirjoja julkaistaan ja Chua on joutunut puolustautumaan lehdistössä usein. Hänen tyttärensäkin ovat kirjoittaneet Timesiin puolustuspuheenvuoroja. Tai ainakin toinen tytär.
Pienen mökin emäntä, toivottavasti luet. Tämä on nopealukuinen ja kirjoitettu rupattelutyyliin.
Susa, tämä ei ole silti rankka niin kuin koen lapsiin kohdistuvan hyväksikäytön kirjoissa. Jotenkin tässä ollaan silti koko ajan turvassa.
Tässä on niin outoja ajatuksia, esimerkiksi ettei lapsen ole hyvä käyttää aikaa askarteluun, koska se on ajantuhlausta. Chua hakee tyttönsä ylimääräisille viulutunneille koulusta kun on liikuntaa, musiikkia tai kuvaamataitoa, koska sen ajan voi käyttää hyödyllisemminkin. Hän on itse Harwardin professori ja lähtee kesken työpäivän lapsensa koululle. Varsinainen tiikeri!
Rva Kepponen, Onpa mukava lukea sitten, että mitä kirjasta pidit. :)
Susa, ihana että luet. Haluan nimenomaan lukea sinun ajatuksiasi tästä, koska olet äiti ja luet järjellä ja tunteella. ;)
VastaaPoistaMie ajattelen myös, että Mari A.n ajatus kovasta kilpailusta on totta. Lisäksi kuuliaisuudella ja kunnioituksella on syvemmät perinteet kuin meillä. Vanhempia vastaan ei saa nousta ja Aasiassa ei yritetä peittää sitä, että lapset ovat vanhempien jatkeita ja toteuttavat heidän toiveitaan.
Mutta tässähän ollaan Yhdysvalloissa, eikä Kiinassa. Eikö?
VastaaPoistaTässä on ehkä sitä viehätystä (minulle), josta oli puhetta vähän aikaa sitten jossain blogissa (ehkä jopa minun, heh), että välillä tekisi hyvää lukea tekstejä, joiden kirjoittaja on ihan eri mieltä kuin itse. Se ehkä vähän turruttaa, jos lukee aina vain samanhenkisten kirjoja ja artikkeleita.
Joo, ollaan koko ajan Yhdysvalloissa. Välillä tosin ulkomailla lomalla, jolloin myös toki harjoitellaan soittamista. Chua vain haluaa fanaattisesti pitää kiinni kiinalaista juuristaan, vaikka lapset kokevat olevansa nimenomaan amerikkalaisia.
VastaaPoistaPuhun koko ajan Harwardista, vaikka Yalessa Chua on töissä, kuten hänen miehensä.
VastaaPoistaAh, tämä on nyt SE kirja! Ja ihan mielettömän hyvän arvostelun olet kirjoittanut mielestäni!
VastaaPoistaTätä varmaan tosiaan lukisi eri tavalla jos olisi itse äiti. Tavallaan ymmärrän tuon Mari A:n esittelemän ajatuksen kautta, ja sitten kun kuitenkin ollaan Jenkeissä.. Oliko Chua itse kasvatettu Kiinassa vai Jenkeissä, se minua kiinnostaisi! Että onko tämä nyt perinteiden jatkamista tavallaan vai mitä.. Tokihan se on hienoa että lapset menestyvät ja näin pois mutta tuo korttien palautusmeininki on kyllä vähän hassu. :)
(minäkin voisin tämän ehkä mahdollisesti joskus lainata josjos ;) voidaan vaikka tehdä lainavaihtarit jos joku miun hyllystä kiinnostaisi!)
TOSI kiinnostava!
VastaaPoistaAinut asia, mikä minua mietityttää ja ärsyttääkin monesti muissakin yhteyksissä, on se, että me helposti ajatellaan, että on olemassa tapoja A, B ja C, joilla saa lapsista jotakin mahtavaa. Tällainen kasvatususko ei ole kovin vanha ilmiö, mutta huippuja ja suurnaisia ja -miehiä on ollut iät ajat. Eli tässä kirjassa ajatellaan, että tiikeriäidit saavat lapsistaan menestyjiä. Vai lukijatko niin ajattelevat? Minä en usko suoranaisesti kasvatukseen, vaan uskon enemmänkin vaikkapa vanhempien esimerkin voimaan, jotakin mainitakseni.
Tämä on nähdäkseni yksi asia, minkä vuoksi täällä Suomessa ja monissa muissa länsimaissa ollaan niin hukassa. Esimerkillisyys puuttuu.
Olen esim. ihan viime aikoina kuullut parilta opiskelijoiden kanssa työskentelevältä kuulla, miten silmiinpistävän iso osa nyky(korkeakoulu)opiskelijoista ovat hunningolla. Heiltä puuttuvat elämänhallinta- ja opiskelutaidot. Voidaan vain miettiä, miksi. Vastausta minä en tiedä.
Tulipa vuodatus. Anteeksi :-)!
Piti vielä palata aiheeseen kun keskustelu on niin mielenkiintoinen... Läheisin kiinalaiseni sanoi että väkiluvun suuri määrä aiheuttaa heillä kovia paineita pärjäämiseen. Kilpailu esimerkiksi koulussa ja töissä on todella kovaa kun kilpailijoita on niin paljon. Olen myös kuullut että tilanne alkaa mennä vähän samansuuntaiseksi jenkeissä, ainakin työkaverin tyttären koulussa on jopa muutama nuori tehnyt itsemurhan kun arvosanat eivät ole olleet hyviä.
VastaaPoistaEn tiedä, ehkä elämä on sitten tuollaista kun asutaan isossa maassa? Tuntuu aika onnelliselta asua täällä pienessä Suomessa, jossa jokainen saa olla yksilö. :)
Hyvä arvio, kirja on minuakin etäisesti kiinnostanut siitä lähtien kun Timesista tai jostain siitä ensi kerran luin. Toisaalta itselläni ei ole lapsia, enkä ole mitenkään kauhean kiinnostunut lasten kasvatusmetodeista, joten kirja kiinnostaa lähinnä jonkinlaisena kuriositeettina :)
VastaaPoistaSitä jäin kyllä miettimään, että käsitelläänkö tuossa kirjassa lainkaan "menestymisen perintöä"? Siis että jos äiti on proffana Yalessa, perheellä on varmaan vähän erilailla kulttuurista ym. pääomaa kasvattaa lapsista menestyjiä kuin ns. tavan pulliaisilla. Että onko se nyt niin ihme, että rouvan lapset ovat menestyneet, ja olisivatko ehkä menestyneet toisenlaisillakin kasvatusmetodeilla?
Toisaalta taas tulee mieleen länsimaissakin ainakin urheilun parissa aika hurjia kasvatusmetodeita käyttäneitä menestyjien vanhempia, ymmärtääkseni esim. Andre Agassin elämäkerrassa on esimerkkiä tästä. No, ainakin on tullut menestystä.
Monestihan sitä omaa kulttuuria ja taustaa haluaa kantaa mukanaan uudessa maassa, jopa ehkä tiukemmin kuin mitä tekisi omassa maassaan.
VastaaPoistaKiinassa ja jenkeissä ei myöskään ole sellaista sosiaaliturvaa niin kuin meillä, johon voi tipahtaa, jos ei pärjää. Siksikin kilpailu on kovaa.
Mulle jotenkin tulee mieleen, että kun Aasiassa aika moni ei yllä koulutuksen ja menestyksen kelkkaan mukaan, niin sitten ollaan vielä enemmän ylpeitä, jos siihen pääsee.
Mulla on kyllä kokemuksia siitä, että meidän lapset osaa käyttäytyä näillä länsimaisilla kasvatusmenetelmillä paljon paremmin kuin aasialaisilla kasvatetut ;D
Vaikka tietenkin mun mielestä olisi parasta, että lastenkasvatuksessa ei tarvitsisi kilpailla.
Mä luulen, että Aasiassa, tai siis Intiassa, tähän vanhemmat määrää ja vaatii, ollaan heräämässä. Siellä bollywoodissa esim. oli vuosi, pari sitten leffa, 3 idiots, jossa asetuttiin yliopistomaailmaa vastaan. Leffassa kaikista piti tulla insinöörejä, joku teki itsarin ja toinen lopulta uhmasi vanhempiaan. Toisaalta sitten kun ei kuunnella vanhempien ohjeita ja solmitaan ns. rakkausavioliittoja, niin avioerot lisääntyvät.
Molemmilla asioilla on aina puolensa. Teki niin tai näin. Mieluusti poimisi ne hyvät puolet eri tavoista.
Kiitos kiinnostavasta keskustelusta kaikille!
VastaaPoistaMinua ihmetytti kirjassa eniten se, että Chua ei pohdi ollenkaan sitä, miksi hänen miehensä on niin menestynyt, vaikka tämän perhetausta ja appivanhempien kasvatusmetodit olivat aivan erilaisia. Mies on menestynyt kirjailija, Yalen professori ja lisäksi hän opiskeli nuorempana Juillardissa, vaikka hänen vanhempansa antoivat lasten mieluiten tehdä päätökset itse.
Tyttöjen molemmat vanhemmat olivat siis hyvin korkeasti koulutettuja ja erittäin varakkaita, mikä mahdollisti lahjakkaiden yksityisopettajien tunnit jne.
Linnea, Chua on tosiaan syntynyt myös Amerikassa ja hänen vanhempansa olivat ahkeria siirtolaisia, jotka patistivat samanlaisen kiinalaisen mallin mukaan Chuan menestymään.
Paula, Chua on tosiaan melko itsepäinen omissa metodeissaan, mutta kyllä hänkin teoksen aikana kehittyy näkemään edes vähän muitakin vaihtoehtoja. Joskus munakin voi opettaa kanaa, vai miten se nyt meni..
VastaaPoistaOK, mutta nyt juuri kaikki alkaa vahvistaa sitä näkökulmaa, että nimenomaan vanhempien malli on se, mikä merkitsee. Molemmat vanhemmat menestyjiä... Tämän vuoksi Suomessakin vähäosaisuus periytyy, työttömyyden on ihan vasta uutisoitu periytyvän jne. Elämisen tapa ja asenne ratkaisee (osan). Melkeinpä ihan sama, mitä "metodia" vanhemmat käyttävät.
VastaaPoistaVähän provosoiden. Mutta ihan totta!
Mietin vain, mitä siitä tulee, jos suomalaisäidit muuttuvat tiikeriäideiksi ja antavat silti mallin leijonan tavasta elää. Huoh...
Tosi kiinnostava nosto sinulta tämä kirja, ja paljon kiitoksia erinomaisesta kirjoituksesta!
Tämä äiti ei tainnut paljon luovuudesta perustaa. Miten tällainen lapsi, jota on ohjattu tiettyyn muottiin alusta asti, oppii koskaan ajattelemaan itse ja keksimään itse asioita.
VastaaPoistaLeikki, askartelu, koulunäytelmät, kuvaamataito ja ilmaisutaito taisivat kaikki olla kiellettyjen listalla tässä perheessä.
Olen nähnyt telkkarista parikin mielenkiintoista dokumenttia kiinalaisesta tavasta kasvattaa ja kouluttaa lapsiaan. Tuntuu aika hurjalta, vaikka kieltämättä siinä jotain hyvääkin on. Ehkä siitä voisi jopa oppia jotain, menemättä tiikeriäidin tapaan äärimmäisyyksiin. Itse ainakin jättäisin reilusti tilaa luovuudelle ja lapsen omalle persoonalle.
Halvenksin tätä kirjoittaa koska sen tarkoitus on saada julkisuutta juuri kertomalla hirvistä pahoinpitelystä- MIkään tutkimus ei todista hänen kasvastusmetodien puolesta vaan ne katsotaan fasisteksi jopa lasta pahoinpitelyksi. Hänen tarkoitus on saada rahaa ja julkisuuttta tälläsonnalla. Älkää ikinä vaivautko ostamaan kirjaa. koska se suosii hänen kasvatusideologiaa. kiitos
VastaaPoistaTunnen monta kiinallaista jotka ovat saman kasvatusmetodin käyneet ja heistä on tullut vakavasti masenntuneita tai psykoosi potilaita jotka ovat sitten päättäneet päivänäs oman käden kautta tai makaavat sairaalassa Kiinassa sidottuina vakavan psykoosin takia
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaKiinalaiset eivät olet kaikkein menestyneitä vaan ihan toiset ryhmät. Juuri sellaiset perheet joissa vallittsee rakkaus ja välittäminen- mutta tämä nainen on oman sarjansa antisankari ja persoona kuvaa ad persoona joka on tyyppillistä monelle sarjamurhaajille- kykvyttömyys tuntea myötätuntoa tai syyllisyytä on tällä hetkellä vakavista sarauksista tällä hetkellä. yts terv asiantuntija. ( anteeksi kirjoitusvirheet koska en ole suomalainen)
VastaaPoistaTämä kirja herätti kyllä heti mielenkiintoni! :)
VastaaPoistaKuinka hienosti osaatkaan kirjoittaa tästä kirjasta, jonka juuri luin itsekin. Kiitos postauksestasi.
VastaaPoistaVoi kiitos Aino!
Poista