Kirjojen yö

Olin perjantaina Akateemisen Kirjojen Yön paneelikeskustelussa kirjabloggaajan ja tavallisen lukijan roolissa puhumassa mitä tapahtuu, kun kirjallisuus valtaa verkkoa. Miten netti, kirjablogit, sähkökirjat ja muut uudistukset vaikuttavat kirjoihin, kirjailijoihin ja lukemiseen. Paneelikeskustelua veti Pekka Hiltunen, Imagen toimituspäällikkö ja esikoiskirjailija – Vilpittömästi sinun ilmestyy Gummerukselta 5.9. Näyteikkunan lämmössä ja tiiviissä tilassa seuranani olivat myös ihana kirjailija Miina Supinen ja Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi. Kaikilta muilta keskustelijoilta tulee tai on jo ilmestynyt tänä syksynä kirja. Supisen ja Anne Leinosen yhteiskirja Rautasydän on ilmestynyt Helsinki-kirjoista ja sitä on kehuttu monissa blogeissa. Papinniemen Sävelten siivilä ilmestyy puolestaan Otavan kustantamana ensi kuussa. Mie olin siis tosiaan ihan tavallisen lukijan roolissa ja jännitin esiintymistä todella paljon. Onneksi kokeneet toimittajat ja esiintyjät osasivat vähän ennen keskustelua minua tsempata.

Keskustelun asetelma oli kiinnostava, oli kirjailijaa, toimittajaa, kriitikkoa ja sitten ihan tavallinen lukija. Ennen paneelia mietin paljon, mitä haluaisin kirjablogeista välittää kuuntelijoille, koska minulle itselle oli tärkeä kertoa tästä yhteisöllisestä lukemisesta ilman, että siihen tulisi ikävä hömpähtävä katku. Tänne kirjablogeihin on melko helppo uppoutua, lukemista ylistetään ja kommentointi voi liidellä aasinsiltojen kautta ties missä. Silti. ja Siksi. Kirjablogeissa on paljon analyyttisia arvioita, kirjallisuuskeskusteluun on nostettu tekijän ja teoksen lisäksi lukija esiin, verkkokirjoittaminen lisää lukemista, tuo kirjavinkkejä uusille lukijoille, ja monien taitavien kirjoittajien blogiarviot eivät häpeä ammattikriitikoiden tekstien rinnalla. Ylipäänsä en ymmärrä tätä rajankäyntiä kritiikin ja blogiarvion välillä, lehti tavoittaa varmasti suuremman yleisön, mutta muodoltaan erilainen blogiarvio mahdollistaa kirjakeskustelun heti arvion jälkeen. Kumpikin palvelee erilaisia tarpeita, erilaisia ihmisiä. Ei erikseen, vaan yhdessä.

Nämä eivät ole mielestäni ristiriidassa, enkä pidä mielekkäänä edes pohtia sitä, että vaikuttavatko blogit kriitikoiden teksteihin. Ei kukaan elä umpiossa ja blogeihin varmasti törmää googlettamalla kirjoja, mutta harvassa on varmasti ne toimittajat, jotka eivät haluaisi kirjoittaa tekstiään ihan omien ajatustensa kautta. 
Blogit ovat osa median kirjakritiikkejä – vaikka ovatkin erilaisia kuin perinteisemmät kirjakritiikit.

Eikä itseään kannata ottaa liian vakavasti, vaikka tässä mielipiteiden kakofoniassa tuntuukin pieneltä, pidän blogiani rakkaana harrastuksena ja tapana yhdistää lukeminen kirjoittamiseen. Näissä ajatuksissa lähdin sitten paneeliin Inan pyytämänä mukaan.

Paneelissa blogeihin suhtauduttiin kuitenkin myönteisesti. Miina Supisella on oma kirjailijablogi Sokeripala ja Papinniemen kirjallisuusblogi Parnassossa on maan luetuimpia. Paneelissa keskusteltiin sähkökirjoista, Miina ennusti niiden yleistyessä tekstin pituuden muuttuvan tiiliskiviromaaneista kohti flash fictionia. Jarmo kehui sähkökirjoista kirjan hankkimisen nopeutta, mutta uskoo vahvasti paperikirjoihin, sillä niihin sitoudutaan enemmän, kirja luetaan helpommin siten loppuun. Mie olen kaikkiruokainen, käytän lukulaitetta työssäni paljon, mutta olen maaninen kirjojen keräilijä ja hipelöijä. Rakastan nähdä kirjojen selät hyllyssä ja lukiessa tunnistaa konkreettisemmin kirjan käsissäni. Lisäsin joukkoon vielä äänikirjat, sillä ne ovat oivallinen tapa nauttia kirjojen tarinoista "yövaloterroristin" kanssa. ;)

Olen onnellinen, että lähdin mukaan, vaikka esiintymisestä en pidäkään. Harva siitä kuitenkaan täysin nauttii.

Lilystä löytyy Kirjojen yöstä lisää asiaa.

Siltalan syyskauden avajaiset

Hotakaisen tuoreesta uutuuskirjasta Jumalan sana oli tänään Metro-lehden välissä aukeaman kokoinen kirjaesittely mm.kirjan hahmoista.

Olin tänään juhlistamassa Siltalan syksyn avausta Ravintola Siltasessa. Tilaisuus ei ollut mitään ikävää pönötystä, vaan rentoa terassihengailua, ja kohtasin todella mukavia kirja-alan ihmisiä, kirjailijoita, toimittajia, kääntäjiä, graafikoita. Huomasin, että minun oli helpompi lähestyä nais- kuin mieskirjailjoita. Tänään jäi siis Tuomas Kyrö ja Kari Hotakainen kuvaamatta, mutta mieskauneuttakin on postauksen kirjailijakuvissa luvassa. Sain silti Kyröltä pyydettyä omistuskirjoituksen mukanani kuljettamaani Mielensäpahoittajaan (Wsoy, 2010), mutta muuten tämä fanityttö pysytteli taustalla.

Esikoiskirjailijat Helen Moster ja Antti Leikas

Helen Mosterin Hylkyä (Avain, 2011) on kiitelty monissa kirjablogeissa ja teos odottaa myös minun kirjapinossani lukuvuoroaan. Antti Leikaksen Melomisen (Siltala, 2011) olen puolestani ehtinyt jo lukea ja tein siitä arvion aiemmin blogiini.

Stefan Moster, Helen Moster ja Marjo Heiskanen

Ulkona kyselin Mostereilta kirjavinkkejä käännetyistä saksalaisista nykykirjoista. Helen suositteli minulle äkkiseltään Ferdinand von Shirachin Rikoksia (Atena, 2011) ja täytyypä teokseen tutustua sillä meillä oli muutaman teoksen perusteella samanlainen maku. Stefan Mosterilta on juuri ilmestynyt esikoisromaani Nelikätisen soiton mahdottomuus, vaimonsa Helenin kääntämänä. Teos on ollut suosittu Saksassa, ja toivon sille menestystä myös täällä Suomessa.

Marjo Heiskanen on tuttu Siltalan kirjailija bloginsa kautta. Hän kirjoittaa toisen kirjailijan, Johanna Hulkon, kanssa vuorotellen kirjoittamisesta, kirjailijuudesta ja kirja-alan tapahtumista.
Kuulin Heiskaselta kirjallisuustapahtumasta Kirjakantista, jota hän on vetämässä ja joka järjestetään 18.-20.11. Tapahtuman nettisivuilla ei ollut vielä tarkempaa tietoa ohjelmasta, mutta syksyn mittaan se rakentuu, joten kuopiolaiset kirjafanit huomio, sinne siis!

Jussi Karjalainen, graafikko ja Laura Honkasalo

Laura Honkasalo oli ystävällinen ja piti minulle seuraa, kun saavuin yksin ja olin aluksi ihan hämmentynyt kaiken keskellä. Oli mukava puhua menestyneen kirjailijan kanssa blogeista, lukemisesta, esiintymisjännityksestä ja nuortenkirjoista. Häneltä sainkin lukuvinkkinä Vilja-Tuulia Huotarisen nuortenkirjan valoa, valoa, valoa (Karisto, 2011).

Tapasin myös ihanan Aulikki Oksasen, mutta hänestä lisää enemmän Kolmas sisar -runokirja-arvion yhteydessä.

Minulla oli oikein ihana kirjallinen iltapäivä eikä tilaisuudessa turhia stressattu. Aurinko paistoi, uusia kirjoja oli taas ilmestynyt ja lukuvinkkejä sateli. Lukutoukan unelmakestit.

Salla on kirjoittanut tänään myös Siltalan juhlista.

Lyhyesti omat Siltalan syksyn kirjavinkkini ovat:
- Kari Hotakainen: Jumalan sana
- Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis
- Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus
- Jonathan Franzen: Vapaus
- Amy Chuan Tiikeriäidin taistelulaulusta ehdinkin kirjoittaa jo aiemmin.

Atenan ja Schildtsin syksy 2011

Olin tänään "Uusien kirjojen iltapäivilla", kuuntelemassa Atenan ja Schildtsin syksyn kirjakuulumisia. Sekä tietokirjojen että kaunon puolelta on katalogit pullollaan kiinnostavia kirjoja, mutta nostan tässä esiin nyt ne, joista eniten kiinnostuin ja joita aion syksyn mittaan lukea ja blogissani esitellä.

Olen lukenut keväällä melko paljon esikoiskirjoja ja aion jatkaa samalla linjalla nyt syksyllä, sillä minusta on kiinnostava sitten vuoden lopulla verrata kauden kirjoja ja tehdä omaa veikkausta vuoden esikoiskirjafinalistien osalta. Atenalta julkaistiin tänään Mia Vänskän romaani Saattaja, joka kiinnostaa minua nimenomaan siksi, että on suomalainen kauhukirja. En ole lukenut kauhukirjoja, kuin joskus nuorena yksikaksi Kingiä ja siinä se taitaa osaltani olla. En siis pysty arvioimaan kirjan esikuvia ja genren tyylipuhtautta, mutta etukäteen luvatut vaikutteet suomalaiseen mytologiaan ja maagiseen realismiin kiinnostavat ja näitä lähden etukäteen lukiessa maistelemaan. Olen halunnut myös liikahdella uusien genrejen pariin, joten lukukokemuksesta tulee varmasti kiintoisa. Erityismaininta siitä, että Saattajassa on upea kansi.

Tänään julkaistiin myös tanskalaisen Pia Juulin rikosromaani Hallandin murha, jonka kehutaan rikkovan perinteisen dekkarin kaavan ja samalla verrataan Umberto Econ Ruusun nimeen. Teos on voittanut myös Tanskan merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon. Luen myös melko vähän dekkareita, joten perinteinene kaava ei ole minun lukunautintojani kangistanut, mutta kaikki uudistavat, rikkovat ja taitavat tarinat vetävät silti puoleensa. Haastattelussa Juul kertoi, että rikoksen ratkaiseminen jää lukijan oman tulkinnan varaan, enemmän teos kuvailee ihmisyyttä ja murhan jälkeisiä seurauksia kuin itse rikosta ja kilpajuoksua tappajaa vastaan. Kirjan kannessa oleva korpinnäköinen lintu (mustarastas, Kiitos Kirsi oikaisusta) vie ajatukset Edgar Allan Poen kauhukertomuksiin, mutta luvassa on varmasti jotain ihan muuta.

Schieldts julkaisee sarjakuvamessujen yhteydessä feminististä ruotsalaissarjakuvaa Johanna Rojolan toimittamassa kokoelmassa Suffragettien City. Kirjoitin vähän aikaa sitten siitä, kuinka yllättynyt olin kuullessani, että monet suomalaisten taidesarjakuvataiteilijat tekevät nimenomaan omaelämäkerrallisia teoksia. Rojola haluaisi tällä kokoelmalla inspiroida kotimaista sarjakuvakenttää tekemään yhteiskunnallisia ja poliittisia sarjakuvia. Hän itse saa omiin töihinsä sytykettä lehdistä ja uutisista, joten ei ihme, että samankaltainen sarjakuva naapurimaassa kiinnostaa. Kokoelma tuo suomalaisille sarjakuvan ystäville ensimmäistä kertaa luettavaksi suosittuja ruotsalaisia naissarjakuvataiteilijoita. Odotan tätä erittäin kiinnostuneena!

Muita kiinnostavia tärppejä:
- Stephen Fry: Virtahepo
Koska räävitön, rivo ja teräväkielinen satiiri on aina poikaa ja uskon, että "Jeeves" hoitaa varmaan teoksen tyylillä. Ja koska hänen pituutensa 196cm mainittiin sekä teoksen esittelyssä että kirjan katalogissa. :)
- Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä
Koska teoksesta on tehty jo BBC:n rikossarja. Ja koska katalogi lupaa teoksen olevan dekkari, joka on samalla kirjallisuutta. ;)
-Marianne Peltomaa: Ei valoa tunnelissa
Koska teoksesta tulee joulukuussa kotimainen rikossarja televisioon. Koska pidin kirjailijan esiintymisestä jo Vanhan kirjallisuuden päivillä.
- Hugleikur Dagsson: Perimmäinen Pohjola
Koska se on hänen ensimmäinen kokonainen sarjakuva-albumi. Koska luvataan islantilaista mytologiaa.

Mitä puolison yöpöydältä löytyy?

Viimeksi kirjoitin pienen tarinan eräästä kirjasta, joka oli kulkeutunut monien käsien kautta yöpöydälleni ja siitä sitten katse osui sängyn toiselle puolelle ja puolison yöpöydälle. Innostuin väsäämään aiheesta pienen, leikkimielisen yöpöytä-kuvahaasteen blogeihin, sillä kirjakasoja on aina niin mukava katsoa.

Tarttuuko lukuhimo perheessä? Vai oletko talon ainoa lukutoukka? Minulla ei ole vielä lapsia, mutta uskoisin/toivoisin, että lukemisinto perityisi heillekin rakkaana harrastuksena, ajanviettotapana ja rentoutumiskeinona. Kirjat yhdistävät, ja erilaiset lukumaut mahdollistavat sen, että talosta löytyy monenkirjava joukko erilaisia teoksia.

Kirjablogin aloittaminen on edesauttanut sitä, että kirjakeskustelut ovat levinneet myös muualle lähipiiriin. Olen todistanut pienoista lukumanian leviämistä, ja on ihana seurata kuinka äitini on löytänyt kirjat uudelleen ja hän kirjoittaa omaan muistikirjaansa nyt luettuja teoksia. Sisareni on lukenut aina, mutta hänenkin tahtinsa on kiihtynyt tänä vuonna ihan uusiin lukuihin. Tänään vielä isäni soitti ja kysyi, että miten saisi Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan lenkkikaveriksi. Ihanaa! Lukuilo tarttuu, kun tästä on verkkokirjoittamisen myötä tullut julkista nautintoa.

Kaikkien lähisukulaisten yöpöytiä en kuitenkaan blogiini tuo, mutta naapuripöydän kuvasin erilaisen kirjamaun takia. Talon kirjastosetä kantaa töistä kirjoja kotiin, mutta ostaa myös ulkomaisista nettikirjakaupoista tietokirjoja. Pinon alimmaiset kirjarumilukset ovat uusimmat hankinnat Bookdepository.comista. Näihin lihaskuntokirjoihin päädyttiin mielenkiintoisesti Haruki Murakamin juoksukirjan Mistä puhun, kun puhun juoksemisesta kautta. Juri luki kirjan parissa päivässä, ja heti iski varsinainen juoksu- ja kuntoiluvillitys tässä talossa. Pitkin kesää on laukottu pururadalla ja luettu erilaisia kuntoiluaiheisia kirjoja. Murakami-kuumekin on levinnyt ja pinon päällimmäinen Suuri lammasseikkailu on jokailtainen huvi (kuinka pitkään voi yhtä kirjaa oikeasti lukea, vaikka sitä lukisi lähes päivittäin!?).

Minua hämmentää vain, kuinka erilaisia lukijoita olemme. Mie ahmin kirjan toisensa perään, luen nopeasti ja harvemmin palaan samoihin kirjoihin. Juri lukee hitaasti ja nautiskellen. Selailee kirjoja, poimii sieltä täältä kohtia joita lukee. Palaa samoihin kirjoihin uudelleen ja uudelleen. Hän lukee mielellään myös runoja, erityisesti itämaisia käännösrunoja. Mie luen kirjan mielelläni alusta loppuun, kun Juri taas voi jättää kirjan kesken pitkiksi ajoiksi ja innostua lukemaan toista kirjaa, yleensä näin käy tietokirjojen kanssa.

Kysyin Jurilta tätä kirjoittaessani ja Jennin hyvä keskusteluavaus mielessäni, että lukevatko miehet helpommin miesten kuin naisten kirjoittamia kirjoja. Hän ei muistanut yhtään naiskirjailijaa, jonka teoksiin olisi itse tutustunut ja niitä lukenut. Ja tämmöinen ihminen suosittelee kirjastossa kirjoja asiakkaille. hmph. :)

Erään kirjan matka yöpöydälleni

Sen kirjan kirjoitti eräs kirjailija. Hän lähetti sen kustantamoon toivoen, että joku ehtii sen lukea. Joku lukee käsikirjoituksen ja kiinnostuu siitä, näyttää sitä työkavereilleen, ja he kirjoittavat kirjailijalle, että haluavat lähteä sitä yhdessä työstämään. Kirjailija kirjoittaa uuden version ohjeiden perusteella ja saa kommentteja ystäviltään, hovilukijoiltaan. Kustannustoimittaja kommentoi ja taas kirjailija kirjoittaa. Jossain vaiheessa kaikki ovat sitä mieltä, että kirja on niin valmis kuin sen on ikinä mahdollista olla. Tästä matka kuitenkin vasta alkaa.

Sitten kirja kulkeutuu graafikon käsiin, joka suunnittelee sille kannen. Kustannustoimittaja suunnittelee takakansitekstin, ja graafikko sovittaa sen omaan kuvaansa. Jonkun täytyy teksti myös taittaa, valita typografia ja suunnitella sopiva ulkonäkö kyseiselle tekstille. Taitettu teksti täytyy myös oikolukea, joten kirja matkaa taas yhden ihmisen käsiin luettavaksi.

Sitten kun on valittu kaikki sopivat materiaalit, kirja voi matkata painoon. Painotuore kirja kulkeutuu kriitikoille, kirjakauppiaille ja ostajille. Jossain vaiheessa se löytää paikkansa myös kilpailuraatilaisten käsistä. Kirja voittaa suositun kirjallisuuspalkinnon. Viestintä- ja markkinointikoneisto lähtee jylläämään.

On kirjamessut, kaikki agentit ja kustantamoiden edustajat ympäri maailmaa kohtaavat ja kaikilla on kansiot täynnä kortteja ja esitteitä omista kirjailijoistaan. Tämä kirja voitti SEN palkinnon! Oikeudet julkaisuun ostetaan, sillä markkinointimateriaali on vahvaa. Kirja on varmasti hyvä — mitä se toki onkin.
Kirja matkaa nyt ulkomaille. Sen lukee taas uusi kustannustoimittaja, joka lähettää sen kääntäjälle. Kääntäjä suomentaa tekstin, laittaa siihen jotain omaa, oman jälkensä ja ratkaisunsa, jotta alkutekstille ei tehtäisi liikaa hallaa, mutta jotta kieli soljuisi myös uudessa maassa. Taas tekstiä kommentoidaan. Kirja on jo tottunut siihen, se on käynyt monta kierrosta kommentoitavana ja arvioitavana ennenkin.

Kirja tarvitsee EAN-koodin, kirjastoluokan, ISBN-tunnuksen ja mahdollisesti myös uuden, suomalaisen nimen. Sitten tulee taas uusi graafikko, taas uusi taittaja, taas uusi oikolukija, taas uusi painotalo. Taas uusi tiedottaja. Taas uusi markkinointimateriaali.

Josta se poimitaan yhteiskatalogiin. Tämmöisiä kirjoja on ilmestymässä, mukana myös SE kirja. Se valitaan kauppoihin, jonka joku asettelee hyllylle. Siitä tehdään kilpaa lehdissä kritiikkejä, koska kyseessä on SE kirja. Kuka ehtii ensin sanoa tämän maan painavimman sanan. Kirjasta ollaan kiinnostuneita myös kirjastossa, siitä on luettu kirjastoille toimitetuissa erikoislehdessä, jonne listataan kahden viikon välein ilmestyvä materiaali. Kirja päätetään hankkia, koska lukijoita varmasti kiinnostaa tämä suosittu käännöskirja.

Kirja otetaan kirjastossa vastaan, siihen laitetaan muovit, luokitukseen lisätään jotain tarvittavia tietoja ja kirja saa myös kirjaston leiman. Se saa osakseen myös erikoishuomion, siihen liimataan vielä Bestseller-tarra! Kirja pääsee nyt viimein hyllylle, josta sen poimii Hanna, joka kiikuttaa sen yöpöydälleen.

Kirjan takana on mieletön määrä ihmisiä, jotka uskovat siihen, ja nyt on vain minun hetkeni muodostaa siitä oma mielipide. Jonka lukevat blogista sitten taas uudet lukijat.

Ihanaa viikonloppua teille kaikille!

Tietotorstai: 1

Kirjavan kammarin Karoliinalta nappasin tämän päivän otsikon, sillä ajattelin yhdistää kesän aikana lukemiani tietokirjoja yhteisarvioihin. Kuvasta saa vähän viitettä siitä, että jollain tasolla liikutaan samojen aiheiden partaalla. Markus Bennemanin Himokas härkäsammakko (Atena, 2011) on ainoa näistä, johon ei liity varsinaisesti ympäristö- ja hyvinvointitendenssiä, mutta kirjaston bestseller-hyllyllä viipyessäni teoksen hauska kansi veti puoleensa ja näin ollen eläinten erikoisista parittelukäyttäymisistä kertova kirja nousi lukupinoni päällimäiseksi. Kirjoja on niin paljon, että en kirjoita kuitenkaan kaikista kerralla, sillä muuten arvio kasvaisi liian pitkäksi, eikä sitä kukaan jaksaisi lukea.

Noora Shinglerin kirja Marjoja ja Maskaraa (Atena, 2011) oli minulle pakko-ostos, sillä olen hänen Kemikaalicocktail-bloginsa ansiosta tehnyt suurremontin ruokavaliossani. Löysin kolme vuotta sitten hänen bloginsa, kun yritin etsiä syitä järjettömiin vatsakipuihini. Oli helpottavaa löytää ihminen, jolla oli ihan samat oireet kuin minulla ja joka oli saanut apua muuttamalla ruokavaliotaan. Aloin seurata Nooran esimerkkiä muokkaamalla hänen ohjeitaan itselleni sopiviksi. Kävin myös allergiatesteissä, joista löytyi yllättäen vehnä-allergia (sittemmin olen tervehdyttyäni pystynyt jälleen syömään vehnää pieninä annoksina). Aiemmin minulle oli aina lääkärissä vain sanottu, että stressaan liikaa ja siitä syystä mahani turpoaa ja on kipeä. Marjoja ja Maskaraa ei enää tuonut minulle niin paljoa uutta tietoa, koska olen seurannut kirjoittajan blogia vuosia ja lukenut muita vastaavia kirjoja, mutta ei kirja silti missään nimessä ollut hukkaostos.

Lähestymistapa kirjassa on melko henkilökohtainen. Alaotsikkokin on muotoa "Kuinka hylkäsin turhat ruoka- ja kosmetiikkakemikaalit". En halua kuulostaa siltä, kuin seuraisin sokeasti jotain kulttia, mutta samaa tahtia, kuin aloin itsekin voimaan paremmin ja sain ruokavalion muutoksella kuriin ikävät migreenikohtaukset ja kivuliaan Tietzenin oireyhtymän, hävisivät kylpyhuoneesta myös turhat kemikaalit.
Aiemmin listasinkin kauneudenhoitotuotteita ja olen ollut tyytyväinen purkkimäärän vähenemiseen. En kuvittele olevani parempi ihminen tekemällä näin, mutta voin paremmin ja se riittää. Olen löytänyt itselleni sopivat tuotteet.

Join ennen paljon light-limsoja, enkä osannut yhdistää migreenikohtauksia juomatottumuksiini. Minulle on tehty nuoruuden hevosonnettomuuden takia kallooni vaikea leikkaus ja olen aina luullut, että kivut ovat vain osa elämääni. Tekemällä isoja, pieniä valintoja päivittäin olen onnistunut vähentämään kroonista kipua koko kehostani. Muutos on huikea, ja siksi jaksan uudelleen ja uudelleen innostua kirjoista, joissa tarjotaan konkreettisia neuvoja ruoka- ja kosmetiikkavalintoihin.

Yleensä en kirjoita näin henkilökohtaisia asioita blogiini, mutta tähän teokseen pieni taustoitus mielestäni sopii. Sallinette siis pienen rönsyilyn omaan terveyshistoriaani. Kaikille eivät tepsi samat keinot, enkä aina ole toiminut johdonmukaisesti, mutta olen ollut tyytyväinen siitä, että Shingler päätti jakaa blogissaan kaikelle kansalle omat terveysvaivansa.

Teoksessa erityiskiitosta saa Saara Helkalan persoonallinen kuvitus, selkeät aihepiireihin sopivat listaukset ja loppuviitteet lähteisiin. Aluksi minua hämmensi Nooran sanavalinnat, vaikka niihin olen blogissakin tottunut, kirjassa "äässit" ja "shaisset" hyppäsivät silmille.

Ruotsalainen terveyskirja Älykäs painonhallinta (Avain, 2011) kertoo samoista terveysasioista, mutta painonhallinann kannalta. Makeutusaineet limsoissa ovat yhtä haitallisia kuin sokeri, sillä ne mahdollisten hermostoon kohdistuvien terveysvaikutuksen lisäksi huijaavat aivoja. "Makean maun ansiosta aivot ennakoivat saavansa sokeria ja antavat haimalle käskyn erittää suhteettoman suuren määrän insuliinia. Tämä vuorostaan johtaa verensokerin laskuun, mielitekoihin ja rasvanmuodostukseen"

Aivoilla on päärooli syömisen hallinnassa ja siihen liittyvissä kehon toimintaa säätelevissä käskyissä. Kiinnostava lukea kansantajuisesti haiman toiminnasta, insuliinista, aivojen palkitsemisjärjestelmästä ja vaikkapa unihäiriöiden vaikutuksesta painonhallintaan.



Erityisesti pidän havainnollistavista kuvista, miten Laiskan Liisan muffinsin-mussutus nostaa verensokerin taivaisiin, kun taas Sporttisen Sirpan lihakset hyödyntävät ylimääräisen sokerin. Nimet ovat ihan kauheita, mutta kuvat havainnollistavia.

Kirja on ennen kaikkea lempeä, ihmisiä ei tasapäistetä tässäkään eikä hoeta iänikuista mantraa siitä, kuinka pitäisi vain kuluttaa enemmän kuin mitä syö. Asiat havainnollistetaan ja perustellaan. Vähähiilihydraattinen ruokavalio voi olla monille nykyisin jo kirosana, niin paljon siitä puhutaan, mutta vaikka Älykäs painonhallinta ei margariiniteollisuutta kohden kumarra, ei siinä silti puhuta niinkään ihanneruokavalioista vaan siitä, miten keho toimii. Vajaaseen kahteensataan sivuun on käytetty paljon lähteitä, mutta asiaa ei ole kirjoitettu vaikeaselkoisen painokkaasti.

Olen huomannut, että tietokirjavalintoihin vaikuttaa enemmän henkilökohtainen syy kuin proosan lukemiseen. Joku tiedonnälkä ohjaa nappaamaan hyllystä juuri sen tietyn aihealueen kirjan.

Himokas härkäsammakko ja muita eläinkunnan seksipetoja oli juuri oikealla tavalla vinksahtanut, joten halusin ehdottomasti lukea sen. Nauhoitan kaikki Avara luonto -ohjelmat, joten omaperäinen näkökulma eläinmaailmaa kiinnostaa, tottakai!

Eläinkunnan lemmentouhut on jauettu eri otsikoihin. On avioliittohuijareita, siittiövarkaita, transvestiitteja, seksihurjastelijoita kuin myös ikuisia neitsyitä. Miten "hippiapinan", bonobon vilkas seksielämä tekee siitä paljon rauhaarakastavamman yksilön kuin lajitoverinsa simpanssin. Mitä lahjuksia urokset joutuvat naaraille antamaan, jotta he voisivat paritella? Ovelimmat ötökkäkoiraat tuovat valitsemalleen neitoselle proteiinipitoisen lahjan, jonka sisään he ovat kätkeneet koiraan siittiöitä. Ottamalla lahjan vastaan, naaras suostuu täten myös koiraan odottamaan vastapalvelukseen.

Tarinoita on niin paljon, ettei niitä voi mitenkään muistaa kaikkia, eikä teos olekaan parhaimmillaan nopeasti hotkaistuna.

En koe olevani vinksahtanut, vaikka sanonkin, että haluan nauttia eläinten eriskummallisista parittelutarinoista pienissä annoksissa. Kirjan huumoriarvo ja erikoisten tapojen ihmettelykin aukeavat näin antoisammin. Siksi olen kerännyt nyt aimo annoksen sakkoa, sillä en vain ehtinyt kirjaston bestseller-aikojen puitteissa tätä lukea.

Miten luet: Runot

Minunkin sisälläni asuu pieni runotyttö, mutta se on jäänyt niin pieneksi proosan ylivallan tähden, että tartun harvoin runokirjoihin. Varhaisteininä kirjoitin suurien rakkaudentunteiden ja kyllä, hormoneidenkin pakahduttamana omia runoja pöytälaatikkoon, mutta ne on onneksi ajanpatina syönyt ja ovat kadonneet kuin tuhka tuuleen. En kyllä varmasti pystyisi niitä lukemaankaan, mikäli vanhoista muistikirjoista niitä joskus löydän. Jonkinlainen suhde runouteen on ollut aina, mutta nykyisin se on vähemmän vapautunut, sekaisin tuntein värittynyt - etäisen kunnioittava. En usko, että tunnistaisin taidokasta ja kaunokirjallisesti merkittävää runoa, vaikka se puraisi minua runosuoneen. Runoja luen tunnelmoiden, sanoihin syventyen. Jos se kolahtaa, niin tunnen sen, mutta runoista en uskalla puhua ääneen. Tämä on ensimmäinen yritys ja hyppy tuntemattomaan.

Runoista kriittisesti ja kärjistäen
Jos sattuu lukemaan mitään kirjallisuuslehtiä ja esseitä runoudesta, erityisesti nykyrunoudesta, niin tulee melko pian tunne, että runoudesta ja runokritiikeistä kirjoitetaan ponnekkaammin kuin proosasta. Runouden historiaa tulisi tuntea, pitäisi olla lukenut paljon, runoudella on nopeampi tahti uudistua, kehittyä, vaikuttaa kuin proosalla. Kustantamot eivät ymmärrä nykyrunoutta, ostajat ja lukijat eivät ymmärrä. Kaikki nämä ovat varmasti totta, mutta minulle, kirja-ahmatille, tulee pakahduttava olo jäädäkin keskusteluista ja kentästä taka-alalle.
Runoudesta lukeminen etäännyttää runojen parista pois. Näissä kohdin tunnen oloni tyhmäksi, entä jos runoudessa pitää enemmän sanoista kuin tekniikasta. Kärjistän taas.
Entä jos pitääkin siitä, että jokin asia on hyvin sanottu, ensimmäisellä lukemalla.

Runojen ei tarvitse olla helppoja
Nyt taas asennonmuutos. Aina kun olen joutunut/saanut analysoida runoja, olen nauttinut siitä kovasti. Runot pakottavat hitaampaan lukemiseen, taito, jota en hallitse kovin hyvin. Pidän kuitenkin siitä, että lyhyessä tekstissä voidaan avata koko maailma. Pala palalta sanat aukeavat ja kirjoitan itse merkitystä sisimpääni. Muistutan sitä, että ohut teos ei korrealoi lukutahdin kanssa. 50 sivua voi viedä enemmän aikaa, kun 350 sivuinen proosateos. Pitäisi malttaa, pitäisi jaksaa haastaa, pitäisi herättää...

Miksi luen niin vähän runoja? Miksi koen runojen lukemisen vaikeaksi, vaikka selvästi nautin siitä, että sanat soivat ja maistuvat, merkitsevät, muuttavat muotoaan ja merkitsevät eri kontekstissa taas jotain muuta. Tässä tulee etäinen kunnioittaminen esiin, tiedän, että jokin voi olla hyvin sanottu, mutta pelkään, etten sitä ymmärrä. Minulla on lempirunoja, lempirunoilijoita, aikakausia ja aiheita, joiden parissa viihdyn, koska koen, etten ole kuin kala kuivalla maalla. Uuden runoiiljan kanssa sitä joutuu jotenkin liian aikaisin syvään päähän.

Haluan lukea ajatuksianne runoista, runojen kirjoittamisesta, hitaammasta lukemisesta (vai alkaako runojakin ahmia?), runokeskusteluista..

Nuoren opettajattaren varaventtiili

Keskustelu avattu Lukupiiri-blogissa. Nyt mukaan keskustelemaan Hilja Valtosen iki-ihanasta viihdeklassikosta Nuoren opettajattaren varaventtiili. Eikä haittaa, vaikka kirja on lukematta tai kesken, sillä tärkeintä on osallistuminen ja yhteisen arvion kirjoittaminen.

Rakas varaventtiili!

Mitä osaisinkaan sinulle nyt kertoa lukuprosessista ja Hilja Valtosen viihdyttävästä teoksesta Nuoren opettajattaren varaventtiili (1926). Olen koonnut tähän sivuillesi joukon innokkaita lukupiiriläisiä jakamaan aatoksia ja keskustelemaan teoksesta.

Vedän nyt kasvoilleni arvokkaimman opettajar-ilmeeni ja kirjoitan lehdillesi muutaman rivin ja odotan muiden täydentävän ajatuksiani. Rakas varaventtiilini ei tietystikään jaksa käsittää, että minunlaisellani kukoistavalla olennolla ei yksin sanat riitä pohtimaan lukukokemusta. Asia on kuitenkin niin mukavasti, että ryhmässä on voimaa ja yhdessä saamme paremmin keskustelua syntymään. Ohhoo! (Metrin pituinen ihastunut huokaus.)

****



Alustus jatkuu Lukupiiri-blogissa!! Tulkaa mukaan!

Miten luet: Kielenhuolto

Lisäys: Olin ehtinyt näpyttää seuraavan Miten luet -teemaan sopivan keskustelun aloituksen, kun huomasin, että Ina oli kirjoittanut ihan samasta aiheesta omaan blogiinsa. Toivottavasti tämä saman asian pyörittely ei nyt haittaa. Keskustelua on hyvä käydä kaikkialla. :)

Viimeksi keskustelimme takakansiteksteistä ja nyt vilkuillaan kirjan kansien sisälle. Millaista tekstiä siellä oikein on ja tulisi olla. Itse olen vasta vähän aikaa kiinnittänyt enemmän huomiota kielenhuoltoon, mutta en voi väittää olevani tarkka lukija. Teksti vetää ja ellei ihan räikeitä lyöntivirheitä lasketa, niin en huomaa juurikaan kielenhuollon puutteita.

Oletko tarkka lukija?
Olen seuraillut nyt lukiessa kirjojen taittamista, sillä haluaisin itse oppia käyttämään taitto-ohjelmia ja olen pakottanut itseni lukemaan hitaammin. Tunnustelen sanoja, katson tavuviivoja rivin lopussa, makustelen pilkutusta. Haluan oppia, mutta en voi väittää, että olisin luonnostani kirjoja lukiessa tarkka. Huomaan paremmin asiavirheitä, kuin kielioppivirheitä. Miten on teidän muiden laita? Tiedän myös monia, jotka tunnistavat huonon käännöksen ja esimerkiksi englantilaisten idiomin käytön välittömästi, kun taas minun täytyy luopua tarinan imusta ja keskittyä tekstiin. Olen nopea lukija, ja nopeus mahdollistaa heittäytymisen ja luottamuksen kirjaan. En kiinnitä huomiota, koska olen jo seuraavalla sivulla menossa.

Kauheasti virheitä, haittaako se?
Olen kuullut tarinan miehestä, joka lähetti kustantamoihin takaisin ostamansa kirjat; marginaalit täynnä oikolukumerkkejä. Ehkä joku näin tekeekin, mutta täytyykö kaunokirjallisuuden olla täydellisesti pilkutettu. Eikö teksti saa proosassa ja lyriikassa vähän enemmän vapauksia ja pilkutussäännöistä voi joustaa, mikäli jonkinlainen kielikorva sen sallii. Väärä kielenhuolto voi olla myös tehokeino, joskin se latistuu nopeasti liiallisesti käytettynä. Luin aiemmin keväällä kriitikon parahduksen Jose Saramagon Elefantin matkasta, hän olisi toivonut kustannustoimittajan olevan hereillä tekstiä editoidessa. Tämä tuntui omituiselle, ettäkö Nobel-kirjailijan teksti on tyyliltään ala-arvoista ja suomalaisen kustannustoimittajan olisi pitänyt korjata isot alkukirjaimet ja pilkut paikoilleen. Eikö se tunnu jo vähän liitoittelulle? Eri asia, jos kiireessä jää kunnon oikolukeminen tekemättä, mutta että pitäisi muuttaa alkuperäistä tekstiä kriitikon mielestä oikeinkieliseksi. Sitä en sulattaisi. Enemmin lyöntivirheitä, kuin tekstin manipulointia.

Virhe on valhe.
Tuntuuko teistä siltä, että kirjasta menee kokonaan uskottavuus, jos se vilisee kielioppivirheitä. Ainakin tietokirjoista tämä voi viedä sen parhaimman terän, sillä niiden teksti on parhaimmillaan hyvin huoliteltua, eivätkä ne tyylillisesti ole niin luovia ratkaisuiltaan. Onko vaikea uskoa virheitä vilisevää tekstiä? Tuleeko tunne, että tekstissä voi olla samoiten myös asiavirheitä?


Puhutaan virheistä! Pyydän silti, ettei keskityttäisi liikaa minun tekemiini virheisiin tässä postauksessa. :)

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana

Chimamanda Ngozi Adichien uusin käännös Huominen on liian kaukana (Otava, 2011) osui silmiini kirjaston bestseller-hyllyssä ja koska olen halunnut lukea Adichien aiemmin julkaistut tiiliskiviromaanit Puolikas keltaista aurinkoa ja Purppuranpunainen hibiskus, mutta en ole vielä ehtinyt, tuntui kätevältä aloittaa tutustuminen kirjailijaan tästä vähän ohuemmasta uutuusteoksesta. Luettuani tämän uusimman, haluan ehdottomasti lukea kirjailijalta kaiken. Huikaisevan hyvä kirjoittaja ja kiinnostavia aiheita, aineksia pulppuaa joka sivulla.

Ilahduin huomatessani, että teos on novellikokoelma, sillä olen menettänyt taitavien kirjoittajien novelleille täysin sydämeni.
Luin vähän aikaa sitten huikean Jhumpa Lahirin Tämä siunattu koti (Tammi, 2010) -teoksen ja löysin näiden kahden naiskirjailijan novellikokolmien välillä paljon yhtäläisyyksiä. Molemmissa käsiteltiin maahanmuuttajuutta, vierauden ja toiseuden tunteita, kaipuuta kotimaahan tai toiveita päästä etenemään elämässään ja muuttamaan Amerikkaan. Adichien novelleissa tuntui feministinen ote hienoisesti enemmän, sillä päähenkilöt olivat pääsääntöisesti naisia ja muutamissa novelleissa toiseutta lähestyttiin paitsi suhteessa länteen, niin myös suhteessa miehiin. Molemmissa kokoelmissa kaipuuta käsiteltiin myös ruoan avulla. Lahirilla tapahtuu paljon tärkeitä asioita keittiössä, Adichien naiset kaipaavat tuttuja mausteita uudessa maassa. Tarinoissa mennyt muistuu suussa, ja toisinaan integroituminen uuteen kulttuuriin aloitetaan hylkäämällä vanhat, rakkaat reseptit.

"Loikkivan apinan kukkula" on kiehtova novelli erityisesti sen metatekstuaalisten ansioiden tähden. Päähenkilö Ujunwa osallistuu muiden, eri puolilta Afrikkaa kurssille saapuneiden, kirjailijanalkujen kanssa kirjoituskurssille. Hän pohtii kurssilla omaa tekeillä olevaa omaelämäkerrallista novelliaan ja suhdettaan kirjoittamiseen, Nigeriaan ja naiseuteen. Kirjoituskurssin vetäjä käyttäytyy Ujunwaa kohtaan sekstistisesti ja tämä kohtelu tuntuu kulkevan saumattomasti yhteen Ujunwan novellin tarinan kanssa. Lopussa muut kurssilaiset pitävät Ujunwan kieltä hyvänä, mutta naisen kohtaloa liioiteltuna ja epäuskottavana, eivätkä näe omaelämäkerrallista yhteyttä.
"Loikkivan apinan kukkula" leikittelee tietoisuudella siitä, että se on novelli. Novellissa kirjoitetaan novelleita, ja lopussa mietitään novellin loppujen uskottavuutta. Kiehtovan erilainen lähestymistapa muutenkin hyvin eheässä ja kiinnostavassa kokoelmassa.
"Vaikka kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, hän ei antanut niiden tulla. Hän odotti, että pääsisi soittamaan äidilleen, ja matkalla takaisin mökkiinsä hän aprikoi, pidettäisiinkö tätä loppua uskottavana, jos kyse olisi novellista."

Afrikka ei näyttäydy pimeänä, mutta ei Adichie yritä kirjoittaa valoa sinne, missä sitä ei ole. Nuorten miesten jengiytyminen, sotilasjuntta, uskonsodat, köyhyys, orjakauppa, laiton maahanmuutto ja järjestetyt naimakaupat ovat teoksessa sitä, mitä ovat. Tuntuvat tarinoissa vahvana, ottamatta pääroolia ihmiseltä. Jokaiseen päähenkilöön kiintyy ja heidät näkee kokonaisena. Alkuperäisessä niminovellissa The Thing Around Your Neck, green cardin voittaneen, mutta kotiinsa palavasti kaipaavan nuoren naisen tunnetila avautuu yhtä vahvana kun nigerialaisen opiskelijatytön hätä hänen kadotettuaan sisarensa lopullisesti keskelle katumellakkaa. Tarinat ovat vahvoja, eikä kipuja ja ihmiskohtaloita järjestetä tärkeysjärjestykseen. Sydänsuru kolahtaa siinä missä ihmisarvon menetyskin, tunnetasolla menetys välittyi minulle joka kerta.

Tietysti niin samanarvoista kokoelmaa ei olekaan, että jokainen novelli olisi yhtä hyvä, mutta minulle tämä oli eheä, kiinnostava lukukokemus. Pystyisin pyörittelemään teemoja ja aiheita vaikka kuinka, mutta jätän hehkutuksen tähän ja heitän pallon teille. Lukekaa! Tiedän, että monelle novellikokoelmat tuntuvat työläille, sillä jokaisen lukukokemuksen jälkeen joutuu orientoitumaan uudelleen uuteen tarinaan, päähenkilöön ja tekstin imuun. Itse kuulun taas niihin, jotka eivät saa kunnon novelleista tarpeekseen. Minusta kaikkien tarinoiden ei tarvitse jatkua ikuisesti, vaan taidonnäyte on saada eheä tarina tiivimpään tilaan, niin että se silti hengittää ja jättää lukijalle jotain omaakin löydettävää. Adichie osaa tämän täydellisesti.

Päin näköä!

Olin tiistaina Kiasmassa juhlistamassa satavuotista suomalaista sarjakuvaa. Ensi keväänä Kiasmassa avataan taidesarjakuvanäyttely ja Liken julkaisema Päin näköä! -teos on tärkeä osa juhlavuotta ja nykytaiteen museon tulevaa näyttelyä. Kirjaan on haastateltu 16 suomalaista aktiivista ja tasokasta taidesarjakuvan tekijää ja osa heistä on mukana luomassa tulevaa näyttelyä. Minua kiinnostaa nähdä, miten toimii sarjakuvan esittäminen kolmiulotteisena tai miten taiteilijoiden työskentelyprosessia on avattu vaiheittain katsojille.

Päin näköä! on kahden asiantuntijan Ville Hännisen ja Harri Römpötin koostama tietopaketti kotimaisen taidesarjakuvan kovista tekijöistä. Mukana ovat Mari Ahokoivu, Terhi Ekebom, Matti Hagelberg, Jyrki Heikkinen, Kati Kovacs, Mika Lietzen, Hanneriina Moisseinen, Tommi Musturi, Pauliina Mäkelä, Ville Ranta, Aapo Rapi, Anna Sailamaa, Ville Tietäväinen, Katja Tukiainen, Marko Turunen ja Amanda Vähämäki.

Harri Römpötti ja Ville Hänninen

Mari Ahokoivu, Marko Turunen, Hanneriina Moisseinen, Ville Tietäväinen ja Katja Tukiainen

Jokainen on piirtänyt teosta varten kolmen sivun sarjakuvatarinan ja lisäksi he piirtävät lukijalle tarinan syntyprosessin esiin. Teos on erittäin kiehtova, sillä olen tutustunut moniin itselleni uusiin sarjakuvataiteilijoihin ja saanut lisää lukuvinkkejä. Haastatteluissa ja teoksessa halutaan tehdä selvä ero strippisarjakuvien ja taidesarjakuvien välille. Niillä on kuulemma yhtä paljon yhteistä kuin kaunokirjallisuudella ja kaskuilla. Tilaisuudessa yksi toimittaja uteli, että tuleeko sarjakuvalla Suomessa toimeen ja toinen tiedusteli, että pelkäävätkö nämä taiteilijat Aku Ankan suosiota. Onneksi keskustelu ei kaikenaikaa liikkunut tällä tasolla, vaan sarjakuvataiteilijat saivat kertoa vähän enemmän töistään. Pidin erityisesti Katja Tukiaisen puheenvuoroista, sillä hän puhui itselle tutuista asioista ymmärrettävästi myös niille kuulijoille, joiden ajatukset kulkivat Ankkalinnassa ja meille, joille sarjakuvakenttä ja -genreymmärrys ovat vielä lapsenkengissä.

Sisareni kerää kotimaisia taidesarjakuvia ja hänelle moni Päin näköä! -teoksen taiteilija on ennestään tuttu. Hän ostaa usein juuri Asema-kustantamon pieniä taideteoksia, sillä haluaa tukea paitsi kotimaisia sarjakuvantekijöitä myös lisäksi Oululaista kustantamoa, koska itse asuu siellä. Minullekin nyt heräsi tätä teosta lukiessa varsinainen kotimaisen sarjakuvan kuume, sillä on ihana lukea taiteilijoiden haastatteluja, heidän työskentelystään, aiemmista töistään ja taustoista, jotka ovat vaikuttaneet sarjakuviin. Yllättävän moni kertoi tekevän nimenomaan omaelämäkerrallisia teoksia.

Hain kirjastosta heti tuolloin samana päivänä Mari Ahokoivun Ennustuksen (Asema, 2010). Tykkään hänen käsialastaan puhekuplissa, niissä on tiettyä söpöä persoonallisuutta. Ahokoivu kertoi Kiasmassa olevansa sarjakuvajärjestöissä aktiivinen ja lisäksi monen muun kollegansa tapaan toimivansa sarjakuvan opettajana.

Miten luet: Takakansiteksti

Aloitan tällä postauksella pienen blogisarja nimellä Miten luet, koska olen utelias ja lisäksi kova pähkäilemään omaa ja muiden lukemista. On kiinnostava vertailla omia tottumuksiaan ja mieltymyksiä toisten lukemisiin - tapoihin, rutiineihin. Olen miettinyt, että toteuttaisin tätä viikoittain niin pitkään kun keksin aiheita. Tänään aloitan takakansitekstien kautta lähestymään omaa ja toisten lukemista, kirjojen valintaa ja mieltymyksiä.

Minulla on myös pieni, viaton ketunhäntä kainalossa, sillä yritän myös keksiä hyvää takakansitekstiä ja ajattelin, että teiltä saisi hyviä ideoita tähän melko vaikeaan prosessiin.

Ennen kaikkea minua kiehtoo ajatus siitä, että kirja valittaisiin kuin tyhjiössä, siitä etukäteen mitään tietämättä, ilman blogitekstejä, kirjallisuuskritiikkejä, kirjastotädin suosituksia. Kirja valikoituisi käteen hyllystä pelkästään intuition, kirjan koon ja ulkoasun takia. Sitten takakansiteksti joko herättää tai tappaa kiinnostuksen.

Mikä herättää kiinnostuksen?

Juonireferaatti on itselleni täysin nounou, hyppään jopa lyhyissä takakansiteksteissä niiden yli. Haluan tietää mahdollisimman vähän asetelmasta, mikä on oikeastaan aika paradoksaalista, koska toisaalta luen mielelläni kirjablogeja ja -arvioita. Ymmärrän kyllä, että taas useimmille paras vaihtoehto on kultainen keskitie. Kirjoja on niin valtavasti, että ilman jonkinlaista purevaa luonnehdintaa, teos jää lukematta.

Kirjaa halutaan tottakai myydä, joten sen liepeisiin ja takakanteen voidaan ladata suuret arsenaalit tietoa kirjailijasta, kirjan menestyksestä ulkomailla tai aiemmista palkinnoista. Kiinnostavatko nämä teitä? Suurin osa käännetystä kaunokirjallisuudesta on suurmenestyjiä, eihän niitä muuten kannattaisi näin pienen kielialueen markkinarakoon tuoda käännettäväksi. Onko tätä tarpeen sitten kirjoittaa? Mietin, jos en tietäisi luettavien kirjojen olevan Booker-, Nobel-, Finlandia-, Pohjoismaisenneuvoston palkinnon voittajia, niin vaikuttaisi se eri tavalla lukukokemukseen. Uskaltaisiko paremmin myöntää, ettei kirjasta pidä tai sitä ei ymmärrä. Haluan tietää palkinnoista, menestyjistä. Haluan tietää, että kirja on pidetty. Haluan myös pettyä, niin ylemmyydentuntoiselta kuin se kuulostaakin. On kiinnostava lukea kirjaa, joka on gaalailtojen tähtönen, mutta joka omassa käsissä tuntuu uudelleen lämmitetyltä puurolta. Haluan silti tietää, että kirja on joidenkin mielestä menestyksekäs. Silloin sitä saa vapaammin inhotakin, koska minun mielipiteeni ei tee siitä automaattisesti hyvää, saati huonoa. Kirja on silti olemassa, palkittu ja kiitelty.

Markkinoinnin kannalta on oleellista mainita palkinnoista, mutta haluaako lukija niistä tietää oikeasti? Onko ketään, jota palkintojen määrä ja käännösoikeuksien myyminen ei hetkauta ollenkaan?

Mikä takakansitekstissä ärsyttää eniten? Minusta on inhottavaa, jos liepeet tai takakansiteksti on kirjoitettu ns.väärin. Jos niissä on epäjohdonmukaisuutta tai väärää tietoa verrattuna kirjan sisältöön. Jos niistä selvästi huomaa, ettei kirjaa ole luettu kunnolla. Lukijaa saa johtaa harhaan, mutta niin, että kirjan luettua takakansitekstin sisältö käy järkeen. Valheita en siedä.

Mitä kliseitä inhoat? Terävää kynää? Kaunista kieltä? Tiheää tunnelmaa?

Entä jos takakansiteksti puuttuisi kokonaan, tai se olisi mahdollisimman minimalistinen? Houkuttelisiko se tarttumaan kirjaan? Muistelisin, että Pirkko Saision Punaisen erokirjan takana oli melko vähän tekstiä ja se teki siitä levollisen, koska värit olivat räikeät, vahvat. Kuvissa oli myös symboliikkaa, joka täsmäsi trilogian aiempiin teoksiin, joten taakse ei tarvittu paljoa tietoa. Pidän lyhyistä luonnehdinnoista. Pidän siitä, että graafinen ilme kantaa takakanteen asti, mutta tekstiä olisi vähän. Pidän hengittävyydestä.

Yritin muistella tähän jotain oikein hyvää esimerkkiä toimivasta takakansitekstistä, mutta tajusin, etten selvästikään kiinnitä niihin niin paljon huomiota. Luen ne melko luovalla otteella, hypähdellen siellä täällä, teen samoin myös elokuvien esittelytekstien kohdalla. Olisiko teillä mitään hyvää esimerkkiä toimivasta, mieleenpainuvasta takakansitekstistä?

Tämä on laaja aihe, jatketaan tästä keskusteluissa. On useita näkökulmia tähänkin asiaan, jota en osannut tähän nyt tuoda esiin.

Lastenkirjoissa minimalistisuus takannessa voi olla helpompa